maanantai 31. lokakuuta 2011

Kirjamessuilla kuultua

Kirjamessut ovat taas takanapäin. Se on yksi vuoden kohokohtia ainakin minulle. Toki hyväksyn kritiikinkin. Onhan se melkoista eloa ja oloa ruuhkassa. Joskus tulee mieleen, että kysymyksessä ovat karjamessut.

Mutta asiaan ! Minulle kirjamessujen luennot, esittelyt ja keskustelut ovat tapahtuman ydintä, olkoonkin että mihinkään asiaan ei voi oikein keskittyä. Ehkä kysymys on enemmänkin herätemessuista. Itselleni ehkä yllättäenkin kaikkein muistettavinta messuilla oli Kristiina Halkolan haastattelu. ”Jos rakastat” on muistelmateos tästä hahmosta, joka ehkä enemmän kuin kukaan antoi kasvot 1960-luvun radikalismille. Hän on siis tuon aikakauden ikoni. Hän muistuttaa siitä ärsyttävyydestä, joka tuohon aikaan monien ihmisten mielestä liittyi sen ajan radikalismiin. Mutta on hän paljon enemmänkin. Hän tulkitsi nuo laulut, jotka ovat jääneet ihmisten mieliin. Laulu rakastamisen vaikeudesta, joka kuullaan Käpy selän alla -elokuvan alussa on kappale, joka on sekä kylmä että lämmin samaan aikaan. Sanat tulevat suoraan kohti, ne lävistävät kuulijan. Julistus, joka lauluun liittyy ja joka symboloi aikaa on sekin jotenkin muodostunut asiaan kuuluvaksi. Myös toinen kappale, Laulu kahdestakymmenestä perheestä on enemmän symbolinen kuin konkreettinen tämän päivän näkökulmasta. Ymmärrän kyllä, että se jos mikä loukkasi monia, jotka näkivät nämä perheet 1960-luvulla Suomen kapitalismin ytimessä positiivisena ilmiönä. He loivat työtä tähän maahan, vaikka toki olivat myös tarjoamassa työolosuhteet, jotka eivät aina olleet kelvolliset. Mutta nyt kuultuna tuo kappale symboloi tämän päivän finanssimaailman nurjaa puolta. Nykyisen eliksiiriin verrattuna nuo kaksikymmentä kapitalismin edustajaa olivat kilttejä setiä ja tätejä.

Kun Halkolan haastattelussa siirryttiin TV-teatterin esitykseen Tuhannen ja yhden työn tarinat ilmapiiri sähköistyi. Kristiina Halkola huusi (julisti): mitä väärää tuossa teatteriesityksessä oli ? Aikanaan se sai karvat pystyyn monelta ja ilmensi tuon ajan latautuneita tunnelmia. Teatteriesitys asettui yksiselitteisesti työväen puolelle sortavia työnantajia vastaan. Kun katsoin Tuhannen ja yhden työn tarinat nyt uudelleen Teeman Suomen suurin teatteri -ohjelmasarjassa ei se tuntunut erityisen ärsyttävältä. Ehkä se enemmänkin toi esille tämän päivän tuntemukset työmarkkinoilla. Siinä mielessä Halkolan kovaääninen kysymys, mitä väärää siinä oli nousee avainkysymykseksi. Valtavassa joukossa, joka oli tullut kuuntelemaan Halkolaa tuo huudahdus ei suomalaiskansalliseen tyyliin herättänyt näkyviä reaktiota. Itse kuitenkin tunsin, että kuulijoiden sympatiat olivat Kristiina Halkolan puolella.

Kristiina Halkola on saanut maksaa ikoniudestaan kovaa hintaa, omien sanojensa mukaan ”työttömyyttä ja pakkoyrittäjyyttä”. Varmaankin näin. Kun teet valinnan elämässäsi joudut kantamaan seuraukset. Tässä tapauksessa tietenkin - tuulien käännyttyä - vastareaktio sitä ajattelutapaa vastaan, jota Kristiina Halkola edusti oli korvin kuultavissa silmin nähtävissä. Asia varmistui siinä vaiheessa, kun Halkolasta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen puolejohtaja DEVAan. Hän leimautui vahvasti. Omat muistikuvani kertovat, että ei Kristiina Halkola mikään puoluejohtajatyyppi ollut, ei sinne päinkään. Hän oli aivan liian kuohahteleva pystyäkseen käymään keskustelua kovapintaisessa seurassa. Deva -kausi oli sattuneesta syystä hyvin lyhyt enkä historiallisessa tarkastelussa antaisi sille paljon painoa. Mutta Halkolalle se merkitsi unohdukseen julistamista työelämän näkökulmasta.

Juuri nyt Kristiina Halkola on isoäiti, joka varmaan aidosti eläytyy lastenlastensa elämään. Hän tuntuu olevan tasapainossa itsensä kanssa. Onpa odotettavissa teatteriroolikin ! Sen hän on ansainnut. Kaiken kaikkiaan Kristiina Halkolasta jäi vaikutelma ihmisestä, joka on saamassa ansaitsemansa arvostuksen. Mutta missä on tämän paivän radikalismi ? Eräässä kirjamessujen keskustelussa pohdittiin tätäkin asiaa. Radikalisimia on tänäänkin länsimaissa, puhumattakaan esim. arabimaista, mutta se on ajan luonteen mukaisesti pirstoutunut lukemattomiksi ilmiöiksi. Se tulee vastaan ympäristökymyksissä, eläinsuojeluasioissa ja lukemattomissa muissa yhteyksissä.

Radikalismi saattaa tulla vastaan tarkemmassa pohdiskelussa aivan yllättävässä paikassa. Itselleni tuli mieleen, että missä nämä 1960-luvun taistelaiset olisivat nyt, jos ilmestyisivät kummittelemaan tähän päivään.

Yksi ehdotus voisi olla rahamarkkinat ! Mutta kummalla puolella nämä ”rahamarkkinaradikaalit” olisivat ? Olisivatko he osoittamssa mieltään Occupy Wall Street -liikkeessä vai olisivatko he tuon mielenosoituksen kohteita, noita mielikuvituksellisten uusien rahamarkkinainstrumenttien luojia ? Kummalla puolella barrikadia he seisoisivat ? Moni sanoisi, että he olisivat Occupy Wall Streetissä.

Asia ei ole aivan itsestään selvä. Björn Wahlroos on ollut sekä taistolaisten että uusliberaalien riveissä ja on viime mainitussa edelleenkin. Muistelen itse aikaa, että taistolaisiin ajautui osa kaikkein terävimmästä opiskelija-aineksesta. Osa opiskelijoista, varsinkin opiskelijtyöt olivat aidosti yhteisöllisiä, aidosti yhteisen aatteen takana. Itsekkäät tarkoitusperät eivät heitä - näin uskon - ajaneet liikkeessä eteenpäin. Toki opikselijapojissakin oli samaa aatteen paloa, mutta ehkä heissä oli enemmän tätä itsekkäästi omaa uraansa edistävää, omaa etuaan ajavaa porukkaa. Juuri he voisivat olla rahamarkkinainnovaattoreita.

Nuoruteen kuuluu osana radikalisoituminen. Kolmekymmentäluvulla osa opiskelijoista meni mukaan oikeistolaiseen Akateemiseen Karjala-Seuraan ja kuusikymmentäluvulla dogmaattiseen vasemmistolaiseen liikkeeseen. Ja sama teesi-antiteesi jatkuu tulevassa historiassa. Historia ei tule loppumaan.

Kristiina Halkolasta sanoisin varmasti, että hän olisi mukana Wall Street -mielenosoituksissa rahamarkkinavaltaa vastaan. Se valtava joukko - sadat ihmiset - joka tuli kirjamessuilla katsomaan ja kuuntelemaan Kristiina Halkolaa varmaan uteliaana mietti ”minkähänlainen se nyt on ?” Vastaus mielestäni saatiin: haastattelu kirjamessuilla kertoi enemmän syvästi tuntevasta ihmisestä kuin 1960-luvun ikonista, joka antoi radikalismille kasvot.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Häntä heiluttaa koiraa

Eräässä kunnassa päätettiin kilpailuttaa siivous-, ruokahuolto- ja kunnossapitopalvelut. Vahvaksi kilpailijaksi palvelujen järjestäjänä nousi suuri kansainvälinen toimija ISS. Sitten tuli vastareaktio: sekä kunnan ao. palvelujen tuottajat että pk-sektorin palvelujen tuottajat älähtivät. Seurasi prosessi, jonka lopputuloksena palvelujen tuottamisen hinta olikin paljon vaikeampi yhtälö kuin alun perin ajateltiin. Aluksi näytti siltä, että suuri on kaunista. Lopputulos oli, että ainakin toistaiseksi palvelut järjestetään julkisen sektorin (kunnan) omana ja pk-sektorin palveluina.

Edellä kuvattu palvelun kilpailutus nousi mieleen, kun näin lehdestä, että G 4 S oli ostanut ISS:n. Siinä kävi niin, että suuren kansainvälisen toimijan söi vielä suurempi kansainvälinen toimija. Näyttää siltä, että kiinteistönhuolto ja turvallisuusala niputetaan yhä tiiviimmin yhteen globaalisti . Syntyy maailman suurin ”turvallisuusalan ja yritysten palvelu- ja tukitoimia tekevä yhtiö”. Mihin olemme menossa ? OECD on todennut, että 50 % maailman kaupasta käydään suurten yritysten sisäisenä (so. tytäryritysten välisenä) kaupppana. Professori Teivo Teivainen käytti tästä kehityksestä nimeä kapitalistinen suunnitelmatalous. On selvää, että terve markkinatalous on kaukana tästä kehityskulusta.Kuntapuolella näytetään pyrittävän symmetriseen kuvioon, tosin paljon vaatimattomammalla tasolla kuin yrityspuolella. Tavoitteena ovat suurkunnat. Periaatteessa suuruuden ekonomian pitäisi toimia. Käytännössä ollaan paljon monimutkaisemman yhtälön edessä. On suuri merkitys kuka tai mikä taho palvelun tuottaa. Varsinkin tärkeissä kunnan tuottamissa avainpalveluissa olisi tärkeää, että demokraattinen kontrolli ulottuu palvelun lopputuottajaan saakka. Nyt näyttää siltä, että syntyy pitkiä päähankkija-alihankkijaketjuja sekä palvelujen tuottaja- että mahdollisesti myös palvelujen järjestäjätaholla.

