Kuka saa äänesi?

Miksi niin moni jättää äänestämättä vaaleissa? Tätä on pohdittu vuosia tai pikemminkin vuosikymmeniä. Joissakin maissa aihetta on tutkittu, Suomessa ei. Nyt tosin on käynnistynyt tutkimus, jossa selvitetään kenen etuja valtiojohdon päätökset edistävät. Hesarissa oli Mikko Puttosen artikkeli ”Valta on hyväosaisilla, koska he äänestävät” 20.11.2017. Sen yhteydessä oli grafiikkaa äänestysprosenteista ikäryhmittäin ja koulutusasteittain. Vertailussa olivat vuoden 1999 ja 2015 eduskuntavaalit.

Hämmästyin eroa ylemmän korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden ja perusasteen suorittaneiden välillä. Ero sinänsä oli odotettu, mutta olettamaani paljon suurempi. Erityisesti nuorimmissa ikäluokissa (25-30-vuotiaat) perusasteen suorittaneiden äänestysaktiivisuus oli masentavan alhainen, 30 prosenttia vuonna 1999 ja vain reilut 20 prosenttia vuonna 2015. Heikko äänestysprosentti siis laski vielä entisestään kahden mainitun vaalin välillä (16 vuotta). Yliopisto- tai korkeakoulututkinnon suorittaneiden äänestysprosentit olivat nuorissa ikäluokissa 60 prosentin 85 prosentin välillä. Prosentit nousivat rivakasti ikäryhmästä 35-40-vuotiaat lähtien.

Vanhemmissa ikäluokissa (50-70-vuotiaat) korkeasti koulutetut pääsivät äänestysaktiivisuudessa jopa yli 90 prosenttiin ja perusasteen aktiivisuuskin nousi lähelle 80 prosenttia. Ongelma on siis nuorten motivaation puutteessa. Aivan vanhimpien ikäryhmien äänestysaktiivisuuden maltillinen putoaminen ei niinkään hämmästytä.

Nuorten äänestämättä jättämiseen vaikuttavat tutkija Hannu Lahtisen mukaan ainakin seuraavat seikat (lähde: mainittu Hesarin artikkeli): huono-osaisten hauraampi kiinnittyminen yhteiskuntaan, ei-koulutetut kokevat mielipiteensä vähemmän merkityksellisenä, toimeentulon alhainen aste, matalan koulutuksen perhetausta.

Nyt pelätään sitä, että nuorten passiivisuus jää päälle eikä aiempaa korjausliikettä äänestysaktiivisuuden piristymisestä tapahdu myöhemmällä iällä. Korkeasti koulutettujen äänestysprosentti näyttää suorastaan kasvavan. Näyttää siis siltä, että yhteiskunnan polarisoituminen äänestyskäyttäytymisen ollessa kyseessä kärjistyy tulevaisuudessa tukien monia muita samaan suuntaan osoittavia mittareita (esim. tuloerot). Kysymys on siis laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Puhutaan laaja-alaisesta syrjäytymisestä.

Erilaisten selvitysten mukaan nuoret kokevat poliittiset vaikuttamiskeinot etäisinä, samoin politiikan yleensä. Läheiseksi koetaan oman elämän järjestäminen. Siksi kokonaiskuva tulevaisuudesta nähdään pessimistisenä, kun taas oman elämän suunta nähdään paremmassa valossa. Tässä nähtäneen yksilöllistymistrendin voimistuminen minun nuoruuteni maailmanparantamisinnon sijaan.

Vanha ajatus siitä, että pidetään kaikki mukana tuntuu kadonneen historian hämäriin. Etenemme liian kovaa vauhtia ja nopeimmin edistyvien tahdissa. Peruskoulu ei pysty enää tasoittamaan eroja. Tarvitaan vahvaa resursointia kouluttautumiseen, jotta itsensä syrjäytyneiksi/syrjäytytetyiksi tuntevien määrä ei räjähdä käsiin.

Hesarin artikkelissa todetaan aivan oikein, että ”vähäosaisilla voisi olla kaikkein eniten voitettavaa, mutta he käyvät kaikkein vähiten äänestämässä”.

:::::::::::::::::::

Löytyykö vertailupohjaa muualta?

