sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Tuloerot, tasa-arvo ja tehokkuus

Viimeisessä T&Y-lehdessä Hannu Uusitalo pohtii mielenkiintoisella tavalla tulonjaon, tasa-arvon ja tehokkuuden välistä suhdetta. Uusitalo ottaa lähtökohdaksi hyvinvointivaltion keskeiset piirteet, joiksi hän nimeää tasa-arvon, vapauden ja tehokkuuden. Lähestymistapa on pohjoismaalaiselle helppo omaksua.

Miten pitkälle tulonjaon tasauksessa voidaan mennä? Vai tuottavatko selkeät tuloerot tehokkaimman tuloksen?

Tehokkuushäviön puoltajia löytyy.

Uusitalo viittaa Arthur Okuniin (1975), joka totesi taloudellisen tasa-arvon ja tehokkuuden olevan toistensa kanssa ristiriitaisia tavoitteita. Okunin mukaan tehokkuus saavutetaan sallimalla tulojen, omaisuuden, sosiaalisen aseman ja vallan eriarvoisuutta.

Meillä Suomessa em. linjaa edustaa ehkä puhtaimmin Björn Wahlroos, joka on viime aikoina melko brutaalilla tavalla korostanut ihmisten osaamis- ja fiksuuseroja. Sanalla sanoen näkemys on hyvin elitistinen. Hän tuntuu kaipaavan erojen tunnustamista ihmisten välillä ja siten peitellysti ja mystisesti paluuta sääty-yhteiskunnan asetelmiin.

Hämmentävää tämä näkemys on sitä taustaa vasten, että melkein missä tahansa edistyksellisyyttä, onnistumista ja onnellisuutta mittaavassa kansainvälisissä tutkimuksissa Pohjoismaat sijoittuvat aivan kärkeen.

Yhdysvalloissa on jo pitkään ihmetelty sosiaalisen liikkuvuuden (koheesion) vähenemistä. Isoiksi venähtäneet tuloerot siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Kalliit koulutuskustannukset tai muut syyt ovat estäneet ihmisiä etenemästä elämässään. Kengänkiillottajasta miljonääriksi ei enää toimi.

Ehkä todennäköisimmin tässä on kysymys siitä, että nyt tarvitaan koulutusta osaamista vaativiin ammatteihin ja monelta puuttuu koulutusvalmius tai mahdollisuudet edetä. Tuloerot näyttäisivät tuhoavan ammatissa etenemisen edellytyksiä. Sen sijaan on muodostunut köyhien pienipalkkaisia töitä, jotka eivät mahdollista sosiaalisen koheesion toteutumista. Kyynikot voivat sanoa, että tallaisia tehtäviä hoitavia ihmisiä tarvitaan ja siksi vähäinen koulutus on ikään kuin hyödyksi.

Myös tuloerojen yhteys terveyseroihin kehittyneissä länsimaissa näyttää selvältä. Paljon keskustelua herättäneiden Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin tutkimusten mukaan tulos on aivan selvä: mitä suuremmat tuloerot sitä enemmän terveys- ja sosiaaliongelmia. Selvimmin tämä näkyy USA:ssa, Portugalissa ja Isossa Britanniassa. Skandinavian maat ja Japani löytyvät kuvaajan toisesta päästä.

Suuret tuloerot vaikuttavat konkreettisesti mielenterveysongelmien, lapsikuolleisuuden ym. yleisyyteen. Todisteet näyttävät vankkumattomilta: suurilla tuloeroilla on paljon negatiivisia vaikutuksia.

Kun Suomessa on kysytty leikkausten oikeudenmukaisuuden mallia tulevan hallitusohjelman laadinnan yhteydessä, on pääosa ihmisistä ollut sitä mieltä, että leikkausten pitää kohdistua oikeudenmukaisesti. Tämä on viite siihen suuntaan, että ihmiset tarkkailevat koko ajan tuloerovaikutuksia ja haluaisivat kontrolloida niitä.

Tietenkin on oltava valmis esittämään kriittisiä kysymyksiä. Onko siis tuloerojen pienuus vaikuttanut meillä korkealle arvostetun kansansivistystyön menestykseen? Hyvin varmasti näin, mutta toisaalta niiden yhteiskunnallisten vaikuttajien työ, jotka panivat alulle laajamittaisen kansalaisten sivistämisen on myös ratkaisevaa.

Mielenkiintoista on, että suomalainen kansansivistystyö käynnistyi 1800-luvulla köyhäinkouluissa. Vielä Snellmanin sivistyskäsitettä voidaan kritisoida elitistiseksi (kiistämättä hänen vaikutustaan kansansivistystyön kehittämiseen). Kun Venäjän valtio ei ollut kovin kiinnostunut kansansivistystyöstä, käynnistyivät ensimmäiset kansakoulut kaukonäköisten kartanonomistajien ja tehtailijoiden toimesta. Vaikka oppivelvollisuutta ei ollut vielä 1800-luvun lopulla, mahdollistui varsin kunnianhimoinen kansakoululaitos jo 1800-luvun lopulla.

Kansansivistystahto oli Suomessa korkea ja sen rinnalla sivistyksellinen tasa-arvo. Kun oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1921, ei suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa tasa-arvotavoitteineen ollut nyt tuntemassamme muodossa vielä olemassa, mutta tasa-arvon tahtotila oli vahva.

Opetuksen maksuttomuus yliopistotasolle saakka on selkeästi tuloeroja pienentävä. Se on oleellinen osa hyvinvointiyhteiskunnan sisältöä.

Vaikka edellä on tarkasteltu vain yhtä osaa maltillisten tuloerojen Suomesta, on koulutus hyvä esimerkki kaiken kattavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jolla on varmistettu kansalaisten mahdollisimman kannustava kohtelu.

Sivistyksellisen tasa-arvon tavoite ja maltillisten tuloerojen yhteiskunnallinen malli etenivät vuorovaikutteisesti. Paluuta piikayhteiskuntaan ei ole, vaikka Björn Wahlroos ilmeisen kaihoisasti sitä ajattelee: hän panee merkille uusimmassa kirjassaan yksityiskodeissa olevan palvelusväen vähenemisen viime vuosisadan alkupuoliskon noin kolmanneksesta nykyiseen noin yhteen prosenttiin.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Vanha hallitus on kuollut, eläköön uusi hallitus!

Länsimaat ovat globaalissa taloudellisessa kilpailussa ajautuneet tilanteeseen, jossa valoa ei hevillä näy tunnelin päässä. Ei ole näkyvissä vanhoja hyviä aikoja, jolloin olot olivat taloudellisesti vakaammat. Tosin eivät ne ennenkään olleet vakaat, nyt vain tuntuu siltä. Oleellinen ero on kuitenkin siinä, että talouden kasvuluvut ovat nyt alhaisemmalla tasolla kuin aikaisemmin. Ainakin länsimaissa ihmisten perusasennoitumista kuvaa usein pettymys vallassaolijoihin. Loppujen lopuksi vallassaolijoiden strategiat voivat olla toissijaisia, oleellista on, että kukin osapuoli käy vuorollaan epäonnistumassa. Harva pystyy uusimaan valtakirjansa.

Osasyy on varmaan nykyajattelun lyhytjänteisyys: jos tuloksia ei näy muutamassa kuukaudessa alkaa opposition korvennus tuottaa tuloksia.

Entä pitkän aikavälin muutokset? Valitsen tässä yhdeksi esimerkiksi sosiaalidemokraattien taistelun hupenevien kannatuslukujen torjumiseksi. Sdp:n menestys perustui toisen maailmansodan jälkeen paitsi hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen, niin myös aivan erityisesti kommunistien vastustamiseen. Kansalaiset luottivat suuressa määrin siihen, että demarit olivat pysyvästi asettuneet skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen kannalle. Selvimmin tämä tuli näkyviin ammattiyhdistysliikkeen sisäisissä taisteluissa. Kommunistien vastavoimana olivat demarit, jotka käyttivät koko sitä valtakirjaa, jota voisi kuvata ei-kommunistiseksi. Ei ollut porvariammattiyhdistystä äärivasemmiston vastavoimana. Sdp sai koko potin kymmenien vuosien ajan. Sitten tapahtui muutos: perusuomalaiset löysivät työväenliikkeen ilman sosialismia, jolloin paljastui, että sos.dem. oli hallinnut sitäkin osaa työväestöstä, joka ei tuntenut itseään vasemmistolaiseksi.

Sen jälkeen kun kansandemokraattien suosio alkoi laskea, perustui sdp:n menestys hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidon ja kehittämisen varaan. Niin kauan kun resursseja riitti, ”rautainen 25 prosenttia” oli realismia. Samalla sdp lakkasi toimimasta kilpenä kommunismia vastaan ja menetti kannatustaan.

Merkittävä muutos tapahtui, kun keskusta ja kokoomus omaksuivat selkeästi hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet ja siirtyivät piirun verran vasemmalle. Näin ne hallitsivat poliittista keskustaa ja kurottivat sieltä perinteisen vasemmiston reviirille. Tämä kaikki tapahtui melko pitkän ajan kuluessa, mutta ehkä selvimmin 1990-luvulta alkaen. Kokoomuksen 1960-luvun slogan ”dynaaminen konservatismi” vanhahtavine poliittisine tavoitteineen siirtyi lopullisesti syrjään.

Samaan aikaan Suomen politiikka vapautui pikku hiljaa Kekkosen ajan rajoitteista, jotka sulkivat hallitustien kokoomukselta ja keskustan oikealta siiveltä. Näin pidäkkeet entistä porvarillisemmalta politiikalta haihtuivat.

Sdp oli pakotettu siirtymään vasemmalle tai ainakin sdp ei lähtenyt taistelemaan keskiluokan äänistä intensiivisesti. Vasemmalla sitä vastaan tuli vasemmistoliitto, joka – vaikka oli sekin menettänyt kannatustaan dramaattisesti - piti ”laidan kiinni” ja sdp sai kokea jäljelle jääneen poliittisen liikkumatilan hyvin kapeaksi entiseen menestyksen verrattuna: 25 prosenttia vaihtui ainakin toistaiseksi hieman yli 15 prosentin kannatukseksi.

Kokoomuksen ”dynaamisesta konservatismista” tuli symbolisessa mielessä sdp:n tunnus, jota tosin visusti varottiin sanomasta ääneen. Hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen jäi sdp:n ainoaksi tärkeäksi tehtäväksi ja sehän on nykyajan konservatismia. Mutta näillä markkinoilla operoi jo muitakin toimijoita, kuten edellä kävi ilmi.

Viime aikoina politiikan muutostuulet ovat jälleen puhaltaneet. Taustalla ovat talouden ongelmat. Oikeiston on ollut helppoa palata niukkuuden korostajan rooliin yksinkertaisesti sen takia, että jakovaraa ei ole ollut. Tämä ajattelu on varmaankin perustunut huomioon, että vasen reuna ei pääse hyötymään jakovarasta käytännön syistä (kansalaiset eivät ehkä ”suu säkkiä myöten” -perinteistä johtuen innostuneet velkaelvytyksestä) ja tie etenemiseen oikealle on ollut avoin. Siellä on pitkään ollut tyhjää. On siirrytty politiikkaan, joka ei ole silmämääräisesti kovin ideologista vaan melko neutraalia ja käytännön läheistä. Tähän on jätettävä varaus, sillä pragmatismista ja ideologisesta oikeistolaisesta talouspolitiikasta on luotu sekoitus, jota monen on vaikea tunnistaa: jo menneen talven lumeksi luultu ”puolueeton porvari” -ajatus on löytänyt kannatuspohjaa.

Yksilöllistyminen ja vasemmistolaisen solidaarisuuden muuttuminen entistä pienemmän piirin harrastukseksi on lyönyt leiman poliittiseen ilmapiiriin. Samaan aikaan on tapahtunut monia päällekkäisiä ilmiöitä: arvokonservatismi ja arvoliberalismi ovat muodostuneet polarisoituessaan uudeksi jakolinjaksi, joka halkaisee nykypuolueita. Perussuomalaisten menestys perustuu suurelta osin kyllästymiseen liberaalin demokratian tematiikkaan.

Länsimaiseen kehittyneeseen demokratiaan pitkään kuulunut vapaamielisyyden tavoittelu on kohdannut oppositionsa ja vastalause on ollut ajoittain räikeä. Suomen nykypuolueista on puristettu konservatiivinen jakojäännös, joka on osoittautunut yllättävän isoksi. Entisen päälle on rakentunut myös nationalismin uusi nousu. Toinen maailmansota tuhosi nationalistisen ajattelun länsimaissa. Sen jälkeen universalismi voitti alaa ja ”maailmankylä”-ajattelu löi läpi jopa kylmän sodan keskellä.

Nationalismin nousuun on vaikuttanut lännen ultravapaamielinen (tai siltä tuntuva) maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikka. Tietenkin taustalla on ollut – humaanien tarkoitusperien lisäksi - halu hyödyntää kehitysmaista (tai lähialueen köyhistä maista) tulleita siirtolaisia toisen maailmansodan jälkeisen menestyskauden työvoimareservinä. Sattumaa tai ei molemmilta suuntauksilta on kadonnut katalysaattori: taloudellinen kasvu on laantunut aivan olemattomaksi ja sekä työvoiman tarve että idealistinen toisen auttaminen ovat hiipuneet samaan aikaan.

Vastakkaiseen suuntaan on vaikuttanut eurooppalaisen väestön ikääntyminen, johon lääkkeeksi on sovitettu monella taholla epäsuosittua ulkoa tuotettua työvoimaa ainakin jollakin aikavälillä.

Nationalismi ja äärikonservatismi ovat vuorovaikutteisia ilmiöitä. On näkökulman valintakysymys arvioida niitä joko a) politiikkaa tervehdyttävänä ilmiönä tai sitten 2) umpivanhoillisena pelkoreaktiona pitkään jatkunutta liberaalia postmodernismia kohtaan.

Aika näyttää, miten käy meneillään olevalle prosessille, jossa monien eri tahojen liikehdintä suuntautuu oikealle ja konservatismiin samaan aikaan, kun toisaalla liberaali vasemmisto puolustaa asemiaan, ja taistelee hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden puolesta joko konservatiivisin, säilyttävin tavoittein tai sitten hyvinvointiyhteiskuntaa tukevin reformistisin pyrkimyksin.

Politiikan sisällöt voivat kuitenkin vaihdella yllättävästi.

Puolan tuore, vastavalittu äärikonservatiivinen presidentti on kampanjassaan luvannut runsaita sosiaalitukia köyhimmille (joita kyllä Puolassa riittää). Ollaan tilanteessa, jossa mikä tahansa taho voi luvata mitä tahansa. Politiikasta on tullut osin osto- ja myyntiliike.

