Kekkosesta kritiikittömästi, osa 4 ja yhteenveto Kekkonen-dokumentista

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”. Tämä on TV-sarjan arvioinnin neljäs ja viimeinen osa.

Dokumenttisarjan seitsemännessä osassa ollaan ikääntyneen Kekkosen viimeisten ponnistelujen äärellä.

Tervon historia on painopisteiden valintaa. Seitsemännessä osassa omat valintani olisivat olleet toisenlaiset. Tervo sivuuttaa täysin ns. sotaharjoitusepisodin (1978), jota on pidetty – muidenkin kuin minun mielestäni - Kekkosen loppuvaiheen merkittävänä kriisinä. Samalla suhde kenraaleihin jää määrittelemättä oikein. Tervo toteaa, että Kekkonen ”kurmootti kenraaleita”. Se pitää paikkansa joihinkin puolustusvoimien komentajiin nähden, mutta käänne asennoitumisessa, joka tapahtui Lauri Sutelan tullessa puolustusvoimien komentajaksi (1974) jää täysin kuvaamatta. Tällä muutoksella taas oli aivan oleellinen vaikutus sotaharjoitusepisodin ratkaisuihin.

Kekkosen suhde armeijaan oli arrogantti. Hän ei arvostanut maanpuolustusta riittävästi, vaan laski itsekkäästi Suomen menestyksen politiikkansa varaan. Näkemys oli aivan liian kapea-alainen. Vasta Lauri Sutela sai henkisen yliotteen Kekkosesta ja pystyi ohjailemaan häntä kaidalle polulle vanhenevan valtiomiehen tehdessä virheratkaisuja esimerkiksi suhteessa suurlähettiläs Vladimir Stepanoviin (Matti Lukkari: ”Lauri Sutela. Puolustusvoimain komentaja”).

Kekkosen historiassa on painotettu henkilösuhteiden merkitystä (Hrustsev esimerkiksi). Juuri Stepanoviin luodut henkilösuhteet tuovat esille suhteiden nurinkurisen puolen, koska vastapuoli käytti niitä omaksi ja taustalla olevan valtakoneiston hyväksi. Tervo valitsee ns. Juhannuspommin (kesällä 1979) tarkastelun kohteeksi. Valinta on oikein, mutta käsittelytapa omituinen. Tilanne käynnistyi siitä, kun Johannes Virolainen kertoi varteenotettavan tosiasian, jonka mukaan kokoomusta ei päästetty hallitukseen ”yleisistä syistä” (Neuvostoliitto) johtuen. Kekkonen suuttui, kun Virolainen ”paljasti” tarkoin varjellun ”valtionsalaisuuden”. Tästä olisi voitu jatkaa, miksi kokoomus oikeastaan jäi 20 vuodeksi (1966-1987) ulos hallituksesta. Olivatko syynä pelkästään ”yleiset syyt” vai olivatko asiaan vaikuttamassa myös kilpailutekijät puoluekentällä. Mihinkään tällaisen oleelliseen pohdiskeluun ei mennä.

Kun Kekkonen meni televisioon ja haukkui käsittämättömästi Virolaisen pystyyn puheidensa johdosta, keskitytään dokumentissa sivuasiaan eli Virolaisen soittoon yleisradioon, jossa hän tarjoutui vastentahtoisesti - Kekkosen kehotuksesta - antamaan haastattelun Ylelle (siis meriselityksen, miksi hän käytti käsitettä ”yleiset syyt”). Pääasiaksi dokumentissa nousi Virolaisen ”tottelevaisuus” eikä asian varsinainen pihvi. Keveästi sivuutettiin se, että Kekkosen TV:ssä tapahtunut puhemies Virolaisen haukkuminen oli hävettävä teko puolidemokraattisessa valtiossa. Kaikki tajusivat sen, mutta myötähäpeän takia eivät voineet puuttua asiaan. Oleellista oli, että karjalainen hölösuu, Johannes Virolainen meni ja paljasti Kekkosen politiikan onttouden, jonka Kekkonen hiljaa mielessään joutui tunnustamaan, mutta ei olisi halunnut päästää julkisuuteen. Tämä episodi paljasti, miten Kekkosen suomettumispolitiikka oli ajautunut umpikujaan.

