sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Näännymmekö velkataakan alle?

Kansanedustaja ja vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Paavo Arhinmäki herätti keskustelua väläyttämällä Kansan Uutisten juhannushaastattelussa, että valtion ei tarvitse maksa lainojaan pois. Totta onkin, että käytännössä vanhat velat - niitä pois maksettaessa - korvataan uusilla lainoilla.

Turhan kategorisesti Arhinmäki asiansa esitti: Suomikin on kuulunut valtioihin, joka on vähentänyt velkaansa. Tämä tapahtui 1990-luvun alun laman ja finanssikriisin (2008) välissä, jolloin sekä valtion että julkisyhteisöjen yhteenlasketut velat vähenivät ajoittain 14 lihavan vuoden (1994-2007) aikana absoluuttisestikin, ei paljoa, mutta kuitenkin. Tärkein mittari eli julkisyhteisöjen velkojen suhde bruttokansantuotteeseen aleni em. välillä lähes 60 prosentista lähelle 30 prosenttia. Kannattaa huomioida, että edes 1990-luvun laman synkimpinä vuosina julkisyhteisöjen velan bkt-osuus ei noussut 56-57 prosenttia korkeammalle.

Arhinmäki viittaa Suomen valtion erittäin alhaisiin – jopa miinusmerkkisiin - korkomenoihin. Suomi on viimevuosina hyötynyt siitä, että uusien velkojen korot ovat olleet vanhempien velkojen korkoja alhaisemmat. Myös Arhinmäen toteamus, että kaikkihan joutuvat nykytilanteessa ottamaan (korona)velkaa pitää suurin piirtein paikkansa.

Maksavatko talouskasvu ja inflaatio velat pois? Kyllä, takavuosina näin tapahtui, mutta nyt inflaatio on ollut vuosia vähäistä ja talouskasvu on ollut aneemista. Niinpä finanssikriisin ja tämän päivän (2020) välisenä aikana velkojen bruttokansantuoteosuus on pysynyt suurin piirtein ennallaan. STTK:n pääekonomisti Patrizio Laina näyttää olevan sitä mieltä, että pikemminkin kuin puhutaan vanhan lainan maksamisesta pois korvaten se uudella, pitäisi puhua lainan ”hoitamisesta”.

Käsitän Arhinmäen kommentin siten, että hän näkee Suomen talouspoliittisen johdon vetäneen vuosikymmenien ajan liiallista niukkuuden linjaa, väljempikin talouspolitiikka olisi ollut perusteltua.

Edellä esitetystä huolimatta minuakin hirvittää julkisen talouden alijäämän kasvaminen 8 prosenttiin (kun oli päästy ennen koronaa alle kolmen prosentin tasoon), mikä merkitsee julkisen velan kasvua lähes 20 miljardilla eurolla.

Velkasuhde (julkinen velka/bkt) on pysynyt pitkään noin 60 prosentissa, mutta nousee nyt koronakriisin seurauksena tällä vuosikymmenellä - arvioijasta riippuen - 80-100 prosenttiin, joka on korkeahko bkt-osuus, mutta on kaukana Kreikan tai Italian tai Japanin vastaavista. Myös Yhdysvaltain velkasuhde - osin Donald Trumpin koronahuolettomuuden seurauksena – on kiivennyt pitkälti yli sadan.

::::::::::::::::::::::

Olen vuosien varrella ottanut näissä kirjoituksissa kantaa valtioiden velkaantumiseen monista eri lähtökohdista. Olen päätynyt aiemmissa kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että ultrakriittisellä suhtautumisella valtionvelkaan on historialliset syyt. Olen viitannut velkaan suhtautumisessa kurjistumisajatteluun, austerityyn. Kysymys on hiukan vaikeatulkintaisesta käsitteestä, sillä austeritylla voidaan tarkoittaa sekä positiivisessa mielessä sinnittelyä vaikeissa oloissa (esimerkiksi 1940-luvun lopulla Englannissa - Clement Attleen aikana niukkuudella selviytymisestä tehtiin kunnia-asia) että kansakunnan vyönkiristystä ahdinkoon saakka. Olen viitannut Suomessa käytössä olleeseen niukkuusajatteluun jälkimmäisessä mielessä eli niukkuuteen kurjistamismielessä. Tämä on hiukan rohkeasti sanottu, sillä ei meillä kovin monesti ole säästetty näännyttämismielessä. Voi siis kuulostaa absurdilta puhua austeritysta kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kysymys onkin periaatteiden välisestä taistelusta eli siitä onko velanotto ensisijassa sijoittamista tulevaisuuteen vai onko kysymys valtion pysyvästä (ja lisääntyvästä) velkaantumisesta.

Miten olen ottanut kantaa teemaan aiemmin?

Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin lapsilisäleikkauksineen (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja lapsilisien leikkauspolitiikkaan), vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella. Austerity-ketju jatkui 1990-luvun lama-ajan Iiro Viinasella.”

Tommi Uschanov totesi Niin & Näin -lehden 3/2013 kirjoituksessaan, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on…..kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle velkavastaisuudelle ja austeritylle vuosikymmenestä toiseen?

::::::::::::::::::

Hätkähdyttävää on, että koronakriisin seurauksena näytettäisiin olevan luopumassa austeritysta ja poliittiset tahot yli puoluerajojen ovat hyväksyneet tukipolitiikan ja elvyttävän talouspolitiikan, jota vielä finanssikriisin yhteydessä ylenkatsottiin. Tällä vuosituhannella meillä on viitattu toistuvasti välttämättömään niukkuuteen ainakin valtiovarainministeriön taholta. On synnytetty kuva, että poliitikoilla on hinku tehdä velkaa, mutta VM on viimeinen takalukko, joka on estänyt holtittomuudet.

Julkisessa keskustelussa tietyillä tahoilla meillä edelleen vallitsee Snellmanin austerity-henki. Niinpä toistuvasti viitataan syksyn budjettiriiheen, jossa väitteen mukaan veri punnitaan. Seurauksena sopeutus kurjistaa tavallisen kansalaisen elämää. Itse suhtaudun melko levollisesti talouden ja leikkauspolitiikan kurjistamisuhkailuihin.

Kaikesta huolimatta kasvun aneemisuus säilyy Suomen ja monien muiden kehittyneiden maiden vitsauksena. Totta kai haluttaisiin saada talouteen liikkumavaraa, ettei koko aikaa tarvitsisi taistella niukkuuden kanssa. Huono asia on, että länsimaat näyttävät menettäneen kyvyn nostaa tuottavuutta. Tuottavuuden nousu olisi välttämätöntä eläköitymisen ja ilmastonmuutoksen kustannusten kattamiseksi.

Kaikki tämä merkitsee, että velkaantumistaso jää selvästi totuttua korkeammalle tasolle puhuvat ”sopeuttajat” mitä tahansa.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Bolton vastaan Trump

John Boltonilta (71 v.) on ilmestynyt pitkään odotettu kirja hänen Valkoisen talon kuukausistaan Donald Trumpin turvallisuusneuvonantajana (huhtikuu 2018 – syyskuu 2019). Kirjan nimi on ”The Room Where It Happened” (2020). En ole lukenut kirjaa kokonaisuudessaan, mutta sitä on referoitu laajasti netissä sekä meikäläisissä ja ulkomaisissa lehdissä. Pyrin seuraavassa välttämään jo tunnettujen yksityiskohtien kertausta.

Mitä ajatuksia mies herättää minussa? Jostakin syystä minulle tulevat Boltonista mieleen Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles ja Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski. Kaikki kolme ovat omalla tavallaan kylmän sodan tinkimättömiä sotilaita. Ennen kuin tuli Trumpin avustajaksi Boltonilla oli pitkä ura virkamiehenä eri presidenttien hallinnoissa.

Bolton siis tunnetaan sotahaukkana. Kun Bolton tuli Trumpin avustajaksi, ajattelin aluksi, että siinä vakka on löytänyt kantensa. Trumpilla kaikki politiikka on kuitenkin ”henkilökohtaista” ja Bolton taas edustaa jyrkän periksiantamatonta vanhan kylmän sodan edunvalvontalinjaa. Trump sen sijaan haluaa miellyttää vastapuolta - omaa etuaan tavoitellessaan – niin räikeästi, että hän ylittää sopivuuden rajat ulkopoliittisesti herkissä kysymyksissä. Tässä mielessä Bolton on vanhan koulukunnan tiukka diplomaatti. Ei ollut lopulta ihme, että Bolton omaksumaansa ulkopolitiikkaa ajaessaan joutui sovittamattomaan ristiriitaan Trumpin kanssa.

Boltonin teksteihin tutustuessa herää kummallinen tunne, että tuoko hän mitään uutta Trumpista jo valmiiksi tiedettyyn. Vastaus: eipä juuri. Vain yksityiskohdat Trumpin tietämättömyydestä ja arvaamattomuudesta vahvistuvat. Boltonilla on toki ollut korkea asema Trumpin hallinnossa, josta käsin hän valaisee USA:n ulkopolitiikkaa huipulta käsin.

Pelottavinta Boltonin muisteloissa on että presidentti ei tunnu oppivan uusia asioita kerrasta eikä kahdesta: hän harjoittaa yksinpuhelua ja ”kuuntelee” lähinnä itseään. Analysoiva debatti jää kokematta.

Bolton toivoo, että Trump jää yhden kauden presidentiksi. Olisiko se mahdollista? Kyllä on, vaikka Trumpia ei tällä kirjalla kaadetakaan. Entä olisiko mahdollista, että Donald Trump luopuu suosiolla toisen kauden tavoittelusta? Näin voisi tapahtua, jos Trump katsoisi jossain vaiheessa mahdollisuutensa menetetyiksi. Toki tämä vaihtoehto on epätodennäköinen.

Monissa arvioissa puhutaan Boltonin henkilökohtaisesta kostosta: hän ei ole voinut antaa anteeksi saamiaan potkuja, varsinkin kun hän selvästi odotti, että hän pääsee muokkaamaan presidentin häilyvää ulkopolitiikkaa Boltonin ulkopolitiikaksi. Tätä mahdollisuutta Trump ei Boltonille antanut. Presidentti on kyllä tietämätön asioista, mutta hän on ylpeästi tietämätön.

Boltonin pelko on, että Trump vaarantaa kansallisen turvallisuuden ajaessaan omaa etuaan. Hän kertoo useita esimerkkejä, kuinka presidentti yritti suullisesti vaikuttaa valtionpäämiehiin omaksi henkilökohtaiseksi edukseen.

Presidentin kannatus ei ole mielipidemittauksissa kaksinen tällä hetkellä (tuore NYT:n mittaus: 50 % Bidenille, 36 % Trumpille). Korona ja sitä seurannut talouden repsahdus sekä rasismin leimahtaminen uusiin ulottuvuuksiin ovat tehneet tehtävänsä. Tumpilla on kuitenkin pinttyneet kannattajansa, jotka tukevat presidenttiä, vaikka hän - vain hiukan liioitellen - ampuisi jonkun Wall Streetillä. Tässä on presidentin hihaässä: osa äänestäjistä on jo antanut äänensä presidentille. Ja tämä osuus on suuri. Tämän joukon päätä ei Boltonin kirja muuta.