Kansalaispalkkakeskustelu on muutoksen ytimessä. Vanhastaan vasemmalla on vannottu palkkatyön nimiin ja kansalaispalkkaa on vieroksuttu. Nyt vihreät ja vasemmistoliitto ovat taipuvaisia kannattamaan kansalaispalkkaa inhimillisyyden nimissä työn ja itsensä kehittämisen välimuotona. Samaan aikaan oikealla ollaan osin liputtamassa saman asian puolesta, mutta eri syistä. Ollaan myöntämässä, että osa työtätekevistä ihmisistä syrjäytyy ja heille on saatava hyödyllistä puuhaa. Tähän kansalaispalkkaan kuuluu yhteiskunnallinen työ (jolla korvataan osa nyt tehtävästä palkkatyöstä) vaatimattomalla yhteiskunnan maksamalla korvauksella. Tämän kehityksen realisoituessa tavalla tai toisella myönnetään hyvinvointiyhteiskunnan perimmäinen työhön perustuva pohja vanhahtavaksi ja yhteiskunnan polarisoituminen tapahtuneeksi tosiasiaksi. Tämä kuulostaa inhorealismilta, sillä kansalaispalkalla nähdään paljon ylevämpiä tavoitteita. Pysyn kuitenkin ennustuksessani, kunnes toisin osoitetaan.

Jostakin syystä hyvinvointiyhteiskunta on leimattu löperöksi etujen jakamiskanavaksi. Tosiasiassa se on erittäin vaativa tapa järjestää yhteiskunnalliset palvelut. Se ei päästä ketään helpolla. Kansalaispalkka tulee asettaa tätä taustaa vasten.

Minkä roolin ottaa tuleva hallitus, jossa on konservatiivisia elementtejä ja liberaaleja elementtejä ja jolla on pyrkimystä systematisoida hallitustyöskentely? Ollaanko vallan yhtä puoluetta? Muistan valtavan euforian, joka liittyi edelliseen, muutaman vuoden takaiseen porvarihallituspyrintöön. Yhtäkkiä taantuma vei porvariallianssin mennessään. Nyt ollaan kuitenkin yhtä harjoituskertaa viisaampia.

torstai 28. toukokuuta 2015

”Pettureiden” palkka

Tuoreen hallitusohjelman liitteeseen 7 on kirjattu seuraava kohta: "Kumotaan puoluelain (L 10/1969) 9 §:n (sellaisena kuin se nykyään on puoluelain osittaismuutoslaissa 683/2010) 1 momentin kolmas (3) lause.". Mitä tämä risuaita pitää sisällään? Mitä kumotaan?

Tässä kumottava kohta:

"Jos eduskuntavaalien välisenä aikana kunkin vuoden valtion talousarvion julkaisemiseen mennessä vähintään puolet jotakin puoluetta edustaneista ja puolueen valtionavustusosuutta laskettaessa mukaan luetuista kansanedustajista on ilmoittanut eduskunnan puhemiehelle luopuvansa edustamasta tätä puoluetta eduskunnassa, on avustuksen jakoperustetta tarkistettava siten, että tapahtuneet siirtymiset otetaan huomioon."

Tämä lausehäkkyrä luotiin tilanteessa (1972), jossa hajotettiin kiusalliseksi käynyt Veikko Vennamon SMP:n 18 kansanedustajan ryhmä. Tehtiin historiaa, sillä irronnut osa oli suurempi kuin emopuolue. Irtautujia oli peräti 12 (+ myöhemmin vielä yksi). Veikko Vennamoa syytettiin itsevaltaisista otteista, mikä piti varmaan paikkansa. Kupletin juoni meni niin, että ensin alkuperäiset 12 kansanedustajaa marssivat ulos puolueesta ja sittemmin Vennamo erotutti heidät SMP:n ryhmästä, jonka jälkeen erotettu tusina muodosti oman puolueen nimeltä SKYP (Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue).

SKYPiä tarvittiin varmistamaan Urho Kekkosen valinta poikkeuslailla presidentiksi vuonna 1974. Kun Vennamo jyrkästi vastusti täysin epädemokraattista poikkeuslakimenettelyä, avittivat muut poliittiset tahot irtautumishanketta edellä mainitulla lain muutoksella: puoluetukirahat seurasivat Vennamon vastaista (ja poikkeuslakia kannattavaa) ryhmittymää. Tästä johtuen Vennamo syytti ryhmittymän jäseniä ”seteliselkärankaisiksi”. Ilman SKYP:n 13 edustajaa ei olisi saavutettu käytännössä poikkeuslain vaatimaa 5/6 enemmistöä presidentin valinnalle.

Tämä yksi Suomen demokraattisen järjestelmän pohjanoteerauksista (poikkeuslaki + SMP:n pilkkominen) oli kertakäyttömenettely tiettyyn lopputuloksen pääsemiseksi, kertakäyttöinen sen takia, että SKYP:n taru käytännössä loppui seuraavissa vaaleissa (yksi kansanedustaja).

Huomiotani kiinnitti Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän selitysmalli, miksi Lex Vennamosta halutaan nyt luopua.

Hän sanoo haastattelussa:

”On olemassa "worst case scenario", eli se, että eduskuntaryhmän sisällä syntyy joku oikein vahva ryhmittymä, joka lähtee haastamaan eduskuntaryhmän johtoa. Olemassa olevan puoluetukilainsäädännön nojalla tässä on vahva kiristysargumentti. Voi sanoa, että 'jos lähdemme omaksi porukaksemme, viemme X-määrän rahaa mennessämme'. Tämä kiristysruuvi on nyt poissa.”

Häneltä jää sanomatta se toinen mahdollisuus eli, että jos jonkin hallituspuolueen X vähemmistö- tai enemmistöryhmittymä toteaa, että vaalilupauksia ei ole oikeastaan lainkaan pidetty, niin protestiksi puoluejohtoa vastustava ryhmittymä eroaa emoryhmästä, ei kiristääkseen emoa omalle kannalleen, vaan todettuaan oikeudentuntonsa loukatuksi, kun vaalilupauksista ei ole hallitusohjelmassa pidetty kiinni.

Uudella lain muutoksella saadaan arvostelijat käytännössä pakotetuksi pysymään emoryhmässä ja siten näennäisesti noudattamaan vääräksi kokemaansa politiikkaa. Ilman puoluetukirahojakin voi toki irtaantua, mutta käytännössä muita sponsoreita ei järjesty ja ilman rahaa ei voi nykypolitiikassa pärjätä.

Ketä tai mitä puoluetukirahojen pitäisi seurata?

tiistai 26. toukokuuta 2015

Arvon mekin ansaitsemme

WEF (Maailman talousforum) on vastikään listannut Suomen ykköseksi inhimillisen pääoman mittareilla. Raportissa vertailtiin 124 maan kansalaisten koulutus- ja taitotasoa sekä niiden hyödyntämistä työmarkkinoilla. Miten tämä tulos sopii yksiin EU:n tuoreen varoituksen kanssa, jonka Suomi sai juuri taloudenhoidostaan?

Pari seikkaa nostaisin esille. Ensinnäkin nämä mittarit mittaavat mennyttä aikaa, ja tästä näkökulmasta Suomi on oikeasti hoitanut asiansa hyvin. Toiseksi on syytä tuoda esille, että olemme tällä hetkellä tilanteessa, jossa meillä on vaikeuksia ylläpitää saavutettua ”inhimillisen pääoman” tasoa.

Yhteenvedonomaisesti uskallan kyllä tulkita, että osa talouden hoidon kiroamisesta on itseruoskintaa. Meillä EU:n huomautukset tahtovat luoda vaikutuksen ikään kuin lekalla lyötäisiin päähän. Totta kai korjausliike joudutaan tekemään, mutta ainoa pelkoni on, että se tehdään liian ronskeilla otteilla unohtaen ikävät vastavaikutukset talouteen Eduskuntavaalien aikaan puhuttiin arvoista ehkä enemmän kuin mistään muusta asiasta. Professori Klaus Helkama on kirjoittanut mainion teoksen aiheesta nimellä ”Suomalaisten arvot” (SKS, 2015). Edellä kerrottuun liittyen haluaisin kysyä, mitkä ovat ne arvot, jotka ovat johtaneet Suomen menestystarinaan? Erityisesti kiinnitän huomiota arvopohjan muutoksiin muutamien viime vuosikymmenten aikana.

Suomen menestys on paljolti luottamusyhteiskunnan ja siihen kiinteästi liittyvän kilpailukyvyn ansiota. Luottamusyhteiskunnan mittarina voisi kansanomaisesti käyttää luottoa ventovieraaseen ihmiseen, siis esimerkiksi viranomaiseen. Suomi on erilaissa rehellisyystesteissä, jossa esim. lompakko sijoitetaan julkiselle paikalle ja sitten tarkkaillaan palautetaanko se omistajalle vai varastetaanko, aivan kärkisijoilla, usein ykkösenä.

Rehellisyys on selkeästi yksi arvo, jolla suomalaiset pärjäävät. Rehellisyyden arvostus on myös säilynyt kohtuullisen hyvin, sen todistavat aivan viime aikoina tehdyt tutkimukset.

Tasa-arvo on yksi menestyspilareistamme. Tutkimusten mukaan sillä on keskeinen osa kansakunnan menestyksessä. Monet ovat kuitenkin asettaneet viime aikoina kyseenalaiseksi koko käsitteen ja leimanneet sen jotenkin tekopyhäksi, yliarvostetuksi.

On jopa katsottu, että eriarvoisuus lisää talouden kykyä kasvaa. Todisteita tästä on hyvin vähän.

Helkama toteaa, että ”jokaisella sukupolvella tuntuu olevan taipumus nähdä oma aikansa arvomurroksen aikakautena, mutta arvomuutos on todellisuudessa useimmiten vähittäistä ja hidasta”. Onhan se jotenkin kohtalonmaista kuulua ”kadotettuun sukupolveen”. Jotakin on kuitenkin tapahtunut. Seuraavassa tuon esille joitakin todettuja muutoksia viime vuosikymmeninä.

Tasa-arvoisuutta mitataan Gini-indeksillä, jossa luku 100 kuvaa mahdollisimman epätasa-arvoista tulonjakoa ja luku nolla tasa-arvoista. Monesti on todettu, että 1980-luku oli Suomen ”paras ” vuosikymmen, kun ihmisiltä on asiaa kysytty. Vuonna 1987 Gini-indeksi oli 18,7. Esimerkiksi vuonna 2013 se oli 26,5. Muutos on merkittävä eriarvoistuvaan suuntaan, vaikka jälkimmäinen lukema sinänsä on vielä kansainvälisesti hyvä.

Mitkä arvojen muutokset ovat olleet ilmeisimpiä? Nousussa ovat tutkimusten mukaan olleet yksilökeskeisyys, vapaus ja rohkeus. Sen sijaan joskus 1970-luvulla aivan kärjessä ollut itsekuri on ollut laskussa. Minäkeskeisyyden tieltä ovat väistyneet globaalit arvot, kuten maailmanrauha, nälän poistaminen maailmasta ja luonnon säilyminen turmeltumattomana.

Tilaa on vallannut ”menestyjät – luuserit” -ajattelutapa. Kaupallisilla TV-kanavilla ovat yleistyneet ”heikoin lenkki” -tyyppiset ohjelmat. Yksityistämisaalto laajeni 80-luvun loppua kohti kiihtyen. Kaikki tämä voidaan kytkeä uusliberalismi -trendiin, joka voitti alaa 1980-luvulta alkaen. Helkama ottaa mielenkiintoisella tavalla Nokian esimerkiksi itsetarkoituksellisesta kilpailukeskeisestä ajattelusta, joka lopulta johti yhtiön tuhon tielle. Rohkea päätelmä, mutta totta on, että kilpailu Nokian sisällä keskeisten osaajien välillä heikensi ilmapiiriä ja tulosta.

Olen joskus leimannut 1980-luvun yhden asian vuosikymmeneksi ehkä hieman kevyin perustein, mutta 1980-luvun loppu oli kyllä huimien taloudellisten riskien ja rahan vallan aikaa. Sääntelyn purulla oli raskas hinta.

Vastareaktio kuitenkin tuli: julkisten palvelujen yksityistämisen kannatus putosi kansalaisten keskuudessa noin neljäsosasta noin viidesosaan uudella vuosituhannella. Turvallisuus, perinteet ja yhdenmukaisuus vahvistivat asemiaan 2000-luvulla.

Talouden syvä taantuma on edelleen voimistanut konservatiivisia arvoja. Heikko talouskasvu ja eriarvoisuuden lisääntyminen ovat edenneet läpi Euroopan. Meillä Suomessa perussuomalaisten menestyksen myötä uskonnollisuus, perinnearvot ja kansallismielisyys ovat voimistuneet.

Ympäristönsuojelu ja väestön marginaaliryhmät ovat olleet vastatuulessa ja osin syyllistämisen kohteena esimerkiksi talouden vaikeuksien takia.

Kaiken kaikkiaan liberaalit arvot ovat nähdäkseni joutuneet haastajan asemaan esimerkiksi juuri pidettyjen eduskuntavaalien näkökulmasta tarkasteltuna. Toisaalta käytännössä koko vasemmiston oppositioasema luo potentiaalia nostaa liberaaleja arvoja. Tilanne on monitahoinen.

Luottamusyhteiskunta on joutunut koville, kun eriarvoisuus ja yksilölliset arvot ovat voimistuneet. Samalla demokratia on joissakin maissa kriisiytynyt ja vähemmistöhallituksia on muodostettu runsaasti.

Pohjoismaiden järjestelmällä on hyvät puolustus- ja suojausmekanismit vanhastaan eriarvoistavaa ja pirstouttavaa trendiä vastaan, joten hätäisiin johtopäätöksiin ei ole aihetta. Amerikkalaistyyppisestä polarisoitumisesta ei ainakaan vielä ole selviä merkkejä. Yhtenä syynä tähän Helkama näkee vahvat vapaaehtoistyön ja yhdistystoiminnan perinteet. Rikkaat ja köyhät osallistuvat samoihin harrasteisiin.

Itse näkisin kyllä pääsyynä vahvan skandinaavisen arvopohjan ja demokraattisen tasa-arvoperinteen, vaikka globaali talous aiheuttaakin kolhuja demokratian panssariin.

Voiko valtio olla ”matalan luottamustason tasapainossa?” Hyvä kysymys. Tällaisen trendin uhka leijuu ilmassa yhteiskuntafilosofi Francis Fukujaman mukaan. Vahinko olisi suuri, jos nyt annetaan luottamusyhteiskunnan rapistua säästöpaineissa. On myönnettävä, että luottamusyhteiskuntaan kohdistuu selvästi sitä heikentäviä paineita.

Demokratiaan pitääkin kohdistaa kritiikkiä jo sen itsensä kehittymisen takia, mutta joissakin tapauksissa näkyy pyrkimyksiä sopia asiat tyystin pienemmissä piireissä ja arvostella kansanvaltaa ikään kuin kehityksen jarruna. Toinen tärkeä aspekti on sellaisen polarisoinnin välttäminen, jossa me ilmoitamme omahyväisesti kuuluvamme - kritiikittä - ”läntiseen arvoyhteisöön”, läntisin arvopohjin ja ”ne muut” ovat kelvottomia vaihtoehtoja. ”Itäiseen arvopohjaan” pitää ainakin kohdistaa utelias tiedonhalu, vaikkei hyväksyisikään itse menettelytapoja.

