Minun Vietnamini

Teemalla näytetään suursarjaa Vietnamin sodasta. Sarja on peräti kymmenosainen. Alkuperäisessä dokumentissa erilliset osat ovat elokuvan mittaisia, Suomessa kukin osa on typistetty tunnin mittaiseksi. Se on harmi historiasta syvällisemmin kiinnostuneen kannalta, emmehän tiedä, mitä valintoja toimitustyössä on tehty. Dokumenttisarjan tekijät Ken Burns ja Lynn Novicki ovat kunnostautuneet aiemminkin perusteellisten dokumenttiaiheiden työstäjinä.

Vietnamin sota liittyy omaan henkilöhistoriaani sillä tavalla, että sotahan oli ensimmäinen varsinainen TV-sota ja meille lapsuudenkotiin TV hankittiin juuri sopivasti sodan alla. Se sota, jonka me tunnemme Vietnamin sotana käynnistyi elokuussa 1964 (ns. Tonkinin lahden välikohtaus), mutta tositoimet (sodan eskaloituminen, kuten silloin sanottiin) alkoivat vasta seuraavan vuoden alussa. Sota syöpyi nuoren poikasen mieleen, enkä voi välttyä ajatukselta, että sillä on ollut vaikutusta myöhempiin mielipiteisiini esimerkiksi sotilaallisesta liittoutumisesta.

Vietnam on klassinen esimerkki sodasta, joka oli ”helppo” aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Aina vuoteen 1967 saakka sodalla oli itse asiassa vankka kannatus amerikkalaisten enemmistön ajatuksissa. Mutta sitten tapahtui käänne: uhrilukumäärä kasvoi ja sodasta ei näyttänyt tulevan loppua. Sotaa kesti niin kauan, että siihen ehti varmaan turtua, ei kuitenkaan uhreihin ja se ratkaisee. Vietnamin sota maksoi ehkä 1,5 miljoonan ihmisen hengen, joista amerikkalaisia sotilaita oli 58 000.

TV-sota toi ”sinkkiarkut” -käsitteen niin murskaavan tehokkaasti TV-katsojien mieleen, että siitä eteenpäin visusti varottiin näyttämästä sotilaan kotiin saapumista arkussa, ts. sodan todellisuus ensin näytettiin ja sitten sen näyttämistä kaduttiin. Viimeisistä Lähi-Idän sodista ei yksityiskohtia uhreista ole haluttu näyttää.

Alkujakson perusteella sotaa ja sen juuria eritellään riittävän analyyttisesti. Sota oli siirtomaasota, se oli sisällissota ja se oli kylmän sodan ”rintamasota” ilman rintamaa. Sotaa käytiin sissistrategialla, jossa ei antauduttu rintamasotaan eikä se olisi ollut mahdollistakaan.

Avoimeen sotaan ei lähdetty ilman varmahkoa tietoa voitonmahdollisuudesta. Amerikkalaiset kehittivät sodankäyntivälineeksi ”etsi ja tuhoa”-strategian. Amerikkalaisten materiaalinen ylivoima oli kuitenkin aina ensisijalla: sen oletettiin ratkaisevan sodan. Näin ei käynyt. Vietnam ei ollut maailmahistorian ensimmäinen sissisota, mutta oli se kuuluisimmasta päästä. Aina kun amerikkalaiset käynnistävät uudet sotatoimet jossakin päin maailmaa palautetaan mieliin Vietnamin kokemukset.

Korkean teknologian Yhdysvallat joutui tilanteeseen, jossa sissit pitivät viidakkokylää halussaan yöllä ja amerikkalaiset etelävietnamilaisine liittolaisineen päivällä. Sota synnytti uhreja paljolti siksi, että ei tiedetty kenen puolella kukin oli ja tappaa piti varmuuden vuoksi. Oikeus otettiin omiin käsiin.

