Kekkosesta kritiikittä, osa 3

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”. Tämä on TV-sarjan arvioinnin osa 3.

Dokumentin neljännessä osassa, ”Pelin herra” eletään vuosia 1962-1968, jolloin keskiöön nousee kansanrintamahallituksen muodostaminen. Epäilemättä Neuvostoliitto, joka oli muuttanut strategiaansa, oli tässä painostamassa vasemmiston mukaanottoon hallitukseen, joka aivan oikein tuodaan dokumentissa esille. Sekä Neuvostoliitolle että Kekkoselle oli tärkeää, että hallituksessa ovat sdp, skdl ja maalaisliiton/ keskustan K-linja. Kekkonen haki ratkaisulla tukea seuraaviin presidentinvaaleihin ja Neuvostoliitto yritti laajentaa ystävyysrintamaa Suomessa kansanrintaman avulla.

Jakson tärkeimmäksi agendaksi oli tarkoitus nostaa Väinö Leskisen kääntymys Neuvostoliiton ystäväksi. Käsittely jää melko ohuelle tasolle. Kuitenkin toisella kaudellaan Kekkonen tulee lähemmäksi monipuolista presidentin tehtävien hoitoa. Jälkikäteen arvioiden kausi on onnistunut sekä Kekkoselle että Suomelle.

Yksi menestysaskel oli kävely Pitkäsillan yli työläiskaupunginosiin, joka symboloi kansanrintamaideologialle annettua tukea. Kekkonen onnistuu tavoitteessaan ja vuonna 1966 maahan syntyy punamultahallitus. Samalla tosin alkaa kokoomuksen 20-vuotinen korpivaellus, jossa Kekkonen on pääarkkitehti, mutta johon tosiasiaan ei dokumentissa lainkaan viitata.

Ohjelmasarjan neljännen osa repaleinen käsittely nostaa esille Vladimir Stepanovin, iholle tulevan ”ystävän”, rakastajatar Anita Hallaman, nuorison liehittelyn, jossa oli jotain aitoakin mukana, Ruotsi-suhteiden ensiarvoisuuden, ydinaseettoman Pohjolan, joka esitellään pelkästään taktisena kuviona sekä itsepintaisen, mutta epärealistisen Karjalan palautushaaveen.

Aiemmissa osissa käytettyjen asiantuntijoiden lisäksi olisi ollut hyvä, jos nuorempaa tutkijaa, Jukka Rastasta olisi käytetty enemmän asiantuntijana. Hän olisi voinut tarjota neutraalimman käsittelyn. Nyt koko haastattelukavalkadista jää jälleen kerran vaikutelma pelkästään Kekkosen tukijoista, jotka eivät poikkea Kekkos-liturgiasta, eivät oikeastaan sanallakaan. Uskollisista uskollisin on Timo Soikkanen. Kekkosen suorat vastustajat vain luetellaan ”Kekkos-vastaisina” ikään kuin demokratiassa olisi omituista, jos valtaa pitäviä uhmataan. Itsevaltaisen vaiheen oireet olivat jo ilmassa….

Aivan jakson lopussa tulee esille kummallinen autoritäärisen demokratian kukkanen, kun Tervo loihe lausumaan, että ”koko kansa ei ole vieläkään Kekkosen takana”. Tajuaakohan asianomainen itsekkään lausuman eriskummallisuuden? Kekkonen antaa jo varoituksen tulevasta, kun hän ilmoittaa vuoden 1968 vaalien jälkeen diktatorimaisesti, että hän ei aio alistua enää presidentinvaalikampanjaan. Viittaus oli tarkoitettu osumaan Veikko Vennamoon, joka asettui vaalikampanjan aikana tiukkaan oppositioon Kekkosta vastaan.

Suomi otti suunnan kohti rajoitettua demokratiaa.

:::::::::::::::::::

Dokumentin viidennen osan (”Vaaralliset vuodet”) sisältönä ovat lukuisat tapahtumat, joita en kuitenkaan tässä käsittele yksityiskohtaisesti. Sen sijaan yritän kuvata dokumenttisarjan tapaa käsitellä Kekkosta noina 1970-luvun vaihteen kuohuvina vuosina.

Tapahtumien keskiössä ovat Tsekkoslovakian miehitys, Koiviston pääministeriys, hullu vuosi 1968, nuorison radikalisoituminen, Vennamon läpimurto, toisinajattelijoiden joutuminen eristyksiin Kekkosen Suomessa, tapaus Beljakov (Suomi vallankumouksellisessa tilassa), Kekkosen kruununperimys: tapaus Ahti Karjalainen, EEC-sopimus, punaiset vuorineuvokset ja Neuvostoliiton kauppa, ETYKin valmistelu, Kekkonen presidentiksi poikkeuslailla: ”ehdokkaaksi en suostu”, suomettuminen osaksi sisäpolitiikkaa, Sylvi Kekkosen kuolema….

Muutama avainasia jaksosta. Timo J. Tuikka: ”Kekkonen ei suomettanut Suomea”. Tuskinpa voidaan esittää harhaanjohtavampaa todistusta noista vuosista. Suomi suomettui Kekkosen johdolla ja muut poliitikot seurasivat. Jälleen dokumentissa kiirehdittiin vaihtamaan aihetta, jolloin suomettumisen erittely jätettiin yhden lausunnon ja lauseen varaan! Tässä olisi ehdottomasti tarvittu vasta-argumentin esittäjä Tuikalle, esimerkiksi Timo Vihavainen!