Kysymys ei ole aivan pikkuasiasta. Kuuntelin viime keväänä, kun suuren pankin edustaja totesi, että ”riippuen seuraavan hallituksen kokoonpanosta peruskoulu voidaan yksityistää”. Mielenkiintoista ! Itse toteamus saattaisi jäädä omaan arvoonsa, ellei kysymys olisi periaatteellisesti suuresta asiasta. Villakoiran ydin on, että rahamarkinasektorin edustaja otti selvästi kantaa siihen, miten kansanvaltaisen järjestelmän piiriin kuuluva palvelu pitää järjestää. Tietenkin ko. taholla oli tähän oikeus. Mutta ainakin vielä joitakin aikoja sitten olisi tällaista sekaantumista julkisen sektorin perinteisesti järjestämään (so. järjestämään ja tuottamaan) palveluun pidetty vähintään omituisena. Kysymys on siis siitä, että paitsi itse palveluntuotanto saattaa tulevaisuudessa olla suurten yritysten hallussa niin myös rahamarkkinat pyrkivät aktiivisesti ”järjestelemään” yhteiskunnan perinteisesti järjestämiä palveluja. Ei ihme, että valtiovarainministeri, sittemmin pääministeri Katainen totesi noin vuosi sitten, että rahamarkkinat ovat uhka kansanvaltaiselle järjestelmälle.Viimekädessä on kysymys äänestäjän, kuluttajan, sijoittajan vastuusta. Ylivarojen eläminen on kaikilla tasoilla silmiin pistävä piirre. Kansanvaltainen järjestelmä edellyttää toimiakseen suurta vastuuta kansalaisilta, jotta rahamarkkinoita ei päästetä perinteisesti kansanvaltaisesti toimineen järjestelmän sisälle. Eurooppatasolla tässä asiassa on paljon oppimista. Kysymys on syvästi eettisestä asiasta, kuka kantaa vastuun ?

Viimeisten 30 vuoden trendi on ollut palvelujen ulkoistaminen, puhuisin ulkoistamisvimmasta. Slogan kuuluu, että kunnalla on järjestämisvastuu, mutta ei välttämättä tuottamisvastuuta. Pitäisikö siirtyä käytäntöön, jossa jokainen palvelu ja palvelunosakin tutkittaisiin tarkasti ennenkuin lähdetään tekemään trendin mukaisia ratkaisuja ?

Suuresti arvostamani Berkleyn yliopiston professori Robert Reich on Supercapitalism -teoksessaan (2007) todennut, että ennen yritykset (yritysjohto) ja ammattiyhdistys toimivat vastapelureina ja julkinen sektori toimii eräänlaisena sovittelijana. Nyt tilanne on muuttunut: nyt sijoittajat ja kuluttajat ratkaisevat talouden suunnan. Kuluttajan mukanolo tässä yhtälössä on ratkaiseva. Onko kuluttaja ensisijaisesti kansalaisyhteiskunnan jäsen, joka äänestyspäätöksellään vaikuttaa asioihin vai onko hän kasvoton kuluttaja, joka juoksee halvimman hinnan perässä. Monimutkaiseksi yhtälön tekee se, että kuluttaja on usein myös sijoittaja. Hän on juuri se, joka sijoittaa suuren kansainvälisen pörssiyrityksen osakkeisiin. Tämä kolmessa eri roolissa toimiminen on syytä tiedostaa. Optimaalisesti toimiessaan tämä tarkoittaa sitä, että sijottaessaan suuren yrityksen osakkeisiin kuluttaja varmistaa tuotannon virtaviivaisuuden, liian henkilöstön karsinnan ja edulliset hinnat tuotteille tai palveluille, joita hän ostaa. Globaalissa yhteydesä halpuus saattaa kuitenkin olla näennäinen etu, kun lasketaan kustannukset kokonaisvaltaisesti. Niinpä siivouspalvelun järjestäminen ja tuottaminen , joka ei tunnu niin tärkeältä (kunhan on siistiä !), nousee arvoon arvaamattomaan, kun asiaa ajatellaan kokonaisuuden kannalta.

Tästä näkökulmasta syksyn 2011 ”tupo” tai pikemminkin sen yritys näyttää mahtavalta poikkeukselta. Mutta tähän ratkaisuun ”ajautuminen” edellyttikin kansainvälisen talouden kriisiä. Valtatrendi on kuitenkin toisensuuntainen.Suuri lähes monopoliasemassa oleva yritys saattaa kilpailla aluksi hinnoilla, tehdä tappiotakin, mutta lopputulemana se pyrkii tietenkin tekemään rahaa. Tässä usein globaalissa kuviossa kunta ja pk-yrittäjä ovat pelinappuloina: kunta tavoitellessaan suuruuden ekonomiaa ja pk-yritys toimiessaan suuren toimijan alihankkijana.

Niin, kuka on isäntä ? Siivouspalvelun (terveyspalvelun, koulupalvelun) tuottaja saattaa olla vaikeasti jäljitettävissä suuryritysten pitkän päähankkija-alihankkijaketjun päässä. On äärimmäisen tärkeää, että julkinen sektori (kunta) ja pk-sektori pystyvät aitoon vuoropuheluun, kumppanuuteen. Palvelut säilyvät lähellä asiakasta normaalin kilpailutuksen seurauksena ja äänestäjän kontrolli toimii. Kansanvaltaisessa järjestelmässä isäntänä pitää olla kansanvalta, muutoin häntä pääsee heiluttamaan koiraa.



Jälkikirjoitus
G 4 S perui kaupan myöhemmin omistajien vetäytyessä tarkemmin ilmoittamatta jääneestä syystä.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

TV-teatteri 50 vuotta: klassikoista radikalismiin

Katsoin TV:stä hienoa kolmiosaista dokumettia Suomen suurin teatteri. Siinä käytiin läpi TV-teatterin historiaa. Teatteri käynnistyi elokuussa 1961. En muista alkuaikoja, mutta uskon, että uutuudenviehätys oli uskomaton kokemus - silloin vielä harvoille – TV:n katsojille. Ohjelmisto koostui tuttujen teatterinäytelmien ja elokuvien sovituksista TV:lle. Esitettiin Kauppamatkustajan kuolema, Oblomov, Kustaa III. Ikimuistoinen oli Toivo Pekkasen Lapsuuteni. Muistan kuinka ruotsalaiset kadehtivat sitä: ”Miksi meillä ei tehdä tällaista?”. Työtahti oli aivan hirmuinen: joka viikko oli ensi-ilta. Itse asiassa tahti olikin liian kova, tasoa ei jaksettu aina pitää yllä. Sitä paitsi ajat muuttuivat ja haluttiin viedä teatteri keskelle ”kuohuvaa elämää” 1960-luvun jälkipuoliskolla. Mutta tästä myöhemmin.

Erityisesti minua kiinnostivat Suomen suurimman teatterin kaksi ensimmäistä osaa. Ehkä sen takia, että jouduin itsekin kertaamaan 1960-luvun ja 1970-luvun teatteritaiteen saavutuksia. Niin, taiteen? Siltä se ei kuulostanut, kun kävi ilmi, että 200 ns. klassikkokauden (1961-1967) teatteriesityksestä on vain noin 40 säilynyt. Muut on nauhoitettu päälle ilmeisesti rahapulassa. Oliko tosiaan niin, että nuo TV-sovitukset koettiin kertakäyttöviihteeksi?. Tuskinpa vaan, sillä omat muistikuvat kertovat, että esimerkiksi ”Oppenheimerin tapaus” herätti suurta myönteistä huomiota kriitikoiden keskuudessa. Itsekin muistan tuon Matti Oraviston eleettömän huippuroolin. Pitääkö nyt uskoa, että se on muisto vain?

Monesti törmää tällaiseen ilmiöön, että aikanaan ei osattu arvioida oikein taiteen tuotoksia tulevien sukupolvien näkökulmasta. Itsekin olen heittänyt pois sellaista, mitä olen jäänyt jälkikäteen kaipaamaan. Mihin hävisivät vanhat Urheilun kuva-aitat ajalta, jolloin yleisurheilu oli jotain suurta? Tai missä ovat vanhat Kuvitetut klassikot, joiden avulla saattoi saada ensikoskeutuksen kirjallisuuden klassikoihin?

Sarjan toinen osa näytti 1960-luvun loppupuolen TV-teatteriesityksiä. Avautui huikea näkymä paljon kiisteltyyn aikakuteen. Se oli Eino S. Revon aikaa, josta on jälkikäteen kirjoitettu kirjoja ja useimmiten kriittiseen sävyyn. Vallankumoustako silloin tehtiin? Enpä usko. Pieni vähemmistö tosin sai aikaan suuren kohun. Nyt kun katselee noita esityksiä - esimerkiksi ”Tuhannen ja yhden työn tarinoita” - tulee mieleen, että tänä päivänä voitaisiin tehdä samantyyppisiä näytelmiä ja vähintään yhtä perustellusti kuin aikanaan. Niin, mihin tällainen tarkastelunäkökulma on kadonnut? Ainoastaan joissakin ajankohtaisohjelmissa saadaan väläyksiä siitä todellisuudesta, missä tämän päivän yritykset ja niiden työntekijät elävät.

”Kaksikymmentä perhettä” on nyt arvioituna joukko vastuuntuntoisia kapitalistipatriarkkoja tämän päivän finanssieliittiin verrattuna. Tänä päivän shareholder value on paljon ratkaisevammassa asemassa esimerkiksi irtisanomisissa kuin tuolloin. Tähän on tultu: samat ihmiset, jotka taistelevat työpaikkojensa puolesta toimivat sijoittajina - kansankapitalisteina – omistustensa kasvattajina ja sitä kautta työntekiijöiden vähentäjinä siinä kuin toimiva johtokin. Ja usein he omistajina painostavat irtisanomisiin tai lomautuksiin. Ei aika mennyt koskaan palaa voisi todeta kaihoten, kun ajattelee 1960-lukua.