Kekkosen suhde läheisimpiin työtovereihinsa Karjalaiseen ja Virolaiseen kymmenien vuosien ajan olisi ansainnut tukevamman käsittelyn. Samoin se, miten hän heitä kohteli, kun nämä nostivat profiiliaan presidenttipelissä. Viittaukset näihin henkilösuhteisiin tehdään ohjelmasarjassa täysin Kekkosen ehdoilla.

Kekkosen defaitismi (usko kolmannen maailmansodan syntyyn, Neuvostoliiton pelko jne.), jota Jaakko Hallama (Moskovan sairauden takia lähes puhekyvytön suurlähettiläs) ruokki, tuodaan esille ohuesti, mutta oikeansuuntaisesti. Kekkonen ikään kuin heijasti oman fyysisen ja henkisen kuntonsa heikkenemisen maailmanpolitiikkaan: oltiin ajautumassa tuhon tielle. Tällainen vanhenemiseen liittyvä pelkotila on täysin ymmärrettävä ja sitä olisi voitu syventää monin tavoin. Silloin myös vuoden 1978 sotaharjoituskriisi olisi tullut avatuksi erittelevällä tavalla.

Oma lukunsa on ”Koivisto kaataa Kekkosen” -legenda. Asiantuntijaksi on valittu asianosainen (!) eli Paavo Väyrynen, jonka annetaan tuoda esille kuinka vallansiirrossa Kekkosta ”häväistiin”. Tapauksen käsittely dokumentissa on malliesimerkki täysin tarkoitushakuisesta valinnasta. Väyrysen oma rooli pääministeri Koiviston kaatajana (yritykseksi jäi) jää täysin kuvaamatta. Kekkosen rooli Koiviston hallituksen kaatajana (yritykseksi jäi) jää täysin kertomatta.

Tervo uhraa aikaa Maarit Tyrkön täysin ylimitoitetulle osuudelle ja joutuu sitten harppomaan tärkeiden asioiden yli. Ohjelma-aika suhteessa dokumentissa esiteltyjen oleellisten tapahtumien määrään on aivan liian pieni. Jos lähdetään herkistelemään suurmiehen kohtalolla hänen muusansa kautta olisi aiheesta pitänyt kehittää aivan oma ohjelmansa. Tervo antaa Tyrkön viedä. Onneksi Timo Kekkosen annetaan tuoda esille tunnettu lausahduksensa, että hän näki tapahtumat toisin kuin Tyrkkö.

Dramaattinen episodi, jossa Kekkosen kansliapäällikkö Juhani Perttunen haki Kekkosen allekirjoitusta eroanomukseen on jätetty dokumentista pois. Voi olla, että se on jätetty harkinnan jälkeen - liian intiiminä - pois, mutta se olisi tehnyt järisyttävällä tavalla ymmärrettävämmäksi sen, miten vaikeaa Kekkosen oli luopua vallasta.

Seitsemäs osa päättyy jäähyväistunnelmiin ja hautajaisiin.

:::::::::::::::::::::::

Kahdeksannessa osassa ”Tukkipohjan kehto – Kekkonen elää” yritetään odotetusti luoda synteesiä Kekkosen urasta tai pikemminkin synteesiä haastateltavien näkemänä. Timo J. Tuikka toteaa, että aiemmin Kekkonen pyrittiin näkemään kaavamaisesti joko pahana tai hyvänä. Nyt nähdään paremmin molemmat puolet. Tämä on vaikuttanut minunkin kirjoittamiseeni (tosin kiertotietä): koska dokumenttisarja säästeli objektiivista kritiikkiä olen katsonut velvollisuudekseni tuoda esille niitä asioita, jotka jäivät dokumenttisarjassa sanomatta.