Arvottaisin itse korkealle meitä henkisesti lähellä olevan skandinaavisen arvopohjan ja näen ”läntisessä arvoperheessä” tässä kohden jakautumistrendiä, joka ilmenee arvotutkimuksissa Skandinavian maiden erottumisena omaksi ryhmittymäkseen.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Toisinajattelua kilpailukyvystä

Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo on tuoreessa T&Y-lehdessä (2/2015) tarkastellut kriittisesti väitteitä, joiden mukaan Suomen kilpailukyky on alentunut 10-15 prosenttia Saksaan ja Ruotsiin nähden. Hän päätyy arviossaan ja laskelmissaan siihen, että noin suuri kilpailukyvyn heikkeneminen on huonosti perusteltavissa. Myös aikaväleihin perustuvia vertailulukuja on syytä tarkastella kriittisesti. Näyttää siltä, että väitteet kilpailukyvyn heikkenemisestä eivät kiistatta osu vuosille 2007-2013. Jos halutaan esille epätyydyttävä jakso, niin se sijoittuu vuosituhannen vaihteen tilanteen ja nykypäivän välille. Sauramon mukaan jää kuitenkin helposti kertomatta, että vuosituhannen vaihde oli Suomen vientimenestyksen kannalta – kuten Sauramo sanoo – kulta-aikaa (mm. vaihtotaseen ylijäämä oli huima). Onkin melkoinen temppu, miten vuosituhannen vaihteen kilpailukykyyn päästäisiin takaisin.

Kilpailukyvyn heikkenemistä kuvaava haarukka ulottuu 10 prosentista 30 (!) prosenttiin sanojasta riippuen. Lukujen heittelijöiden ei näköjään tarvitse perustella asioita. Tästä on sitten johdettu vaatimukset ”äärimaltillisista” palkankorotuksista useiksi vuosiksi eteenpäin. Vastuu kansalaisten ostovoiman säilymisestä siirtyy hallitukselle ja valtiovallalle.

Vertailumaina Sauramo käyttää Saksaa ja Ruotsia, kuten tapana on. Sauramo ottaa lähtökohdaksi kaksi oleellista tarkastelutapaa, 1) hintakilpailukyvyn muutoksen ja 2) hintakilpailukyvyn tason. Tosiasiassa luotettava vertailu edellyttää monitasoisempaa tarkastelua ja niin Sauramo tekeekin.

Yleinen kilpailukyky ei riitä vertailujen tekemiseen eri maiden välillä. Vertailuja on syytä tehdä toimialakohtaisesti ja sittenkin jää epävarmuustekijöitä. Tekeväthän eri maat erilaisia tuotteita samalla toimialalla ja kilpailukyky voi vaihdella tuotteittain! Tälle tarkkuustasolle ei vertailua voida viedä, joten pieni varaus seuraavassa esiteltävien tulosten tarkkuudelle on jätettävä.

Esimerkiksi Borg ja Vartiainen käyttivät OECD:n raporttia hyväkseen osoittaakseen, että Suomen yksikkötyökustannukset ovat aikavälillä 2000-2013 jopa 25 prosenttia korkeammat kuin Saksalla ja 10 prosenttia korkeammat kuin Ruotsilla, kun lähtövuoden 2000 taso asetetaan maiden kesken sadaksi. Borg ja Vartiainen kyllä miltei anteeksi pyydellen kertoivat, että tulos on sidoksissa lähtövuodeksi otettuun vuoteen. Hyvä, että tunnustivat.

Ja toden totta, kun vertailuajankohdaksi otetaan väli 1990-2013 kääntyy kuva ylösalaisin. Ruotsin kilpailukyky on aikavälillä heikentynyt Suomeen nähden lähes 15 prosenttia.

Oleellista on siis lähtövuoden taso. Se voidaan tilastollista ja kuvaajan avulla tehtävää tarkastelua varten asettaa eri maiden välillä samaksi, mutta ei tietenkään merkitse, että yksikkötyökustannukset olisivat olleet samat lähtövuonna. Sauramo huomauttaa myös, että luvut päivittyvät koko ajan: kun Borg ja Vartiainen käyttivät Suomen ja Ruotsin kilpailukykyerona 10 prosenttia, niin uusien tietojen mukaan yksikkötyökustannukset nousivat Suomessa ajanjaksolla 2000-2013 ainoastaan kolme prosenttia enemmän kuin Ruotsissa!

Kuten edellä todettiin, tarkastelua voidaan jatkaa yksikkötyökustannusten tasovertailulla (nousua osoittavien mittareiden sijasta). Tuoreimpien tietojen mukaan teollisuuden työvoimakustannukset ovat Suomessa matalammat kuin Ruotsissa ja Saksassa. Koko työtunnin kustannus oli Suomessa viime vuonna 35,9 euroa, Ruotsissa 41,8 euroa ja Saksassa 37,1 euroa.

Saksan tunnettu palvelusektorin heikko palkkakehitys tekee toki Saksasta kilpailukykyisemmän palvelualoilla juuri johtuen matalapalkka-alojen heikosta palkkakehityksestä. Koska ajattelemme nyt vientivetoisesti, keskitymme tehdasteollisuuden palkkavertailuun.

Jottei asia olisi liian yksinkertainen, niin tarkastelunäkökulmaa voidaan vielä tarkentaa korjaamalla työvoimakustannuksia työn tuottavuudella, jolloin saadaan nimelliset yksikkötyökustannukset. Näin mitaten Suomen ja Ruotsin yksikkötyökustannukset ovat samaa tasoa ja Saksan korkeammat. Tällä perustella Suomea on mahdotonta pitää huonon hintakilpailukyvyn maana.

Vielä kannattaa ottaa tarkastelunäkökulmaksi toimialakohtaiset kustannukset luotettavien vertailutietojen saamiseksi. Sauramo on ottanut toimialaesimerkeiksi seuraavat Suomen kannalta tärkeät alat: paperiteollisuus, kemianteollisuus, kone- ja laiteteollisuus ja metallituotteet. Suomi ja Ruotsi ovat jälleen hyvin lähellä toisiaan ja Saksa selvästi korkeammalla tasolla.

Sauramo myös korjaa käsitystä, että vuoden 2009 nopea yksikkötyökustannusten nousu olisi johtunut isoista palkankorotuksista. Sen sijaan se johtui Sauramon mukaan työn tuottavuuden voimakkaasta pudotuksesta, ”joka puolestaan johtui tuotannon romahduksesta”.

Ovatko puheet hintakilpailukyvyn heikkenemisestä siis puuta heinää? No, eivät toki. Kun Sauramo vertaa ajanjaksolla 1960-2013 Suomen hintakilpailukykyä 14 vanhaan Euroopan maahan, Suomen yksikkötyökustannusten kilpailukyky on heikentynyt tiettyinä jaksoina. Yksi tällainen vaihe oli vuosien 2000-2013 välillä, jolloin heikkenemä oli 6-10 prosenttia. Kysymys ei kuitenkaan ole suoraviivaisesti paljon puhutuista vuosien 2008-2009 palkankorotuksista, koska Suomen tehdasteollisuudessa sopimuspalkat nousivat vuonna 2008 3,5 prosenttia ja vuonna 2009 3,3 prosenttia, kun Saksassa ne nousivat molempina vuosina kolme prosenttia.

Jälkikäteen arvioiden 2000-luvun vaihde oli ainutlaatuinen hinta- ja kustannuskilpailukyvyn kannalta koko jakso 1960-2013 huomioon ottaen. Markan valuuttakurssikytkentä selittää valtaosan poikkeuksellisen hyvästä kilpailukyvystä. Vuosituhannen vaihteen menestyksekkyyttä kuvaa vaikkapa vaihtotaseen ylijäämä, joka oli 8 prosenttia bruttokansantuotteesta (EU toppuuttelee jo 6 prosentin ylijäämää)! Sauramon käsitys on, että EK tavoittelee tätä epätodellisen korkeaa tasoa.

Yle Puheen väittelyssä 21.5.2015 (Jussi Mustonen/Pekka Sauramo) Mustonen painotti Nokian osuutta vuosituhannen vaihteen menestyksessä. Tällöin muu teollinen toiminta ei ollut niin vahva kuin Nokian painottama kokonaisuus kertoo.

Miksi kilpailukyvyn menetyksen syitä on tärkeä pohtia? Siksi, että uuden hallituksen asettaessa säästötavoitteitaan ja sopeutumisohjelmaansa on tärkeää perustaa tulevaisuuden arvio vahvaan faktaan. Mitä periaatteellisia eroja on havaittavissa em. väittelyssä Sauramon ja Mustosen välillä? Ainakin kaksi seikkaa jäi mieleeni. Ensinnäkin tulkintani mukaan Mustosen käsitys kilpailukyvyn heikkenemisen osalta tuntui olevan yli 10 prosenttia ja Sauramon enintään 10 prosenttia, josta kuitenkin 5 prosenttia olisi euron vahvuudesta johtuvaa ja vain toinen puoli olisi kotimaaperäistä hinta/kustannuskykymenetystä. ”Väittelyväli” ei ole aivan dramaattinen, mutta kuitenkin selvä.

Mielenkiintoisempi on periaatteellinen ero miesten kesken. Tullaan paljon esillä olleeseen kysynnän ja tarjonnan problematiikkaan. Mustonen vaatii työn tarjonnan puolelle selkeänä elementtinä äärialhaisia palkankorotuksia + 100 lisätuntia vuosittaiseen työaikaan, kun taas Sauramo korostaa heikkoa kysyntätilannetta vientituotteillemme. Ehkä – tulkintani mukaan – pitäisi tarkentaa, että Sauramo korostaa kysynnän heikkoutta juuri niissä tuotteissa, joita Suomi vie. Sauramon väitteen mukaan työajan pidennys ei auta kysynnän ongelmiin. Hän vierittää vastuuta teollisuusjohtajille johdon kyvyttömyydestä tuottaa sellaisia tuotteita, joilla on kysyntää markkinoilla, kun taas Mustonen painottaa hyvin voimakkaasti vientituotteiden kustannusrasitetta.

Mustosen ja Sauramon ajattelussa on myös tärkeä ero koskien toimialojen painoarvoa kokonaiskustannuksissa. Mustonen painottaa, että Sari Sairaanhoitajan palkankorotukset 2007-2009 siirtyivät osittain teollisuuden kustannuksiin, kun taas Sauramon mielestä niiden vaikutus on olematon vientituotteiden kustannuksiin: vientiteollisuus ja kotimarkkinatyö on pidettävä erillään.

Mustosen ja Sauramon näkemysten ero voidaan johtaa yksinkertaisimmillaan heidän taustoistaan: Mustonen edustaa työantajia (EK), joiden mielestä palkkakustannukset ovat liian korkeat ja Sauramo palkansaajien tutkimuslaitosta, jonka mukaan kysyntäongelmat ovat vaikeuksiemme takana.

Aika on tuomari tässä kiistassa, jos on. Ehkä vuosien päästä voidaan todeta, kumpi oli lähempänä totuutta. Muihin saman tyyppisiin väittelyihin viitaten epäilen, että ongelma jää ratkaisematta. Eri osapuolilla on erilainen lähestymistapa.

Laajemmin ajateltuna tässä ei ole kysymys vähemmästä kuin yhteiskuntasopimuksen perustasta. Palkkataso on asetettava tarkkailuun, se on selvä, mutta olen Sauramon kanssa yhtä mieltä siitä, että ydinongelmat ovat muualla. On pystyttävä kehittämää uusia tuotteita vientimarkkinoille, muutoin hukka perii. Ongelmana tahtoo olla, että Suomessa ei ole pitkäjänteisyyttä kasvattaa pk-yritysten kokoa ja panostaa tuotekehitykseen, vaan yritykset myydään ulkomaille liian herkästi. Tällä menettelyllä - onnistuttaessa - voidaan rahastaa hyvä tuote, mutta kansantalouden näkökulmasta annetaan liian herkästi periksi.

Kvartaalitalouden markkinoilla Suomi-neito on usein hukassa. Olemme ikään kuin globaalien markkinoiden farmi, joka kasvattaa tuoteideoita ja valmiita tuotteita globaaleille jäteille.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Tuleen ei saa jäädä makaamaan, osa 2/2

Nato on yksi eliittiä ja tavallista kansaa eniten erottavista asioista Suomessa (Ilkka Ruostesaaren tutkimus, 2014). Mediassa kokoomuksen kannatus esim. päätoimittajien joukossa on kolminkertainen sen vaalikannatukseen verrattuna. Tätä vasten on ymmärrettävissä, että lehtien kirjoittelu on niin Nato-myönteistä. Eliitin ja mediaeliitin liitto tarjoaa etulyöntiaseman Naton kannattajille.

Minulla on tunne, että monet liittoutumattomuuden kannattajat ovat maanhiljaisia, jotka eivät yksinkertaisesti uskalla sanoa mielipidettään. Pesosen kirja mielestäni rohkaisee jokaista ajattelemaan omilla aivoillaan ja lausumaan mielipiteensä.

Eduskuntavaalien yhteydessä kävi ilmi, miten tiukasti ehdokkaiden suuri enemmistö oli Natoa vastaan ja kokoomuksenkin kannattajista kolmasosa on liittoutumattomuuden kannalla. Suomalaisilla on vaistomainen realiteettien taju suhteessa lähialueiden voimasuhteisiin. Miksi eliitti hakee kättä pidempää Nato-liittoutumisen kautta? Onko tässä edelleen kysymys siitä, että enemmistödemokratia koetaan kiusalliseksi ja jopa vastenmieliseksi, minkä Björn Wahlroos on ääneen sanonut. Mihin oikeasti eliitti tahtoo Natoa? Osin sisäpoliittiseen kuriin ja järjestykseen?

Entä historian näkökulma?

Suomen pitkäaikainen puolueettomuus (nythän se on virallisesti ”sotilaallisesti liittoutumaton”) johtaa juurensa Ruotsin 1800-luvun alusta juontuvaan puolueettomuuteen, jota se on pienistä hairahduksista huolimatta pyrkinyt noudattamaan. Ruotsin ja Suomen puolueettomuudet ovat olleet – aina, kun se on ollut mahdollista - rinnakkaisilmiöitä. Myös Itävallan hämmästyttävän vahva puolueettomuuden kannatus luo prestigeä tälle käsitteelle. Itävallassa käsite puolueettomuus elää ja voi hyvin. Vuosikymmenien turvallisuuspoliittinen kokemus luo pohjaa sotilaallisen sitoutumattomuuden kannatukselle kaikissa näissä maissa.

Pesosen veto ottaa nyky-Suomen rinnalle autonomian aika luo perspektiiviä tämän päivän tilanteelle: autonomian aikana Suomella oli oma valuutta, oma keskuspankki sekä riippumaton lainsäädäntö- ja tuomiovalta. Kukaan ei kaipaa autonomian aikaa, mutta monien EU-kriittisten (ja Nato-vastaisten) kanta saa tällaisesta huomiosta vahvistusta. Kansalaiset haluavat vetää riippuvuuksille rajan. Kysymys on ”suvereniteetin hiipumisesta”.