Tuo 1960-luvun (ja se pitää sisällään myös 1970-luvun alun) kiihkeä aika voidaan jakaa kahteen osaan, radikaaliin, mutta puoluepolitiikkaan sitoutumattomaan aikaan ja toisaalta dogmaattiseen ehdottoman oikeassa olemisen vaiheeseen. Ajallisesti nämä seuraavat toisiaan. Radikaali vaihe on selvästi kiinnostavampi. Silloin tartuttiin sosiaalisiin epäkohtiin ja nostetiin ne esille Suomen suurimmassa teatterissa, TV-teatterissa. Nostalgia tietenkin kultaa menneen, mutta vieläkin noiden radikaalivuosien parhaat esitykset tuntuvat tuoreilta. Niiden nostattama problematiikka ei ole kadonnut mihinkään, päinvastoin tänä päivänä nuo teemat tuntuvat ajankohtaisemmilta kuin koskaan.

Mistä nuo radikaalivaiheen teatteritekijät nousivat? Tälle on olemassa monta selitystä. Nuoria he olivat ja suuria ikäluokkia. Juuri 1950-luvun suhteellinen köyhyys ja jähmeys näyttäytyy yhtenä nuoren sukupolven nousun syynä. Suomi vaurastui ja nykyaikaistui 1960-luvulla. Oli ikään kuin varaa kapinoida. Taakse jäänyt 1950-luku oli kuin jatkoa 1930-luvulle. Vanhaa ajattelutapaa ruvettin murtamaan uusin tuorein voimin. Voihan tässä olla ajan patinoimaa legendaa joukossa, mutta oikeastikin 1960-luvun jälkipuoli hätkähdytti monella tapaa.

Joskus olen miettinyt, miksi osa aikauden etevimmästä aineksesta hurahtaa uusiin oppeihin. Tässä mielessä rinnastan kaksi ainakin teoriassa hätkähdyttävän erilaista ryhmää toisiinsa: 1960-luvun radikaalit ja 2000-luvun rahamarkkinaohjukset. Molemmissa tapauksissa nuorison etujoukko ryntäsi suin päin uusiin kokeiluihin. Taistolaiset 1970-luvulla vetivät puoleensa älykköjä ylipolitisoituneessa ilmapiirissä. Muistan tuon ajan elävästi. Kun menin opiskelemaan ei kämppäkavereita valittu, vaan suurinpiirtein tavattiin vuokrakämpän ovella. Niinpä minä sain kolme taistolaista kämppistä, yksi oli kemisti, yksi oli fyysikko ja yksi oli matemaatikko. Aivan samalla tavalla Harvardissa opiskeltiin taloustieteitä. Jossakin vaiheessa 60 % tutkinnon suorittaneista valmistui finanssimarkkinoille! Nuo ihmiset, joiden olisi pitänyt lähteä tekemään tiedettä, vaikkapa kehittämään uusia syöpälääkkeitä rynnivät Wall Streetille kehittämään eksoottisia rahoitusinstrumetteja. Tieteen tekeminen oli aivan liian hidasta. Sitä paitsi se sisälsi kieltäymyksiä, eihän vuosikausien työ välttämättä tuonut onnistunmisia ja rahaa. Molemmissa tapauksissa - taistolaisten ja finanssiälykköjen tapauksessa - tuloksena oli katastrofi.

TV-teatterissa siirtyminen 1980-luvulle merkitsi muutosta kohti suurtuotantoja. Näitä olivat esimerkiksi Rauta-aika, Kukkivan roudan maat, Seitsemän veljestä. Tapahtui monia muutoksia, oli enemmän aikaa panostaa laatuun. Mutta se onkin jo toinen juttu.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Kansansivistystä siniseltä mereltä

Sinisen meren strategiassa todetaan mielestäni rehellisesti, että tavoiteltu tila ”sininen meri”, voi muuttua ei-tavoitelluksi tilaksi eli punaiseksi mereksi, jos strategiaa ei jakseta koko ajan uudistaa, pitää sitä ajan tasalla. Sinisen meren strategian mukaisesti 1800-luvun sivistystahto perustui nimenomaan kysyntään , joka kumpusi työväenluokasta ja joka piti ikäänkuin ”keksiä”. Jos kysymys olisi ollut vain sivistyksen tarjonnasta olisivat tulokset olleet paljon vaatimattomammat. Sinisen meren strategiaa voidaan soveltaa yllättävään kohteeseen nimittäin demokratian toimivuuteen. Tässä katsannossa sininen meri tarkoittaa sitä työtä, mitä on tehty vuosikymmeniä demokraattisten oikeuksien takaamiseksi. Keskeistä tässä on ollut taata kansalaisten sivistyksellinen tason nousu jatkuvan kouluttautumisen avulla. Erityisen tärkeää on ollut perusopetus, se on kaiken sivistyksen perusta. Vain tätä kautta voidaan demokratiaa ylläpitää.

Postmodernin ajattelun lyötyä läpi , suurten kertomusten väistyessä ja kaiken suhteellistuessa jouduttiin tilanteeseen, jossa opillisen sivistyksen merkitys väistämättä väheni, vaikka sitä on vaikea tunnustaa. Pitäisikö jäädä kaipaamaan suuria kertomuksia ? Ehkäpä ei, mutta ihminen tarvitsee niiden sijasta jonkin kallion, johon nojata. Olkoon se siis sivistys.

Mitä tarkoitan kaiken suhteellistumisella ? Kenties se, mikä suhteellistumisessa on väistyvä elementti on objektiivinen totuus. Tähän on helppo sanoa, että objektiivinen totuus on jokaisen omassa subjektiivisessa harkinnassa. Ehkä näin, mutta on kuitenkin joitakin perälautoja, joiden varaan voi rakentaa. On joitakin tieteen faktoja, joihin pitää voida luottaa.

Valitettavasti näitä tieteen totuuksia on yhä harvemmassa. Käytettäköön tästä ajasta vaikkapa nimeä jälkipostmoderni aika. Sitä kuvaa ehkä parhaiten amerikkalaisen teekutsuliikken tokaisu ”there is nothing to know, mitään ei tarvitse tietää. Kaikesta voi luoda käsityksen oman subjektiivisen minä kautta. Mihin tämä on johtanut ? Ehkä tätä tilaa kuvaa parhaiten termi ”kaiken mielipiteistäminen”. Nettikulttuuri ja sen keskustelupalstat ovat tästä räikeä esimerkki. En tietenkään tuomitse internetiä enkä keskustelupalstoja yleensä, vaan suunnattoman määrä ylilyöntejä, joita nettipalstoilla nähdään. Onneksi jotkut lehdet ovat lähteneet korjaamaan tehtyjä virheitä vaatimalla kirjoittamista omalla nimellä. Riittäkö tämä ? Aika näyttää ! Voihan olla, että päättömyyksien laukominen leviää omalla nimellä kirjoittamiseenkin. Yhdysvalloissa räikeyksistä on tullut maan tapa varsinkin poliittisessa keskustelussa.

Tässä on siis ajatuksen ydin: se sivistys, joka on luotu kymmenien vuosien työllä murskataan äärimmäisen yksinkertaistavilla mielipiteillä. Lyödään sanoilla lyömisen ilosta. Tärkeintä näyttää olevan se, että kirjoitetaan mahdollisimman ohuesti, pintapuolisesti. Tämän tyyppinen kirjoittelu on lyönyt lähes totaalisesti läpi monilla mielipidepalstoilla. Käykö tässä niin, että ihmiset jakautuvat niihin, jotka jaksavat perehtyä monimutkaisiin asioihin ja niihin, jotka tyytyvät mielipiteiden laukomiseen ilman sen kummempaa harkintaa.

Jos näin käy voidaan puhua sinisen meren muuttumisesta takaisin punaiseksi mereksi. Joukossa tyhmyys tiivistyy. Punaisen meren strategian tavoin tyydytään kilpailemaan samoilla keinoilla, joilla muutkin mielipiteen laukojat operoivat. Pahinta on, että aikaa myöten sivistyksen puute johtaa demokratian kokemiseen tarpeettomana. Moni puhuu valistuneesta diktatuurista, kun halutaan kuvata haluttua asioiden hoitotapaa. Minun muistikuvissani ei ole yhtään valistunutta itsevaltiasta, joka olisi pysynyt valistuneena.

Ehkä tarvittaisiin uutta kansansivistysliikettä. Sellaista kuin oli kansansivistyö 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun, mutta tähän aikaan sovitettuna. Sinisen meren strategian mukaisesti se pitäisi ”keksiä”, sillä sille on kysyntää. Tämä toinen sivistysliike tarvitsee tuekseen vahvan etiikan ja vastuuntunnon. Ainoa opinahjo, jossa tämä toinen sivistysliike voisi käynnistyä on peruskoulu, koko ikäluokan läpäisevä koulu. Peruskoulua tulee vahvistaa, ei heikentää. Peruskoulun tulee ottaa tavoitteekseen toisen sivistysliikkeen tavoite. Uuden kirjoitus- ja lukutaidon opettaminen kaiken suhteellistavassa maailmassaa. Tehtävää ei käy kadehtiminen. Mutta tehtävä se on !

Tiede (tieteellinen ajattelutapa) on se ankkuri, jonka varaan rakentaisin uuden sivistyksen. Vaikka kuinka väitetään, että ihminen on psyko-fyysinen olento, joka tarvitsee irroittelevan (lue: taikauskoisen) henkisen liikkumatilan, pitäisi kuitenkin pystyä luomaan (tieteelliset) ”säännöt”, joiden varassa toimitaan. Ehkä meidän pitäisi kehittää perusopetusta aivan uuteen suuntaan, jossa otetaan paremmin huomioon nykyaikainen elämänpiiri ja kaikkiin suuntiin vellova tiedonvälitys. Tarvitaan siis uudistuvaa perusopetuksen sinisen meren strategiaa, joka perustuu oppilaista (asiakkaista) kumpuavaan kysyntään.

Mitkä asiat olisivat tähdellisimmät ? Ainakin uskoisin opetusvälineiden muodostuvan yhä suuuremmassa määrin tietoteknisistä välineistä. Tottakai tällä tiellä on jo edettykin. Tietotekniikan käyttöönotto on lisääntynyt, tosin hitaammin kuin olisi ollut toivottavaa. Tässä on kuitenkin kysymys muusta kuin pelkästä tekniikasta. Nykyaikainen tiedonvälityksen mullistus, josta isien, äitien ja opettajien ”suojaava” vaikutus on suodattunut pois avaa aivan uusia haasteita. Tuloksena on laserintarkka tiedontulitus ”kohderyhmälle”, joka muodostuu lapsista tai nuorista. Juuri tässä tarvitaan lähdekriittistä näkemystä, jonka läpi uusi tietotulva on seulottava.

