Kekkosesta kritiikittä, osa 2

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”. Tämä on TV-sarjan arvioinnin osa 2.

Dokumenttisarjan kolmannessa osassa, ”Suomalainen paradoksi 1956-1962” kaikki Kekkosen tekemiset ovat suuren käden ohjausta. Estradille ”asiantuntijoiksi” marssitetaan tutkijoita, kulttuurihenkilöitä, kunnallismiehiä ja tavallisia kansalaisia. Kaikki he vannovat presidentin kaikkivoipaisuuden nimiin. Poikkipuolisia argumentteja ei juurikaan sovi mukaan.

Mukana kulkevat Pär Stenbäck (joka saa dokumenttisarjassa jopa keskeisen arvioijan aseman) ja Ilkka Kanerva. Luonteenomaista on, että pienikin kritiikin poikanen pumpuloidaan hyvätahtoiseen Kekkosen erinomaisuuden korostamiseen.

Kekkonen omaksuu muista yhteyksistä tuttuja populistin elkeitä: hän ylistää tavallista kansaa, mutta morkkaa herroja. Kekkonen raivaa tietoisesti itselleen tilaa, jossa hän painaa alas hänen olkapäidensä tasolle nousevia ihmisiä.

Parhaat kaverit ovat Wallenbergit Ruotista. He ovat suurliikemiehiä ja herroja, mutta he kelpaavat koska heitä ei tarvitse pelätä Suomessa.

Kekkosen naisystävät, joiden olemassa olosta Sylvi Kekkonen todistettavasti kärsi, selitetään suuripiirteisesti suurmiehen etuoikeutena tyyliin: sehän on muillakin tapana. Tämän kaiken moraalittomuuden arvostelijat leimataan moralisteiksi.

Kekkoselle ihmiset olivat välikappaleita hänen kuningastiellään. Eikä tämäkään riitä: tänä päivänä Kekkosen marssia historiaan tasoittavat monet hyväntahtoiset ihmiset.

Tervo ja hänen käsikirjoittajansa (ja kumppaninsa) lanseeraavat minulle uuden käsitteen ”tietynlainen puolueettomuus”. Kun Kekkonen käytti ilmaisua ”puolueettomuus” vakiintuneesti Suomen yhteydessä vuosikymmeniä, meidän pitääkin nyt lukea se ”tietynlaiseksi puolueettomuudeksi”. Jos Kekkonen kerran tai pari käytti tätä ilmaisua, niin ei sitä sentään tule pitää ulkopoliittisena linjana. Tässä näkyy tavattoman selvästi tämän päivän vaikutus: kun Suomi ei ole enää juuri kenenkään mielestä puolueeton – Paavo Väyrystä lukuun ottamatta – niin korjataan historiaa taannehtivasti, että saadaan aikaiseksi tähän päivään sopiva linja.

On sinänsä selvää, että historiaa pyritään kirjoittamaan siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Tämä on kaikille historioitsijoille tuttu ilmiö. Historiankirjoituksen ja manipuloinnin keskinäinen yhteys ei kuitenkaan ole kaukainen. Eli oikaistaan dokumentin selvä virhe: Suomi taisteli koko kylmän sodan ajan yksiselitteisen puolueettomuuskäsitteen puolesta ja Neuvostoliitto yritti kaikin tavoin mitätöidä sen ja siirtää painopistettä YYA-sopimuksen suuntaan.

Minulla olisi pyyntö: jospa nyt yritettäisiin ymmärtää oikein tuon ajan olosuhteita ja käsitteitä ja lopetettaisiin epäonnistuneet kompromissit menneen ajan läpivalaisemiseksi.

Dokumentissa toistetaan kaikki kliseet Kekkosen uralta: sauna, viina ja urheilu. Niiden avulla kaikki hoitui, myös neuvostoliittolaiset. Väitteen mukaan Kekkosen pelikirjassa suhteet itään hoidetiin vain juuri ja juuri niin hyvin, että saatiin suhteet kuntoon länteen päin. Näinhän meille on opetettu, ja näinhän Tervokin opettaa. Olisiko joskus syytä tsekata onko tässä jotain valheellista? Rohkenen esittää, että Neuvostoliitto-suhteet hoidettiin ensi sijassa aivan itsenäisenä kokonaisuutena. Yritettiin pärjätä jotenkuten.

