Saska Saarikoski kirjoittaa 14.7.2019 HS:n kolumnissaan ”Raha on nyt ihmisille merkki omasta arvosta” oman kokemuksen merkityksestä tilastojen tai tutkimusten antamaa tietoa vastaan. Hiukan selvemmin sanottuna nykyisin varsinkin populistisesti ajattelevat ihmiset vetoavat siihen, että henkilökohtaisen kokemuksen kautta pystytään pääsemään lähemmäksi totuutta, kuin mitä tutkittu tieto asiasta kertoo.
Saarikoski valaisee asiaa muutamin esimerkein. Kolme poliitikkoa, Timo Harakka, Sanna Marin ja Riikka Slunga-Poutsalo ovat kukin vedonneet ihmisten/äänestäjien henkilökohtaiseen kokemukseen asioissa, joissa faktatietoa on, mutta sitä ei ole vielä varmistettu tai sitä ei pidetä vedenpitävänä verrattuna omaan kokemukseen.
Otetaan tähän esimerkiksi Slunga-Poutsalon esille ottama asia, jonka mukaan ihmiset ovat ”aidosti” kokeneet, että maahanmuuttajat väärinkäyttävät sosiaaliturvaa: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”, toteaa Slunga-Poutsalo muodikkaasti.
Kaikissa em. tapauksissa on kysymys ”minusta tuntuu” -tematiikasta, joka on tänä päivänä osaltaan vaikuttamassa siihen, miten todellisuuden tapahtumat koetaan.
Hiukan ihmettelen asian esille ottoa nyt, kun kysymys on vanhasta asiasta. Totuuden merkitystä on käsitelty aivan uudella tavalla sen jälkeen, kun Donald Trump astui virkaansa. Minusta tuntuu -oireyhtymä, ”vaihtoehtoinen totuus” ja Post-Truth Era ovat kaikki samaa juurta eivätkä suinkaan juuri nyt keksittyjä tulkintoja totuudesta.
Otan tähän vanhemman esimerkin ”minusta tuntuu” totuudesta ison veden tuolta puolen: vanha äärioikeiston kellokas Newt Gingrichin esitteli viime vuonna erään ”miltä tuntuu” -todellisuuden vastineena tilastopohjaiselle viranomaisdatalle. Kysymys oli siitä, että tilastot osoittivat, että rikollisuus on vähentynyt, mutta Gingrichin markkinoima ”minusta tuntuu” -todellisuus avasi uuden näkymän todellisuuteen: ”väkivaltarikollisuus on kasvanut, koska ihmiset tuntevat olonsa turvattomammaksi kuin aiemmin”, totesi Gingrich.
Vanhan liiton miehenä sanoisin, että Gingrich sotkee kaksi asiaa, tapahtuneen tosiasian ja sen miten osa ihmistä kokee asian tuntuneen. Mutta eikö minusta tuntuu -ajattelussa ole juuri kysymys tästä?
Kriittisesti tarkastellen edellä mainittuja kotimaan ja USA:n tapahtumaketjuja ei pitäisi käsitellä yhdenvertaisina: totuuskäsitysten lähestymistavoissa on siis eroja, joihin en kuitenkaan tässä puutu.
Myönnän, että vanhan koulun käyneenä minun on vaikea sopeutua minusta tuntuu -maailmaan edes niin, että ”ymmärtäisin” ihmisiä, jotka kokevat todellisuuden kokemuksen kautta. Minulle on opetettu objektiivisen tiedon tavoittelun perusteet jo äidin maidossa.
Olen tarkastellut eräässä vielä julkaisemattomassa blogikirjoituksessa, kuinka nykyinen historiantutkimus ottaa kokemusperäisen tiedon yhdeksi tavaksi tarkastella historiaa, mutta silloin kokemusta tarkastellaan tieteellisin kriteerein. Ymmärrän niin, että kokemus tuo lihaa luiden ympärille historiatutkimukseen. Kokemusta käytetään siis elävöittämään, todentamaan tai vahvistamaan tapahtunutta, ei tarjoamaan ”toista totuutta” tapahtuneesta.
Saarikoski viittaa Francis Fukuyaman uutuuskirjaan jossa Fukuyama kertoo, kuinka olemme siirtyneet aikaan, jossa ”yksilön kokemus saa yliotteen ulkoisesta todellisuudesta”. Jostakin syystä ”oman minän kokemus” on vahvistunut aikojen saatossa ja nyt – juuri nyt - kokemus ajaa ulkoisen yhteiskunnan totuuden yli – joskus aivan mennen tullen. Ihmiset ryhtyvät vaatimaan ”oman minän” oikeassa olemiselle jatkuvaa vakuuttelua.
Tästä on kysymys identiteettipolitiikassa. Vaaditaan tunnustusta esimerkiksi omalle rodulle etnisen ryhmän, ei poliittisen ideologian tai taloudellisten etujen perusteella. Kysymys ei ole esimerkiksi talousnäkemysten paremmuutta koskevasta taistelusta ja todistelusta, sillä niihin voidaan löytää kompromisseja, vaan identiteettikysymyksistä, joihin on vaikea soveltaa kompromissiajattelua.
Saarikoski mainitsee esimerkin, jossa oman taloudellisen edun kohentaminen ei ole lopulta avainasia, vaan niiden uhrausten arvostaminen, jotka oma ryhmä (eläkeläiset, opiskelijat tms.) on saanut aikaan. Kysymys ei siis ole välttämättä sosiaalisen aseman tuoman ulkoisen arvostuksen vaatimisesta, vaan arvostuksen vaatimisesta oman ryhmän sisäiselle uhrautumiselle.
Lopuksi Saarikoski nostaa esille ryhmät, jotka menestyvät tässä oman minän ylikorostamisessa. Poliittisella tasolla näitä ovat vaikkapa perussuomalaiset ja vihreät. Nostaisin populistit tässä katsannossa aivan omaan luokkaansa.
”Minusta tuntuu” avaa mahdollisuuden todellisuuden muokkaamiseen jonkin hegemoniaa tavoittelevan ryhmän tavoitteiden läpiviemiseksi. Sananvapauden periaatteet nousevat arvoon arvaamattomaan, koska omaan kokemukseen perustuvan näkemyksen kritiikittömyyden arvioinnissa vapaalla lehdistöllä on avaintehtävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti