Kuka ampuu ensin?

Ilta-Sanomat (asialla toimittaja Arja Paananen) kysyi lehdistötilaisuudessa Moskovassa 15.1.2018 ulkoministeri Sergei Lavrovilta, kuka ampui Mainilan laukaukset. Lavrovin mukaan ei ole diplomaattien asia pohtia tai ratkaista, kuka alkoi ampua ensin.

Lavrov viittaa historioitsijoihin, joiden tulee ratkaista asia. Jottei jäisi epäselväksi, niin tämän kirjoittaja kuuluu siihen suureen, suureen enemmistöön, jonka mukaan Mainilan laukausten ampujasta ei ole mitään epäselvyyttä. Kysymys oli lavastuksesta.

Ilta-Sanomat viittaa viime aikoina Venäjän mediassa olleisiin talvisodasta kertoviin julkaisuihin, jotka ovat suomalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta olleet joko virheellisiä tai jopa valheellisia. Oikeammin pitäisi sanoa, että Venäjällä on ollut monenlaista tietoa asiasta, sekä totuuteen pyrkivää että suurvaltaideologiaa markkinoivaa.

Lavrov esitti yhteisen komission perustamista – ei pelkästään Mainilaa vaan koko talvisotaa koskien - jolta odotettaisiin ilmeisesti ratkaisua myös Mainilan laukausten ampujaan. Ei se varmaa ole, että komission osapuolet olisivat yhtä mieltä keskusteltavista asioista. Venäjä käyttänee argumentteinaan tilannetta, jossa silloin oltiin eli Neuvostoliito ei luottanut Suomen kykyyn pitää puoliaan. Suomi tosin kuului Saksan kanssa sovitusti (elokuu 1939) Neuvostoliiton etupiiriin, mutta silti neuvostoliittolaiset epäilivät Saksan aggressiota jossain vaiheessa. Neuvostoliitolla oli kuitenkin syksyllä 1939 Saksan lupa hyökätä Suomeen ja se käytti tilaisuutta hyväkseen marras-joulukuun vaihteessa. Kansainvälisen oikeuden kannalta tässä ei ole mitään epäselvää: Neuvostoliitto syyllistyi ensin provokaatioon Mainilassa ja toimi sitten talvisodan hyökkääjänä.

Onko uskottavaa, että Venäjä taipuu Suomen kannalle komissiossa? Ei ainakaan ilman myönnytyksiä, jotka liittyvät tuonaikaiseen kansainvälispoliittiseen tilanteeseen ja epäluottamukseen suurvaltojen välillä. Suomi haluaa pitää esillä välitöntä syytä sodan syttymiselle, kun taas Venäjä painottaa ”suurta kuvaa” tapahtumien kulusta. On todennäköistä, että mahdollisen komission työstä tulisi kompromissi ilman lopullista totuutta. On kyseenalaista kannattaako näistä lähtökohdista perustaa komissiota.

Todella suuressa kuvassa Mainila on meitä suomalaisia kiinnostava tärkeä episodi, mutta Venäjä-Neuvostoliitto haluaa pitää yllä käsitystä, että hyökkäys Venäjän kimppuun on tullut yleensä lännestä (ensin Ruotsi 1600- ja 1700-luvulla, sitten Napoleonin Ranska, sen jälkeen Saksa ensimmäisessä maailmansodassa ja lopulta Hitlerin Saksa). Venäjälle tämä länsiaggression säännönmukaisuus on vallitseva totuus.

Suomi on tässä ollut välikappale ensin Ruotsin osana, sitten sijaiskärsijä Napoleonin sotien aikaan, kun Ranska ei saanut Ruotsia mukaan mannermaasulkemukseen muutoin kuin painostamalla Venäjän anastamaan Suomen. Suomen heimosotureiden rooli Venäjän sisällissodassa 1917-1922 oli pyrkiä valkoisen Venäjän armeijoiden siivellä luomaan Suur-Suomi.