Suomi ja presidentti Niinistö ovat merkittävällä tavalla esillä kirjassa. Mielestäni on kiusallista, että Bolton näin pian Helsingin huippukokouksen (heinäkuu, 2018) jälkeen kertoo arkaluontoisia yksityiskohtia Niinistön sanomisista. Hyvin helposti neuvottelukumppani voi joutua Yhdysvaltain sisäpolitiikan välikappaleeksi. Ns. asiantuntijat ovat vähätelleet Niinistölle aiheutunutta haittaa. Tapahtunut vain osoittaa, kuinka varovainen on oltava, kun kertoo Trumpille luottamuksellisia asioita. Tilanne on eri, jos haluaakin antamansa tiedon vuotaa.

Boltonin kirjan ongelma on, että presidentti pääsee omilla julkisuudessa tapahtuvilla möläytyksillään aika lähelle Boltonin maalailemaa kuvaa presidentin päähänpistoista. Boltonin kirjoitusten paljastusarvo kärsii siis inflatorisesti Trumpin toilailuista. Miten piirtää karrikatyyri presidentistä, joka on jo varastanut shown?

Kaiken presidentillisen sekoilun rinnalla Boltonin tosikkomainen kylmän sodan politiikka kuulostaa tylsältä ja vanhanaikaiselta, mitä se kieltämättä onkin.

Mitä demokraatit voivat tarjota vastineeksi Trumpille? Asiallista, reaalimaailmaan perustuvaa ulkopolitiikkaa ja vastuullista talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Tämä kuulostaa tietysti Trumpin improvisoidun eliksiirin rinnalla kovin mielikuvituksettomalta, mutta sitä Yhdysvallat juuri nyt tarvitsee. Presidentti-instituutio täytyy normalisoida.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Historian uudelleenkirjoittamisesta

Historiaa on aina kirjoitettu uudelleen siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Tämä on ymmärrettävää, sillä tietomäärä menneisyydestä kasvaa ainakin yksityiskohtien osalta. Historia kirjoitetaan uudelleen myös siksi, että näköala menneisyyteen muuttuu, nähdään kokonaisuudet eri tavalla kuin ennen jne. Tässäkään ei välttämättä ole mitään omituista.

Sitten on historiankirjoitusta, jossa tarkoitushakuisesti nähdään kokonaiset historiaprosessit uudella vääristelevällä tai kiistanalaisella tavalla. Tällöin joudutaan haasteen eteen: onko se historiankirjoitus, jonka olen itse omaksunut ”oikea” (so. ”objektiivista totuutta tavoitteleva”, jota ei voida hevillä asettaa kyseenalaiseksi) vai onko kysymys tietoisesta tosiasioiden sivuuttamisesta jotakin historian vaihetta koskien.

Usein historia on propagandakanavien taistelukenttä, jota historiaan perehtyjä ei välttämättä edes tunnisteta. Kylmän sodan aikana nykyhistoriaa (toisen maailmansodan jälkeistä historiaa) kirjoitettiin useista eri näkökulmista, joista sitten saattoi valita sen, joka tuntui lähinnä totuudelta. Kirjoitin itse sivulaudaturtyöni aiheesta ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Nyt uudelleenluettuna on helppo havaita, että tulkinnat muuntuvat vuosikymmenien kuluessa, jos kirjoittaisin samasta teemasta nyt.

Ainoa mahdollisuus pysyä totuuden jäljillä on riittävän monipuolisen lähteistökannan omaksuminen ja omien oivallusten käyttäminen johtopäätösten teossa. Ongelma vain on se, että useimmilla ei ole pohjatietoja eikä perehtymiseen vaadittavaa aikaa suorittaa analyyseja menneisyydestä.

Mediamaailman muuttuminen on yksi menneisyyden tulkintoja vaikeuttava näkökohta. Vain hieman liioitellen voidaan sanoa, että kuka tahansa mielipidekirjoittaja voi heittäytyä ”asiantuntijaksi”. Olen kirjoittanut ”vaihtoehtoisesta totuudesta” joidenkin historian yksityiskohtien osalta. Mielipiteiden esittäjistä ei ole pulaa.

Nyt tarkoitan kuitenkin kokonaan uuden vaihtoehtoisen totuuden kirjoittamisesta. Joudutaan helposti pääsemättömään suohon. Esimerkiksi Donald Trumpille kulloinenkin totuus on aina se, mikä palvelee parhaiten meneillään olevia poliittisia tarkoitusperiä. Tähän maailmaan on ollut vaikea sopeutua muutoin kuin kieltämällä propagandistiset tulkinnat. Mutta entä jos puolet kansakunnasta uskoo mitä mielikuvituksellisempia ”tulkintoja”? Epätoivo valtaa mielen?

:::::::::::::::::::

Vladimir Putin näyttää valinneen omanlaisensa vaihtoehtoisen totuuden markkinat ja markkinoinnin. Hän haluaa muuttaa kiveenhakattuja historian totuuksia hakkaamalla kiveen uuden näkemänsä/haluamansa totuuden.

En yritäkään perata koko putinilaista tarinaa, mutta koetan päästä edes jossain määrin jyvälle, mitä tapahtuu. Lähtökohdaksi otan pitkähkön artikkelin amerikkalaisessa ”National Interest”-lehdessä (kesäkuu 2020). National Interestia julkaisee ajatushautomo ”The Center for National Interest”, jolla on siteitä Venäjälle. Artikkelin hätkähdyttävä asia on, että se on Vladimir Putinin kirjoittama (tai paremminkin Putinin nimissä kirjoitettu). Artikkelin nimi on ”The Real Lessons of the 75th Anniversary of World War II”. Artikkelin tarkoituksena on siis kertoa, mitä toisessa maailmansodassa oikeasti tapahtui. Kysymys on aivan systemaattisen vyörytyksen käynnistämisestä historian uudelleenkirjoittamiseksi, joka on jatkoa aiemmille samantyyppisille pyrinnöille.

National Interestin artikkeli on kirjoitettu tyyliin ”nyt seuraa suuri totuus” ja joku voisi toki sanoa, että ”näinkin asia voidaan nähdä” . Ongelma on se, että kokonaisuus on propagandan läpitunkema. Niinpä – Putinin mukaan - Neuvostoliitto voidaan nähdä pääasiallisena natsi-Saksan kukistajana, Puola aggressiivisena maailmansodan aloittajana ja Liettuan, Latvian ja Viron anastaminen perusteltuna ja laillisena toimenpiteenä. Kaikki nämä voidaan asettaa kyseenalaiseksi lännessä omaksutun historianäkemyksen pohjalta. Toisen maailmansodan historia pitäisi tämän venäläisen näkemyksen mukaan kirjoittaa merkittäviltä osin uudelleen.

Artikkeli pitää liittää näinä päivinä Punaisella torilla nähtävään sotilasparaatiin, jonka tarkoituksena on osoittaa Neuvostoliiton armeijan valtava merkitys sodan lopputulosta arvioitaessa. Putin torjuu väitteen, että Venäjä yrittää kirjoittaa toisen maailmansodan historian uudelleen. Hän siis väitteen mukaan päinvastoin kaivaa esiin totuuden. Esimerkki: Puolan näkeminen toisen maailmansodan uhrina juontuu ennen sotaa tehdyistä sopimuksista. Venäjän näkemyksen mukaan Puola jätetiin natsiarmeijan jyrän alle, kun taas Neuvostoliiton suorittama Itä-Puolan miehitys ei kuulunut ”alkuperäisiin ” Neuvostoliiton suunnitelmiin. Baltian maiden osalta taas ”vapauttajan” ja ”valtaajan” käsitteet ovat menneet sekaisin. Uskokoon ken voi.

Putinin mielestä Neuvostoliitto oli pakotettu allekirjoittamaan Molotov-Ribbentrop -sopimus läntisten valtioiden taktikoinnin seurauksena.

:::::::::::::::::::

Edellä esitettyä taustaa vasten on ymmärrettävä myös Venäjällä nähdyt uutisoinnin, joiden mukaan suomalaiset sortuivat Itä-Karjalassa kansanmurhaan 1941-44. Kampanja käynnistäminen perustuu FSB:n vapauttamiin dokumentteihin sodan ajalta. Venäläiset ovat myös ilmoittaneet, että on perustettu työryhmä (tai ”seminaari”) jonka tehtävänä on selvittää ”faktat” noiden aikojen todellisista tapahtumista. Suomalaiset – tarkoittaa Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuortevaa – ovat uutisoinnin mukaan sitoutunet ”työryhmätyöhön”, jonka Nuorteva on kieltänyt.

Venäjän toimissa on se omituinen piirre, että ”kansanmurha” on jo etukäteen julistettu faktaksi, jota nyt sitten pitäisi ryhtyä ”tutkimaan”. Suomalaisessa miehityshallinnossa leireineen on paljon arvosteltavaa, jota ei käsittääkseni ole piilotettu suomalaisten historioitsijoiden toimesta. Ongelma tahtoo olla se, että venäläisten puolelta otetaan suomalaisten tutkimat faktat vastaan, mutta hyödynnetään niitä yksipuolisesti vain venäläisten kansallisen edun näkökulmasta.

Kansallisarkiston tavoitteena on asiantuntijoiden vierailuvaihtojen avulla tutustua toisen osapuolen arkistoihin, mutta valtiollisia ”totuuskomissioita” ei haluta Suomen puolelta. Ne ovat ikuisia riitelykohteita, joita käytetään propagandavälineenä kansallisten etujen ajamiseksi. Yleensäkään ei pitäisi antautua vaaraan, että tutkitaan ”yhdessä” toisen osapuolen tekosia ilman kokonaisuuden hahmotusta. Samantyyppisiä elimiä se on halunnut perustaa myös muiden naapureidensa kanssa. Tavoitteena on muuttaa vakiintunutta historiallista totuutta Venäjän mieleiseen suuntaan.

Iltasanomien mukaan Putin on tämän vuoden tammikuussa sanaillut, että ”me tukimme heidän likaiset suunsa näillä (nyt ja tulevaisuudessa julkaistavilla dokumenteilla) ikiajoiksi”. Asiakirjoissa väitetään suomalaisten käyttäneen kansanmurhissa kaasukammioita ja elävältä hautaamista. Nämä väitteet on tietenkin torjuttu. Suomalaisten puolelta hankkeita pidetään poliittisina. Suomen puolelta on myös viitattu liittoutuneiden valvontakomission tutkimuksiin, joissa ei ole esitetty väitteitä kansanmurhasta. Sotakorvaukset kattavat myös väärinkäytökset, joihin sorruttiin miehityshallinnon aikana. Nämä vaiheet on jo käsitelty sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä ja Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947.

On mahdollista, että koko hanke osa Venäjän uhriksijoutumisprojektia toisessa maailmansodassa (27 miljoonaa menehtynyttä). Nyt halutaan kerta kaikkiaan kertoa oma versio tapahtumista riippumatta siitä, kuinka paljon totuutta niissä on mukana.

Eräs selitysmalli on, että Putin puolustaa omaa heikentynyttä asemaansa, antamalla ymmärtää, että vakiintunut historiankirjoitus kohtelee väärin Venäjää. Tämä johtaa helposti siihen, että historia on vain kansallisen edun jatke. Suomen puolelta on pidetty tähdellisenä vastata kohta kohdalta esitettyihin väitteisin eikä ole väistelty esitettyjä syytöksiä, kuten joskus aiemmin on tehty. Tästä on ollut seurauksena se, että naapuri valikoivasti referoi Suomen antamia vastauksia omaksi edukseen.

