Seitsemänkymmentäluku - pimeä vuosikymmen?

 

 Poliittisen historian dosentti Ville Pernaa on kirjoittanut nykyhistoriaa käsittelevän teoksen ”Pimeä vuosikymmen. Suomi 1968-1981” (Siltala, 2021). Kirjoittaja tarkoittaa otsakkeella,  että opiskellessaan 1990-luvulla,  tuntui 1970-luku kulttuurisesti,  henkisesti,  poliittisesti ja yhteiskunnallisesti  paria kymmentä vuotta myöhempään ajankohtaan verrattuna kaukaiselta, siksi pimeältä. Seitsemänkymmentäluvulla tehtiin ”pimeitä juttuja”.  ”Pimeä” tarkoittaa tässä myös vaikeasti ymmärrettävää.

Kun itse opiskelin 1970-luvulla ei vuosikymmen tuntunut niin pimeältä,  kuin mitä Pernaa nyt väittää. Sen sijaan näen seitsemänkymmentäluvun vähenevän optimismin vuosikymmenenä  energiakriiseineen verrattuna 1960-lukuun, jota sävytti paremman  tulevaisuuden odotus. Näin ne näkökulmat vaihtuvat sukupolvien ja eletyn elämän näkökulmasta!   Pernaa käsittelee kirjassaan yhteiskunnallisia ja poliittisia asioita lähes laidasta laitaan, mutta painopiste on kuitenkin Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa.

Yritän seuraavassa kuitenkin eläytyä ”pimeyden näkökulmaan” ja mieleen tulee Pernaan esille nostamista teemoista tapaus Aleksei Beljakov, jonka toistuminen 1990-luvulla näytti mahdottomalta, olihan Eurooppa vapautumassa kylmän sodan vastakkainasetteluista  - niin kuin silloin tuntui.  Tilalle näytti tulevan liberaalin demokratian riemuvoiton vuosikymmenet. Se,  mitä sitten tapahtui onkin kokonaan toinen juttu.

Aleksei Beljakov oli Neuvostoliiton suurlähettiläs vajaan vuoden ajan 1970-luvun alussa. Mutta minkä myllerryksen hän ehtikään saada aikaan! Se, että NKP yritti ohjata veljespuoluettaan SKP:tä ei ollut uutta, mutta että Neuvostoliitto yritti tarttua  Suomen puolueisiin niskalenkillä, oli harvinaista, joskaan ei ihan ennen  kuulumatonta.

Mitä tapahtui?

Neuvostoliitto yritti ottaa holhoavaa otetta Suomen sisäpolitiikasta erityisesti kommunistien avulla. Se, että Suomeen ei annettu syntyä ”neuvostovastaista” hallitusta on tuttua jo yöpakkaskriisistä, mutta nyt sekaannuttiin hallituksen sisällä esillä oleviin asioihin. Tässä on kysymys monissa eri yhteyksissä analysoidusta tapahtumaketjusta, jossa Suomen katsottiin olevan esivallankumouksellisessa tilassa. Käytännössä operaatioista Suomessa vastasi  Aleksei Beljakov, joka varmasti oli saanut koepallon suoritettavakseen esimiehiltään, mutta kun vastaan asettui lähes koko suomalainen kansanvaltainen järjestelmä, veti Neuvostoliiton johto KGB:n avustuksella nopeasti tukensa pois Beljakovilta ja mies sai lähteä Suomesta. Kekkonen toimi kyllä suoraselkäisesti tapaus Beljakovin yhteydessä, mutta kritisoisin ”hidasta sytytystä”. Beljakov sai mellastaa Suomessa puolisen vuotta ennen kuin hänelle ja Brezneville annettiin palautetta.

Suomen puolelta tapahtumakulun keskeisenä henkilönä Pernaa pitää Ville Pessiä,  joka oli monella tapaa Neuvostoliiton asialla vuosikymmenien ajan. Suomen kommunistit jakautuivat kahdeksi kilpailevaksi ryhmittymäksi Tšekkoslovakian 1968 miehityksen seurauksena. Uudistusmieliset – jos näin voidaan sanoa – eli enemmistöläiset tuomitsivat miehityksen,  kun taas vähemmistöläiset puolsivat Neuvostoliiton toimia.

Tämä osapuolijaon aikoihin Aleksei Beljakov, joka oli NKP:n pohjoismaista vastaava johtaja,  asettui Suomeen ja alkoi rakentaa erityissuhteita suomalaisiin kommunisteihin. Beljakovin suurlähettilääksi nimittäminen tapahtui kesällä 1970. Näin hän pääsi käytännössä soveltamaan teorioitaan ja oppejaan. Mikä oli viime kädessä  Beljakovin tehtävä Suomessa? Kimmo Rentola,  joka on tutkinut asiaa pisimmälle ei asetu varauksettomasti tukemaan ensi sijaisena tavoitteena Beljakovin vallankumoustehtävää.

Kekkoselle Aleksei Beljakovin valinta oli hankala paikka,  koska hän oli itse saanut ehdottaa (!) suurlähettilääksi soveliasta henkilöä ja päätyi Beljakoviin. Beljakov valmistautui huolella tehtäväänsä suurlähettiläänä kumousajatukset mielessään. Neuvostoliitto koki suurimmaksi ongelmaksi SKP:n demokratisoitumisen,  jota pidettiin Tšekkoslovakian valitsemana varottavana tienä.