Entä omakohtaisesti, miten näin sodan? Muistikuvat omista tuntemuksista ovat haalenneet, mutta rehellisesti sanottuna olin aluksi jotenkin sen kuvan vaikutuspiirissä, jonka amerikkalaiset TV-yhtiöt alunpitäen halusivat välittää: Phantomeja, napalmia, voima viehättää. Mutta siten paloi ihmisnahkaa ja kylvettiin lentokoneesta kasvimyrkkyjä viidakon tuhoamiseksi ja näkymättömän vihollisen tekemiseksi näkyväksi. Vaikka jokapäiväinen sodan näyttäminen turrutti, kasvoi sodan vastainen ajattelu vähitellen. Sodanvastaisten mielenosoitusten ilmestyttyä TV-ruudulle nuoren miehen mieli jalostui.

TV-katsojan mieleen porautuivat sodan arkkitehtien Lyndon B. Johnsonin ja puolustusministeri Robert McNamaran kasvot. Johnson - niin loistava kuin hän oli sisäpoliittisessa lainsäädäntötyössä - menetti otteensa sodan takia ja McNamara - joka esiteltiin suurelle yleisölle vertaansa vailla olevana älykkönä – sai potkut Johnsonilta vuonna 1968. Puolen vuoden sisällä tästä Johnson ilmoitti, ettei enää tavoittele presidentinvaalien ehdokkuutta uusiakseen presidenttiytensä. Mutta sota jatkui vielä pitkään.

Yhdysvalloissa, jossa ”voiton” ja toisaalta ”tappion” välinen ero on aina ollut korostetun suuri, on Vietnam-trauma ollut syvä. Hävitystä sodasta ovat raskaan painolastin saaneet osakseen tavalliset sotilaat: hehän hävisivät sodan. Sodat ovat kuitenkin organisaatioiden ja ideologioiden välisiä sotia, joissa tavallinen sotilas on välikappale. Vasta viime aikoina Vietnamissa sotineet sotilaat ovat saaneet heille kuuluvan arvostuksen.

Kontrasti tähän päivään on dramaattinen, kun läntiset suuryritykset sijoittavat tehtaitaan Vietnamiin ikään kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Entä jos vaalit olisi pidetty 1950-luvun puolessa välissä? Entä jos sotaa ei oikeasti olisi ollut? Kuka olisi hävinnyt vai olisiko kukaan? Nyt todellisina häviäjinä olivat vietnamilaiset, joiden suhtautumista kuvaa vaikkapa sodasta hengissä selviytynyt nöyrä, ikääntynyt vietnamilainen sanoessaan, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi.

::::::::::::::::::::

Sodalla sinällään on paljon pitempi historia kuin pelkästään ”amerikkalaisten sotana”. Jos jätetään pois Vietnamin ja Kiinan lähes tuhatvuotinen vihanpito, niin alkulähtökohtia pitää etsiä ”Ranskan Indokiinan sodasta”. Vietnam on osa siirtomaasotien historiaa. Ranskalaiset tunkeutuivat alueelle 1850-luvulla (Vietnam, Laos, Kambodsha) raaka-ainelähteiden takia. Ensimmäinen etabloituminen tapahtui Da Nangiin, josta tuli Vietnamin sodan myötä tuttu nimi kaikille aikalaisille.

Vietnamilaisten kansallistunto heräsi samaan tahtiin siirtomaaherrojen laajentuvan otteen kanssa. Ratkaisevan tärkeä nimi Vietnamin historiassa on Ho Tsi Minh, nationalisti ja kommunisti, tässä järjestyksessä.