Erittäin tärkeä kommentti tulee nuoremman polven tutkijalta hänen todetessa, että ”nuoremman polven tulkintaa Kekkosen ajasta tarvitaan”. Nyt kirjoittajina ovat olleet liiaksi ne, jotka ovat syöneet Kekkosen kädestä.

Onnistutaanko kahdeksannessa osassa synteesin luomisessa? No, vaihtelevalla menestyksellä. Pär Stenbäckin mukaan Kekkonen oli ”joissakin vaiheissa korvaamaton”. Erkki Tuomioja sanoo, että Neuvostoliiton ja Kekkosen välillä oli ”sisäistetty koodi” yhteistoiminnan periaatteena. Tällä hän tarkoitti, että yhteistoiminta pelasi Kekkosen hyväksi poliittisessa kentässä Suomessa.

Rakkausteemaa ei unohdeta viimeisessäkään jaksossa. Otetaan sitten kantaa tähänkin kysymykseen. Mielestäni Maarit Tyrkön rooli kaksikon rakkaustarinan ulkopuolella oli harmiton. Siksi hänen osuutensa laajuus ohjelmasarjan viimeisissä jaksoissa hämmästyttää. Sen sijaan Anita Hallaman vaikutus Kekkoseen oli mielestäni traumatisoiva. Rakkauteen sisältyi törkeä käytös Jaakko Hallamaa kohtaan (joka kyllä tuodaan sarjassa julki). Mutta esimerkiksi Neuvostoliiton suurlähettiläs Björn Alholmin muistelmissa (”Toisinajattelija suurlähettiläänä”) on aineksia todella kriittiseen Kekkos-näkökulman. Alholm oli sijaiskärsijä käsittämättömässä Kekkonen-Anita Hallama -pelissä. Yhdyn monen muun esittämään kysymykseen: oliko Anita Hallamalla tiedossa jotain Kekkosen toimintaa raskauttavaa Neuvostoliitto-suhteissa?

Tyypillinen kaihoisa Kekkos-kuva syntyy Pär Stenbäckin ajatuksesta, että ”Hän (siis Kekkonen) ei päässyt ajoissa lepoon”. Tämä lausahdus voidaan toki tulkita monella tavalla, mutta jos pyritään antaman kuva, että Kekkosen EI ANNETTU siirtyä eläkkeelle, niin metsään menee. Kekkonen piti virastaan kiinni viimeiseen saakka. Eroanomuksen allekirjoittaminen – kuten edellä on kerrottu - ei mitenkään tahtonut onnistua.

Vihdoin aivan lopussa kaivetaan esille taistelupari Juhani Suomi – Hannu Rautkallio. Sanoisin näin, että lukuisat haasteltavat kyllä täyttivät Juhani Suomen ”Kekkonen valkoisena ritarina” -puolen, mutta Rautkallion ”Kekkonen pimeyden ruhtinaana” -puoli jäi kyllä onnettoman vähälle huomiolle. Rautkallio olisi tarjonnut perspektiiviä ja antiteesin ratkaisevissa kohdin nyt nähdylle. Oman näköiseni dokumenttisarja olisi kuitenkin tehty toisella tapaa. Siitä hetken kuluttua lisää.

Vielä voidaan luoda katsaus Kekkosen jälkeiseen aikaan. Mauno Koivisto korjasi suomalaisen demokratian valuvikaa dramaattisella tavalla: hallitukset ovat istuneet neljä vuotta Koivistosta eteenpäin, kun taas ennen Koivistoa hallitusten keski-ikä oli lähellä yhtä vuotta. Kekkonen kaatoi varsinkin 1970-luvulla hallituksia aivan liian helposti: ”kun kiipesin tunturin laelle, päätin, että hallitus on hajotettava”. Voidaan sanoa määritelmänomaisesti - kylläkin hieman yksinkertaistaen - että ne, joilla on aito, moniarvoinen demokratia päämääränä suhtautuvat Kekkoseen kriittisesti, kun taas ne, jotka haluaisivat autoritäärissävyistä johtoa ja hallintoa suhtautuvat Kekkosen toimiin myönteisesti.

