sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Mitt Romney ja 47 prosenttia

Mitt Romney päästi suustaan vaalikampanjarahoittajiensa tilaisuudessa melkoisen sammakon. Hän totesi, että ne 47 % amerikkalaisista, jotka eivät maksa liittovaltion tuloveroa ovat hänen kannaltaan menetettyjä. Hän kun ei kannata sosiaaliturvan varassa elämistä. Kolmenkymmenen minuutin puheen sisään upotettu lausunto on ollut arvostelun kohteena pitkään. Ja järjetön lausahdus se olikin. Barack Obaman vaalikampanja kiitti kilpailijan möhläyksestä.

Jos jätetään vaalit tästä sivuun, niin itse luku, 47 % pitää paikkansa. Kun muutama vuosi sitten perehdyin tähän asiaan tarkemmin, oli tuo prosentti 43. Se siis on kasvanut nopeasti melkoisen lyhyessä ajassa.

Mikä tässä on oleellista ? Se, että noin huomattava joukko amerikkalaisia ei maksa tuloveroa on sinällään melkoinen verotuksellinen ongelma. Käytännössä siis loppujen 53 prosentin on maksettava kaikki tuloverot. Voisi ajatella, että verorasitus on kova niille, jotka verokassan täyttävät. Näin ei kuitenkaan ole. On luultavaa, että huonompituloisen puoliskon äänestysaktiivisuus on melko alhainen. Vastaavasti parempituloisen enemmistön äänestysaktiivisuus on korkeahko. Hyvätuloiset äänestäjät äänestävät kongressiin edustajia, jotka ovat veronkorotuksia vastaa tai haluavat veroja alemmas. Tästä seuraa varsinainen ongelma: verotuloja ei kerry riittävästi. Yhdysvaltain liittovaltion budjetti on ollut pitkään alijäämäinen (itse asiassa Ronald Reaganista alkaen).

Budjetin tulot ovat olleet parina viime vuotena 35-40 prosenttia alle menojen. Tämä on aiheuttanut nopeaa velkaantumista. Velkaantumista on yritetty katkaista velkakatoilla. Lääke ei toimi: sitä mukaa kuin velka kasvaa on velkakattoa korotettu.

Mistä on kysymys ? Mielestäni amerikkalainen verotusjärjestelmä on pahasti vinoutunut. Suurituloisten verohelpotukset ovat jättäneet pienituloiset ja valtiontalouden ahdinkoon. Yhdysvalloissa vaikuttaa ”vapaa tulonmuodostus” yksilötasolla. Käytännössä monien töiden markkina-arvo jää erittäin matalaksi ja bruttopalkat hyvin suurella joukolla ihmisiä niin pieniksi, että niistä ei ole varaa maksaa veroja. Pienituloista vastaan tulee verottaja, joka on verovähennysjärjestelmän avulla puhdistanut pienituloiset veronmaksuvastuusta.

Miksi ? Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut meneillään kehitys, jolla pienituloiset pidetään töissä palkalla, jolla ei voi elää. Verojärjestelmän subventiot johtavat siihen, että pienituloiset saavat ”palautusta” verojärjestelmässä (eli muilta veronmaksajilta). Kysymys ei ole negatiivisesta tuloverosta, vaan järjestelmän sisäisestä logiikasta, joka muistuttaa negatiivista tuloveroa. Liittovaltion kymmenet verovähennykset vapauttavat monet muutkin kuin köyhimmät veroista.

Mielestäni tässä on kysymys amerikkalaisen työn kilpailukyvyn menetyksestä. Tarvittaisiin laaja kansansivistystyöohjelma ja panostus perus- ja ammatilliseen opetukseen, jotta tehty työ olisi tuottavampaa ja siitä voitaisiin maksaa parempi palkka. Juuri tämä on laiminlyöty ja annettu palkkojen vapaasti pudota. Työ, josta ei voi maksaa järkevää palkkaa tulisi mielestäni suorittaa itsepalveluna. Panokset on suunnattu sinällään hyvintoimivaan, mutta kalliiseen korkeakoulujärjestelmään.

Mitt Romneyn oma puolue on ollut kannattamassa tällaisen verotusjärjestelmän synnyttämistä. Myös Suomelle se on muistutus, miten tulonjako voi kehittyä, jos koulutusjärjestelmään ei aktiivisesti panosteta. Mielestäni Vihreiden perustulo (toiselta nimeltään negatiivisen tuloveron malli) saattaa johtaa pienipalkkaisen työn suosimiseen, jolloin yhteiskunta joutuu maksamaan huomattavaa perustuloa (palkkatulon täydennystä) yksinkertaisesti siitä syystä, että pienituloisten määrä kasvaa. Tämän ajatuksen vastapoolina on nykyinen järjestelmä, jota on pidetty huonona, koska se synnyttää tuloloukkuja. Tämä tietenkin pitää paikkansa.

Osmo Soininvaara esittää kirjassaan Vihreä politiikka esimerkin, jossa negatiivinen tuloveroprosentti on 40. Jos tulot jäävät alle tulokynnyksen (esimerkissä 1000 euroa) saa täysin tuloton negatiivista veroa 400 euroa kuussa ja esimerkiksi 500 euron tuloja täydennetään 200 euron (40 % / 500 euroa on 200 euroa) negatiivisella verolla kuussa.

Miettisin tarkoin nykyisen järjestelmän asteittaista parantamista positiivisessa mielessä, vaikka siinä on ongelmia (esim. vuokratuki ei riitä pääkaupunkiseudun vuokriin, jolloin joudutaan turvautumaan toimeentulotukeen - viimekätiseen tukeen - jota ei ole tarkoitettu vuokratueksi) sen sijaan, että kritiikittä mennään perustuloon.

Soininvaara itse myöntää, ettei 400 euron perustulo riitä. ”Uusi” perustulojärjestelmä vaatii siis vuokratuen ja toimeentulotuen säilyttämisen. Kuka arvioi kustannusten suuruuden ? Entä, jos nostetaan perustulo 700 tai 1000 euroon ? Soininvaara toteaa tästä - aivan oikein - että maksajaa ei löydy tällaisille summille.

Vielä kannattaa todeta, että Mitt Romney vääristi veronmaksajien joukkoa siten, että vaikka 47 % ei maksakaan tuloveroa, maksaa suurin osa heistä (melkein 2/3) payroll-veroa - joka on 4,2 prosenttia tuloista - sosiaaliturva- ja terveydenhuoltorahastoihin. Vain 18 % tulonsaajista ei maksa sen enempää tulo- kuin payroll-veroa.

Vielä erehtyväisistä

Markku Kuisman ja Teemu Keskisarjan teos Erehtymättömät tarjoaa mahtavan pohjan monille eri arvioinneille. Se sisältää hyvän tarinankerronnan elementit. Varhaisen pankkimaailman henkilögalleria oli vähintään yhtä värikäs kuin 1980-2000-luvulla. On syytä perehtyä joihinkin hahmoihin liikepankkien kehitystrendien kautta. Kirja tarjoaa hyvän lähtökohdan myös pitkän aikavälin johtopäätösten tekoon 150 vuoden ajalta. Tällä kertaa on toisin -efekti (Reinhardtin ja Rogoffin käyttämä ironinen käsite, jolla kuvataan pankkimaailman kuviteltuja virheistäoppimismekanismeja) näyttää toimivan Suomessakin.

Pyrin seuraavassa yhdistelemään näitä kahta lähestymistapaa Erehtymättömien opastamana.

Suomen pankkimaailman Grand Old Man on tietenkin J.W. Snellman. Hänen roolinsa pankkitoiminnan uranuurtajana on kiistämätön. Mielestäni häntä on käsitelty eri tietolähteissä toisaalta silkkihansikkain. Hän oli ensimmäinen vahvan valuutan tukipilari Suomessa. Vertailu Suomen pankin Markku Puntilaan 1980-1990-lukujen pankkikriisissä on puolustettavissa.

Snellman reagoi nälkävuosien alla kriisitoimenpiteisiin hyvin hitaasti. Hän oli koko ajan myöhässä. Keskisarja ja Kuisma säästävät hänet kovimmalta kritiikiltä toisaalta-toisaalta analyysillä. Itse arvioisin miestä suorasukaisemmin. Ei häntä tietenkään nälkävuosista voi syyttää eikä liioin ajan huonoista suhdanteista. Elinkeinorakenne tajuttiin (F.K. Nybom) jo tuolloin aivan liian kapeaksi. Snellmanin pihiys kuitenkin pahensi kriisiä ja hiukan jälkiviisaasti voi sanoa, ettei hän hahmottanut esimerkiksi viljatilannetta oikein. Toisaalta Snellman tunsi rahamarkkinahistorian ja totesi menneisiin lamoihin viitaten, että ”hämminki ja masennus tuhosivat isompia omaisuusarvoja kuin kouriintuntuva alkusyy vaati”. Mutta riittävän aikaisiin ennaltaehkäiseviin toimiin hän ei 1860-luvun kriisissä ryhtynyt.

Sopivasti Suomen markka kiinnitettiin juuri nälkävuosien alla (1865) hopeakantaan. Heikosta ruplasta irtautunut uusi markka vahvistui aluksi noin 20 prosenttia. Kirjoittajat toteavat, että olisi pitänyt päinvastoin devalvoida. Jälkiviisauttako ? Ei mielestäni. Kansainvälinen lama iski vielä omien toimien päälle kurjistaen talouden tilannetta. Snellman ei rauhoittanut tilannetta, vaan omilla puheenvuoroillaan pahensi sitä esiintyessään syytelleen ja uhkaillen. Tähän ahdinkoon sitten osuivat käsittämättömät mittasuhteet saaneet nälkävuodet koko voimallaan. Jo aikalaiset tuomitsivat Snellmanin vahvan markan linjan ”tyhmäksi”. Hackmanin kauppahuone mm. piti senaattori Snellmania laman suurimpana syyllisenä.

Snellmanilainen ajatus ”mikä on mädäntynyt sortukoon” muistuttaa mielestäni Yhdysvaltain suuren laman aikaisen valtiovarainministerin Andrew Mellonin lausahdusta, jonka mukaan kannattamattomien talouden osien likvidoiminen ”puhdistaa systeemin mädännäisyyden”. Kummankaan neuvoa ei voi suositella toteutettavaksi.

Vuosikymmenien varrella suurteollisuutta kehittyi johtavien liikepankkien ympärille finanssiryhmiin. Tätä voisi sanoa saksalais-skandinaaviseksi linjaksi erotuksena anglo-amerikkalaiseen linjaan, jossa teollisuuden rahoitus perustui laajemmin yksityisen sijoittamisen varaan. SYP erottui aluksi ruotsalaissuuntautuneena suuryritysten pankkina ja KOP taas fennomaanien (suomenmielisten) talletuspankkina.

Aikojen kuluessa SYP suomalaistui ja KOP kipusi suuryritysten pankiksi SYPin rinnalle. Molemmat taistelivat paikallispankkeja vastaan talletuksissa. Oli pakko, sillä jostain teollisuuden investoinnit oli rahoitettava. Suomalaiset viivästyttivät vuosikymmenien ajan vaurastumistaan säästämällä ja samalla loivat panoksellaan suomalaisen teollisuuden menestyksen. En vieläkään voi olla haikailematta noita päiviä, jolloin yhteinen hyvinvointi kävi edellä ja oma itsekäs etu vasta sen jälkeen. Tänään on toisin.

Vuosikymmenien varrella KOP ja SYP kävivät kovaa taistelua johtoaseman vaihtuessa aika ajoin. Tietyt kirjoittamattomat herrasmiessäännöt kuitenkin vallitsivat. Tilanne muuttui oikeastaan vasta 1980-luvulla, vaikka muutostarve ei silloinkaan ollut niin suuri kuin mikä sittemmin toteutui. Keskisarja ja Kuisma kysyvät: ”Miksi Suomen pankki ryhtyi 1980-luvun alussa korjaamaan koneistoa, joka ei ollut rikki ?” Mutta se on jo toinen juttu.

Vuonna 1889 perustetun KOPin kolme ensimmäistä pääjohtajaa Otto Hjelt, F.K. Nybom ja J.K.Paasikivi (johti KOPia 1914-1934) saivat kaikki potkut tehtävistään. Osin se johtui tehdyistä pankin virhearvioista, mutta kyllä henkilötkin olivat ”mahdottomia”. Kuisma ja Keskisarja kuvaavat Paasikiven ”huonohermoiseksi koleerikoksi ja sietämättömäksi kaikentietäjäksi”. Hänet savustettiin lopulta ulos tehtävästään. Loppujen lopuksi kysymys ei ollut poikeuksellisista toimenpiteistä: tusinan verran pankkien pääjohtajia on erotettu Suomen pankkien historiassa. Erehtymättömät sisältää muutaman hervottoman hyvän lainauksen Paasikiveltä (kts. vaikkapa faneeritehtaan aloittaminen ilman kelvollista alkupääomaa).