Samaan aikaan Beljakovin Suomeen siirtymisen aikaan kivenä NKP:n kengässä hiersi suomalaisosapuolen puolueyhtenäisyyden rapautuminen, jolle Neuvostoliito ei tuntunut mahtavan mitään.  Edes Breznev ja Suslov eivät saaneet riitapukareita sopimaan. Beljakov oli ideologisesti suuntautunut, hän ei  siis ajanut normaaleja valtiollisia YYA-suhteita ensisijaisesti. Aluksi Beljakov esiintyi,  kuten muutkin neuvostoliittolaiset,  maltillisesti. Rauhanomainen siirtyminen sosialismiin riitti!

Myös Supo seurasi aktiivisesti Beljakovin liikkeitä. Neuvostoliitto noudatti yöpakkasstrategiaa,  jossa hallitukseen piti saada edistyksellisinä pidetyt voimat ja tämä hallitus piti pitää koossa. Muussa tapauksessa – Beljakovin sanoin - luvattiin ulkopoliittisia  vaikeuksia. Enemmistölaisten mielestä vähemmistö taas hajotti kommunistirintamaa ja siitä valitettiin jopa Moskovaan.

Beljakov jatkoi valitsemallaan tiellä ja tunkeutui syvälle hallituksen sisäiseen päätöksentekoon ja työmarkkinaneuvotteluihin. Tarkoitus oli myös puhdistaa Supo.

Suurlähettiläällä oli  kuitenkin vielä yksi tehtävä,  joka ei ole saanut historiankirjoituksessa ansaitsemaansa huomiota osakseen: Beljakov  oli presidentintekijä. Käsitettiin,  että vuoden 1968 vaalit olivat Kekkosen  viimeiset:  hänelle piti saada seuraaja. Suurlähettiläs ajoi paikalle Väinö Leskistä.  Hänellä oli kuitenkin suurlähetystössä mahtava, vastustaja KGB:n  Helsingin päällikkö Viktor Vladimirov, joka ajoi presidentiksi Ahti Karjalaista.

Asiat näyttivät lutviutuvan, kun virkamieshallituksen jälkeen nimitettiin Ahti Karjalaisen hallitus heinäkuussa 1970. Ulkoministeriksi tuli eduskunnasta pudonnut Väinö Leskinen. Kilpailevat suurlähetystöpomot saivat molemmat ehdokkaansa merkittäville paikoille. Myös rauhanomainen siirtyminen sosialismiin näytti uuden hallituksen valossa mahdolliselta neuvostonäkökulmasta.

Osapuolijako kuitenkin pysyi ja syveni ja sitä edesauttoi Beljakov asettuessaan kiistoissa kommunistien vähemmistön puolelle. Vladimirov näki tilanteen jatkumisen mahdottomuutena ja rupesi savustamaan muodollista esimiestään,  suurlähettilästä ulos tehtävistään.

Neuvostoliiton strategia, joka näytti etäämmältä yhtenäiseltä  Kremlin ääneltä oli varsin herkkä voimasuhteiden muutoksille. Breznevin asettuminen Vladimirovin edustamalle kannalle ratkaisi pelin. Suomi ei ollut esivallankumouksellisessa tilassa, kaukana siitä. Breznev pani asialle monissa liemissä keitetyn ”sotkujen selvittäjän”  ulkoministeriön kakkosmiehen V.V.Kuznetsovin, jonka johdolla asiat rupesivat oikenemaan. Beljakovin viinanhuuruiset pyrkimykset parantaa välejään suomalaisiin epäonnistuivat ja heinäkuussa 1971 Beljakov sai lähteä Moskovaan.

Neuvostoliitto oli luonteeltaan voimapolitikkaan sitoutunut konservatiivinen valtio. Sille vakauden säilyttäminen oli tärkeämpää kuin ideologiset kokeilut.

Monet eri tahot ovat ottaneet kantaa 1970-luvun alun ”vaaran vuosiin”. Esimerkiksi Kalevi Sorsa piti vaaraa todellisena. Pernaa edustaa kantaa,  jonka mukaan kumouksellisten  voimavarat eivät olleet riittävät. Olen samaa mieltä. Tosiasiassa vain vähemmistökommunistit olivat kumouksen kannalla.

Neuvostoliiton lähestymistapa ei ollut painotetusti ideologinen muutoin kuin retoriikassa. Sen sijaan sotilaallisten voimasuhteiden osalta tilanne oli erilainen. Siksi Neuvostoliitto pian Beljakovin epäonnistumisen jälkeen lähestyi Suomea yhteinen puolustus mielessään. Selvitystä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi kahden armeijan yhteistyöllä jatkettiin  koko 1970-luvun alkupuolen ajan,  mutta suomalaisten vastarinta piti (olen tätä vaihetta käsitellyt useissa blogikirjoituksissa).