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Kansalliskirjailija Linna vastaan kansallisrunoilija Runeberg

Panu Rajala on kirjoittanut elämäkerran J.L. Runebergistä. Teoksen nimi on ”Kansallisrunoilija. J.L. Runebergin elämä” (Minerva, 2020). Rajala on perehtynyt perusteellisesti sekä ihmiseen nimeltä J.L. Runeberg että hänen tuotantoonsa. Monessa suhteessa Rajala on kirjoittanut lopullisen elämäkerran.

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa arviota kirjasta, vaan tarkastella Rajalan käsityksiä Runebergin ajatusmaailmasta verrattuna kansalliskirjailija Väinö Linnan ajatuksiin tavallisesta suomalaisesta ihmisestä – sotilaasta - sodan pyörteissä. Kuten tunnettua Linna vierasti Runebergin yläluokkaista ja ylemmyydentuntoista asennetta. Pitikö tämä tarkalleen ottaen paikkansa, siitä on erilaisia käsityksiä.

Linna on tässä asenteiden taistelussa paraatipaikalla, kun pystyi arvioimaan Runebergiä ja hänen kirjoituksiaan sata vuotta runoilijan keskeisen tuotannon ilmestymisen jälkeen. Rajala vastaa Runebergin puolesta haudan takaa.

Rajala sanoo, että Runebergin näkemys oli tavallisen sotilaan näkemys, ja että se oli samantapainen ”sammakkoperspektiivi” kuin Linnalla oli ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Käsitettä sammakkoperspektiivi en tiedä Linnan käyttäneen, vaan sitä käytettiin kriittisissä arvioinneissa, kun katsottiin Linnan antavan asenteellisen kuvan upseeristosta. Tosiasiassa Linna sodan käyneenä pikemminkin läpivalaisi tavallista suomalaista sotilasta ja hänen asennemaailmaansa sellaisena kuin hän sen näki. Lopputuloksena – kuten myöhemmin käy ilmi – Runeberg ja Linna näkevät suomalaisen jokamiehen eri näkövinkkelistä.

Aivan kuten Linnankin kohdalla tapahtui, Runebergin kirjallisten hahmojen vastineita haettiin elävästä elämästä. Niillä siis kuviteltiin olevan olemassa olevan vastakappale reaalimaailmassa. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Molemmat testasivat syntyneitä tekstiluonnoksia lähipiiriläisillä, Runeberg myös julkaisemalla tekstejä lehdissä.

Sekä Linnan että Runebergin teoksia sovitettiin elokuviksi ja näytelmiksi, joista on käyty intensiivistä - ja kriittistä – keskustelua. Yhteistä molemmille kirjailijoille oli arvosteleva suhtautuminen joihinkin upseereihin – mutta ei kaikkiin. Kunnia sodasta haluttiin antaa miehistölle. Erityisesti Runeberg on syyllistävä sodanjohtoa kohtaan. Linnan kritiikin – tai arvostuksen - kohteena ovat lähiesimiehet.

:::::::::::::::::::

Linnan suhdetta Runebergiin olen käsittelyt useissa kirjoituksissani aikaisemminkin. Ohessa sitaatti kirjoituksestani ”Väinö Linna antoi suomalaisille `pään´” vuodelta 2014: ”Linnan esseekokoelman eräässä tekstissä (Kootut teokset VI. Esseitä, ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti”, puhe Åbo Akademissa 1964) hän toteaa Runebergistä seuraavasti: ”Hän vaatii (suomalaisilta) yksinkertaisesti liikaa….. sillä hänen ihmisensä on liian nöyrä , liian sitkeä, liian urhoollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen ja rääsyinen”. Linna koki Runebergin suhtautumisen suomalaisiin alentuvana, mutta ei suinkaan niin, etteikö hän toisaalta olisi arvostanut suomalaisten ahkeruutta ja periksiantamattomuutta.

Eikö Linnan olisi pitänyt arvostaa Runebergiä sen kuvan perusteella, minkä runoilija loi suomalaisista? Näin ei ole, sillä Linna näki Runebergin suhtautumisessa elitistisen ajattelun. Runeberg katsoi ikään kuin yläviistosti suomalaisiaan, vaikka sijoittikin heihin joitakin jaloja piirteitä.

Avaimena Linnan näkemään Runebergin ihmiskuvaan on runoilijan aliarvioiva suhtautuminen suomalaisten älyyn. Runeberg antaa kuvan, että kyllähän suomalaiset sitkeitä ovat, mutta vähän yksinkertaisia.

Voin kuvitella, että Linnan sisällä kiehui ärtymys. Hän oli itse esimerkki ihmisestä, joka kypsyi tehdastyöläisestä kansalliskirjailijaksi. Tähän formulaan ei kerta kaikkiaan sopinut kuva vähään tyytyvästä pienestä kirjailijaolennosta: ”Sanottakoonpa Runebergistä mitä tahansa, niin demokraattia hänestä ei saa tekemälläkään”.

Linna taisteli aktiivisesti Runebergin suomalaisista antamaa kuvaa vastaan. Hän vastasi Runebergille kirjoissaan. Linnan oletus on, että runebergiläinen kuva tavallisesta kansasta on iskostunut sivistyneistön sisimpään. Tuntemattomassa sotilaassa näitä sivistyneistön hahmoja edustivat eräät upseerit, joihin Linna istuttaa joitakin vähemmän mairittelevia piirteitä: he ovat koppavia ja ylemmyydentuntoisia. Jos he olivat vielä rohkeita (kuten Lammio) alaisten kiukku kiehui yli äyräiden.

Ei Linnan kuva upseeristosta ollut toki kategorinen. Hyväksynnän saivat sivistyneistöä - ja toisaalta kansanmiehiä - edustavat upseerit, jotka kasvoivat tehtäviensä mukana.

Mistä tämä kaikki johtui? Minusta Väinö Linna on suomalaisen sivistystahdon ilmaisijana korvaamaton. Hän uskoi kansansivistyksen viisaaksi tekevään vaikutukseen. Ei siihen väliin tarvittu Runebergiä mestaroimaan. Toisaalta hän uskoi suomalaiseen käytännön järkeen enemmän kuin rikkiviisaaseen snobismiin.

Linna toteaa, että (runebergiläinen) ”ylhäältä päin tuleva myötätunto” ei enää riitä. Ja hän jatkaa avainlauseella: ”Tuntemattomassa sotilaassa minä annoin …. suomalaiselle sotilaalle jotakin, jonka Runeberg oli unohtanut hänelle antaa, nimittäin pään….” Sama ilmenee teoksessa ”Täällä Pohjantähden alla”: kirjasarjassa näkyy Linnan oman todistuksen mukaan, ”etteivät alemmat kansankerrokset olleet omaksuneet heille varattuja rooleja”.

:::::::::::::::::::::

Syntyy mielenkiintoinen tilanne, kun Rajala ryhtyy kiivaasti ”puolustamaan” Runebergin tyhmää sankaria verraten Sven Tuuvaa Tuntemattoman Lahtiseen (Veikko Sinisalo tulkitsee molempia rooleja elokuvassa!), joka ei luovu konekivääristään lojaalisuuttaan missään olosuhteissa. Sanoisin, että vertailu ontuu. Jostakin syystä Rajala kiusaantuu Linnan kertoessa esseessään, että hän antoi suomalaisille jotain sellaista, jonka Runeberg unohti, nimittäin ”älyn”. Linnalla oli omat syynsä korostaa kansanmiehen käytännön fiksuutta kontrastina ylemmyydentuntoisten upseerien kaikkitietävyydelle. Rajala monisanaisesti perustelee, että Sven Tuuvalla oli ”pää”: ”hänen päänsä noudattaa sydämen vaistomaista käskyä”. Tulee tunne, että Linna puolustaa (Lahtisen) työväenluokkaista taustaa herraskaista suomenruotsalaisuutta vastaan. Rajala taas jakaa Runebergin maailmankatsomuksen.

Linnalla ja Runebergillä (Rajalalla) on erilainen käsitys sodan olemuksesta. Se, mikä Runebergille on eettisesti komeaa ja ihannoivaa, on Linnalle silpoutuneita ruumiita, joiden luotaantyöntävyys loitonnetaan mielestä räikeällä pilalla: Runeberg (”Döbeln Juuttaalla” Teivas Oksalan suomennoksena): ”Oli harvennut väki, aukkoja vaan/näki kautta hän ruotujen”. Linna Hietasen irvailemana muisteli Tuntemattomassa samaa kohtaa vähän sinne päin: ”von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen”. Sodan käynyt Kari Suomalainen HS:n pilapiirroksessa (30.1.1955) kuvailee Runebergin ajattelua seuraavasti: ”toiset luovat ravasta ihanteita” ja Linnan ajattelua taas seuraavasti: ”ja toiset tekevät ihanteista rapaa…”

::::::::::::::::::::

Yhteenvetona Rajala toteaa, että ”Väinö Linna törmäyttää toistuvasti runebergiläisiä ihanteita omaa sodankuvaustaan vasten” ja päättelee , että ”Runeberg oli Linnalle jollakin tavalla rakas vihollinen”. Syytä on muistaa, että esseissään Linna antaa suuren arvon Runebergille runoilijana.

Rajala kuvaa vielä yhdellä tapaa Runebergin ja Linnan ajattelun eroa. Kysymys on suhtautumisesta lottiin. Runebergin lottakuva ”Lotta Svärdissä” on hyvin ihanteellinen: ”Hän on pelastava enkeli ja hänestä tulee myöhempinä aikoina sotiin komennettujen naisten kotimainen esikuva Lotta Svärd -järjestön kantaäiti”. Linnan lottakuva typistyy ”Raili Kotilaisen” hahmoon, joka on läpeensä seksuaalinen olento. Hänestä tulee halveksittu olento, eräänlainen kiertopalkinto. Runebergin ja Linnan lottakuvat – Lotta Svärd ja Raili Kotilainen - muodostavat ääripäät lotan roolista, kuten Rajala toteaa.

Panu Rajala haluaa saada viimeisen sanan tässä debatissa kansalliskirjailijan ja kansallisrunoilijan välillä todetessaan teoksensa jälkisanoissa , että ”hyvästä yrityksestä ja tutkimuksen taustatuesta (Nummi, Varpio) huolimatta hänen (Linnan) ei onnistunut suistaa Runebergiä jalustaltaan”.

Rajala näyttää samaistuvan niin voimakkaasti Runebergin hahmoon, että hänen näkemyksensä kansallisrunoilijasta on lopulta subjektiivisesti runoilijaa puolustava.

Mielestäni kumpikin suurmiehistä lähestyy suomalaisuutta omanlaisesta lähtökohdasta: Runeberg kuvaa heräävän kansakunnan itsetunnon nousua, kun taas Linna kuvaa tasa-arvoistuvan Suomen ponnisteluja kohti vaurautta ja omien voimavarojen kokeilua. ”Täällä Pohjan tähden alla” -teoksessa Linna kuvaa irtautumista vanhasta maailmasta ja taistelua tavallisen kansalaisen hyvinvoinnin puolesta.

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Olympiakisojen sattumusten historia

Argentiinalainen urheilutoimittaja Luciano Wernicke on kirjoittanut teoksen ”Olympialaisten merkillinen historia”, jossa hän keskittyy kisojen sattumuksiin ja anekdootteihin koko olympiahistorian ajalta 1896-2016.

