Kekkosesta kritiikittä, osa 1

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”, joista yksi on Suomen keskustaa lähellä oleva Keskitien tukisäätiö. Keskitien tukisäätiöstä sanotaan netissä mm. seuraavaa: ”Haluamme vaalia maaseudun omaehtoista kulttuurielämää, erityisesti osallistavia ja ruohonjuuritason hankkeita”.

Dokumenttisarjan kohdetta lähestytään letkeästi ilman historiatutkimuksen ääripäitä, sanotaan eräässä Kaleva-lehden arviossa. Pahalta näyttää: saamme taas ”uuden”, mutta vanhan kuvan Kekkosesta, jossa näennäiskriittisesti tutkitaan legendan vaiheita. Minusta dokumenttisarjaa ei pitäisi mainostaa (ja mainoksia todella riittää kyllästymiseen saakka) kriittiseksi, jos se ei sitä kerran ole.

Tervon ja kumppanien yksipuolinen ja hymistelevä käsittely pakottaa lukijan vastakirjoitukseen. Minussa syntyy väistämätön tarve laatia antiteesi dokumenttisarjalle.

Ensimmäisessä osassa juostaan kasaan ensimmäiset 40 vuotta Kekkosen elämästä. Mihinkään ei oikeastaan pysähdytä, tärkeää on vai kahlata läpi nämä pakkopullavuodet ennen kuin ”todellinen” Kekkos-legenda käynnistyy.

Haastateltujen henkilöiden arvioihin ei puututa, vaan ne menevät kommentoimatta läpi. Ei myöskään harrasteta eri näkökulmia valottavia arvioita, vaan tyydytään paria poikkeusta lukuun ottamatta kertasanomisella ”viralliseen” muotokuvaan. Valitettavasti ensimmäisen jakson perustella ei synnytetä sitä kuvaa, joka ohjelman runsaissa ennakkomainoksissa luvataan. Tässä ratsastetaan Jari Tervon kirjailijamaineella, mutta tervolainen ironia loistaa poissaolollaan.

Ensimmäinen osa alkaa Kekkosen hautajaisista ja etenee siitä klassisella kekkoslaisella polulla Lepikon torppaan, jonka portailla Tervo nähdään istumassa.

Kyllä, Kekkonen ja sisällissodan teloituskomppania mainitaan , mutta sitten muisti pätkii: ei ole muistikuvaa, oliko Kekkosella kivääri vai ei.

Hetken käy mielessä, että nyt lähestytään syntyjä syviä, kun Tervo epäilee, että Kekkonen on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, mutta ei usko sopimusta löytyvän Orimattilan arkistosta. Siihen se jää. Jäämme odottamaan, mitä jatkossa paljastuu. Sitten mainitaan Seppo Kääriäisen matka Moskovaan, jonne viemisenä oli kourallinen Lepikon torpan ”pyhää” maata. Asiaa ei kommentoida. Ehkä niin on parasta.

Tervo kiteyttää Kekkosen alkutaipaleen kolmeen sanaan: Kainuu, kirjoittaminen ja urheilu. Näissä viivähdetäänkin sitten hiukan pidempään. Erityisesti urheilu ja urheilijan ura saa paljon tilaa. Annetaan ymmärtää, että olisihan Kekkonen olympiamatkan ansainnut, mutta kun ei niin ei. Sitten leikkautuu näköalaan Kekkosen ura Etsivän Keskuspolisiin agenttina jahtaamassa kommunisteja. Kyllä, Kekkonen oli väkivaltainen kuulustelija, mutta onneksi kuulusteltavat olivat vain kommunisteja.

Sylvi Uino ja kaksoispojat Matti ja Taneli ovat toki elämän suola. Dokumenttiin sisältyvässä Maarit Tyrkön Kekkos-haastattelussa mainitaan, että kesällä oli aikaa olla rakkaiden poikien kanssa. Tähän aikaan kuuluu oleellisesti opiskelu oikeustieteellisessä. Opiskelukumppanit Aaro Pakaslahti ja Kaarlo Hillilä esitellään. Saadaan kuulla, että Pakaslahti konsultoi ulkopolitiikan saloja Kekkoselle, joista hän ei ollut selvillä ja Hillilä muuten vain toimi Kekkosen aivoina.

Kekkonen oli demokraatti, joka jo 1930-luvulla olisi halunnut olla diktaattori. Halu päästä poliittisella uralla eteenpäin oli ilmeinen ja etenemistie löytyi aluksi oikeistoradikalismista. Pian Kekkonen huomasi tien vääräksi. Tiedustelumiehen rooli oli alusta lähtien avainasemassa ja epäonnistunut yritys lopettaa IKL sivuutetaan naurunremakalla dokumentissa: tappiot kuuluvat urakehitykseen.

Ensimmäinen osa päätyy talvisodan rauhaan, josta mainitaan, että Kekkonen vastusti rauhansopimusta. Se vain todetaan, ei kommentteja. Sankarillinen itsemurha oli Kekkosella ja parilla muulla tarjottavana vaihtoehdoksi. Kekkos-historiassa tämä itsetuhoajatus sivuutetaan vaiteliaasti.

::::::::::::::::::::::::

Valitettavasti osassa kaksi (vuodet 1943-1956) asenteellinen kohteen käsittely jatkui. Epätavallista ei ole, että päähenkilön parhaat kumppanit Kustaa Vilkuna, Kaarlo Hillilä ja Aaro Pakaslahti ovat esillä, mutta se kummastuttaa, että vastustajat niputetaan lähestulkoon anonyymeiksi. He ovat vain persoonattomia esteitä Kekkosen kuningastiellä.

Se jätetään mainitsematta, että päätöksenteossa sodan aikana Kekkoseen ei luotettu maan johdossa. Hän ei saanut tärkeitä asemia, vaan toimi oppositiossa maan johtoa vastaan. Ongelma oli, että aivan muut henkilöt kävivät taistelua Suomen itsenäisyyden puolesta. Risto Rytiä ja Väinö Tanneria puhumattakaan esimerkiksi Edvin Linkomiehestä ei edes mainita. Kekkosen opportunismi mainitaan ohuesti yhtenä vaihtoehtoisena lähestymistapana käsitellä Kekkosen toimintaa. Tällä tarkoitettiin, että Kekkosen vainu ohjasi häntä vaihtamaan kantaa, kun sitä tarvittiin. Siinä kaikki. Tervo ei juuri esitä jatkokysymyksiä haastateltavilleen. Näin asiantuntijoiden vastaukset jäävät testaamatta kriittisillä vasta-argumenteilla.

Oliko lopulta niin, että Kekkoselle olisi käynyt 1940-luvulla mikä sodan lopputulos tahansa? Tätä opportunismin ääripistettä ei Tervo halunnut testata.

Kekkonen hakeutui sodan aikana rauhanoppositiossa olleiden yhteyteen, hän kirjoitti Pekka Peitsenä johtoa kritisoivia kirjoituksia Suomen kuvalehteen ja hän käynnisti yhteydet Neuvostoliiton tiedustelupalveluun. Dokumentissa tunnustetaan, että KGB:n myöhemmin paljastuneissa arkistoissa Kekkonen oli vaikuttaja-agentin roolissa, jonka vallanhimoa käytetään hyväksi Neuvostoliiton eduksi.

Todella arveluttavaa dokumentissa oli Kekkosen toiminnan ”analysoiminen” sotasyyllisyyskysymyksessä. Neuvostoliitto oli dokumentin mukaan tyytymätön Kekkosen toimintaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä (liian pienet tuomiot) ja vastusti hänen hallitukseen menoa heti sodan jälkeen. Tähän saakka historian kirjoituksessa on painotettu Kekkosen viheliäistä ja aktiivista roolia sodan aikaisen johdon (maan pelastajien!) asettamiseksi syytteeseen sotarikoksista. Nyt tämä Kekkosen nurinkurinen toiminta sivuutetaan kokonaan anteeksiantamattomalla tavalla.

