Kansalliskirjailija Linna vastaan kansallisrunoilija Runeberg

Panu Rajala on kirjoittanut elämäkerran J.L. Runebergistä. Teoksen nimi on ”Kansallisrunoilija. J.L. Runebergin elämä” (Minerva, 2020). Rajala on perehtynyt perusteellisesti sekä ihmiseen nimeltä J.L. Runeberg että hänen tuotantoonsa. Monessa suhteessa Rajala on kirjoittanut lopullisen elämäkerran.

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa arviota kirjasta, vaan tarkastella Rajalan käsityksiä Runebergin ajatusmaailmasta verrattuna kansalliskirjailija Väinö Linnan ajatuksiin tavallisesta suomalaisesta ihmisestä – sotilaasta - sodan pyörteissä. Kuten tunnettua Linna vierasti Runebergin yläluokkaista ja ylemmyydentuntoista asennetta. Pitikö tämä tarkalleen ottaen paikkansa, siitä on erilaisia käsityksiä.

Linna on tässä asenteiden taistelussa paraatipaikalla, kun pystyi arvioimaan Runebergiä ja hänen kirjoituksiaan sata vuotta runoilijan keskeisen tuotannon ilmestymisen jälkeen. Rajala vastaa Runebergin puolesta haudan takaa.

Rajala sanoo, että Runebergin näkemys oli tavallisen sotilaan näkemys, ja että se oli samantapainen ”sammakkoperspektiivi” kuin Linnalla oli ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Käsitettä sammakkoperspektiivi en tiedä Linnan käyttäneen, vaan sitä käytettiin kriittisissä arvioinneissa, kun katsottiin Linnan antavan asenteellisen kuvan upseeristosta. Tosiasiassa Linna sodan käyneenä pikemminkin läpivalaisi tavallista suomalaista sotilasta ja hänen asennemaailmaansa sellaisena kuin hän sen näki. Lopputuloksena – kuten myöhemmin käy ilmi – Runeberg ja Linna näkevät suomalaisen jokamiehen eri näkövinkkelistä.

Aivan kuten Linnankin kohdalla tapahtui, Runebergin kirjallisten hahmojen vastineita haettiin elävästä elämästä. Niillä siis kuviteltiin olevan olemassa olevan vastakappale reaalimaailmassa. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Molemmat testasivat syntyneitä tekstiluonnoksia lähipiiriläisillä, Runeberg myös julkaisemalla tekstejä lehdissä.

Sekä Linnan että Runebergin teoksia sovitettiin elokuviksi ja näytelmiksi, joista on käyty intensiivistä - ja kriittistä – keskustelua. Yhteistä molemmille kirjailijoille oli arvosteleva suhtautuminen joihinkin upseereihin – mutta ei kaikkiin. Kunnia sodasta haluttiin antaa miehistölle. Erityisesti Runeberg on syyllistävä sodanjohtoa kohtaan. Linnan kritiikin – tai arvostuksen - kohteena ovat lähiesimiehet.

:::::::::::::::::::

Linnan suhdetta Runebergiin olen käsittelyt useissa kirjoituksissani aikaisemminkin. Ohessa sitaatti kirjoituksestani ”Väinö Linna antoi suomalaisille `pään´” vuodelta 2014: ”Linnan esseekokoelman eräässä tekstissä (Kootut teokset VI. Esseitä, ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti”, puhe Åbo Akademissa 1964) hän toteaa Runebergistä seuraavasti: ”Hän vaatii (suomalaisilta) yksinkertaisesti liikaa….. sillä hänen ihmisensä on liian nöyrä , liian sitkeä, liian urhoollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen ja rääsyinen”. Linna koki Runebergin suhtautumisen suomalaisiin alentuvana, mutta ei suinkaan niin, etteikö hän toisaalta olisi arvostanut suomalaisten ahkeruutta ja periksiantamattomuutta.

Eikö Linnan olisi pitänyt arvostaa Runebergiä sen kuvan perusteella, minkä runoilija loi suomalaisista? Näin ei ole, sillä Linna näki Runebergin suhtautumisessa elitistisen ajattelun. Runeberg katsoi ikään kuin yläviistosti suomalaisiaan, vaikka sijoittikin heihin joitakin jaloja piirteitä.

Avaimena Linnan näkemään Runebergin ihmiskuvaan on runoilijan aliarvioiva suhtautuminen suomalaisten älyyn. Runeberg antaa kuvan, että kyllähän suomalaiset sitkeitä ovat, mutta vähän yksinkertaisia.

Voin kuvitella, että Linnan sisällä kiehui ärtymys. Hän oli itse esimerkki ihmisestä, joka kypsyi tehdastyöläisestä kansalliskirjailijaksi. Tähän formulaan ei kerta kaikkiaan sopinut kuva vähään tyytyvästä pienestä kirjailijaolennosta: ”Sanottakoonpa Runebergistä mitä tahansa, niin demokraattia hänestä ei saa tekemälläkään”.

Linna taisteli aktiivisesti Runebergin suomalaisista antamaa kuvaa vastaan. Hän vastasi Runebergille kirjoissaan. Linnan oletus on, että runebergiläinen kuva tavallisesta kansasta on iskostunut sivistyneistön sisimpään. Tuntemattomassa sotilaassa näitä sivistyneistön hahmoja edustivat eräät upseerit, joihin Linna istuttaa joitakin vähemmän mairittelevia piirteitä: he ovat koppavia ja ylemmyydentuntoisia. Jos he olivat vielä rohkeita (kuten Lammio) alaisten kiukku kiehui yli äyräiden.

Ei Linnan kuva upseeristosta ollut toki kategorinen. Hyväksynnän saivat sivistyneistöä - ja toisaalta kansanmiehiä - edustavat upseerit, jotka kasvoivat tehtäviensä mukana.

Mistä tämä kaikki johtui? Minusta Väinö Linna on suomalaisen sivistystahdon ilmaisijana korvaamaton. Hän uskoi kansansivistyksen viisaaksi tekevään vaikutukseen. Ei siihen väliin tarvittu Runebergiä mestaroimaan. Toisaalta hän uskoi suomalaiseen käytännön järkeen enemmän kuin rikkiviisaaseen snobismiin.

Linna toteaa, että (runebergiläinen) ”ylhäältä päin tuleva myötätunto” ei enää riitä. Ja hän jatkaa avainlauseella: ”Tuntemattomassa sotilaassa minä annoin …. suomalaiselle sotilaalle jotakin, jonka Runeberg oli unohtanut hänelle antaa, nimittäin pään….” Sama ilmenee teoksessa ”Täällä Pohjantähden alla”: kirjasarjassa näkyy Linnan oman todistuksen mukaan, ”etteivät alemmat kansankerrokset olleet omaksuneet heille varattuja rooleja”.

:::::::::::::::::::::

Syntyy mielenkiintoinen tilanne, kun Rajala ryhtyy kiivaasti ”puolustamaan” Runebergin tyhmää sankaria verraten Sven Tuuvaa Tuntemattoman Lahtiseen (Veikko Sinisalo tulkitsee molempia rooleja elokuvassa!), joka ei luovu konekivääristään lojaalisuuttaan missään olosuhteissa. Sanoisin, että vertailu ontuu. Jostakin syystä Rajala kiusaantuu Linnan kertoessa esseessään, että hän antoi suomalaisille jotain sellaista, jonka Runeberg unohti, nimittäin ”älyn”. Linnalla oli omat syynsä korostaa kansanmiehen käytännön fiksuutta kontrastina ylemmyydentuntoisten upseerien kaikkitietävyydelle. Rajala monisanaisesti perustelee, että Sven Tuuvalla oli ”pää”: ”hänen päänsä noudattaa sydämen vaistomaista käskyä”. Tulee tunne, että Linna puolustaa (Lahtisen) työväenluokkaista taustaa herraskaista suomenruotsalaisuutta vastaan. Rajala taas jakaa Runebergin maailmankatsomuksen.

Linnalla ja Runebergillä (Rajalalla) on erilainen käsitys sodan olemuksesta. Se, mikä Runebergille on eettisesti komeaa ja ihannoivaa, on Linnalle silpoutuneita ruumiita, joiden luotaantyöntävyys loitonnetaan mielestä räikeällä pilalla: Runeberg (”Döbeln Juuttaalla” Teivas Oksalan suomennoksena): ”Oli harvennut väki, aukkoja vaan/näki kautta hän ruotujen”. Linna Hietasen irvailemana muisteli Tuntemattomassa samaa kohtaa vähän sinne päin: ”von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen”. Sodan käynyt Kari Suomalainen HS:n pilapiirroksessa (30.1.1955) kuvailee Runebergin ajattelua seuraavasti: ”toiset luovat ravasta ihanteita” ja Linnan ajattelua taas seuraavasti: ”ja toiset tekevät ihanteista rapaa…”

::::::::::::::::::::

Yhteenvetona Rajala toteaa, että ”Väinö Linna törmäyttää toistuvasti runebergiläisiä ihanteita omaa sodankuvaustaan vasten” ja päättelee , että ”Runeberg oli Linnalle jollakin tavalla rakas vihollinen”. Syytä on muistaa, että esseissään Linna antaa suuren arvon Runebergille runoilijana.

Rajala kuvaa vielä yhdellä tapaa Runebergin ja Linnan ajattelun eroa. Kysymys on suhtautumisesta lottiin. Runebergin lottakuva ”Lotta Svärdissä” on hyvin ihanteellinen: ”Hän on pelastava enkeli ja hänestä tulee myöhempinä aikoina sotiin komennettujen naisten kotimainen esikuva Lotta Svärd -järjestön kantaäiti”. Linnan lottakuva typistyy ”Raili Kotilaisen” hahmoon, joka on läpeensä seksuaalinen olento. Hänestä tulee halveksittu olento, eräänlainen kiertopalkinto. Runebergin ja Linnan lottakuvat – Lotta Svärd ja Raili Kotilainen - muodostavat ääripäät lotan roolista, kuten Rajala toteaa.

Panu Rajala haluaa saada viimeisen sanan tässä debatissa kansalliskirjailijan ja kansallisrunoilijan välillä todetessaan teoksensa jälkisanoissa , että ”hyvästä yrityksestä ja tutkimuksen taustatuesta (Nummi, Varpio) huolimatta hänen (Linnan) ei onnistunut suistaa Runebergiä jalustaltaan”.

Rajala näyttää samaistuvan niin voimakkaasti Runebergin hahmoon, että hänen näkemyksensä kansallisrunoilijasta on lopulta subjektiivisesti runoilijaa puolustava.

Mielestäni kumpikin suurmiehistä lähestyy suomalaisuutta omanlaisesta lähtökohdasta: Runeberg kuvaa heräävän kansakunnan itsetunnon nousua, kun taas Linna kuvaa tasa-arvoistuvan Suomen ponnisteluja kohti vaurautta ja omien voimavarojen kokeilua. ”Täällä Pohjan tähden alla” -teoksessa Linna kuvaa irtautumista vanhasta maailmasta ja taistelua tavallisen kansalaisen hyvinvoinnin puolesta.

Liberaalin demokratian loppu?

Tuoreen Kanava-lehden 4/2020) useammassakin kirjoituksessa käsitellään demokratiaa altavastaajan asemassa nykyisessä maailmanmenossa. Esimerkiksi Jaakko Anhava käsittelee aihetta esseessään ”Kirjoitus uppoavasta lännestä”. En kuitenkaan tässä blogikirjoituksessa käsittele aihetta hänen viitoittamaan, vaan oman käsitykseni pohjalta.

Lähtökohtana voidaan pitää lukemattomia kertoja esillä ollutta Francis Fukuyaman ennustetta länsimaisen liberaalin demokratian voitosta. Luin Fukuyaman kirjan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” (1992) heti tuoreeltaan. Muistan kirjan niin merkittävänä, että tämän blogini nimi on johdettu Fukuyaman kirjan nimestä. Olin erimieltä kirjan johtoajatuksesta, jota kuvaa blogin nimi - eräänlainen antiteesi - ”Historia jatkuu”. Olen oppinut ymmärtämään Fukuyaman syvällistä ajattelua muilta osin hänen myöhempien kirjallisten tuotteidensa kautta.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli luontevaa pitää liberaalia demokratiaa voittajana, olihan sosialismi raunioitunut. Kaikki tapahtui hämmästyttävän nopeasti. Maailma oli ja on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi paikka kuin se maailma, joka nähtiin kaksinapaisena toisen maailmansodan jälkeen. Itse sodassa idän autoritarismi ja diktatuuri sekä demokraattisten valtioiden liitto saavuttivat kaksoisvoiton fasismista. Jo tuolloin neuvostoliittolainen yksipuoluejärjestelmä tarjosi sodan voittamisen meriiteissä tasapäisen vastuksen lännelle.

Sodan jälkeen tapahtunut suurvaltojen riitaantuminen ja valtapoliittinen taistelu (toissijaisesti ideologioiden välinen kamppailu) johtivat kaksinapaisen maailmankuvan muodostumiseen lähes 50 vuodeksi. Yksinkertaistettuna Fukuyama tarkoitti historian lopullaan tämän taistelun tulosta.

Fukuyama jätti samalla aivan liian vähälle huomiolle esimerkiksi arabimaiden ekspansiivisen hegemonia-ajattelun. Myös nousevan Kiinan idästä ja lännestä erillinen voimapolitiikan keskus tuli sivuutetuksi. Lisäksi Fukuyama jätti noteeraamatta minkä tahansa muun potentiaalisesti nousevan mahdin (kulttuurin), joka kyseenalaisti hänen bipolaarisuuteen perustuvan maailmankuvansa.

Liberaalin demokratian ajautuminen osin haastajan asemaan johtuu siitä, että autoritaariset hallinnot jakautuvat moniin erilaisiin sekä keskenään kiisteleviin että yhteistyöhakuisiin voimatekijöihin eivätkä muodosta homogeenista kokonaisuutta. Näiden kahden pääsuunnan välille ovat asemoitunut populistiset hallinnot, jotka pyrkivät hyötymään molemmista taistelevista suuntauksista.

Meillä kuusikymmentälukulaisilla on vähän sama ongelma kuin Fukuyamalla. Meidän käsityksemme oli (ja on), että länsimainen liberalismi hyvinvointiyhteiskuntineen on ylivertainen hallitsemisen muoto. Meidätkin on yllätetty housut kintuissa: menestystä voi olla demokratian ulkopuolellakin jopa suuremmassa määrin kuin kansanvaltaisissa järjestelmissä.

Koko globaali markkina on jakautunut uudella tavalla ja silloin tällöin liberaali järjestelmä tuntuu kerta kaikkiaan vanhentuneelta vaihtoehdolta. Maailmaan on putkahtanut valtioita, jotka eivät toimi länsimaiden muodostamien sääntöjen mukaan, vaan luovat itse omat sääntönsä, vaikka muuta väittävätkin.

Oma lukunsa on Donald Trumpin Yhdysvallat, joka pyrkii poimimaan marjat demokraattisen järjestelmän sisään rakennetulla presidenttivaltaisella järjestelmällä.

On jäänyt huomiomatta, että kansanvaltainen oikeusvaltion saavuttaminen on erittäin kova haaste, jossa uusimmat yrittäjät ovat epäonnistuneet. Tarkoitan Itä-Euroopan maita, jotka kokeilivat läntistä demokratiaa 1990-luvulla ja katkerasti totesivat haasteen ylivoimaisuuden. Autoritarismi on voittanut alaa Itä-Euroopassa kuten 1930-luvullakin.