Monille Nato on pelkkää sotilaspolitiikkaa, asevarustelua ja voimasuhteiden vertailua. Tosiasiassa kysymys on paljon muustakin. Otan konkreettisen esimerkin. Kuuban kriisiä (1962) kuumempaa konfliktilannetta on vaikea ellei mahdoton löytää. Presidentti John F. Kennedyllä oli 15-20 hengen johtoryhmä pohtimassa toimenpiteitä kriisin johdosta, joukossa haukkamaisia kenraaleja, jotka halusivat pyyhkäistä Kuuban kartalta. Jälkikäteen, kun kaikki oli ohi, Kennedy uskoutui John Kenneth Galbraithille: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”. Kuuban kriisin oppi nro yksi oli: asetu vihollisesi asemaan!

Olen joskus aiemminkin kertonut kokemuksestani laudatur-seminaarissa 1970-luvun puolessa välissä, kun seminaarissa mukana ollut evp. majuri väitti kovasti, että silloin (silloinkin) meneillään ollut Kyproksen kriisi oli syöksemäisillään meidät kolmanteen maailmansotaan. Sotilaita kannattaa kuunnella, mutta kauluslaatta jättää jälkensä: kun armeijan esikunnissa suunnitellaan strategisia toimia on ylilyönnin tartuntamahdollisuus aina olemassa. Siksi tarvitaan vastuuntuntoisten ja tasapainoisesti ajattelevien poliitikkojen kypsiä arvioita.

Pesonen kiinnittää huomiota siihen, että Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen johtajaa, everstiluutnantti Torsti Sireniä käytetään usein asiantuntijana liittoutumiskysymyksissä. Mikä tässä on kummallista? Annetaan Sirenin itsensä vastata omin sanoin (lainaus Pesosen kirjasta) : ”Jos Venäjää ei olisi olemassa, olisi maailma parempi paikka” ja ”Me kaikki olemme (tai voimme olla) amerikkalaisia”. Hän on myös pitänyt Karjalan palauttamista Suomelle väistämättömänä.

Natosta puhutaan demokraattisten valtioiden arvoyhteisönä kunnioittavaan sävyyn. Siinä on ollut kuitenkin mukana diktatuureja historiassa (kuten Portugali ja Kreikka) ja autoritäärisiä valtioita nykyisin (kuten Turkki ja Unkari). Monien länsimaiden johtavat poliitikot liehittelevät avoimesti Vladimir Putinia ikään kuin osoittaen mieltään koko järjestöä kohtaan. Nato on sisäisesti monien erilaisten intressiryhmien taistelutanner.

Olen pitkälti samaa mieltä Pesosen kanssa, kun hän sanoo Naton kannattajien keskittyvät liittoutumista kannattaessaan ideologisesti vapaaseen, puhtaasti tekniseen ratkaisuun. Pysyttelemällä konkreettisesti esimerkiksi kustannuksissa ja sivuuttamalla moniarvoisen, vapaan pohdinnan kuvitellaan saatavan kompakti paketti myydyksi kannattajille.

Edellä on viitattu median rooliin Nato-keskustelun suunnan määrääjänä. Raimo Pesosen mukaan mediassa on Nato-umpio, josta tulee ulos Nato-myönteistä informaatiota ja tasapuolisuuden vuoksi vähäsen myös Nato-kritiikkiä. Tältä se tosiaan näyttää.

Pesonen on niitä harvoja, joka ottaa Hesarin dominoivan roolin esille Suomen mediakentässä. Pesosen viittaukset painostukseen lehden sisällä (koskien EU:hun liittymistä) nostavat esille kysymyksen, miten vaikeaa yksittäisen toimittajan on olla rehellinen itselleen esimerkiksi Nato-debatissa. Emme tiedä niistä keskusteluista, mitä käydään lehden sisällä, mutta ulospäin kysymys on jatkuvasta kansalaisten mielipiteen manipuloinnista.

Olen arvioinut blogikirjoituksissani huomattavan joukon Helsingin Sanomien Natoa koskevia artikkeleita ja olen päätynyt suurin piirtein samoihin johtopäätöksiin kuin Pesonenkin. HS käsittelee ottamansa kannan mukaisesti yksipuolisen myönteisesti Natoon liittymistä. Pesonen on jopa laskenut jutun ”Voisiko Suomi vielä liittyä Natoon – ja muita kysymyksiä” (28.3.2014) merkkimäärän (8600 merkkiä), josta Nato-jäsenyyden kritiikille uhrataan 279 merkkiä. Suurin piirtein tämä vastannee muidenkin HS:n Natoa koskevien artikkelien voimasuhdetta.

Olen lukuisia kertoja kiinnittänyt huomiota siihen kuinka ns. tutkijoiden tai asiantuntijoiden mielipiteitä yliarvioidaan ja tavallisten kansalaisten mielipiteitä aliarvioidaan. Kansanäänestys on eliitin piirissä kiusallinen asia. Annetaan kuva, että päättäjillä on paras tieto (jota siis kansalla ei ole) ja päätös tehdään tämän parhaan tiedon perusteella. Tätä voisi pitää milteipä salaliittona kansalaisia vastaan. Ainakin se on kansalaismielipiteen aliarvioimista. Suomen kansan yleissivistyksen tason tietäen kansalaisille kuuluisi antaa sille kuuluva arvo.

Pesonen ottaa esille Nato-kannattajien viljelemän tunteiden ja järjen vastakkainasettelun. Naton kannattajat edustavat tietenkin tällöin järkeä ja vastustajat tunnetta. Vastakkain halutaan asettaa siis ”kylmä järkeily ja ”tunteilu”. Mikä voisi olla vallitseva suomalaisten edustama mielipide? Ehkä Pesosen toteamus , että ”yleisin suhtautumistapa Venäjään on käytännönläheisyyden ja realismin yhdistelmä” on hyvin lähellä totuutta.

Pesosen kirjaan kannattaa tarttua ennakkoluulottomasti. Se tarjoaa tietoa ja pohdintaa valtamedian tarkastelutavan ulkopuolelta olematta mitenkään yksisilmäinen erittelyissään.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Tuleen ei saa jäädä makaamaan, osa 1/2

Kirjailija ja kolumnisti Raimo Pesonen on kirjoittanut ”esseemäisen pamfletin” Nato-kysymyksestä. Kirjan nimi on ”Nato hampaankolossa” (Like, 2015). Hän asettuu selvästi liittoumattomuuden kannalle ja perustelee hyvin lähestymistapansa. Nato-fanaatikot, kuten Jukka Tarkka ovat jo lausuneet tuomionsa kirjasta.

Kirjan esseemäisyys luo edellytykset pohdiskelevalle otteelle. Kirja poikkeaa tavanomaisesta pamfletista faktapainotteisuutensa takia. Mikään yhden asian julistus se ei ole.

Väittäisin, että tämän tyyppinen kirja palvelee paremmin Nato-keskustelua kuin ”tieteelliset” tai ”puolitieteelliset” lähestymistavat, joissa yritetään voimasuhteita tms. laskemalla päätyä ”oikeaan” johtopäätökseen. Pinnallisuuden huippua edustavat sitten Jussi Niinistön ja Ben Zyskowiczin plus-miinus -mittarit, joilla mukamas ratkaistaan liittoutumiskysymykset. Että tukkimiehen kirjanpidolla tämä hoidetaan….

Pesosen ajattelu on lähellä omaani. Itse asiassa lukuisissa Natoa käsittelevissä blogikirjoituksissani tulen hyvin lähelle Pesosen tematiikkaa. Käyn ohessa läpi Pesosen argumentteja ja kommentoin niitä kunkin asiakohdan yhteydessä. Pesonen viittaa aivan oikein argumentoinnin toissijaisuuteen Nato-kysymyksessä (niiden merkitystä tietenkään kiistämättä). Lopulta kyky tai halu vastaanottaa tietoa ratkaisevat asian. Plussat ja miinukset ovat käsittääkseni jokaisen korvien välissä ja kysymys on siitä millaista tietoa kukin suostuu suodattamaan aivoihinsa.

Pesonen aloittaa Hornet-kaupoista 1992, joka Elisabeth Rehnin mukaan junailtiin läpi ”yhdessä Ahon ja Viinasen kanssa”. Vuonna 2014 julkaistuissa muistelmissaan meidän ”Lillanimme” toteaa, että kaupat olivat – epädemokraattisesta päätöksenteosta johtuen - ”ruma temppu” antaen ikään kuin ymmärtää, että kaikkea sitä joutuukin tekemään Suomea pelastaessaan! Ennen kauppoja poliittinen kytkentä (USA/Nato) kiistettiin. Sen jälkeen ääni kellossa on muuttunut.

Saman tyyppistä sitoutumista on kumppanuusohjelman syventämisessä kohti isäntämaasopimusta. Jälkikäteen todetaan ikään kuin itsestään selvyyden oloisesti, että tätähän on valmisteltu ”jo lähes viisitoista vuotta” (Carl Haglund). Naton kannattajien ollessa alakynnessä, on hämmentävää, kuinka hiljaa hivuttaminen jatkuu kansalaisten enemmistön tahdon vastaisesti. Puolueiden sisäisten voimasuhteiden pitäisi tulla paremmin esille tulevalla hallituskaudella. Myös presidentiltä vaaditaan johtajuutta puolustaa niitä kantoja, joita hän on pitänyt esillä.

Liittoutumisen kannattajat peräävät ”avointa Nato-keskustelua” tarkoittaen, että pitäisi aidosti myöntää, että olemme menossa Natoon ja siihen tarvitaan enää argumentointi. Suomessa on ollut pitkä perinne yhden totuuden kulttuurille. Keskustelemattomuus on tarkoittanut yhden teeman esillä pitoa ja siitä johdettuja pienen piirin päätöksiä. Taustalla vain kuuluu vastustajien hiljaista jupinaa, että ”väärin meni”. Siksi on tarpeellista, että avoin keskustelu Natosta on todella avointa.

Sitähän sanotaan, että ainoa pysyvä asia on muutos. Nato-keskustelussa Naton kannattajat ovat muutostendenssissä olleet edellä vastustajia. Natoon liittymisen perusteita on koko ajan muutettu. Ja muutoshan on periaatteessa aina positiivinen asia. Esimerkkinä Pesonen mainitsee 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteen ajattelun, jossa Nato miellettiin lähinnä rauhanjärjestöksi, johon liittymistä Venäjäkin harkitsi. Sittemmin Venäjästä on tullut pelkistetysti vihollinen. Muutoksen positiivinen sisäänrakennettu viesti toimii ikään kuin sellaisenaan Natoon liittymisen kannustimena. Liittoutumattomuuden kannattajat ovat Pesosen mielestä staattisempia perusteluissaan (ehkä tosin sen takia, että perustelut ovat niin kiveen hakattuja). Ovatko liittoutumattomuuden kannattajat siis juuttuneet poteroihin? Asiassa saattaa olla vinha perä sikäli, että jos argumentointi ei elä ajan mukana, päästään helposti syyttämään jämähtäneisyydestä. Juuri tästä syystä olen päivittänyt omaa ”Nato-selvitystäni”, joka on nyt versiossa 3.0.

Joka tapauksessa Naton vastustajien kannattaa olla aloitteellisia koko prosessin ajan. Tuleen ei saa jäädä makaamaan.

Sitten tullaan suurvaltojen oikeuksiin ja velvoitteisiin. Pesonen toteaa, että me helposti projisoimme inhimillisiä piirteitä valtioihin esim. koskien moraliteettia. Hyvän ja pahan ero suurvaltojen kesken on veteen piirretty viiva. Olen itsekin kirjoittanut yhdessä blogikirjoituksessani inhorealisteista ja moralisoijista Ukrainan konfliktin yhteydessä. Kritiikkiä tuli. Suurvaltojen kesken realiteetit usein ohittavat moraaliset kysymykset. Voimme huutaa ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatteita, mutta kyynisyys sanelee suurvaltojen käytöksen halusimmepa tai emme. Venäjä pyrkii alueellisena suurvaltana määrittämään omat sääntönsä ja USA globaalin suurvallan tasolla omansa.

Yhdysvallat on pitänyt järjestystä yllä oman pallonpuoliskonsa ”häiriköiden” keskuudessa. Se on tehnyt kymmeniä interventiota toisen maailmansodan jälkeen, osallistunut kymmeniin poliittisiin murhiin ja sekä käyttänyt painostuskeinoja lukemattomissa tapauksissa saadakseen tahtonsa läpi.

Edward Snowdenin paljastukset ovat olleet tärkeä väline hämärätoimien selvittämisessä. Kiusallista paljastuksissa on ollut paitsi konkreettisten tekojen ilmitulo niin myös kovasti kehutun liberaalin demokratian osoittautuminen paljolti sanahelinäksi. Meitäkin on patisteltu liittymään Natoon juuri sen takia, että olisimme silloin ”oikeassa seurassa”.

Venäjän on mahdotonta myydä aseitaan Yhdysvaltain lähialueelle USA:n kokeman turvallisuusuhan takia. Yhdysvaltain sotilastukikohtien määrä oli 1960-luvulla yli 1000 ja vieläkin yli 700. Natossa Yhdysvallat on määräävässä asemassa. Miten tämä liittyy meihin? Pesonen kertoo, kuinka ulkoministeriaikanaan Stubbin esikunta oli kiusallisen kiinteässä yhteydessä Yhdysvaltain suurlähetystöön Nato-liittolaisuutta koskevissa asioissa.

Paljastuneissa tiedoissa käy ilmi, että USA:n halu liittää Ukraina ja Krim Natoon on ollut paljon konkreettisempi hanke, kuin mitä on annettu ymmärtää. Jo 2006 kävi ilmi, kuinka jakautunut (sisäisesti erimielinen) Ukraina oli liittoutumiskysymyksissä. Itse asiassa Krim halusi irti Ukrainasta jo 1990-luvulla. Tässä valossa myöhemmät tapahtumat eivät yllätä.

Tässä ei ole tarkoitus puolustella Venäjän häikäilemättömiä ja rikollisia toimia Ukrainassa, vaan pikemmin yrittää löytää ”vuorovaikutteinen” kokonaiskuva, mitä Ukrainassa on tapahtunut. Pesonen viittaa Chicagon yliopiston erittäin arvostetun professorin John Mearsheimerin äkkiväärään mielipiteeseen Foreign Affairs -lehdessä viime syksynä: ”Why the Ukraine Crisis is the West´s Fault? Olen tästä Mearsheimerin ulostulosta itsekin kirjottanut.

(jatkuu)

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Duunarin arvot nelikentässä

Viime vuosina on käyty poliittista taistelua työläisten sieluista. Tarkastelen asiaa seuraavassa oikeisto-vasemmisto ja liberaalit – konservatiivit -nelikentän avaamasta näkökulmasta.

Kommunistien ja sdp:n taistelu ammattiyhdistysvallasta ohjasi menneinä vuosikymmeninä ei-kommunistit automaattisesti sdp:n riveihin, kun muiden puolueiden tarjoamat vaihtoehdot vaikuttivat liian porvarillisilta (esim. maalaisliitto/keskustapuolue ei jo perinteensä takia voinut olla työväenpuolue). Sitten tulivat perussuomalaiset kuin tyhjästä ja ”paljastivat”, että ei-kommunistien (eli sdp:tä äänestäneiden joukossa) oli paljon muita kuin sosialisteja (eikä edes vasemmistolaisia). Yhtäkkiä tarjoutui mahdollisuus äänestää ”työväenpuoluetta ilman sosialismia”, siis perussuomalaisia.