Alun perin espanjan kielisen kirjan (2012) on kääntänyt englannin kielestä Juuso Arvassalo (2020). Englanniksi kirja on ilmestynyt nimellä ”The most incredible Olympic stories”.

Teos koostuu pienistä irrallisista tarinoista, joiden lukemisen voi aloittaa milteipä mistä kohtaa kirjaa tahansa. Tämä tekee lukemisesta todella helppoa, miltei höyhenen kevyttä. Mukavaa unilukemista!

Kirjassa keskitytään kesäolympialaisiin johtuen varmaan halusta saada levikki mahdollisimman suureksi. Käyn seuraavassa läpi kirjan teemoja oman kiinnostukseni pohjalta enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä. Höystän Wernicken tarinoita omilla kommenteillani.

Omaan kesäolympialaisten seurantaani kuuluvat kaikki olympialaiset Rooman (1960) kisoista lähtien, joskin pikkupojan muistikuvat Roomasta ovat hatarat. Joka tapauksessa seurasin kisoja isovanhempieni luona televisiosta koulun kesäloman viimeisinä päivinä. Tokion olympiakisat (1964) sytyttivät todellisen innostuksen aina omatekoista tilastoseurantaa myöten. Japanille kisat olivat elintärkeät, olivathan ne ensimmäiset kisat Aasiassa. Japanilaiset halusivat osoittaa, että he pystyvät järjestämään kisat loistokkaasti, kuten sitten kävikin. Kirjassa jokaiseen kisaan nimetään sankari ja Tokiossa tuon tittelin ansaitsi amerikkalainen uimari Don Schollander neljine kultamitaleineen. Japanilaiset muistavat kitkerästi kisat siitä, että hollantilainen Anton Geesink voitti judon avoimen sarjan. Tämä japanilaisten ”oma” laji oli ensimmäistä kertaa olympiaohjelmassa. Omiin muistikuviini on syöpynyt Bob Hayesin valtava nopeudenpurkaus miesten satasella ja pikaviestissä.

Mexico Cityn kisat muistetaan Tommie Smithin ja John Carlosin ”mustan käden” mielenosoituksesta palkintopallilla. Kun tätä kirjoitettaessa meneillään ovat rasisminvastaiset myötätunnon osoitukset George Floydin muistoksi kaikkialla maailmassa, voi vain todeta, miten vähän onkaan tapahtunut edistystä rotujen välisessä tasa-arvossa, vaikka kansalaisoikeusliike onkin tehnyt hyvää työtä.

Palkintopallilla Smithin ja Carlosin kanssa seisoneelle ja myötätuntoa osoittaneelle australialaiselle Peter Normanille ”kostettiin” kansallisen liiton taholta estämällä häneltä seuraaviin kisoihin osallistuminen.

Vuoden 1936 olympiasankari Jesse Owens - haastateltuna - ensin kritisoi yhteyttä, jossa Smithin ja Carlosin mielenilmaus tapahtui ja korjasi sitten lausuntoaan ymmärtävämpään suuntaan.

Muutakin vavahduttavaa tapahtui. Mexico Cityn opiskelijamielenosoitukset, jotka kohdistuivat maan räikeisiin demokratiavajeisiin yritettiin kisojen aikaan häivyttää julkisuudesta, mutta totuus tiedetään: satoja mielenosoittajia ammuttiin.

Kisat muistetaan yli 2000 metrin korkeudella käydyistä kilpailutapahtumista. Kestävyyslajeissa tulokset heikkenivät ainakin 1500 metrin juoksusta ylöspäin, pikamatkoilla hyöty oli selvä: satasella Jim Hines juoksi 9,95 (virallisesti ”käsiajanotolla” 9,9) ja 400 metrillä Lee Evans 43,86 (virallisesti ”käsiajanotolla” 43,8) molemmat kirkkaasti uusia maailmanennätyksiä. Kaikkien huikein oli kuitenkin Bob Beamonin tulos 8,90 pituudessa. Muistan elävästi reagointini: tulosta ei voinut mitenkään uskoa. Kaiken lisäksi Beamonin ”jänöjussipomppiminen” suorituksen jälkeen antoi ymmärtää, että tulos ei ollut läheskään haamurajoihin yltävä.

Tärkeä asia, joka kirjassa sivuutetaan on afrikkalaisten juoksijoiden läpimurto, johon Mexico Cityn poikkeukselliset olosuhteet tarjosivat hyvän ympäristön.

Vuoden 1972 Münchenin kisoissa poikkeukselliset tapahtumat jatkuivat. Palestiinalaisen Musta syyskuu -järjestön terroristit tunkeutuivat olympiakylään ja ottivat pankkivankeja. Seuranneessa panttivankien vapauttamistilanteessa toistakymmentä ihmistä menehtyi. Muistan, kuinka äärimmäisen suuttunut olin poliisin aivan liian uhkarohkeasta ja epäonnistuneesta panttivankien vapauttamisyrityksestä.

Kisojen uintilajien ja kaikkien lajien kuningas oli Mark Spitz, joka voitti seitsemän kultaa, joista kolme tuli viesteistä. Mielenosoitukseltakaan ei vältytty, kun 400 metrin kaksi parasta Vince Matthews ja Wayne Collett käyttäytyivät palkintopallilla epäurheilijamaisen välinpitämättömästi. Muistan tilanteen: minusta he käyttäytyivät enemmänkin ajattelemattomasti kuin osoittivat protestihenkeä. Joka tapauksessa kilpailukieltoa tuli!

Montrealin kisojen suuri tähti oli Nadia Comaneci kolmella voimistelukullallaan. Myöhemmin hän keräsi huomiota kertoessaan, miten häntä kohdeltiin kaltoin Ceausescun Romaniassa. Muutoinkin poliittinen peli neuvostoblokin sisällä herätti vastenmielisyyttä varsinkin voimistelussa: joskus vaikutti, että mitalien jakaminenkin sovittiin poliittisella diilillä.

Olympiakisoissa on nähty myös laajoja kansainvälisiä ”protesteja”. Tarkoitan nyt boikotteja, joissa kymmenet maat jäävät pois kisoista vastustaessaan isäntämaan jotain kansainvälisen oikeuden rikkomusta. Näin kävi sekä Moskovan (1980) että Los Angelesin (1984) olympiakisoissa. Moskovassa länsimaat vastustivat boikotilla Neuvostoliiton Afganistanin miehitystä. Pois jäi 64 maata. Los Angelesin boikotti oli tavallaan kostoboikotti länsimaiden pannalle edellisisissä kisoissa. Neuvostoliitto-johtoinen leiri jäi pois kisoista (14 maata).

Kyseiset kaksi tapausta ovat kylmän sodan ilmentymiä aivan sen viime hetkillä.

Soulin kisojen (1988) dramatiikan huippua edusti kaksintaistelu Carl Lewisin ja Ben Johnsonin välillä 100 metrin finaalissa. Hekumaa kesti 9,79 sekuntia, Johnsonin voittoajan verran. Sitten putosi pommi: kaksi päivää myöhemmin Johnsonin virtsasta löytyi Stanozolia. Siihen päättyi käytännössä Johnsonin sensaatiomainen ura. Itse ihmettelin monien doping-tapausten kohdalla jonkin urheilijan (ml. Johnson) äkillistä tulosparannusta tuloskehityksen muutoin polkiessa paikallaan. Tarvittiin uudenlaista potkua ja silloin turvauduttiin dopingiin.

Doping-ongelman suuruutta on vaikeaa edes suurin piirtein arvioida. Se on joka tapauksessa suuri olympiakisojen historiassa. Jo itäsaksalaisten menestys 1970-luvulla oli oire dopingin systemaattisesta ja valtiojohtoisesta käytöstä. Pahimman massiivisen käytön ajateltiin ehkä olevan ohi 2000-luvulle tultaessa. Toisin kävi. Venäläisten urheilijoiden järjestelmällinen käyttö oli ja on iso takaisku dopingin vastaisessa työssä.

Sydneyssä vuonna 2000 pikajuoksija-pituushyppääjä Marion Jonesilla oli huikea menestys. Jäykänoloisesti juossut amerikkalainen voitti kolme kultaa. Seitsemän vuotta Sydneyn jälkeen Jones myönsi dopingin käytön ja menetti mitalinsa.

Barcelonan kisoissa 1992 murrettiin eräs olympialiikkeen tabu lopullisesti: ammattilaisten sallittiin osallistua kisoihin. Koripallossa tämä johti siihen, että Yhdysvaltain joukkue koostettiin NBA:n huippupelaajista. Syntyi ns. ”Dream Team”.

Pekingin kisat (2008) muistetaan kahden mestariurheilijan uimari Michael Phelpsin ja pikajuoksija Usain Boltin voittokulusta. Phelps löi Spitzin ennätyksen kahdeksalla kullalla ja Boit osoitti ylivoimansa voittaessaan kolme kultamitalia maailmanennätysajoilla.

:::::::::::::::::::::::

Lopuksi katsaus vielä siihen, miten Suomi ja suomalaiset ovat kirjassa esillä. ”Helsingin kisat olivat olympiahegemonian käännekohta”, toteaa Wernicke komeasti, mutta ei siitä syystä, että Helsingissä olivat ”viimeiset kunnon kisat”, niin kuin suomalaiset vuosikymmeniä kehuivat, vaan sen takia, että Neuvostoliitto oli ensimmäistä kertaa mukana. ”NL” keräsi melkein saman mitalimäärän kuin kymmeniä vuosia mitalitilastoja hallinnut USA. Totta kai kirjoittaja muistaa mainita Paavo Nurmen olympiatulen sytyttämisen. Wernicken mielestä kysymys oli hyvityksestä, kun Nurmelta estettiin osallistuminen Los Angelesin vuoden 1932 kisoihin.

Suomalaiset ovat niukasti esillä Wernicken kirjassa. Ritola toki mainitaan ja Tero Pitkämäestä kerrotaan olympiakisojen ulkopuolelta tapahtunut onnettomuus, kun hänen keihäänsä osui toisen urheilijan kylkeen. Perin tyypillistä, että tällainen sattuma nostetaan varsinaisten urheilusaavutusten edelle.

Pekka Vasala mainitaan, mutta lähinnä kenialaisen keski- ja pitkänmatkan juoksijan Kipchoge Keinon poikkeuksellisen uran yhteydessä.

Toki suomalaiset ovat paremmin esillä 1920- ja 30-luvun saavutusten yhteydessä, ja ansaitusti ihailevaan sävyyn. Yksi on kuitenkin ylitse muiden: Paavo Nurmea Wernicke ei sivuuta, vaan ylistää hänen saavutuksiaan Antverpenissa 1920, Pariisissa 1924 ja Amsterdamissa 1928.

Vuoden 1932 Los Angelesin kisoja arvioidessaan Wernicke nostaa Nurmen yhdeksi kisojen keskeisistä hahmoista. Nurmi asetettiin kilpailukieltoon ammattilaissyytteiden takia jo ennen kisoja. Wernicken myötätunto on Nurmen puolella ja hän saa ansaitusti myötätuntoa monen tekstikappaleen verran.

:::::::::::::::

Luciano Wernicken kirja on pieniin kappaleisiin jaettua dokumentointia, jota on äärimmäisen helppoa lukea palasina. Kirjan nimeksi sopisi olympialaisten sattumusten historia. Anekdootit olen kyllä tässä kirjoituksessa jättänyt vähemmälle.

lauantai 13. kesäkuuta 2020

Winston Churchillin kaksi sotaa

”Churchill” on vuonna 2017 valmistunut elokuva liittoutuneiden sodanjohdon toimista muutamina päivinä ennen Normandian maihinnousua kesäkuussa 1944. Elokuvassa tarkastellaan keskeisten johtajien Eisenhowerin, Montgomeryn ja Churchillin suhteita noina dramaattisina päivinä.