:::::::::::::::::::::::

Ei läntinen demokratia ole koskaan ollut mahtijärjestelmä. Taisi olla Eric Hobsbawm, joka laski toisen maailmansodan alussa demokratioita olleen hieman toista kymmentä, joksi hän laski – nipin napin – myös Suomen. Viimeisen päälle toteutettu demokraattinen järjestelmä edellyttää valtavaa kymmeniä vuosia jatkunutta kansansivistystyötä ja lyhytikäisten hallitusten demokratiaharjoituksia. On pakko myöntää, että demokratia on edennyt 1930-luvun kokeiluvaiheista vain kohtuullisesti. Moitteettomasti demokratiaa toteuttavien maiden määrä ei ole kasvanut ekspansiivisesti. Päinvastoin takaiskuja on tapahtunut kaikkialla maailmassa, muun muassa edellä mainitussa Itä-Euroopassa.

Koronapandemia on paljastanut menettelytapoja, jotka ovat ilmeisen erilaisia eri järjestelmissä. Esimerkiksi ei-demokratioissa on ilmennyt halu peitellä epidemian syntyvaiheita ja leviämisen syitä ja toisaalta epidemian tukahduttaminen on toteutettu totalitaarisen tai autoritaarisen järjestelmän tehokkuudella. Länsimaissa toteutettu toimenpiteiden kirjo on ollut todella laaja. Kysymys on ollut kansalaisille suotujen vapausasteiden määrästä. Liberaali demokratia valitsee luonteensa mukaisesti kansanvallalle ominaisten menettelytapojen joukosta, mutta kokonaiskäsitystä on vielä vaikea muodostaa.

Ruotsi on pakko ottaa esimerkiksi. Joku voi nähdä koronan paljastaneen ruotsalaisesta yhteiskunnasta julmuuden piirteen, jossa laskelmoinnin avulla pyritään löytämään optimi tapa selviytyä kriisistä maksoi mitä maksoi. Tämä ”pehmeä julmuus” tuo ruotsalaiseen yhteiskuntamalliin jotain totalitaarista, totalitaarisesti toteutetun kansanvallan! Kaiken tämän keskellä kovaan paineeseen joutunut ”asiantuntijayhteiskunta” on hukannut roolinsa ja politisoitunut sekin.

Onko siis vedettävä johtopäätös, että ääritilanteissa demokratia ja pakkovalta sekoittuvat toisiinsa vaihtelevilla ja yllättävillä tavoilla? Myös kansalaisten hyväksyntä on saavutettavissa yllättävän voimakkaasti kansalaisvapauksia rajoittavalla tavalla.

Jaakko Anhavalla kunkin järjestelmän menestys on sidoksissa sen resursseihin, ei järjestelmän oikeutukseen. Kommunismi ja fasismi kaatuivat voimavarojen loputtua. Käykö liberaalille demokratialle samoin ja mitä tulee tilalle? Merkit ovat ilmassa, että miljardeja käytetään samoin kuin aiemmin miljoonia: talouden kasvulle luodaan ylivoimaiselta tuntuva haaste.

Vasta aika näyttää ovatko demokratian 2010-luvulla kärsimät tappiot pysyviä vai voivatko demokraattiset järjestelmät elpyä korjaustoimenpiteiden kautta. Oma luottamukseni kestää, mutta luottamuksen rakoilu on ilmeinen.

Demokraattisten ja autoritaaristen järjestelmien kilpailu käydään pääosin taloudellisten resurssien tasolla. On jo käynyt ilmi, että taloudellinen kasvu voi olla kehittyvissä maissa verrattomasti ripeämpää kuin kehittyneissä demokratioissa, joskin on muistettava, että lähtötaso on ja on ollut monissa nousevissa maissa hyvin alhainen. Oikeusvaltioperiaatteet ja sananvapaus saattavat sittenkin nousta arvoon arvaamattomaan, kun - viime kädessä - veri punnitaan.

Kirjekuoreen suljettu historia

Timo Kalevi Forss on koonnut kirjekokoelman kirjan kansien väliin nimellä ”Unohtumattomia kirjeitä Suomesta”. Se sisältää tunnettujen ja tuntemattomien henkilöiden kirjeenvaihtoa 100 kirjeen verran aikajärjestyksessä 1830-luvulta nykypäivään saakka. Jälleen kerran tuli mieleen, mitä menetämme, kun kirjoittaminen on siirtynyt tietsikalle. Varsinkin käsin kirjoitetut kirjeet herättävät henkiin muistoja lähettäjistä ja vastanottajista riippumatta siitä onko kirjoittaja tai kirjoituksen vastaanottaja lukijalle tunnettu tai tuttu.

Tietokoneen persoonattomaan muistiin säilötyt kirjoitukset on voitu pyyhkiä taivaan tuuliin yhdellä napin painalluksella. Vai onko? Tehokkuus ja pelkistetty tyyli ovat korvanneet ”kirjetaiteen”. Kirjoittamisella ei ole sitä arvoa, joka sillä oli aiemmin. Vai kuvittelenko vain? Eikö toisaalta juuri nyt ole teknisesti paremmat mahdollisuudet säilöä tietoa kuin koskaan aiemmin? Osa kirjeistä on korvattu twiiteillä, sähköpostilla, tekstiviesteillä ja monilla muilla nykyajan välineillä. ”Kirjeenvaihdon” luonne on muuttunut perustavaa laatua olevalla tavalla.

Teoksessa esitellyissä kirjeissä on ainakin kaksi keskeistä arvoa, sisältö ja käsiala (toki osa kirjeistä on kirjoitettu koneella). Vanhaan hyvään aikaan kirjeet myös säilytettiin paremmin kuin tänään. En lainkaan halua väheksyä sitä, että monet nimenomaan ovat halunneet kirjeidensä säilyvän, hyvä näin.

Käsiala kertoo paljon kirjoitetun tekstin kunnioituksesta. Monet kirjeet – jotka ovat alkuperäisistä kopioina Forssin kirjassa – ovat kuin taideteoksia. Oma kokemukseni vanhasta käsin kirjoittamisesta periytyy kansakoulu- ja oppikouluvuosilta, jolloin aineen nimi oli kaunokirjoitus. Kirjoitusvälineenä oli juokseva muste ja kynä oli mustekynä. Olihan minulla yritystä. Tarvittiin huolellisuutta, ettei syntynyt sotkua.

Ihmettelin monesti äitini vanhojen kirjeiden miltei matemaattisesti soljuvaa hienostunutta tyyliä tietäen, etten itse pääse vastaavaan mitenkään.

Paitsi musteella, monet Forssin kirjan kirjoitukset on kirjoitettu sydänverellä. On vaikea sanoa, kuinka tarkasti kirjoittajat ovat vaalineet kirjeiden jäämistä tuleville sukupolville. Monet ovat unohtuneet kirjojen ym. väliin tai kirjenipuiksi ja löytyneet vahingossa kirjoittajan jäämistöstä Monet valtiomiesten kirjeet ovat taas julkisia tai salaisia ja arkistoitu.

:::::::::::::::::::::::

Valitsin kirjekokoelmasta kirjoituksen, joka on tehnyt itseeni poikkeuksellisen suuren vaikutuksen. Kysymys on C.G.E. Mannerheimin kirjeestä Adolf Hitlerille 2.9.1944. Kirje liittyy kansakunnan kohtalokkaisiin vaiheisiin, kun Suomi joutui tappiolle joutuneen Saksan ja voittavan Neuvostoliiton armeijoiden väliin puristuksiin. Oli heitettävä kansakunnan kohtalon arpa, mutta ennen kuin päästiin tai jouduttiin näin pitkälle, oli tapahtunut ratkaisevia välivaiheita.

Ahdingossa kesällä 1944 presidentti Risto Ryti Saksan ulkoministerin Joachim von Ribbentropin painostamana lähetti kirjeen (26.6.1944) Hitlerille, jossa hän vakuutti, ettei Suomi tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Tunnetusti Ryti lähetti kirjeen omissa nimissään - ilman eduskunnan suostumusta. Varsinaista valtiosopimusta ei siis tehty. Vastauskirjeessään 4.7.1944 Hitler ilmaisi suuren tyydytyksensä presidentin päätöksestä ja lupasi, että ”Saksa Suomen hallituksen toivomuksen mukaisesti antaa ja tulee antamaan Suomen puolustusvoimille kaiken sotilaallisen aseavun, mikä Saksalle on mahdollista”. Ryti erosi 1.8.1944 ja asia siirtyi uudelle presidentille, Mannerheimille.

Sotatoimet etenivät Suomen kannalta odotetun epäsuotuisasti syyskesän 1944 aikana ja asiaan jouduttiin palaamaan. Vääjäämättä edettiin kohti aselepoa ja välirauhaa Neuvostoliiton kanssa. Oli sanottava irti aseveljeys Saksan kanssa nopealla aikataululla. Mutta miten se tehtäisiin ottaen huomioon esimerkiksi se, että pohjoisessa Saksalla oli yli 200 000 sotilasta. Oliko vallankaappauksen uhka olemassa? Tapahtumien logiikka eteni käytännössä seuraavasti: Mannerheim ilmoitti Hitlerille Suomen katkaisevan suhteet Saksaan 2.9.1944 ja aselepo solmittiin Neuvostoliiton kanssa 4.9.1944.

Presidentti Mannerheimin kirjettä Hitlerille 2.9. voidaan pitää loistavana esimerkkinä siitä, kuinka ahdistavasta ”rinnan taistelemisesta” päästään eroon hienotunteisuutta noudattaen. Kirjeessä Mannerheim ilmoittaa, että kansakunnan pelastaminen vaatii häneltä keinon löytymistä irtautua nopeasti sodasta. Presidentti toteaa, että riittävän (so. massiivisen) avun saanti Saksalta ei enää onnistu vallitsevassa kriittisessä tilanteessa. Sanomaansa pehmentäen Mannerheim toteaa kohteliaasti, että hän ei lainkaan epäile Saksan vilpitöntä halua auttaa Suomea.

Presidentti viittaa kansanedustuslaitoksen ja kansan tahtoon, jossa vaaditaan rauhaa. Ambivalentisti Mannerheim toteaa, että 90-miljoonaisen Saksan kansan ja pienen Suomen kyky selviytyä sodassa on dramaattisesti erilainen. Tosiasiassa molempien yli oltiin ajamassa samaan aikaan.

Sitten tulee kirjeen ydinkohta sekä sisällöllisesti että tyylillisesti: ”Haluaisin erityisesti tähdentää, että vaikka kohtalo ei soisikaan aseillenne menestystä, Saksa tulee kuitenkin elämään (päinvastoin kuin Hitler varsinkin vähän myöhemmin defaitistisesti julisti/PT). Samaa ei voida väittää Suomen kohdalta. Jos tämä tuskin nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemätöntä, että se karkotettaisiin maastaan ja hävitettäisiin sukupuuttoon. Tällaisen uhan alaiseksi en voi kansaani päästää”. Hienosti muotoiltu kohta on esimerkki, miten pienen valtion suuri johtaja tahdikkaasti, mutta realistisesti sanoutuu irti yhteistyöstä suurvallan kanssa.

Mannerheim aivan oikein epäilee kirjeessä, että vastapuolen (siis Hitlerin) sympatiaa mielipiteelle ei heru. Faktat oli kuitenkin todettava!

Mannerheim ylistää vielä lopuksi aseveljeyttä, joka maiden välillä on vallinnut, mutta ”tiemme eroavat todennäköisesti pian”. Mannerheim luo odotuksia kirjeessään, että Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten ja pohjoisen asukkaiden välillä säilyvät korrektit suhteet: ”Omasta puolestani en milloinkaan voi enkä halua kääntää aseitamme ….. saksalaisia vastaan”. Tässä hän tietenkin erehtyi ja seurauksena oli osapuolien syvä katkeruus Lapin sodan tapahtumista. Ehkä Mannerheim kirjeensä lopussa pyrki luomaan ilmapiirin, että keskinäiset välit olisi voitu hoitaa rauhanomaisesti sodan loppuun saakka, mutta siinä odotukset osoittautuivat katteettomiksi. Suomi selvisi suurvaltojen ahtaasta raosta oman taistelunsa, mutta myös sodan logiikan seurauksena. Mannerheimin kirjeen dramatiikkaa ei voi ylikorostaa noina ratkaisevina päivinä.

Ei se työpaikkojen määrä vaan laatu…..

Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen pääkirjoitus 11.1.2020 ”Tarjolla on työtä muttei palkkaa”, jossa luodaan katsaus uusien syntyneiden työpaikkojen laatuun. Aihetta on tutkittu joissakin amerikkalaisissa yliopistoissa ja The Global Institute for Sustainable Prosperity -ajatushautomossa. On kehitetty ”Job Quality Index” -mittari työpaikkojen laadun määrittämiseksi. Laadun mittarina käytetään työstä maksettavaa palkkaa. Oma kirjoitukseni perustuu pääosin netistä hankkimiini tietoihin, joissa aihetta käsitellään yksityiskohtaisesti.

Työttömyyttä mitataan normaalisti määrämittareilla. Job Quality Index asettaa tämän tavoitteen kyseenalaiseksi tähdentäen työpaikan laadun mittausta. Olen käsitellyt aihetta monista eri näkökulmista aiemmissa kirjoituksissani, mutta nyt käytettävissä on hyvä mittari tarkoitusta varten.

Lainaan ohessa kirjoitustani vuodelta 2017:

”…….keskiluokan haasteellinen asema ei ole amerikkalainen ongelma vaan yleislänsimainen. Teknologinen kehitys, globalisaatio ym. ovat heikentäneet keskiluokan ja teollisuusväen asemaa molemmin puolin Atlanttia. Amerikkalaiset ovat kohdanneet nämä haasteet ensimmäisinä ja voimakkaimpina. Yhdysvalloissa ei ole ollut hyvinvointiyhteiskunnan solidaarista palkkapolitiikkaa eikä universaalia sosiaalipolitiikkaa. Yhteiskunnan karut muutokset on kohdattu sellaisenaan, myös palkkakehityksen aneemisuus.” Ja toisessa yhteydessä (2019):

”Yhdysvaltain keskiluokan rimpuilu elintasokilpailussa on ollut hätkähdyttävää seurattavaa. Ensin vaimot menivät töihin, sitten työaikoja pidennettiin ja lopuksi elintasoa ylläpidettiin pankkilainoilla. Viime mainittu kehitys huipentui finanssikriisiin, kun omistusasuntojen nopeasti nousseita arvoja käytettiin aivan yleisesti kulutusluottojen vakuutena. Kaikki tämä loppui aikanaan tunnetuin seurauksin.”

Mielestäni ”Job Quality Index” luo uuden eksaktin näkökulman työn muodostumisen käsitteeseen.

Työttömyys ja työllisyys ovat nyky-yhteiskuntia eniten puhuttavia aiheita. Juuri näinä aikoina työllisyys määrällisillä mittareilla on kehittynyt myönteiseen suuntaan monissa maissa. Hesarin pääkirjoituksessa mainitaan muutamien maiden alhaiset työttömyysluvut (Unkari 3,5%, Tsekki 2,2 %, Itävalta hieman yli 4 % ja Yhdysvallat 3,6 %). Kaikki on siis periaatteessa hyvin, mutta samaan aikaan inflaatio ei nouse, työn tuottavuus ei kasva ja työpaikkoja ei synny riittävästi hyväpalkkaisille aloille. Itse asiassa aihe ei ole millään muotoa uusi, mihin viittaan edellä esitetyissä omien blogikirjoitusteni lainauksissa. Job Quality Indexin (JQI) ansiosta kuva tarkentuu. Indeksissä on kysymys siitä tarjoavatko uudet työpaikat keskipalkkaa paremmat vai huonommat ansiot ja onko työtunteja vähän vai koko työpäivän verran.

JQI:n mukaan huonojen työpaikkojen määrä Yhdysvalloissa on ylittänyt hyvien työpaikkojen määrän reilusti ”näkyvissä olevan menneisyyden” aikana. Työttömyysluvut sinänsä ovat alentuneet finanssikriisin jälkeen ja ovat itse asiassa alimmalla tasolla 50 vuoteen, mutta JQI-indeksi on heikentynyt 30 vuoden ajan (so. työpaikat ovat heikentyneet laadultaan). Nyt JQI-indeksi on alemmalla tasolla kuin ennen finanssikriisiä.

Hesarissa aivan oikein todetaan: ”Jos työn vaativuus jää alle työntekijän kykyjen tai työn määrä on alle työntekijän työhalujen, työmarkkinoilla kaikki ei ole hyvin”.

Edellä esitetyssä on useita syy-seuraussuhteita: 1) Kun työpaikkojen laatu heikkenee säännönmukaisesti, niiden palkkojen keskiarvokin alenee, 2) Kokopäivätyyppiset työt muuttuvat palvelualojen pienipalkkaisiksi osa-aikatöiksi, 3) Inflaatio ei kiihdy, kun palkat heikkenevät (siirrytään matalapalkkaisiin töihin), 4) Tuottavuus heikkenee, koska pienipalkkaisilla palvelualoilla työn tuottavuus on yleensäkin heikkoa (työt tehdään ”käsin”), 5) Monilla palvelualoilla kuluttajien alempi kulutuksen taso (kohta 2) ajaa yrityksiä palkkatason alentamiseen sekä 6) Tilanne johtaa jatkuessaan siihen, että lasten palkkataso jää useissa tapauksissa alle heidän vanhempiensa palkkatason.

Edellä esitetyt argumentit toimivat puhtaimmillaan ehkä Yhdysvalloissa, mutta ovat sovellettavissa myös muihin kehittyneisiin maihin.

::::::::::::::::::

Seuraavassa esitän CBS Newsin katsauksen aiheeseen (American jobs are getting worse, new economic index shows”)/27.11.2019 referoituna ja kommentoituna:

Vaikka Yhdysvalloissa on jatkunut finanssikriisistä lähtien kova työpaikkojen syntymistahti (työttömyys on pudonnut 10 prosentista nykyiseen 3,6 prosenttiin), monet amerikkalaiset eivät näe tulevaisuutta lohdullisena. Positiivista näkymää ei synny, vaikka työntekijä jakaa voimavaransa useampaan työpaikkaan.

Indexin laatijat havaitsivat, että vuodesta 1990 lähtien 63 prosenttia kaikista syntyneistä töistä oli matalapalkkaisia. CBS:n raportin laatimiskuukauden (viime vuoden loppu) indeksi oli noin 80, joka merkitsee, että 100:aa matalapalkkaista työpaikkaa kohden on 80 korkeapalkkaista. Vuodesta 1990 pudotus on ollut melkoinen, sillä silloin indeksi oli 94.

Näitä lukuja ei tuoda esille silloin, kun kehutaan alhaisella työttömyysprosentilla. Tutkijoilla on kova työ saada vastaanottajatahot vakuuttuneiksi, että kehitys on nurinkurinen kovasti mainostettuun määrällisen työllisyystilanteen alhaisuuteen verrattuna.

Indeksi on nyt päätetty sitoa työttömyyslukujen kanssa samaan aikatauluun, joka on näin saatavan huomion kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Indeksiä on sovellettu myös Euroopan maihin ja sieltä löytyy myös yllättäviä tuloksia. Suomi ja muutamat keskisen Itä-Euroopan maat ovat parantaneet (!) indeksi-lukuaan. Vastaavasti USA:n mallin mukaisia heikennyksiä on tapahtunut muun muassa Isossa Britanniassa ja Kreikassa.

On myös laskettu JQI-arvot vuositasolla ja vuonna 2015 näyttää käyneen niin, että Suomessa ja muualla Pohjoismaissa Job Quality Index on positiivisella tasolla, eli siis korkean palkan työpaikkoja oli enemmän kuin matalan palkkatason työpaikkoja. Mikä tämän selittää? Heitän arvion: Suomessa sosiaaliturva työttömyyskorvauksineen kilpailee heikon palkan työpaikkojen kanssa tarjoten työntekijälle mahdollisuuden välttää palkkatason alenemista työmarkkinoilla. Siksi Suomessa on korkeampi työttömyys kuin edellä mainituissa esimerkkimaissa ja toisaalta JQI-indeksi on parempi.

Tästä päästään varsinaiseen asiaan! Suomessa sosiaaliturva ja työehtosopimusjärjestelmä toimivat ennaltaehkäisijänä edellä mainittujen kuuden kohdan työmarkkinoilla tapahtuvia heikennyksiä vastaan. Tämä merkitsisi, että määrällisen työttömyyden alentamisen ei pitäisi olla ainoa tavoite, vaan sen rinnalle tulisi asettaa matalapalkkatasoa korkeammat palkat (mitenkään asenteellisesti väheksymättä pienipalkkaisia töitä). Tämän tilan saavuttaminen on ensi sijassa - jälleen kerran – koulutuskysymys.

Euroopan karttagrafiikassa JQI:n vihreä väri kertoo, että olemme onnistuneet JQI-laatumittarilla paremmin kuin useimmat kilpailijamme, vaikka määrällisen työttömyyden hoidossa menestys on ollut korkeintaan keskinkertainen. Saavutetun tason pitäminen ja parantaminen loisi tulevaisuudenuskoa, ettemme seuraa itseämme heikommin suoriutuneita maita pitkäjänteisessä LAADULLISESSA työpaikkaperustannassa.

Vahvojen demokratioiden määrä harvenee

Olen kirjoittanut useita kertoja tässä blogissa kehittyneiden maiden demokratiatilasta. Aihetta huolestumiseen on. Vaikka Suomi ei olekaan suurimpien huolien kohteena, on meilläkin nähtävissä tiettyä kansanvallan haavoittuvuuksia.

Kansainvälisen IDEA-järjestön The Global State of Democracy 2019 -raportissa luodataan maailman valtioiden demokratiatilaa perusteellisella tavalla. IDEAn raportteja on julkaistu säännöllisin välein, joten aikaulottuvuus on mukana seurannassa. Ilahduttavaa on, että demokraattisten maiden määrä IDEAn kriteereillä on itse asiassa kasvanut vuodesta 1980 (jolloin arvioitiin olevan 38 demokraattista valtiota) vuoteen 2018, jota vuotta viimeisin raportti koskee. Nyt demokraattisiksi luokiteltuja maita on 97 kappaletta. Miksi siis kantaa huolta? Yritän seuraavassa eritellä, mitä on tapahtunut.

IDEA käyttää seuraavia kriteerejä (viisi kappaletta) määrittäessään maiden sijoituksia demokratian määrässä ja laadussa: kansalaisten osallistuminen, puolueeton virkakoneisto, vallanpidon läpinäkyvyys ja kontrolli, perusoikeuksien toteutuminen ja edustuksellinen hallinto. Näiden kriteerien perusteella tarkempaan syyniin selviävät seuraavat Euroopan maat: Itävalta, Belgia, Kroatia, Kypros, Tsekki, Tanska, Viro, Suomi, Ranska, Saksa, Kreikka, Irlanti, Italia, Liettua, Alankomaat, Norja, Puola, Portugali, Romania, Slovakia, Slovenia, Espanja, Ruotsi, Sveitsi ja Iso-Britannia.

Kulmakarvat nousevat, kun katsotaan, mitä maita on kelpuutettu mukaan. Onneksi ryhmää arvioidaan tarkemmin. ”Finaaliin” pääsevät edellä olevasta listasta vain kattavasti demokratian toteuttamiseen sitoutuneet maat. Tässä tiukemmassa seulassa em. luettelosta putoavat pois odotetusti mm. Kroatia, Puola ja Romania (vain yhdessä viidestä arvioperusteesta korkein rankkaus). Sitten on maita, joiden osalta täyttyy neljä kriteeriä viidestä. Näitä ovat esimerkiksi Irlanti, Portugali ja Slovakia. Kaikissa viidessä vertailukohteessa korkean (high) arvosana saaneita maita on 20, joista 14 on Euroopasta. Kaikki kriteerit täyttävien maiden joukossa on myös Suomi. Nämä saavat mainearvion ”full democracy”.

Demokratiaindexin kärjessä ovat Norja (indeksipistemäärä 9,87), Islanti ja Ruotsi eikä kaukana ole Tanskakaan. Suomi jää Pohjoismaiden keskinäisessä vertailussa viimeiseksi (indeksipistemäärä 9,14), joskin sijoitus on 167 maan joukossa hieno, eli kahdeksas. Suomi jää kuudennesta sijasta vain 0,1 indeksipistettä. Yhdysvallat on sijalla 25, Ranska sijalla 29 ja Italia sijalla 33, joitakin mainitakseni. Suomen indeksipisteet mainituilla viidellä mittarilla ovat linjassa muiden kärkimaiden kanssa eikä suurempia eroja ole nähtävissä parhaisiin kilpailijoihin verrattaessa.

Oleellista tässä tuoreessa IDEA-rankingissa on, että edellisen mittaukseen verrattuna monien maiden sijoitus ja indeksipisteet ovat laskeneet. Juuri tähän olen kiinnittänyt huomiota kirjoituksissani. On edetty demokratia polulla pitkälle, mutta sitten on taannuttu. Liberaalin demokratian voittokulku on hiipunut tai katkennut.

Autoritaariset hallinnot ovat yleistyneet erityisesti Itä-Euroopassa, mutta ongelmia on myös monissa Länsi-Euroopan maissa. Nyt tullaan avainkysymykseen: meillä on Euroopassa paljon valtioita, joissa esimerkiksi hallitusten kokoaminen on suunnattoman vaikeaa. Samoin hallitukset ovat jääneet lyhytaikaiseksi. On maita, joissa hallituskriisi on lähes koko ajan päällä. Näitä valtioita ovat esimerkiksi Italia ja Espanja. Suomi selviää omien ongelmiensa kanssa tässä vertailussa kunnialla!

On valtioita, jotka selviävät demokratian teoreettisista perusvaateista suhteellisen moitteettomasti, mutta tarkemmassa tarkastelussa puutteet tulevat esille. Järjestelmä on ikään kuin muodollisesti kunnossa. Voidaan puhua enemmän tai vähemmän epävakaista tai puutteellisesti toimivista demokratioista. Tämä merkitsee, että periaatteessa demokratian pelisäännöt täyttyvät, mutta käytännössä hallitusten kelvollisen muodostamisen esteiksi on kasautunut suuria ongelmia.

On kysymys sitä, miten käy noille 14 eurooppalaiselle maalle, jotka täyttävät ”täyden demokratian” vaatimukset. Nehän toimivat esimerkkeinä muille maille ja toisaalta kohtaavat tiukimmat haasteet, koska kriteerit huipulla ovat kovat.

Näyttää siltä, että ”vajailla” demokratioilla on uskonpuute, jotta ne pääsisivät korkeimmalle tasolle. Rima on asetettu liian korkealle. Esimerkiksi Suomessa kansanvaltaa on harjoiteltu sata vuotta ennen kuin on vakiinnutettu korkea sijoitus. Useissa maissa ei ole saavutettu riittävän pitkää yhtäjaksoista demokratiavaihetta milloinkaan ja toisissa – esimerkiksi Unkarissa – enemmän tai vähemmän autoritaarinen hallinto on ollut vahvoilla viimeisten 100 vuoden ajan puhumattakaan sitä ennen vallinneesta tilanteesta. Autoritaarinen traditio tuntuu useissa maissa pystyvän kumoamaan demokratiakehityksen.

Pisa: onko suomalainen kouluoppiminen romahtamassa?

Pisa (Program of International Student Assesment) mittaa kolmen vuoden välein, miten 15-vuotiaat nuoret eri maissa hallitsevat tulevaisuuden kannalta keskeisiä avaintaitoja. Mittaus keskittyy vuorotellen lukemiseen, matematiikkaan ja luonnontieteisiin. Nyt on julkistettu viime vuonna (2018) tehtyjen testien tulokset.

Lainaan tähän alkuun Talouselämästä (6.12.2019) yhteenvedon Pisan historianäkymästä 2000-luvun alusta aina tähän viimeisimpään, viime vuonna tehtyyn testiin saakka.

”Lukutaidossa (Suomen) pisteluku vaihteli kolmessa ensimmäisessä testissä 543–547 vuosien 2000–2006 aikana. Matematiikassa vaihteluväli oli 541–548 pistettä vuosien 2003–2009 aikana ja luonnontieteissä 554–563 pistettä vuosien 2006–2009 aikana. Trendinä on kuitenkin ollut oikeastaan heti ensimmäisten Pisa-testien jälkeen, että pisteet ovat heikentyneet radikaalisti. Tiistaina (3.12.2019) kerrotuissa viime vuoden Pisa-testeissä suomalaisnuorten saamat pisteet olivat lukutaidossa 520, matematiikassa 507 ja luonnontieteissä 522 pistettä.

Suomi sijoittuu edelleen kärkipäähän maiden välisissä vertailuissa, lukutaidossa kuudenneksi, matematiikassa kuudenneksitoista ja luonnontieteissä kuudenneksi. Mukana oli tällä kierroksella lähes 80 maata.

Kuvaavaa on, että suomalaisnuorten pistesaldo laskee koko ajan kohti OECD-maiden keskiarvoa, joka pyörinyt koko Pisan historian ajan hieman alle 500 pisteessä. Muutos ja heikennys pisteissä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tuloksista on todella merkitsevä.”

::::::::::::::::::::

Ja sitten perään toinen lainaus, joka on omasta vuosien takaisesta kirjoituksestani. Melko tarkalleen kuusi vuotta sitten blogikirjoituksessa ”Pisa ja menestyksekkään oppimisen kulttuuri” (3.12.2013) totesin vuoden 2012-Pisa-tuloksia läpikäydessäni seuraavaa: ”Pisa-tulokset on jälleen julkaistu. Nyt painopisteenä oli matematiikka. Tuloksia on laajalti kommentoitu jo ennen virallista tulosjulkistusta. Kirjoitan tätä tulosten julkistusten ollessa parhaillaan meneillään. Osallistuneita maita oli tällä kertaa 65. Suomesta osallistui 311 koulua. Tuloksista lyhyesti: Suomi oli matematiikassa sijalla 12, edellä oli mm. seitsemän Aasian maata. Lukutaidossa Suomi oli kuudes (OECD, kolmas) ja luonnontieteissä viides (OECD, toinen). Suomi oli tuloksissa mm. Pohjoismaiden ja Euroopan paras (tulokset yhteen laskien). Ei siis hullumpi saavutus kokonaisuudessaan.

Sitten huolestuttavat viestit uusimmasta (2012,PT) Pisasta. Suomen keskiarvotulokset olivat laskeneet eniten (myös OECD-maiden tulokset olivat laskeneet). Heikkojen suoritusten määrä oli noussut Suomessa. Lukutaidossa osaamisero tytöt/pojat oli tyttöjen hyväksi 1,5 vuoden verran!