Suuri osa sdp:n kannattajista oli ja on keskituloista väkeä, joka ei tunnista itseään siitä ”köyhien puolustamisesta”, jota sdp tarjoaa vaalimainonnassa. Siispä ainakin osa porvarillistuneesta työväestä löysi poliittisen kodin perussuomalaisista. HS:n mielipidepalstalla imatralainen sdp:n vaikuttaja Antero Lattu kirjoitti 1.5.2015 (”Sdp:n kannattaisi puolustaa keskituloisia”) juuri tästä demarien keskiluokkaongelmasta. Hän kirjoittaa, kuinka Neuvostoliiton romahtamisen seurauksena koko poliittinen kenttä on siirtynyt vasemmalla, ilmeisesti tarkoittaen, että puolueet ovat kattavasti siirtyneet hyvinvointiyhteiskunnan kannattajiksi. Samalla Sdp tarkoituksella tai tahattomasti on siirtynyt vasemmalle, josta kuitenkin osa perinteisestä kannattajakunnasta on vaurastuessaan vieraantunut. Latun mukaan sdp:ssä oli ja on myös taipumusta yrittää vallata kannattajakuntaa vasemmistoliitolta. Vasemmistoliitto on kuitenkin pitänyt laidan kiinni ja vuotoa ei ole tapahtunut viime vuosina, joskaan myöskään se itse ei ole pystynyt laajentamaan kannatustaan. Lattu viittaa myös edellä esittämääni asiaan, jossa suuri osa demareiden kannattajista ei ole pitkään aikaan ollut sosialisteja. Juuri tähän työväestön osaan perussuomalaiset ovat iskeneet kiinni.

::::::::::::::::::::::::::

Tässä on jotain tuttua! Mieleen tulee skarpin yhteiskunnallisen ajattelijan Matti Kurjensaaren kirjoitus vuodelta 1960 (teoksessa ”Jäähyväiset 50-luvulle”, jonka arvioin 23.9.2013 blogikirjoituksessani ”Pitkät jäähyväiset työväenluokalle ja hyvinvointiyhteiskunnalle”), jossa hän kertoo seuraavaa: ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila ja purjevene.” Siinä meillä on sosiaalidemokraatti yhdellä a-kirjaimella!

Kurjensaari ei päästä lukijaa helpolla. Oheinen katkelma on samasta blogikirjoituksestani:

”Kurjensaari lainaa Emile Zolaa kuvatessaan työväen sosiaalista nousua keskiluokkaan irti omasta elinpiiristään ja sitä kautta irti myös korkealentoisista aatteista. Zola kirjoittaa: lakkoilevien kaivostyöläisten johtaja ”halusi antaa noille ihmisille korkeampia näkymiä, nostaa heidät keskiluokan …. maailmaan. Mutta kuinka kauan se kestäisikään!” Vähitellen johtaja unohti ”huolensa, joka alituisesti oli pakottanut hänet kuvittelemaan itseään heidän asemaansa; sen sijaan hän alkoi tuntea, kuinka hänessä heräsi ajatuksia ja kuvitelmia sen yhteiskuntaluokan piiristä, jota hän tähän saakka oli halveksinut ja jota vastaan taistellut”. Ja tämä tapahtui jo 1800-luvulla!”

Kuinka moni suomalainen työväen taistelija onkaan kokenut tuon samaisen sosiaalisen nousun!

::::::::::::::::::::::::::::::::

Ylen vaalikoneen avulla vuoden 2015 kansanedustajaehdokkaat on sijoitettu nelikenttään (oikeisto-vasemmisto, liberaalit-konservatiivit) ja tulokset ovat mielenkiintoisia. Kun on jossain vaiheessa syytetty, että kaikki puolueet ovat samanlaisia, niin Ylen vaalikone osoittaa päinvastoin selviä eroja puolueiden välillä. Niinpä on nähtävissä kuinka sdp:n ehdokasjoukko sijoittuu huomattavalta osin vasemmalle kuitenkin keskiviivan tuntumaan jakautuen sitten konservatiiveihin ja liberaaleihin suhteellisen tasaisesti, kun taas perussuomalaisten enemmistö sijoittuu keskilinjan oikealle puolelle ja edelleen konservatiiveihin. Huomattakoon, että kummankaan puolueen ehdokkaiden keskittymät nelikentässä eivät kunnolla edes kosketa toisiaan! Tämä vahvistaa edellä esitettyä kuvaa, jossa sdp:n porvarillistuneet kannattajat on löytäneet puoluekentästä poliittisten tavoitteidensa porvarillisen vastaanottajan. Samalla se vahvistaa Latun ajatuksen, että sdp:n ehdokkaiden keskittymä sijoittuu keskiluokkaisen taustansa mukaisesti nelikentässä välittömästi (mutta vain niukasti) keskiviivan vasemmalle puolelle, osin keskiviivan päälle.

Onko johto ottanut huomioon tämän keskiluokkaistumisen?

Terävä yhteiskunnallinen havainnoitsija Tommi Uschanov kiinnittää huomion siihen, että seitsemän vuotta vanha ”Yhteiskuntatutkimus 2008” paljastaa, että kun mielipidetiedusteluun osallistuneet ihmiset saivat sijoittaa itsensä vasen-oikea –asteikolle (äärioikeisto 10, äärivasemmisto 0), niin vihreiden arvo oli 4,5 ja SDP:n 4,6 eli puolueet ovat yhtä vasemmalla. Vasemmistoliitto odotetusti oli eniten vasemmalla arvolla 2,9. Toisin sanoen aiemman kahden vasemmistopuolueen sijasta meillä on niitä nykyisin kolme. Yhteinen kannatus on 32 prosentin luokkaa.

Ylen vaalikone vahvistaa edellä esitetyn kuvan. Sekä SDP että vihreät sijoittuvat oikeisto-vasemmisto-akselilla keskeisiltä osin keskiviivan vasemmalle puolelle jakautuen sitten vihreiden liberaalivoittoiseen ja demarien tasaisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin jakautuneeseen fraktioon. Joka tapauksessa arvonelikentässä SDP ja vihreät ovat lähellä toisiaan ja vasemmistoliito niiden vasemmalla puolella painottuen arvoliberalismiin.

Olisi jännittävää, jos nyt hallitusta kokoavien puolueiden lailla sdp, vihreät ja vasemmistoliitto rakentaisivat oman yhteisen strategiansa, perustaisivat varjohallituksen ja nimeäisivät varjoministerit sekä laatisivat varjohallitusohjelman. Näin syntyisi symmetrinen asetelma, jossa kansalaiset pääsisivät vertailemaan opposition ja hallituksen toteutusohjelmia.

Demarit ja vihreät pyrkivät näkemään toistensa ohjelmissa eroja, joita niissä ei ole. Erottautuminen on tietysti yksi poliittisen puolueen ohjenuorista, mutta ehkäpä juuri nyt olisi yhteistyön paikka. Vihreät ovat menestyneet vasemmistolaisuudellaan mainitsematta sitä erikseen. Kannattajilla on tunne, että vihreillä ei ole mitään perinteistä ideologiaa. Erityisesti ideologittomuus vetoaa nuoriin ja toisaalta loitontaa nuoria sdp:stä. Uschanov aivan oikein kiinnittää huomiota siihen, että työväen toivon sanomaa tarjoava sdp ei vetoa nuoriin, joista vain harva 18-21-vuotias on työelämässä mukana.

Ketkä ovat jääneet demareihin? Merkittävä ryhmä on pienipalkkaiset palveluelinkeinojen ihmiset, joilla on koko- tai osa-aikatyö tai mahdollinen 0-tuntisopimus oman tahtonsa vastaisesti.

Uschanov näkee sdp:n ongelmana puolueen halun muuttaa ihmisiä puhdasotsaisiksi työväen esitaistelijoiksi, vaikka solidaarisuudelle ei löydy enää aiempaa kannatusta, niin hienoa kuin yhteinen taistelu olikin. Tulisi siis ottaa potentiaaliset kannattajat sellaisena kuin he ovat.

Osa haasteesta sisältyy Uschanovin toteamukseen, että melkoinen joukko nuorista on niin vieraantunut politiikasta, ettei välitä siitä tuon taivaallista.

Ihminen on, mitä hän odottaa! Vasemmiston olisi siis luotava kuva, jossa unelmia on vielä jäljellä. Unelmat eivät kuitenkaan riitä, tarvitaan reaalimaailman positiivisia tavoitteita. Valitettavasti totuus on nykyolaissa toinen: suuri osa keskiluokasta on vaarassa pudota elintasossa alaspäin: mahdollisen työttömyysjakson jälkeen uusi työ on aiempaa heikommin palkattu.

Olisiko sdp:n siis asetuttava yleensä keskiluokkaisten puolelle vai olisiko sen otettava ajaakseen niiden ihmisten asiat, jotka ovat tippumisvaarassa? Suuri osa keskiluokasta joutuu kantamaan huolta siitä, miten he pystyvät säilyttämään sen, minkä he itse ja heidän vanhempansa – usein otsansa hiessä – ovat saavuttaneet. Pitäisin tätä koko nyky-yhteiskunnan suurimpana haasteena, sillä hyvinvointiyhteiskunta toimii keskiluokan varassa.

Sdp:n ongelma on ”luonnollinen poistuma”. Sen tarjoama tulevaisuus ei ole sisältänyt niitä asioita, joita ihmiset kaipaavat. Korvaavia äänestäjiä ei ole tullut riittävästi niiden sijalle, jotka ovat poistuneet keskuudestamme. On paljon helpompaa sanoa, mikä meni pieleen kuin sanoa, mitä pitäisi tehdä! Arvojen näkökulmasta tilanne on kinkkinen. Suomalaista yhteiskuntaa uhkaa globaalin kehityksen seurauksena polarisaatio, joka ilmenee arvojen vastakkainasetteluna, mutta myös vastakkainasetteluna ihmisten toimeentulon näkökulmasta.

Miten polarisaatio näkyy käytännössä puoluekentässä? Arvonelikenttä osoittaa, miten kaukana ääripäissä ovat vihreät (liberaalit vasemmistolaiset) ja perussuomalaiset (konservatiivit oikeistolaiset). Ei ihme, että puolueet eivät sovi samaan hallitukseen. ”Ärsyttävä” on kai käsite, joka kuvaa puolueiden välejä. Vastaava on nähtävissä perussuomalaisten ja vasemmistoliiton suhteissa.

Onko mahdollista, että poliittiseen keskustan nimiin vannominen väistyy ja toteutuu amerikkalainen ilmiö, jossa reunat pitävät keskialueella olevia pihdeissä? Arvioin kuitenkin, että skandinaavinen yhteiskuntamalli toimii panssarina pahimpia polarisoitumishaasteita vastaan.

Demareilla on kaksi päävaihtoehtoa, pyrkiä keskustaan konsensushengessä (punamulta tai peruspunamulta) tai sitten pyrkiä yhteistyöhön vasemmistoliiton ja vihreiden kesken. Yhteinen oppositioasema tukee tätä pyrkimystä. Kaukana takanapäin on kokoomuksen ja sdp:n aseveliakseli ja puhdas punamultakin on väistynyt toistaiseksi. Politiikan käänteet ovat kuitenkin muodostuneet jyrkiksi, joten mitään vaihtoehtoa ei voi sulkea pois.

Trendinä on pyrkimys päästä lähelle äänestäjää (kättelyt marketeissa ja toreilla, ”kotikäynnit” jne.). Äänestäjiä ”ei tavata” massoina suurissa puhetilaisuuksissa enää vaan henkilökohtaisesti. Tätä voi perustella sillä, että yksilöllistyminen on edennyt nopeasti. Mutta onko se myös tulevaisuutta? Viime aikoina on pystytty osoittamaan, että yhteisöllisyys on niukassa, mutta selvässä nousussa. Voisiko poliittiseksi johtoajatukseksi nousta ihmisten – kenen tahansa, rikkaan tai köyhän - halu liikkua samoissa tilaisuuksissa, samoissa harrastuksissa ja välttää nurkkakuntaisuutta?

tiistai 19. toukokuuta 2015

Creedence Clearwater Revival – palanen rockin historiaa

TV:stä tuli dokumentti (”Rockin rooli: CCR ja John Fogerty”) amerikkalaisen rockin yhdestä kaikkein kuuluisimmista bändeistä nimeltä Creedence Clearwater Revival. Käytän tässä dokumenttia vain oman muistini virkistäjänä. Tämä kirjoitus on minun muistiinpalauttamiseni tästä puolen vuosisadan takaisesta historian ilmiöstä. Olin seurannut pop-musiikkia koko 1960-luvun ajan ja olin jo melkoinen veteraani, kun Creedence eli CCR ilmestyi parrasvaloihin 1960-luvun lopulla.

Suhtautumiseni pop-musiikkiin oli puolitieteellinen. Suosikkejani olivat useat heavy rockin bändit, mutta varsinainen huomio kiinnittyi 1970-luvun alun progressiiviseen rockiin. Kuitenkin kuuntelin poppia laidasta laitaan ja yksi kiinnostuksen kohteistani oli CCR. Olen jopa hiukan ylpeä, että löysin yhtyeen paljon ennen muita. Kun näin listoilla vuonna 1968 niukasti top-tenin ulkopuolella Creedencen ensimmäisen hitin, alun perin rockabilly-kappaleen ”Suzie Q”, panin yhtyeen merkille. Sitten luin jostain lehdestä Markku Helismaan (suuren Reinon poika) arvion yhtyeen ensimmäisestä älppäristä, jota Helismaa kehui ”repivän rockin ja raastavan bluesin risteytykseksi” (muistan joka sanan vaikka tuosta ajasta on kulunut noin 46 vuotta). Halusin tuon albumin heti, mutta onnistuin vasta kuukausien kuluttua, asuinhan maalaiskunnan kirkonkylässä kaiken rocksivistyksen tavoittamattomissa.

Valitettavasti olen hukannut alkuperäisen vinyylin jonkin muuton yhteydessä. Oheisessa kuvassa on myöhemmin hankittu CD-levy.Asut ovat vielä CCR-kautta edeltävästä Golliwogs-vaiheesta

Kun Creedencen ensimmäinen jättihitti ja klassikkona elämään jäänyt Proud Mary oli vuoden 1969 alussa pudonnut listoilta, sain edellisenä vuonna Yhdysvalloissa ilmestyneen älppärin vihdoin käsiini. Olin myyty. Sieltä löytyi Pickettin, Cropperin ja Floydin ”Ninety-nine And a Half””. Pelkkä laulusolisti John Fogertyn (s. 1945 Berkeley, Kalifornia) tapa lausua ”nanenaa and a heijuu” sai minut vastustuskyvyttömään kuntoon. Fogertyn räjähtävä ääni kuulosti samalta, jos vetäisi viilaa pitkin raastinrautaa. Varsinainen tajunnanräjäyttäjä oli sitten ”I Put a Spell on You”. Kuuntelin sitä ja tärisin. Nuoren miehen mielessä sen vaikutus oli – jos sanoisin sen amerikkalaisittain – ”terrific”. Vasta myöhemmin tutustuin kappaleen alkuperäisen esittäjän Screamin´ Jay Hawkinsin sokkiperformanssiin. Se on sekä loistava tulkinta että loistava parodia tulkinnasta samalla kertaa. Koska sitä on mahdotonta kuvata sanoin, panen sen tähän linkiksi eräänä runsaasti kuulemanani versiona.