Beljakovin sisäpoliittisten pyrkimysten ”ulkopoliittinen vastine” suurlähettiläs Vladimir Stepanov yritti väkisin Neuvostoliiton puolustusministeri Dimitri Ustinov tukenaan pakottaa suomalaiset sotaharjoitusyhteistyöhön vuonna 1978, mutta jälleen lähinnä puolustusvoimain komentajan Lauri Sutelan uutteran vastarinnan takia hanke ajoi karille. Silti Neuvostoliitto yritti lämmitellä ajatusta vielä 1980-luvun alussa. Stepanoville kävi,  kuten Beljakoville, hän sai lähteä vähäarvoisempiin tehtäviin.

::::::::::::::::::::::::::::

Oliko siis 1970-luku ”vierasta kulttuuria 1990-luvun alkupuolen silmin” ja vielä senkin jälkeen, kuten Pernaa toteaa kirjansa johdannossa? Miksi Pernaa synnyttää kuvan 1970-luvun pimeydestä? Mietitäänpä….  Yksin Neuvostoliiton mahdin sulaminen 1970-luvun ja 1990-luvun välillä  mahdollistaa  puhumisen kulttuurimuutoksesta. Monilta osin 1970-luvun asioista puhuminen (vrt. tapaus Beljakov)  ja niiden vertaaminen nykyaikaan merkitsee vertailupohjaa, jota ei nyky-ymmärryksen valossa voi edes tajuta. Silloin elettiin erilaisessa maailmassa.

Ainakin Beljakovin ideologisten pyrkimysten osalta 1970-luku näyttää pimeältä.

Mutta ovatko  - nykyaikaan suhteutettuna  - ajat muuttuneet todella? Monien mielestä kylmä sota on palannut, samoin suurvaltojen välinen jännitys. Se,  mikä on muuttunut ovat monet nykyaikaan liittyvät ilmiöt: ilmastokatastrofi, kyber- ja hybridikonfliktit ja koko tietoverkkojen välillä käytävä taistelu. Seitsemänkymmentäluku on tähän päivään tultaessa modernisoitunut, mutta perusvastakkainasetelmat ovat samantyyppiset.

Entä Venäjä? Se ei suurvaltastatukseltaan ole juuri muuttunut 1970-luvulta. Ajanjakso 1990-luvun alusta 2000-luvun vaihteeseeen oli yhdistelmä Venäjälle aika ajoin ominaista heikkouden aikaan ja liberaalidemokraattista pyrähdystä, mutta sen jälkeen 2010-luvulle tultaessa Venäjä on palannut suurvaltapolitikkaan ja sen myötä voimapolitiikan linjoille.

Voisiko Beljakovin ajan ”pimeys” palata vielä? Ei siinä muodossa kuin 1970-luvulla, mutta silloiset tapahtumat korvautuvat vastaavilla muilla järjestelmien välisillä taisteluilla.

 

Hallitus taktikoinnin välikappaleena

 

Pitkään on ollut nähtävissä,  kuinka Suomen keskusta on pyrkinyt löytämään poliittiselle ”loukkaantumiselleen” syitä hallituksen kaatamiseksi.  Hallituskumppaneita pyritään syyllistämään milloin mistäkin aiheesta. Ongelmana on,  että todellisia aiheita hallituskriisiin  on vaikea keksiä. Rehellisesti voidaan sanoa,  että riittävän merkittäviä syitä kaataa hallitus ei ole ilmennyt.

Demokratian (ja hallituksen) sisällä voidaan tietysti harjoittaa minkälaista poliittista peliä tahansa, mutta olen niin vanhanaikainen, etten suostu ymmärtämään tarkoitushakuista hallituksen kaatamisyritystä ilman vahvasti perusteltua syytä. Lähtökohta on tietenkin se,  että monipuoluehallitukseen mentäessä mielipidekirjo on sisäänrakennettu  ja vastaavasti aitoa kompromissihalukkuutta tarvitaan. Fakta lienee, että Suomessa,  jossa vähemmistöhallitus on harvinaisuus,  joudutaan aina - millä pohjalla tahansa - puolueiden väliseen sovitteluun ennen hallituksen muodostamista. 

Sellaisiakin aikoja on Suomen historiassa eletty,  että hallitukset istuivat vain keskimäärin vuoden ja sitä aikaa ei muistella kaiholla. Pikemminkin nähtiin niin, että poliittinen peli oli päällä koko hallituksen lyhyen eliniän ajan. Olosuhteet olivat toki toisenlaiset muutamia vuosikymmeniä sitten. Jouduttiin esimerkiksi ottamaan huomioon ulkopuolisena vaikuttajana Neuvostoliitto. Mutta kyllä silloin pystyttiin hallituksen kaatuminen saamaan aikaiseksi kotimaisinkin voimin.

Nyt vain tuntuu siltä, että demokratiaa kohdellaan kaltoin,  jos luovutaan 1980-luvulta lähtien noudatetusta käytännöstä että hallitus istuu  (toki yksittäinen ministeri saattoi vaihtua, tai puoluekin) koko nelivuotiskauden. Joskus tätä 40 vuoden ajan noudatettua käytäntöä on pidetty demokratian kypsymisen merkkinä, mitä se tietenkin onkin. Banaanitasavallat vallankaappauksineen ovat sitten asia erikseen.