Muistan kuinka 12 (siis aivan 2000-luvun alussa, huomautus pt, 6.12.2019) vuotta sitten esittelin silloisen Pisa-tuloksen kaikille kotikuntani rehtoreille. Pyrin selittämään tuloksia vertaamalla niitä Saksan tuloksiin. Sain hyvää apua siellä opettavalta sisareltani. Tutkailimme nimenomaan opetuksen järjestämistapoja tähtäimessä erojen arviointi ja analysointi. Silloin näytti Suomen kannalta hyvältä.”

Ja edelleen lainaus em. kirjoituksestani:

”……Koulun haasteellisuutta on lisättävä. Ehkä pitäisi puhua mahdollisimman räätälöidyistä haasteista. On siis vaadittava enemmän. Tässä katsannossa Eurooppa näyttäytyy vanhana, väsyneenä ja degeneroituneena maanosana. Pisa-tutkimus osoittaa, että sama ilmiö (siis tulosten lasku, huomautus pt, 6.12.2019) on tapahtunut sekä Euroopassa että muissa korkean elintason maissa (Belgia, Alankomaat, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia jne.).

Mitä opittavaa tässä olisi Suomelle? Sanoisin näin: Suomessa on ollut erittäin vahva yleissivistävä perinne. Meillä on ollut kunnia-asia saada koululaisemme menestymään. Vanhemmat tukivat lapsiaan….. Mutta eikö tässä ole jotain tuttua? Kyllä, juuri näin menetellään nykyisin Etelä-Koreassa, Japanissa, Taiwanissa, Hongkongissa….. Pitäisikö meidän ottaa oppia noiden maiden järjestelmistä: opettajat opettavat ja oppilaat oppivat. En toki jaksa uskoa, että on paluuta 1950-luvulle. Meidän on löydettävä 2010- ja 2020-luvun tavoitteet ja sisällöt. Meidän tulisi tehdä koulumme kiinnostaviksi oppilaillemme. Mutta miten se tapahtuu, kun säästöt painavat päälle?

Uskon, että kysymys on laajemmasta kulttuurisesta ilmiöstä. Useissa kypsissä länsimaissa opiskelu ja siihen liitetyt tavoitteet eivät ole enää niin tärkeitä kuin olemme kuvitelleet. Oppimista tietenkin tapahtuu, mutta suuri osa siitä kontrolloimattomasti koulun ulkopuolella.

Koko hyvinvointiyhteiskuntajärjestelmä on liikkeessä. Koululaitos on osa rakenteellista haastetta, jota nyt yritetään ratkoa. Koko yhteiskunta on skarppauksen tarpeessa. Nimenomaan koulun osalta on tärkeää, että rakenteita korjataan, mutta resursseja ei leikata. Ei voi välttyä ajatukselta, että yhteiskunnallisessa kehityksessä on siirrytty vaiheeseen, jossa ei tarvitse kilvoitella ja ottaa vastaan haasteita entiseen malliin, vähemmälläkin selviää. Tämä lienee kypsässä vaiheessa olevan yhteiskunnan (vaikkapa Norja, Ruotsi tai Suomi...) väistämättömästi itseään toteuttava tila. Tarvitaan uusia alkuja. Yhteiskunnallinen uudistuminen - uusi dynamiikka - on haaste, jossa veri punnitaan.

Etelä-Korean oppilaiden saama opetuksen kokonaistuntimäärä on korkeampi kuin meillä. Suomessa pienillä tuntimäärillä saadaan paljon aikaa. Me saamme siis aikaan vähemmästä enemmän. Mutta nyt saatamme olla tilanteessa, jossa resurssileikkaukset jouduttavat huonoa kierrettä.”

:::::::::::::::::

Hiukan modifioiden tämän vuodelta 2012 olevan tekstin voisi nyt (2019) toistaa eikä juuri kukaan huomaisi, että puhutaan kuuden vuoden takaisista asioista.

Tähän viimeisimpään Pisa-testiin liittyi ”hyvinvointikysely”, so. siinä tarkasteltiin oppilaiden hyvinvointia rinnan saavutettujen oppimistulosten kanssa (tyytyväisyyden yhteys osaamiseen). Suomalaisnuoret pystyivät keskiarvoon 7,61 (asteikko 1-10). Suomi oli ainoa maa, jossa sekä lukutaito että elämään tyytyväisyys olivat hyvällä tasolla (me emme siis niuhota…..). Kyynikko voisi kysyä, että onko muita korkeampi pistemäärä tässä yhteydessä Suomen etu vai kertooko se, että viihtyminen on saanut liian suuren jalansijan kilvoittelun kustannuksella?

Joka tapauksessa hyviä asioita on tapahtumassa tai tapahtunut: tulosten aleneminen Suomen osalta ei kaikilta osin ole lineaarista, toivo paremmasta elää, vaikka jotkut odottivatkin suunnanmuutosta jo nyt.

Lisää myönteisiä asioita: Suomen vahvuuksiin kuuluvat myös koulujen väliset pienet erot.

Mutta parannettavaa jää: polarisoituminen taloudellisesti niukoista oloista lähtevien ja vauraiden perheiden välillä on kasvamassa. Ja juuri erojen supistumisen piti olla peruskoulun vahvuus. Niin se olikin aikansa, mutta nyt vaikutus on heikentynyt monista syistä. Ylimmän ja alimman sosioekonomisen neljänneksen keskimääräinen lukutaitoero oli testissä 79 pistettä. Onneksi valtiovalta on panostamassa juuri näihin asioihin. Jos työvälineisiin ja työn suorittamiseen perehtyminen ei onnistu lukutaidon puutteiden takia ollaan työelämässä ongelmissa.

Vastapainoksi erinomaisesti lukevia on Suomessa yhtä paljon kuin aiemmissa testeissä.

Työtä riittää, sillä pojista jopa 63 prosenttia kertoo, että lukee vain, jos on pakko. Tämä on kuin hälytysmerkki. Tulee mieleen, että kilpailevia harrasteita on niin paljon, että lukeminen on jäänyt osalta nuoria vaille kannatusta. Sama ilmiö on todettavissa toki muillakin elämänalueilla: aiemmat vahvuudet ovat kärsineet uusien kiinnostavien harrasteiden/tekemisten antamista haasteista.

Miten siis yhdistää kouluopetus ja kiehtovat uudet kokemukset oppimista edistävällä tavalla?

Kansa, joka uskoo tieteeseen

Tieteen tiedotus ry teettää tiedebarometrin kolmen vuoden välein. Tiedebarometrilla tutkitaan suomalaisten asenteita tieteeseen ja teknologiaan. Tämän vuotinen tutkimus oli järjestyksessä seitsemäs.

Vastaukset saatiin yli kahdeltatuhannelta 18-70-vuotiaalta kaikkialta Suomesta.

Hyvin moni – muun muassa minä – on epäillyt, että ns. huuhaa-tieto on voittanut alaa ihmisten keskuudessa. Tämä käsitys johtuu pääosin some-viestinnän sisällöistä räjähdysmäisestä kasvusta sekä ulkomailta varsinkin Yhdysvalloista kantautuneista tiedosta, joiden mukaan ”valeuutisten” ja ”vaihtoehtoisten totuuksien” jokapäiväisyys on lisääntynyt. Kysymys on tietysti saadusta vaikutelmasta.

Uuden barometrin mukaan tieteen välittämään tietoon luotetaan ja paras osoitus positiivisesta suunnasta on, että luottamus tieteelliseen tietoon on kasvanut ja on kaiken kaikkiaankin tutkimushistorian korkeimmalla tasolla. Mistä uskon horjuminen tieteelliseen tietoon on sitten peräisin? Voisiko olla niin, että epätieteellisen tiedon levittäjien äänekkyys on luonut vaikutelman huuhaan kasvavasta määrästä?

Nyt tutkittiin ensimmäistä kertaa poliittisen kannan yhteyttä instituutioita kohtaan tunnettuun luottamukseen. Huomattavaa on, että puolueiden kannattajien välillä on eroa, vaikka keskimäärin luottamusluvut ovatkin korkeat. Suurinta luottamus tieteeseen ja tutkimukseen oli vihreillä, sitten tulevat jonkun matkan päässä kokoomuksen, vasemmistoliiton, sdp:n ja keskustan kannattajat lähes kiinni toisissaan. Kaikilla näillä epäluottamusluvut jäävät neljän ja 10 prosentin välille. Selvästi muista poikkeavat perussuomalaisten kannattajat, joilla luottamus tieteeseen ja tutkimukseen on selvästi heikompi kuin muilla. Samansuuntainen tulos, mutta vielä selvempänä saatiin äänestämättömiltä.

Tulos vastaa ainakin minun mielestäni hyvin odotuksia. Arvioisin, että kriittisimpien mielestä tiede yhdistetään eliitin hallussa olevaan totuuteen, johon vaistomaisesti tunnetaan epäluuloa.

Ilmastopolitiikka on viime aikoina selvimmin muodostanut jakolinjan: on niitä, jotka ottavat ilmastonmuutosvaaran vakavasti, ja sitten on niitä, joiden mielestä kysymys on ilmastohysteriasta. Ilmastonmuutosuhkista varoittaminen on kritikoiden mielestä silloin epäilyttävää, kun se haittaa esimerkiksi elinkeinojen harjoittamista tai työmatkaliikennettä. Suurin ero on jälleen vihreiden ja perussuomalaisten välillä, ja ero on räikeä.

Tieteen kehitystä seurataan kansalaisten keskuudessa yleisesti ottaen tarkasti. Kiinnostavinta kyselyn mukaan on tieteen yleinen kehitys, sitten tulee lääketieteen kehitys ja seuraavana ympäristön tilaa koskeva tutkimustieto. Heti tuntumassa tulee iloisesti yllättäen historiantutkimus, joka miellyttää tämän blogin kirjoittajaa. Tässäkin pohjana on varmasti yleistiedon kunnioitus Suomessa, on hyvä tietää kaikesta jotakin.

Selvä muutos on tapahtunut luottamuksessa huuhaaseen: sen suosio on laskenut pitkään. Testattavina olivat käsitteet kansanparannus, homeopatia, luontaislääkkeet, horoskoopit, ufousko ja telepatia. Kaikkien näiden suosio on laskenut vuosien varrella. Odotetusti kansanparannus herättää eniten luottamusta: kolmasosa uskoo sen voimaan. Perinne on niin vahva, että epäily kansanparannuksen epätieteellisyydestä saa väistyä kolmanneksen mielestä.

Tietenkin voidaan todeta, että huuhaaseen kohdistuva parinkymmenen prosentin kannatus on sekin korkeahko. Tämä vain todistaa, että vielä on tieteellä töitä.

Kun kysyttiin luottamusta instituutioita kohtaan, syntyi tulos, jossa kärjessä olivat poliisi ja puolustusvoimat. Tuntumassa seurasivat yliopistot ja korkeakoulut. Seuraavina tulivat tutkimuslaitokset. Luottamus opilliseen sivistykseen on siis korkealla tasolla.

Kohtuullisen korkealle sijoittuivat myös Euroopan unioni ja eduskunta. Viimeisessä – ja heikoimmassa - lohkossa olivat sitten poliittiset puolueet (heikoin luottamus kyselyssä mainituista), suuryritykset, kirkko, kansalaisjärjestöt ja ammattiyhdistysliike. Suomalaiset ovat epäluuloisia suuria mammutti-instituutioita kohtaan.

Demokratian toteutumisen kannalta ikävää oli, että poliittiset puolueet olivat suuren epäluottamuksen kohteena. Ne ovat ikään kuin yhteiskunnallisen pahoinvoinnin sijaiskärsijöinä, sylkykuppeja. Mielestäni ne eivät ansaitse heikkoa sijoitustaan. Peräti 50 prosentin mielestä luottamus oli melko tai hyvin vähäistä ja toisaalta hyvin suurta luottamusta poliittisia puolueita kohtaan tunsi vain yksi (1) prosentti vastaajista! Ongelma on, että poliittisten puolueiden epäsuosion kautta leimautuu koko edustuksellinen demokratia.

Tieteen tekijöitä ei odotetusti tunnettu kovin hyvin. Äänet kertyivät muutamille, kuten A.I. Virtaselle, Arvo Ylpölle, Esko Valtaojalle, Kari Enqvistille, Syksy Räsäselle, Linus Torvaldsille, Liisa Keltikangas-Järviselle ja Bengt Holmströmille.

Tiedettä seuraa vastaajista yhdeksän kymmenestä, josta on syytä olla ylpeä. Usko tieteen laatuun on myös korkealla tasolla. Tiedon hankinnan välineistä internet ja sosiaalinen media saavat korkean sijoituksen, mutta ehkäpä ihmiset ovat oppineet lähdekriittisesti tarkastelemaan näitä tiedonlähteitä. Sen sijaan televisio ja radio ovat menettäneet asemiaan tiedonlähteinä.

Odotetusti korkeakoulutetut suhtautuivat luottavaisimmin tieteen saavutuksiin, mutta yleensäkin kansalaisten keskuudessa tieteen mahdollisuuksiin luotetaan enemmän kuin tutkimussarjan lähtövuonna 2001.

Tutkimus kumoaa sen oletuksen, että ihmiset ovat pessimistisiä uskossa tieten mahdollisuuksiin. Muutosta on selvästi tapahtunut verrattuna vuoteen 2001. Jopa muuntogeenistä ruokaa kohtaan tunnetut epäluulot ovat vähentyneet.

:::::::::::::::::::::

Tutkimus vahvistaa uskoa, että tiedemaailma on edelleen vahvoilla ihmisten keskuudessa. Nykyaika tarvitsee yleissivistävän ”tiedon muurin” suojakseen, jotta voidaan taistella kvasitietoa vastaan. Jossain määrin arveluttaa on tutkimuksessa näkyvissä oleva polarisoituminen tieteeseen suhtautumisessa, mutta sekin on moniin muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin verrattuna vain kohtuullista.

Lukion historianopetus muuttuu

Todettakoon aluksi, että olen ”vanhan koulun” (1960-luku) kasvatti. Tarkoitan nyt koulua, joka yleissivistävässä mielessä opetti vähän kaikkea tai kaikesta jotakin. Ainakin kuvittelin luoneeni kohtalaisen yleissivistyksen pohjan tämän vanhan hyvän koulun aikana. Vasta myöhemmin lukion jälkeen erikoistuttiin ammattiin johtaviin opintoihin tai syvennettiin yleissivistystä jollakin tai joillakin aloilla. Tietenkin oli myös ammattikouluvaihtoehto.

Paljon on aikaa kulunut noista päivistä.

Sain idean tähän kirjoitukseeni Hesarin artikkelista ”Lukio astuu uuteen aikaan” (7.11.2019), jossa esiteltiin lukioiden uuden opetussuunnitelman periaatteita, jotka otetaan käyttöön paikallisesti elokuussa 2021. On suoraan myönnettävä, etten ole seurannut kovin tarkkaan opetussuunnitelmaan tehtyjä muutoksia kuluneiden vuosikymmenien aikana, mutta en todellakaan kaipaa aikaa, jolloin päntättiin, mitä tapahtui Thermopylain solassa 2500 vuotta sitten.

Keskityn ohessa historianopetukseen.

Kirjoitin koulun historianopetuksesta edellisen kerran 22.12.2013 otsakkeella ”Miksi lukion historia on tärkeä aine?”. Silloin totesin mm. seuraavaa: ”Mielestäni historian opetuksen keskeisenä tavoitteena tulisi olla nykypäivän ymmärtäminen historian avulla. On mielenkiintoista löytää/pohtia/ymmärtää tapahtumien A, B, C ja D syy- ja seuraussuhteita. Historia ei varsinaisesti opeta (tai jos opettaa, niin opettaa joko oikein tai väärin), mutta se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi oppia.”