Ensialbumilla on muutama yhtyeen oma kappale, joista varsinkin ”Walk on the Water” antaa esimakua, mitä Fogertyltä myöhemmin saatiin. Fogertyn äänen voimakkuutta varhaisilla levyillä on selitetty äänitysteknisillä seikoilla. Oli miten oli, jäin joskus myöhemmin kaipaamaan häneltä alkuaikojen raakaa ja rosoista tyyliä. Ymmärrän kyllä, että menestystä ei olisi tullut ilman tyylin kevennystä!

Yhtyeessä soittivat Fogertyn lisäksi Stu Cook (basso), Doug Clifford (rummut) ja Johnin isoveli Tom Fogerty (komppikitara). Yhtyeen jäsenten instrumentit vaihtuivat esi-Creedencen kaudella ja johtajakin oli välillä Tom Fogerty. CCR on tarina raivokkaasta yrityksestä päästä huipulle, onnistumisen seesteisemmästä vaiheesta ja riitaisasta lopusta. Dokumentin teon aikaan (1994) yhtyeen jäsenet eivät olleet puheväleissä.

Dokumentissa korostetaan yhtyeen valtavaa työtä menestyksensä eteen. Kalifornialaisten koulupoikien ensimmäiset yhtyeviritelmät johtavat 1950-luvulle. Myöhempään menestykseen eivät kuuluneet sen enempää alkoholi kuin huumeetkaan, jota en tässä halua kuitenkaan enempää korostaa. Onpahan esimerkki yhtyeestä, joka pystyi tuona hulluna huumehuuruisena aikana työskentelemään ilman tajunnanräjäyttäjiä.

On syytä korostaa, että laulaja-kitaristina (ja multi-instrumentalistina), musiikin säveltäjänä, sanoittajana ja tuottajana Fogerty on poikkeuksellinen lahjakkuus.

Yhtye kesti CCR:n nimellä kasassa vuodesta 1968 vuoteen 1972, mutta aktiivinen hittitehdas se oli vuosina 1969-1970. Yhtyeen hittimäärä on järisyttävä. Ylpeänä Fogerty sanoo, että yhtyeen kakkosmenestys ”Bad Moon Rising” poikkesi täysin ykkösestä (Proud Mary) ja kolmonen ”Green River” taas poikkesi selkeästi muista jne. Fogerty ei todellakaan tehnyt hittisinkkujaan ”Son of the……” -pohjalta.

Fogertyn kykyä tehdä menestyslevyjä kuvaa se, että singlelevyjen B-puoletkin olivat hittejä. Hyvin harvinaista. Niinpä ”Proud Maryn” (B-puoli!) kääntöpuolella menestyi ”Born On the Bayou” (A-puoli!) , ”Bad Moon Risingin” kääntöpuolela ”Lodi”, ”Down on the Cornerin” kääntöpuolella ”Fortunate Son”, ”Travellin´ Bandin” kääntöpuolella ”Who´ll Stop the Rain”, ”Up Around the Bendin” kääntöpuolella ”Run through the Jungle”, ”Looking Out My Backdoorin” kääntöpuolella ”Long As I Can See the Light” ja ”Hey Tonightin” kääntöpuolella ”Have You Ever Seen the Rain”. Hämmästyttävää.

Myös LP-levyt olivat täynnä hittikamaa. Erityisesti yhtyeen coverit vahoista rock and roll-klassikoista (ei kuitenkaan kaikkein kuluneimmista) ovat räväköitä. Niissä yhtyeen nimi, joka kuvastaa uskoa aitojen alkuperäisten kappaleiden (blues, rock and roll, country ym.) elvytykseen, pääsee oikeuksiinsa. Ehkä varhaisin elvytysfunktio liittyi minun muistissani bluesin kunnioitukseen, vasta myöhemmin tulivat muut musiikkityylit….

Monet pitkäsoittolevyjen kappaleet ovat tänä päivänäkin mehevää kuultavaa: ”It Came Out of the Sky”, ”The Night Time Is the Right Time” jne.

Yhtyeeltä ilmestyi menestysvuosina seitsemän älppäriä, joista menestyksiä olivat ”Bayou Country”, ”Green River”, ”Willy And the Poor Boys”, ”Cosmo´s Factory” (suurin hitti) ja ”Pendulum”. Sen jälkeen on ilmestynyt lukuisa määrä kokooma- ja live-levyjä. Creedencen kappaleet ovat kestäneet hyvin aikaa, levyt ovat suosiossa edelleen!

Loppuvaiheessa John ja Tom Fogertyn välit katkesivat ja muidenkin osalta oli pahaa kitkaa. Käsittääkseni muut hermostuivat John Fogertyn diktatorimaiseen tapaan pitää itsellään sävellys- ja sanoitustyö (vaikka dokumentissa asia esitettiin päinvastoin: Fogerty pakotti muut omaan tuotantoon loppuvaiheessa). Kun demokratiaa sitten yritettiin toteuttaa ”Mardi Grass” -albumilla (1972) oli tulos tuhoisan heikko. Yhtye lopetti vuoden 1972 syksyllä.

TV-dokumenttikin tuo esille Fogertyn dominoivuuden ja tietyn itsekeskeisyyden. Hän ei varmaankaan ollut helppo pomo yhtyeessä. Toisaalta ilman häntä ei olisi ilmiötä nimeltä CCR.

Uran lopun versiot eräistä muiden alkuperäisistä kappaleista eivät kyllä olleet kunniaksi bändille. Tulkinta esim. Gladys Knightin ja Marvin Gayen ”I Heard It through the Grapevinesta” ei tee oikeutta alkuperäiselle esitykselle. Lukuisia muitakin heppoisia covereita ilmestyi.

Mikä on Creedencen paras kappale? Nostan ykköseksi Fogertyn omasta tuotannosta ”Fortunate Sonin” (Down on the Cornerin B-puoli!). Sitä on käytetty Vietnamin sodan eräänlaisena tunnusmelodiana. Se on Fogertylle ominaista räjähtävää laulua ja kitarointia. Kappaleen lopun pyörivä, vyöryvä liike tekee todella vaikutuksen. Sanoitus osui yhteiskunnallisen tilanteen arkaan kohtaan: kenellä oli ”mäihä” joutua Vietnamiin ja kenellä ei (myös Fogerty itse sai palvelukseenastumismääräyksen):

”Some folks are born, silver spoon in hand

Lord, don't they help themselves, y'all

But when the taxman comes to the door

Lord, the house looks like a rummage sale, yeah

……………….

Some folks inherit star spangled eyes

Ooh, they send you down to war, Lord

And when you ask 'em, "How much should we give?"

Ooh, they only answer "More! More! More!", y'all

.......

It ain't me, it ain't me, I ain't no military son, son”

Dokumentissa Fogerty vihjaa, ettei hän jälkikäteen ole pitänyt ”musiikin ulkopuolisista” teemoistaan. Turhaan, sillä Fogerty kiinnittyy oman aikansa traumoihin halusipa hän tai ei.

John Fogerty joutui oikeudenkäynteihin yhtyetovereitaan ja levy-yhtiötään, Fantasy Recordsia vastaan. Vastustajana oli pahamaineinen tuottaja Saul Zaentz ja riita koski hittien omistusoikeuksia. Uskomaton tapahtumasarja johti siihen, että yhdessä vaiheessa Zaentz syytti Fogertya aiempien hittiensä (siis Fogertyn omien menestyslevyjen ) plagioinnista! Hän sai oikeudet säveltämiinsä kappaleisiin vasta levy-yhtiön omistajan vaihduttua.

Entä nyt, kun kaikki on ohi? Yhtye on legenda populaarimusiikissa, alueella, jossa amerikkalaiset ovat aina olleet niin loistavia. CCR oli hyvin kansanomainen, ei liian kevyt eikä liian vaikeaselkoinen, vaan juuri tuohon aikaan sopiva. Yhtyeen kolme elossa olevaa jäsentä tekevät edelleen musiikkia, mutta eivät enää yhdessä. Amerikkalaisen rockin ruutupaitainen työmyyrä John Fogerty on jatkanut menestystään sooloartistina. Hän on tänään käsite.

Jätetään viimeinen koruton sana Doug Cliffordille: ”Pääasia, että musiikkimme on yhä tallessa. Sillä ei ole väliä pidämmekö toisistamme”.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Nato-selvitys vai Venäjä-strategia?

Janne Salonen teki Hesarin mielipidepalstalla 10.5.2015 ehdotuksen Venäjä-strategian laatimisesta. Perustelu on hyvä, kun hän varottaa jäämästä pelkästään EU:n Venäjä-strategian varaan. On monia muitakin näkökohtia, jotka Salonen mainitsee oman strategian tueksi, mm. turvallisuustekijät, Venäjän naapurimaarooli, kahdenvälisen yhteistyön kehittäminen ja lopuksi ehkä tärkein: oman tahtotilamme toteuttaminen.

Tietenkin tässä on Suomen ja EU:n etujen yhteensovittamishaaste. Mutta ei olisi pahitteeksi, jos Suomikin antaisi periksi luokan kilteimmän oppilaan roolista ja sovittaisi olemassaolonsa itsenäisen kansakunnan kehikkoon. Tässä en nyt tarkoita minkään vastakkainasettelun rakentamista EU:hun. Kysymys on tulkinnoista.

Tämän ajattelun suora jatke on turvallisuuspoliittisen selonteon (ei siis Nato-selvityksen) laatiminen. Turvallisuuspoliittinen selonteko otsakkeena kuvaisi paljon paremmin kokonaisvaltaista asetelmaa kuin pelkkä Nato-selvitys. Venäjä-strategiaa ei taas voida sisällyttää pelkästään turvallisuuspoliittiseen selontekoon, koska siinä kysymys on paljon laajemmasta asiakokonaisuudesta. Kysymys kahdenvälisissä suhteissa on paitsi kaupasta niin myös turvallisuudesta. Venäjä-strategia toimisi onnistuessaan hidasteena lännen ja idän kiristyvien suhteiden kierteelle.

Salosen mainitsema EU:n pyrkimys kehottaa välttämään kahdenvälisiä korkean tason neuvotteluja Venäjän kanssa on edellä esitetyn ajattelun vastainen, eikä missään tapauksessa hedelmällinen lähtökohta yhteistyölle.

Venäjä-strategiaa ei kuitenkaan laadita. Se on liian rohkea veto ja aiheuttaisi voimakasta vastakkainasettelua eri yhteiskuntatahojen ja yksittäisten ihmisten välillä. Koko Venäjä-strategian ydin olisi hyvien naapurisuhteiden vaaliminen kaikesta huolimatta. Osa lännettyneistä poliitikoista ei ymmärtäisi strategian tarkoitusperiä, niin voimakkaasti he ovat orientoituneet länteen.

Miten tästä konstikkaasta tilanteesta päästään eteenpäin?

Suomessa on rakennettu päämme menoksi eräänlainen ansa. Jotta kuuluisimme kansakuntien eliittiin meidän on oltava osa länttä. Jotta voisimme olla osa länttä meidän tulee tehdä selvä pesäero itään. Koska itä edustaa meille vierasta kulttuuria, voimme kyllä harjoittaa kauppaa Venäjän kanssa (sama koskee turistien rahavirtoja suomalaisiin kauppoihin), mutta muutoin pidetään etäisyyttä. Miksi siis rakentaa strategiaa sellaisen varalle, joka ei ole meitä lähellä henkisesti ja jonka kanssa yhteistyö voi katketa milloin tahansa?

Kuva on tietenkin yksinkertaistettu. Valitettavasti Venäjä-suhteet nähdään tässä ja nyt -politiikkana, syvempi, pitkäjänteisempi näkökulma puuttuu.

Putinin puhe voitonpäivän juhlassa toi esille kaksi aspektia: 1) Yksinapainen maailma (USA-keskeinen) on vaarallinen ja 2) On rakennettava maailmanlaajuisista tai alueellista liittoutumista (Nato) riippumaton turvallisuusjärjestelmä.

Näihin esityksiin voidaan suhtautua kahdella tavalla, ensinnäkin niin, että Putin puhe on pelkkää retoriikkaa ja osin puhdasta propagandaa, jolle ei kannata antaa arvoa, koska Venäjä on antanut todelliset näyttönsä ”rauhanpyrkimyksistään” Ukrainassa. Sen ainoa tarkoitus on hajottaa länsirintama hybridipropagandallaan.

Toinen lähestymistapa on yrittää asettua Venäjän asemaan ja nähdä Putinin puheet tätä vasten. Mikä olisi siis Venäjä-strategiamme tässä jälkimmäisessä tapauksessa?

Osatekijöinä ovat Suomen läntinen arvopohja (joka ei ole Venäjän kannalta ongelma) ja Suomen tiettyjen tahojen pyrkimys syventää sotilaallista yhteistyötä Naton kanssa (joka on Venäjä-suhteiden kannalta ongelma). Viime mainitun seuraukset ajankohtaistuisivat aina laajempaa aluetta koskevassa konfliktitilanteessa. Arktinen alue on epätodennäköinen, mutta mahdollinen lännen ja idän välienselvittelyn näyttämö.

Oman käsitykseni, jonka olen tuonut monesti esille on, että Venäjän strategia ei ole ensisijaisesti – perinteisen sodankäynnin muodoin - hyökkäyksellinen vaan puolustuksellinen. Sotaa käydään ”toisin keinoin”, hybridisotana ja mahdollisena kybersotana (tai pikemminkin kybersodan uhkana) lännen ja idän välillä. Venäjän tarkoitus on luoda edellytykset turvallisuusvyöhykkeelle itsensä ja Naton välille (vaikka osa vyöhykkeen maista kuuluisikin Natoon!). Tässä sitä auttaa Nato-maiden heterogeenisyys, arvopohjan rakoilu (liberaalin demokratian kyseenalaistaminen) ja ristiriidat länsimaiden sisällä.

Välivaiheen aikana (ennen kuin on saavutettu lännen ja idän suhdetasanne) käydään hermosotaa. Olisi tärkeää, että Itämeren aluetta - Venäjän osoittaessa mahtiaan - ei vastaprovosoinnin avulla ajamalla ajettaisi paikalliseksi konfliktiriskiksi. Meillä on kuitenkin mediatahoja, jotka siekailematta käyttävät palstatilaa pyrkiessään synnyttämään pakokauhua kohti Natoa. Oleellista on realistisesti arvioida Venäjän pyrkimykset, kun se yrittää vaikuttaa läntiseen mielipideilmastoon, sillä sitähän se tekee. Toisaalta Yhdysvallat on kymmeniä vuosia harjoittanut propagandatoimintaa Itä-Euroopassa ja sitä pidetään täysin luonnollisena menetelytapana.