Mutta ajat, ne muuttuvat…

Nyt tuntuu siltä, että hallituksen kaataminen on pääasia tai itsetarkoitus, mutta kaatamiselle pitäisi vielä löytää syy. Ja löytyyhän niitä useampikin, esimerkiksi talous, velanotto tai jokin riitainen uudistus. ”Syy” kyllä voidaan löytää.

Erikseen on sitten median rooli: on paljon lehtiä ja muita aviiseja, joista näkyy, että nykyinen hallitus – vaikka toimisi miten virheettömästi – halutaan kaataa. Mediatoimijat ovat monessa kohtaa valinneet puolensa. Journalisti-lehdessä oikein tutkittiinkin millaisia valintoja johtavat kommentaattorit ovat kolumneissaan tehneet. Esimerkiksi Iltasanomien Timo Haapala oli kyennyt kirjoittamaan lähes 30 hallitukseen negatiivisesti asennoitunutta kirjoitusta verrattuna saman kirjoittajan hallitukseen positiivisesti asennoituviin kirjoituksiin, joiden määrä on ympyriäinen nolla. Kuitenkin hallitus saa mielipidetiedusteluissa myönteisiä puoltoja toiminnalleen yli 50 prosentilta kansalaisista. Mutta eihän lehden kommentaattorin tarvitse toistaa kansalaisten mielipidejakaumia. Eihän?

Helsingin sanomien ”sitoutumattomuus” herättää paljon epäilyjä, joiden takana on halu osallistua politiikkaan. Nykyinen hallitus on Hesarin liipaisimella esimerkiksi pääkirjoituksissa.

Lukijan tehtäväksi jää asenteellisuuden määrän arvioiminen. 

Hallituksen sisällä kummastusta on herättänyt, että osaa puolueista halutaan syyllistää jo etukäteen: mitään hallitusohjelman rikkomiseen viittaavaa ei ole tapahtunut.

Ahdistavan riitakuvion taustalla on se tosiasia, että puoluekartta on muuttunut. ”Uusi”, nyt jo vanha tulokas, perussuomalaiset on muuttanut voimasuhteita. Samalla ideologisoituminen on voittanut alaa. Tässäkin on nähtävissä vastakkainasettelun terävöitymistä.

Toki hallituksen sisälle on tullut kahtiajakoja,  kuten keskusta/vihreät (jossa vihreiden ehdottomuus on yksi hallituksen keskeisistä ongelmista)  ja osin sdp/keskusta,  mutta riittävää syytä hallituskriisiin on silti vaikea löytää. Merkitseväksi  syyksi ongelmiin jää Suomen keskustan odotuksiin nähden alhainen gallupkannatus. Kannatuksen jääminen mielipidetiedusteluissa kerta toisensa jälkeen 12 prosentin tienoille olisi istuvien kansanedustajien näkökulmasta pelottava lopputulos. Mutta ovatko keinot oikeita,  joilla keskusta yrittää korjata asemiaan. Ihmiset eivät pidä riitelystä ja tarkoitushakuisista hallituksen kaatamisyrityksistä. Epäilen,  että pää tulee vetävän käteen... Vain piinkovat peruskannattajat saadaan näillä toimenpiteillä asettumaan…..

Hallituksen suurimmaksi ongelmaksi jää riitakysymysten käsitteleminen julkisuudessa. Tietenkin kaikki tämä kielii hallituksen kitkaisesta hengestä tai ainakin siitä,  että poliittista profiilia halutaan terävöittää aluevaalien alla.

Edellä esitetty ei tietenkään koske vain istuvaa hallitusta. Demokratiaa vaivaa tauti, jonka diagnosoiminen vaatii muun muassa nykyisen tiedonvälitysympäristön ymmärrystä. Some on selvästi lisännyt vastakkainasettelun mahdollisuuksia. Kärsimättömyys on lisääntynyt samoin turhautumiset.

Oikeastaan kaikki hallitukset (Jäätteenmäki, Vanhanen, Kiviniemi, Katainen , Stubb, Sipilä, Rinne….) ovat olleet tikun nokassa tällä vuosituhannella niiden enemmistöluonteesta huolimatta. Edustuksellisen demokratian ympäristön on täytynyt muuttua. Kansanvaltaisen hallinnon sisäinen  riitely on ollut osasyynä autoritaaristen hallintojen syntyyn eri puolilla maailmaa.

 

Salaliitto, jota ei ollut

 

Hesarissa oli Jutta Sarhimaan pitkä artikkeli John F. Kennedyn murhasta tai oikeastaan murhasalaliitoista nimellä ”Liian avoin tapaus” (20.11.2021).  Sarhimaan artikkelin otsakkeessa viitataan Oliver Stonen ohjaamaan elokuvaan ”JFK – avoin tapaus” (1991), jonka olen itsekin nähnyt. Harvoin olen katsonut elokuvaa niin epäuskoisesti ja kriittisesti kuin tätä elokuva. Olin kauan sitten luopunut salaliittoteorioista koskien Kennedyn murhaa.  Sitä pidettiin avoimena tapauksena,  koska se salli salaliittoteorioiden mellastuksen ilman,  että pystyttiin esittämään ainoatakaan kunnollista faktaa salaliiton puolesta.