Huomaan, että oma ajatukseni historian merkityksestä ja historian opetuksesta on muuttunut tai ainakin tarkentunut kuluneiden kuuden vuoden aikana. Lukion opetussuunnitelman perusteet 2020-luvun vaihteessa tuntuvat juuri tähän aikaan ympättynä perustelluilta.

En puutu tässä oppimääriin (opintojaksoihin), jotka on määritetty opsin perusteissa, vaan keskityn oppisisältöihin perustana Hesarin haastatteleman apulaisrehtori Risto Sarvilinnan määritykset.

Nyt tavoitteena ovat laajemmat kokonaisuudet, ja ”pyritään näkemään entistä paremmin asioiden väliset yhteydet ja linjat”. Oikein! Tämä vastannee omaa kuuden vuoden takaista linjaustani (”A,B,C,D”).

Toinen tärkeä periaate kuuluu näin: ”Tätä nykyä halutaan korostaa ymmärrystä ja analyyttista otetta. Etenkin historia mielletään joskus aikajanalla olevien faktojen opetteluksi. Siitä halutaan pois. Samalla halutaan tuoda historiaan tulkintaa sekä menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuhelua.

Tässä tullaan ydinkysymykseen, ”ymmärtämiseen”. Viittaan tässä Hannah Arendtiin, jonka uran ja elämän avainlauseita oli ”haluan ymmärtää”. Hän halusi ymmärtää, mitä natsismi syvällisimmin merkitsi ihmisille ja mitä oli totalitarismi. Arendtin ajattelun ytimessä on, että kehityskulkuja ei voida seurailla pelkästään empiirisesti ja kronologiana, vaan täytyy luoda yleisempi kehys, jonka avulla hahmotetaan ilmiön so. vaikkapa totaalisen järjestelmän luonne.

Erittäin relevantti on opsin perusteiden kohta, jossa korostetaan a) tulkintaa ja b) menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuhelua. Menneisyyttä voi peilata nykyisyyden ymmärtämisen lähtökohtana, vaikka historiasta oppimielessä ei olisikaan kysymys. Tätä korostin jo kuuden vuoden takaisessa kirjoituksessani.

Uusissa opsin perusteissa painotetaan käsitteiden oppimista, jota itsekin pidän avainasiana. Käsitteiden ymmärtäminen, josta Hesarin haastattelussa mainitaan esimerkkinä ”demokratia”, on avainasia. Lienenkö oikeassa, jos sanon, että oman yhteiskunnan käsittämisen ja sisäistämisen välineenä käsitteiden tuntemisella on arvaamattoman suuri merkitys?

:::::::::::::::::

Uuden opsin perusteiden toteuttamisen ja soveltamisen haasteena on varmaankin niiden sovittaminen ylioppilaskirjoituksiin, koska yksi tavoite näyttää olevan historian yhdistäminen muiden oppiaineiden kanssa. Ylioppilaskirjoituksissa kokeet jakautuvat edelleen oppiaineittain, jos olen oikein ymmärtänyt.

Kirjoittamieni noin 1600 blogikirjoituksen kokemuksella painottaisin kolmea asiaa: 1) Faktojen merkitystä historian kulkujen kuvaajana (ml. vuosiluvut!) nykyisten vaihtoehtoisten totuuksien ja valeuutisten aikana, 2) Historian syy- ja seuraussuhteiden tulkintaa ja sisäistämistä sekä 3) Historian prosessien syvällistä ymmärtämistä.

Vielä haluaisin painottaa, että historia ei ole siis staattista: jokainen aika kirjoittaa oman historiansa. Tämän ymmärtäminen on mielestäni tähdellistä.

Kokemuslähtöisyys osana historian tutkimusta

Niin & Näin -aikakauslehdessä nro 101/kesä 2/2019 oli mielenkiintoinen Laika Nevalaisen artikkeli ”Kokemusten julkituomisen seuraukset” kokemuksen merkityksestä historiantutkimuksessa. Käsitteellä ”kokemus” halutaan luoda ero yleiseen tapaan (diskurssi) tutkia historiaa. Yksi tapa verrata näitä kahta lähestymistapaa on puhua ulkoisesta kokemuksesta ja sisäisestä kokemuksesta historian kirjoittamisen yhteydessä. Sisäinen kokemus ei merkitse diskurssin hylkäämistä.

Niin & Näin -lehden kirjoituksessa viitataan Suomen Akatemian ”Kokemuksen historian huippuyksikön” (HEX) konferenssiin Tampereella maaliskuussa 2019. Marja Jalava totesi konferenssissa, että ilman kokemusta on ”mahdotonta ymmärtää, kuinka sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet konkretisoituvat, vaikuttavat ihmisiin ja johtavat sellaiseen toimintaan, että ihmiset pyrkivät muuttamaan niitä tai mukautumaan niihin”.

Ymmärrän niin, että, jos analysoidaan vaikkapa sosiaalipalvelujen kehittymisestä vuosikymmenien varrella, kuvaa voidaan täydentää (tai suurelta osin käsitellä) asiakaskokemuksen kautta.

Tampereen konferenssissa ei niinkään keskitytty siihen, miten jokin asia on koettu, vaan siihen, minkälaisia seuraamuksia kokemuksilla ja niiden julkituomisilla on ollut. Käsitellyistä teemoista lähinnä minua oli ehkä Minna Harjulan ”eletyn hyvinvointivaltion” kokemukset tutkimuskohteena. Hyvinvointiteemasta voidaan nostaa esille kronologiaketju ”nykyhetken käsitykset - aiemmat kokemukset - tulevaisuuteen suuntautuneet odotukset”. Kohtaamisissa asiakkaiden ja viranomaisten välillä ”yksilön jokapäiväinen elämä muuttuu kansalliseksi sosiaalipolitiikaksi”.

Olen näissä blogikirjoituksissani lähestynyt tietämättäni edellä kerrottua tapaa tutkia historiaa. Historian kertomuksen lisäksi olen maininnut omakohtaisia kokemuksia käsiteltävänä olevasta ajasta. Ne ovat olleet näkemyksiä tai anekdootteja liittyen kulloiseenkin teemaan.

Kokemukset eivät ole olleet haastatteluja tai kirjoitettujen lähteiden kautta hankittuja ulkopuolisten kertomuksia, vaan omia kokemusperäisiä interventioita kuhunkin aiheeseen.

Käsitän niin, että kokemus historian tutkimuksen välineenä tuo lihaa luiden ympärille ja mahdollistaa esimerkiksi tunteiden ja ihmisten välisen kanssakäymisen välittymisen tutkimuksen käyttöön.

::::::::::::::::::::::::

Populaarikulttuuri ja -musiikki oli vielä 1960-luvulla hyvin vaisusti esillä esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Hesari edusti kymmenien vuosien ajalta periytynyttä ajattelutapaa klassisen musiikin ylivoimaisesta asemasta. Vasta oikeastaan säveltäjä Erkki Salmenhaaran Beatlesin musiikkia valaisevat arviot toimivat ajattelubreikkinä.

Kuusikymmentäluvulla nuoret vihaiset miehet, kuten Sibelius-Akatemiassa opiskelleet Kaj Chydenius ja Henrik Otto Donner asettuivat vastustamaan klassisen musiikin ylivaltaa ja kertoivat kaikille, jotka halusivat kuulla ja kuunnella, että jokaisessa musiikin lajissa on sekä hyvää että huonoa.

Tampereen yliopiston tutkimus vuodelta 1968 kertoo minkälaiset olivat kansalaisten eri musiikinlajien tuolloiset suosikit, ja mitkä olivat vastaavat radiosoittojen määrät (? = ei tiedossa). Epäsuhta on selvä, kas tässä:

Vanha tanssimusiikki:

Pitää hyvin paljon 34 prosenttia

Radiosoiton osuus ?

Vanhat iskelmät:

Pitää hyvin paljon 40 prosenttia

Radiosoiton osuus 26 prosenttia

Popmusiikki:

Pitää hyvin paljon 10 prosenttia

Radiosoiton osuus 5 prosenttia

Moderni konserttimusiikki:

Pitää hyvin paljon 1 prosentti

Radiosoiton osuus ?

Suomalainen tango:

Pitää hyvin paljon 39 prosenttia

Radiosoiton osuus ?

Hengelliset laulut:

Pitää hyvin paljon 22 prosenttia

Radiosoiton osuus 2 prosenttia

Klassinen musiikki:

Pitää hyvin paljon 9 prosenttia

Radiosoiton osuus 33 prosenttia

Taulukko – vaikka onkin epätäydellinen - kertoo, että radio (yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma) suosi rankasti ”musiikkikasvatuksellista” ajattelua klassisen musiikin kautta ja väheksyi perinteistä iskelmämusiikkia. Popmusiikki on odotetusti vähemmistömusiikkia (10 prosenttia) suosiolla mitaten, mutta sen soitto radiossa (viisi prosenttia kaikesta musiikista) oli vielä marginaalisempi.

Tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Tilastokeskuksen elinoloselvitysten (Vapaa-ajan osallistuminen) mukaan melkein 70 prosenttia 10 vuotta täyttäneestä väestöstä kuunteli pop- ja rockmusiikkia vuonna 2017. Osa suosiosta johtuu siitä, että kuuntelijat ovat ”vanhentuneet” musiikin mukana (vuoden 1968 teinikäiset ovat nyt liki 70 vuotiaita). Pop- ja rockmusiikki on kulkenut ihmisten ikääntymisen seuralaisena tähän päivään ja kumuloitunut sukupolvien vaihtuessa: siitä on tullut valtavirtaa. Vuonna 1968 pop- ja rockmusiikki kiehtoivat lähinnä vain nuorimpia ikäluokkia. Pop ja rock olivat tuolloin vasta korkeintaan vuosikymmenen kestäneitä ilmiöitä, joten syy heikkoon kuuntelijamäärään oli ilmeinen.

Tietenkin asiaan vaikuttaa nykyisin se, että radiosoitto- ja suoratoistopalvelut tarjoavat valtavan valikoiman nimenomaan populaarimusiikkia. Tilastokeskuksen luvut kertovat senkin, että pop- ja rockmusiikin kuuntelu on viime aikoina menettäneet asemiaan rapille, hip hopille ja heavy metallille, jotka kiinnostavat lähinnä nuorimpia ikäluokkia.

:::::::::::::::::

Tämän päivän radiokanavatulva rock-musiikkitulvineen on jotain käsittämätöntä. Me jouduimme 1960-luvulla kyttäämään paria viikoittaista ohjelmaa. Markku Helismaa - suuren Reino Helismaan poika - veti englantilaisia ja amerikkalaisia top-ten ohjelmia. Ja sitten oli Kaleidoskooppi, pop-musiikin ajankohtaisohjelma. Kaleidoskooppia veti muuten yhdessä vaiheessa Teija Sopanen!

Kuusikymmentäluvun lopulla yritin kuunnella ulkomaisia radioasemia korva radiokohinassa kiinni. Radio Luxemburg oli sen ajan rock-kanava.

Kerran yritin hankkia rock-LP:n Englannista asiallisen katalogin perusteella. Levyt kun olivat hyvin edullisia Englannissa. Piti mennä pankinjohtajan puheille, jotta valuutta-asiat saataisiin kuntoon. Nöyryyttävää oli, kun pankinjohtajasetä selitti, että kyllä tämä on niin epävarmaa, ettei kannata yrittää!

Suuri hetki koitti, kun lähimmästä kaupungista sain noudetuksi tai joku muu toi Melody Makerin tai New Musical Expressin. Melkein kuin olisi ollut Lontoossa!

::::::::::::::::

Muistan hyvin Ylen ”Jatkoajan” (Ensimmäinen Late Night Show Suomen televisiossa 1967-1969) jakson, jossa Kaj Chydenius ja Henrik Otto Donner ottivat yhteen vakavan musiikin oraakkelin Joonas Kokkosen kanssa.

Henkilöasetelma kyseisessä ”Jatkoajassa” oli herkullinen, koska vastatusten olivat kahta eri ajattelutapaa edustavat tahot. Muistan vieläkin elävästi tuon ohjelman. Asetuin täysin Chydeniuksen ja Donnerin puolelle vanhaa valtaa (Kokkonen) vastaan. Tänään youtubesta katsottuna ohjelma on säilynyt hyvin aikaa vastaan. Se kuvaa tuon ajan rajoja rikkovaa henkeä oivasti. Ymmärrän nyt paremmin Kokkosen argumentit, mutta kyllä Donnerin ja Chydeniuksen perustelut olivat kestävämpiä.

Joonas Kokkonen puhui epätoivottavasta antagonismista musiikinlajien välillä antaen heti perään ymmärtää, että avantgarde tulee musiikkiin aina klassisen musiikin ja konserttimusiikin puolelta. Chydenius väitti vastaan ottaen esille rockmusiikissa silloin nousussa/käynnistymisvaiheessa olleen avantgardistisen ajattelutavan. Lisämausteen keskustelulle toi se fakta, että ainakin Henrik Otto Donner oli ollut Kokkosen oppilaana Sibelius-Akatemiassa. Sukupolvikapina!

Progressiivinen rock oli viimeinen rockin suuntaus, jota kuuntelin intensiivisesti. Emerson, Lake and Palmerin (ELP) versio Modest Mussorgskin Näyttelykuvista (Pictures At An Exhibition, 1971) on vieläkin muistettavaa musiikkia. Mutta hetkinen, eikö tämä ole juuri rajojen rikkomista, avantgardea, kun rock-yhtye otti ohjelmistoonsa klassisen musiikin teoksia?

::::::::::::::::

Onko sitten tapahtunut kehitystä musiikkilajien välisten rajojen murtamiseksi noista 60-luvun päivistä? Ajattelen niin, että tuolloin elettiin muutoksen kannalta ratkaisevaa aikaa, jota Chydenius ja Donner edustivat ja edistivät. On tapahtunut kahdenlaista kehitystä: ensinnäkin musiikin rajoja on nyt helpompi ylittää kuin 1960- ja 1970-luvulla. Toisaalta nyt annetaan eri musiikinlajien mestareille se arvo, joka heille kuuluu, eikä kategorisoida musiikkia lajien perusteella eri ”kasteihin”. Myönnetään, että ”Satumaa” on mestarillinen tango ja ”Papa Was A Rolling Stone” sinfonisen soulin mestariteos.

Kokemusperäinen historianäkökulma on yllä kuvatun kehityksen kuvaamisessa/tutkimisessa/analysoinnnissa ratkaisevassa asemassa, koska rajojen rikkominen ja lajityypin huipputeosten tunnistaminen/tunnustaminen syntyy vain meidän kuuntelijoiden, ”musiikinkokijoiden” kyvyssä ymmärtää ja vastaanottaa uusia avauksia.

Keskisarja, hätkähdyttäjä

Jos provosoidaan, niin ei pitäisi provosoitua. Niinhän sitä sanotaan. Luin Tommi Niemisen haastattelun Hesarista (8.9.2019) historioitsija Teemu Keskisarjasta mielenkiinnolla, ja ainakin ohuesti provosoiduin. Haastattelu oli otsikoitu osuvasti ”Kansalliskiivailija”. Suomessa on vakiintunut melko neutraali historian ilmiöiden käsittely, jota määrittää objektiivisuuteen pyrkiminen. Keskisarja on päättänyt ilmeisesti, että nyt asioiden tilaan on saatava muutos. Ei kysymys välttämättä ole subjektiivisuudesta, värikkyydestä kylläkin.