Paasikivi joutui kohtaamaan monta kriisiä pankkiuransa aikana: esimerkiksi Venäjän varustelumenojen kasvaessa maailmansodan lähestyessä ei kultakanta enää kestänyt, vaan siitä jouduttiin luopumaan vuonna 1914 (hopeakannasta kultakantaan oli siirrytty vuonna 1878). Kultakantaan palattiin 1920-luvun puolessa välissä, mutta jälleen suuri lama mursi kultakannan 1931; sama tapahtui kyllä muissakin länsimaissa.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun tahon haikailevan kultakannan perään. Ajatus perustuu tietenkin siihen, että arvometalli pitäisi valuutan paremmin kuin seteli. Varsinkin kriiseissä toivotaan vakaata valuuttaa. Historia ei mielestäni tue tätä ajattelua. Itse asiassa kultakanta on pitänyt parhaiten, kun olot muutoinkin ovat olleet vakaat. Kriisin koittaessa on jalometallikannasta jouduttu luopumaan. Näin kävi vuonna 1914 suursodan käynnistyessä ja näin tapahtui 1930-luvun alussa, kun ajauduttiin suureen lamaan. Kun 1940-luvun lopulla jälleen yritettiin kultakantaa päätyi yritys epäonnistumiseen neljännesvuosisata myöhemmin. Vietnamin sota maksoi aivan liikaa. Nixon joutui luopumaan kultakannasta vuonna 1971 ja Suomen markka, joka oli sidottu dollariin, seurasi (vuodesta 1945 aina 1970-luvulle saakka ei ollut huomattavia finanssikriisejä). Sen jälkeen pyrittiin valuuttakorin avulla pitämään markka vakaana, mutta jälleen se, mikä oli tarkoitettu kiinteäksi sortui, tällä kertaa 1990-luvun alun talouden myllerryksiin. Välivaiheiden jälkeen päädyttiin ensin markan kelluttamiseen ja sitten kelluvaan euroon.

Euro - vaikka kelluukin - sitoo heikot taloudet euron sisällä aivan liian vahvaan valuuttaan. Näin euro symboloi jalometallikantaa EU:n sisällä esimerkiksi Kreikalle ja Espanjalle. Finanssikriisit Indonesiassa, Argentiinassa ja lukuisissa muissa maissa 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat johtuneet siitä, että oma valuutta (ja valuutan kautta vienti), joka sidottiin kiinteällä kurssilla dollariin, osoittautui kilpailukyvyttömäksi dollarin vahvistuessa. Historia näissä menettelyissä johtaa kauas taaksepäin. Sitoivathan siirtomaat valuuttansa puntiin ja frangeihin aikanaan ns. valuuttakatejärjestelmän avulla.

Suomessa ei ilmennyt laajamittaisesti samaa ilmiötä kuin USA:ssa, jossa 1920-luvulla talletuksia käytettiin pankkien riskisijoituksissa katastrofaalisin seurauksin. Siksi säädettiin vuoden 1933 pankkilaki (Glass-Steagall Act), jonka yhtenä oleellisena kohtana oli ns. investointipankkitoiminnan irroittaminen liikepankeista (talletuspankeista). Laki oli omiaan estämään laissez faire -meiningin rahamarkkinoilla. Kun laki purettiin 1999 alkoi entinen riskipitoinen meno uudelleen. Myös Suomessa säädettiin ”vuoden 1933 pankkilaki”. Sen pääsisältönä oli pankkien vakavaraisuudesta ja likviditeetistä säätäminen, mikä oli tietenkin elintärkeää. Sen sijaan Suomessa ei ole nähdäkseni syntynyt talletusten riskisijoituskulttuuria. Olen monesti miettinyt, mistä se johtuu. SKOPin toiminta 1980-luvulla ei johtunut mielestäni talletusten väärinkäytöstä. Riskisijoitukset rahoitettiin luotoilla ulkomailta tai pankkien sisältä. KOP ja SYP olivat sekä talletus- että investointipankkeja. Ehkä syynä liikepankkiemme vastuuntuntoiseen menettelyyn oli korkea moraali. KOP ja SYP rahoittivat teollisuutta raskaasti, mutta eivät juuri sortuneet yli-investointeihin.

Vaikka monet tahot ovat vakuuttavasti osoittaneet, että talouden syöksyjä edeltää samantyyppiset vaiheet kriisistä riippumatta, ei ylikuumenemista ja kuplista opita. Erityisesti kiittelisin Vartian ja Kianderin aikanaan jo 1990-luvulla julkaisemaa kirjaa ”Suuri lama”. Siinä lueteltiin 6-7 vaihetta jotka edelsivät sekä 1930-luvun lamaa että 1990-luvun alun lamaa. Jokainen sukupolvi kehuu löytäneensä ratkaisut syöksyjen välttämiseen. ”Tällä kertaa on toisin ” -ajattelu sortuu kerta toisensa jälkeen. Erehtymättömissä on herkullisia kuvauksia 1920-luvun lopun romahdusta edeltäneen kiihkovaiheen räikeimmistä tapauksista. Kyynisyys hiipii ajatteluun. Mika Waltaria soveltaen voitaisiin sanoa, että kuplia on aina ollut ja niitä on aina tuleva. Hiukan olen kuulevinani tätä samaa kyynisyyttä Erehtymättömissä.

Ehkä on aiheellista jättää viimeinen sana Kuismalle ja Keskisarjalle: ”Jo 1800-luvulla pankkimiehet olivat tienneet että ´hyvän ajan afäärikiihkoa´ seuraa ennemmin tai myöhemmin `rammentava vastavaikutus´, mutta jostakin syystä tämä tieto ei koskaan välittynyt sukupolvelta toiselle”.

torstai 27. syyskuuta 2012

Erehtyväiset

Suomen johtaviin historioitsijoihin lukeutuvat Markku Kuisma ja Teemu Keskisarja (loistava ”Vihreän kullan kirous”) ovat julkaisseet yhteisen teoksen ”Erehtymättömät”. Kysymys on melkoisesta tapauksesta. Itse arvioisin teoksen heti tuoreeltaan klassikoksi. Kirjoitustyyli on uskomattoman sujuvaa ja verbaalisesti taiturimaista. Kirjan lopussa tekijät ilmoittavat kirjoittaneensa teoksen ”yhdessä ja päällekkäisesti”. Arvioisin kuitenkin, että Keskisarja on kirjoittanut alkuosan ja Kuisma loppuosan. Alkuosa etenee kronologisesti, mutta loppuosassa (1980-1990-luku) kirjoittaminen vaihtuu näkökulmalähtöiseksi. Kirjan nimi juontaa juurensa KOPin johtoryhmästä. Erehtymättömiksi johtoryhmää arvioivat - varmaankin ironiseen sävyyn - pankin muut työntekijät.

Erehtymättömät käsittelee kahden suuren liikepankin SYP:n ja KOP:n historiaa perustamisesta (SYP 1862 ja KOP 1889) Meritan kautta Nordeaan. Miehet ovat pääseet käsiksi Nordean iskemättömiin (?) arkistoihin, johon on koottu molempia perustajapankkeja koskeva aineisto. Teos paljastaa ainakin minulle että, SYPin ja KOPin taistelu oli 1980-luvulla paljon verisempää kuin tähän asti olen tiennyt. Kun kasinopelin kärjessä on ollut tähän saakka SKOP, laventuu kuva uuden teoksen myötä selvästi. KOPin ja SYPin pääjohtajat ajautuivat henkilökohtaisestikin törmäyskurssille.

Teos on pelkkien tekstien osalta 467 sivua ja lähdeluettelo päälle. On mahdotonta käydä läpi kaikkia tapahtumarikkaita vaiheita pankkien historiassa. Ajattelin keskittyä tässä vain Suomen pankkikriisiin 1980-luvun jälkipuoliskolla ja siitä vedettyihin johtopäätöksiin. Pintaa vähän syvemmältä raaputettaessa tulee teoksesta esiin myös kritiikin paikkoja, jotka eivät kuitenkaan himmennä kokonaisuuden loistokkuutta. Jollain toisella kertaa palaan pankkiryhmien vuosisadan kestäneeseen taisteluun.

Kuisma ja Keskisarja eivät rasita lukijaa käyrillä eivätkä taulukoilla. Olisivat kyllä saaneet. Nyt tekstissä on valtava määrä tapahtumia, jotka suorastaan vyöryvät toistensa yli. Kirjassa olisi voitu luoda katkoja graafein hengästyttävälle menolle. Kahdeksankymmentäluvun osalta kirja laajenee koko talouden kriisianalyysiksi. Hyvä näin.

Kriisin avainasioita olivat tekijöiden mielestä ulkomaisten pääomien (Japani !) halpakorkoinen sisääntulo ja kiveenhakattu valuuttakurssi (ns. vakaa markka). Näyttää siltä, että kaikkien rahamarkkinakriisien taustalla on suurien pääomien puskeminen markinoille sellaisista talouksista, joilla menee lujaa. Ja tuolloin 1980-luvulla Japanilla meni lujaa. Kaksituhattaluvulla sama rooli on ollut Kiinalla. Valuuttakurssista voidaan kiistellä loputtomiin. Tietenkin valuutta oli kova (lue: vahva) sellaisiin olosuhteisiin, jotka vallitsivat 1990-luvulle tultaessa. Yhtä totta on, että monet olivat kyllästyneet devalvaatio-inflaatiokierteeseen, josta oli tullut talouden tauti sodan jälkeen. Kelluva valuutta ei näyttänyt kuuluvan skenaarioiden piiriin. Yritän tässä kuitenkin pureutua asiassa syvemmälle Kuisman ja Keskisarjan toimiessa johdattelijoina.

Kriisin ytimessä oli valuuttaluottojen kolminkertaistuminen 100 miljardiin markkaan 1987-1990. Luottojen hankinta taas oli mahdollistunut sääntelyn vapautumisen seurauksena. Yrityksen hankkivat lainoja valtavia määriä, ”kun niitä kerrankin sai”. Kotitalouksille valuuttaluotto ulkomailta mahdollistui vasta vuonna 1991 juuri vähän ennen devalvaatiota….

Vuosikymmeniä herrasmiespohjalta keskenään kamppailleet liikepankit äityivät aikakauden hulluun menoon. Aiempina vuosikymmeninä peli oli jääkiekkotermein kovaa, mutta pääosin rehtiä. Ajat kuitenkin muuttuivat. Nuoria tulokkaita eivät hyvät tavat kahlinneet eivätkä historian opetukset liioin. Henkilögalleria on täynnä ajan kuuluisuuksia: Kulvik, Fryckman, Kouri, Riikonen, Wahlroos…. Näytti siltä, että pääjohtajat seurailivat alaistensa riskibusineksiä hiukan loitommalta. He antoivat vapaat kädet löperöin perustein ja innostuivat aika-ajoin itsekin hulvattomaan menoon. Edellä mainitut kellokkaat osallistuivat antaumuksella nurkanvaltausoperaatioihin. Mika Tiivolan ja Jaakko Lassilan keskinäiset välit tulehtuivat lopulta puhumattomuuden asteelle. Kohtalon ivaa on, että todennäköisesti hiljaisuuden muurin murtamisella olisi väärinkäsityksiltä voitu välttyä. Todellakin kysymys oli toisen osapuolen toimenpiteiden väärintulkinnoista. Kun ei käytetty sanoja jouduttiin umpikujaan. Kirjoittajat puhuvat valkeiden sytyttämisistä, joita seurasi vastavalkeat ja niille taas vastavalkeat. Koston kierre ! Suomen pankki ja Pankkitarkastusvirasto eivät hallinneet tilannetta. Päinvastainen esimerkki löytyy 1960-luvulta. Klaus Waris puuttui kovalla kädellä OKOn toimiin tuolloin ja esti pankkiryhmän sisältä kumpuavan katastrofin (kts. blogini ”OKO ja SKOP - aisan yli potkijat”). Mutta nyt elettiin eri aikoja: elettiin sääntelystä vapautumisen aikaa. Pankkikilpailuun puuttuminen katsottiin jopa halventavaksi toimenpiteeksi.

Sekavien vaiheiden jälkeen SYP ja KOP päätyivät epäselvään tasapeliin nurkanvaltausoperaatioissaan. Näytti siltä, että Tiivola, Lassila ja SKOPin Matti Ali-Melkkilä edustivat eri aikautta, jolloin oli vielä jotkin kanssakäymisen säännöt voimassa. Herrat kuitenkin tempautuivat mukaan peliin, jossa ei ollut voittajia. Minun mieleeni on painunut syvästi Ali-Melkkilän itsemurha 13.12. 1989. Muistan elävästi shokin, kun kuulin siitä. Hälytyskellot alkoivat soida: nyt on jotain todella pahasti pielessä. Ei eletty ”uutta taloutta”, vaan jotain monta kertaa aiemmin koettua ! Jälleen kerran korkeasuhdanteen huipulla lähes kaikki paha oli jo ehtinyt tapahtua. Laman ainekset olivat koossa ja Ali-Melkkilä näki tuhon ennusmerkit.