Osatekijänä Venäjä-strategiassa olisivat myös naapurimaiden väliset kauppasuhteet. Sanomattakin on selvää, että kauppapakotteet eivät mitenkään edistä yhteisymmärrystä yritysten ja kansalaisten välillä. Todennäköinen kehityskulku on, että kaupan pakotteet vähitellen hiipuvat osaksi epätyydyttävää kansainvälistä suhderakennelmaa. Suomen Venäjä-strategian tehtävänä on - hiukankin pidemmällä aikavälillä - hakea liikkumatilaa Venäjän kaupassa.

Oleellista on, että Venäjä saadaan vakuuttuneeksi, että sen perinteinen turvattomuuden tunne (vrt. George F. Kennan!) on aiheeton. Tällä hetkellä ollaan tästä ajatuksesta kaukana: molemmin puolin päinvastoin lisätään jännityksen kierrettä. Liittoutumattomana maana Suomi voi toimia – yhtenä monista osapuolista – jännityksen lievittäjänä. Sanomattakin on selvää, että syvenevä yhteistyö Naton kanssa heikentää Suomen mahdollisuuksia toimia lännen ja idän suhteiden kätilönä.

Venäläisittäin vaikeaa tässä ajattelussa on saada länneltä tunnustus, että Venäjä on suurvalta, jolla on sanansija maailmanasioista päätettäessä. Varsinkin, jos republikaanit Yhdysvalloissa voittavat presidentinvaalit, on Venäjän kasvavan vaikutusvallan ”tunnustaminen” lähes mahdotonta.

Paradoksaalista on, että pyrkiessään mukaan kansainvälisen yhteisön täysivaltaiseksi, painoarvoaan vastaavaksi jäseneksi, Venäjä on tuntenut – kunnioitusta saadakseen – tarvetta pelon ja epävarmuuden herättämiseen ympäristössään. Tähän psykologiseen tilanteeseen Suomen pitäisi strategiassaan päästä pureutumaan.

Oletukseni on, että uusi hallitus haluaa sitoa Suomen yhä tiiviimmin EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Vikaan mennään silloin, jos EU-yhteistyö on pois Venäjän-suhteiden kehittämistyöstä.

PS

Tätä kirjoitettaessa esiteltiin hallituksen alustava strateginen linjaus, jossa turvallisuuspoliittinen selonteko ja Nato-selvitys on nivottu yhteen.

Juha Sipilä mainitsi strategian esittelytilaisuudessa, että uudessa hallitusohjelmassa palataan ”Nato-kysymyksessä” vuoden 2007 kirjaukseen. Ohessa vertailun vuoksi sekä vuoden 2007 että vuoden 2011 ao. kirjaukset.

Vuoden 2007 hallitusohjelma:

”Sotilasliittoon kuulumaton Suomi ylläpitää ja kehittää kansallista puolustusta ja uskottavaa suorituskykyä, osallistuu täysipainoisesti EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan ja kriisinhallintayhteistyöhön, kehittää rauhankumppanuutta Naton kanssa ja säilyttää mahdollisuuden hakea Naton jäsenyyttä”.

Vuoden 2011 hallitusohjelma:

”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa ja harjoittaa yhteistyötä Naton kanssa sekä ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä. Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato jäsenyyden hakemista. Suomi arvioi mahdollista Nato- jäsenyyttä omien kansallisten turvallisuus- ja puolustuspoliittisten intressiensä pohjalta. Suomi toimii Euroopan unionin ja Nato yhteistyön kehittämiseksi ja ottaa huomioon Naton merkityksen eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan keskeisenä foorumina”.

Vuoden 2015 alustavassa hallitusohjelmassa todetaan, että Suomi on jatkossakin sotilasliittoihin kuulumaton maa. Edelleen todetaan, kuten kahdessa edellisessä ohjelmassakin, että Suomi ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyden hakemista”. Vuoden 2011 oleellinen lause eli ”Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato-jäsenyyttä” on pudotettu pois ohjelmasta.

On helppoa nähdä, että eri tahot tulevat panostamaan rajusti tulevaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon (jonka ”hallitus toteuttaa”) ja johon on nyt leivottu sisään Nato-jäsenyyden vaikutusten selvittäminen Suomelle. Siitä tulee henkien taistelu. Yhtä lailla siitä on tulossa tekijöidensä näköinen selonteko. On tärkeää, että se tehdään parlamentaariselta pohjalta. Keskustapuolueen ja Juha Sipilän rooli on aivan avainasemassa, sillä Timo Soini on täysin periaatteeton ja hänen kantansa voi kallistua mihin suuntaan tahansa. Oppositio on kristillisiä lukuun ottamatta Natoa vastaan. Mielipidetiedusteluissa selkeä enemmistö on ollut liittoutumattomuuden kannalla. Viimeinen lukko on tietenkin kansanäänestys.

On paljolti keskustapuolueen ja opposition varassa jatkuuko hiljalleen hivuttaminen Natoon vai tartutaanko tosissaan hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategiaosion johtolauseeseen, jossa korostetaan, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko avaisi mahdollisuuden syvällisen ja laaja-alaisen Venäjä-analyysiin käynnistämiseen. Mutta onko siihen valmiutta, kun Venäjä herkästi käsitetään vain uhkaksi?

perjantai 15. toukokuuta 2015

Vaihtoehtona vaihtoehdottomuus

Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola on kehittänyt uusia lähestymistapoja perustellakseen sotilaallisen liittoutumisen tarvetta: ”Venäjä on keksinyt uusia hybridikeinoja, joilla se pyrkii vaikuttamaan Suomeen omien päämääriensä toteuttamiseksi. Nämä operaatiot levittävät geopoliittista riskiä Suomeen ja lisäävät maariskiä. Venäjän perustoiveet liittyvät Suomen asteittaiseen irti saamiseen lännestä tai ainakin Suomen hyödyllisyyteen läntisen hajaannuksen lisäämisessä”. Näin toteaa Aaltola Verkkouutisissa. Sitten hän jatkaa johdattelevasti: "Venäjän toiveisiin on mahdoton vastata tavalla, jossa kykenisimme tyydyttämään sekä Venäjää, länttä että omia turvallisuustarpeitamme. Tilanteen epätoivottavuutta voi pelata pois monimutkaisilla kiertoilmaisuilla. Aikaa on hyvä ostaa, mutta selkeyteen olisi kohta korkea aika palata." Eli Aaltola yrittää saattaa meidät pakkorakoon, jossa meidän on valittava epäkelvon harmaan vyöhykkeen ja hyvän lännen välillä. Yksioikoista.

Muutama viikko sitten hän Etelä-Saimaan pettymyksen tuottaneen Nato-gallupin seurauksena vertasi Naton vastustajia sateenkaari-liikkeeseen. Suurin osa sateenkaarilaisista uskoo itsenäiseen puolustukseen. Osan vastustajista hän nimeää pasifisteiksi, osan Venäjä-orientoituneiksi myötäilijöiksi. Joka tapauksessa koko joukko leimataan vanhanaikaisiksi haihattelijoiksi.

Aaltolalle ei tule mieleen, että Venäjä-suhteita pyrittäisiin hoitamaan normaaleina naapurisuhteina. Tämä on siis perusoletus. Sen päälle voidaan rakentaa vaikkapa hyviä kaupallisia suhteita. Suhteiden myönteinen hoito ei siis edellytä - kuten Aaltola kuvittelee – uskoa pasifismiin tai uskoa itsenäisen puolustuksen korostamiseen jne. Nämä voivat olla ja ovatkin monille tärkeitä ajattelun elementtejä, mutta eivät ne muodosta mitään ehtoa hyvien naapurisuhteiden harjoittamiselle.

Aaltola ei halua eikä pysty ajattelemaan Venäjää naapurina, jonka kanssa hoidetaan asiallisesti suhteita – kaikesta huolimatta. Venäjä on hänelle mysteeri ja yhtä suuri mysteeri ovat Nato-vastaisesti ajattelevat ihmiset: eivätkö he käsitä, että tällainen Venäjä-sopuilu on nurinkurista, ja suorastaan luonnonvastaista? Tämä eksoottinen maa ei ymmärrä sitä, minkä Viro on havainnut jo kauan aikaa sitten: Venäjän kanssa ei kannata harrastaa suhdepeliä, vaan liittyä läntiseen arvoyhteisöön, jonka vankkumaton edustaja on Nato.

Meille yritetään tuputtaa Aaltolan kaltaisten ihmisten taholta, että historiallisessa jatkumossa (70 vuotta rauhanomaisia suhteita) on nyt selvä katkos. Kuulumme aivan eri kulttuuripiiriin kuin Venäjä ja meidän on osoitettava se Venäjälle. Ns. asiantuntijat kehittelevät yhä uusia tapoja ajaa läpi Nato-propagandaa. Esille on nostettu muun muassa Suomen maariski. Se on kytketty Venäjän maariskiin. ts. kansainväliset sijoittajat välttelisivät Suomea, koska Suomen ylle laskeutuu Venäjän uhka, jos se ei liity Natoon. Ajattelu on täysin spekulatiivista ja perustuu pelottelutaktiikkaan, jolla pyritään vaikuttamaan kansalaisten mielipiteisiin.

Samoin tuntuvat yleistyvän uskonnollisen heräämisen kaltaiset kääntymiset: Naton aiempi vastustaja kertoo asiantuntijoiden kääntäneen hänen päänsä ja kääntymisen Nato-kannattajaksi tapahtuneen. Näihinkin selityksiin kannattaa suhtautua suurella varauksella.

Edellä esitettyä taustaa vasten yritin tulkita mielessäni Vladimir Putinin puhetta Moskovan voitonpäivän juhlassa. Se oli selvästi sovinnollisempi kuin moni odotti. Läpivirtaavana sanomana puheessa oli monesti korostamani yksinapaisen maailman torjuminen. Putin hakee kollektiivista turvallisuusjärjestelmää, jossa Venäjällä on merkittävä rooli, ehkäpä yhtä suuri kuin Yhdysvalloilla. Koska Venäjä kokee olevansa Yhdysvaltain näkökulmasta kakkosluokan suurvalta, se hakee Kiina-yhteistyöltä lisää voimaa turvallisuusstrategialleen.

Toisen maailmansodan kokemus, jossa liittoutuneet maat avustivat Muurmanskin kautta Neuvostoliittoa sai tunnustusta Putinilta. Olen näkevinäni tässä viittauksen kollektiivisen turvallisuusstrategian avulla saatuihin/saatavin etuihin. Putinin viesti jää odottamaan tarkennusta.

Meillä Suomessa Aaltolan kaltaiset tutkijat haluavat toimia uuden kylmän sodan sotilaina: Venäjä on kohdattava silmästä silmään. Angela Merkelin linja tuntuu tässä paljon realistisemmalta: hän ei halua lisätä jännitystä - kauppapakoitteiden lisäksi - vastareaktiona Ukrainan tapahtumille.

Ns. tutkijoiden ja asiantuntijoiden vaihtoehdottomuusleikkeihin ei kannata lähteä mukaan, vaan säilyttää kylmän viileä harkinta. Vaihtoehtoja on aina enemmän kuin yksi.

torstai 14. toukokuuta 2015

Neuvostoliiton viimeiset johtajat

Mihail Gorbatsovin muistelmat ovat ilmestyneet suomeksi nimellä ”Mihail Gorbatsov. Näin sen muistan” (Minerva, 2015). En yritäkään eritellen kahlata koko kirjaa läpi, vaan keskityn tässä minua paljon kiehtoneeseen aiheeseen eli Neuvostoliiton viimeisiin johtajiin Bresnevin viimeistä vuosista Gorbatsovin alkuvuosiin.

Kaikki Neuvostoliiton viimeiset johtajat olivat kommunisteja. Kysymys oli järjestelmän sisäisestä uudistamisesta tai pikemminkin taistelusta uudistajien ja vanhoillisten välillä sosialistisen järjestelmän sisällä. Onko Gorbatsovin antama kuva objektiivinen? Mielestäni hänen muistelmansa - varauksin – antaa mahdollisuuden luoda kuva tapahtuneesta jotakuinkin realistisesti.

Gorbatsov oli moniin kilpakumppaneihinsa nähden nuori mies. Valtataistelun kiihkeät vuodet osuivat 1980-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Ei voida sanoa, että Gorbatsov yllättää muistelmillaan, mutta hän tuo lihaa luiden ympärille noiden aikojen historiaan ja ennen kaikkea inhimillisiä piirteitä meidän länsimaiseen melko yksioikoiseen kuvaan Neuvostoliiton tuolloisesta johdosta. Poliittisen taistelun perusasetelma on sekä lännessä että idässä hyvin samanlainen: liittoudutaan ja vastaliittoudutaan.

Neuvostoliiton – tuon mahon valtakunnan – viimeisiä vuosia symboloivat hyvin sen viimeiset johtajat. Kun Bresnevin ote kirposi (tosin lännessä ideologisista syistä hänet kuvataan viimeisinä vuosinaan lähes tahdottomaksi olennoksi, jota hän ei ollut), nousivat huipulle vuoron perään Juri Andropov, Konstantin Tsernenko ja Mihail Gorbatsov. Taistelun eri vaiheisiin sitoutuu lukematon määrä ihmisiä, joiden henkilöhistoriaa ja luonnetta Gorbatsov hyvin valaisee. Tulee jotenkin kummallinen tunne, kun seuraa valtataistelun eri vaiheita: taistellaan sellaisen puolesta, jolla ei ole elinmahdollisuutta.

Parhaiten tilanteen tajusivat Andropov ja Gorbatsov – tosin sosialismin kehikon sisällä. Andropovin rasitteena todellisille uudistuksille oli hänen KGB-taustansa. Andropov, kuten ei myöskään Vladimir Putin tänä päivänä, pystynyt irtautumaan tiedustelumiehen roolista. Niinpä toisinajattelijoita vainottiin, joskaan keinot eivät olleet läheskään niin brutaaleja kuin Stalinin aikana.

Gorbatsov ja Andropov olivat ilmeisen läheisiä toisilleen, ja vaikka Gorba näkikin Andropovin rajoitteet hän näki, että käytettävistä olevista henkilövoimavaroista Andropov oli kykenevin muutoksiin.

Ainakin minulle oli yllätys puolustusministeri Dmitri Ustinovin vaikutusvaltainen rooli noiden aikojen henkilögalleriassa. Vaikutti siltä, että ilman Ustinovin tarjoamaa selkänojaa oli erittäin vaikeaa nousta Neuvostoliiton huipulle. Gorbatsov yritti jopa ehdottaa 75 vuotista Ustinovia valtionpäämieheksi, mutta Ustinov ymmärsi kieltäytyä ja ajoi puolestaan - kuten Andropovkin – Gorbatsovia itseään ykkösmieheksi.

Gorbatsovin omasta kunnianhimosta ei saa tarkkaa kuvaa. Muistelijoiden tapaan Gorba antaa käsityksen, että häntä ohjasivat olosuhteet vallan huipulla, eivät henkilökohtaiset ambitiot. Hänen vuoronsa tuli, kun oli riittävästi saatu kokemuksia vanhojen miesten kyvyttömyydestä.