Ohessa käsittelen aihetta The New Yorkerissa ilmestyneen John Cassidyn artikkelin ”Is America An Oligarchy?” (18.4.2014) pohjalta. Siinä puidaan amerikkalaisesta näkökulmasta hyvin samantyyppisiä asioita kuin edellä kotimaan osalta. John Cassidy lainaa kahta tutkijaa, jotka ovat perehtyneet poliittisen päätöksenteon polarisoitumiseen. Nämä olivat Martin Gilens ja Benjamin Page. He havaitsivat tutkimuksessaan, että rikkailla ihmisillä on paljon suurempi vaikutus poliittiseen päätöksentekoon kuin keskiluokkaan kuuluvilla äänestäjillä tai köyhillä. Itse asiassa pienituloisilla on vähän tai ei olenkaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Gilens ja Page toteavat, että amerikkalaiset saavat nauttia monista demokraattisen järjestelmän ihanuuksista, kuten sananvapaudesta, säännöllisesti toistuvista vaaleista ja laajoista kansalaisoikeuksista. Demokratian perusedellytykset ovat siis korkealla tasolla. Toisaalta, jos päätöksiä ohjaavat mahtavat yritykset ja muutamat vaikutusvaltaiset ihmiset - kuten Yhdysvalloissa tapahtuu - on demokratia vakavasti uhattuna.

Gilens ja Page vievät ajatuksensa vielä pidemmälle ja toteavat, että enemmistö ei pysty päättämään käytännön poliittisista asioista. Jos enemmistö on eri mieltä eliitin kanssa, se häviää. Tutkijoiden mukaan talouden eliitti dominoi.

Tutkijat myöntävät toisaalta, että usein keskivertokansalaiset ja vaikuttajayksilöt haluavat samaa kuin hallitus – ristiriitaa ei synny.

Gilensin ja Pagen aineisto osoittaa, että kun eliitti tukee esillä olevaa politiikkaa, sillä on 45-prosenttiset mahdollisuudet saada asia läpi, ja kun eliitti vastustaa jotain hanketta, on sillä vain 18-prosenttiset mahdollisuudet edetä laiksi.

Rikkailla on siis eräänlainen – ainakin puolittainen - veto-oikeus lainsäädännössä. Gilens ja Page toteavat yhtäpitävästi suomalaisten arvioiden kanssa, että keskivertokansalaisilla on vähäisempi kiinnostus poliittiseen päätöksentekoon kuin vaurailla kansalaisilla. Saman tyyppisiä tuloksia on saatu Ruotsista.

::::::::::::::::

Aivan viime aikoina populistiset liikkeet ovat saaneet otetta matalan koulutuksen ihmisistä ja pyrkineet ainakin näennäisesti tukemaan heitä ja heidän mielipiteitään. Turhautuneisuus on suunnattu paremmin koulutettuun ”eliittiin”. Näyttää siis siltä, että henkinen ja aineellinen kuilu hyvin toimeentulevien ja pienituloisten välillä on kärjistynyt. Äänestysaktiivisuuteen tällä vastakkainasettelulla ei näytä olevan vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Yhdysvaltain äänestämättömyyden syyt ovat vain osittain samat. Yhdysvalloissa on vaikea päästä kongressiin ilman, että on miljonääri. Vain rikkailla on mahdollisuus käydä niin menestyksekästä vaalikampanjaa, että äänestäjät huomaavat ehdokkaan (Bernie Sanders on lupauksia herättävä poikkeus). Tämä ohjaa väistämättä päätöksentekoa eliittiä suosivaan suuntaan. Meillä ei olla läheskään samassa pisteessä.

Uskaltaisin sanoa myös, että USA:ssa samaistutaan mielellään rikkaisiin. Sen sijaan, että ajettaisiin voimakkaasti tuloeroja kaventavaa linjaa toivotaan, että joskus päästään palaselle muista piittaamatta.

Vielä yksi syy äänestämättömyyteen on viha ”hallintoa” tai ”hallitusta” tai ”establishmenttia” tai ”Washingtonia” vastaan. Suomessa hallitus on konkreettisesti istuva hallitus. Yhdysvalloissa ”hallitus” edustaa epäilynalaiseksi julistettua valtakoneistoa, joka käyttää verorahojen epätarkoituksenmukaisesti, ja joka juoksee eliitin tarjoamien lahjusten perässä.

Vastikään tulleiden PISA-tulosten mukaan Suomen oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutus yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun tuloksiin oli hyvin vähäinen verrattuna muihin tutkimuksessa hyvin menestyneisiin maihin. Mitä tämä kertoo suomalaisten nuorten kapasiteetista? Tulos on jotenkin ristiriidassa havaitun nuorten polarisoitumisilmiön kanssa. Voisiko olla niin, että yhteiskunnan oikeantyyppinen tuki puuttuu, jolloin erot revähtävät paljon suuremmiksi kuin mitä nuorten valmiuksien erot oikeasti ovat (alisuoriutuminen)? Entä mikä merkitys on poikien ja tyttöjen suurella erolla ongelmanratkaisukyvyssä, ja miten se heijastuu esim. yhteiskunnan ongelmien ymmärtämiseen ja äänestyskäyttäytymiseen.