SYPin ja KOPin välinen taistelu päättyi sulautumiseen (Merita) ja lopulta koko liikepankkidynastian ulkomaiseen omistukseen (Nordea). Tätä ei moni osannut arvata. SKOPin entisen pääjohtajan Matti Rankin ennustukset nostaisin kirjan tekijöiden tapaan esille. Miten hyvin hän näki jo 1980-luvun puolessa välissä kotitalouksien ja yritysten ylivelkaantumisen (yli-investoinnit). Hän oli liki ainoa, joka toi esille pahan sanan velkadeflaatio, joka sittemmin 1990-luvulla saattoi monet syvään kurimukseen. Keskisarja ja Kuisma tuovat selvästi esille näkemyksensä liikepankkikaksikon sisäisestä taistelusta: KOP oli jatkuvasti potkun jäljessä, teki suurimmat virheet jne. Tuskinpa Kuismaa ja Keskisarjaa voidaan puolueellisuudesta syyttää.

Erehtymättömien kirjoittajaparivaljakko korostaa velkaantumisen merkitystä noina hulluina vuosina. Itse näkisin sittenkin kaikkein merkitsevimpänä asiana säästämisen tuhoutumisen. Se on tietenkin velanoton kääntöpuoli. Sama tauti jatkuu tänäkin päivänä välillä ehkä hiukan vaimennuttuaan. Ei myöskään pankkitoiminta perustunut enää ottolainauksen ja antolainauksen väliseen korkoeroon, vaan lainaa myymällä myytiin. Investoinnin omavastuun (= säästämisen) haihtuessa taivaan tuuliin tulivat tilalle pankkikilpailun uudet mittarit: kuka möi eniten luottoja ? Vaikka SKOP olikin agressiivisessa busineksen harjoittamisessa omaa luokkaansa, hämmästyttävän pitkälle etenivät myös KOP ja SYP.

Tuleva lama tappoi 60 000 yritystä. Suurinta rysäystä edelsi devalvaatio, jota KOP vastusti ja SYP taustalta tuki. Kysymys oli erilaisista yritysimperiumeista. Hyötynäkökohta ratkaisi.

Laman seurauksien avainasiana kirjoittajat pitävät kysymystä pelastaako pankit vai pankin asiakkaat. Pankit haluttiin pelastaa ja kirjoittajat tukevat tätä menettelyä omalla näkemyksellään. Selvää on, että antamalla pankille pääomaa x markkaa saadaan se poikimaan pelastuslainoituksissa 10 kertaisesti. Yksitellen pelastamisessa voimavarat olisivat loppuneet kesken.

Miksi Suomessa lama oli syvempi kuin Ruotsissa ja Norjassa ? Kuisma ja Keskisarja antavat seuraavat selitykset: 1) Ruotsilla ja Norjalla oli lievempi pankkikriisi, 2) Suomen ylikapasiteetti pankkisektorilla (esim. konttoriverkko) oli suurempi, 3) Neuvostoliiton romahduksessta seurasi kaupan romahdus ja 4) talouspolitiikan epäonnistuminen. Nämä voi hyvin allekirjoittaa.

Suhtaudun kriittisesti joihinkin kirjoittajien väitteisiin tai käsityksiin. Melko kyyninen on esimerkiksi näkemys, että kysymys oli luovasta tuhosta tai ruotsalaisittain stålbadista, teräskylvystä. Tästä näkökulmasta teräskylvyn jälkeen seurasi entistä ehompi maailma. Tietenkin näinkin, mutta hinta oli niin kova, etten sittenkään korostaisi ”luovia kylpyjä”. Bruttokansantuote toki kasvoi mahtavaa 4 prosentin keskivauhtia 1994-2008, mutta laman työttömyysvaikutus ulottui näidenkin talouskasvuvuosien yli. Vuonna 1989 työttömyys oli 3 prosentin tasolla. Läheskään siihen ei ole sen koommin päästy.

Kirjoittajat käsittelevät pankkikriisiä monipuolisesti, mutta sittenkin kysymys on myös pankkien puolustuspuheenvuorosta. Tutkiessaan Nordean arkistoja on kirjoitajiin ehkäpä tahattomasti iskostunut historian uudelleenkirjoittamisen tarve. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että he finanssikriisin selityksissä kääntävät kaikki totutut ajatukset ylösalaisin. Vastuuta siirrretään pankeilta pois politiikalle ja poliitikoille ja jopa kansalaisille. Viimemainittu on tietenkin rohkeahko linjaus, onhan pidetty korrektina, että pankkien asiakkaita kohdellaan lama-arvioissa silkkihansikkain. Tietenkin luokattoman kevein perustein otetut lainat kaatuivat lopulta ottajiensa päälle. Siinä mielessä on syytä kääntää esille kuun pimeä puoli. Käsittelemättä jää kuitenkin laman suuri yhteiskunallinen merkitys. Tarkoitan niitä ihmisiä, jotka eivät ottaneet lainaa kevein perustein, mutta joutuivat silti työttömiksi. Tämä on valtava joukko. Juuri heidän takiaan lama tuntui niin julmalta, sen kesto pitkältä ja ja seuraamukset heille ja heidän lähipiirilleen kohtuuttomilta.

Kirjoittajat lieventävät näkemystään toisaalta todetessaan, ettei kukaan ollut syyllisempi kuin joku toinen. Lopputulos vain oli huono. En allekirjoita tätäkään väitettä. Pankkien rooli oli keskiössä talouden ylikuumenemisvaiheessa. SKOPin Juhani Riikosen tapa ajatella on tietenkin omaa luokkaansa. Riskejä otettiin riskien päälle. Mutta kyllä KOPin ja SYPin nuoret jalopeurat veivät pankkibusinesta väärään suuntaan. Tänä päivänä heidän menettelynsä eivät ehkä tunnu niin katastrofaalisilta, mutta se johtuu vain siitä, että nyt meneillään olevan pankkikriisin toimijat (ei tosin Suomessa) ovat ylittäneet edeltäjiensä saavutukset moninkertaisesti. Nyt pankkilaiset tekevät ”jumalan töitä”.

KOP ja SYP selvisivät kuitenkin lamasta rasittamatta veronmaksajia päinvastoin kuin säästöpankkiryhmä. Merita maksoi SYPin ja KOPin ottamat pääomalainat takaisin nopeassa aikataulussa. Tietenkin SYPin ja KOPin yritysjärjestelyt ja irtisanomiset aiheuttivat yhteiskunnalle suuret kustannukset.

Mielenkiintoinen on teoksen johtopäätösosassa esitetty väite, jonka mukaan ”Puolen miljoonan työttömän lamalta Suomi olisi paremalla onnella ja paremmalla politiikalla välttynyt , mutta pörssi- ja kiinteistökuplien oli kai puhjettava ennemmin tai myöhemmin.” Mitenkähän on ? En usko, että kiinteistökuplaa voidaan irroittaa sen enempää pankeista kuin syntyneestä lamasta millään tavalla. Järjettömällä luottokilpailulla nostatettiin hinnat kattoon. Se, että luototus säätelyn purulla sallittiin ei tarkoita, että pankit vapautuivat vastuusta. Kaikki pankit eivät kuitenkaan sokaistuneet hulluista vuosista. Osuuspankkiliike teki tässä paljon vähemmän virheitä kuin muut.

Erehtymättömät etenee jännityskertomuksen tapaan. Moraalisaarnoja ei juuri pidetä. Tekstin lennokkuuus ja sanoilla leikittely tempaavat mukaan . Välillä teos innostaa vastaväitteisiin niin kuin hyvän kirjan pitääkin. Yhtäkaikki Erehtymättömät luo syvää luotaavan kuvan pankkisektorimme vaiheista kahden johtavan liikepankin näkökulmasta. Tästä on vaikea panna paremmaksi.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Shareholder Value on taas voimissaan

Olemme taas saaneet kuulla suurten yritysten epämiellyttävistä henkilöstövähennyspäätöksista. Metso ja OP-Pohjola ovat tärkeimpiä yrityksiämme. Taloudellinen tilanne heikkenee, mutta tässä on kysymys muustakin.

Olen aina ihmetellyt suomalaisten suuryritysten pääluottamusmiesten rauhallisuutta, kun massiiviset irtisanomiset tulevat julki. Niin nytkin. Asia ikään kuin todetaan tapahtuneena tosiasiana. Tietenkin pahoitellaan tapahtunutta, mutta jää sellainen vaikutelma, että minkäs tutkaimelle mahtaa. Jossain Manner-Euroopassa rähäkkä olisi kova.

Jo 1980-1990-luvulla ihmeteltiin, kun yritykset sanoivat irti samaan aikaan kun tulokset olivat hyviä. Argumentiksi otettiin shareholder value: todettiin, että omistajat halusivat vielä paremman tuloksen ja vielä paremman tuoton itselleen. Kun vuoden 2008 jälkeen on mennyt huonommin ovat muut asiat nousseet pinnalle. Enemmänkin on kiinniitetty huomiota toimivan johdon saamiin huikeisiin palkkioihin. Samaan aikaan osakkeenomistajat ovat valitelleet, että omistajat on sivuutettu hyvän jakamisessa. Osakkeenomistajat ovat syyttäneet yritysten johtoa ahneudesta - syystäkin.

Nyt tuntuu siltä, että vanha meno palaa: suuria voittoja tekevät yritykset ”varautuvat tulevaan” ja ovat käynnistäneet jätti-irtisanomiset. On ollut mielenkiintoista seurata selityksiä. Metso antaa ymmärtää, että lisäosingoilla ei ole mitään tekemistä paperikonepuolen irtisanomisten kanssa. Vaikeudet ovat paperikoneissa, ”muualla” menee hyvin. Ajoitus viittaa siihen, että psykologisista vaikutuksista ei välitetä tuon taivaallista. On erittän vaikea hyväksyä selitystä, että firman, jonkin osan kysynnän heikkouden takia toteutetaan massiiviset irtisanomiset näin lyhyellä aikavälillä. Vähintäänkin olisi tullut porrastaa leikkaukset pidemmälle aikavälille, edetä lomautusten kautta tms.

Minä olen aina katsonut, että pankilla tulee olla yhteiskuntavastuuta paljon suuremmassa määrin kuin tavallisella yrityksellä. Pankissa käsitellään lukemattomien ihmisten säästöjä ja lainoja. Vanhanaikaista säästöpankki- ja osuuspankkitoimintaa tulee ikävä. Silloinkin pankit pärjäsivät.

Huomio kiinnittyy pääjohtaja Karhisen perusteluihin, miksi henkilöstöleikkauksiin on lähdetty. Syinä hänen mukaansa olivat lisääntyvä valvonta (tästä pankkisektori saa syyttää itseään, koska käytös on ollut holtitonta), alhaiset korot (pitää paikansa, mutta miksikähän ne ovat niin alhaiset ?) ja konsernin päällekkäisten toimintojen purkaminen (mutta miksi tätä ei otettu huomioon silloin, kun vakuutustoiminta kytkettiin pankkiin). Työntekijäpuolen antamien tietojen mukaan väkeä on palkattu tässä välillä lisää. Nyt joku voi muistuttaa, että suomalaiset pankit ovat käyttäytyneet pääosin vastuullisesti. Niin ovatkin, mutta mihin se vastuullisuus nyt hävisi ? Tuohon vastuullisuuten joudun pistämään kyllä pitkän varauksen: pankit ovat myöntäneet alhaisten korkojen varjolla asuntolainoja aivan liian pienillä omavastuuosuuksilla. Perästä kuuluu. Valmistautuuko pankki jo nyt luottotappioihin ?

Oma lukunsa ovat sitten Karhisen erikoiset: hän toteaa, että pankki ei ole päässyt strategisiin tavoitteisiinsa vuoden 2008 jälkeen. Ehdottaisin, että strategisia tavoitteita tarkistettaisiin ! Ainakin itse olen pannut merkille, että merellä myrskyää ! Tulostavoitteista on haluttu pitää kiinni epärealistisesti hyvin heikoissa suhdanteissa.

Lisää Karhisen erikoisia: hän syyttää hallitusta, että se pyrkii keräämään pankeilta rahaa tulevia myllerryksiä varten. Tämä menee jo tekosyiden puolelle. Ongelma ei ole pankkiveron 60 miljoonaa euroa, vaan säästötavoitteiden suuruus. Kannattaa myös muistaa, että pankkien valvonta kiristyy Euroopassa vähitellen useiden vuosien aikana. Mikään valvontatoimi ei tule yllätyksenä.

Erikseen olisi syytä pohtia finanssitavaratalojen tarpeellisuutta. Suuressa maailmassa ne ovat aiheuttaneet suurta vahinkoa, kun tallettajien rahoja on käytetty riskibusineksessa. Myös vakuutusten, kiinteistövälityksen ja pankkitoiminnan kiinteään yhteyteen tulisi kiinnittää huomiota.

