Kimmo Pietiläinen on tehnyt uraa uurtavaa työtä kääntämällä ulkomaisia tieteellisiä teoksia suomeksi. Pamfletissaan ”Väärin oikein” hän tilittää hieman katkerana osaansa käännöstöiden yksinäisenä sutena. Ihan näin huonosti asiat eivät toki ole, mutta on syytä yhtyä hänen huoleensa, mikä on uusimman tiedon saatavuus Suomessa - ja suomenkielisenä.
Kustantamonsa Terra Cognitan avulla hän on tehnyt merkittävän työn kaventaakseen aukkoa eturivin tieteen ja tavallisen kansan välillä. Olen itsekin lukenut hänen suomennoksiaan (mm. Dawkinsin Jumalharha ja Talebin Musta joutsen).
Kaiken viihteellistyminen on ehkä suurin uhka, joka loitontaa ihmisiä vaativista teoksista. Niin moni asiaa kohtaa meidät valmiiksi pureskeltuna. Helppous on ehkä avainkäsite tässä. Kun ilmestyy lukematon määrä ajanvietekirjallisuutta (musiikkia, mitä tahansa) ihmiset totuttautuvat ajatukseen, että vaikeampaa ei kannata edes yrittää nieleskellä.
Liikuntaharrastuksessani olen törmännyt muutamaan henkilöön, jotka oman ilmoituksensa mukaan eivät ole lukeneet kuin lapsena. Ovatko siis ruumiinkulttuuri ja hengenkulttuuri loittonemassa toisistaan? Pahoin pelkään, että on tapahtunut - tässäkin asiassa - polarisoitumista. Jotkut haluavat panostaa tietoon ja tiedonhankintaan ja loput osaavat muutenkin ! Mitä vähemmän tietää sitä jyrkempiä tuntuvat mielipiteet olevan. Tietenkin otantani on pieni. Tottakai myös liikunnanharrastajissa on intohimoisia tiedonhankkijoita.
Kun kulkee Helsingin kahviloissa voi huomata, miten kansainvälinen kaupunki pääkaupungista on tullut. Englannin kieltä puhutaan – siltä se tuntuu – joka toisessa pöydässä. Ilahduttavaa on, että hyvin monet näistä keskustelijoista ovat suomalaisia. Kielitaitoon onkin syytä panostaa, sillä suomeksi ilmestyy niin vähäinen määrä ulkomaisia huipputeoksia, että hirvittää. Tietenkin kirjoja pitäisi kääntää huomattavasti enemmän, sillä esimerkiksi minua lähellä olevat kansantalouden kirjat ovat jo kieleltään sen verran vaativia, että tarvitaan terminologiaan perehtymistä.
Ehkä ongelma kulminoituu tähän yhdistelmään: kirjoja käännetään liian vähän, ihmiset suuntautuvat keveämpiin harrasteisiin ja suhtautuminen tietoon on muuttunut välinpitämättömämmäksi. On toisaalta ymmärrettävää, että tietovyöryn alle jäävä ihminen haluaa vapautua tietämisen tuskasta. Englanniksikin on mukava jutella niitä näitä ja jättää tieteellisemmät lähestymistavat joillekin harvoille. Mikä auttaisi ? Akateemisessa kirjakaupassa on hyvä valikoima englanninkielisiä tietokirjoja ja jos ei ole niin tilaamalla saa. Suomen hieno kirjastojärjestelmää tuo kaikki kirjastot lukijan lähelle tietoverkkojen avulla. Ja pian ehkä digitaaliaika lyö läpi kirjojen lukemisessa myös meillä.
Kaisa-kirjaston avaaminen Helsingissä on loistava kädenojennus oikeaan suuntaan. Oppiminen ja uuden tiedon hankinta myydään siellä ihmisille viihtymisen avulla. Ainakin avajaispäivänä toivo heräsi jälleen, että olemme lukijakansaa. Mutta käännösongelmaan ! Mikä taho voisi olla herättäjänä käännöstyössä ? Voitaisiin vaikka aloittaa bestseller-listojen kärkiteosten systemaattisella suomentamisella. Onnistuisiko tämä julkisen sektorin ja yksityisten mesenaattien yhteistyön avulla ? Tarvitaan myös keskusteluun innoittavia persoonia. Kirja on parhaimmillaan silloin, kun siitä keskustellaan.
Monet kirja-arvostelut ovat luvattoman heikkotasoisia. Tuntuu siltä, että kirjaa, joka arvostellaan on luettu vain sieltä täältä. Entä jos meillä olisi referaattipalvelu, jolla esiteltäisin tietoteoksia tiivistetysti ?
Kirjamessut ovat ilmiö, joka kannustaa avaamaan tietokirjoja tavallisille ihmisille. Esittelyillä, haastatteluilla ja keskusteluilla kylvetään siemen uuden tiedon hankintaan.
Pisa-voittaja Suomen koulutusjärjestelmä on jatkossa lujilla. Meillä ei enää näytetä pidettävän niin suurta huolta koulutuksen tasa-arvoisuudesta kuin aiemmin. Merkitseekö tämä yleissivistyksen heikkenemistä ? Tieteeseen suntautunut lähestymistapa vaatii suuria ponnisteluja. Jos siis vaatimustasoa lasketaan heikkenevätkö valmiutemme yleensäkin lukea vaativampaa tietokirjallisuutta ? Yhdysvalloissa on edetty pisteeseen, jossa nyt työmarkkinoille siirtyvä ikäluokka on ensimmäistä kertaa historiassa vähemmän koulutettu kuin edellinen sukupolvi.
Olisiko se liikaa vaadittu, jos kuntosalin ähellyksen keskeltä kuuluisi väittely Teemu Keskisarjan Raatteentie – myytti ja todellisuus -kirjan objektiivisuudesta ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti