Pekka Mykkäsen kirja ”Amerikka, hiekkaan valuvia unelmia” erittelee Yhdysvaltain ongelmataloutta ja yhteiskuntaa sanomalehtimiehen sujuvalla kynällä. Kirjan alussa edetään WTC- tornien tuhosta terrorisodan kautta asuntomarkkinoiden kuplaan.
Hengästyttävällä vauhdilla tapahtumia kelaava kirjoittaja ei kauaksi aikaa jää pohtimaan tapahtumien syntyjä syviä. Mykkänen kuvaa yksityiskohtaisesti kidutuksia ja marssittaa esiin Abu Ghraibit ja muut kidutuksen näyttämöt. Kuvaukset ovat yksityiskohtaisuudessaan inhottavia. Olisi suonut, että Mykkänen olisi pysähtynyt enemmänkin pohtimaan amerikkalaisen yhteiskunnan muutosta: miksi valtio, jossa esimerkiksi minun nuoruudessani nostettiin välittömästi äläkkä, jos jokin ryhmä tai yksilö koki tulleensa kaltoin kohdelluksi, muuttui välinpitämättömäksi. Vielä pahempaa oli, että kansakunnan johtohenkilöt (esim. Bush ja Dick Cheney) kannattivat kylmästi julmuuksia. Niin miksi ? Minun muistikuviini on hyvin voimakkasti iskostunut Angela Davisin kannattajien rajut vastalauseet, kun heidän sankarinsa joutui ahdistetuksi. Oli monia muitakin esimerkkejä, esim. kuluttajaliike toimi ärhäkästi. Ehkä kaikkein silmiinpistävin muutos on tapahtunut kansakunnan polarisoitumisen ja Movement Conservatismin kautta. Näitä ilmiöitä pohdin eräissä muissa blogini kirjoituksissa ja kaavioissa, joten jääköön tässä tähän.
Mykkänen kuvaa asuntokuplan käynnistymisvaiheita värikkäästi ja hyvä näin, sillä ihmisillä on lyhyt muisti. Juuri noita 2000-luvun alkuvuosien käsittämättömien asuntoluototusten seurauksia me vieläkin maksamme kaksoistaantuman kautta. Olisin toivonut tarkempaa analyysia George Bushin ”omistajuusyhteiskunnasta”. Sen keskiössä oli ”amerikkalainen unelma” (omistusasunto) ja Yhdysvaltain hallituksen käsirahatuki asuntojen ostossa. Kysymys oli kuitenkin enemmästä: hyvin voimakkaasta ideologisen ajattelun läpimurrosta kautta Amerikan mantereen ja laajemmaltikin. Kysymys oli dogmaattisesta uusliberaalista ideologiasta. Ideologiana sille lyö vertoja vain sosialistinen ideologia. Toisessa oli teemana äärimmäisen pitkälle viety kollektiivinen omistajuus ja toisessa äärimmäisen pitkälle viety yksityinen omistajuus. Mitä tapahtuu, kun ihmisellä ei ole varaa amerikkalaiseen unelmaan ? Tapahtuu velkaantuminen. Finanssikriisin lopputulos oli, että amerikkalainen omistajuusyhteiskunta heikkeni: asunnon omistajuuus putosi muutamassa vuodessa vuoden 2004 vajaasta 70 prosentista lähelle 60 prosenttia.
Mykkänen kuvaa hyvin pankkien peliä: Goldman Sachs tiesi vyöryttävänsä arvopaperimarkkinoille kehnoja asuntoluottoja. Niinpä se löi vetoa näiden arvopaperien aleneviin kursseihin (shorttaus) ja keräsi sievoiset voitot.
Finanssikriisiä perkaava komissio kaatui omaan mahdottomuuteensa - kuten nobelisti Paul Krugman oli olettanut jo etukäteen - kun keskenään riitelevät puolueet näkivät asiat aivan eri tavalla. Niinpä molemmat tekivät omat toisiinsa nähden täysin vastakkaiset raportit. Tämä kahtiajakaantuneisuus heijastuu lähes kaikkeen yhteiskunta- ja talouspoliittiseen toimintaan.