Olen lukenut useita Keskisarjan teoksia. Niistä parhaimpana pidän yhdessä Markku Kuisman kanssa kirjoitettua pankkihistoriaa ”Erehtymättömät”. Siinäpä mainio historiakirja! Muitakin olen lukenut, kuten ”Vihreän kullan kirous”, ”Raaka tie Raatteeseen”, ”Viipuri 1918” ja ”Saapasnahka-torni”. ”Hulttiosta” olen lukenut avainkohdat rinnan muiden kirjoittamien Mannerheim-elämäkertojen kanssa.

Kiistämättä Keskisarja on muuttanut kirjoitustyyliään – ja sisältöjä – räväkämpään (subjektiivisempaan) suuntaan. Samalla lukijalle syntyy käsitys ”sanomisen ilon” tärkeydestä ohi historiankirjoituksen normaalipuitteiden. Hän itse kokee saman asian varmaankin oivaltavana edistyksenä tavanomaiseen historiankirjoitukseen verrattuna.

Ensimmäiseksi HS:n haastattelussa kiinnitti huomiota Keskisarjan tapa tuottaa teoksia, josta olen ollut huonosti perillä. Hän on perustanut yrityksen, jonka kautta hän on organisoinut tehokkaan kirjojen työstämistavan apuhenkilöstöineen. Teosten kirjoittamisen tuotteistaminen on erinomainen idea. Tämä työskentelytapa on varmaan omaksuttu ulkomaisten esimerkkien pohjalta. Jo kuuluisa Aleksandre Dumas teetätti aineistokeräyksen ja luonnosten laatimisen avustajillaan ja korjasi sitten sivujen marginaaliin eloisamman version romaanista, jonka sitten julkaisi. Nyt Keskisarja soveltaa samantapaista menetelmää historiateoksiinsa. Tämä tekniikka mahdollistaa suuren tuotteliaisuuden. Hän on tavallaan automatisoinut historiankirjoitusta. Epäilen kuitenkin, että suurimmat tuotot hän saa luennoista, kolumneista ja matkaopastehtävistä (Viipuri !) ja muista aktiviteeteista. Onnittelen bisnesvainusta Keskisarjaa. Jotain oli varmaankin ollut pakko keksiä, siksi alhaisia ovat useimpien historiakirjojen painosmäärät nykyisin.

Keskisarja on rohkaistunut käyttämään ronskia kieltä niin, että vanhaan ”asialliseen” kirjoitustyyliin ihastunut meikäläinen kohottelee kulmakarvojaan. Mielestäni hänen ei tarvitsisi ryydittää haastatteluja ja muita esiintymisiä voimasanoilla. Mitä hän niillä saavuttaa? Kansanomaisen räväkän lähestymistavan? Sikälikin se on turhaa, että esimerkiksi tuoreessa Aleksis Kivi –”elämänkertomuksessa” hän osoittaa jälleen kirjoittajanlahjansa. Hänen käyttämänsä voimasanat saavat tuntemaan myötähäpeää.

Keskisarja ei mitenkään peittele muutosta tavassaan kirjoittaa. Tällä meiningillä hän saa varmaan uusia lukijoita, mutta vaara on, että hän menettää vanhoja. Hän pyrkii muuttamaan historiankirjoituksen tyyli- ja sisältölajia. Samanlaista suhtautumista hän ei sentään noudata kuin jotkut Kekkos-historioitsijat, jotka laativat subjektiivisia analyysejään lähihistoriasta.

::::::::::::::::::::

Nyt hän Hesarin haastattelussa tunnustautuu muodikkaasti nationalistiksi. Muistini palaa pätkittäin: joissakin Keskisarjan viime teoksissa on todellakin näkynyt tietynlainen isänmaallinen henki, mutta nyt hän lisää kierroksia: että oikein nationalistinen henki! Nyt ei pitäisi provosoitua, mutta….

Tässä on oltava varovainen: Keskisarjaa tuskin voidaan mieltää populistinationalistiksi. Hän yrittää älyllistää kansallismielisyyden erityisesti 1800-luvun historian kehykseen ja vetää melko suorasukaisia johtopäätöksiä nykypäivän valtavirran harrastaman nationalismin torjunnan ”tylsyyteen”. Tätä logiikkaa en ihan allekirjoita.

Keskisarja haluaa nähdä kansallismielisyyden vastakohdaksi ”kansallismielettömyyden”, ei globalisaatiota. Kuulostaa tekemällä tehdyltä määritelmältä!

Keskisarja ilmoittaa ihanteekseen 1800-luvun suomalaisen nationalismin. Jouduin kelaamaan omaa suhtautumistani noihin aikoihin ja päädyin ajatukseen, että sortokausina minäkin olisi voinut olla barrikadeilla, mutta muutoin kahden ajankohdan, nykypäivän ja 1800-luvun yksioikoinen nationalismin rinnastaminen on vähintään kyseenalaista: nyt on nyt, emmekä me taistele irti Venäjän ikeestä (joku voi olla tästäkin eri mieltä). Hän vetoaa varmasti siihen, että sortokausien ulkopuolellakin suomalaiset taiteilijat saivat aikaan kansallismielisiä hengentuotteita, jotka ovat jääneet urotöinä elämään.

Nyt olisi kiireesti määritettävä nationalismi. Koen itse, että harrastamani ”sydämen isänmaallisuus” (ilman korostunutta ulospäin näyttämistä) on minun lajini. Nationalismin koen niin, että isänmaallisuus on suunnattu jotain ulkoista vastaan. En tiedä, miten Keskisarja määrittää oman nationalisminsa.

Kuten edellä on käynyt ilmi, Keskisarja ei määritä asennettaan nykypäivän nationalismiin selkeästi, vaan sijoittaa oman kansallismielisyytensä historiakehykseen. Keskisarjan suhde esimerkiksi perussuomalaisiin jää näin arvoitukseksi. Jyrkänoloisesti – ”perussuomalaisesti” – hän kuitenkin tokaisee: ”Hävettävää elää näin typerässä ajassa”. Ja mitä tuo aika – nykypäivä - pitää sisällään? Pitääkö se sisällään kansallismielisten vieroksunnan ellei peräti halveksinnan, jota vastaan Keskisarja taistelee? Kun haastattelija Tommi Nieminen tarjoaa Keskisarjalle virallista Suomen nationalistin ja arvokonservatiivin viittaa, hän vaaran aavistaen torjuu moisen. ”Valtakunnannationalisti” kuulostaa arveluttavalta.

Mielenkiintoista – ja minulle uutta – on, että Keskisarja tulee monilapsisesta kommunistiperheestä. Vanhemmat olivat koulutettuja taistolaisia. Pojan mielestä taas Neuvostoliitto on kaiken pahan alku ja juuri. Nyt hän määrittää puoluekannakseen - tietysti historiakehyksessä - 1700-luvun myssyt ja 1800-luvun Suomi-kiihkoilun. Keskisarja välttää visusti tarkat nykypäivään ulottuvat määritykset. Näin hän välttyy leimautumisen nykypolitiikan kategorioihin.

Haastattelussa hän palaa toistuvasti nykypäivän mollaamiseen: ”Tämä on viheliäinen ja mitätön aikakausi”. Tämä on varmaankin hänen itsensä ja omien tuotteidensa markkinointia, muutoin tätä on vaikeaa käsittää. Ihan näin historiavetoisesti en ajattele: nyt on eri sankarit kuin 1800-luvulla – ja aiheesta! Arvon mekin ansaitsemme!

Viipuri on Keskisarjan haaveiden kaupunki. Hän kuuluu ilmeisesti niihin, jotka kaihoisasti muistelevat suomalaista Viipuria. Hän järjestää yhteistyökumppaninsa kanssa sinne retkiä.

Jos esittää vastalauseita Keskisarjan maalaamista auvoisista menneisyyden päivistä, hän kiertää ne historian sokkeloihin tukeutuen. Otetaan esimerkiksi sisällissota. Eikö se ole esimerkki, että pinnan alla kaikkien ihanteiden keskellä kupli viha? ”Mutta 1920-luku oli menestystarina”, Keskisarja vastaa. Rohkenen epäillä: viha kansalaisten kesken – ja ”ryssiin” kohdistuen - jatkui, vaikka parlamentaarinen toiminta käynnistyikin uskomattoman sävyisästi.

Tämän päivän viheliäisiksi johtotähdiksi hän nimeää internetin ja kaiken viihteellistymisen. Ne pitävät kuulemma suomalaiset ruodussa. Kaiken mädän yksi ilmenemismuoto on englannin kielen täydellinen ylivalta. Vallan pitäisi olla suomenkielellä.

::::::::::::::::::::

Keskisarja on suorittanut melkoisen takinkäännön. Entinen neutraali ja objektiiviuuteen pyrkivä historioitsija on vaihtanut historiamaisemaa ja ryhtynyt kansallismielisten äänitorveksi, kieltäen tosin, että hänellä olisi mitään poliittista agendaa. Näen kuitenkin niin, että hänen ohjelmajulistuksensa avainsanat ovat ”suomenmielisyys ja nationalismi yleensä”, ”Viipuri”, ”pahan valtakunta, Neuvostoliitto”, ”nykypäivän mädännäisyys” ja ”1800-luvun kielitaistelu suomenkielen puolesta”.

Mielenkiintoista näiden arvojen ja aatteiden julkituonnissa on, että vaikka niitä ei ole tarkoitettukaan kiihkoilijaryhmien hyväksikäyttöön, ne helposti otetaan ohjenuoraksi niissä porukoissa, joita historioitsija ei ole alun pitäen ajatellut.

Historian loppu

Hesarin Heikki Aittokoski kysyy kolumnissaan 17.8.2019 ”Onko historialla tulevaisuutta?”. Hän viittaa artikkelissa The Economistin kolumniin, jossa asetettiin vakavasti kyseenalaiseksi brittien historian ymmärryksen taso. Meilläkin aihe nostetaan esille aika ajoin koulujen opetusohjelmauudistusten yhteydessä ja monesti huolestuneeseen sävyyn.

Aittokosken mukaan esim. Yhdysvalloissa on historian pääaineopiskelijoita kolmannes vähemmän kuin vuonna 2008. Sama trendi näkyy eriasteisesti muuallakin. Onko historian tuntemus romahtanut? En oikein usko. Sen sijaan epäilen, että polarisoitumista on nähtävissä tälläkin tieteen alalla: joitakin kiinnostaa kovastikin ja joitakin ei lainkaan. Täällä Suomessa saattaa kuulla aikuisten esittämiä mielipiteitä, kuten ”Mitä niitä vanhoja asioita kaivelemaan?” tai ”Viimeinen kirja, jonka olen lukenut on lastenkirja se ja se”.

Historioitsijoiden pitäisi näkyä enemmän julkisuudessa. Ollaanko liian hissukoita? Tavallaan ymmärrän ongelman: syvällisempää historiatietoa ja analyysia esittävät puhuvat ja kirjoittavat toisilleen. Twitter-totuudet ovat sitten asia erikseen.

Nykyajan keksinnöt (tai uudelleen keksityt käsitteet) ”vaihtoehtoinen totuus”, ”minusta tuntuu” -todellisuus, ”totuuden jälkeinen aika” ja ”valeuutiset” sotkevat entisestään myös suhdettamme historian faktoihin. Totuuden voi siis pahimmassa tapauksessa ”valita” itselleen sopivien joukosta. Välinpitämättömyys tosiasioista on yksi nykyajan trendi, onneksi ei sentään vallitseva. Salaliittoteoriat ovat sitten asia erikseen: ”kuussa ei käyty”, ”lentokoneet eivät törmänneet WTC-torneihin” jne. Argumentointi tuntuu turhalta, koska huuhaapuheet vain lisääntyvät esitetyistä faktoista.

Kun Trump puhui 1700-luvun lentotukikohdista Yhdysvalloissa hätkähdin. Valtiomiesten tiedon taso on sidottu avustajien osaamiseen. Mutta entä jos näidenkin valintaperuste tehtäviinsä on jokin muu kuin tosiasioiden tuntemus? Meidät säästää lisäjärkytyksiltä vain se, että Trump puhuu historiasta harvakseltaan.

::::::::::::::::::

Seuraavassa käytän lähteinäni omia vanhoja kirjoituksiani kertoakseni historian merkityksestä kokemusperäisesti.

Mihin tavallinen Matti Meikäläinen tarvitsee historiaa? Ensinnäkin tietysti moni on saanut historiakärpäsen pureman jo koulussa. Muistan hyvin oman opettajani Eila Mikkosen opetustyylin. Yritin pitää pokan enkä näyttänyt innostuneisuuttani kovin selkeästi – olinhan olevinani karski – mutta salaa mielessäni arvostin hänen opetustaan. Historiaharrastuksesta on muodostunut minulle, niin kuin monelle muullekin koulusta kipinän saaneelle, elinikäinen harrastus, ja enemmänkin - aina historiaopintoihin saakka.

Tietenkin koulun historianopetus on muuttunut omista päivistäni. Voidaan kysyä, mitä teen tai tein tiedolla, mitä tapahtui Thermopylain solassa lähes 2500 vuotta sitten. Nykyaikaan siirrettynä historianopetuksen pitäisi sisältää Suomen historian perustiedot ja syvemmin itsenäisyyden ajan historiatiedot. Myös yleisen historian puolelta tulisi kaikkien tietää ainakin keskiajan ja uuden ajan merkittävimmät asiat. Viimeisten 100 vuoden ajalta pitäisi tuntea historiaa syvällisemmin.

Mielestäni historian opetuksen keskeisenä tavoitteena tulisi olla nykypäivän ymmärtäminen historian avulla. On mielenkiintoista löytää/pohtia/ymmärtää tapahtumien A, B, C ja D syy- ja seuraussuhteet. Historia ei varsinaisesti opeta (tai jos opettaa, niin opettaa joko oikein tai väärin), mutta se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi parhaassa tapauksessa oppia.

Tämän blogin nimi on ”historia jatkuu”. Idea juontaa juurensa 1990-luvun alkuun, kun luin Francis Fukuyaman teoksen ”Historian loppu ja viimeinen ihminen”. Jo lukiessani väittelin kirjan viestiä tai sanomaa vastaan. Ei liberaali demokratia ollut historian lopullinen voittaja kaikkialla maailmassa, niin kuin karkeasti ottaen Fukuyama väitti, pitäen taitekohtana 1990-luvun vaihteen kommunismin romahdusta. Hän erehtyi yhtä pahasti kuin suuri esikuvansa Friedrich Hegel, joka arveli historian päättyneen vuoteen 1805. No, olen oppinut toki arvostamaan Fukuyaman varsin syvällistä historian oivaltamista myöhemmin hänen muiden kirjoitustensa kautta.

Kerta toisensa jälkeen huomaa, kuinka jokin ilmiö on ihmisen mielessä ainutlaatuinen: ”tällaista ei ole tapahtunut koskaan/miesmuistiin/meidän elinaikanamme…. ”. Vähäiselläkin historian tuntemuksella ainutlaatuisuus saattaa väljähtyä olemattomiin. Tämän ajattelun eräs muistomerkki on finanssikriisiä perkaavan Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhardtin teos ”This Time Is Different” (Tällä kertaa on toisin), joka kertoi, kuinka pankin meklari sanoo ottaneensa oppia edellisestä kuplasta/taantumasta ja ymmärtävänsä nyt, mikä meni pieleen…. ja tekee taas samat virheet uudelleen, koska ei ole tosiasiassa oppinut edellisestä kerrasta yhtään mitään.