Olen itse kirjoittanut puolen tusinaa blogikirjoitusta aiheesta ja minua kiinnostaa enemmänkin salaliittoteorioiden syntymekanismit ja se,  miksi niitä pidetään yllä. Seuraavassa viittaan ilman sitaatteja omiin kirjoituksiini ja uusiin lähestymistapoihin,  joita on tullut aikamatkan varrella vastaan.

Miksi asia on nyt taas esillä?  Ensinnäkin Stone jatkaa aiheeseen liittyvien elokuvasepitteiden alalla ja toiseksi meneillään oleva ”trumpismin aika” on täynnä salaliittoja tihkuvia kuvitelmia.

Missä olit, kun John F. Kennedy murhattiin 22.11.1963? Kuuluisa kysymys, johon minun ei tarvitse miettiä kauan vastausta. Muistan elävästi olleeni tuona iltana kotona kuuntelemassa radiota. Kuulin tyrmistyttävän tiedon tuoreeltaan. Äitini tuli myöhään töistä ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli suunnaton, olihan Kennedy äitini suosikkivaltiomies.

Lee Harvey Oswaldin syyllisyyttä murhaan on käsitelty lukemattomia kertoja kymmenien vuosien aikana. Warrenin komissio aikanaan (1964) totesi hänet yksin syylliseksi murhaan. Epäilyt salaliiton olemassaolosta virisivät jo komission istuessa. Raportin julkaisun jälkeen virallinen selitys on asetettu jopa pilkkapuheiden maalitauluksi.

Korkeimman oikeuden puheenjohtaja Earl Warren ei ollut mikään hupsu mies,  joka otti tehtävän vastaan presidentiltä henkselit paukkuen. Päinvastoin hän epäili,  että tutkimuselin (erilliskomissio) on väärä ratkaisu ja pisti hanttiin kovimman kautta. Hänen mielestään asian tutkiminen olisi pitänyt hoitaa normaalitietä FBI:n kautta.  Presidentti käytti kovinta asettaan: ”Minä olen sinun presidenttisi ja sinä ryhdyt tähän!” Lyndon B. Johnson ei uskonut poliisin riippumattomuuteen ja Warren  taas epäili koko hämärän roskaläjän kaatuvan komissionsa päälle - ja oli oikeassa.

Lee Harvey Oswald on herkullinen esimerkki siitä, miten mies omalla käyttäytymisellään ja olemuksellaan voi tehdä itsestään ”syyllisen” salaliittoon. Hän oli ollut Neuvostoliitossa 1959-1962. Mennessään sinne (Helsingin kautta!) neuvostoliittolaiset epäilivät häntä CIA:n agentiksi ja tullessaan sieltä pois häntä epäiltiin Yhdysvalloissa KGB:n agentiksi. Molemmat luopuivat nopeasti epäilyistään. Oswald oli aivan liian häilyväinen itsemurhayrityksineen - tai epäilyttävä, jos niin halutaan sanoa - toimiakseen luotettavana agenttina.

Tultuaan Yhdysvaltoihin hän liittyi Fair Play For Cuba -järjestöön (Castro-myönteinen järjestö) saaden epäilyt myöhemmästä murhasta kallistumaan kohti Castroa. Kerta kaikkiaan järisyttävä esimerkki, miten henkilö itse luo eväät salaliittoteorioille otolliseksi!

Pyrkiminen Kuubaan vähän ennen murhaa Neuvostoliiton Meksikon suurlähetystön kautta lisäsi epäilyä jostain suuresta juonesta. Tosiasiassa Oswald heitettiin ulos suurlähetystöstä, kuten Kuubankin suurlähetystöstä. Neuvostoliittoa eikä Kuubaa ole pystytty osoittamaan syylliseksi murhaan, vaikka erityisesti Fidel Castrolla olisi ollut syytä kaunaan, yrittihän CIA tappaa hänet useaan otteeseen käyttäen bulvaanina mm. Mafiaa.

Oswaldin liikkuminen New Orleansin hämärämaailman liepeillä kesällä 1963 liitti hänet Mafiaan. ”Mafia connection” onkin yksi tunnetuimmista salaliittoteorioista. Suurimmat epäilyt kohdistuivat New Orleansin vaikutusvaltaiseen mafiapomoon Carlos Marcelloon, Kuuba-yhteyksistään tunnettuun Santo(s) Trafficanteen ja ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffaan. Kaikilla oli henkilökohtaisia syitä inhota Kennedyä tämän taistellessa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Kukaan ei ole todistanut tätä tutkimuslinjaa oikeaksi.

Sitten on epämääräinen joukko muita salaliittokuvitelmia, joissa syyllinen on milloin varapresidentti Lyndon B. Johnson(!), milloin Kennedyä kuljettaneen auton kuljettaja (!), milloin peräti Jacqueline Kennedy(!) vain muutaman mainitakseni. Vakiosyyllisiä ovat tietenkin Castron lisäksi FBI, CIA ja Neuvostoliitto.