Mitä on vastustettava ? Olen kauhulla ajatellut mahdollisuutta, että meilläkin joidenkin amerikkalaisten tapaan aletaan nähdä perusopetus lähinnä verotuksellisena taakkana. Siitä alkaa demokratian mureneminen.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Suomettumisen pitkä varjo

Suomettumisen ”kulta-aikaa” olivat 1960- ja 1970-luvut. Määrittelen sen ensisijaisesti taudiksi, jolla suomalaiset itse syrjivät toisia suomalaisia Neuvostoliiton avulla. Määritelmääni ei kuulu ensisijaisesti suurvalta Neuvostoliiton painostus suomalaisia kohtaan sen omien pyrkimysten läpisaamiseksi. Vaikka onhan suomettuminen tietenkin sitäkin. Monesti kuulee väitteen, että suomettumiseen sortuivat Kekkosen alapuolella hierarkiassa toimivat henkilöt. Itse näen Kekkosen toimineen johtotähtenä ja mallin antajana suomettumisessa. Ilmiö oli varsin laaja-alainen pahimmillaan ja sen takia on syytä pohtia oliko kysymys pelkästään Neuvostoliiton pelosta vai löytyykö suomalaisten käyttäytymiselle yleisempiäkin periaatteita.

Aivan ensiksi kiinnittäisin huomiota historian jälkimaustamiseen erilaisilla väitteillä. Tällainen väite oli, että suomalaiset elivät kylmän sodan aikana peloissaan Neuvostoliiton naapurina koko ajan miehitystä peläten. Elin tuon ajanjakson enkä huomannut moista. Tietenkin Neuvostoliiton ja Suomen suhteet vaihtelivat. Välillä oli kireitä jaksoja kuten ns. vaaran vuodet, yöpakkaskriisi, noottikriisi ja 1970-luvun ideologinen vyörytys (erityisesti suurlähettiläs Beljakovin ja osin suurlähettiläs Stepanovin painostustoimet). En tässä kiinnitä huomiota siihen kuinka paljon näissä kriiseissä oli suomalaisten omaa suomettumispeliä mukana. Meillä on useita historioitsijoita, jotka pyrkivät maalaamaan koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan enemmän tai vähemmän vaaran vuosiksi. Näistä kirjoittajista mainitsen eristyisesti Jukka Tarkan. Miksi historiaaa pitää tendenssimäisesti muuttaa tiettyyn suuntaa jälkikäteen ? Ehkä tässä on mukana ideologiaa ja patriotismia. Eli ajatellaan, että Suomi selvisi suomettumisesta vain oman taistelutahtonsa ja ehkä hyvän onnen myötäilemänä.

Minusta oikeastaan ainoa merkitsevä asia oli, että suurvallat eivät ajautuneet avoimeen keskinäiseen konfliktiin kylmän sodan aikana. Suurvaltojen avoin konflikti olisi luultavasti ollut ainoa mahdollisuus, jolla Neuvostoliitto olisi kohdistanut Suomeen pakkotoimia. Historiakin osoittaa sen. Venäjä ei Ison vihan jälkeen halunnut pitää Suomea, vaikka miehitti sen. Venäjä luovutti Suomen alueen takaisin Ruotsille vuonna 1721. Sama toistui Pikkuvihan yhteydessä. Jälleen miehitys ja sitten 1743 alueen luovutus takaisin ruotsalaisille tietyin rajamuutoksin . Myöskään vuosien 1808-1809 sota ei ollut mieluisa venäläisille. Vain Napoleonin ankara painostus sai Aleksanteri I:n valtaamaan Suomen.

Suomen irtautuminen Venäjästä ensimmäisen maailmansodan aikana oli sekin hyvin pitkälle Neuvostoliiton ja Saksan keskinäisen konfliktin sanelema. Talvisodan syttymistä taas edelsi ns. Ribbentrop-sopimus , jolla suurvallat määrittivät etupiirinsä. Näistä keskeisistä historian tapahtumista voi päätellä, että Suomi ei juurikaan ole ollut itseisarvo Venäjälle. Suomi ei ole ollut ”linjalla”, niin kuin Baltia suhteessa Saksaan tai esteenä merelle pääsemiseksi niin kuin Balkanin alue ja Turkki. Tulevaisuuden ohjussota tuo Suomen linjalle lähinnä ilmatilansa osalta. Suomen tärkein tehtävä on siis osallistua voimavarojensa puitteissa rauhan työhön ja taistella omalta osaltaan suurvaltasodan ehkäisemiseksi. Tässä työssä menestyi myös Kekkonen.

Suurvaltojen välisen konfliktin mahdollisuus ja suomettuminen tulisi siis irroittaa toisistaan. Ikävää on, jos ne päinvastoin pyritään liittämään toisiinsa. Tietenkään suomettumista ei tarvita missään tilanteessa. Suomalaisten nöyristelylle Yhdysvaltoja kohtaan George Bushin kaudella ei ole nimeä. Se on kuitenkin osa suomettumisajattelua. Jälleen suomalaiset itse käyttivät suurvaltaa hyväkseen luodakseen varjon toisten suomalaisten ylle. Kuka sai tavata Condoleeza Ricen, kuka taas George Bushin, se tuntui olevan uuden suomettumisen ydinajatus. Ne leimattiin, joilla kuviteltiin olevan huonot välit supervaltioon. Ilmeisesti jotkut halusivat varata eturivin paikat mahdollisessa konfliktissa ja nimenomaan Naton puolella. Tämä on aivan yhtä vastenmielistä oman pesän likaamista kuin kylmän sodan aikana. Myös suhteessa EU:hun on suomettumisen piirteitä. Suomi on haluttu nähdä EU:n uskollisena jäsenenä, eräänlaisena mallioppilaana. Vakuuskiista toi tähän ajatteluun särön. Osa olisi halunnut jatkaa mallioppilaan roolia, mutta vastustajilla oli nyt paremmat argumentit. Siitä huolimatta on pyritty luomaan käsitys, että vakuuskiista olisi rapauttanut Suomen suhteita EU:hun. Tosiasiassa tapahtui vain yksi asia: Suomi ei ole enää luokan kiltein oppilas – onneksi, tekisi mieleni sanoa.

Suomettumisen voidaan ajatella olevan laaja ilmiö, joka ylittää ideologiset rajat. Mutta mikä siinä on niin houkuttelevaa ?. Ainakin yksi syy on se, että pienen valtion edustajilla on halu olla suurempia kuin ollaankaan. Tietenkin kysymys on myös valtapolitiikasta. Käyttämällä suurvaltasuhteita toisia poliitikkoja vastaa kuvitellaan saatavan tilapäistä tai pysyvää etua. Tässä ei ole tosiaankaan mitään uutta. Näen silmissäni 1700-luvun hatut ja myssyt likaamassa oman maan kansalaisten maineen vieraan maan silmissä.

Näissä asioissa pitäisi olla erityisen tarkka: mitä jos tehtäisiin ”sopimus”, että suomettumista pyritään välttämään viimeiseen saakka ? Taitaa olla turha toivomus.

Suomalaisten näkeminen suomettumiseen lankeavana kansakuntana on tietekin yksipuolinen näkökulma. Miten muuten voidaan ymmärtää Talvisodan sankaritekoja ? Vaaran hetkellä terästäydytaan, saadaan henki päälle. Rauhallisempana aikana on mahdollisuus pelata uhkarohkeita pelejä. Tämä rauhan ajan nöyristely- ja alistumiskulttuuri tulisi kitkeä kokonaan pois. Kun kansakunnan itseluottamus kasvaa ei tällaisia epälojaalisuuskulttuureja tarvita. Ilmeisesti terveen järjen viitoittama tie on varsin kapea. Kuitenkin sitä myöten pitäisi edetä tavoitteena parempi kansainvälisten suhteiden verkosto ilman suomettumispiirteitä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Kansakunnan perustajaisät ja pitkät teekutsut

John F. Kennedy kutsui kerran parikymmentä amerikkalaista nobelistia Valkoisen talon ruokasaliin ja toivotti heidän tervetulleiksi suurin piirtein seuraavin sanoin: ”Tässä salissa on tuskin koskaan ollut koolla yhtä paljon älyllistä kapasiteettia kuin tänään, paitsi ehkä silloin, kun Thomas Jefferson ruokaili täällä yksin”.

Edellä oleva kuvaus antaa välähdyksen siitä kunnioituksesta, millä amerikkalaiset suhtautuvat kansakunnan ensimmäisiin presidentteihin. Yhdysvalloissa on totuttu käyttämään itsenäisyyden alkuaikojen merkittävimmistä poliitikoista nimeä Founding Fathers, kansakunnan perustajaisät. Nämä valtiomiehet ja poliitikot tunsivat toisensa hyvin. Heidän maailmaansa voi tutustua Ylen Teemalla esitettävän John Adamsista kertovan dokumentin välityksellä. Hän oli Yhdysvaltain toinen presidentti ja yksi perustajaisistä itsekin. Muita olivat Benjamin Franklin, George Washington, John Jay, Alexander Hamilton, James Madison ja tietenkin Thomas Jefferson.

Kun tutustuu näiden ihmisten tekoihin ja menetteylytapoihin turha kunnioitus katoaa ja he arkipäiväistyvät ainakin näin suomalaisen näkökulmasta. Ei siksi, etteivätkö he olisi olleet eteviä ihmisiä ja loistavia persoonia, mutta lähemmässä tarkastelussa he eivät muodostaneet mitään yhtenäistä joukkoa, vaan riitelivät keskenään, sotivat ja lopettivat sotia siinä kuin historian hahmot muuallakin. Amerikkalaiset tarvitsevat kuitenkin heitä yhtenäisyytensä takeiksi.

Kaikki he elivät 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuonna 1776 sekä perustuslain laadinta olivat merkkitapauksia, joista heidän muistetaan ikuisesti. Osoittaakseni kuinka erilailla perustajaisät päivän polttaviin kysymyksiin suhtautuivat otan esimerkiksi Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin ja 1800-luvun vaihteen valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin. Jeffersonista sanottiin, että hän oli yleisnero. Nimenomaan hänen ajatuksistaa on johdettu pienen valtion ihanne. Jefferson olisi halunnut Yhdysvaltain säilyvän maatalousvaltiona ja päätöksenteon jakautuvan ruohonjuuritasolla - ehkä kuitenkin hiukan valikoiden - ”kansakunnan viisaille”. Aleksander Hamilton taas kannatti valtion puuttumista asioihin taloudellisen hädän hetkellä. Velkaa ei pitänyt pelätä, vaan se nähtiin sijoituksena tulevaisuutta varten. Hamilton halusi voimakasta keskushallintoa ja panostusta teollisuuteen. Näkemykset kävivät siis pahasti ristiin. Itse asiassa kiivasluonteisen Hamiltonin teesit ovat monessa suhteessa varsin moderneja tämänkin päivän näkökulmasta. Amerikkalaiset voivat nähdä heidät edelleen setelirahoissaan: Hamiltonin 10 dollarin setelissä ja ja Jeffersonin 2 dollarin setelissä, jota tosin on vaikea löytää nykyisin mistään.

Entä tänä päivänä ? Tuntuu siltä, että nykyiset poliittiset vaikuttajayksilöt käyttävät heitä omiin tarkoituksiinsa sumeilematta. Republikaanit muistavat pienen valtion tavoitteen alkuaikojen ihanteena ja haluavat siirtää ajatuksen tähän päivään. Teekutsuliike on saanut nimensä, kun amerikkalaiset raivostuneina heittivät englantilaisten teelastin mereen Bostonin satamassa vuonna 1773. Teekutsu liike oli siis protesti emämaata (lue tässä isoa valtiota vastaan pienen valtion puolesta) Englantia kohtaan. Nykyinen teekutsuliike näkee ison valtion ja verotuksen silmittömän inhon kohteena.Näkisin asian niin, että tämän päivän politiikassa taistelevat edelleen herrat Jefferson ja Hamilton. Puolueasetelmat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana, joten heidän alkuperäisiä puolueitaan ei kannata tässä tuoda esille. Mutta tähän päivään siirrettynä Hamilton on lähellä demokraatteja ja Jefferson lähellä republikaaneja. Jeffersonin pyrkimyksessä taistella maaseutuyhteisön (puuvillapellot !) puolesta näkisin haluttomuuden muuttaa maailmaa ja halun taistella vääjäämätöntä teknisen kehityksen voimaa vastaan. Juuri teekutsuliikkeen edustajat haluaisvat palauttaa jeffersonilaisen pienen valtion ja yksinkertaisen elämän ihanteen.

Hamilton keskusvallan vahvistamishalun osoituksena voidaan pitää pyrkimystä perustaa keskuspankki Yhdysvaltoihin. Repivästä vastustuksesta huolimatta hän onnistui siinä vuonna 1791. Mutta vastustajat jatkoivat taisteluaan ja keskuspankki lopetettiin vuonna 1811. Toisen kerran keskuspankki perustettin vuonna 1816 ja lopetettin jälleen 1836. Nykyinen Federal Reserve perustettiin vuonna 1913. Mutta ei ole mitenkään yllättävää, että jälleen teekutsuliikkeen kannattajat haluaisivat lopettaa sen. Taistelu keskuspankista osoittaa, miten vaikeaa amerikkalaisten on luottaa keskitettyihin hallinnon rakenteisiin.

Hamilton oli aikakauden vihainen mies, joka ei hevillä antanut periksi. Hänen elämänsä päättyi juuri periksiantamattomuuden takia. Hän ärsyyntyi Jeffersonin varapresidentti Burrille ja haastoi tämän kaksintaisteluun kesällä 1804. Ystävien sanat kaikuivat kuuroille korville. Loukatun minän tuli saada hyvitys. Kaksintaistelu toteutui ja oli kohtalokas Hamiltonille, joka menehtyi saamaansa ampumahaavaan.

Tuntuu joskus siltä, että republikaanit ja demokraatit loukkaavat tänä päivänäkin tarkoituksellisesti toisiaan ja ovat kaksintaisteluasetelmassa toisiaan vastaan. Hamiltonilainen vahva keskusvalta on nykyisin jatkuvasti puolustuskannalla, toisaalta se on vahva, mutta toisaalta haavoittuvainen. Eikä kaksintaistelu- asetelma taida lientyä edettäessä kohti presidentinvaaleja.

torstai 6. lokakuuta 2011

Kansakunnan perustajaisiä etsimässä

On lämmin kesäpäivä. Olen Hietaniemen hautausmaalla poikani kanssa. Kuljeskelemme hitaasti haudalta toiselle. Pysähdymme joillekin hautamuistomerkeille pidemmäksi aikaa. Pohdin omaa suhdettani näihin suurmiehiin ja mietin, mitä hautamuistomerkeillä haluttiin viestittää jälkipolville. Äkkiä edessä on Heikki Ritavuoren hautamuistomerkki. Hauta on upea kokonaisuus. Muistilokeroista tunkeutuu esille peloton sisäministeri, joka taisteli yhdessä K.J. Ståhlbergian kanssa edustuksellisen demokratian puolesta diktatuuripyrkimyksiä vastaan. Juuri Ritavuori oli se henkilö, joka ratkaisevasti vaikutti tasavaltaisen hallitusmuodon läpimenoon eduskunnassa vuonna 1919. Tietenkin hän teki sen ståhlbergilaisessa hengessä. Se oli suursaavutus eikä missään nimessä läpihuutojuttu. Taustalla väijyivät ns. aktivistit Mannerheimin (kuuluisa ”Andersson”) bulvaaneina. Juuri Mannerheim olisi halunnut diktaattorina hallita Suomea. Hän ei kuitenkaan itse antautunut vaaraan, vaan antoi aktivistien tehdä likaisen työn. Ritavuoren veto katkaisi siivet tällaisilta pyrkimyksiltä. Vielä vuonna 1921 samat tahot yrittivät saada Mannerheimiä valtaan. Kolmannen kerran Mannerheimin taustajoukot toimivat Mäntsälän kapinan aikaan samoissa puuhissa. Jörn Donner olisi tehnyt historiallisen teon, jos hän olisi melko rutiininomaisen Mannerheim -dokumenttisarjan (2011) sijasta korvannut näkökulman isänsä (Kai Donner) ja Mannerheimin suhteella. He yhdessä pyrkivät asettamaan nuoren ja hauraan demokratian kyseenalaiseksi.

Mutta takaisin Ståhlbergiin ja Ritavuoreen. He kumpikin vastustivat jyrkästi Itä-Karjalan seikkailua 1920-luvun vaihteessa, sovittelivat punaisten ja valkoisten syvää juopaa, selvittivät suojeluskuntaskandaalia ja tietenkin taistelivat edustuksellisen demokratian puolesta. Molemmat joutuivat väkivaltaisen attentaatin kohteiksi: Ritavuori menetti henkensä oikeistoradikaalin luodeista ja Ståhlberg kyyditettiin Joensuuhun lapualaismielisten toimesta. Ei voi kuin ihailla molempien peräksiantamattomuutta 1920-luvun levottomina vuosina.

Miksi haluan nostaa juuri heidät esille tänä päivänä ? Kun olin kansakoulussa 1950-luvun lopulla Ståhlberg oli muistikuvieni mukaan arvostettu presidentti. On hän sitä toki vieläkin, mutta jäänyt pahasti Mannerheimin ja Kekkosen varjoon. Joka joulu ilmestyy koko joukko kirjoja markkinoille, joilla käsitellään molempien herrojen edesottamuksia aina ruokailutapoja myöten. Ståhlbergista on olemassa elämäkerrat vuosilta 1969 ja 1978. Haluan korostaa Ståhlbergin ja Ritavuoren työtä nimenomaan tätä aikaa vasten, jota nyt elämme. Demokratia on kärsinyt vakavia tappioita vaalirahaskandaalien ja monien kansanedustajien sivistymättömän käytöksen takia. Samaan aikaan EU on kovertanut kansallista demokratiaa, vaikken haluakaan sanoa, että se on ollut turmiollista. Eikö nyt tarvittaisi näiden kansakunnan isien kohottamista ansioidensa mukaiseen arvoon ? Meillä ei tunneta founding fathers -käsitteen suomalaista vastinetta. Yhdysvalloissa kansakunna perustajaisät ovat suunnattomassa arvossa, vaikka toki on sanottava, että heitä käytetään myös sisäpoliittisina aseina vastustajien nujertamiseksi.

Kaikkein eniten toivoisin Ståhlbergia ja Ridasvuorta kansakunnan kaapin päälle heidän tinkimättömien demokratianäkemystensä vuoksi. Myös kansalaisten välisen tuloerokuilun takia tarvittaisiin Ståhlbergin kaltaista yhteiskunnallisten erojen kaventajaa luomaan uskoa tulevaisuuteen. Olisiko nyt aika kirjottaa uusi elämäkerta Ståhlbergista ? Moni sanoo että ei, koska Ståhlberg oli jotenkin tylsän presidenttin maineessa, varovainen ja eleetön. Tämä ei pidä paikkaansa. Meidän on vain vaikea asettua siihen tilanteeseen, jossa horjuva demokratia toimi 1920-luvun vaihteen molemmin puolin. Paasikivi sanoi jossain yhteydessä, että ”Ståhlberg ei tehnyt ainuttakaan virhettä”. Ehkei aivan noin, mutta minulle ei ole jäänyt kuvaa mielipiteiltään horjuvasta presidentistä. Minusta ei ole myöskään tuotu tarpeeksi esille Ståhlbergin roolia kansakunnan harmaana eminenssinä, joka vanhoilla päivillään vaikutti presidenttien neuvonantajana.