Talouden syklit toki toistavat samoja piirteitä – joskaan ei eksaktisti – jolloin edellisten kuplien kokemuksista voi jopa oppia jotain. No, sattui Rogoffille ja Reinhardtillekin erehdys: excel-virheen takia he asettivat valtion velkaantumisen hälytysrajaksi 90 prosenttia, kunnes joku havaitsi laskuvirheen……

:::::::::::::::::::::

Tietenkin jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Tämän päivän olosuhteet ja käsitykset vaikuttavat siihen, mitä kirjoitamme vaikkapa maailmansotien välisestä historiasta. Näkemykset ajanjaksosta vaihtelevat verrattuna vaikkapa 1960-luvulla esitettyihin käsityksiin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä; historiasta ei löydy luonnontieteen lakien omaisia lainalaisuuksia, joita voitaisiin koeolosuhteissa toistaa. Historian tulkinta on vaikea laji ja usein kompromissit muodostuvat eri ihmisten historiatietojen, nykyajan näkemisen ja tulevaisuusarvioiden risteyskohdista.

Parhaat historioitsijat oivaltavat uusia ”punaisia lankoja” historian kuluista ja saattavat hätkähdyttää oivalluksillaan – tai sitten erehtyä pahan kerran. Oivallus on kuitenkin historiankäsityksen ylevin tunne, jolloin tuntee ainakin hetken aikaa tuntevansa menneisyyttä, nykyisyyttä ja ehkä tulevaisuuttakin.

Historian tuntemuksen ydintä on, kun miettii - vaikkapa vanhojen aikakauslehtien lukemisen kautta - ilmapiiriä/olosuhteita/asenneilmastoa, jotka vallitsivat, sanokaamme 50 vuotta sitten. Vaistomaisesti pohtii niiden ihmisten päätöksenteon haasteita, joiden ratkaisut jälkikäteen historian näkökulmasta tuntuvat ehkä selkeiltäkin. Jälkiviisaus on toisaalta viheliäistä, mutta jos se opettaa jonkin asian uudelleen näkemiseen, niin kyllä siitäkin hyötyä on.

Mutta onko sittenkään tärkeää tietää lopputuloksesta? Eikö historian viehätyksen ydin ole keskeneräinen tarina, jatkumo? On mielenkiintoista oppia tietämään, miten eri ihmiset ja tahot reagoivat meneillään olevaan tapahtumaketjuun. Joku elokuva-arvostelija totesi John Hustonin ”Sierra Madren aarre” -elokuvan ideana olevan seuraavanlainen johtopäätös: ”etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään”. Kun kulta-aarre valuu hengissä selvinneiden sankarien erämaavaelluksen aikana autiomaan loputtomaan hiekkamereen, puhkeavat sankarimme - ensijärkytyksestä toivuttuaan - hillittömään nauruun.

En oikeastaan ymmärrä, miten tänä päivänä voidaan tehdä päätöksiä - nykyisyyttä tai tulevaisuutta koskien - ilman lähihistorian tuntemusta. Sen verran vanhanaikainen olen, että pidän kouluopetusta historiakiinnostuksen herättäjänä välttämättömänä. Historiatietojen ytimessä on yleissivistys ja historia muodostaa elimellisen osan yleissivistyksestä.

Historia on täynnä traumaattisia kokemuksia. Maailmansodat aiheuttavat turhautuneen pettymyksen, jolloin tulee mieleen ajatus, kuinka vähillä tiedoilla meitä johdetaan. Jos ei ole kovaa faktaa tekemisiensä tueksi niin aina voi yrittää pärjätä supliikilla. Minulle on jäänyt käsitys, että Hitler ei ollut omaperäinen ajattelija, vaan omaksui erinomaisen muistinsa avulla helposti muiden ajatuksia sanasta sanaan – ja niitäkin valikoiden. Kuinka tärkeää onkaan kritiikki ja kritiikin esittämisen mahdollisuus! Vain moniarvoisessa yhteiskunnassa pystytään historiasta keskustelemaan analyyttisesti historian eri puolia painottaen.

Ehkä jonain päivänä tekoälypohjaisten ”historiakoneiden” ohjelmat seulovat ja yhdistelevät oleellisen tiedon ja me nautimme hyödyistä. Siihen saakka joudumme käyttämään kirjatietoa ja alkeellista internetiä sekä harrastamaan lähdekritiikkiä.

Kävelen usein hautausmailla miettien ihmisten kohtaloita. Sukulaisteni osalta tiedän asioita sukututkimusharrastukseni kautta. He ovat minussa. Yhtä elimellinen yhteys on historiatiedoilla meidän elämiseemme ja olemiseemme täällä tänään.

Niin, onko historiatiedolla tulevaisuutta?

Mitä totesikaan – pessimismin guru - Teemu Keskisarja kirjassaan ”Raaka tie Raatteeseen”?: ”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”.

Tietokonenörttien varhaishistoriaa, osa 2

Yle Teemalla esitettiin tietokonefriikkien varhaishistoriaa käsittelevä Jan Tenhovenin ohjaama ja käsikirjoittama kaksiosainen dokumentti ”Kun nörtit muuttivat maailman”, alkuperäiseltä nimeltään ”How A Few Nerds Did Change The World”. Siinä valaistaan, mistä henkilökohtaisen tietojenkäsittelyn historia oikein alkoi. Osan 1 otsake on ”From Hippies to The First PC”. Tässä käsittelen ja arvioin dokumentin toista osaa: ”Kohti maailmanlaajuista tietoverkkoa” (”From The First Computer Trade Fair to The WWW”). Osassa 2 ulotettiin aiheen käsittely ohennetusti aina tähän päivään saakka.

Dokumentin kuvaama maailma on Yhdysvallat-keskeinen, mutta niin kai tapahtumat etenivätkin: lähes kaikki merkittävät innovaatiot tehtiin suuren veden tuolla puolen ja tarkemmin sanottuna Yhdysvaltain länsirannikolla.

Ensimmäinen kotitietokone Altair 8800 tuli markkinoille tammikuussa 1975. Pari vuotta myöhemmin järjestettiin ensimmäiset tietokonemessut San Franciscossa. Eräs haastateltava vertaa San Franciscon messuja hippiehenkisesti Woodstockiin! Ne olivat vastine rockfestivaaleille.

Ohjelmassa tuodaan vahvasti esille kaksi tuon ajan (ja ehkä nykyajankin) kilpailevaa vaikuttajatyyppiä, toisaalta maailmaa parantavat idealistit ja toisaalta businessorientoituneet liikemiehet. Pitkin matkaa jää vaikutelma, että toiset ihmiset tekivät luovan työn ja eräät muut rahastivat innovaattoreiden työn. ”Idealistit” puolustavat dokumentissa omaa (hippie)näkemystään ja yhteisöllisiä tavoitteitaan varsin perustellusti. Jos oli suuriin toimijoihin kohdistuvaa katkeruutta, se pystyttiin kohtuullisesti (tai sitten vaivoin) peittämään. No, edellä kuvattu jako kahteen on varmaan asioiden yksinkertaistamista, mutta ei savua ilman tulta……

Konkreettinen esimerkki toisten tekemän innovaatiotyön taloudellisesta hyödyntämisestä on maailman ensimmäisen taulukkolaskentaohjelman, menestyksekkään VisiCalcin (1979) tekijöiden jääminen marginaaliin, kun rahoja ruvettiin jakamaan. Ohjelma katsottiin hengen tuotteeksi, jota ei pystytty patentoimaan kehittämisajankohtana. Parin vuoden päästä se olisi ollut mahdollista…..

Businessorientoituneisuus voitti alaa 1980-luvulla. Tietokoneteollisuus teki silloin läpimurron ihmisten tietoisuuteen kaikilla elämänalueilla. Jo ennen sitä ilmestyivät Apple I (1976) ja Apple II (1977) , mutta ne eivät olleet tajunnanräjäyttäjiä… Parempaa oli tulossa….. Muutoksen keskellä suurkoneympäristöön tuomittu IBM osoitti olevansa vikkelä sekin ja julkaisi kaikkien yllätykseksi ensimmäisen ”henkilökohtaisen tietokoneen”, oikean PC:n, huhtikuussa 1981. Siitä tuli de facto -standardi. Sen jälkeen tehtiin PC-mikrotietokoneita, jotka olivat IBM-merkkisiä tai ”IBM-yhteensopivia”.

Hieman myöhemmin alkoi taistelu IBM-yhteensopivien tietokoneiden ja Applen välillä. Dokumentissa korostetaan kovasti Applen tuotteiden etevyyttä ja käyttäjäystävällisyyttä, jota en tässä kiistä, mutta olin valinnut puoleni ensimmäisellä tietokonehankinnallani. IBM-yhteensopivat olivat kova sana yritysmaailmassa. Tietokoneista tuli jokamiehen työkoneita. Muistan omalta osaltani tärkeimpänä vuotena vuoden 1984 tai 1985, jolloin hankin Olivetti M24 SP -mikrotietokoneen työpaikalleni Siinä oli 8 MHz Intel 8086-suoritin ja se oli IBM-yhteensopiva mikrotietokone, mutta tehokkaampi kuin alkuperäinen IBM PC XT… Kuvaan kuului (koska olin töissä kunnassa), että lupa hankintaan, joka maksoi 24 000 markkaa, piti hakea kunnanjohtajalta, joka onneksi ymmärsikin heti tarpeen.

Nörtit, jotka riensivät avaamaan fyysisesti IBM:n mikrotietokoneen totesivat, että yritys käytti samoja kaupanhyllyltä saatavia osia kuin nörtitkin rakentaessaan omia koneitaan. Ohjelmointikoodi oli kaikkien saatavilla. Tim Paterson (s. 1956) on legendaarisen käyttöjärjestelmän, DOSin koodaaja. Nyt hän on eläkkeellä, mutta haluaisi dokumentin kertoman mukaan edelleen tehdä töitä. Työhakemuksiin ei vain enää vastata: ”Ehkä olen liian vanha”. Bill Gates osoitti liikemiesvaistonsa ryhtymällä kauppamaan DOS-käyttöjärjestelmää IBM:lle. Hän oli kyllin viisas, kun ei antanut IBM:lle yksinoikeutta DOSiin (MS-DOS). Bill Gatesista tuli maailman rikkain mies ja hänen johtamastaan yrityksestä, Microsoftista maailman tunnetuin yritys. Dokumentissa haastateltu Tim Paterson ei vaikuta pettyneeltä, vaikka hän ei olekaan kovin tunnettu tietokonealan ulkopuolella. Pikemminkin hän on ylpeä, että DOSista tuli 10 vuodeksi maailman käytetyin ohjelma.

Samaan aikaan toisaalla ”kopiokoneyhtiö” Xerox perusti tutkimusyksikkö Xerox PARCin Kalifornian Palo Altoon. Siellä kehitettiin mullistava uusi tietokone. Se oli länsirannikon vastaus itärannikon IBM:lle. Ajatuksena oli tietokoneen yksinkertaistaminen joka ihmisen helposti opittavaksi. Siinä oli jo tuolloin nykyajan tapaan graafinen käyttöliittymä ja hiiri.

Mutta sitten tapahtui jotain, mikä on toistunut aiemminkin tässä kertomuksessa: eräs vierailija saapui Xeroxille ja onnistui puhumalla liittämään yrityksen ”Alto-tietokoneen” omaan kehitysideaansa. Tuo vierailija oli Steve Jobs. Miksi kultakaivos myytii Jobsille? Dokumentista vedän johtopäätöksen, että Xeroxin tutkijat näkivät uuden tietokoneen kehitystyön olevan kesken, kun taas Jobs näki siinä heti rahan. Jobs hankki omistusoikeuden ja muokkasi Alton Applen Mackintoshiksi. Loppu on historiaa, kuten tavataan sanoa.

Myös aggressiivisessa markkinoinnissa onnistuttiin: mainoksissa IBM sananmukaisesti murskattiin ”vanhentuneena” ja Mackintoshin kylkeen liitettiin Bob Dylan ja hänen kuuluisa kappaleensa ”The Times They Are A-Changin´”. Luotiin kuva, että Apple ilmentää vapautta ja IBM sortoa.

Kaikesta Applen hehkutuksesta huolimatta muistelen MS-DOSin seuraajan, Windows-käyttöjärjestelmän (esiteltiin vuonna 1985) markkinaosuuden nousseen moniksi vuosiksi noin 90 prosenttiin (ja taitaa olla lähellä vieläkin). 1990-luvulla PC saavutti kukoistuksensa.

Sitten tuli internet (1990)…. ja sitten tuli Larry Pagen ja Sergei Brinin hakukoneyhtiö Google (1998). Vielä on mainittava merkkipaaluna Mark Zuckerbergin vuonna 2004 perustama yhteisöpalvelu Facebook. Googlen tunnuslause oli ”Älä ole paha!” (siitä luovuttiin vuonna 2018!) Ehkä lähtökohdat tässäkin olivat hippieliikkeen idealistisessa yhteisöllisyydessä, jonka tunnukseksi ”älä ole paha” sopii. Niin tai näin, kysymys oli uuden sukupolven informaatioteknologiasta, tietoverkoista ja liiketoiminnasta, jotka osoittautuivat suunnattoman menestyksekkäiksi. Oltiinko siis kaiken hippieinnovoinnin ja yhteisöllisten päämäärien jälkeen palattu maailmanlaajuiseen ”suurkoneympäristöön”, Google voittajana? Googlen ja kilpailijoiden pilvipalvelut ovat läsnä kaikkialla. Kauas on loitonnuttu autotallifilosofiasta!

Mutta onko maailma muuttunut - kaiken hyvän kehityksen keskellä - ”pahaksi” välikappaleena kehittynyt tietotekniikka? Sananvapaus on vaarassa monin paikoin. Liberaali demokratia, jonka hedelmiä tietokoneistumisen innovaatiot olivat, on asetettu kyseenalaisiksi. Onko internetistä liitännäisineen tullut orwellilainen kontrollijärjestelmä?

Eräs varhaisvaiheen guru kysyy dokumentissa retorisesti, eikö tietotekniikan tarkoitus ollut saada ihmiset kohtaamaan toisensa kasvoista kasvoihin? Media ei pysty korvaamaan elävää face to face -yhteydenpitoa. Ihmiset käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa eri tavalla kuin puhuessaan jonkun kanssa kasvotusten.

Asiat ovat kääntyneet päälaelleen, kun Bob Dylan meni IBM:n mainokseen (kai) rahan takia. Varhaisvaiheen kehittäjä tuntee suuttumusta moisesta: ”Se on pettymys”. On edetty kauas niistä päivistä, jolloin idealistit näkivät Dylanin varhaisena muutoksen airuena. Tuo aika sisälsi monta muutakin vallankumousta: eräs alkuvaiheen guruista totesi summaten dokumentissa, että musiikki-, taide- ja huumepiirien lisäksi tietokonevallankumousta edistivät naisten vapautusliike, antirasismi ja ympäristöliike.

Ovatko nämä autotalliveteraanit tulleet siihen ikään, jossa muistellaan murheellisena menneitä suuria päiviä ilman odotusta valoisasta tulevaisuudesta? Ei välttämättä. Yksi haastateltavista totesi viisaasti, että innovaatioiden taso ei ole ollut koskaan niin korkealla kuin se on nyt. Nykyiset startupit eivät vain välttämättä löydy autotallista.

Vanhojen hyvien aikojen luovaan nerokkuuteen liittyy jotain suurta. Pioneerien tehtäväksi näyttää usein jäävän marginaaliin joutuminen: nyt on vihdoin aika antaa tunnustusta noiden aikojen briljanteista oivalluksista.