Mikä mies Oswald oikein oli ? Minulle on jäänyt kuva ihmisestä, joka oli epäonnistunut kaikissa omissa tavoitteissaan, ja joka korvasi puutteensa kuvittelemalla itselleen suuren roolin. Onko sattumaa, että sekä Oswald , Norjan joukkosurmaaja Breivik että James Earl Ray, Martin Luther Kingin murhaaja, olivat kaikki elämässään epäonnistuneita luusereita. Heillä kaikilla oli mielessään jokin suuri historiallinen rooli: paha piti saada kitkettyä pois yhteiskunnasta. Paha oli kuitenkin heidän sisällään. Ainakin Raylla ja Breivikillä oli kuvitelma jonkinlaisesta sankaruudesta. He ikään kuin toimivat jonkin suuren tahdon toimeksiannosta.

Oswald ei lähtenyt syyhyttä sotaan. Hän yritti tappaa italialaisella kiväärillään äärioikeistolaisen kenraalin Edwin Walkerin keväällä 1963. Kenraali selvisi murhayrityksestä hiuksen hienosti. Tällä teollaan – joka selvisi vasta Kennedyn murhan jälkeen – Oswald osoitti, että hän pystyy tappamaan ihmisen. Hänellä oli pakkomielle tehdä ”jotain merkittävää”.

On epäilty, että Oswaldilla ei ollut edellytyksiä selvitä ottamastaan tehtävästä. Lukemattomien teorioiden joukossa on mm. maininta Oswaldin heikosta ampumataidosta. Hän ei tämän mukaan mitenkään olisi pystynyt osumaan Kennedyyn (ampumamatka oli ammunnan kestäessä max 82 metriä). Se ei pidä paikkaansa. Hän oli armeijassa parhaimmillaan tavallisten varusmiesten kärkeä (212 pistettä/sharpshooter = 210-219 pistettä). On myös väitetty, että laukaukset ammuttiin 6 sekunnissa, joka on kova saavutus hyvällekin ampujalle. Tosiasiassa myöhempi tutkimus on osoittanut, että kolmen luodin (ensimmäisestä viimeiseen) aikaväli oli 8,4-8,8 sekuntia. Analyysi on tehty tilanteessa kuvatun Abraham Zapruderin kaitafilmipätkän perusteella.

Häviäjän rooli on ratkaiseva elementti mietittäessä salaliittoteorioita. William Manchester teki Kennedy-elämäkerran 1960-luvulla. Osuvasti hän toi esille, että jos toiselle puolelle asetetaan 6 miljoonaa murhattua juutalaista ja toiselle puolelle valtava natsihallinto, vallitsee tasapaino: vain noin suunnaton rikollinen koneisto voi saada aikaiseksi noin suuren rikoksen. Mutta jos asetetaan toiselle puolelle Kennedy (maailman mahtavin mies) ja toiselle puolelle Oswald (elämässään epäonnistunut mitättömyys) vallitsee täydellinen epätasapaino. Miten voi niin mitätön henkilö kuin Oswald surmata niin merkittävän hahmon kuin Kennedy? Ei mitenkään! Niinpä Oswaldin puolelle on ollut pakko lisätä suurisuuntainen salaliitto, jotta saataisiin Kennedyn arvoinen ”tasapaino” aikaiseksi.

Yhdeksi salaliittoteorian kantavaksi ajatukseksi nousi Dallasin Dealey Plazalla ammuttujen laukausten ja ampujien määrä. Laukaukset aiheuttivat kaikuefektin (Warrenin komission raportissa on tarkka analyysi). Siitä huolimatta ylivoimainen enemmistö Dealey Plazalla kuuli kolme laukausta. Asian varmisti kirjavaraston (ampumispaikka) viidennessä kerroksessa työskennellyt miesparivaljakko. He olivat suoraan ampumispaikan alapuolella ja vannoivat laukausten määräksi kolme.

Myöhemmin syntyi ns. magic bullet -teoria, jonka mukaan keskimmäisen luodin piti vikurrella uskomattomalla tavalla, jotta kolmen luodin teoria olisi totta. Koska luoti ei voi tehdä tällaisia liikkeitä, oli laukausten määrän oltava vähintään neljä. Tämä taas olisi merkinnyt vuorenvarmasti sitä, että ampujia olisi pitänyt olla enemmän kuin yksi, koska laukaustiheys olisi noussut liian korkeaksi, jotta yksi mies olisi siitä selvinnyt. Ja tämä taas olisi merkinnyt salaliittoa. Tosiasiassa luoti ei tehnyt siksakkia, vaan eteni suoraan lävistäen ensin Kennedyn yläselän ja sitten kuvernööri Connallyn. Tämä on pystytty osoittamaan tietokonegrafiikalla ja -animaatiolla erittäin luotettavasti, siis tekniikalla, jota ei ollut vuonna 1963-64 käytössä.

Youtubesta kuka tahansa voi todeta henkilöiden sijainnin autossa.  Connally ja Kennedy eivät istuneet täsmälleen peräkkäin, vaan viistosti toisiinsa nähden. Lisäksi Kennedyn istuin oli muutaman tuuman korkeammalla kuin Connallyn istuin. Luoti eteni täysin suoraviivaisesti. Oliver Stone rakensi elokuvan ”JFK” virheellisen istuma-asennon varaan. Syntyi perusteeton salaliittoelokuva.