Kekkosen väitettiin taktisesti syleilleen radikalismin kuoliaaksi. Olen aivan toista mieltä: Kekkonen, 1930-luvun oikeistoradikaali, vasemmistolaistui ja radikalisoitui noina vuosina vahvasti. Hän irtautui omasta taustapuolueestaan ja alkoi epäillä lähimpiä puoluetovereitaan lojaalisuuden puutteesta. Tosiasiassa hän oli tykästynyt tehtäväänsä niin perusteellisesti, että näki kilpailijoita ympärillään, jotka vaanivat tilaisuutta päästä valtaan.

Tapaus Aleksei Beljakov käsitellään äärimmäisen ohuesti ohjelmassa. Miksi? Suurlähettiläs Beljakovissa – ja myöhemmin suuurlähettiläs Stepanovissa risteytyi Kekkosen suomettumispolitiikka ja Neuvostoliiton ideologinen taistelu oman valtansa laajentamiseksi länteen. On tärkeää todeta, että KGB (Viktor Vladimirov) ymmärsi varhaisessa vaiheessa, että suomi ei ollut vallankumouksellisessa tilassa. Vladimirovin ja Beljakovin keskinäisessä valtakamppailussa jälkimmäinen sai lähteä Suomesta.

Kekkonen sitoi valintansa presidentiksi vuonna 1974 Neuvostoliiton tahtotilaan, EEC-sopimukseen ja omaan korvaamattomuuden illuusioonsa. Kekkonen - osin Neuvostoliittoa hyväksi käyttäen (Zavidovo-vuoto) - painosti poikkeuslain taakse 5/6 kansanedustajista. Dokumenttisarjassa ohitettiin oleellisia kohtia edellä mainituista seikoista. Suomalainen demokratia saavutti pohjakosketuksensa.

Falski tämän päivän sitominen Kekkoseen sai täyttymyksen, kun Tervo päästi suustaan lauseen ”UKK aloitti lännettymisen”! Täytyy oikein hieraista silmiään, missä kaikessa Kekkonen oli mukana: hän siis suometti ja lännetti samaan aikaan. Kekkoselle lännettyminen oli ihan eri asia kuin mitä sillä tänään tarkoitetaan Nato-siteineen. Sen sijaan yhdentyvän Euroopan tavoittelu on varmaan vuosikymmeniä yhteen sitova hanke. Vielä 1960-luvun lopulla Kekkonen vannoi, että kolmas maailmansota alkaa Saksasta (siinä vaiheessa kukaan muu ei enää siihen uskonut).

Sama ongelma kuin aiemmissa osissa vaivaa tätäkin vaihetta: ohjelmassa ei ehditä paneutua oikein mihinkään, vaan tyydytään yhden haastateltavan todistukseen asiassa kuin asiassa.

:::::::::::::::::::

Dokumenttisarjan kuudennessa osassa kiirehtiminen yhtäkkiä loppuu. Fokus siirtyy yksityiselämän puolelle ja aiheena ovat tietenkin Kekkosen naiset, joille uhrataan yllättävän paljon aikaa verrattuna aiempaan hosuvaan rientämiseen asiasta toiseen. Kuudennessa osassa ”Urho I Suuri” käsitellään vuosia 1975-77. Tuohon väliin jää ETYK, Kekkosen uran huipentuma, josta hän odottaa Nobelin rauhanpalkintoa. Se jää saamatta ja Kekkonen raivostuu. Ehkä kuitenkin suomalaisittain yliarvioimme ETYKin merkitystä. Henry Kissinger ei mainitse sitä muistelmissaan lainkaan.

Urho Kekkonen on 1970-luvun puolessa välissä Suomen itsevaltias, jonka valtaa ei kukaan uskalla kyseenalaistaa. Tästä seuraa puolueiden ryhmittyminen hyvissä ajoin Kekkosen taakse vuoden 1978 vaaleja varten. Näistä vuosista muistetaan erityisesti Martti Miettusen hätätilahallituksen runnominen kasaan. Hallituksella oli yksi tehtävä: ”Työtä kaikille”. Hallitus ei erityisemmin onnistunut tässä tehtävässään: työttömyys kaksinkertaistui seuraavien kahden vuoden aikana. Tätä ohjelmassa ei tietenkään kerrota, Kekkonenhan oli jo osansa hoitanut. Tästä opittiin, että työttömyys ei käskemällä lopu.

Kirjeitä myllystäni I -kirjan hankin minäkin aikanaan. Kekkonen otti oikeuden omiin käsiinsä ja haukkui ja kehui pystyyn kansakunnan uutteria palvelijoita (”Saatanan tunarit”) täysin järjettömästi. Tervon ohjelmassa Maarit Tyrkkö ihailee Kekkosen menettelyä: herrat saivat jälleen kyytiä.

Tuohon aikaan alkoi myös presidentin paljon ylistetyn ”kunnon” ja todellisen kunnon ero kasvaa. Hänestä luotiin kuva teräsmiehenä, joka kaatuu joskus suorin jaloin. Muistikatkot ja vetäytyminen tehtävistä olivat esillä, mutta oltiin vielä kaukana eläköitymisestä.