Dag Hammarskjöld haki YK:lle johtavaa asemaa kylmän sodan kehyksessä

 Suurlähettiläs Rene Nybergin kirjoittamassa tuoreessa  Kanava-lehden artikkelissa 3/2024 ”Dag Hammarskjöld:  pyhimys vai petturi”  annetaan aiempaa monivivahteisempi kuva ruotsalaisesta YK:n pääsihteeristä Dag Hammarskjöldistä (1905 - 1961). Minun kouluaikoinani  Hammarskjöldin yllä leijui melkeinpä pyhimyskehä, joka johtui osin hänen marttyyrikuolemastaan Kongon viidakoissa (po. Sambiassa) epäselvissä olosuhteissa.

Dag Hammarskjöld näyttäytyy nykykuvauksissa selkeästi profiloituna hahmona aikansa viitekehyksessä. Vahva ja  vielä vahvemmaksi pyrkivä pääsihteeri joutui tästä syystä myös kriittisten  arvioiden kohteeksi.

Nyberg tarkastelee artikkelissaan Hammarskjöldiä hänestä juuri ilmestyneen kirjan avulla. Kysymys on Staffan Carlssonin  teoksesta ”Helgon och maktspelare. Dag Hammarskjöld som politiker”. Carlssonin kirjassa luonnehditaan Hammarskjöldiä henkilöksi, joka ei ainoastaan pyrkinyt johonkin (asemaan) vaan, jolla oli tarve saavuttaa jotakin kouriintuntuvaa.

Voimakastahtoista pääsihteeriä kuvaavat luonnehdinnat ovat myös teräväpiirteisiä: on jopa sanottu, että hän maksoi hengellään lentoturmassa suurvaltojen vastustamisesta.

Max Jakobssonin pyrkiminen YK:n pääsihteeriksi 1970-luvun vaihteessa saa uutta valaistusta tai vahvistaa vanhoja näkökulmasta riippuen.  Dag Hammarskjöldin näkövinkkelistä nousee merkitykselliseksi asiaksi hänen ajautumisensa täydelliseen välirikkoon Nikita Hruštševin kassa. Tällä on yleisempää merkitystä, koska Neuvostoliitto ei halunnut YK:n  pääsihteerin pääsevän rauhantekijäksi lukuisissa  kylmän sodan kriisipesäkkeissä. Koska YK:n pääsihteerille  ei haluttu vaikutusvaltaista asemaa kansainvälisissä kysymyksissä,  estyi myös Max Jakobssonin pääsy pääsihteeriksi liian vahvana kandidaattina. Syy ei siis ollut hänen juutalaistaustassaan.

Hammarskjöldillä oli vankka poliittinen ja virkamiestausta ennen nimitystään YK:n pääsihteeriksi. Ruotsin pääministerin Tage Erlanderin tavoitteena oli tallata polkua valmiiksi Hammarskjöldille länsisuuntautumista painottaen, mutta ilman sotilaspoliittista liittoutumista. Ehkä siis jo tässä vaiheessa ratkaistiin Hammarskjöldin myöhemminkin ilmeinen länsisuuntautuneisuus. Hammarskjöldin vastapeluri oli ulkoministeri Östen Unden, joka halusi säilyttää suhteet Neuvostoliittoon.

Hammarskjöldistä tuli kasvot Ruotsin länsiorientaatiolle neuvotellen kaikki tärkeät sopimukset. Yksi johtopäätös on, että Ruotsin jääminen Naton ulkopuolelle noina aikoina perustui ajatukseen, että Suomi kykeni säilyttämään hauraan liittoutumattomuutensa, jonka Neuvostoliittokin oli valmis hyväksymään.

Hammarskjöld nimitettiin YK:n pääsihteeriksi vuonna 1953. Suurvallat suhtautuivat uuteen pääsihteeriin eri tavoin, Neuvostoliitto epäillen tai vihamielisesti,  britit ja Yhdysvallat suurvalta-asemaansa luottaen pystyäkseen säilyttämään Hammarskjöldin myötämielisen suhteen itseensä. Ranska suhtautui Neuvostoliiton tapaan epäillen pääsihteeriin,  jonka katsottiin pyrkivän lisäämään Yhdysvaltain vaikutusvaltaa.