Jonathan Teplizkyn ohjaamaa elokuvaa ei tuotu Suomeen lainkaan. Ymmärrän päätöstä katsottuani elokuvan TV1:stä 6.6.2020. Pääosassa on Brian Cox (Churchill).

Elokuva alkaa – kuvitellusti - Churchillin vaeltaessa hitaasti Normandian rannikolla tuoden lähes 30 vuotta aiemmin koetun ensimmäisen maailmansodan raskaat muistot mieleen. Aallot värjäytyvät Churchillin mielessä verenpunaisiksi, ruumiita on kaikkialla…... Hän ajattelee sotaa yhtä paljon ensimmäisen maailmansodan veren tahraamana päätöksentekijänä kuin toisen maailmansodan pääministerinä.

Seuraavaksi hypätään keskelle sotaa Churchillin maatessa juopumisesta (?) väsyneenä työtilansa lattialla Downing Street 10:ssä. Ei auta, on lähdettävä korkea-arvoisten vieraiden tapaamiseen…kuningas, Eisenhower, Montgomery, muita kenraaleja…. Kysymys on viimeisestä strategisesta tapaamisesta ennen operaatio Overlordin käynnistämistä eli hyökkäystä saksalaisten kimppuun Normandian rannikolla. Itse asiassa kysymys on enää vain sovitun operaation siunaamisesta. Muiden paikalla olijoiden suureksi ällistykseksi Churchill toteaa suorasukaisesti, että resurssit ovat aivan liian pienet saksalaisten lyömiseksi. Kaiken lisäksi saksalaiset kostaisivat ranskalaisille siviileille….. 160 000 uhria….. Joukot pitäisi hajauttaa eikä tapattaa yhdessä pisteessä….. D-Dayta ei voi siirtää, toteavat kenraalit.

Churchill vaatii toteutettavaksi uutta jo ennalta omassa päässään hautomaansa suunnitelmaa: hyökkäys tapahtuisi Egeanmerellä! Tilanteen laukaisemiseksi Eisenhower pyytää tavata Churchillin kasvotusten. Syntyy väittely, jossa Churchill tuntuu käyvän eri sotaa kuin Eisenhower, nimittäin ensimmäistä maailmansotaa. Eisenhower toteaa kyynisesti, että Churchill ”yrittää voittaa viime sodan”. Englantilainen kenraali yrittää välittää, mutta tosiasiassa pyrkii kääntämään Churchillin huomion kotirintaman hengen ylläpitoon – pääministerin keskeiseen tehtävään - siis pois varsinaisista sotatoimista. ”Pitääkö minun ruveta klovniksi?”, tuskailee Churchill. Churchill jää tappiolle voitonmerkkeineen. Nyt amerikkalaiset ovat kukkona tunkiolla, kärjessä Ike….

Vielä kolmea päivää ennen D-Dayta Churchill yrittää pitää yllä rinnakkaissuunnitelmaa maihinnousulle, mutta häneen aletaan suhtautua häirikkönä, joka on pudonnut kärryiltä aika päiviä sitten. Yksi tempaus on, kun Churchill ilmoittamatta etukäteen lähtee ”tarkastamaan” Montyn (Montgomeryn) maihinnousujoukkoja. Sodanjohdon täytyy näytellä, että Churchill otetaan vakavasti: ”näyttäkää hänelle vähän karttoja!”. Syntyy repivä riita Montgomeryn ja Churchillin välillä jälkimmäisen surressa tulevan hyökkäyksen uhreja ja Montyn kyynisesti laskiessa uhrit onnistuneen hyökkäyksen hinnaksi.

Sitten Churchill tapaa Eisenhowerin: hän haluaa keskustella omasta D-suunnitelmastaan! Pääministerillä on pakkomielle osallistua taisteluihin. Eisenhower torpedoi aikomukset suoralta kädeltä. Kiistely saa suorastaan lapsellisia piirteitä, kun sanailu yltyy arvovaltataisteluksi. Tarvitaan kuninkaan vierailu pysäyttämään pääministeri.

Elokuvan perusteella Churchillia voisi pitää vanhuudenhöperönä, mutta sama mies oli aktiivinen vielä 20 vuotta, toimien mm. pääministerinä 1950-luvulla.

Maihinnousu ei toteudu toivotulla tavalla. Vihoviimeisessä operatiivisessa neuvottelussa saadaan ikäviä tietoja mm. säästä: ilmatuki jäisi heikoksi. Eisenhower: siirretään hyökkäystä! Churchill hyrisee tyytyväisenä, vaikka kysymys on vain h-hetken siirrosta Churchill rukouksissaan toivoo sään pilaavan hyökkäyksen! Mutta vääjäämätöntä ei voi siirtää: Eisenhower käynnistää hyökkäyksen viiveen jälkeen.

Elokuvassa keskitytään perusteellisesti Churchillin kuuluisaan puheeseen maihinnousun koittaessa. Puhetta laadittaessa menneisyyden haamut täyttävät Churchillin mieleen: Gallipoli 1915: uhrit: 250 000 miestä. Churchill: ”käteni olivat veressä”. Sama toistuu nyt Normandiassa, pelkää pääministeri! Synnytysvaikeuksista huolimatta puheesta muodostuu ylevä taistelutahdon ylistys: Puheessa täytyy antaa merkitys uhreille ja Churchill antaa sen: me emme luovuta ikinä, minä en luovuta ikinä!

Entä itse maihinnousun lopputulos? Churchillin on pakko myöntää: ”Eisenhowerilla ja Montylla tuntuu olevan homma hanskassa”. Uhritkin jäivät murto-osaan Churchillin pelkäämistä, vaikka taistelut avoimessa rannikkomaastossa ovat maailmansodan verisimpiä. Elokuvan ote lässähtää tässä kohtaa. Suuresta sodanjohdon ja pääministerin jännitteen rakentelusta ei jää oikein mitään jäljelle. Loppukuvissa käsitellään pääministerin avioliiton kipukohtia. Churchillin ja vaimo Clementinen räiskyvä suhde seestyy ja sitä kuvastaa taustalle jäävä Normandian tasainen maisema. Syvällisyyttä tavoitteleva lopun vuoropuhelu jää ohueksi.

::::::::::::::::::::

Churchill kuvataan miehenä, jonka oikkujen ehdoilla muiden täytyy elää. Kiukunpuuskat ja rähjäämiset seuraavat toisiaan… Ympäristön täytyy kestää kaikki primitiivireaktiot. Ainoa, joka saa Churchillin hulluuskohtaukset aisoihin on hänen viisas vaimonsa Clem, eikä hänkään aina.

Kaiken kaikkiaan elokuvasta jää mielikuva, että se ei vastaa kovin hyvin Churchillin tunnettua olemusta. Elokuvan loppu on suorastaan laskeva kaareltaan. Arvosteluissa on asetettu kyseenalaiseksi myös debatit Churchillin ja johtavien kenraalien kanssa. Kaiken kaikkiaan Churchillin ajautuminen sivuraiteelle maihinnousun päätöksistä ratkaisevalla hetkellä on mielenkiintoinen, mutta onko se näin pitkälle vietynä uskottava?

Jos elokuvan faktat pitäisivät paikkansa, tarjoaisi se mahdollisuuden horjuttaa kuvaa Churchillista kaikkivoipana maan johtajana.

Mikä on tarinan clue? Kiteytystä on vaikea määrittää, sen verran spekulatiivinen elokuva on käsikirjoitukseltaan. Ehkä elokuvan pihvi on se, että Churchill pelkää, että jos hän luopuu omimmastaan eli sisäisestä taistelijan roolistaan, hänellä ei ole enää olemassaolon edellytyksiä. Hän pelkää jäävänsä maailmannäyttämön sivustakatsojaksi.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Hillary Rodham Clinton – huipulle

Itsenäisesti toimiva jatko-osa kirjoitukselle ”Hillary Clinton Yhdysvaltain historian kuvastimena”.

Hillary Clintonin poliitikon ura on huikaiseva: 2000-luvun alussa hän oli kahdeksan vuotta New Yorkin senaattorina (tähän kauteen osui WTC-tornien tuhoutuminen) ja sitten vuosina 2009-2013 Barack Obaman ulkoministerinä. Hän oli tehokas kaikissa toimissaan. Häntä alettiin pitää tulevana presidenttiehdokkaana. Mutta olivatko yhdysvaltalaiset valmiita naispresidenttiin? Testatakseen tämän hän asettui ehdolle. Tuloksena oli tappio toiselle epätodennäköiselle presidenttikandidaatille, Barack Obamalle, josta sitten tuli presidentti vuosiksi 2009-2017.

Pyrkiessään presidentiksi sattui Hillary Clintonille tyypillinen tapaus, jossa vastoinkäymiset puuttuivat peliin: hän oli ulkoministerin tehtävissä käyttänyt osin yksityistä sähköpostiaan virkatehtävien hoitoon, josta republikaanit nostivat metakan, vaikka republikaani Colin Powell ulkoministerinä toimiessaan oli käyttänyt samanlaista viestittelyä. Clintonille jaksettiin muistuttaa asiasta jokaisessa mahdollisessa käänteessä, vaikka oikeudessa mitään salaisten tietojen välittämistä ei pystytty todistamaan. Vastustajat kyttäsivät päästäkseen kiinni Clintonin edesottamuksiin. Kuitenkin Clinton itsekin myönsi, että menettelytapa oli epätavanomainen. Dokumentissa Clinton toteaa, että julkisuudenhallinta ei ollut hänen vahvuuksiaan. Hillary Clinton ei hellittänyt, vaan asettui uudelleen ehdolle vaaleissa vuonna 2016.

Hänen oli matkalla demokraattien presidenttiehdokkuuteen lyötävä Bernie Sanders, joka ei ollut helppo tehtävä. Sandersin yksinkertaiset täsmällisesti toistuvat sloganit tehosivat, kun taas Clintonin analysoiva tyyli ei uponnut itsestään selvästi kannattajiin: hän ei ollut perinteinen poliitikko. Dokumentissa Clinton antaa myrkyllisiä kommentteja kilpailijastaan ja Sanders vastaa samalla mitalla. Vermontilainen sosialisti ylsi käsittämättömään kannatukseen kapitalistisessa Yhdysvalloissa, mutta lopulta hänen oli annettava periksi. Mielenkiintoinen asetelma syntyi Sandersin ja Clintonin välillä, kun Hillary vetosi äiteihin ja Bernie heidän tyttäriinsä! Clintonin vahvuus olikin, että hän vetosi niin vahvasti naisiin (ja pikkutyttöihin!). Samalla feministinen naispresidenttiehdokas työnsi luotaan miestukijoita. Kun kaikki oli ohi, oli Clintonista leivottu ensimmäinen pääpuolueen naispresidenttiehdokas.

Sitten vastaan tuli Donald Trump. Oli tavattoman mielenkiintoista kuulla ja nähdä dokumentista, minkälainen kuva nyt jälkeenpäin Clintonilla oli Trumpista.