Sodan jälkeen Kekkonen liittoutui Paasikiven kanssa ja ryhtyi jo varhaisessa vaiheessa lanseeraamaan Paasikiven-Kekkosen linjaa. Näkyvimmäksi Kekkos-opposition edustajaksi nimetään Helsingin Sanomat ja varsinkin pilapiirtäjä Kari Suomalainen. Poliitikkoja ei mainita ilmeisesti Kekkos-historian kannalta liian vähäpätöisinä.

Mielenkiintoinen on se valikoima haastateltavia, jotka oli valittu mukaan kakkososaan. Siellä olivat aina yhtä sopeutuva oikeistolainen Ilkka Kanerva ja samalla tavalla sopeutuva Matti Ahde vasemmalta. Tietenkin vanhat Kustaa Vilkuna, Kaarlo Hillilä ja Aaro Pakslahti pysyvät mukana. Missä olivat poliittisten vastustajien tavoitteiden esittelyt?

Dokumenttisarjan tämä osa kulminoitui 1950-luvun puolenvälin tapahtumiin, Porkkalan palautukseen ja presidentinvaaleihin 1956. Kekkonen mainitaan Neuvostoliiton ehdokkaana presidentinvaaleissa (Neuvostoliitto vaihtoi hevosta viime hetkellä Paasikivestä Kekkoseen). Presidenttipeliä raotetaan vain niukasti, vaikka syytä olisi ollut enempään.

Yhdellä lauseella - ikään kuin hyvittäen kaikki aiempi kritiikittömyys - todettiin Tervon suulla ohimennen, että ”Neuvostoliiton tiedustelupalvelu junaili Kekkosen presidentiksi”. Hetkeksikään ei pysähdytä arvioimaan syvällisemmin Kekkosen toiminnan vaikutuksia Suomen demokratiaan tai kansalaisyhteiskunnan kehittymiseen. Liioin ei arvioida Neuvostoliiton roolia, siis sitä, missä kohtaa Neuvostoliitto sai veto-oikeuden Suomen asioihin. Loppupäätelmäksi jää, että Kekkosella tarkoitus pyhitti keinot. Näennäisarvostelun sisälle kätkeytyy ihailu, jota dokumentin tekijät tuntevat sankariaan kohtaan.

Suomen talouden kova noususuhdanne sotakorvauksineen ja Neuvostoliiton bilateraalikaupan käynnistymisineen sivuutetaan yksipuolisella Kekkosen panoksen korostamisella, joka kiteytyy Kekkosen yhdessä avustajiensa kanssa laatimaan teokseen ”Onko maallamme malttia vaurastua?”

Toisen osan asiantuntijoina käytettiin Kekkosen motiiveja hyvin ymmärtäviä historiantutkijoita Timo J. Tuikkaa ja Kimmo Rentolaa. Jos he esittävät kritiikkiä, miedontavat he sen itse nopeasti johtopäätöksiä analysoimatta. Mutta missä olivat aidosti kriittiset historioitsijat? Ilmeisesti ajateltiin – siinä epäonnistuen – että jättämällä pois kriitikko Hannu Rautkallio ja Kekkosen edunvalvoja Juhani Suomi selvitään parhaiten kuiville hankalista historiantulkinnoista.

Dokumenttisarjan kahdessa ensimmäisessä osassa ei ymmärretä sitä, että Kekkosta ei voi käsitellä ”tasapuolisesti”, vaan lähestymällä hänen persoonaansa eri puolilta kompromissittomasti. Kekkosen historiassa ei voida päätyä valmiiksi pureskeltuihin keskitien johtopäätöksiin, vaan rosoiselle vastakkainasettelulle olisi pitänyt jättää tilaa.