Tavallinen kansalainen on monien paineiden keskellä irtisanomisuutisen kohdatessa: työpaikan menetys, pankkilainojen kohtalo, totutusta elintasosta luopuminen, sosiaaliset suhteet saattavat katketa… ja monet muut asiat. Olen jo aiemmin pohtinut näitä asioita kansankapitalismin näkökulmasta. Useilla ihmisillä on sijoituksia yrityksissä, jotka irtisanovat. Osakkeenomistajia palkitaan usein henkilöstöleikkauksilla (ei kuitenkaan ainakaan välittömästi Metson tapauksessa). Voi olla vaikeaa löytää kultainen keskitie ristikkäispaineissa. Itse kyllä asettuisin kaikissa tapauksissa työllistämisen tärkeyden puolelle.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Parempaa tietoa

Osmo Soininvaara on piristänyt meitä aika-ajoin haastavilla tietoteoksilla. Näkemykset ovat olleet toki hyvin henkilökohtaisia. Edellinen ”Satakomitea” -kirja tuli luetuksi. Analyysin tasossa se kestää vertailun missä yhteydessä tahansa.

Nyt häneltä on ilmestynyt uusi kirja, ”Vihreä politiikka”. Se poikkeaa edeltäjästään melkoisesti. Kysymys on pienimuotoisesta omaelämäkerrallisesta pohdinnasta politiikan maailmassa. Soininvaara ei olisi Soinivaara, jos hän ei sivistäisi meitä lukijoita monilla oivalluksilla. Parasta antia kirjassa ovat kaupunkipolitiikkaan, maailman väestökehitykseen, ydinenergiaan ja turvetuotantoon (!) liittyvät faktat ja mielipiteet. Näissä asioissa hän toimii kansanvalistajana. Hyvä on myös erittely vihreiden alkutaipaleesta. Moni asia on ehtinyt jo unohtua, kertaus on paikallaan.

Toinen puoli kirjaa pohjautuu vihreän politiikan arviointiin. Tässä hän antaa sanan säilän heilua. Mielipiteet ovat tietenkin vihreitä ja subjektiivisuus nostaa päätään. Otan oikeudekseni arvioida kirjan näitä osioita kriittisesti, koska Soininvaara itsekin antaa tulla tuutin täydeltä.

Soininvaara hahmottaa oikein vihreän liikkeen synnyn liberaalipuolueen yhteyteen. Monet vihreät poliitikot olivat liberaaleja ennen kuin liittyivät vihreään liikkeeseen. Liberalismia koskevassa blogikirjoituksessani totesin, että liberaaleihin oli sikäli helppo kuulua, että puolue oli ikäänkuin politiikan yläpuolella tai se harjoitti ”parempaa” politiikkaa. Samalla tavalla monet ovat nykyisin vihreissä, kun eivät halua leimautua vanhojen puolueiden kautta. Vihreys on - näin se halutaan viestiä - ikään kuin elämäntapa, jossain määrin irrallaan sorkat savessa -politiikasta.

Valitettavasti liberaaliudesta on tarttunut myös tietty ylemmyydentunne, joka vaivaa myös Soininvaaraa. Ollaan ikään kuin paremmin tietäviä ihmisiä (parhaan argumentin periaate !). Tästä seuraa ylilyöntejä. Soininvaara toteaa esimerkiksi, miten hän suorasukaisesti kertoi eräässä tilaisuudessa Pohjois-Suomen olosuhteisiin liittyen, että ”kylän raitilla näkee vain rollaattoreita”. Hän antaa ymmärtää, että kun demografista puhuminen ei oikein riitä niin sanoman perille saamiseksi pitää käyttää räväkkää kieltä. Aivan kuin kohdealueen ihmiset eivät tietäisi asiaa muuutoinkin. Ajatteliko hän saada parannuksen aikaiseksi lausunnollaan ? Ei tällaisilla huitaisuilla (sanomisella sanomisen ilosta) saada kuin mielipahaa aikaiseksi.

Soininvaara antaa ymmärtää olevansa kompromissisuuntautunut ihminen. En epäile sitä. Tulee mieleen, että Soinivaara on halukkaampi luopumaan periaatteista helpommin kuin monet muut vihreät. Mielessä käväisee tietty periaatteettomuus. Hän arvostelee ihmisiä, jotka ovat periaatesidonnaisia edunvalvojia. Niinpä hän kritisoi ammattiyhdistystä ja toteaa, että ”puolue (vihreät) ei nojaa toiminnassaan ammattiyhdistysliikkeeseen”. Eihän puolueen tarvitse tietenkään ”nojautua”, mutta tässä lienee kysymys muustakin. Soininvaaran antipatia kohdistuneekin ammattiyhdistyksen johtotehtävissä oleviin, joita hän ei ole saanut tukemaan omia sosiaalipoliittisia kannanottajaan (vrt. Satakomitea -kirja). Yhdysvalloissa enää 10 % ihmisistä kuuluu ammattiyhdistykseen ja työntekijöiden asema ei ole kaksinen. Palkat köyhimmässä päässä ovat todella alhaiset. Tulee mieleen, että ihmisten pitää olla töissä hinnalla millä hyvänsä. Soininvaara ei näytä olevan huolissaan moisesta. Epäilen, että hänen verhottu ammattiyhdistysvastainen, oikeistosävyinen ajattelunsa on tässä taustalla.

Tietty periaatteettomuus ja besserwisseriys tulee esille myös lausahduksessa ”vihreät kalastelevat ääniä oikealta ja vasemmalta”. Tätä hän ei esitä kriittisessä mielessä, vaan ikään kuin jalostamismielessä. Vihreänä entiset puoluepukarit muuttuvat konsulttikielisistä oikeistolaisista ja vanhaa jargonia toistavista vasemmistolaisista kunnon järkivihreiksi.

Ilmaukset ovat paikoin todella yksinkertaistavia. Mitä hän mahtaa tarkoittaa lausahduksella ”marxilaisuuden mukana kaatui myös marxilainen teoria” ? Sosialismi kaatui, mutta en ole alan kirjallisuudessa nähnyt Marxin (tai marxilaisten taloustietelijöiden) nimiä poistetun lähdeluetteloista, pikemminkin päinvastoin. Mutta Soininvaarahan tietää paremmin.

”Enää ei yrittäjistä puhuta riistäjinä”, toteaa Soininvaara. Suurin osa yrityksistä ei riistä ketään. Mutta entä monet kansainväliset suuryritykset ? Onko lausahdus tarkoitettu kattavaksi vai jälkijättöisesti suunnatuksi 1970-luvun taistolaisia vastaan ? Finansskriisiin hän ei kajoa juuri lainkaan.

Soinivaara ilmoittaa inhoavansa lausetta ”asiat eivät ole niin kuin ne ovat, vaan miltä näyttävät”. Mikä mainio esimerkki ihmisestä, jolle järki on mantra ! Joskus tuntuu, että Soinivaaran ajatukset ovat sukua aynrandmaiselle objektivismille. Soinvaaran äly toimii niin, että asiat ovat niin kuin ovat. Tällä hän sulkee pois monia näkökulmia normaalista ihmisten kanssakäymisestä.

Paitsi hyvä ja analyyttinen tietolähde, on kirja myös vaalikirja. Se kuvaa ansiokkasti vihreiden poliittista peliä - ja Soininvaara todella pelaa. Siinä pistellään sumeilematta pääkilpailijoita kokoomusta ja sosiaalidemokraatteja.

Suosittelen kirjaa poliittisten kilpailijoiden luettavaksi ihan jo oppimismielessä. Mutta missä ovat perussuomalaiset ? Luulisi perussuomalaisten olevan kaikkein kauimpana vihreiden ajatelutavasta. Heihin Soinivaara ei tuhlaa ruutia. Soinivaara ei ota kantaa moniin kysymyksiin kuin aivan pinnallisesti. Näihin kuuluu koko EU-kokonaisuus kriiseineen. Mutta jääköön toiseen kertaan. Kirja kannattaa lukea monista syistä eikä vähiten siksi, että Soininvaaran kirjoitustyyli on oivaltavaa ja sujuvaa.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Siirrettyä hinnoittelua

Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua ns. siirtohinnoittelusta. Siirtohinnoittelulla tarkoitetaan hinnoittelua samaan konserniin kuuluvien yhtiöiden välisissä liiketoimissa. Avainkäsite on markkinaehtoisuus. Konsernien sisäisten liiketoimien on oltava markkinaehtoisia. Globaalissa taloudessa valtioiden väliset sopimukset siirtohinnoittelusta ovat välttämättömia juuri kaupan globaalisuuden takia. Tavoitteena on, että tulo ja siitä maksettava vero maksetaan oikeassa valtiossa. Viimekätinen positiivinen tarkoitus on, että vältetään kaksinkertainen verotus.

Kun asia tuli julkisuuteen suurella kohulla, käsitettiin asia ehkä jopa pääosin veronkierroksi tai kähminnäksi verottajan selän takana. Keskustelusta on jotenkin välittynyt kuva, että ko. verokierto olisi lähinnä tai erityisesti Suomen ongelma. Sitä se ei ole, vaan haasteet ovat maailmanlaajuisia. Siirtohinnoittelusta ovat puhuneet monet taloustietelijät jo useita vuosia sitten. Esimerkkinä mainittakoon professori Teivo Teivainen. Kun väärät ihmiset puhuvat oikeista asioista on vaikeaa saada viestiä läpi. Onneksi tilanne on muuttumassa ja nykyisin keskustelu on levinnyt jo kahvipöytiin.

Suomessa ja Ruotsissa asian laaja julkisuus johtuu siitä, että siirtohinnoittelu tuli niin lähelle hyvinvointipalveluja ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Kun suurten kansainvälisten terveydenhoitoalan yritysten omistajat ovat veroparatiiseihin rekisteröityneitä yrityksiä ja siirtohinnoittelun avulla verotusta oli siirretty konsernin sisällä kaikkein kevyimmän verotuksen maihin, nousi asiasta metakka. Ei ole ensimmäinen kerta, kun hyvää tarkoittava toimenpide kääntyy tavallaan itseään vastaan. On tärkeää erottaa välttämätön sopimuspohjainen siirtohinnoittelujärjestelmä sen porsaanreiistä tai tarkoituksellisista väärinkäytöksista. Markkinaehtoperiaate on tietenkin meille kaikille tärkeä asia. Sillä pyritään välillisesti varmistamaan, että hyvinvointiyhteiskunta saa sille kuuluvan rahoitusosuuden palvelujen tuottamisesta.

Veronkierto siirtohinnoittelun avulla johtuu käsittääkseni ensisjaisesti siitä, että velkavipu on saanut elämää suuremman merkityksen rahoituskeinona. Suomessa toimiva yritys maksaa konserniavustusta suomalaiselle emoyhtiölleen (jolloin sen verotetteva voitto jää hyvin pieneksi tai olemattomaksi). Miksi ? Siksi, että emoyhtiö on niin raskaaasti velkainen. Miksi emoyhtiö on velkainen ? Siksi, että emoyhtiön ulkomailla toimva emoyhtiö on antanut sille suuria lainoja (vaikka se ei niitä tarvitsisikaan). Suomalainen emoyhtiö maksaa velkoja takaisin kovilla konsernin sisäisillä koroilla ja saa tästä hyvästä ruhtinaalliset korkojen verovähennykset (plus tappiollisen tuloksen, jolloin ei tarvitse maksaa yhteisöveroa). Ulkomainen emoyhtiö sijaisee veroparatiisissa ja osoittaa siellä voittonsa. Ulkomailla toimivan pääomasijoitusyhtiön periaate on, että businesta tehdään mahdollismman pienellä omalla pääomalla ja mahdollisimman suurella velkapääomalla. Verottajan näkökulmasta konserni näyttää verotettavasta tulosta putsatulta yritysryppäältä.

Kauppalehden siirtohinnoittelua käsitelleessä Olli Herralan artikelissa (Kansainväliset veroriidat lisääntyvät, 13.9.2012) halutaan tuoda esille järjestelmän välttämättömyys. Ajatus on oikea. Uusliberaalina tuntemani Olli Herrala kuitenkin pyrkii kääntämään asian niin, että on synnytetty paljon melua tyhjästä. Kyllä tässä on kysymys erittäin laajasta ja hankalasta globaalin tason asiasta. Valtioiden välisellä erittäin vaativalla dokumentaatiolla yritetään välttää moraalia murentava verokilpailu. Siirtohinnoittelu on yksi niistä harjoitelmista, jolla globaalista taloudesta yritetään saada edes jollain tasolla säädelty ote. Vastapuolella ovat ne, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi tai kielteisesti säätelytoimiin. Useimmat kuitekin hyväksyvät siirtohinnoittelun positiiviset periaatteet.