”Obamanian” kuvaus on yksi parhaista kirjan osista. Obamanian keskeinen sanoma oli toivo paremmasta tulevaisuudesta. Sisälsikö se kuitenkin myöhempien vuosien tappion siemenen ? Toivon nostattaminen käsittämättömiin sfääreihin Bushin epäonnistumisten jälkeen johdatteli meidän aikojemme pettymyksiin. Toisaalta tuskin Obama olisi presidentti, jos hän olisi vaalikampanja aikana ruvennut Mauno Koivistoksi ja todennut, että huonosti menee, mutta ei läheskään niin huonosti kuin tulevaisuudessa. Tosiasia on kuitenkin, että Bushin aikana vajottiin niin syvälle, että kukaan presidentti ei olisi selvinnyt seurauksista vauriotta.
Kirjassa lainataan Paul Krugmania, joka ehdotti eräässä yhteydessä paluuta vanhaan, tylsään pankkitoimintaan tarkoittaen ehkä sitä, että asiakkaiden lainat voisi jättää pankkien taseisiin, kunnes asiakkaat ovat ne maksaneet. Nythän lainat siirrrettiin kiireen vilkkaan ”varjopankeille”, jotka yhtä nopeasti arvopaperistivat ne siirtäen vastuun sijoittajille. Krugman toteaa myös, että ihmiset oppivat huonosti virheistä. Carmen Reinhardt ja Kenneth Rogoff ovat kirjoittaneet aiheesta kokonaisen kirjan: This Time Is Different.
Mykkänen ihmettelee – syystäkin – missä kulkee laillisen ja laittoman finanssitoiminnan rajat. Bernie Madoff erottuu vain hiuksen hienosti ns. laillisesta rahoitusmarkkinoiden toiminnasta.
Kun Mykkänen hyppää ulos talouspolitiikasta ja siirtyy yhteiskuntapolitiikan puolelle jatkuu kuvaus värikkäin esimerkein. Yhdysvaltain vaalitaistelu avautuu kaikessa korniudessaan: tilanteet vaihtelevat alvariinsa, mielipiteitä heitellään mielipuolisessa tahdissa, mutta The Show Must Go On. Mykkkänen vertaa yhteiskunnallisia käänteitä ADHD -potilaaseen.
Terveydenhoitojärjestelmän omituisuuksia pohtiessaan Mykkänen kysyy, miksi on jouduttu tilanteeseen, jossa amerikkalainen järjestelmä BKT:hen suhteutettuna maksaa kaksinkertaisesti sen minkä suomalainen. Vastauksena hän esittää – lainaten jälleen erästä haastateltavaa - että ”verot ja valtio ovat heidän vihollisiaan”. Siis terveydenhoitojärjestelmän on pysyttävä yksityisenä. Juuri terveydenhoitojärjestelmän uudistamispyrkimyksissä polarisoituminen puoluekentässä saavutti äärimmäiset muodot. Repivässä väittelyssä sivistysvaltiosta jäi vain rippeet jäljelle. Aseita kannettiin väittelytilaisuuksiin !
Taistelussa terveydenhoitojärjestelmän puolesta ja vastaan kulminoituu ajatus amerikkalaisesta yksilönvapaudesta. Yksilövapaudesta tinkimisestä tuli monille kuolemaakin pahempi asia. Ja juuri Obama edusti monien mielestä yksilönvapauksia turmelevia sosialisteja.
Avainasioihin kirjassa kuuluu perustuslain synnyn pohdinta. Suomessa ei ”founding fathers” -käsitettä tunneta, mutta Yhdysvalloissa Washingtonit, Jeffersonit ja Madisonit ym. ovat suurhahmoja. Onnettomuudeksi heidän ajatuksiaan tulkitaan tänä päivänä kuitenkin aina omaa kantaa myötäilevästi. Näin founding fatherseista on tullut osa tämän päivän poliittista taistelua. Erityisesti teekutsuliike puolustaa yksikön vapauksia ja pientä valtiota liberaaleja ja sosialisteja vastaan. Tämä äärikonservatiivinen liike sai nopeasti parinkymmenen prosentin kannatuksen. On vaikea kuvitella, että missään läntisessä maailmassa syntyisi näin hysteerisesti yksilön vapauksia puolustavaa liikettä.