Tosiasiassa luoteja siis ammuttiin kolme, ei enempää eikä vähempää. Ensimmäinen luoti meni ohi, kun puun oksisto peitti hetkeksi auton Oswaldin kiikaritähtäimen näkymästä, toinen luoti käyttäytyi edellä kuvatulla tavalla ja kolmas tappava luoti osui presidenttiä päähän. Kivääri löytyi kirjavaraston kuudennesta kerroksesta ja siinä oli Oswaldin sormenjäljet. Kivääri oli Oswaldin, sillä hän oli esitellyt sitä vaimolleen ja otattanut siitä ja itsestään valokuvan. Lattialta löytyi kolme hylsyä ja ne olivat niiden luotien hylsyjä (yhtä luotia ei löydetty, koska ohi mennyt laukaus otti kimmokkeen katukiveyksestä), jotka löydettiin autosta. Kolme luotia ei ole teoria, se on fakta. Pakomatkallaan Oswald tappoi poliisikersantti Tippetin pistoolilla. Pistooli löydettiin häneltä, kun hän yritti piiloutua elokuvateatteriin.

Vuosien varrella on synnytetty uusia teorioita murhasalaliitosta. Tunnetuin näistä on New Orleansin piirisyyttäjän Jim Garrisonin todisteluketju liikemies Clay Shawta vastaan, joka kuitenkin osoittautui kestämättömäksi oikeudenkäynnissä. Käynnistetiin myös uusi tutkimus, kun joku oli löytänyt moottoripyöräpoliisin vahingossa auki olleesta radiosta neljän laukauksen ääneen. Tämäkin osoittautui tarkemmissa tutkimuksissa vääräksi tiedoksi.

Murhaan liitettyjen hämärämiesten hämärät kuolemat ovat yksi ihmettelyn aihe. Asia lienee kuitenkin niin, että hämärämiesten kuolleisuus on aivan muista syistä korkeampi kuin tavallisten kadun tallaajien kuolemat keskimäärin.

Kuten tunnettua striptease-klubin omistaja Jack Ruby (alun perin Rubinstein) murhasi Lee Harvey Oswaldin, kun häntä oltiin siirtämässä vankilasta toiseen. Hänet kutsuttiin Warrenin komission kuultavaksi. Jack Ruby nautti saadessaan olla huomion keskipiste. Hänellä oli ”tärkeää” asiaa, mutta hän voisi kertoa sen vain kasvotusten Yhdysvaltain presidentille!  Ruby loihti komission edessä suurisuuntaisen salaliiton, jonka tarkoituksena oli tappaa Yhdysvaltain juutalaiset. Kennedyn murha oli vasta alkua. Ruby sai sanojensa mukaan pelätä myös oman henkensä puolesta.

Jack Ruby on loistava esimerkki ihmisestä, joka keksii päästään suurisuuntaisen salaliiton, jossa hän – ja vain hän – oli pelastamassa koko liittovaltion. Vihdoinkin hän – mitätön linssilude, joka oli kaikkien kaveri – sai tilaisuuden osoittaa olevansa jotain muuta kuin striptease-klubin isäntä.

Kehen Rubya voisi verrata? Minulle tulee heti yksi henkilö mieleen,  ja se on Lee Harvey Oswald. Miesten luonteenlaadussa oli toki eroa, sillä Ruby oli suupaltti ja Oswald niukkasanainen yksinolija, mutta muuten täsmää: molemmat olivat psyykeltään epävakaita. Avainasian sanoi varmaan Lee Harvey Oswaldin edesmennyt veli, järkimies Robert L. Oswald, joka totesi veljestään: ”Ei ollut mitään salaliittoa. Salaliitto oli Lee Oswaldin päässä”. Koko tässä saagassa oli mielestäni kaksi ”salaliittoa”: toinen oli Oswaldin päässä ja toinen Rubyn päässä.

::::::::::::::::::::

Miten vaikeaa onkaan hyväksyä sattuman oikkua! Sokeaa kohtaloa ei sulateta, vaan pitää olla suuri tarkoitus, miksi raivata joku merkkihenkilö pois tieltä . Samalla kasvaa suurmiehen legenda. Molempia puolia – sekä murhaajan että murhattavan puolta - on tarve paisuttaa. Ihmiset haluavat loppumattoman tarinan: on jännittävää spekuloida ikuisia aikoja murhasalaliitolla. Monille olisi suuri pettymys, jos löytyisi ”lopullinen” totuus.

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopullista totuutta ei löydy tulevaisuudesta, se on jo löytynyt!  Miksi nimenomaan amerikkalaiset ovat herkkiä salaliittoteorioille (vrt.  esimerkiksi WTC-tornit)? Mielestäni yksi perussyy on, että luottamusyhteiskunta ei ole kehittynyt yhtä hyvin kuin esim. Skandinavian maissa. Jos FBI selvittää rikosta, kääntyy se helposti FBI:n omien väitettyjen rötösten väitetyksi peittelyksi.