Dokumentin yhtenä ongelmana on, että lähtökohtana aivan ilmeisesti on käytetty Kekkosen päiväkirjoja ja nehän on kirjoitettu jälkipolvia varten. Asioita ei ole päiväkirjoissa varsinaisesti vääristelty, vaan on tarkkaan mietitty, mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Kekkosen tuntemukset välittyvät niistä, mutta objektiivisuuteen pyrkiminen edellyttää lähteiden monipuolista käyttöä.

Kekkosen päävastustajaksi kehitellään Kari Suomalaista. Ei kai sentään, tässä on jälkiviisauden makua. Asia pyritään kertomaan ovelasti siten, että molemmat tarvitsivat toistaan: itse asiassa he siis pelasivat yhteen. Uskokoon ken voi.

Sitten tullaan yöpakkasiin (1958) ja noottikriisiin (1961). Harvoin olen nähnyt näin ohutta käsittelyä kahdesta merkittävästä lähivuosikymmenien kriisistä. Juuri ilmestyneet lähteet osoittavat, että Kekkosen aloitteellisuus oli merkittävä kummassakin tapauksessa. Yöpakkaskriisissä suurlähettiläs Lebedevin äkillinen poistuminen maasta valmisteltiin neuvostoviranomaisten ja Kekkosen kanssa yhteistyössä. Ainoa tarkoitus oli Fagerholmin parlamentaarisen enemmistöhallituksen pelästyttäminen ja kaataminen. Kekkonen halusi hallituksen nurin, koska näki siinä tulevien presidentinvaalien itseään vastustavan koalition. Missä hän ylitti säädyllisyyden rajan? Siinä, kun hän haki Neuvostoliitolta apua hallituksen kaatoon.

Juuri julkaistuista Moskovan uusista arkistolähteistä paljastuu, kuinka Kekkonen pyysi Brezneviltä apua potentiaalisen kilpailijansa Vieno Sukselaisen syrjäyttämiseksi maalaisliiton johdosta. Ja Moskova riensi apuun. Kaikki se, mitä on pitkään epäilty, on nyt osoitettu todeksi oikein arkistolähteillä. Tällainen epäisänmaallinen toiminta sivuutetaan ikään kuin rutiinina dokumentissa.

Suomettumisen varsinainen alkupamaus oli mainituissa kriiseissä. Neuvostoliitolle annettiin veto Suomen hallituksen muodostamiseen ja Kekkonen toimi halukkaana yhteistyökumppanina säilyttääkseen presidenttiyden. Tätä ei voi muuksi muuttaa.

Noottikriisin osalta dokumentissa sanotaan, että ”nootti tuli kuin tilauksesta”. Kuinka ollakaan! Kekkosen uudelleenvalinta vuoden 1962 vaaleissa häämötti ja se piti varmistaa. Pahaksi onneksi demokraattiset voimat asettivat ehdolle laajan parlamentaarisen kannatuksen omaavan ehdokkaan, Olavi Hongan (ns. Honkaliitto), joka oli todellinen uhka Kekkoselle. Tähän saumaan tilattiin nootti Neuvostoliitolta Hongan kaatamiseksi. Sitä ei haluttaisi dokumentissa sanoa, mutta lopulta saadaan vaivoin Henrik Meinanderin suulla myönnetyksi, että ”todennäköisesti” noottia suunniteltiin yhdessä. Sanoisin, että enemmän kuin todennäköisesti.

Viimeistään tässä vaiheessa Neuvostoliitolle annettiin lupa puuttua Suomen asioihin - Kekkosen hyväksi. Demokratia ei voi toimia tällaisissa olosuhteissa terveesti. Kysymys oli puhtaasta valtapolitiikasta, jossa vallasta syrjäytettiin kansanvaltaisia voimia. Ja tilanne paheni tultaessa 1970-luvulle.