Mainio luku kirjassa on ”Totuuden loppu”. Siinä valotetaan kahtiajakautuneen kansakunnan edesottamuksia. On syntynyt kaksi totuutta. Toisen totuus on toisen mielestä propagandaa. Niinpä todennäköistä totuutta on vaikea määrittää polarisoituneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Jos vähäinenkin keskinäinen ymmärtämys puuttuu ollaan jatkuvassa pattitilanteessa. Lehdet ja sähköiset tiedotusvälineet ovat jakautuneet oikeistolaisiin ja liberaaleihin. Ns. puolueettomat tahot kertovat sekä vasemmistolaisen että oikeistolaisen näkemyksen ja jättävät sitten arvioinnin lukijalle/kuulijalle. Asia on viety niin pitkälle, että tieteellisesti todistetuissakin asioissakin totuus jätetään arvionnin kohteeksi.
Paul Krugman on kuvannut tätä ilmapiiriä nimellä balance cult, jonka voisi kääntää vaikkapa tasapuolisuuskultiksi. Tästä esimerkkinä on vaikkapa lause ”poliitikot ovat sotkeneet asiat”. Siis kaikkiko, tasapuolisestiko ? Olen itse päätynyt siihen, että tasapuolisuuskulttiin ei kannata sortua, vaan muodostaa omaa kantansa ja tuoda se argumentoidusti esille. Käy miltei sääliksi niitä taloustieteilijöitä, joista näkee, että mielipiteet on punnittu ja argumentoitu, mutta ajatukset jäävät kahden vastakkaisen leirin rumputuleen. On kyllä sanottava, että myös Mykkäsellä on tämä tasapuolisuuskultti kirjassaan. Hän pyrkii sanomaan asiansa merkitsevästi, mutta jättää lukijan arvuuttelemaan omaa kantaansa.
Mykkänen tuo esille amerikkalaisten pelon milloin mitäkin asiaa kohtaan. Ikään kuin kansakunta ei voisi elää ilman vihollista (englantilaiset, ranskalaiset 1700-luvulla, saksalaiset ja japanilaiset 1900-luvun alkupuolella, kommunistit toisen maailmansodan jälkeen). Näytti siltä, että sosialismin sortumisen jälkeen viholliset loppuvat, mutta mitä vielä: terroristit ja pahan akseli korvasivat nopeasti puuttuvan vihollisen. Mykkänen lainaa erästä politiikan tutkijaa, joka sanoi aikanaan, että amerikkalaisille on ominaista vainoharhaisuus. Mikä tahansa merkittävä tapaus ahdetaan täyteen salaliittoteorioita. Epäillään kaikkea, jos ei muuta niin oman liittovaltion toimenpiteitä. Salaliittoteoriat ovat osa amerikkalaisuutta !
Aivan oma tarinansa on kristinuskon ja busineksen liitto. Asiaa käydään seikkaperäisesti läpi monin esimerkein. Ehkä ravisuttavinta on kuitenkin tieteellisen ajattelun silpominen uskonnollisten ”faktojen” avulla. Aivan vauvaiästä lähtien amerikkalaiset ovat kvasitieteellisten selitysten kohteena.
Luokkaerojen olemassaolo tässä kansojen sulatusuunissa ei ole yllätys, mutta se on, että Manhattanilla 96. katu (eteläpuoli/pohjoispuoli) erottaa toisistaan täysin erilaista elämää viettävät ihmiset. Tätä skandinaviassa on vaikea ymmärtää.
Kirjan loppupuolella Mykkänen keskittyy ihmettelemään sitä, että ylikriittisen suhtautumistavan läpi ei myönnetä Amerikan suuruutta. Amerikkalaiset rocktähdet ja näyttelijät ja lukemattomat muut persoonallisuudet ovat maailman yhteistä omaisuutta. Kukapa ei olisi kuullut Jim Morrisonista, Elvis Presleystä puhumattakaan ! Hän kertoo nolostuneensa, kun amerikkalaiset ventovieraat ihmiset kyselivät yksityiskohtia suomalaisista kulttuurihahmoista tai urheilijoista ilman, että Mykkänen pystyi kysymyksiin vastaamaan! Mistä tässä on kysymys ? Me, jotka katselemme dummies-videoita Youtubesta ja naureskelemme amerikkalaisen yleissivistyksen kehnoudelle emme aina näe sitä, että amerikkalaisia on moneksi. Ehkä kattavin selitys tälle ilmiölle on, että todella sivistyneiden ja täysin sivistymättömien välinen ero on käsittämättömän suuri. Skandinaavisessa järjestelmässä yleissivistys ainakin näihin päiviin saakka on kaikkien ulottuvilla. Sivistyneiden amerikkalaisten määrä on siis sekin valtava. Yksi silmiinpistävä ero skandinaavien ja amerikkalaisten välillä tulee esille, kun katselee näitä dummies-videoita: uskomaton itsevarmuus, millä vastataan kysymyksiin, joiden oikeasta vastauksesta asianomaisella ei ole hajuakaan !