Kansallisvaltiopohjainen säätely on tullut tiensä päähän. Globaalilla säätelyllä on erittäin tärkeä tehtävä: sillä pyritään estämään tulevat taloussodat. Edellinen globaalin talouden vaihe ennen vuotta 1914 päättyi maailmansotaan. Sen jälkeen kaksi maailmansotaa ja syvä lama 1930-luvulla loivat automaattisesti säännöt maiden ja ihmisten käyttäytymiselle. Ajanjakso 1914-1990 on kuitenkin osoittautunut epäsuosituksi, jos ajatellaan optimaalista valtioden välistä suhteiden hoitoa. Sodat (ml. kylmä sota) ovat saaneet ihmiset kaipaamaan rauhaa, mikä on tietenkin oikein. Bipolaarinen maailmankäsitys täydennettynä kolmannella maailmalla eli ”takapajuisilla mailla” muodosti em. ajanjaksolla sen kokonaisuuden, jonka kanssa piti elää, mutta josta haluttiin pois. Tilalle luodun järjestelmä piti olla voitto liberaaleille demokratioille , joiden välillä vallitsee vapaan kaupan periaatteet. Näin ei ole käynyt: sitä mukaan kuin kaupan globaaleista säännöistä on päästy sopuun on uusia haasteita kertynyt sijalle.

Kehittyneiden ja kehittyvien maiden problematiikka on tullut uutena asetelmana myös siirtohinnoitelujärjestelmään. Suuret konsernit ovat räikeästi käyttäneet siirtohinnoittelujärjestelmää putsatakseen esimerkiksi luonnovarojen tuotannosta saadut tulot itselleen mahdollisiman täysimääräisesti. Jotkut väittävät, että kolonialismin aika on ohi. Se ei pidä paikkaansa, vaan uuskolonialismi on hienovaraisempaa: maata ei tarvitse fyysisesti vallata, jotta saa sen kansantaloudesta otteen.

Informaatioteknologian huima kehitys on ajanut hidasliikeisten ihmisten, päätäjien ja kansakuntien ohi. Globaali säätely on kuin dopingin vastaista taistelua: harvoin jos koskaan ollaan ajan tasalla.

On ymmärrettävää, että Konserniverokeskuksessa ollaan ärtyneitä, kun heidän työnsä - jonka yhteiskunta on heille antanut - ikään kuin mitätöidään väärinkäytösvyyhden varjolla. Oikea ja väärä on pyrittävä erottamaan toisistaan niin vaikeaa kuin se onkin. Oikea ja väärä ovat vaihtuneet tulkintaan: jossain hämärän rajamailla löytyy ehkä ohut naru, jota myöten kävelemällä löytyy ratkaisu. Asioiden selvittämisen kannalta on tärkeää, että ohipuhuminen loppuisi: toiset haluavat puhua siirtohinnoittelun välttämättömyysta (mikä on oikein) ja toiset haluavat puhua siihen liittyvistä väärinkäytöksista (mikä on oikein). Juupas-eipäs väittely ei johda hedelmälliseen lopputulokseen.

Valtioiden ja yritysten välinen hillitön velka- ja verokilpailu on tuonut siirtohinnoittelujärjestelmän sananmukaisesti keskuuteemme, sillä me kaikki käytämme esimerkiksi terveydenhoitopalveluita. Vielä tähdellisempää on tajuta, että valtioden ja alueiden välinen kilpailu voi johtaa sotaan joko vanhassa tai jossakin uudessa muodossa: kuka pystyy arvioimaan finanssimarkkinoiden ja siirtohintajärjestelmien ym. sekavuuden keskellä sodan riskin suuruuden ? Tai ehkä se on jo täällä.

torstai 13. syyskuuta 2012

Liberalismin umpikuja

Matti Hyyryläinen käyttää Helsingin Sanomissa puheenvuoron ”oikean” liberalismin puolesta: ”Aidon liberalismin olisi aika herätä” (HS 12.9.2012). Ilmeisesti keskusteluun liberalismista on tarvetta, koska käsitettä on pidetty viime aikoina esillä. Olen useassa yhteydessä tässä blogissa tuonut esille vieroksunnan uusliberalismia kohtaan. Näytän jakavan tämän kannan Hyyryläisen kanssa. Mutta uusliberalismi on vain liberalismin yksi muoto, äärimuoto.

Liberalismi käsitetään nykyisin monilla tahoilla puoluepolitiikan antiteesiksi. Kun ollaan liberaaleja ei tarvitse liata itseään käytännön (puolue)poliittisilla tavoitteilla. Liberalismi on siis tässä ajattelussa puoluepolitiikan yläpuolella. Joskus 1960-luvulta minulle jäi kuva tietynlaisesta ylemmyydentunteesta ikään kuin olisi haluttu sanoa, että ”me teemme ylevämpää politiikkaa kuin muut ”. Tällä ajatuksella ei korkealle liidellä poliittisessa kentässä.

Liberalismin tulisi siis olla nöyrää, jos sille halutaan kannatusta.

Liberalismi houkuttelee hyvin erilaisia ihmisiä puoleensa. Riittää, kun ajattelee oikeistoliberalismia (tästä voidaan käyttää myös nimeä libertarismi) ja vasemmistoliberalismia niin tajuaa, miten kaukana ne ovat toisistaan.

Oikeistoliberalismi edustaa usein uusoikeistoa ja lähenee uusliberalismia. Erikseen on sitten liberaalien vasen reuna. Jos ajatellaan amerikkalaista keskustelua niin vasemmistoliberaali Paul Krugman on monien oikean laidan ihmisten mielestä sosialisti. Professori Robert Reichin monet lukevat vasemmistoliberaaliksi, mutta kun kerran eräällä luennolla tilaisuuden avaaja erehtyi sanomaan, että hänen vieraansa on vasemmistolainen, hermostui Reich silmin nähden: ”minä olen ollut 50 vuotta keskellä, yhteiskunta on siirtynyt oikealle !” Miksi vasemmistoliberaaliutta pitää peitellä ? Finanssikriisin yhteydessä monilla heistä on ollut aihetta paukuttaa rintaansa oikeassa olemisen merkiksi.

Liberalismin avainsana on vapaus. Se on mielestäni irrationaalinen käsite. Sitä voidaan riepotella miten vaan. Amerikkalainen freedom -käsite on yksi historian väärinkäytetyimmistä käsitteistä. Sen nimissä voidaan tehdä mitä tahansa julmuuksia.

Vapaus ei ole käytännössä universaalia. Se on aina jonkun tahon vapautta. Sanon näin, vaikka tämä voidaankin leimata kyynisyydeksi. Jäämme siis niin kauas absoluuttisesta vapaudesta, että ehdotan, että siitä puhutaan hyvin varovasti. Entä suhteellinen vapaus (tai suhteellisen suuri vapaus) ? Mielestäni kohtuullinen säätely tuo vapautta. Vapaus on silloin suhteellista, mitä se minun mielestäni pitääkin olla. Säädelty vapaus takaa onnistuessaan hyvin suuren määrän vapautta hyvin monelle ihmiselle. Tietenkin se rajaa joidenkin täyttä vapautta hamuavien onnea, mutta se hinta suhteellisesta vapaudesta on maksettava. Säätely tuo vapauteen välttämättömästi siihen kuuluvan käsitteen, joka on vastuu. Rahamarkkinoilla haluttiin suunnattomassa vapauden himossa väljä lainsäädäntö (joka saatiin) ja kun sitten lähes kaikki meni pieleen syytettiin valtiota liiallisesta puuttumisesta rahamarkkinoihin ! Kun vapaus kasvaa pitäisi moraalin korjata syntyneet aukot. Sitä ei tapahtunut, päinvastoin sorruttiin moraalikatoon.

Voimme tietenkin puhua utooppisesta vapaudesta em. HS-artikkelin tapaan. Silloin joudutaan myöntämään tosiasia, että siihen ei voida päästä. Kysymys onkin suuresta - sinänsä kunnioitettavasta - periaatteesta. Vapaudella on itseisarvo. Tällöin puhutaan mielestäni perinteisestä suuresta kertomuk-sesta, mikä tietenkin on kaihoisaa. Postmoderni maailma raunioitti suuret kertomukset kaiken suhteellistamisella. Tämä kaukokaipuu utopialiberalismiin on etäistä sukua utopiasosialismille. Maailmaan haluttiin utopiasosialistien avulla saada kollektiivista hyvää. Owenin , Proudhonin ja kumppanien käytännön sovelluksissa jouduttiin umpikujaan.

Epäilen, että liberaaleiksi itsensä mieltävät haluaivat suuret kertomukset takaisin. Silloin suosittelen, että he tarkastelevat maailmaa riittävän korkealta. Kun ollaan riittävän korkealla, maan pinnanmuodot häviävät ja voidaan luoda filosofinen perusta vapauden periaatteille. Sitten alkaa ajatusten hivuttaminen hiljalleen pragmatismiksi. Tältä prosessilta ei kannata odottaa nopeita tuloksia. Vaarana on sitä paitsi, että liberalismi käsitetään niin kliinisesti, ettei jää mitään tartuntapintaa. Ehkä on niin kuin Matti Hyyryläinen sanoo: ”Totta on, että aito liberalismi on unessa”. Voidaanko siitä herätä ? Säikäyttääkö uusliberalismin pakkovapaus aidon liberalismin heräämään unesta ?

Matti Hyyryläinen määrittää liberalismin tavoitteeksi vapaan ja tasa-arvoisen ihmisen. Hän moittii nykyajan vasemmisto- ja oikeistoälyköitä vanhanaikaisen sosialismi-kapitalismi asetelman sotureiksi. Mielestäni kaikki kolme (siis ml. liberalismi) ovat vanhanmallisia suuria kertomuksia. Mitä tilalle ?

Miten lähestyä tämän päivän nettisukupolvea liberalismin aatteilla aatteettomassa ympäristössä ? Internet on luonut valtavan määrän vapautta, samoin facebook. Tiedonkulku on vapautunut ja romahduttanut sosialismin. Eikö se riitä ? Tämän päivän ihmisen on vaikea edes kuvitella millaisessa umpioituneessa maailmassa elettiin 1950-luvulla. Silti vapaa tiedonvälitys länsimaissa ei ole luonut onnelaa. Päinvastoin tiedotusvälineet ovat täynnä tiedonvälitystä koskevia ongelmia. Liberalismin monet suunnat sotkevat käsitteen ymmmärtämistä. Pelkäänpä, että yhtenäistä tulkintaa ei saadakaan. Libertarismista sosiaaliliberalismiin on pitkä matka. Voitaneen suurin piirtein sanoa, että liberalismi ulottuu konservatismista maltilliseen sosialismiin.

Liberalismin umpikuja ? Ehkä toimivinta liberalismia on ajatuksen vapauden puolesta taistelu ilman konkreettisia päämääriä.

Wau-efektin anatomia

Nyt se sitten on ilmestynyt, uusi iPhone 5. Puhelin on erinomainen, ei epäilystäkään. Kuitenkin kilpalijat voivat nyt olla levollisin mielin: ei tullut mitään wau-efektiä. Edellisen kerran wau jäi puuttumaan iPhone 4S-puhelimen kohdalla . Yleensäkin epäilen, että matkapuhelimien kehitystyö vetää juuri tällä hetkellä henkeä. Mikä olisi se uusi innovaatio, joka saisi maan järisemään ? Sellaista ei taida olla nyt tulossa ellei sitten taipuva näyttö...

Kilpailijoiden kannalta tilanne on mielenkiintoinen. Erityisesti Nokialle avautuu nyt mahdollisuus tasoittaa peli. Samsungilla on jo ollut teknisesti yhtä hyviä puhelimia kuin Applella, kamppailua on käyty ohjelmatarjonnan ja brändin puolella. Nokian osalta tilanne on ollut erilainen. Niin hyviä kuin Lumia-puhelimet ovat olleetkin, eivät ne ole olleet teknisesti yhtä monipuolisia kuin mainitut kilpalijat. Kun vertaa Lumia 920-puhelinta ja Applen uutuuspuhelinta ja miksei myös Samsungin ensimmäistä windows 8 -puhelinta, voi ilolla todeta, että teknisesti Lumia on nyt kilpailukykyinen. Nokian täytyy optimoida vielä Lumian ominaisuudet muutaman viikon kuluessa iskukuntoon niin hyvä tulee.

Erikseen on tietenkin sitten vielä erillisohjelmatarjonta, joka Applella on tietenkin ylivoimaisen suurta. Kysymys ei kuitenkaan ole enää ratkaisevasta asiasta, kun ohjelmatarjonta on niin korkealla tasolla kaikilla valmistajilla.

Hypetys on se, joka vaikuttaa. Applella se on aina ollut kunnossa. Moni Apple-fani ostaa uutukaisen vaikka silmät ummessa, pelkästään periaatteesta. Nokialla on tässä opittavaa. Markkinoinnissakin täytyisi löytää yhtä omaperäiset ratkaisut kuin mitä on toteutettu itse puhelimessa. Oli helppoa nähdä kuinka Lumia-julkistus matki viikko sitten amerikkalaistapaa. Matkimalla ei saada mitään uutta etua aikaiseksi. Myönnän, että vuodot ovat tätä päivää. Uusia laitteita on pakko testata isolla määrällä ihmisiä ja testaajat eivät ole lojaaleja. Mutta kyllä Nokian johdon omatkin vuodot tulisi harkita tarkemmin.