Jotkut puhuvat jo ”demokratian jälkeisestä ajasta”. Ennen kuin kiirehditään tähän vaiheeseen on syytä tarkistaa demokratian anti tälle päivälle. Ehkä tarvittaisiin Ståhlberg kertomaan se meille kaikille. Joka tapauksessa haluaisin ylpeänä sanoa: olen ståhlbergilainen.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Kompromissikato ja tasapuolisuuskultti

Yhdysvalloissa on meneillään kaksi mielipideilmastoon liittyvä trendiä. Toinen on äärimmäisen pitkälle viety polarisoituminen mielipiteissä. Tästä on esimerkkinä demokraattien ja republikaanien välinen mielipidekuilu. Se ilmenee äärimmilleen vietynä repivänä riitelynä. Toinen ilmiö on Paul Krugmanin esille ottama ”balance cult”, jonka tässä käännän tasapuolisuuskultiksi. Krugman mainitsee esimerkkinä, että jos esim. George Bush toteaisi, että maapallo on litteä, niin asiasta kertova dokumentti kommentoisi lausumaa toteamalla, että ”maapallon muodosta on eriäviä käsityksiä”.

Mielipideilmaston myrkyttyminen on varsin tuore ilmiö. Se on syntynyt osin 1990-luvulla ja jatkunut voimistuneena 2000-luvulla. Yksi sen sytyttäjistä on Monica Lewinski-skandaali. Toinen merkittävä katalysaattori on Barack Obaman valinta presidentiksi. Viime mainittu ilmiö on johdettavissa rotujen välisestä ristiriidasta. Kehitys juontaa juurensa 1960-luvun kansalaisoikeustaistelusta. On vaikea ymmärtää todeksi muutosta, joka tapahtui vuosien 1965 ja 1980 välillä. Raivoisista katutaisteluista (varsinkin Martin Luther Kingin murhan jälkeen tapahtuneista) siirryttiin aikaan, jolloin mustat ja valkoiset täysin vapaasti menivät samoihin kapakoihin ja mustista tuli tv-sarjojen vakionäyttelijöitä. Yhdessä vaiheessa näytti siltä, että amerikkalaista sarjafilmiä ei voinut tehdä ilman mustaa, sympaattista näyttelijähahmoa. Mikä on muuttanut edellä kuvatun tilanteen ? Kysymys voi olla ilmiöstä nimeltä ”white backlash”, valkoisten vastaisku. Rotujen väliset ristiriidat olisivat siten tämän ajattelun mukaisesti säilyneet piilevinä taustalla ja sopivan tilaisuuden tullen purkautuneet julkisuuteen. Barack Obaman vastaisessa taistelussa on tosiaan piirteitä, joita ei voi selittää pelkällä politiikalla. Tietenkin tähän asiaa liittyy mielipideilmaston muuttuminen konservatiivisemmäksi (Movement Conservatism, josta on kuva tässä blogissa toisaalla) ikään kuin poliittisen ilmapiirin perusajatus olisi konservatismi ja liberaali demokratia on ajautunut pelkästään sen haastajaksi ilman itsenäistä voimakenttää. Tämä perusasetelma ohjaa tulevaa presidentinvaalitaistelua.

Todennäköisesti edellä kuvattu prosessi on ollut taustalla koko sen ajan, kun uusliberalismi on ollut voimissaan 1980-luvun vaihteesta lähtien. Pieni valtio, verotuksen vastaisuus ja voimakas uskonnollisuus ovat muokanneet mielipiteitä. Kun seuraa amerikkalaisia tv-väittelyjä hämmästyy kuinka tosiasiat ovat vain mielipeiden vääristämiä keskustelun osia. Itse asiassa sanonta ”there is nothing to know” kuvaa tilannetta hyvin: on vain mielipiteitä ja jokaisella on oikeus esittää niitä faktoista välittämättä. Kuinka pitkälle onkaan edetty 1960-luvun luonnontieteellisestä ajattelusta. Tai siltä se ainakin minusta tuntui: maailma kilpaili tieteen saavutuksilla. Sanon tämän, vaikka vastalauseita aiheuttaisikin silloinen bipolaarinen maailmankuva ja ydinsodan uhka. Jotenkin maailma kaiken sen jännityksen keskellä vaikutti optimistiselta. Silloin sentään luonnonhistoriallinen selitys maapallon synnystä oli vallitseva. Nyt uskonnollinen mystiikka sekoittuu luonnontieteen valtavirtaan saattaen ihmiset ymmälle. Retoriikkakyky on tärkein voimavara, ei tosiasiat.

Entä sitten Krugmanin mainitsema balance cult. Epäilen, että sen muodostumiseen ovat vaikuttaneet edellä esitetyt vastakkainasettelut. Kun ympärillä on pelkästään mielipiteitä ei esimerkiksi tv-dokumentin tekijä uskalla esittää tieteellisiäkään tosiasioita totena, vaan päättely jätetään varmuuden vuoksi katsojalle. Katsojan uskonnollisia tai ideologisia tunteita tai ajatuksia ei haluta loukata. Tallaista dokumentointia edustavat useat Jim tv-kanavan ohjelmat. Asioita käsitellään ”tasapuolisesti”.

Entä Suomi ? Ainakin polarisoituminen on osa nykyistä poliittista kulttuuria. Suomessa ilmiö tulee esille lähinnä irrallisissa poliittisissa väitteissä . Kuitenkin maahanmuuttopolitiikasta käytävissä keskusteluissa sanomiset saavat laajemman kaikupohjan. Kielenkäyttö ei ole saavuttanut onneksi amerikkalaisia sfäärejä , jossa valehtelu on tyylilaji ja jossa tarvitaan erillisiä netissä olevia totuuskanavia valheiden paljastamiseen.

Syytä on kuitenkin huoleen. Netin nimimerkin takaa lausutut mielipiteet ovat yleistyneet dramaattisesti ja lisänneet räikeää kielenkäyttöä. Onneksi vastaiskuja on tullut, esim. Kauppalehden uutiskommentit tulee nykyisin kertoa omalla nimellä. Olemme kuitenkin menossa amerikkalaistuneeseen suuntaan. Kuinka välttämätöntä onkaan tulevaisuudessa eettisyyden merkitys ja faktapohjaisuuden korostaminen kouluopetuksessa !

maanantai 3. lokakuuta 2011

Amerikkalainen unelma ja murhenäytelmä

Pekka Mykkäsen kirja ”Amerikka, hiekkaan valuvia unelmia” erittelee Yhdysvaltain ongelmataloutta ja yhteiskuntaa sanomalehtimiehen sujuvalla kynällä. Kirjan alussa edetään WTC- tornien tuhosta terrorisodan kautta asuntomarkkinoiden kuplaan.

Hengästyttävällä vauhdilla tapahtumia kelaava kirjoittaja ei kauaksi aikaa jää pohtimaan tapahtumien syntyjä syviä. Mykkänen kuvaa yksityiskohtaisesti kidutuksia ja marssittaa esiin Abu Ghraibit ja muut kidutuksen näyttämöt. Kuvaukset ovat yksityiskohtaisuudessaan inhottavia. Olisi suonut, että Mykkänen olisi pysähtynyt enemmänkin pohtimaan amerikkalaisen yhteiskunnan muutosta: miksi valtio, jossa esimerkiksi minun nuoruudessani nostettiin välittömästi äläkkä, jos jokin ryhmä tai yksilö koki tulleensa kaltoin kohdelluksi, muuttui välinpitämättömäksi. Vielä pahempaa oli, että kansakunnan johtohenkilöt (esim. Bush ja Dick Cheney) kannattivat kylmästi julmuuksia. Niin miksi ? Minun muistikuviini on hyvin voimakkasti iskostunut Angela Davisin kannattajien rajut vastalauseet, kun heidän sankarinsa joutui ahdistetuksi. Oli monia muitakin esimerkkejä, esim. kuluttajaliike toimi ärhäkästi. Ehkä kaikkein silmiinpistävin muutos on tapahtunut kansakunnan polarisoitumisen ja Movement Conservatismin kautta. Näitä ilmiöitä pohdin eräissä muissa blogini kirjoituksissa ja kaavioissa, joten jääköön tässä tähän.

Mykkänen kuvaa asuntokuplan käynnistymisvaiheita värikkäästi ja hyvä näin, sillä ihmisillä on lyhyt muisti. Juuri noita 2000-luvun alkuvuosien käsittämättömien asuntoluototusten seurauksia me vieläkin maksamme kaksoistaantuman kautta. Olisin toivonut tarkempaa analyysia George Bushin ”omistajuusyhteiskunnasta”. Sen keskiössä oli ”amerikkalainen unelma” (omistusasunto) ja Yhdysvaltain hallituksen käsirahatuki asuntojen ostossa. Kysymys oli kuitenkin enemmästä: hyvin voimakkaasta ideologisen ajattelun läpimurrosta kautta Amerikan mantereen ja laajemmaltikin. Kysymys oli dogmaattisesta uusliberaalista ideologiasta. Ideologiana sille lyö vertoja vain sosialistinen ideologia. Toisessa oli teemana äärimmäisen pitkälle viety kollektiivinen omistajuus ja toisessa äärimmäisen pitkälle viety yksityinen omistajuus. Mitä tapahtuu, kun ihmisellä ei ole varaa amerikkalaiseen unelmaan ? Tapahtuu velkaantuminen. Finanssikriisin lopputulos oli, että amerikkalainen omistajuusyhteiskunta heikkeni: asunnon omistajuuus putosi muutamassa vuodessa vuoden 2004 vajaasta 70 prosentista lähelle 60 prosenttia. Mykkänen kuvaa hyvin pankkien peliä: Goldman Sachs tiesi vyöryttävänsä arvopaperimarkkinoille kehnoja asuntoluottoja. Niinpä se löi vetoa näiden arvopaperien aleneviin kursseihin (shorttaus) ja keräsi sievoiset voitot.

Finanssikriisiä perkaava komissio kaatui omaan mahdottomuuteensa - kuten nobelisti Paul Krugman oli olettanut jo etukäteen - kun keskenään riitelevät puolueet näkivät asiat aivan eri tavalla. Niinpä molemmat tekivät omat toisiinsa nähden täysin vastakkaiset raportit. Tämä kahtiajakaantuneisuus heijastuu lähes kaikkeen yhteiskunta- ja talouspoliittiseen toimintaan.