Täytyy myöntää, että tämänkin kirjoittajan katselemista Youtube videoista 70 prosenttia on amerikkalaisia. En silti luovu kritiikistäni. Pitääkö kovan huipun edellyttää masentavan suurta pohjasakkaa ? Tuskinpa. Yhteiskunnallinen järjestelmä ja kulttuuri ovat vain aikojen kuluessa muotoutuneet sellaisiksi, että ”the winner takes it all”.
Mykkänen ihailee sitä, että monista asioita tiedetään vasta, kun amerikkalaiset ovat tehneet niistä elokuvan. Ehkä näin, mutta kuinka todellinen on se kuva, jonka esimerkiksi Oliver Stone antaa tositapahtumista, puhumattakaan huomattavasti heikkotasoisemmista ohjaajista ? Elokuva on saanut niin ylivertaisen aseman amerikkalaisten mielissä, että sen avulla saatetaan muokata todellisuutta mielivaltaisesti.
Niin, mikä siis meni pieleen, mikä sai unelmat valumaan hiekkaan ? Suuret ja pienet asiat. Mykkänen käy häthää läpi Kiinan roolin (Chimerica). Kiina luototti amerikkalaisten velkaantumisen (tässä yhteydessä voin vain viitata tämän blogin muihin kirjoituksiin).
Oma lukunsa ovat huonosti ylläpidetty infrastruktuuri (josta tämän kirjoittaja sai karmean kuvan matkustettuaan Manhattanilta Kennedyn lentokentälle kauttaaltaan paikattua asfalttia pitkin) ja yhteiskunnan palvelut: ennen päivähoidon aloittamista pyydettiin tarkistamaan onko päiväkodissa ”pattereilla toimiva radio ja taskulamppu”. Pieleen menivät vuoden 2000 presidentin vaalit (antiikkiset äänestyslaitteet), Katriina-myrskyn hoito, liikennevälineiden nettiyhteydet, jotka katkeilevat tuon tuostakin…... New York Timesin kolumnisti Thoman Friedman vaati koko amerikan käynnistämistä uudelleen. Niin, olisiko kaikki tämä kuitattava amerikkalaisten kilpailukyvyn menettämisellä ?
Mykkänen lainaa amerikkalaisia lähteitään ja löytää ehkä pelastusanoman: amerikkalaisten ainaisen kitinän ! Siis jatkuvan huolestumisen siitä, mikä uhkaa amerikkalaisia. Eikö jatkuva huolestuminen ole merkki muutoksen mahdollisuudesta ?
Mitä toteaisin kirjasta yhteenvetona ?
Mykkänen pääsi raportoinnissaan korkealle tasolle: kun näki Hesarissa jutun Yhdysvalloista katsoi ensin oliko sen kirjoittanut Mykkänen. Helsingin Sanomien mahtia osoittaa se, että heillä on osoittaa USA:han mainioita kirjeenvaihtajia.
Meillä ei ole juurikaan ilmestynyt kirjaa, jossa peilataan tavallisen amerikkalaisen elämää suhteessa finanssikriisiin ja monin muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Tämän aukon ”Amerikka” täyttää.