Seuraavat viikot ovat Nokian kannalta kiduttavia. Sen pitää vain sietää tilannetta, jossa sen nykyisin markkinoilla olevat älypuhelimet eivät ole kilpailukykyisiä. Tappioneljännes on varma. Ongelmalliseksi tilanne kääntyy kuitenkin vasta sitten, jos käyttöjärjestelmäviiveiden takia Lumia-uutuudet viivästyvät. Tämähän on vanha Nokian ongelma. Puhelimet tahtovat aina myöhästyä suunnitellusta aikataulusta. Näen kyllä tilanteessa muutoksen oireet. Nyt uusi käyttöjärjestelmä on saatu kilpailijoiden tasolle ja voidaan kasvattaa ekosysteemiä (mikä kauhea nimi) uuden käyttiksen ympärille. Seuraava huippupuhelin on jo varmoissa lähtöasemissa. Nokian on pakko tuottaa uutuuksia hieman nopeammin kuin Apple - ainakin toistaiseksi.

Minulla on sellainen tunne, että Nokialla on selkeät suunnitelmat tulevaisuuden varalle. Pallo on Nokialla. Sen on tuotava uudet puhelimet ajoissa markkinoille ja pohdittava markkinointikuviot uusiksi. Kärsityt imagotappiot on käännettävä miljoonamyynniksi. Kehittyville markkinoille on saatava pikaisesti Windows 8 –puhelin. Android-maailma on sitten erikseen. Monet näkevät nämä puhelimet Nokian todellisina kilpailijoina. Jos suurin hehkutus onkin ohi Applen osalta, niin muut valmistajat tuovat markkinoille sekä Windows-puhelimia että Android-puhelimia. Uskon kuitenkin, että tästä eteenpäin Nokian kilpailukyky säilyy. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että eri puhelinvalmistajat kilpailevat erilaisilla vahvuuksilla. Kullakin on omat hittiominaisuutensa.

Minusta näyttää, että juuri puhelimet ovat ultrahypetetty kaikkien tuotteiden joukossa. Tässä kisassa on oltava hyvä sekä tekniikan osalta että mielikuvissa. Suuri ongelma tuntuu olevan se, että juuri kun ollaan päästy huipulle pitäisikin miettiä, mitä uutta pitäisi luoda. Tyytyväisyyteen ei ole varaa. Juuri tähän ”vanha Nokia” sortui.

Eräs seikka harmittaa ja se on suomalaisten ”itseinho”, jolla omaa brändiä lyödään. Toivoisin ”proudly made in USA” - asennetta. Keskustelukanavat ovat täynnä oman pesän likaajia. Jos puhuu Nokian ensi kevään näköaloista niin kommentit ovat luokkaa ”Nokia on silloin jo paloiteltu ja myyty”.

Onko Microsoft lojaali Nokialle ? Valitettavasti sen puolesta ei kannata lyödä vetoa. Amerikkalaiset osaavat olla myös häikäilemättömiä. Paras ase Nokialle on suuri itseluottamus ja omat huipputuotteet.

Mielestäni olemme tällä hetkellä tilanteessa jossa ostaja voi avoimesti pohtia vaihtoehtoja useiden valmistajien välillä. Kisa on hyvin tasaväkinen.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Carl Enckellin linjalla

Kanava-lehden 5/2012 artikkelissa ”Carl Enckell piti Venäjän uhkaa itseaiheutettuna” Henrik Impola perehdyttää lukijat Carl Enckellin (1876-1959) ajatteluun. Enckell toimi ulkoministerinä useita kertoja. Hän toimi myös upseerina, diplomaattina ja yritysjohtajana. Enckellin Venäjän tuntemus on tämänkin päivän näkökulmasta ylivertainen.

Kommentoin lähinnä kahta Enckellin ajattelutapaa, joita voidaan soveltaa myös hänen kuolemansa jälkeiseen Suomen historiaan. Enckell totesi, että erityisesti suomalaisella eliitillä on ollut taipumus hakeutua liioiteltuun ja jopa maanpetokselliseen yhteistyöhön Venäjän kanssa ainakin 1700-luvulta lähtien. Ei ehkä ole sattuma, että juuri tuolloin Venäjä nousi suurvallaksi. Toinen Enckellin lähestymistapa oli, että hän vieroksui suomalaiseen mielenmaisemaan kuulunutta nöyristelyä jonkun suuremman edessä. Usein tuo suuri on ollut Venäjä. Ehkä Venäjän tapauksessa nämä kaksi ajattelua yhdistyvät. Myöhemmin palaan nykyhistorian sovelluksiin tästä samasta aiheesta.

Enckell näki aivan oikein Suomen vain yhtenä Venäjän luoteiskulmassa sijainneena naapurina. Asia, jonka monet poliitikot ja tutkijatkin sivuuttavat rajasokeudessaan. Myös luoteiskulmaa Enckell erittelee tarkemmin. Minua on monesti kiusannut sama asia kuin Enckelliäkin nimittäin se, että Suomi rinnastetaan Baltian maihin. Enckell näki, että Suomen geopoliittinen asema poikkesi Baltian maista.

Enckell näkee selvän kontrastin Suomalaisen eliitin Venäjäsuhteiden ja toisaalta venäläisten Suomi-kiinnostuksen välillä. Kontrasti syntyy siitä, että samaan aikaan, kun suomalainen eliitti on liehitellyt Venäjän johtajia arveluttavalla tavalla ovat venäläiset suhtautuneet Suomeen pidättyvästi länteen kuuluvana alueena, johon ei ole haluttu tuhlata ruutia. Lähes kaikki vastakkainasettelu Suomen ja Venäjän välillä on johtunut suurvaltakonflikteista ehkä sortovuosia lukuunottamatta; Suomi yksin ei ole ollut Venäjälle uhka (ehkä 1920-luvun vaihteen suursuomihaihattelijoita lukuunottamatta), jota vastaan sen olisi pitänyt käyttäytyä agressiivisesti.

Enckellin ajattelussa Venäjän liehittelyä edustaa selkeimmin Y.M. Sprengtporten, joka vehkeili Ruotsia vastaan ja kosiskeli Venäjää liittolaiseksi. Sprengtportenia on pidetty legendan mukaan ”itsenäisyysmiehenä”, joka Venäjän avulla yritti irtauttaa Suomen Ruotsista. Enckell menee arvioissaan paljon pidemmälle väittäessään, että nimenomaan Sprengtporten taivutteli Venäjän miehittämään Suomen 1808-1809, kun Aleksanteri I olisi halunnut miehittää Suomen vain hetkeksi painostaakseen Ruotsin mannermaasulkemukseen. Englannin kauppasaarto sinällään oli vastenmielistä Aleksanterille, mutta siihen hänet painosti puolestaan Napoleon. Sprengtportenin menettely edustaa Enckellin mielestä juuri itsekästä liehittelynhalua, joka on ollut usein tyypillistä suomalaiselle eliitille.

Fennomaanien menettely sortokausien yhteydessä on sukua Sprengtportenin toiminnalle. Osa fennomaaneista pelasi yhteen venäläisten kanssa. Juuri 1800-luvun lopulla Venäjällä nousi vastustus raja-alueiden autonomisuutta vastaan. Venäläiset kansallismieliset käynnistivät sortotoimet Suomen autonomiaa vastaan. Mutta juuri tässä Enckellin mukaan he saivat apua suomalaisilta fennomaaneilta, jotka päästäkseen valtaan käyttivät kaikkia keinoja hyväkseen.

Enckell kuoli 1959, joten hän ei nähnyt seuraavaa alennustilaa, joka tuli Kekkosen aikana. Jo vuoden 1958 yöpakkaskriisi (samoin kuin noottikriisi 1961) antoi ymmärtää, mistä oli kysymys, mutta vasta 1970-luvulla Neuvostoliittoon tukeutuminen sai tunnetut suomettumispiirteet. Jälleen valtaan pääsyä ja vallassa pysymistä rakennettiin Suomessa Neuvostoliiton suosiota tavoittelemalla. Juuri 1970-luku oli vastenmielistä aikaa enckelliläisen liehittelyn näkökulmasta.

Enckellin toinen ajatus eli nöyristely itseään suuremman vallan edessä sulautuu lähes yhdeksi suomettumisen ajan kanssa silloin, kun puhutaan Venäjästä. Tietenkin on muitakin esimerkkejä: otetaan esille vaikkapa vain suhtautuminen natsi-Saksaan 1930-luvulla. Monien ihailu oli kritiikitöntä.

Selkeästi nähtävissä tämä ilmiö oli 2000-luvun alussa, jolloin George Bushin suosiosta käytiin armotonta kamppailua. Mies, joka ei olisi ansainnut juuri minkäänlaista arvostusta nousi suorastaan vedenjakajaksi poliittisessa pelissä: oli niitä, jotka syyttivät osaa poliitikoista Yhdysvaltain vastaisiksi ja samalla itse nöyristelivät USA:n edessä kritiikittömästi. Vallitsi suorastaan kilpailu siitä, kuka oli saanut kätellä Bushia ja kuka ei. Mitähän mieltä Enckell - peruskonservatiivi ja länsimielinen poliitikko - olisi ollut tästä ?

EU olisi ollut Enckellillekin paha ruutu. Oma ”enckelliläinen” tulkintani on, että suomalainen eliitti on muistakin kuin taloudellista syistä sitonut itsensä mieluisaan länteen. Tämä lännettymisenä tunnettu ilmiö on saanut poliittisen ja liike-elämän eliitin sulamaan nöyränä EU:n edessä. Enkä tässä tarkoita sitä, että pitäisi irtautua EU:sta. Itä tai länsi – samat paheet.

Enckelin ajattelu peilautuu hänen aikalaisensa Paasikiven ajatteluun. Paasikiven perusnäkemys ainakin vanhoilla päivillä oli, että Venäjä oli itsessään agressiivinen, siihen ei suomalaisia tarvittu yhteistoimintamiehiksi. On kuitenkin sanottava, että kyllä Paasikivikin osasi vaihtaa puolta ketterästi, kuten jatkosodan aika osoitti. Viisikymmentäluvulla Paasikiven ajattelu kiteytyi: hän olisi halunnut sitoa Suomen Ruotsiin ja sitä kautta länteen. Ja kaikki tämä tietenkin idän vastavoimana. Paasikivi ei nähnyt suomalaisten toimintaa niin tuomittavana kuin Enckell.

Olen näissä blogikirjoituksissa etsinyt luontevaa tapaa suhtautua Venäjään. Mitä se on ? Tai pikemmikin, mitä se ei ole. Otetaanpa esimerkki. EU- ja Natouskovaisella Aleksander Stubbilla on suuria vaikeuksia suhtautua luontevasti Venäjään. Viimeksi muutama päivä sitten hän puhui WTO-sovun jälkeisistä kaupankäynnin parantamismahdollisuuksista ”niiden” kanssa.

Sivuutan tässä avoimen vihamielisen suhtautumisen Venäjään kokonaan. On tärkeää tuoda esille rehellisesti mielipide Venäjän demokratian vääristymistä. On eri asia kailottaa asiasta kovaäänisesti mieltään osoittaen. Miten säilyttää kriittiinen suhtautuminen Venäjän sananvapauden puutteisiin ja autoritääriseen johtoon ja samalla etsiä luontevia yhteistyöväyliä naapurusten välillä ?

Venäjän integroituminen globaaliin talouteen on tärkeä askel eteenpäin. Venäjän korruptioherkkyys kaupankäynnissä on rasite, jonka kanssa on opittava elämään toistaiseksi. Uskon sen vähitellen väistyvän, kun Venäjä nopean talouskehityksen seurauksena saa lisää itseluottamusta.

Venäjä on sekä taloudellisesti että sotilaallisesti suurvalta. Suomen omaa puolustusta on rakennettava objektiivisesti mistä päin tahansa tulevaa uhkaa vastaan. Oman puolustuksen on oltava uskottava; silloin ei tarvita 1970-luvun alun ns. Andruskevitshin tapausta uusintana. Kysymys kuuluu: miten hallita Venäjää kohtaan tunnettuja pelkoja ja samalla torjua rautaa rajalle (jos ei omaa rautaa niin sitten Naton rautaa) -ajattelu ?

Miksi Carl Enckell on tärkeä ? Siksi, että hänen persoonansa ja ajattelunsa kautta voidaan ehkä löytää luonteva tapa suhtautua venäläisiin.