”Obamanian” kuvaus on yksi parhaista kirjan osista. Obamanian keskeinen sanoma oli toivo paremmasta tulevaisuudesta. Sisälsikö se kuitenkin myöhempien vuosien tappion siemenen ? Toivon nostattaminen käsittämättömiin sfääreihin Bushin epäonnistumisten jälkeen johdatteli meidän aikojemme pettymyksiin. Toisaalta tuskin Obama olisi presidentti, jos hän olisi vaalikampanja aikana ruvennut Mauno Koivistoksi ja todennut, että huonosti menee, mutta ei läheskään niin huonosti kuin tulevaisuudessa. Tosiasia on kuitenkin, että Bushin aikana vajottiin niin syvälle, että kukaan presidentti ei olisi selvinnyt seurauksista vauriotta. Kirjassa lainataan Paul Krugmania, joka ehdotti eräässä yhteydessä paluuta vanhaan, tylsään pankkitoimintaan tarkoittaen ehkä sitä, että asiakkaiden lainat voisi jättää pankkien taseisiin, kunnes asiakkaat ovat ne maksaneet. Nythän lainat siirrrettiin kiireen vilkkaan ”varjopankeille”, jotka yhtä nopeasti arvopaperistivat ne siirtäen vastuun sijoittajille. Krugman toteaa myös, että ihmiset oppivat huonosti virheistä. Carmen Reinhardt ja Kenneth Rogoff ovat kirjoittaneet aiheesta kokonaisen kirjan: This Time Is Different.

Mykkänen ihmettelee – syystäkin – missä kulkee laillisen ja laittoman finanssitoiminnan rajat. Bernie Madoff erottuu vain hiuksen hienosti ns. laillisesta rahoitusmarkkinoiden toiminnasta.

Kun Mykkänen hyppää ulos talouspolitiikasta ja siirtyy yhteiskuntapolitiikan puolelle jatkuu kuvaus värikkäin esimerkein. Yhdysvaltain vaalitaistelu avautuu kaikessa korniudessaan: tilanteet vaihtelevat alvariinsa, mielipiteitä heitellään mielipuolisessa tahdissa, mutta The Show Must Go On. Mykkkänen vertaa yhteiskunnallisia käänteitä ADHD -potilaaseen.

Terveydenhoitojärjestelmän omituisuuksia pohtiessaan Mykkänen kysyy, miksi on jouduttu tilanteeseen, jossa amerikkalainen järjestelmä BKT:hen suhteutettuna maksaa kaksinkertaisesti sen minkä suomalainen. Vastauksena hän esittää – lainaten jälleen erästä haastateltavaa - että ”verot ja valtio ovat heidän vihollisiaan”. Siis terveydenhoitojärjestelmän on pysyttävä yksityisenä. Juuri terveydenhoitojärjestelmän uudistamispyrkimyksissä polarisoituminen puoluekentässä saavutti äärimmäiset muodot. Repivässä väittelyssä sivistysvaltiosta jäi vain rippeet jäljelle. Aseita kannettiin väittelytilaisuuksiin ! Taistelussa terveydenhoitojärjestelmän puolesta ja vastaan kulminoituu ajatus amerikkalaisesta yksilönvapaudesta. Yksilövapaudesta tinkimisestä tuli monille kuolemaakin pahempi asia. Ja juuri Obama edusti monien mielestä yksilönvapauksia turmelevia sosialisteja.

Avainasioihin kirjassa kuuluu perustuslain synnyn pohdinta. Suomessa ei ”founding fathers” -käsitettä tunneta, mutta Yhdysvalloissa Washingtonit, Jeffersonit ja Madisonit ym. ovat suurhahmoja. Onnettomuudeksi heidän ajatuksiaan tulkitaan tänä päivänä kuitenkin aina omaa kantaa myötäilevästi. Näin founding fatherseista on tullut osa tämän päivän poliittista taistelua. Erityisesti teekutsuliike puolustaa yksikön vapauksia ja pientä valtiota liberaaleja ja sosialisteja vastaan. Tämä äärikonservatiivinen liike sai nopeasti parinkymmenen prosentin kannatuksen. On vaikea kuvitella, että missään läntisessä maailmassa syntyisi näin hysteerisesti yksilön vapauksia puolustavaa liikettä.

Mainio luku kirjassa on ”Totuuden loppu”. Siinä valotetaan kahtiajakautuneen kansakunnan edesottamuksia. On syntynyt kaksi totuutta. Toisen totuus on toisen mielestä propagandaa. Niinpä todennäköistä totuutta on vaikea määrittää polarisoituneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Jos vähäinenkin keskinäinen ymmärtämys puuttuu ollaan jatkuvassa pattitilanteessa. Lehdet ja sähköiset tiedotusvälineet ovat jakautuneet oikeistolaisiin ja liberaaleihin. Ns. puolueettomat tahot kertovat sekä vasemmistolaisen että oikeistolaisen näkemyksen ja jättävät sitten arvioinnin lukijalle/kuulijalle. Asia on viety niin pitkälle, että tieteellisesti todistetuissakin asioissakin totuus jätetään arvionnin kohteeksi.

Paul Krugman on kuvannut tätä ilmapiiriä nimellä balance cult, jonka voisi kääntää vaikkapa tasapuolisuuskultiksi. Tästä esimerkkinä on vaikkapa lause ”poliitikot ovat sotkeneet asiat”. Siis kaikkiko, tasapuolisestiko ? Olen itse päätynyt siihen, että tasapuolisuuskulttiin ei kannata sortua, vaan muodostaa omaa kantansa ja tuoda se argumentoidusti esille. Käy miltei sääliksi niitä taloustieteilijöitä, joista näkee, että mielipiteet on punnittu ja argumentoitu, mutta ajatukset jäävät kahden vastakkaisen leirin rumputuleen. On kyllä sanottava, että myös Mykkäsellä on tämä tasapuolisuuskultti kirjassaan. Hän pyrkii sanomaan asiansa merkitsevästi, mutta jättää lukijan arvuuttelemaan omaa kantaansa.

Mykkänen tuo esille amerikkalaisten pelon milloin mitäkin asiaa kohtaan. Ikään kuin kansakunta ei voisi elää ilman vihollista (englantilaiset, ranskalaiset 1700-luvulla, saksalaiset ja japanilaiset 1900-luvun alkupuolella, kommunistit toisen maailmansodan jälkeen). Näytti siltä, että sosialismin sortumisen jälkeen viholliset loppuvat, mutta mitä vielä: terroristit ja pahan akseli korvasivat nopeasti puuttuvan vihollisen. Mykkänen lainaa erästä politiikan tutkijaa, joka sanoi aikanaan, että amerikkalaisille on ominaista vainoharhaisuus. Mikä tahansa merkittävä tapaus ahdetaan täyteen salaliittoteorioita. Epäillään kaikkea, jos ei muuta niin oman liittovaltion toimenpiteitä. Salaliittoteoriat ovat osa amerikkalaisuutta !

Aivan oma tarinansa on kristinuskon ja busineksen liitto. Asiaa käydään seikkaperäisesti läpi monin esimerkein. Ehkä ravisuttavinta on kuitenkin tieteellisen ajattelun silpominen uskonnollisten ”faktojen” avulla. Aivan vauvaiästä lähtien amerikkalaiset ovat kvasitieteellisten selitysten kohteena. Luokkaerojen olemassaolo tässä kansojen sulatusuunissa ei ole yllätys, mutta se on, että Manhattanilla 96. katu (eteläpuoli/pohjoispuoli) erottaa toisistaan täysin erilaista elämää viettävät ihmiset. Tätä skandinaviassa on vaikea ymmärtää.

Kirjan loppupuolella Mykkänen keskittyy ihmettelemään sitä, että ylikriittisen suhtautumistavan läpi ei myönnetä Amerikan suuruutta. Amerikkalaiset rocktähdet ja näyttelijät ja lukemattomat muut persoonallisuudet ovat maailman yhteistä omaisuutta. Kukapa ei olisi kuullut Jim Morrisonista, Elvis Presleystä puhumattakaan ! Hän kertoo nolostuneensa, kun amerikkalaiset ventovieraat ihmiset kyselivät yksityiskohtia suomalaisista kulttuurihahmoista tai urheilijoista ilman, että Mykkänen pystyi kysymyksiin vastaamaan! Mistä tässä on kysymys ? Me, jotka katselemme dummies-videoita Youtubesta ja naureskelemme amerikkalaisen yleissivistyksen kehnoudelle emme aina näe sitä, että amerikkalaisia on moneksi. Ehkä kattavin selitys tälle ilmiölle on, että todella sivistyneiden ja täysin sivistymättömien välinen ero on käsittämättömän suuri. Skandinaavisessa järjestelmässä yleissivistys ainakin näihin päiviin saakka on kaikkien ulottuvilla. Sivistyneiden amerikkalaisten määrä on siis sekin valtava. Yksi silmiinpistävä ero skandinaavien ja amerikkalaisten välillä tulee esille, kun katselee näitä dummies-videoita: uskomaton itsevarmuus, millä vastataan kysymyksiin, joiden oikeasta vastauksesta asianomaisella ei ole hajuakaan !

Täytyy myöntää, että tämänkin kirjoittajan katselemista Youtube videoista 70 prosenttia on amerikkalaisia. En silti luovu kritiikistäni. Pitääkö kovan huipun edellyttää masentavan suurta pohjasakkaa ? Tuskinpa. Yhteiskunnallinen järjestelmä ja kulttuuri ovat vain aikojen kuluessa muotoutuneet sellaisiksi, että ”the winner takes it all”.

Mykkänen ihailee sitä, että monista asioita tiedetään vasta, kun amerikkalaiset ovat tehneet niistä elokuvan. Ehkä näin, mutta kuinka todellinen on se kuva, jonka esimerkiksi Oliver Stone antaa tositapahtumista, puhumattakaan huomattavasti heikkotasoisemmista ohjaajista ? Elokuva on saanut niin ylivertaisen aseman amerikkalaisten mielissä, että sen avulla saatetaan muokata todellisuutta mielivaltaisesti.

Niin, mikä siis meni pieleen, mikä sai unelmat valumaan hiekkaan ? Suuret ja pienet asiat. Mykkänen käy häthää läpi Kiinan roolin (Chimerica). Kiina luototti amerikkalaisten velkaantumisen (tässä yhteydessä voin vain viitata tämän blogin muihin kirjoituksiin).