Hammarskjöldin pyrkimys tehdä YK:sta maailmanpolitiikan voimatekijä huipentui Hammarskjöldin panokseen vapauttaa Korean sodan aikaiset  amerikkalaiset vangit, Suezin ksiisiin hoitoon, jossa hän edisti rauhaan pääsyä länsivaltojen keskinäisten riitaisuuksien keskellä  ja amerikkalaisten anti-imperialistiseen (Ranskan ja Englannin vastaiseen) asenteeseen tukeutuen (joka herätti paheksuntaa brittien ja ranskalaisten keskuudessa) sekä yrityksiin ratkaista Kongon kriisi. Hammarskjöldin asema olikin vahvimmillaan vuosien 1957 Ja 1958 paikkeilla.

Vuonna 1959 Hammarskjöld vieraili Neuvostoliitossa. Vierailu alkoi onnettomissa merkeissä, sillä Hammarskjöld otti esille ”Tohtori Zivagon” yrittäen erottaa politiikan ja kirjallisuuden toisistaan. Jos Hammarskjöld ajatteli, että tarttuu härkää sarvista, niin tulos oli yhtä tyhjän kanssa. Hammarskjöldin ja Hruštševin välit eivät palautuneet enää pääsihteerin loppukauden aikana.

Gromyko, Mikojan ja muut Neuvostoliiton johtajat vain vahvistivat Hrustsevin sanomaa: Neuvostoliitto ei hyväksynyt YK:ta kriisien ratkaisijaksi. Itse asiassa Gromyko totesi, että pääsihteeriä ei olisi pitänyt päästää maahan: hän oli lännen agentti!  Neuvostoliitolle ei ole olemassa ”pääsihteeriä” ja YK ei ole puolueeton instituutio.

Agentti? Tuota ilmaisua siis käytettiin jo 1950-luvulla epämiellyttävistä ihmisistä. Mikä on oikeastaan  muuttunut tähän päivään tultaessa?

Myöskään omanarvontuntoinen Ranska ei antanut tukea pääsihteerille. De Gaulle: YK yrittää keskittää vallan YK:lle Hammarskjöldin  johdolla.

Sama ajattelun eriävyys jatkui Kongon kriisinä tunnetussa selkkauksessa 1960-luvun vaihteessa. De Gaulle halusi pitää kriisin ratkaisun suurvaltojen keskeisenä, kun taas kunnianhimoinen Hammarskjöld halusi avata kriisin selvittämisen laaja-alaisemmaksi, koko YK:n jäsenistöä koskevaksi. Suurvaltapolitiikka näytteli siis jälleen huomattavaa osaa. Ranska (pyrkien hitaaseen vetäytymiseen Afrikasta)  ja Neuvostoliitto (pyrkien uusiin avauksiin) halusivat pitää kiinni Afrikasta. Yhdysvallat ja Englanti halusivat torpata moiset pyrkimykset.

Näytti siltä, että Hammarskjöldillä oli  arvovaltansa pelissä, jonka avulla hän  halusi torjua suurvaltapolitiikan Kongossa ja korvata sen YK:n jäsenmaiden mandaatilla. Hammarskjöld tuntui saavan retorisen voiton,  mutta kärsi toisaalta poliittisen tappion, kun menetti rippeetkin Neuvostoliiton luottamuksesta.

USA asettui tukemaan pääsihteeriä, mutta silloin kohtalo puuttui peliin Hammarskjöldin menehtyessä lentoturmassa.  

::::::::::::::::::::::::::::::

Vanhan kolonialismin kuolinkamppailussa elettiin 1960-luvun vaihteessa viimeisiä aikoja. Kaikkea edellä kuvattua kehysti kylmän sodan suurvaltasuhteet, jotka jakoivat maailmaa kahteen toisilleen vihamieliseen napaan, mutta jakaen länttä myös sisäisesti.

Tässä yhtälössä Hammarskjöld yritti luoda YK:sta johtavaa rauhantekijä etukäteen arvattavin seurauksin.  Vain idealistit saattoivat uskoa YK:n mahtiasemaan.

 

PS

Blogini kävijämäärä ylitti 500 000 kävijän rajan juhannuksena 2024.