Tietokonenörttien varhaishistoriaa…

Yle Teemalla esitettiin tietokoneen tietokonefriikkien varhaishistoriaa käsittelevä kaksiosainen dokumentti ”Kun nörtit muuttivat maailman”, alkuperäiseltä nimeltään ”How A Few Nerds Did Change The World”, jossa valaistiin, mistä kaikki oikein alkoi. Osan 1 otsake on ”From Hippies to The First PC” Pääpaino seuraavassa kirjoituksessa on selkeästi alkuvaiheen historiassa.

Dokumentissa tulee esille monia vakiintuneiksi totuuksiksi koettuja asioita, joita haluan käsitellä ohessa kriittisesti, mutta en sinänsä kyseenalaistaen. Mielestäni dokumentissa oltiin oikeiden faktojen jäljillä.

Tarinan eräänlaisena punaisena lankana oli pohdiskella 1960-luvulta 1980-luvulle ulottuvan ajanjakson yhteiskunnallisen vapauden tavoittelun, tekniikkafriikkiyden (nörtit!) ja businessmaailman yhtymäkohtia.

Yksi dokumentin väitteistä oli, että pientietokoneen varhaishistoriassa olivat vastakkain itärannikon sääntösidonnainen, kravattiorientoitunut pukumies ja länsirannikon (”Kalifornian tietokonevallankumous”) vapaudenkaipuinen hippie/nörtti, joka halusi irti järjestelmän kaavamaisista kahleista. Tämä on varmaan stereotypia, jossa on kuitenkin totuuden siemen taustalla. Länsirannikko oli siis oikeasti uuden keksimisen dynamo. Mentiin idästä niin kauas länteen, että vastaan tuli sininen valtameri. Kalifornia on aina edustanut kullankaivajia, joko mammonan tai henkisen tyydytyksen tavoittelua. ”Steve Jobs ei olisi menestynyt itärannikolla!”, sanoo eräs haastateltava. Ei voi liioitella suvaitsevaisuuden tai erilaisuuden hyväksymisen merkitystä: ohjelmassa haastatellaan it-ammattilaista, joka oli ryhtynyt zen-papiksi.

Psykedelia, LSD, nudismi, poliittinen radikalismi, hippiys ja uudet innovaatiot olivat muiden muassa kaikki osana tuolloista vapauden vallankumousta.

Mikä oli hippieliikkeen rooli? Useat dokumentissa haastatelluista olivat entisiä/nykyisiä hippejä tai hippieliikkeen kannattajia. Käsitän niin, että hippiys oli ajan hengen katalysaattori. Hyvät asiat syntyivät vapaasta, säännöistä riippumattomasta ilmapiiristä, jota järjestäytynyt yhteiskunta yritti tuolloin rajata, mutta huonolla menestyksellä. Liberaalin liikkeen konservatiivinen vastaliike syntyi sitten myöhemmin.

Vasemmistolaisen kulttuurin vahvistuminen kaikkialla läntisessä maailmassa oli osa tuon ajan henkeä. Niinpä lähes kaikki haastatellut tuovat tämän ilmiön esille haastattelulausunnoissa. Establishmentin vastaisuus, oman tilan etsiminen, porvarillisuuden vastustaminen ja Vietnamin sota liittivät ”ajan henget” yhteen. Vietnamin sodan merkitys on kaikessa tuohon aikaan liittyneessä vahvasti mukana, koska se symboloi monien nuorten mielessä vastustettavaa yhteiskuntaa. Pyrittiin ”parempaan maailmaan”.

Tietenkin nuo nuoret olivat hankkineet vapautensa suurten ikäluokkien isien ja äitien kovalla työllä. Turvatusta lähtökohdasta oli kiihottavaa kapinoida saavutettua vastaan! San Franciscon Haight Ashbury tarjosi äärimmäisen vastauksen mielessä risteileviin kysymyksiin.

:::::::::::::::::

IBM:n suurkoneympäristö symboloi ”tietokonemaailmaa” 1960- ja 1970-luvulla, se itse asiassa oli yhtä kuin tietokonemaailma. Ajatuksena oli, että valtavan kokoinen keskustietokone hallitsee kokonaisuutta, jonka päässä olivat (tyhmät) päätteet. Jotenkin tämä symboloi ajattelua, jossa tavalliset käyttäjät alistettiin päätetyöntekijöiksi. Juuri tätä vastaan nuoret friikit asettuivat: he halusivat itse luoda ohjelmointiympäristön.

Dokumentissa asetettiin kaksi maailmaa herkullisesti toisiaan vastaan: ”Ibmläiset” lauloivat koko yrityksen henkilökunnan voimin kuorossa Ison Sinisen taistelulauluja (”epäonnistua emme saa!”) radikaalien nörttien halutessa toimia itsenäisesti omissa porukoissaan! Kuusi- ja seitsemänkymmentäluvulla elettiin aikaa, jolloin suurtietokone oli vallankäytön väline.

Kuriositeettina todettakoon, että törmäsin itsekin tähän kulttuuriin 1980-luvun puolessa välissä. Kuulin, kuinka suurkoneympäristöön orientoituneet ilmaisivat halveksuntansa omaa henkilökohtaista tietokonetta, ”PC:tä” haluavia kohtaan: hehän sotkivat keskitetyn tietojenkäsittelyn. Niin he sotkivatkin, mutta ihmisten tahdolle hallita omaa työympäristöään kukaan ei mahtanut mitään!

Totta kai tulevaisuuden kuvissa oli ristiin käyviä mielipiteitä, jotkut nuoret friikit halusivat ”takaisin luontoon”, kun taas jotkut olivat teknisesti suuntautuneita ja halusivat hyödyntää tietotekniikkaa mahdollisimman monipuolisella tavalla. Jotkut pystyivät yhdistämään nämä molemman elämäntavat.

Samaan aikana perustettiin Kalifornian Palo Altoon Vapaa yliopisto, jossa oli mahdollista opiskella muodollista kurssimaksua vastaan. Kuka tahansa saattoi tuottaa oppimateriaalia ja opetusta. Yliopisto oli yksi osa IBM-maailmasta irtautumista. Aika, jolloin kuviteltiin, että koko Yhdysvaltain tietojenkäsittely voidaan hoitaa kuudella tietokoneella, alkoi väistyä.

Muuan Steve Jobs ilmestyi tähän maailmaan eräänlaisena hybridinä: häntä kiinnosti moderni nuorisokulttuuri ”henkisyyksineen”, mutta myös tekniikka ja liiketoiminta. Ystävänsä ja lukiokumppaninsa Steve Wozniakin kanssa hän kehitteli ”blue boxin”, jonka avulla saattoi soittaa - tietoliikenneyhteyksiä huijaamalla - ilmaisia kaukopuheluja. Siitä alkoi Jobsin menestystarina.

Haave kotitietokoneesta eli. Dokumentissa esitellään tietokoneinsinööri Lee Felsenstein, joka toteutti nörttiryhmän kanssa ”sähköisen ilmoitustaulun” rakentamansa pienen paikallisen tietokoneverkon avulla 30 vuotta ennen Facebookia. Suurkoneympäristöstä vapautuminen oli alkanut.

Nuoret tietokonefriikit keksivät oman tietokoneen, ensimmäisen henkilökohtaisen tietokoneen, Altair 8800:n, jolla pystyi ohjelmoimaan silloisten tarpeiden mukaan. Kone esiteltiin tammikuussa 1975.

Mikropiirille integroidun mikroprosessorin avulla tietokoneiden hinnat romahtivat. Suoritin vastasi takavuosien suurtietokoneiden tehoja.

Läpimurto tapahtui – kuinkas muuten – autotallissa, jonne perustettiin ensimmäinen tietokonekerho. Maaginen sana on tuo ”autotalli”, luultavasti sen takia, että Yhdysvallat oli ja on niin autoistunut. Autotallit olivat esikaupunkialueiden ”vapaa” työskentelytila, jonka nuorat valtasivat omiin harrastuksiinsa (musiikki, tekniikan parissa puuhaaminen). Tietokonekerho siirtyi myöhemmin Stanfordin yliopiston luentosaliin Lee Felsensteinin johdolla. Siitä tuli tavallaan läsnäolevien ideatestaamo.

Bill Gatesin myötä siirryttiin seuraavalle askelmalle. Hän oli ennen kaikkea businessmies, joka ymmärsi tekniikan päälle. Bill Gates tarvitsi oman Steve Wozniakin. Hän oli Paul Allen. Gates ymmärsi ohjelmiston merkityksen tietokoneen käytölle paremmin kuin muut ja tarjosi Altairin käyttöön Basic-ohjelmointikieltä. Hippiemeiningin mukainen yhteisöllisyys oli edelleen kova sana: tietoja jaettiin auliisti sisäpiirissä olevien kesken. Niinpä Basicin kopioita alettiin jakaa ilmaiseksi, joka raivostutti Gatesin. Hänelle Basic oli businesta. Siitä eteenpäin on käyty taistelua hippiehenkisen ilmaispalvelun ja tietosuojan piirissä olevan maksullisen palvelun välillä.

Oma työhistoriani liittyy Basiciin siten, että sillä oli tarkoitus ohjelmoida työpaikkani hallinnollisen ohjelman ensimmäinen versio 1980-luvun puolessa välissä. Aie ei toteutunut, käyttöön otettiin tehokas sovelluskehitin.

Mutta tarina jatkuu: dokumentin toinen jakso on nimeltään ”Kohti maailmanlaajuista tietoverkkoa”. Palaan siihen.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä…..

Saska Saarikoski kirjoittaa 14.7.2019 HS:n kolumnissaan ”Raha on nyt ihmisille merkki omasta arvosta” oman kokemuksen merkityksestä tilastojen tai tutkimusten antamaa tietoa vastaan. Hiukan selvemmin sanottuna nykyisin varsinkin populistisesti ajattelevat ihmiset vetoavat siihen, että henkilökohtaisen kokemuksen kautta pystytään pääsemään lähemmäksi totuutta, kuin mitä tutkittu tieto asiasta kertoo.

Saarikoski valaisee asiaa muutamin esimerkein. Kolme poliitikkoa, Timo Harakka, Sanna Marin ja Riikka Slunga-Poutsalo ovat kukin vedonneet ihmisten/äänestäjien henkilökohtaiseen kokemukseen asioissa, joissa faktatietoa on, mutta sitä ei ole vielä varmistettu tai sitä ei pidetä vedenpitävänä verrattuna omaan kokemukseen.

Otetaan tähän esimerkiksi Slunga-Poutsalon esille ottama asia, jonka mukaan ihmiset ovat ”aidosti” kokeneet, että maahanmuuttajat väärinkäyttävät sosiaaliturvaa: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”, toteaa Slunga-Poutsalo muodikkaasti.

Kaikissa em. tapauksissa on kysymys ”minusta tuntuu” -tematiikasta, joka on tänä päivänä osaltaan vaikuttamassa siihen, miten todellisuuden tapahtumat koetaan.

Hiukan ihmettelen asian esille ottoa nyt, kun kysymys on vanhasta asiasta. Totuuden merkitystä on käsitelty aivan uudella tavalla sen jälkeen, kun Donald Trump astui virkaansa. Minusta tuntuu -oireyhtymä, ”vaihtoehtoinen totuus” ja Post-Truth Era ovat kaikki samaa juurta eivätkä suinkaan juuri nyt keksittyjä tulkintoja totuudesta.

Otan tähän vanhemman esimerkin ”minusta tuntuu” totuudesta ison veden tuolta puolen: vanha äärioikeiston kellokas Newt Gingrichin esitteli viime vuonna erään ”miltä tuntuu” -todellisuuden vastineena tilastopohjaiselle viranomaisdatalle. Kysymys oli siitä, että tilastot osoittivat, että rikollisuus on vähentynyt, mutta Gingrichin markkinoima ”minusta tuntuu” -todellisuus avasi uuden näkymän todellisuuteen: ”väkivaltarikollisuus on kasvanut, koska ihmiset tuntevat olonsa turvattomammaksi kuin aiemmin”, totesi Gingrich.

Vanhan liiton miehenä sanoisin, että Gingrich sotkee kaksi asiaa, tapahtuneen tosiasian ja sen miten osa ihmistä kokee asian tuntuneen. Mutta eikö minusta tuntuu -ajattelussa ole juuri kysymys tästä?

Kriittisesti tarkastellen edellä mainittuja kotimaan ja USA:n tapahtumaketjuja ei pitäisi käsitellä yhdenvertaisina: totuuskäsitysten lähestymistavoissa on siis eroja, joihin en kuitenkaan tässä puutu.

Myönnän, että vanhan koulun käyneenä minun on vaikea sopeutua minusta tuntuu -maailmaan edes niin, että ”ymmärtäisin” ihmisiä, jotka kokevat todellisuuden kokemuksen kautta. Minulle on opetettu objektiivisen tiedon tavoittelun perusteet jo äidin maidossa.

Olen tarkastellut eräässä vielä julkaisemattomassa blogikirjoituksessa, kuinka nykyinen historiantutkimus ottaa kokemusperäisen tiedon yhdeksi tavaksi tarkastella historiaa, mutta silloin kokemusta tarkastellaan tieteellisin kriteerein. Ymmärrän niin, että kokemus tuo lihaa luiden ympärille historiatutkimukseen. Kokemusta käytetään siis elävöittämään, todentamaan tai vahvistamaan tapahtunutta, ei tarjoamaan ”toista totuutta” tapahtuneesta.

Saarikoski viittaa Francis Fukuyaman uutuuskirjaan jossa Fukuyama kertoo, kuinka olemme siirtyneet aikaan, jossa ”yksilön kokemus saa yliotteen ulkoisesta todellisuudesta”. Jostakin syystä ”oman minän kokemus” on vahvistunut aikojen saatossa ja nyt – juuri nyt - kokemus ajaa ulkoisen yhteiskunnan totuuden yli – joskus aivan mennen tullen. Ihmiset ryhtyvät vaatimaan ”oman minän” oikeassa olemiselle jatkuvaa vakuuttelua.

Tästä on kysymys identiteettipolitiikassa. Vaaditaan tunnustusta esimerkiksi omalle rodulle etnisen ryhmän, ei poliittisen ideologian tai taloudellisten etujen perusteella. Kysymys ei ole esimerkiksi talousnäkemysten paremmuutta koskevasta taistelusta ja todistelusta, sillä niihin voidaan löytää kompromisseja, vaan identiteettikysymyksistä, joihin on vaikea soveltaa kompromissiajattelua.

Saarikoski mainitsee esimerkin, jossa oman taloudellisen edun kohentaminen ei ole lopulta avainasia, vaan niiden uhrausten arvostaminen, jotka oma ryhmä (eläkeläiset, opiskelijat tms.) on saanut aikaan. Kysymys ei siis ole välttämättä sosiaalisen aseman tuoman ulkoisen arvostuksen vaatimisesta, vaan arvostuksen vaatimisesta oman ryhmän sisäiselle uhrautumiselle.

Lopuksi Saarikoski nostaa esille ryhmät, jotka menestyvät tässä oman minän ylikorostamisessa. Poliittisella tasolla näitä ovat vaikkapa perussuomalaiset ja vihreät. Nostaisin populistit tässä katsannossa aivan omaan luokkaansa.

”Minusta tuntuu” avaa mahdollisuuden todellisuuden muokkaamiseen jonkin hegemoniaa tavoittelevan ryhmän tavoitteiden läpiviemiseksi. Sananvapauden periaatteet nousevat arvoon arvaamattomaan, koska omaan kokemukseen perustuvan näkemyksen kritiikittömyyden arvioinnissa vapaalla lehdistöllä on avaintehtävä.