Clinton sanoo, että Trump toi vaalikamppailuun ennenkuulumattoman määrän negatiivista energiaa ja vihaa. Trump aloitti heti alussa vähättelyn ja soimaamisen sanomalla, että Clintonin ainoa valtti on, että hän on nainen. Miehenä hän ei saisi edes viittä prosenttia äänistä….. Solvaamisen yksityiskohtia voitaisiin luetella loputtomiin.

Eniten varmaan ärsytti se, että Clinton oli feministivallankumouksen johtohahmoja. Sitä Yhdysvaltain demokratia ei ollut vielä mahdollistanut, että tällainen hahmo pääsisi korkeimmalle paikalle. Yhdysvallat tuli moniin Euroopan maihin verrattuna jälkijunassa. Clinton menestyi urallaan monissa presidentillisissä tehtävissä, kuten ulkoministerinä. Suosio oli korkealla jopa yli puoluerajojen. Vähättelylle ei löydy mitään perusteita.

Mutta Trump jatkoi: hän on kiero, hän on kamala ja ympärillä olevat kannattajat huusivat hyväksyntää. Paljon on koettu, mutta harvoin näkee niin ajattelematonta vaalikarjaa.

Trumpin taktiikkana oli ”johtaa puhetta”, hän päätti, mistä uutisissa puhutaan. Hillary Clinton ei pystynyt – omatessaan erilaisen totuuskäsityksen – vastaamaan. Jos hän olisi vastannut, hänen olisi pitänyt lähteä mukaan ”vaihtoehtoisten totuuksien” maailmaan. Se tuntui alueelta, jonka Clinton tunsi vieraaksi itselleen. Muistan itse kuinka Clinton keskinäisissä väittelyissä - turhautuneena selviin valheisiin tai muunneltuihin totuuksiin - kehotti katselijoita tarkistamaan Trumpin esille ottamat asiat kotisivujensa faktantarkistuksesta. Faktantarkistus oli kuitenkin tuolloin jo kokenut jonkinlaisen inflaation.

Väittelyt sinänsä olivat Clintonin mielestä tärkeitä. Hän arveli etukäteen ehdokkaiden välisten valtavien mielipide-erojen paljastuvan kaksintaisteluissa. On syytä muistaa, että ennen väittelyitä Clinton johti gallupeja. Hän käytti sparratessaan avustajiaan ”trumpeja” harjoitusvastustajina.

Clinton pärjäsi hienosti väittelyssä, mutta pärjäsikö hän riittävän hyvin säilyttääkseen johtonsa? Monien analyysien viidakosta nousee esille esimerkiksi seuraava Hillary Clintonin kommentti: ”Hän (Trump) on väline monelle muulle ihmiselle”. Ehkä tässä on vinha perä. Trump puhuu näennäisesti omiaan, mutta taustavoimat ja massat valikoivat omaksi edukseen Trumpin puheista sopivimmat.

Sitten seurasivat Trumpin Venäjä-yhteyksien julkitulo, Trumpin naisseikkailuja kuvaava video, wikileaksin julkaisemat sähköpostit… ja tämä kaikki keskellä väittelyä. Esille tulleet asiat sekoittivat lopullisen arvion esittämistä voimasuhteista kahden ehdokkaan välillä.

Kun väittely oli ohi, Hillary Clinton näytti säilyttäneen etumatkansa. Mutta vieläkin FBI sekoitti kuvaa ryhtymällä muutamaa päivää ennen vaaleja tutkimaan uudelleen (!) Clintonin sähköposteja. Kysymys oli James Comeyn neronleimauksesta. Ehkä hän pelkäsi ratkaisevansa vaalit, jos ei käynnistä vielä yhtä tutkimusta. Hän saattoikin ratkaista, mutta toiseen suuntaan, kuin mikä oli ilmeistä. Taaskaan ei ilmennyt mitään väärinkäytöstä Clintonin puolelta! Mahdollinen mainevahinko jäi jäljelle elämään ratkaiseviksi päiviksi….

Demokraattien kannalta pahinta oli, että viimeinen skuuppi tiedotusvälineissä olivat sähköpostit, ei Venäjä, ei naisseikkailut…… Kaikesta huolimatta ennusmerkit olivat Clintonin puolella…. näin luultiin. Hillary Clinton oli vaalien suosikki, mutta hävisi ne, vaikka sai 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastustajansa.

Kun tappio paljastui, Hillary Clinton tunsi pettäneensä kaikki. Kaiken piti päättyä hyvin, mutta kohtalo päätti toisin. Kohtaloa avustivat voimat, joiden jauhot eivät olleet puhtaat.

Jäljelle jäivät katkerat tunteet: mitä oikein tapahtui? Jotenkin samastuin Clintonin tunteisiin vaalien ratkettua: tätä ei voi selittää. Dokumentin tunteikkaassa lopussa päällimmäiseksi jää hämmennys, mutta toisaalta myös toivo, vielä tulee meidän vuoromme…. No, nyt meillä on sitten presidenttinä presidentin karrikatyyri!

:::::::::::::::::::::

Clintonista jäi elämään kuva, että hän oli kylmä ja laskelmoiva. Vastustajat jatkoivat kiusaamista pitämällä julkisuudessa yllä kuvaa, että hän oli ”hirviö”. Clinton oli kuitenkin kova ja periksiantamaton vastus konservatiiveille. Dokumentissa korostetaan myös Hillary Clintonin lämpimyyttä pienessä piirissä, kun taas laajemman yleisön edessä hän otti - ehkä tarpeettomasti - virallisemman roolin.

Hillary Clintonin hahmossa on helppoa nähdä konservatiivisten amerikkalaisten epäily, että naisesta ei ole presidentiksi. Vaikka tällainen kuulostaa uskomattomalta tämän päivän maailmassa, se on totta Yhdysvalloissa: ”Tule silittämään housuni!” saattoi Clintonin vastustaja huutaa joukosta. Joku voi myös kysyä korostiko Clinton itse naisena olemisen haastetta liikaa, siis sitä, että hän oli nimenomaan naisten edustaja. Asia ikään kuin kaatui häntä itseään vastaan. Hänhän oli ensi sijassa superpätevä politiikan ammattilainen. Äärimmäisen pitkälle fiksoitunut sukupuolinen lähestymistapa kuulostaa miltei epätodelliselta verrattuna muuhun maailmaan.

Dokumentti on pullollaan nais/mies -asetelmaa. Asian täytyy olla hyvin syvällä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Ja niinhän sinä kävi, että valkoisten rintaman Yhdysvaltain presidentteinä mursi musta mies, Barack Obama, ei Hillary Clinton, eikä kukaan muukaan nainen.

Clinton toteaa dokumentissa mielenkiintoisesti, että vaikka ”jotain (missä tahansa poliittisessa asiassa) todistetaan vääräksi, ihmiset muistavat syytökset”. Tämä kaava toistui Clintonin kohdalla kerta toisensa jälkeen. Epäilen, että ”muistamisien” takana on asenteellinen vastustus asiasta riippumatta. Esimerkiksi kun Clintonin suosio nousi suureksi ulkoministerinä, hänet piti pudottaa jalustalta.

Dokumenttisarja on valmistunut viime vuonna eikä siinä tietenkään ole näkymää siihen, mitä Yhdysvaltain suurkaupunkien kaduilla nyt tapahtuu, mutta Hillary Clintonin ei tarvitse katua mitään sanomisiaan, sillä hän on ollut yksi niistä, joka on nähnyt ennusmerkit.

Hillary Clinton ei ole mikään puhdas pulmunen. Hän on kova, joskus yksioikoisen määräilevä, mutta hänen kohdallaan tulee ihmetelleeksi samaa kuin monen muunkin julkisuuden henkilön kohdalla: kuva ihmisestä ei ole oikein missään järkevässä suhteessa todellisuuteen.

Dokumentti ”Hillary Rodham Clinton” kuvaa suhteellisen tasapuolisesti kohdettaan, eikä missään vaiheessa sorru päähenkilön kiiltokuvamaiseen hymistelyyn: kehujia on, mutta niin on arvostelijoitakin besserwisseriyteen saakka. Oma lukunsa dokumentissa on amerikkalaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoitumisen ja karuuden kuvaus, joka kulkee punaisena lankana läpi koko dokumentin.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Hillary Clinton Yhdysvaltain nykyhistorian kuvastimena

Otsake on vaativa ja lupaa paljon, joten on syytä lausua varaus: tässä keskitytään Hillary Clintonin (s.1947) työelämän aktiivivaiheeseen 1960-luvulta nykypäivään. Hänen kauttaan on avattavissa näkymä Yhdysvaltain yhteiskunnalliseen kehitykseen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Clintonin poliittinen ura on taakse jäänyttä elämää, mutta aika näyttää. Poliittista vaikuttamista hän jatkanee elämänsä loppuun saakka.

Jo opiskelija-aikana hän oli itsestään selvä oppilaskunnan puheenjohtaja ja piti opinnoista valmistuneiden hätkähdyttävän päätöspuheen. Hän oli valveutuneisuudessaan muutakin kuin kiltti ”kympin tyttö”.

Oppaana käytän palkitun Nanette Bursteinin neliosaista dokumenttia ”Hillary Rodham Clinton” (alkuperäinen nimi: ”Hillary”, 2019), joka kuvaa Clintonia liberaalin Amerikan yhtenä johtotähtenä. Dokumenttisarja on nähtävissä Areenassa. Sarjassa asioita ei käsitellä kronologisesti, vaan palataan toistuvasti vuoden 2016 vaalikamppailuun, vaikka elämänuran kuvaaminen ja erittely ovatkin dokumentin keskiössä. Hyppelehtivä käsittely vaikeuttaa hieman kokonaisuuden hahmottamista, jos varsinkaan lähihistorian perustiedot eivät ole hallussa. Logiikan selitys löytyy siitä, että alun perin dokumentin piti keskittyä nimenomaan presidentinvaalikamppailuun.

Jo dokumentin suomalainen nimi kertoo yhden tosiasian: aviomiehensä mukaan hänen olisi pitänyt käyttää vanhoillisessa Arkansasin osavaltiossa miehensä sukunimeä (Bill Clinton valittiin Arkansasin osavaltion kuvernööriksi vuonna 1979), mutta vanhoillisten ärtymykseksi hän käytti tyttönimeään Rodham. Hänestä tuli osavaltion ensimmäinen nainen ja hän antoi sen myös näkyä.

Alusta lähtien Hillary Clinton jakoi mielipiteitä, häntä joko ihailtiin tai vihattiin. Suomesta käsin nähtynä tuntuu siltä, että Yhdysvalloissa kyky sietää naisen näkyvä asema poliitikkona ja merkittävänä yhteiskunnallisena toimijana ylitti monien – varsinkin miespuolisten - sietokyvyn rajan. Monien naisien mielestä hän oli esikuva eteenpäin pyrkiville naisille.

Dokumentin perusteella ja muualta saadun tiedon valossa on vaikea havaita Clintonista itsestään vihatuksi tulemisen syistä muita näyttöjä, kuin että hän oli keskivertoa huomattavasti lahjakkaampi ihminen, eikä kätkenyt kynttiläänsä vakan alle niin kuin monet etevät kanssasisaret tekivät päteäkseen miesten maailmassa miesten haluamalla tavalla.

Suomalaisen on vaikea mieltää ansaituksi Hillary Clintonin saamia huutoja mielenosoituksissa: ”Hillary, olet epäpätevä” (ja tämä on lievimmästä päästä).