Talvisodan alla (1938-39) Neuvostoliitto pyrki estämään Suomen liittoutumisen Saksan kanssa luottamatta Suomen vakuutuksiin. Sitten tapahtui tuo historiallinen keikaus, kun Saksa ja Neuvostoliito elokuussa 1939 liittoutuivat keskenään ja Neuvostoliito pyrki kerta kaikkiaan ratkaisemaan välit suomen kanssa talvisodassa, tosin huonolla menestyksellä, johtuen Suomen ankarasta vastarinnasta ja siitä, että Neuvostoliitto aliarvioi Suomen iskukyvyn.

:::::::::::::::::::::

Joillakin tahoilla Suomessa on valtava halu löytää eri suuntiin sojottavia näkemyksiä Suomen ja Venäjän suhteissa ja tarvittaessa otetaan historia taistelutantereeksi. Nytkään en ymmärrä, miten Mainilan laukaukset liittyvät juuri tämän päivän tilanteeseen – muutoin kuin että hakemalla haetaan aiheita, joissa näkemykset mahdollisesti käyvät ristiin.

Nato-keskustelussa on tämä sama vire. Keskustelu ei ole keskustelua, jos keskustelu ei koske Suomen liittymistä Natoon. Jos ei keskustella Natoon liittymisestä vallitsee ”keskustelemattomuuden tila”. Kansan enemmistön mielipide on kuitenkin aivan selvä: selkäytimeen on jäänyt ikuinen muisto, miten näissä sodissa Suomen on yleensä käynyt: ei huonosti, mutta ihmisuhrien määrä on ollut jättimäinen. On opittu elämään kohtuullisesti sovussa Neuvostoliito-Venäjän kanssa. Siksi tavallinen kansa ei halua kriisiyttää suhteita liittoutumalla Naton kanssa.

Jälleen on meneillään liittoutumisvyörytys. Natosta tehdään väkisin vaalikysymystä Ruotsissa ja Suomea houkutellaan mukaan tilanteessa, jossa suomalaisten suuri enemmistö ei halua sotilaallista liittoutumista. Pidän kylläkin erittäin epätodennäköisenä, että Ruotsi liittyisi Natoon seuraavan kuuden vuoden aikana ja sen jälkeenkään.

Joka tapauksessa Ruotsin kokoomuksen puheenjohtaja Ulf Kristersson kertoi Sälenistä käsin sosiaalidemokraattienkin kannan muuttuvan Nato-kysymyksessä kielteisestä myönteiseksi, josta puolustusministeri Peter Hultqvist aiheellisesti närkästyi: ”meillä ei ole mitään aikeita hakea Nato-jäsenyyttä!”. Ollaan siis tilanteessa, jossa omia mielipiteitä syötetään toisten ajatuksiksi! Ruotsin kokoomus yrittää siinä sivussa ”ruotsittaa” Suomen.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg kävi Sälenissä antamassa lausuntoja, joiden mukaan on turha kuvitella, että apuja tulee, jos ei liity Natoon. Että tällä tavalla.

Mitä tulee kolmenkymmenen viime vuoden kehitykseen, niin Nato on Venäjän heikkoutta hyväkseen käyttämällä edennyt Venäjän rajoille, johon Venäjä on vastannut osin puolustuksellisesti (tai vastahyökkäyksellisesti) ja osin suurvalta-asemaansa pönkittäen. Jälleen kerran Venäjälle annetaan tekosyy aggressiivisuuteen Naton (= lännen) laajenemispolitiikan avulla.

Minulla ei ole harhakuvia Venäjän olemuksesta. Tilaisuuden tullen se käyttää edellytyksiään hyväkseen, mutta en suostu vetämään Ukrainan ja Krimin tilanteesta suoria johtopäätöksiä Itämerelle niin kuin monet haluavat tehdä. Kaikenlainen hysteria ja paniikki ovat pahasta.

Eksyinpä kauas Mainilan laukauksista! No, ehken sentään. Jos konflikti uhkaa on lukemattomia mahdollisuuksia ampua ”Mainilan laukauksia” - niin idässä kuin lännessäkin. Kysymys on siitä, halutaanko jännityksen lisääntyvät vai voittavatko rauhantahtoiset pyrkimykset.