Jos puhutaan Paasikiven linjasta ja Kekkosen linjasta niin miltä kuullostaisi Enckellin linja ? Enckellillä on mahtava tausta varsinkin Venäjä-suhteiden näkijänä (hän oli syntynyt Pietarissa ja puhui sujuvaa venäjää) ja toki liikemiehenä hän tutustui läntiseen kapitalismiin perinpohjaisesti. On houkuttelevaa puhua Enckellin linjasta tai ”opista”. Siinä nähdään suomalaisten oma osuus ongelmien aiheuttajana paljon paremmin kuin mitä Kekkonen ja Paasikivi asian ymmärsivät. Oliko Enckellin linja uhkarohkea ? Olisiko hän presidenttinä uhitellut Neuvostoliitolle ? Sanoisin, että pikemminkin päinvastoin: hän olisi hakenut tasapainoa pakkoystävyyden ja vilpittömän ystävyyden välillä. Hän oli patriootti, joka olisi tasapainoillut - ei nöyristellen, vaan tinkimättömästi - Suomen itsenäisenä säilymisen puolesta.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Miten kunta vaurastuu ?

Helsingin Sanomissa (8.9.2012) oli juttu yksityisen sektorin työntekijöiden merkityksestä kuntatalouteen ”Kunta tarvitsee yksityistä rahaa”. Juttu on oikeansuuntainen, mutta tarkennettavaakin jää.

Esimerkkeinä suurista yksityisen sektorin työvoimaosuuksista mainitaan Urjala ja Kärkölä. Kummankin kunnan yksityisen sektorin työvoimaosuus suhteessa julkiseen on noin 40:n suhde 10:een, kun esimerkiksi Vantaalla luku on 33/10 ja Oulussa 19/10. Etlan Hannu Kaseva, samoin kuin kuntaministeri Henna Virkkunen toteavat suuren yksityisten osuuden tukevan kunnan elinvoimaisuutta. Tämä pitää osin paikkansa. On kuitenkin todettava, että Urjalan ( 21 %) ja Kärkölän (20,75 %) veroprosentit ovat korkeita. Kunnat, joissa on pieni yrityskanta kuten Muhos (16/10) pystyvät alempaan veroprosenttiin kuin nuo mainitut kaksi ”yrittäjyyskuntaa”. Tarvittaisiin enemmän tietoa kunnista ennenkuin voidaan tehdä johtopäätöksiä. Olisi hyvä tietää esimerkiksi kuntien valtionosuuden määrä ja velkataso.

Kunnat saavat yrityksiltä kiinteistöveroa, tuloveroa henkilöstön kautta ja yhteisöveroa. Näistä kiinteistövero on selkeä tulolähde. Jos yrityksellä on hyvin iso kiinteistö, voi kiinteistövero nousta satoihin tuhansiin euroihin vuodessa. Yhteisöverotuotto on jo spekulatiivisempi. Kysymys on siitä millaista tulosta yritys haluaa näyttää. Lisäksi yhteisövero maksetaan valtiolle, joka ”palauttaa” osan siitä kuntaan, monikuntaisissa yrityksissä moneen kuntaan jako-osuuksina. Tuloverotuotto on tietenkin tärkeä tulolähde kunnalle. Huomioitava on, että jos kuntaan tulee uusi yritys tuo palkattava henkilökunta tullessaan myös menoja (koulut, päiväkodit ym.).

Sekä kiinteistövero- että yhteisöverotuotto ovat kunnan kannalta pienehkö tuloerä verrattuna koko tuloverotuottoon. Kuntien välillä on tässä kuitenkin suuria eroja.

Kunnan menestymiseen ja dynaamisuuteen on monia syitä. Aivan ratkaisevaa on tulotaso. Sen merkitys on suurempi kuin yksityisen ja julkisen sektorin työpaikkojen suhde. Jos tulotasoa eritellään tarkemmin nousee merkitseväksi seikaksi nykyisen tulotason ja tulevan tulotason suhde. Kunnat jotka menettävät elinvoimaa eli hyvätuloisia veronmaksajia ovat heikoilla jatkossa. Kunnat, joihin muuttaa parempituloisia asukkaita kuin mitä on kantaväestön ja poismuuttaneiden tulotaso voittavat jatkossa. Useiden kuntien kohdalla on tapahtunut jo niin, että aktiivit kuntalaiset ovat jättäneet kunnan ja hakeutuneet rintamaille. Maailmanlopun kuntia ei pelasta edes yksityisen sektorin suuri työntekijämäärä. HS:n jutussa Reijo Vuorento toteaa oikein, että varsinkin yksityiseen sektoriin kuuluvan maatalouden suurehko suhteellinen osuus ei tuo nettotuottoa. Maatalous on pitkälti yhteiskunnan tukemaa tuotantoa.

Menestyviä kuntia ovat usein suurkaupunkien kehyskunnat. Niissä on positiivinen kierto opiskelun, asumisen ja työn välillä. Lapsiperheitä on runsaasti, koska vanhemmat muuttavat lastensa kanssa mieluusti suurkaupungista väljempiin (ja edullisempiin) asumisolosuhteisiin kehyskuntiin. Lapset muuttavat aikanaan opiskelemaan suurkaupunkeihin ja valmistuessaan (ja kun heidän lapsensa ovat syntyneet) muuttavat takaisin kehyskuntiin. Tämä positiivinen kierto luo menestyskunnat. Juuri nämä suurkaupungissa jalostuneet tulomuuttajat ovat kehyskuntien menestysresepti. Tulomuuttajat hyvine tutkintoineen vaurastuttavat kuntaa. Näin tapahtuu siinäkin tapauksessa, että työpaikka jää (kuten useimmiten tapahtuukin) suurkaupunkiin. Asuminen ratkaisee verotulojen kohdistumisen.

Itse olen kiinnittänyt huomiota työpaikkojen vaihtosuhteeseen eli kuinka paljon työntekijöitä tulee kunnan ulkopuolelta töihin kuntaan ja kuinka paljon lähtee töihin ulos kunnasta. Tästä suhteesta käytän nimitystä dynaamisuusluku. Jos dynaamisuusluku on tasan 1 on lähtijöiden ja tulijoiden määrä yhtä suuri. Useimmissa Helsingin kehyskunnissa lukema on 3.0-3.5. Jos suhde on tuon suuruinen tai suurempi on kysymys voittopuolisesti asumiskunnasta. Jos suhdeluku lähenee 1.0:aa on kysymys merkittävästä työssäkäyntikunnasta. Helsingissä lukema on 0,7 (se on siis dynaaminen työssäkäyntikunta). Helsingin kehyskunnista työpaikkakuntaa parhaiten edustaa Tuusula, jossa lukema on 1,5:n paikkeilla. Menestyksen merkki on siis se, kun kunnassa on hyviä, tunnettuja ja suuria työnantajia, jotka houkuttelevat naapurikunnistakin työntekijöitä. Tietenkin verotulot viime manitussa tapauksessa menevät naapurikuntaan, mutta se on vain yksi totuus asiassa. Parhaassa tapauksessa - kuten Tuusulassa - kunta on sekä asumis- että työssäkäyntikunta.

Työpaikkaomavaraisuus on usein esillä ollut termi. Ns. teoreettinen työpaikkaomavaraisuus sisältää sekä omassa kunnassa asuvien omaan kuntaan sijoittuvat työpaikat että muualta kuntaan tulevien työpaikat. Se on siis työpaikkojen vaihtosuhdetta täydentävä mittari. Työpaikkaomavaraisuuden ollessa korkea (esim. lähestyy 100 prosenttia tai ylittää sen) kunta on kiistämättömästi menestyjä. Esimerkiksi erikoiskauppa on tällaisessa kunnassa riittävän vahva ja ehkäisee tehokkaasti ostovuotoja suurkaupunkeihin.

Ns. todellinen työpaikkaomavaraisuus tarkoittaa kunnan omien asukkaiden työssäkäyntiä omassa kunnassa. Luku on monitulkintainen. Suuri maatalousväestö johtaa korkeaan todelliseen työpaikkaomavaraisuuteen. Se ei taas välttämättä merkitse kunnalle menestystä.

Korkea yksityisen sektorin työpaikkaosuus kunnassa saattaa koostua pääosin yhdestä suuresta työantajasta. Tämä on riski. Niinpä tässäkin mielessä pelkästään yksityisen sektorin työpaikkojen korostaminen ei ole riittävä menestyksen ehto.

Tietenkin työllisten määrä ja työllisyystilanne samoinkuin ns. huoltosuhde ovat tärkeitä menestysmittareita. On tärkeää, että omassa kunnassa on työpaikkoja, mutta lähes yhtä tärkeää on, että töihin pääsee naapuriin tai joka tapauksessa lähialueelle ja mieluiten hyvillä julkisilla kulkuvälineillä. Tämä mahdollistaa korkean työssäkäyntiasteen ja toimivan huoltosuhteen.

Viime aikoina on menestyksen mittarina korostunut pk-yritysten mahdollisimman suuri määrä. Kun vienti tökkii ja globalisaatio kuristaa suuria yrityksiä on tärkeää, että sijalle nousevat pienet ketterät työllistäjät.

Kuten tästä huomataan kokonaismenestystä voidaan kuvata vain erilaisten mittareiden yhdistelmällä. Yksityisen ja julkisen sektorin asettaminen toisiaan vastaan ei ole hedelmällistä ajattelua. Juuri julkisen sektorin hyvien työpaikkojen tuottamilla palveluilla (koulut, päiväkodit) luodaan edellytykset menestyville yrityksille. Kunnan taloudenhoito vaatii tehokkaiden ja lahjomattomien virkamiesten panoksen. Elinkeinotoiminnan edistäminen on yksi kunnan tärkeistä tehtävistä. Meillä on kaikesta kohinasta huolimatta kokonaisuudessaan erinomaiset julkiset palvelut.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Velkaa niin että hirvittää ?

RKP:n puheenjohtaja Haglund on ottanut esille vaatimuksen velkakatosta (julkinen velka/BKT). Perusteena hän pitää sitä, että velka lähenee 100 miljardia euroa. Haglundia pidetään talousmiehenä. Velkakattoa ei pidä ottaa käyttöön. Ensinnäkin on vaikeaa arvioida kummasta on enemmän haittaa lisävelanotosta vai velkakatosta. Molemmista on vahinkoa. Toiseksi Yhdysvallat on esimerkki valtiosta, jossa on käytössä velkatto. Siellä asia ”hoidetaan” niin, että velkattoa korotetaan sitä mukaa kuin velka kasvaa.

Suomessa vuosien 2008-2009 taantuma oli niin syvä, että sen vaikutuksia ei voi huitaista sivuun parissa kolmessa vuodessa. Kysymys on ennenkaikkea suomalaisen kansantalouden kilpailukyvystä. Jos pystymme huolehtimaan kansantalouden kasvusta ei meillä ole välitöntä ongelmaa. En myöskään näe tarvetta etukäteistoimiin mahdollisesti huononevan tilanteen johdosta sen lisäksi, mitä nyt on tehty. Juuri nyt näyttää siltä, että BKT ei kasva, vaan saattaa jopa lievästi taantua. Lievän taantuman takia ei kannata panikoida. Jos taas eurotalous ajautuu pahaan taantumaan on tilannetta arvioitava uudelleen. Silloinkin voidaan valita useiden keinojen välillä.

Kun Suomen bruttokansantuote on lähes 200 miljardia euroa jää velkasuhteeksi tällä hetkellä noin 47-48 %. Pari vuotta sitten Ruotsissa käytiin keskustelua siitä pitäisikö valtion velkaantua enemmän (!), koska prosenttiosuus oli valunut 25 ja 30 prosentin väliin. Vuonna 2008 Suomen velkasuhde eri tietolähteiden mukaan on vaihdellut 30 ja 35 prosentin välissä. En ymmärrä, miksi paniikkinappia pitäisi painaa juuri nyt.

Meillä on huomattavan suuri määrä valtioita, joissa tilanne on huolestuttavan heikko. En sano tätä sillä, että jos meillä menee hiukan huonosti niin ollaan tyytyväisiä, kunhan menee paremmin kuin muilla ! Meillä velkaluvut ovat suhteellisesti ja absoluuttisesti kohtuullisia.

Ongelma on pitkävaikutteisessa talouden alavireessä. Jos talous taantuu pitkällä aikavälillä ovat hyvät neuvot kalliit. Mitä silloin pitäisi tehdä ? Velkaan ei pidä suhtautua välinpitämättömästi. Ylivoimaisena ykköskeinona pidän sitä, että talouden kasvuedellytykset paranevat tai niitä parannetaan hallituksen toimin. Toiseksi parhaana keinona pidän tehokkaiden tietoteknisten välineiden käyttöönottoa, joka on välttämätöntä senkin takia, että väkeä jää eläkkeelle työmarkkinoilta. Tämä tarkoittaa työn tuottavuuden kasvua. Kolmanneksi luotan suomalaiseen sopimusyhteiskuntaan, että se pystyy ennakoimaan tulevat vaaratilanteet. Neljänneksi panostaisin tulonjakokysymyksiin. Talouden teho laskee, kun tuloerot revähtävät käsistä. Ei riitä, että keskiarvot paranevat, myös pieni- ja keskituloisten on voitava hyvin. Vasta näiden jälkeen miettisin tuntuvia menoleikkauksia (sopeutusta joudutaan joka tapauksessa tekemään)tai meno/velkakattoja.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ja markkinat pettyivät….