Oma lukunsa ovat huonosti ylläpidetty infrastruktuuri (josta tämän kirjoittaja sai karmean kuvan matkustettuaan Manhattanilta Kennedyn lentokentälle kauttaaltaan paikattua asfalttia pitkin) ja yhteiskunnan palvelut: ennen päivähoidon aloittamista pyydettiin tarkistamaan onko päiväkodissa ”pattereilla toimiva radio ja taskulamppu”. Pieleen menivät vuoden 2000 presidentin vaalit (antiikkiset äänestyslaitteet), Katriina-myrskyn hoito, liikennevälineiden nettiyhteydet, jotka katkeilevat tuon tuostakin…... New York Timesin kolumnisti Thoman Friedman vaati koko amerikan käynnistämistä uudelleen. Niin, olisiko kaikki tämä kuitattava amerikkalaisten kilpailukyvyn menettämisellä ?

Mykkänen lainaa amerikkalaisia lähteitään ja löytää ehkä pelastusanoman: amerikkalaisten ainaisen kitinän ! Siis jatkuvan huolestumisen siitä, mikä uhkaa amerikkalaisia. Eikö jatkuva huolestuminen ole merkki muutoksen mahdollisuudesta ?

Mitä toteaisin kirjasta yhteenvetona ? Mykkänen pääsi raportoinnissaan korkealle tasolle: kun näki Hesarissa jutun Yhdysvalloista katsoi ensin oliko sen kirjoittanut Mykkänen. Helsingin Sanomien mahtia osoittaa se, että heillä on osoittaa USA:han mainioita kirjeenvaihtajia. Meillä ei ole juurikaan ilmestynyt kirjaa, jossa peilataan tavallisen amerikkalaisen elämää suhteessa finanssikriisiin ja monin muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Tämän aukon ”Amerikka” täyttää.

Mykkänen ei juuri kajoa voimakkaaseen ideologiaväritteisyyteen, joka Yhdysvalloissa on silmiinpistävää. Uusliberalismin tuhoisa vaikutus taloudenhoitoon jää yksittäisten esimerkkien varaan. Asiaa ei kielletä mutta analyysissa ei mennä kovinkaan pitkälle. Kirja olisi vielä parempi, jos siinä olisi ollut yksi syvemmälle luotaava luku USA:n nykyhistorista. Mykkänen pitäytyy kuitenkin ”puolueettomuudessa”, mihin hänellä tietenkin on oikeus. Aivan keskeisenä kriisin aiheuttajana pidän Bushin omistajuusyhteiskunta-ajatusta. Valitettavasti Mykkänen sivuuttaa tämän vain maninnoilla. Kun Bushin olisi pitänyt kaventaa tuloeroja hän kunnon republikaanina kieltäytyi. Hän painvastoin kevensi rikkaiden verotusta. Sen sijaan hän teki raskaan virheen ruvetessaan kaventamaan omistajuuseroja. Useimpien köyhien ainoa mahdollisuus hankkia asunto oli tehdä velkaa. Juuri liittovaltion kannustava tuki johti ihmisten ylivelkaantumiseen. Bushin läpiajama American Dream Downpayment Act 12/2003 oli tuhoisa kannustava elementti, joka johti subprime-kriisiin. Mielestäni ainoa pätevä selitys tässä on uusliberalismin nimeäminen dogmaattiseksi ideologiaksi omistajuusyhteiskuntineen. Ei ole sattuma, että sekä sosialismissa että uusliberalismissa on sama avainkäsite: omistajuus. Sosialismissa se tarkoitti äärimmäisen pitkälle vietyä kollektiivista omistusta kun taas uusliberalismissa se merkitsi äärimmäisen pitkälle vietyä yksityisomistusta. Molemmat tiet ovat osoittautuneet tuhoisiksi.

Mykkänen ei pane merkille aivan oleellista muutosta amerikkalaisessa ajattelussa viimeisten vuosikymmenien aikana. Kun 1960-luvulla kärjistyivat yhteiskunnalliset ongelmat (Vietnamin sota, kansalaisoikeustaisteluun liittyvät ristiriidat, Watergate-skandaali) niin talouspolitiikassa oltiin hämmästyttävän samanmielisiä. Keynesiläisyys näytti kantavan läpi poliittisten ristiriitojen. Vasta 1970-luvun lopulla nouseva uusliberalismi muutti tilanteen. Vielä 1950-luvun lopulla Eisenhower piti uusliberalismia pelkkänä marginaali-ilmiönä ja siinä hän oli oikeassa. Tilanteen muutti ehkä se, että konservatiivit saivat joukkoihinsa ”älypäitä” kuten Milton Friedmanin ja Irving Kristolin. Keynesiläisyys taittui Chicagon koulukunnan tieltä ja päädyttiin vähitellen nykyiseen vastakkainasetteluun. Prosessi oli hidas ja vasta Fox TV ja muut oikean laidan tiedotusvälineet räjäyttivät median. Pääosin tämä räikeä vaihe toteutui 2000-luvulla.

Nykyisin on hyvin yleinen tapa peilata tapahtumien kulkua shokkitapahtuminen kautta. Näitä ovat esimerkiksi 9/11, Lehman Brothers jne. Voihan sen niinkin tehdä. Mutta silloin jäävät pitkälle aikavälille ulottuvat prosessit aivan liian vähälle huomiolle. Mielestäni Mykkänenkin kulkee osittain näitä tallattuja polkuja pitkin. Ei suinkaan Lehman Brothers aiheuttanut finanssikriisiä (eli siis jos Lehman Brothersia ei olisi päästetty konkurssiin olisi säästytty finanssikriisiltä !) eivätkä terroristit ilmestyneet kuviin 9/11 katastrofin seurauksena. Yksinkertaistukset ovat pitkien historian prosessien vähättelyä.

Ja lopuksi….

Kirja on tehty helppolukuiseksi ja se täyttyy lukijaa kiinnostavilla yksittäisten ihmisten haastatteluilla. Itse olisin toivonut syvällisempää analyysiä joidenkin tapahtumien syistä. Mutta varmaankaan Mykkänen ei ole pyrkinytkään Shillerin, Rajanin, Krugmanin ja Reichin viitoittamalle tielle. Mykkäsellä on sanomalehtimiehen ote , syvempi ajan luotaus jää toiseen kertaan. Kirja on raportti USA:sta.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Miksi teollista toimintaa tulisi tukea ?

Viimeiset kolmekymmentä vuotta on elinkeinoejen kehittämisessä vannottu palveluiden nimiin. Se on ollut vahva trendi. Epäilemättä palvelut ovatkin vahvistuneet, missä ei ole mitään pahaa. Joskus kannattaisi kuitenkin miettiä onko trendi kaikilta osin loppuun saakka mietitty. Ei se, että kehitetään teollisuutta ole palveluilta pois. Pikemminkin asia on nähtävä niin, että teollinen toiminta synnyttäää palveluja.

Olisi tärkeää, että Uudenmaan alueella vaikkapa Kehä V -vyöhykkeellä panostettaisiin teollisuuden etabloitumiseen alueelle. Kehä V on sovelias alue pääkaupunkiseudun ympärillä tällaiseksi alueeksi. Tämä ei ole pois pääkaupunkiseudun teollisuudelta eikä tämä ole pois Kehä V -alueen palveluilta.

Suomessa, Saksassa ja Etelä-Koreassa teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on vielä yli 20 %, mutta esim. Yhdysvalloissa enää runsaat 10 %. Vasta nyt Barack Obaman kaudella on herätty tukemaan teollisuutta. On tajuttu, että vaikka palvelutase on 150 miljardia dollaria ylijäämäinen niin tavaratease on 700-800 miljardia alijäämäinen. Tästä seuraa pysyvän tuntuinen 600-700 miljardin dollarin kauppataseen alijäämä.

Teollisuustyön heikentymisellä on merkittäviä vaikutuksia ihmisten toimeentuloon ja liittovaltion budjettialijäämiin. Otetaan esimerkki: 50 vuotta sitten General Motorsin keskimääräinen tuntipalkka oli 60 dollaria. Työntekijämäärä oli tuolloin 350 000. Vuoden 2010 lopussa työntekijämäärä oli 211 000. Wall Martilla oli vuonna 1962 nolla työntekijää, koska yritys perustettiin tuona vuonna. Tänään Wal Martilla on 1 600 000 työntekijää. Näiden ihmisten tuntipalkka on keskimääri 10 dollaria. On tapahtunut dramaattinen muutos huonopalkkaisten palveluelinkeinojen suuntaan. Sitä paitsi muuttuvatko kaupan kassat aikaa myöten automatisoiduiksi palveluiksi. Verotuksellisesti tilanne on onneton. Arvioni mukaan Yhdysvaltain menotalous on 4000 miljardia dollaria ja tulot 2500 miljardia dollaria vuonna 2011. Luonnollisesti tähän on monia muitakin syitä kuin heikoista palkoista johtuvat alhaiset verotulot.

Tietenkin meillä on hyviä esimerkkejä siitä, miten teollista tuotantoa on siirretty kaukoitään ja arvoketjun parhaat osat (johtaminen, tuotekehitys, markkinointi) ovat säilyneet Suomessa. Tällainen ala on esim. vaatetusala joiltakin osin. Mutta tämä ei riitä.

Kantani ei johdu siitä, että oma kuntani on saanut pienen lottovoiton, kun Rexam -niminen tölkkitehdas sijoittuu Mäntsälään (kaikkine välillisine vaikutuksineen varmaan 150 työpaikkaa). Olen pitkään ollut teollisen toiminnan vahvistamisen kannalla. Ilokseni totesin, että Uudenmaan liiton elinkeinoryhmässä hyvin monet näyttivät olevan samaa mieltä. Miten tukeminen tapahtuisi ? Vaikka yleensä olen sitä mieltä, ettei verohelpotuksilla kannata elämöidä, niin tässä tapauksessa voisi tehdä poikkeuksen (yhteisöverot). Verotusta voisi keventää myös teollisuuden energian osalta. Invest In Finland ja Tekes voitaisiin sitoa nykyistä laajemmin Uudenmaan alueen teollisuuden kehittämiseen. Tärkeintä olisi kuitenkin käynnistää laaja-alainen keskustelu, mitä voitaisiin tehdä tulevaisuudessa . Yhdysvaltain tapahtuneen kehityksen suuntaan asioita ei voi viedä.