::::::::::::::::::::

Hillary eli nuoruutensa kansalaisoikeusliikkeen kiihkeinä päivinä ja vaikka olikin konservatiivisesta kodista omaksui liberaalit ja radikaalit arvot. Martin Luther King oli yksi hänen sankareistaan. Hullun vuoden 1968 Clinton ilmoittaa käänteentekeväksi ajatustensa muotoutumisen kannalta. Heti perään (1969) hän pääsi Yalen yliopiston oikeustieteelliseen yhtenä melko harvoista (27) naisista. Clintonin opinnot osuivat saumaan, jossa vanhan yhteiskunnan sovinismin ja uusi feminismi kohtasivat.

Yalen vuosina Hillary Rodham tapasi Bill Clintonin, jonka kanssa sielujen sympatia ja rakkaus leimahtivat nopeasti. Tyypillistä kyllä Hillary oli aloitteentekijä.

Nuoren juristin tulikoe oli, kun hän pääsi tutkintakomiteaan Washingtoniin, joka selvitti Richard Nixonin (!) virkarikoksia. Sitten seurasi ratkaiseva askel Bill Clintonin jäljissä Arkansasiin, jossa Bill loi loistavan poliittisen uran (välillä oli toki vaikeaakin), joka sittemmin johti hänet aina Valkoiseen taloon saakka. Hillary hakeutui lakitoimistoon töihin, kun Bill toimi ensin osavaltion oikeusministerinä ja sitten kuvernöörinä. Jo tuolloin Hillary Clintonin itsenäinen ura herätti ärtymystä. Hän ei ollut pelkästään miehensä jatke.

Vaaliyhteistyö Billin ja Hillaryn välillä sujui läpi monien vaalien ja Hillary antoi jopa periksi sukunimiasiassa ollakseen ärsyttämättä äänestäjiä. Hänestä tuli taistelupari Billille. Yhdessä he muodostivat edistyksen rintaman politiikkaan.

Tultuaan valituksi presidentiksi vuonna 1992 Bill Clinton tarvitsi Hillary Clintonin tiimiinsä. Presidentin puolisona hän omaksui vahvan naisen roolin ja presidentti antoi hänelle tilaa. Bill Clinton pyysi vaimoaan uudistamaan amerikkalaisen terveydenhoitojärjestelmän (”terveydenhuolto kaikille”), jossa oli monta kertaa vuosikymmenien varrella epäonnistuttu. Nyt oli Hillary Clintonin vuoro yrittää. Jälkikäteen on helppo sanoa, että hän oli liian jyrkkä tavoitteissaan ja keräsi suuren vastustajajoukon haittaamaan etenemistä. Hillary Clintonin kimppuun hyökättiin antaumuksella. Hänestä tuli koko terveydenhoitouudistuksen vastenmielisyyden symboli tietyissä piireissä. Lopputuloksena oli epäonnistuminen vastustajien suureksi riemuksi: ”koko asia muuttui myrkylliseksi”.

Sitten tulivat presidentin uskottomuussyytökset. Dokumentissa pohditaan aikalaisten näkökulmasta, miltä Hillarysta tuntui. Ytimessä oli Bill Clintonin valehteleminen sekä tutkijoille että läheisille mukaan lukien Hillary Clinton. Ilmeisesti alusta lähtien avustajat ja neuvonantajat eivät – tuntien Bill Clintonin tavat - uskoneet presidentin vakuutteluihin.

Sitten presidentti tunnusti kaiken. Dokumentissa Hillary Clinton kertoo totuuden valjettua olleensa musertunut. Loukkaus oli syvempi kuin mikään, minkä ihminen voi kokea. Omituisen yhteensattuman seurauksena Hillary Clinton joutui uskomattomaan tilanteeseen, koska hän oli vuonna 1974 nuorena juristina tutkinut tapaus Nixonin virkasyytteen perusteita.

Clintonit joutuivat TV-kameroiden edessä vakuuttamaan liittonsa kestävyyttä ja rakkaustarinan jatkuvuutta. Hillary Clinton ei pitänyt tästä vaaliorganisaation suunnitelmasta, mutta suostui kuitenkin mukaan.

Sitten seurasivat vuoden 1998 välivaalit, jotka demokraatit voittivat! Yksi syy oli, että Clinton jouduttuaan em. syistä vaikeuksiin omaksui keskustahakuisen politiikan ja haki sopua republikaanien kanssa. Liberaalit demokraatit joutuivat alistumaan konsensukseen. Bill Clintonin pahoin kärsinyt maine elpyi sekin.

Muitakin skandaaleja kehiteltiin Clintonien päänmenoksi aina murhasalaliittoja myöten (”Whitewater”). Niille tuntui olevan yhteistä, että media käynnisti ajojahdin, josta ei missään vaiheessa hellitetty, ei sittenkään, kun kohteiden nutistaminen oli onnistunut. Tätä lohdutonta vääjäämättömyyttä Hillary Clinton erittelee monin tavoin dokumentissa.

Jatkuu osassa 2: ”Hillary Rodham Clinton - huipulle”

torstai 4. kesäkuuta 2020

Churchillin tappio 1945 - suuren voiton suuri hinta

YleTV1:ltä tuli taannoin mainio dokumentti Winston Churchillista, jota arvioin vasta nyt. Historia-sarjaan kuuluva dokumentti oli nimeltään ”Winston Churchill ja voiton hinta”. Osaksi näytelty dokumentti on kertomus toisen maailmansodan suuresta voittajasta, Winston Churchillista, konservatiivipuolueen johtajasta, joka hävisi käsittämättömästi heti sodan jälkeen (heinäkuussa 1945) pidetyt vaalit. Vai oliko tulos sittenkään jättiyllätys? Tähän paradoksiin osittain näytelty dokumentti pyrki vastaamaan.

Olen kirjoittanut aikaisemmin vaalit voittaneesta Clement Attleesta, joka oli kovin vaatimattoman oloinen mies Churchillin rinnalla. Churchill pilaili uuden pääministerin olemuksella: ”Mr Attlee on vaatimaton mies. Mutta hänellä onkin syytä olla vaatimaton”.

Churchill aliarvioi Attleen, kuten niin moni muukin ennakkoluuloinen aikalainen. Kun asiantuntijoilta on kysytty toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkittävintä pääministeriä, on vastaus ollut Clement Attlee (eikä esimerkiksi Churchill, joka toimi pääministerinä vielä 1950-luvulla).

Mutta miksi Churchill kärsi rökäletappion? Konservatiivit menettivät 190 paikkaa ja työväenpuolue voitti 239 paikkaa. Konservatiivit menettivät puolet parlamenttipaikoista.

Dokumentti kuvaa tavallisten englantilaisten suhtautumista Churchilliin viha-rakkaus -suhteeksi. Kosketus kansan todellisiin mielipiteisiin oli kadonnut sen 10 vuoden aikana, joka sodan takia oli kulunut edellisistä vaaleista. Pahinta konservatiivien kannalta oli, että Churchill ei ymmärtänyt tätä.

Jo vaalikampanjan aikana – Churchillin kannattajien herättämän yleisen innostuksen keskellä – kuului soraääniä, puhkesi mellakoita, järjestettiin mielenosoituksia…. Jotenkin minulle jäi dokumentista vaikutelma, että suuri osa riemusta johtui päättyneen sodan tuomasta helpotuksesta eikä suinkaan Churchillin henkilökohtaisesta suosiosta. Sen sijaan työväenluokkaiset äänestäjät olivat saaneet kurjuudesta tarpeekseen.

Sisimmässään Churchill pelkäsi tappiota. Lopputulos koko karmeudessaan oli kuitenkin hänelle sokki, varsinkin kun lehdet muutamaa päivää ennen vaaleja lupasivat Churchillille selvää voittoa.

Mielenkiintoisin osuus dokumentista kosketteli ajanjaksoa 1910-luvulta 1940-luvulle. Kävi ilmi, että äärikonservatiivinen Churchill oli työläisiä vastaan koko tuon ajanjakson aina väkivaltaisuuksiin saakka. Churchillia arvioidessaan ihmisillä ei siis ollut taustalla vaikuttavana tekijänä pelkästään kuva sodan voittajasta vaan ankarasta konservatiivipoliitikosta kymmenien vuosien ajalta, joka ei antanut arvoa työväen ponnistuksille.

Lakkoja oli jopa sodan aikana, joka todistaa, että yhtenäisyyden jälkimaine ei ollut ihan niin paikkansa pitävä kuin on sanottu. Vähemmän mairitteleva kuva syntyy myös, kun pääministeri ei puheissaan juurikaan antanut arvoa muille kuin valkoiselle rodulle. Churchillin mielipiteet olivat rasistisia kannanottoja valkoisen ylivallan puolesta.

Churchill jopa ihaili Hitleriä ja Mussolinia 1930-luvulla näiden saavutusten johdosta. Hän selvästikin arvosti ”verellä ja raudalla” saavutettuja voittoja inhimillisistä arvoista piittaamatta. Dokumentissa määritetään Churchillin suhde kolmekymmentäluvun natsismiin siten, että hän suhtautui fasistijohtajiin myötäsukaisesti, mutta koki järjestelmän vastenmielisenä.

Labourin iskulause oli ”Kohdataan tulevaisuus”, kun taas konservatiivit vannoivat sankarinsa nimiin: ”Hoidetaan työ loppuun”. Halutiin siis hyödyntää vielä kerran sodan lopputulosta. Kansa halusi kuitenkin muutosta.

Vielä mielenkiintoisempaa oli dokumentin pyrkimys asettaa kyseenalaiseksi Churchillin sodanaikainen maine kansakunnan yksimielisesti tukea saavana johtajana. Churchill piti sodan aikana viisi merkittävää puhetta, joista osan parlamentissa, osan radiossa. Parlamenttipuheetkin on laskettu osaksi Churchillin puhuvaa legendaa, vaikka ihmiset eivät niitä kuulleet. Churchill kuitenkin huolehti jälkimaineestaan nauhoittamalla puheet uudelleen lähes 10 vuotta sodan jälkeen!

Vähemmän sofistikoidun kuvan Churchillista saa todistajien yhtäpitävistä lausunnoista, että pääministeri oli humalassa useimpien puheiden aikana, ja tämä välittyi myös tarkkaavaisille kansalaisille. Churchillin jälkimaineen kannalta oli tärkeää, että häneltä jäi ihmisten mieliin lennokkaat lausahdukset, joita sitten toistettiin.

Churchillin tappiolla vuoden 1945 vaaleissa oli siis pitkät jäljet historiassa. Dokumentti tarjosi inhorealistisen kuvan Churchillista muistuttaen pääministerin heikkouksista unohtamatta kuitenkaan pääministerin suurta symboliarvoa sodan voittajana ja loppumattoman brittiläisen sitkeyden perikuvana.

Dokumentti ei todellakaan luonut kiiltokuvaa suuresta johtajasta vaan eritteli ansiokkaasti tämän onnistumisia ja virheitä.