Nokia on sitten julkaissut uudet windows 8 -puhelimet, ne kauan odotetut. Mitkä olivat ennakko-odotukset ? Nokian piti julkaista puhelin, jolla se pyyhältää ominaisuuksissa Samsungin ja Applen tasolle ja ehkä hiukan ohikin. Välitön pörssikurssiseuraamus oli, että odotuksissa oli jotain aivan utooppista, joka ei toteutunut. Ainakaan itse en ymmärrä tätä logiikkaa. Kurssinousuun olisi tarvittu ilmeisesti tabletti. Sitä ei tähän hätään saatu eikä sitä totta puhuen kukaan vakavasti odottanutkaan. Tietenkin rasitteena ovat vanhan Lumian myyntimäärät. Kujanjuoksu jatkuu niin kauan kunnes uutuudet tulevat markkinoille….

Mutta ne puhelimet. Minusta 920-malli vaikuttaa paperilla paremmalta kuin Samsungin ensimmäinen, viikko sitten julkaistu windows 8 -puhelin, jonka piti ”varastaa show”. Ei varastanut, sillä Nokia kestää hyvin vertailun myös teknisten ominaisuuksien osalta.

Joku sanoi mielestäni kommenteissaan oikein, kun tähdensi, että nyt näiden hienojen laitteiden ominaisuudet pitää myydä suurelle yleisölle. Lehdet ovat täynnä teknisiä selvityksiä, mutta kuinka moni todellisuudessa ymmärtää ne paperilta luettuna. Tarvitaan siis ostajan oma oivallus (lue: hypistely), jotta havaitaan, että tämä on loistava puhelin - mitä se varmasti on. Tietenkin tarvitaan myös myyjien valveutuneisuus, että eivät sokeudu esimerkiksi uudelle Applelle.

Nokian akilleen kantapäät ovat julkaisuajankohta ja osittain myös hinta. Kun sanotaan, että tuotteen pitää ilmaantua joulumarkkinoille ei se voi tarkoittaa joulukuun alkua, vaan viimeistään marraskuun alkua. Tietenkin ihanne olisi ollut, jos se olisi voitu julkaista jo kuukauden päästä. Nokia on tunnetusti ollut hieman myöhässä tuotejulkistuksissaan. Toivottavasti ei tule viestiä, jossa ilmoitetaan, että ilmestyy ”valikoiduille markkinoille” silloin ja silloin. Mitä tulee hintaan niin Nokia tekee oikein, kun ei ilmoita sitä. Sen on seurattava uusien kilpailijoiden hinnoittelua. Tässä mielessä myöhempi myyntiintuloajankohta on jopa etu.

Mikä on Microsoftin rooli ? On ihmisiä, jotka pitävät sitä jopa rasitteena Nokialle. Ilman muuta Microsoftissa on jonkin verran dinosauruksen vikaa. Kun se on niin loistavasti menestynyt tietokoneiden käyttöjärjestelmäkilpailussa niin osa ihmistä kokee tai haluaa kokea sen luotaantyöntäväksi ajatellen modernia mobiilitietokonetta - älypuhelinta. Tietenkin Microsoft on joutunut maksamaan myös kallit oppirahat puhelinmarkkinoilla. Itse en ole menettänyt missään tapauksessa toivoa. Tietenkin tällaisssa instant kommenteissa on vaaransa, koska New Yorkissa on vielä toinen päivä jäljellä….

Jos Lumia 920 onkin parempi laite kuin Samsungin Windows-uutuus niin sitten on vielä kantona kaskessa Applen tulevan viikon uutuus. Sen maailmaa järisyttävästä vaikutuksesta on moni Applen kannattaja tehnyt jo etukäteispäätöksen. En edes viitsi puuttua tähän hypetykseen. Minusta maine ansaitaan oikealla tuotteella ja Nokialla on nyt sellainen.

Mitä voisi toivoa vielä ennen vuoden vaihdetta ? Toivoisin sitä halpaa Windows 8 puhelinta (taitaa mennä ensi vuoden puolelle) ja sitten tietenkin tablettia. Tätä kirjoitettaeessa en tiedä, miten hyvin ”melkein älypuhelimet” eli Ashat ovat menestyneet kehittyvissä maissa, mutta nyt tarvittaisiin Ashojen yläpuolelle vähän niitä kallimpi, mutta silti halpa älypuhelin.

Tabletin ja kännykän yhteiskäyttö olisi se kova juttu. Nyt windows 8:n avulla se voisi onnistua. Jäämme odottamaan.

Vaikka Lumia 820 onkin varmaan kovempi volyyymituote, niin 920 on se malli, jolla vertailut suoritetaan puhelimallien kärjessä. Puhelin kestää mielestäni minkä vertailun tahansa. On osoitettava, että kamera on niin hyvä kuin siitä on luvattu (kuvan laatu, vakaaja ja hämäräkuvaus ym.). Tällä hetkellä uskon testimenestykseen. Puhelimen muotoilu on Nokian vahvuus (vaikka itselleni sillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä). Akku ja sen latausmahdollisuudet tuntuvat todellisilta vahvuuksilta. Olen myös sitä mieltä, että karttoihin ja navigointiin liittyvät ominaisuudet ovat parempia kuin kilpailijoilla. Helppokäyttöisyys ? Se on monen mielestä kaikkein tärkein ominaisuus. En epäile, ettekö siinä olisi onnistuttu. Varmaan on paljon sellaisia ominaisuuksia, mitä ei vielä tunnisteta selkeästi. Minusta tuntuu, että karttoihin ja kameraan liittyvä kokonaisuus on se, millä Nokia voisi rakentaa ylivoimaisuuden.

Voisinko ostaa laitteen ? Kyllä. Itse asiassa pidän sitä jopa todennäköisenä. Eikä tässä ole isänmaallisuutta kuin aivan hiukan.

Jälkikirjoitus 6.9.2012 aamulla.

Olen entistä hämmentyneempi siitä hypetyksen hyökyaallosta joka älypuhelinmarkkinoilla vallitsee. Tuntuu siltä, että suomalaisperäinen yhtiö haluaa olla amerikkalaisempi kuin amerikkalaiset itse. Vanhaan hyvään aikaan erinomaisuus haluttiin tuoda esille pikemminkin yllättäen kuin valtavalla etukäteisrummutuksella. Nyt markkinaodotuksissa jäivät kierrokset päälle ja tuotejulkistus oli "pettymys". Koko puhelinmarkkinaa vaivaa sama "applekoohotus". Hypetys on edennyt eräänlaiseksi voodoo-vauhkoiluksi, jossa kokonainen armeija spekuloijia, markkina-analyytikkoja ja jopa alan tutkimuslaitoksia elää samassa taikauskoisessa euforiassa. Tämä infernaalinen meno tarttuu sitten tavalliseen tallaajaan. Ei tässä myllytyksessä kestä mikään, ei edes pörssikurssit !

Jottei totuus kaiken jälkeen (yksi yö !) unohtuisi totean vielä, että Lumia -uutuudet ovat erinomaisia !

tiistai 4. syyskuuta 2012

Tietämättömyyden tuska

Kimmo Pietiläinen on tehnyt uraa uurtavaa työtä kääntämällä ulkomaisia tieteellisiä teoksia suomeksi. Pamfletissaan ”Väärin oikein” hän tilittää hieman katkerana osaansa käännöstöiden yksinäisenä sutena. Ihan näin huonosti asiat eivät toki ole, mutta on syytä yhtyä hänen huoleensa, mikä on uusimman tiedon saatavuus Suomessa - ja suomenkielisenä.

Kustantamonsa Terra Cognitan avulla hän on tehnyt merkittävän työn kaventaakseen aukkoa eturivin tieteen ja tavallisen kansan välillä. Olen itsekin lukenut hänen suomennoksiaan (mm. Dawkinsin Jumalharha ja Talebin Musta joutsen).

Kaiken viihteellistyminen on ehkä suurin uhka, joka loitontaa ihmisiä vaativista teoksista. Niin moni asiaa kohtaa meidät valmiiksi pureskeltuna. Helppous on ehkä avainkäsite tässä. Kun ilmestyy lukematon määrä ajanvietekirjallisuutta (musiikkia, mitä tahansa) ihmiset totuttautuvat ajatukseen, että vaikeampaa ei kannata edes yrittää nieleskellä.

Liikuntaharrastuksessani olen törmännyt muutamaan henkilöön, jotka oman ilmoituksensa mukaan eivät ole lukeneet kuin lapsena. Ovatko siis ruumiinkulttuuri ja hengenkulttuuri loittonemassa toisistaan? Pahoin pelkään, että on tapahtunut - tässäkin asiassa - polarisoitumista. Jotkut haluavat panostaa tietoon ja tiedonhankintaan ja loput osaavat muutenkin ! Mitä vähemmän tietää sitä jyrkempiä tuntuvat mielipiteet olevan. Tietenkin otantani on pieni. Tottakai myös liikunnanharrastajissa on intohimoisia tiedonhankkijoita.

Kun kulkee Helsingin kahviloissa voi huomata, miten kansainvälinen kaupunki pääkaupungista on tullut. Englannin kieltä puhutaan – siltä se tuntuu – joka toisessa pöydässä. Ilahduttavaa on, että hyvin monet näistä keskustelijoista ovat suomalaisia. Kielitaitoon onkin syytä panostaa, sillä suomeksi ilmestyy niin vähäinen määrä ulkomaisia huipputeoksia, että hirvittää. Tietenkin kirjoja pitäisi kääntää huomattavasti enemmän, sillä esimerkiksi minua lähellä olevat kansantalouden kirjat ovat jo kieleltään sen verran vaativia, että tarvitaan terminologiaan perehtymistä.

Ehkä ongelma kulminoituu tähän yhdistelmään: kirjoja käännetään liian vähän, ihmiset suuntautuvat keveämpiin harrasteisiin ja suhtautuminen tietoon on muuttunut välinpitämättömämmäksi. On toisaalta ymmärrettävää, että tietovyöryn alle jäävä ihminen haluaa vapautua tietämisen tuskasta. Englanniksikin on mukava jutella niitä näitä ja jättää tieteellisemmät lähestymistavat joillekin harvoille. Mikä auttaisi ? Akateemisessa kirjakaupassa on hyvä valikoima englanninkielisiä tietokirjoja ja jos ei ole niin tilaamalla saa. Suomen hieno kirjastojärjestelmää tuo kaikki kirjastot lukijan lähelle tietoverkkojen avulla. Ja pian ehkä digitaaliaika lyö läpi kirjojen lukemisessa myös meillä.

Kaisa-kirjaston avaaminen Helsingissä on loistava kädenojennus oikeaan suuntaan. Oppiminen ja uuden tiedon hankinta myydään siellä ihmisille viihtymisen avulla. Ainakin avajaispäivänä toivo heräsi jälleen, että olemme lukijakansaa. Mutta käännösongelmaan ! Mikä taho voisi olla herättäjänä käännöstyössä ? Voitaisiin vaikka aloittaa bestseller-listojen kärkiteosten systemaattisella suomentamisella. Onnistuisiko tämä julkisen sektorin ja yksityisten mesenaattien yhteistyön avulla ? Tarvitaan myös keskusteluun innoittavia persoonia. Kirja on parhaimmillaan silloin, kun siitä keskustellaan.

Monet kirja-arvostelut ovat luvattoman heikkotasoisia. Tuntuu siltä, että kirjaa, joka arvostellaan on luettu vain sieltä täältä. Entä jos meillä olisi referaattipalvelu, jolla esiteltäisin tietoteoksia tiivistetysti ?

Kirjamessut ovat ilmiö, joka kannustaa avaamaan tietokirjoja tavallisille ihmisille. Esittelyillä, haastatteluilla ja keskusteluilla kylvetään siemen uuden tiedon hankintaan.

Pisa-voittaja Suomen koulutusjärjestelmä on jatkossa lujilla. Meillä ei enää näytetä pidettävän niin suurta huolta koulutuksen tasa-arvoisuudesta kuin aiemmin. Merkitseekö tämä yleissivistyksen heikkenemistä ? Tieteeseen suntautunut lähestymistapa vaatii suuria ponnisteluja. Jos siis vaatimustasoa lasketaan heikkenevätkö valmiutemme yleensäkin lukea vaativampaa tietokirjallisuutta ? Yhdysvalloissa on edetty pisteeseen, jossa nyt työmarkkinoille siirtyvä ikäluokka on ensimmäistä kertaa historiassa vähemmän koulutettu kuin edellinen sukupolvi.

Olisiko se liikaa vaadittu, jos kuntosalin ähellyksen keskeltä kuuluisi väittely Teemu Keskisarjan Raatteentie – myytti ja todellisuus -kirjan objektiivisuudesta ?