Toisessa maailmansodassa Japani miehitti Vietnamin, mutta antoi ranskalaisten hoitaa nukkehallituksen tehtävät. Sodan päätyttyä japanilaiset korvautuivat uudelleen ranskalaisilla. Ho perusti Viet Minhin, kommunistisen peitejärjestön, taistelemaan Vietnamin itsenäisyyden puolesta. Ho hoiti siviilihallinnon ja kenraali ja legendaarinen sissisodankäynnin sankari Giap sotatoimet. Aluksi Ho piti amerikkalaista jeffersonilaista vapauskäsitettä Vietnamin kannalta ihannetavoitteena. Pian amerikkalaiset kuitenkin taipuivat ranskalaisten tukijoiksi ja menettivät vietnamilaisten myötätunnon amerikkalaisia vapausarvoja kohtaan.

Tähän vaiheeseen sisältyy yksi Vietnamin historian kulminaatiopisteistä: amerikkalaisilla ja vietnamilaisilla oli mahdollisuus edetä yhtä jalkaa, mutta tilaisuus vieri ohitse, kun maailma alkoi jakautua kylmän sodan asetelmiin.

Ho julisti Vietnamin itsenäiseksi maailmansodan aikana. Jakautuminen alkoi, kun Ranskan tukemat etelävietnamilaiset ryhmittyivät omalle puolelleen ja pohjoiseen siirtyneet Ho ja Giap omaksi voimaryhmäkseen. Tästä alkoi Vietnamin sisällisota, johon sitten ulkovallat pistivät lusikkansa.

Vietnamiin pelkistyi kylmän sodan rintama, jossa amerikkalaiset yhä vahvemmin tukivat ranskalaisia taloudellisesti ja ”neuvonantajilla” ja pohjoisen ottivat haltuunsa kommunistit raivattuaan tieltä kilpailevat ryhmät. Sama tapahtui etelässä julmin periaattein. Kiina ja Neuvostoliito tukivat Ho:ta, vaikka vierastivatkin sitä, että Ho oli aina ensisijaisesti kansallismielinen ja vasta toissijaisesti kommunisti.

Vuonna 1954 ranskalaiset halusivat ratkaista sodan pohjoisessa, Dien Bien Phussa. Haluttiin rintamasota ja se oli virhelaskelma. Taistelu päättyi ranskalaisten totaaliseen tappioon ja vetäytymiseen Vietnamista. Kenraali Giapin lähes pelkin ihmisvoimin tapahtunut varusteiden ja miehistön siirto likipitäen mahdottomissa olosuhteissa johti kaikki yllättäneeseen tulokseen.

Genevessä sovittiin vuonna 1955, että maa jaetaan kahtia väliaikaisesti pitkin 17. leveyspiiriä. Sovittiin myös vaaleista, joissa ratkaistaisiin kuka tai ketkä hallitsisivat yhtenäistä Vietnamia. Toisin kävi. Etelä-Vietnamissa otti vallan julma, korruptoitunut ja nepotismiin sortuva Ngo Dinh Diem. Hän järjesti omat vaalit etelässä ja sai (muka) melkein 100 prosenttia äänistä.

Pohjoisessa toteutettiin maareformi ikään kuin malliksi etelälle.

Yhteisiä vaaleja ei koskaan järjestetty. Jos ne olisi pidetty niin amerikkalaisten asiantuntijoiden mukaan Ho olisi ne voittanut. Sen ei haluttu toteutuvan.

Vietnam oli käytännössä jaettu. Viet Minh muutettiin FNL:ksi (Kansallinen vapausrintama), joka sai etelässä haukkumanimen Vietkong. Juuri Vietkong muodosti etelää soluttavan sissiarmeijan.

Ranskalaiset siis korvautuivat amerikkalaisilla, jotka 1950-luvun lopulla tukivat Etelä Vietnamia sotatarvikkein ja asiantuntijavoimavaroin. John F. Kennedyn astuessa presidentintehtäviin Vietnam oli yksi kylmän sodan etuvartioista, jossa amerikkalaiset pelkäsivät dominoteorian toteutumista (kommunistit kaatavat vuoronperään kaikki Kaakkois-Aasian hallitukset). Sisällissodasta oli tullut kaksinapaisen maailmanäyttämön näkymättömän sodankäynnin näyttämö.