::::::::::::::::::::::::

Sodan jälkeinen pääministeri Clement Attlee ja hänen ohjelmansa olivat monessa suhteessa antiteesi Churchillin tavoitteille. Attlee käynnisti teollisuusohjelman ja hyvinvointivaltion rakentamisen – ”uuden Jerusalemin”. Pantiin toimeen valtava lainsäädäntöohjelma. Keskeinen sija ohjelmassa oli massiivisella teollisuuden kansallistamisohjelmalla (rautatiet, kaasu, hiili, sähkö, teräs….). Englanti otti käyttöön brittiläisen version suunnitelmataloudesta. Oliko kysymys yhteiskunnan sosialisoinnista? Sanoisin, että markkinatalous ja sosialismi pyrittiin tosissaan risteyttämään Englannissa. Saarivaltakunnan yhteiskunnallinen ja poliittinen tukala tilanne vaati tätä. Kaikki tehtiin kuitenkin pitäen kommunistit jyrkästi irti päätöksenteosta.

Attleen aikana luotiin Britanniaan nykyaikainen hyvinvointivaltio lordi Beveridgen sodan aikana kehittämien suuntaviivojen mukaisesti sairausvakuutuksineen, sosiaaliapuineen, eläkeuudistuksineen, työttömyysturvineen, lapsilisineen ja vanhempainrahoineen. Ihmisistä piti pitää huolta kehdosta hautaan. Ja juuri tälle vallitsi sosiaalinen tilaus. Churchill taas oli kaikkea tätä vastaan.

Sodan jälkeiset vuodet olivat täynnä vaikeuksia ja puutetta: Britanniaa uhkasi vararikko velkaantumisen johdosta, entinen mahtivaluutta punta sidottiin dollariin, vuonna 1947 koettu ankara talvi melkein tuhosi Attleen….. Kaiken keskellä Attlee ajoi läpi sotilaallisen vetäytymisen Palestiinasta, Kreikasta ja kaiken kukkuraksi kruununjalokivestä, Intiasta - Churchillin kauhuksi. Hänen johdollaan britit hankkivat myös ydinaseen ja olivat kaavailemassa Natoa. Vuonna 1949 koettiin sitten uusi talouden romahdus….. Työväenpuolue kuitenkin voitti niukasti vaalit vuonna 1950. Onni näytti vihdoin koittavan, kun talous oli lopultakin ylijäämäinen osin devalvoinnin ansiosta. Attleesta tuli jälkipolville eräänlainen symboli brittiläisestä sinnittelevästä niukkuudesta (austerity).

Voisin kuvitella, että juuri nuo taistelevan niukkuuden päivät elävät legendoina ihmisten mielissä tänä päivänä, kun lausutaan arvioita ”Clemistä”. Tuolloisten olosuhteiden kurjuuden kääntöpuolena on nykyinen yltäkylläisyys kaikesta valittavine ihmisineen. Ehkä jotkut tämän päivän ihmiset tuntevat myötätuntoa noiden aikojen pyrkimykselle viedä kansakuntaa eteenpäin yhteisin tavoittein verrattuna tämän päivän brittiläisen köyhien melko raadolliseen ja kovaan taisteluun jokapäiväisestä leivästä.

Mikä teki tästä tavallisesta miehestä - Clement Attleesta - suuren? Ehkä hän sopi juuri tuohon aikaan. Hän oli kuin kuva Britanniasta, joka oli köyhtynyt, mutta halusi pitää kiinni suuruudestaan. Attleen suuri Britannia oli uusi Jerusalem, kaikille hyvinvoinnin takaava maa suurin odotuksin.

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Liberaalin demokratian loppu?

Tuoreen Kanava-lehden 4/2020) useammassakin kirjoituksessa käsitellään demokratiaa altavastaajan asemassa nykyisessä maailmanmenossa. Esimerkiksi Jaakko Anhava käsittelee aihetta esseessään ”Kirjoitus uppoavasta lännestä”. En kuitenkaan tässä blogikirjoituksessa käsittele aihetta hänen viitoittamaan, vaan oman käsitykseni pohjalta.

Lähtökohtana voidaan pitää lukemattomia kertoja esillä ollutta Francis Fukuyaman ennustetta länsimaisen liberaalin demokratian voitosta. Luin Fukuyaman kirjan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” (1992) heti tuoreeltaan. Muistan kirjan niin merkittävänä, että tämän blogini nimi on johdettu Fukuyaman kirjan nimestä. Olin erimieltä kirjan johtoajatuksesta, jota kuvaa blogin nimi - eräänlainen antiteesi - ”Historia jatkuu”. Olen oppinut ymmärtämään Fukuyaman syvällistä ajattelua muilta osin hänen myöhempien kirjallisten tuotteidensa kautta.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli luontevaa pitää liberaalia demokratiaa voittajana, olihan sosialismi raunioitunut. Kaikki tapahtui hämmästyttävän nopeasti. Maailma oli ja on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi paikka kuin se maailma, joka nähtiin kaksinapaisena toisen maailmansodan jälkeen. Itse sodassa idän autoritarismi ja diktatuuri sekä demokraattisten valtioiden liitto saavuttivat kaksoisvoiton fasismista. Jo tuolloin neuvostoliittolainen yksipuoluejärjestelmä tarjosi sodan voittamisen meriiteissä tasapäisen vastuksen lännelle.

Sodan jälkeen tapahtunut suurvaltojen riitaantuminen ja valtapoliittinen taistelu (toissijaisesti ideologioiden välinen kamppailu) johtivat kaksinapaisen maailmankuvan muodostumiseen lähes 50 vuodeksi. Yksinkertaistettuna Fukuyama tarkoitti historian lopullaan tämän taistelun tulosta.

Fukuyama jätti samalla aivan liian vähälle huomiolle esimerkiksi arabimaiden ekspansiivisen hegemonia-ajattelun. Myös nousevan Kiinan idästä ja lännestä erillinen voimapolitiikan keskus tuli sivuutetuksi. Lisäksi Fukuyama jätti noteeraamatta minkä tahansa muun potentiaalisesti nousevan mahdin (kulttuurin), joka kyseenalaisti hänen bipolaarisuuteen perustuvan maailmankuvansa.

Liberaalin demokratian ajautuminen osin haastajan asemaan johtuu siitä, että autoritaariset hallinnot jakautuvat moniin erilaisiin sekä keskenään kiisteleviin että yhteistyöhakuisiin voimatekijöihin eivätkä muodosta homogeenista kokonaisuutta. Näiden kahden pääsuunnan välille ovat asemoitunut populistiset hallinnot, jotka pyrkivät hyötymään molemmista taistelevista suuntauksista.

Meillä kuusikymmentälukulaisilla on vähän sama ongelma kuin Fukuyamalla. Meidän käsityksemme oli (ja on), että länsimainen liberalismi hyvinvointiyhteiskuntineen on ylivertainen hallitsemisen muoto. Meidätkin on yllätetty housut kintuissa: menestystä voi olla demokratian ulkopuolellakin jopa suuremmassa määrin kuin kansanvaltaisissa järjestelmissä.

Koko globaali markkina on jakautunut uudella tavalla ja silloin tällöin liberaali järjestelmä tuntuu kerta kaikkiaan vanhentuneelta vaihtoehdolta. Maailmaan on putkahtanut valtioita, jotka eivät toimi länsimaiden muodostamien sääntöjen mukaan, vaan luovat itse omat sääntönsä, vaikka muuta väittävätkin.

Oma lukunsa on Donald Trumpin Yhdysvallat, joka pyrkii poimimaan marjat demokraattisen järjestelmän sisään rakennetulla presidenttivaltaisella järjestelmällä.

On jäänyt huomiomatta, että kansanvaltainen oikeusvaltion saavuttaminen on erittäin kova haaste, jossa uusimmat yrittäjät ovat epäonnistuneet. Tarkoitan Itä-Euroopan maita, jotka kokeilivat läntistä demokratiaa 1990-luvulla ja katkerasti totesivat haasteen ylivoimaisuuden. Autoritarismi on voittanut alaa Itä-Euroopassa kuten 1930-luvullakin.

:::::::::::::::::::::::

Ei läntinen demokratia ole koskaan ollut mahtijärjestelmä. Taisi olla Eric Hobsbawm, joka laski toisen maailmansodan alussa demokratioita olleen hieman toista kymmentä, joksi hän laski – nipin napin – myös Suomen. Viimeisen päälle toteutettu demokraattinen järjestelmä edellyttää valtavaa kymmeniä vuosia jatkunutta kansansivistystyötä ja lyhytikäisten hallitusten demokratiaharjoituksia. On pakko myöntää, että demokratia on edennyt 1930-luvun kokeiluvaiheista vain kohtuullisesti. Moitteettomasti demokratiaa toteuttavien maiden määrä ei ole kasvanut ekspansiivisesti. Päinvastoin takaiskuja on tapahtunut kaikkialla maailmassa, muun muassa edellä mainitussa Itä-Euroopassa.

Koronapandemia on paljastanut menettelytapoja, jotka ovat ilmeisen erilaisia eri järjestelmissä. Esimerkiksi ei-demokratioissa on ilmennyt halu peitellä epidemian syntyvaiheita ja leviämisen syitä ja toisaalta epidemian tukahduttaminen on toteutettu totalitaarisen tai autoritaarisen järjestelmän tehokkuudella. Länsimaissa toteutettu toimenpiteiden kirjo on ollut todella laaja. Kysymys on ollut kansalaisille suotujen vapausasteiden määrästä. Liberaali demokratia valitsee luonteensa mukaisesti kansanvallalle ominaisten menettelytapojen joukosta, mutta kokonaiskäsitystä on vielä vaikea muodostaa.

Ruotsi on pakko ottaa esimerkiksi. Joku voi nähdä koronan paljastaneen ruotsalaisesta yhteiskunnasta julmuuden piirteen, jossa laskelmoinnin avulla pyritään löytämään optimi tapa selviytyä kriisistä maksoi mitä maksoi. Tämä ”pehmeä julmuus” tuo ruotsalaiseen yhteiskuntamalliin jotain totalitaarista, totalitaarisesti toteutetun kansanvallan! Kaiken tämän keskellä kovaan paineeseen joutunut ”asiantuntijayhteiskunta” on hukannut roolinsa ja politisoitunut sekin.

Onko siis vedettävä johtopäätös, että ääritilanteissa demokratia ja pakkovalta sekoittuvat toisiinsa vaihtelevilla ja yllättävillä tavoilla? Myös kansalaisten hyväksyntä on saavutettavissa yllättävän voimakkaasti kansalaisvapauksia rajoittavalla tavalla.

Jaakko Anhavalla kunkin järjestelmän menestys on sidoksissa sen resursseihin, ei järjestelmän oikeutukseen. Kommunismi ja fasismi kaatuivat voimavarojen loputtua. Käykö liberaalille demokratialle samoin ja mitä tulee tilalle? Merkit ovat ilmassa, että miljardeja käytetään samoin kuin aiemmin miljoonia: talouden kasvulle luodaan ylivoimaiselta tuntuva haaste.

Vasta aika näyttää ovatko demokratian 2010-luvulla kärsimät tappiot pysyviä vai voivatko demokraattiset järjestelmät elpyä korjaustoimenpiteiden kautta. Oma luottamukseni kestää, mutta luottamuksen rakoilu on ilmeinen.

Demokraattisten ja autoritaaristen järjestelmien kilpailu käydään pääosin taloudellisten resurssien tasolla. On jo käynyt ilmi, että taloudellinen kasvu voi olla kehittyvissä maissa verrattomasti ripeämpää kuin kehittyneissä demokratioissa, joskin on muistettava, että lähtötaso on ja on ollut monissa nousevissa maissa hyvin alhainen. Oikeusvaltioperiaatteet ja sananvapaus saattavat sittenkin nousta arvoon arvaamattomaan, kun - viime kädessä - veri punnitaan.