Olen edellä arvostellut peräti neljässä eri blogikirjoituksessa Tervon ”Kekkosta” ankarastikin. Luulen, että olen lukijalle velkaa oman vaihtoehtoni esittämisen. Miten dokumenttisarja olisi pitänyt tehdä?

Tervon ”Kekkosen” rinnakkaisteos on mielestäni vastaava Olof Palmesta tehty dokumenttisarja, joka esitettiin TV:ssä muutama vuosi sitten. On sanottava suoraan, että vertailu toimii Olof Palme -dokumentin hyväksi. ”Palme” oli kohdettaan arvostava, mutta samalla purevan kriittinen. Kaikki kuorrutus oli riisuttu pois: jäljelle jäi valtiomies Palme epäonnistumisineen ja onnistumisineen. Yksityiselämä soljui kansankodin osaksi luontevalla tavalla.

Ristiriitainen, arkinen ja ylimyksellinen Palme ympäröitiin usean haastatellun henkilön ristivalaisulla, joka teki oikeutta kohteelle. Pois olivat yksittäiset ilmaan roikkumaan jätetyt mielipiteet, jotka ”jäävät voimaan” Kekkos-dokumentissa, kun vaihdetiin kiireesti seuraavaan aiheeseen. Diskuteeraus voittaa lakonisuuden.

Palmen kuolemaa (josta olisi voitu tehdä ohjelmasarjaa vallitseva spektaakkeli) käsiteltiin sarjan alussa yhden minuutin verran poliisin radiopuhelimen nauhoituksen kautta: ”täällä makaa kuollut ihminen…..se on Palme… mitä, onko se pääministeri!?”. Sähköistävä alku!

::::::::::::::::::::::

Kekkosta arvioidaan hänen poikkeuksellisen pitkän (neljännesvuosisata) presidenttiyden näkökulmasta (”presidentit olivat Kekkosia”). Lasse Lehtisellä on tähän liittyen kova väite Urho Kekkosen presidenttikausista Tanner-elämäkerrassaan: ”Nykytiedon valossa voimme olettaa, että kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”.

Ainakin voitaneen sanoa, että kahdessa ensimmäisessä vaalissa valinta olisi ollut epävarmaa ilman lainavaloa. Ja siitä eteenpäin aiemmat valinnat toimivat pontimena tuleville valinnoille. Miten siis arvioida miestä?

Kekkonen käytti häikäilemättä hyväkseen mahdollisuutta pelata Neuvostoliitto-kortilla. Tätä voisi täydentää Osmo Apusen suomettumisanalyysilla (Lähde: Jukka Tarkka: ”Muistumia”): ”Suomen ulkopoliittista uhkaa kuvataan yleensä sopivasti sen suuruiseksi, että ongelmista juuri ja juuri selvitään käytettävissä olevilla voimavaroilla”. Käsittääkseni Kekkonen käytti tätä omana presidenttistrategianaan toistuvasti ja se voimavara oli presidentti itse.

Kekkosen suomettuminen ei ollut ikäsidonnaista (siis, että hän olisi suomettunut vasta vanhoilla päivillään). Suomettumispääomaa hän keräsi ainakin 1940-luvun lopulta lähtien. Varsinkin viimeisinä presidenttivuosina pääoma alkoi käydä rasitteeksi.

Tervon dokumentista käy sivutuotteena ilmi, että Kekkoselle suotiin – ainakin hänen kannattajiensa taholta – sellaisia käytös- ja menettelytapoja, joita muille ei hyväksytty. Tämä ristiriita on ehkä selitettävissä sillä tapaa, että autoritäärisyyteen taipuvaisten ihmisten mielestä oli voimassa kahdet säännöt: omalle ihanteelle erikseen ja muille erikseen.

Dokumenttisarjan mainos kertoi: ”On aika katsoa Kekkosta uusin silmin”. Onnistuttiinko tässä? Kyllä ainakin minua vastaan käveli vanha tuttu Kekkonen.