Mykkänen ei juuri kajoa voimakkaaseen ideologiaväritteisyyteen, joka Yhdysvalloissa on silmiinpistävää. Uusliberalismin tuhoisa vaikutus taloudenhoitoon jää yksittäisten esimerkkien varaan. Asiaa ei kielletä mutta analyysissa ei mennä kovinkaan pitkälle. Kirja olisi vielä parempi, jos siinä olisi ollut yksi syvemmälle luotaava luku USA:n nykyhistorista. Mykkänen pitäytyy kuitenkin ”puolueettomuudessa”, mihin hänellä tietenkin on oikeus. Aivan keskeisenä kriisin aiheuttajana pidän Bushin omistajuusyhteiskunta-ajatusta. Valitettavasti Mykkänen sivuuttaa tämän vain maninnoilla. Kun Bushin olisi pitänyt kaventaa tuloeroja hän kunnon republikaanina kieltäytyi. Hän painvastoin kevensi rikkaiden verotusta. Sen sijaan hän teki raskaan virheen ruvetessaan kaventamaan omistajuuseroja. Useimpien köyhien ainoa mahdollisuus hankkia asunto oli tehdä velkaa. Juuri liittovaltion kannustava tuki johti ihmisten ylivelkaantumiseen. Bushin läpiajama American Dream Downpayment Act 12/2003 oli tuhoisa kannustava elementti, joka johti subprime-kriisiin. Mielestäni ainoa pätevä selitys tässä on uusliberalismin nimeäminen dogmaattiseksi ideologiaksi omistajuusyhteiskuntineen. Ei ole sattuma, että sekä sosialismissa että uusliberalismissa on sama avainkäsite: omistajuus. Sosialismissa se tarkoitti äärimmäisen pitkälle vietyä kollektiivista omistusta kun taas uusliberalismissa se merkitsi äärimmäisen pitkälle vietyä yksityisomistusta. Molemmat tiet ovat osoittautuneet tuhoisiksi.
Mykkänen ei pane merkille aivan oleellista muutosta amerikkalaisessa ajattelussa viimeisten vuosikymmenien aikana. Kun 1960-luvulla kärjistyivat yhteiskunnalliset ongelmat (Vietnamin sota, kansalaisoikeustaisteluun liittyvät ristiriidat, Watergate-skandaali) niin talouspolitiikassa oltiin hämmästyttävän samanmielisiä. Keynesiläisyys näytti kantavan läpi poliittisten ristiriitojen. Vasta 1970-luvun lopulla nouseva uusliberalismi muutti tilanteen. Vielä 1950-luvun lopulla Eisenhower piti uusliberalismia pelkkänä marginaali-ilmiönä ja siinä hän oli oikeassa. Tilanteen muutti ehkä se, että konservatiivit saivat joukkoihinsa ”älypäitä” kuten Milton Friedmanin ja Irving Kristolin. Keynesiläisyys taittui Chicagon koulukunnan tieltä ja päädyttiin vähitellen nykyiseen vastakkainasetteluun. Prosessi oli hidas ja vasta Fox TV ja muut oikean laidan tiedotusvälineet räjäyttivät median. Pääosin tämä räikeä vaihe toteutui 2000-luvulla.
Nykyisin on hyvin yleinen tapa peilata tapahtumien kulkua shokkitapahtuminen kautta. Näitä ovat esimerkiksi 9/11, Lehman Brothers jne. Voihan sen niinkin tehdä. Mutta silloin jäävät pitkälle aikavälille ulottuvat prosessit aivan liian vähälle huomiolle. Mielestäni Mykkänenkin kulkee osittain näitä tallattuja polkuja pitkin. Ei suinkaan Lehman Brothers aiheuttanut finanssikriisiä (eli siis jos Lehman Brothersia ei olisi päästetty konkurssiin olisi säästytty finanssikriisiltä !) eivätkä terroristit ilmestyneet kuviin 9/11 katastrofin seurauksena. Yksinkertaistukset ovat pitkien historian prosessien vähättelyä.
Ja lopuksi….
Kirja on tehty helppolukuiseksi ja se täyttyy lukijaa kiinnostavilla yksittäisten ihmisten haastatteluilla. Itse olisin toivonut syvällisempää analyysiä joidenkin tapahtumien syistä. Mutta varmaankaan Mykkänen ei ole pyrkinytkään Shillerin, Rajanin, Krugmanin ja Reichin viitoittamalle tielle. Mykkäsellä on sanomalehtimiehen ote , syvempi ajan luotaus jää toiseen kertaan. Kirja on raportti USA:sta.