Tsernenkosta avautuu kuva, joka hänestä on vakiintunut lännessä. Päättämättömyys ja halu vallan huipulle olivat kombinaatio, jolla hän yritti pärjätä. Vaikutusvaltaisena konservatiivina hän pystyikin junailemaan vaikeuksista huolimatta tapahtumia haluamaansa suuntaan. Eri asia on sitten, että Neuvostoliiton kannalta hänen kautensa oli vain valtakudelman pakollinen välivaihe, kun vanhoilliset yrittivät suojella asemiaan.

Neuvostoliitosta ei voida puhua ilman nomenklatuuran erittelyä. Ei ollut mahdollista tehdä muutoksia ilman valtakoneiston tahtotilaa. Kun suurin osa johdosta ja johdon esikunnasta puolusti omia ja läheistensä asemia, ei välttämättömiä muutoksia pystytty tekemään.

Gorbatsov kertoo vuonna 1983 tekemästään ”maatalousopintomatkasta” Kanadaan. Minulle jää mieleen eräs lause, jonka Gorba mainitsee muistelmissaan Kanadan matkan oppina. Hän nimittäin moittii kannusteiden puuttumista neuvostotaloudesta. Ongelma oli se, että myöskään Gorbatsov itse ei pystynyt tuomaan kannusteita osaksi järjestelmää.

Tuon ajan eräänlainen tunnuslause oli, kun Gorbatsov kärsimättömästi vaati muutoksia Neuvostoliiton hallintoon ja Andropov tokaisi siihen ilmeisesti realiteetit ymmärtäen: ”Kyllä sinä vielä tajuat, kunhan pääset näihin hommiin”. Kaiken perusta tuntui olevan, että kun paremmasta ei tiedetty tai sitä ei pystytty näkemään, kannatti pysyttäytyä varmuuden vuoksi vanhassa.

Neuvostoliiton budjetti oli noina aikoinaan varsinainen Pandoran lipas. Siellä oli mysteeri, joka oli julistettu valtionsalaisuudeksi. Gorba törmäsi tähän, kun hän yritti investoinnein lisätä talouden iskukykyä. Paljastui että Andropov ei antanut hänelle tietoja budjettitilanteesta. Eikä toisaalta ihme, valheellisessa tilanteessa ei ollut varaa kertoa konkurssin laajuutta: rahaa ei ollut.

Tapa, jolla Gorba kertoo kolmen eri johtajan hiipumisesta on symboliarvoltaan merkittävä: Neuvostoliiton järjestelmä hiipui samassa tahdissa johtajien sairauksien kanssa.

Entä Gorbatsov itse, minkälaiset olivat hänen alkuvuotensa hänen itsensä kuvaamana? Startti oli näyttävä, kun hän käynnisti alkoholin vastaisen kampanjan (tai ohjelman). Vaikka joitakin onnistumisia saatiinkin, oli lopputulos masentava: vuonna 1914 alkoholin kulutus oli 2 litraa, Gorbatsovin kampanjan alkaessa 10 litraa ja muistelmien kirjoittamisen aikoihin (Venäjällä 2013) peräti 17 litraa.

Varsinainen uudistusohjelma, Perestroika käynnistyi huhtikuussa 1985. Sitä edelsi kaiken kattava analyysi yhteiskunnan tilasta. Paljastui, että vallitsi totaalinen tyytymättömyys. Gorbatsov kertoo kirjassaan, että hän haki apua ”juurilta” eli Leninistä saakka. Tavoitteena oli, että Perestroika olisi ollut lokakuun vallankumouksen jatke. Jälkikäteen paluu juurille oli Gorbatsovin itsensäkin mielestä huono ajatus.

Puoluejohtajalle paljastui nopeasti demokratiavaje, vapauden puute, kulutustavaratuotannon heikkoudet ja tuotteiden laatuongelmat. Siperian tilanne tuotti kauhistuksen: edes ruokatavarahuolto ei toiminut, infra oli rappeutuneessa tilassa…

Kysymys ei ollut ideoiden puutteesta. Varsinainen ongelma oli, että uudistusyritykset takertuivat jättimäiseen puolue- ja valtakoneistoon. Gorbatsov sai viestin kentältä: ”Järjestelmä nujersi Hrustsovin, ja näin tulee käymään nytkin”. Puoluejohtaja joutui myöntämään viestin paikkansapitävyyden.

Gorbatsov toteaa, että Perestroikan suurin saavutus oli avoimuus (glasnost), mutta toteaa sitten, että siekailemattomasta arvostelusta oli haittaa, kun uudistuksia ei pystytty viemään eteenpäin. Odotusten täyttymättä jääminen turhautti kaikki. Neuvostotuotannossa ei välitetty ympäristötuhoista, jotka kaatuivat nyt arvostelun sallivassa ympäristössä johdon päälle. Tsernobylin katastrofin tiedottamisen hitaudesta on syytetty rankasti ja aiheellisesti Gorbatsovia. Melkein uskon puoluejohtajan selitykseen, kun hän kertoo, että Venäjän johdolta meni useita päiviä ennen kuin oikeaa tietoa saatiin Moskovaan. Karmealta tuntuu tiedemieskommentti, jonka Gorbatsov välittää meille muistelmissaan: ”Säteilyltä välttyy tempaisemalla kelpo kännin, ottamalla hiukopalaa ja kunnon tirsat”. Oma tulkintani on, että neuvostotyyppisessä hyvin ehdottomassa ”asiantuntijauskossa” ei tällaisen tapahtuman mahdollisuutta pidetty edes realistisena. Siksi siihen ei oltu valmistauduttu eikä organisoitua toimintaa saatu nopeasti aikaiseksi. Kuilu kansalaisille tiedottamisen ja asiantuntijoiden norsunluutornin välillä oli valtava.

Jotta mikään ei olisi ollut helppoa Perestroikan kaudella, niin talouskin sukelsi öljytulojen vähenemisen takia (+ opettajien ym. palkankorotusten ja alkoholin myynnistä saatavien verotulojen putoamisen takia) juuri noina vuosina. Perestroikalle tuli melkoinen hintalappu.

Olen tässä ehkä pystynyt ainakin osittain vastaamaan ensimmäisessä kappaleessa esittämääni haasteeseen. Äärimmäisen vanhoillisen yhteiskuntapolitiikan vaihtuminen äkkiä käynnistettyyn uudistuspolitiikkaan törmäsi nomenklatuuraan ja vähitellen Gorbatsov menetti uskottavuutensa kansalaisten keskuudessa uudistustyön läpiviejänä.

Mihail Gorbatsov käynnisti vallankumouksen, mutta rusentui itse sen alle. Vanhoillisten suorittama vastavallankumous sortui sekin oman painonsa alla. Seurauksena oli yksi monista Venäjän kokemista sekasorron kausista, tällä kertaa 1990-luvulla.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Tavallisesti luotettava lähde

Yleisradio on monien paineiden keskellä tällä hetkellä. Myönnän heti alkuun, että sympatiani ovat Ylen puolella, koska sen tarjoama palvelu on lähinnä sydäntäni. Maksan Yle-veroa mielelläni, koska mainoksia ei tarvitse katsella. En toki moiti niitä, jotka katsovat mainosrahoitteisia kanavia. Toki Ylen merkitys on jossain aivan muualla: Yle Areena, Yle puhe ja TV:n ajankohtaisohjelmat ovat suosikkejani. Tärkeimmäksi Ylen tehtäväksi nostan kuitenkin objektiivisuuteen pyrkivän ja kriittisen informaation tuottamisen. Erityisen tarkkailun kohteena ovat uutislähetykset. Mielestäni Ylen kanavilta on kuultavissa varsin objektiivinen kuva maailman tapahtumista.

Kirjoitin 3.2.2015 blogikirjoituksessa ”Mediataistelu: Yle vs. Sanoma” eräästä osasta mediataistelua. Paperimedia on joutunut koville ja ryhtynyt puolustustaisteluun Ylen muka ylivoimaista asemaa vastaan. Tämä on johtanut ihmeelliseen asenteeseen: jos muilla median välineillä menee epätyydyttävästi niin Ylelläkin pitää mennä! HS on käynnistänyt massiivisen kampanjan ohjatakseen Ylen roolin haluamalleen kapealle polulle.

Hanna Mahlamäki HS:n Näkökulma palstalla 10.5. 2015 heijastelee hyvin Hesarin asennetta. Kun kaupallinen media on joutunut yt-alaksi, niin Ylen on seurattava! Ja tällä tiellähän ollaankin, kun Yle-veron indeksikorotus jäädytettiin. Tämä ei vastustajille riitä, vaan lisää raippoja on tulossa.

Mahlamäen viesti on selvä: ”Tulevan hallituksen aikeena on ryhtyä säästämään ja leikkaamaan oikein toden teolla verrattuna nykyiseen. Niinpä Ylekin on kurjistuvien näkymien edessä. Olisikin erikoista, jos ei olisi” Tässähän se tulikin: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Eli samalla kertaa ajetaan sekä paperimedian etua että heikennetään Yleä sähköisen median puolella.

Mahlamäki tekee ihmeellisen vertauksen: ”Jos joku selvittäisi, kuinka suuren työntekijäjoukon voimin vaikkapa Iltalehti kerää verkossa miljoona lukijaa verrattuna Ylen vastaavaan tavoitettavuuteen, tulos voisi olla jännittävä”. Onpa jännittävää! Asiat menevät todella pahasti sekaisin: Ylen pitäisi siis siirtyä sensaatiojournalismiin ja vähentää vastineeksi työntekijöidensä määrää, jolloin meillä olisi iltapäivälehden sähköinen versio käytössämme pienellä henkilökunnalla! Ylen ohjelmien laatu on siis todella räikeän kaupankäynnin kohteena!

Edellä esitetyn kanssa täysin ristiriidassa on ajatus, jonka mukaan Ylen pitäisi keskittyä vähemmistökieliryhmien, erilaisten marginaaliryhmien ja kulttuuripalvelujen tuottamiseen. Tällä saadaan sopivasti katselijaluvut alas! Kannatan ehdottomasti em. ryhmien palvelujen tuottamista Ylen kautta OSANA tarjontaa, ei kahta sanaa, mutta Ylen ei pidä alistua kilpailijoiden ohjailtavaksi. Näillä on kuitenkin itsekkäät edut ajattavanaan.

Aleksander Stubb käytti pari vuotta sitten hyvän puheenvuoron, kun hän sanoi, että hän haluaa Ylen edelleen toimivan globaalien urheilutapahtumien välittäjänä ja kauhisteli BBC:n alistamista marginaaliseksi urheilukanavaksi, ”snooker-kanavaksi”. Jään jännityksellä odottamaan hänen uudessa hallituksessa esittämiään kommentteja.

Vastustajat haluaisivat ilmeisesti Ylestä modernin Hella Vuolijoki-TV:n. Tarkoitan tällä sitä, että Ylen pitäisi keskittyä ”valistuskanavaksi”. Vuolijoen aikana se onnistui, kun Yleisradiolla oli monopoli, ja kevyttä musiikkia lähetettiin hyppynen silloin hyppynen tällöin, jos sitäkään. Valitukset olivat turhia, jos niitä edes esiintyi.

Mediaa ei voi käsitellä ilman kilpailua katsojamääristä. Yle ei pysty nykyisessä tilanteessa säilyttämään asemaansa, jos siitä tehdään pienryhmien yleissivistävä viestin.

Muistan työuraltani alkuajoilta episodin, kun tuolloinen oppilaitokseni tuotti liikuntapalveluja ja ehdotin naisvoimistelijoiden puheenjohtajalle, että me oppilaitoksena voisimme hoitaa massojen kuntoliikunnan ja yhdistys voisi keskittyä kilpa- ja esiintyvien ryhmien harjoittamiseen. Puheenjohtaja kieltäytyi perustellen ajatustaan siten, että massat toimivat aktiiviesiintyjäryhmien tukena (talous, henkinen tuki). Hän perusteli asian oikein. Täsmälleen sama ajatus on sovellettavissa Yleen: sillä pitää olla (myös) massat asiakkaina. Muussa tapauksessa vähenevät katsojamäärät johtavat vaatimuksiin Yle-veron alentamisesta, joka johtaa tarjonnan pienentymisen ja laadun heikkenemiseen, joka taas johtaa rahoituksen pienentymiseen…. Lopputulos jossakin vaiheessa voi olla, että yhteiskunta ostaa joltakulta mainosrahoitteiselta kanavalta epäkaupallisen kulttuuri- ym. palvelun osuuden ja valtaosa kanavasta on kaupallista tarjontaa. Siinä on sitten ylet!

Sanoma Oy on saamassa mahtavan liittolaisen, kun uusi hallitus haluaa arvioida Ylen roolin uudelleen. ”Voidaan pohtia kuuluuko viihde Ylen tehtäviin nykyisessä mittakaavassa”, toteaa kansanedustaja Kalle Jokinen. Kyllä kuuluu, sanon minä, nimittäin korkeatasoinen viihde. Tosi-TV:t ja erilaiset pudotuskilpailut ja visailut sopivatkin kaupalliselle puolelle. Timo Laanisen rajaukset kuulostavat pahaenteisiltä. Hänen mukaansa Ylelle jäisi tehtäväksi niiden ohjelmien tuottaminen, joita ”kaupalliset toimijat eivät pysty riittävästi tarjoamaan”. Olen aina vastustanut tällaista - mihin tahansa organisaatioon kohdistuvaa -”jämäajattelua”. Itseään kunnioittavan Ylen on tuotettava kokonaispalvelua, jonka kaikki osat on tarkoin mietitty eikä mitään muilta jäävää tilkkutäkkipalvelua.

Erikseen on tuotava esille Riikka Slunga-Poutsalon kommentti, jonka mukaan Ylen perustehtävä on huolehtia tasapuolisesta, luotettavasta ja puolueettomasta tiedonvälityksestä. Olen täsmälleen samaa mieltä, mutta tarkoitammeko me samaa? Jos jokin puolue rupeaa vaatimaan tasapuolisuutta, tulee mieleen kummallisia ajatuksia.

Olen lukuisia kertoja yrittänyt valottaa Yhdysvaltain polarisoitunutta poliittista tilannetta blogikirjoituksissani. Malli on valmiina. Yle-keskustelu saattaa olla meillä lähtölaukaus yhteiskunnan voimakkaaseen polarisoitumiseen. Merkit ovat ilmassa. On syytä olla jo valmiiksi huolestunut. Miten tärkeää on, että olemassa olevaa, mielestäni varsin hyvää tasapainotilaa julkisen ja yksityisen palvelutarjonnan välillä ei lähdetä tarkoitushaluisesti – esimerkiksi ideologisista syistä - horjuttamaan.

Ylen julkaisupäällikkö Risto Kuulasmaan ideoima Yle 2020 tulevaisuuskuva, jonka valmisteluvaihetta esiteltiin Hesarissa 10.5.2015, voi tuoda uusia näkemyksiä, joita toivottavasti poliitikot ottavat omissa mietinnöissään huomioon. Esa Saarisen Ylelle asettamaa tehtävää tukea suomalaista demokratiaa ja yhteiskunnan kehitystä jäin miettimään. Voisiko Ylellä olla rooli hiipuvan välillisen demokratian täydentäjänä? Onnistuessaan tällainen strateginen näkymä voi irrottaa Ylen edellä esitetyn aika ankean näkymän yläpuolelle.