Merkitsevin asia Kennedyyn liittyvissä salaliittoteorioissa on niiden antama kuva amerikkalaisesta yhteiskunnasta: tarkoitus on leimata liittovaltio jotenkin epäilyttäväksi. Mahtava valtio toimii yksilöä vastaan,  jolla on totuus halussaan. Oliver Stone yrittää – myöntäessään elokuvansa fiktioluonteen  -  luoda elokuvassaan ”syvemmän totuuden amerikkalaisesta yhteiskunnasta”. Jos näin olisi,  elokuvalle voitaisiin antaa anteeksi tosiasioiden kääntyminen fiktioksi. Mutta eikö tässä ole enemmänkin kysymys pienen valheen korvaamisesta suurella valheella?

Epäilyjä salaliiton olemassaolosta ei voida koskaan poistaa lopullisesti. Aina on murhaan liittyviä teorioita. Yli puolet amerikkalaisista uskoo vieläkin salaliittoon Kennedyn murhan yhteydessä. Esitetyt  todisteet eivät kuitenkaan tue konspiraatioväitettä. Jos tällainen todisteaineisto esitetään vakuuttavasti, olen valmis harkitsemaan kantaani.

 

Venäjä-suhteet - panikoimalla tulee sutta?

 

Suomen ulkoministeriö teetti juuri maakuvatutkimuksen venäläisellä Levada-tutkimuslaitoksella. Mielipidetiedustelulla kartoitettiin venäläisten mielikuvia Suomesta monesta näkökulmasta. Tutkimuksia on tehty joka toinen vuosi vuodesta 2017 lähtien. Tulos osoitti jälleen, että venäläisillä on Suomesta positiivinen kuva.

Suurin osa venäläisitä – 68 prosenttia - suhtautuu suomalaisiin hyvin myönteisesti. Kielteisesti suhtautuvia on vain 5 prosenttia! Totta on,  että kun länsimaiden suhteet Venäjään ovat olleet aallonpohjassa hyvin tunnetuista syistä, niin Suomi on presidentin johdolla pyrkinyt säilyttämään suhteet vähintään neutraalina, kuitenkin niin, että pakotteiden osalta Suomi on säilynyt lännen rintamassa.

Vastavuoroisuudesta ei voida puhua, sillä suomalaisista vain 34 prosenttia suhtautuu venäläisiin myönteisesti ja 45 prosenttia kielteisesti (lähde: Eva, lokakuu 2021). Epäsuhta on melkoinen. Monet tunnistavat helposti syytkin moiseen, mutta tarkastellaan ensin suhdetta tarkemmin.

Lähes kolmasosa vastaajista näkee Suomen Natoon liittymisen heikentävän suhteita eniten.

Eniten suomalaisista pidetään lähialueilla, erityisesti Leningradin ja Murmanskin alueella. Luvut liikkuvat 90 prosentin vaiheilla.  Myös venäläisten maahanmuuttohalukkuus on lisääntynyt selvästi Vuoden 2017 jälkeen (kasvua 12 prosentista 18 prosenttiin). Venäläiset arvostavat Suomessa demokratiaa,  korkeaa elintasoa ja kehittynyttä yhteiskuntaa sekä luontoarvoja. Tulos perustuu suurelta osin henkilökohtaisiin kokemuksiin,  sillä varsinkin Pietarin seudulta käydään paljon vierailuilla Suomessa. Tietolähteinä ovat myös Suomessa asuvat venäläiset.

Martti Kiuru käsittelee 18.11.2021 HS:n kolumnissaan ”Malttia Venäjä-hysteriaan” eritellen Suomen ja Venäjän suhteita. Hän ottaa rohkeasti kantaa päinvastaisesta näkökulmasta, kuin miten Suomen mediassa ja somessa yleensä puhutaan Venäjästä. Yksi Kiurun esille ottamista asioista koskee mahdollista pakolaisvyöryä Venäjän rajan yli Suomeen. Ratkaisuna ongelmaan on esitetty mm.  turvapaikkahakemusten käsittelystä luopumista määräajaksi tai aidan rakentamista Suomen ja Venäjän rajalle. Kiuru puuttuu kahteen asiaan: pakolaisvyöryn todennäköisyyteen ja hybridivaikuttamiseen. Kun Venäjä on pysäyttänyt omatoimisesti Suomen rajan yli pyrkiviä, on se sopinut huonosti ennakolta synnytettyyn kuvaan painostamisesta rajanylityksiin. Venäjä päinvastoin estää rajanylityksiä. Syntyy kuva ikään kuin käänteisestä hybridivaikuttamisesta: ”väärin sammutettu”, kuuluu Kiurun johtopäätös.

Se, mitä Kiuru haluaa nähdäkseni tuoda esille  on,  että paniikinomaisessa lausuntoviidakossa eri tahot maalaavat  jo etukäteen pirun seinälle spekulaatioissa toteutuvasta uhkakuvista, siis Venäjän ikävistä meihin kohdistuvista  toimenpiteistä. Halutaan rientää kertomaan ”paha asia niin kuin se on”, ettei jälkikäteen tarvitse selitellä. Asia menettää tehonsa,  kun kaikki selittävät tietävänsä,  mitä tapahtuu seuraavaksi.

Entä sitten hybridivaikuttaminen? Kiurun mielestä sitä käytetään nykyisin melkein minkä tahansa ulkosuhteiden ongelman selittämisen mallina. Kun ei tiedetä,  miten asiat ovat, niin kysymys on ”hybridivaikuttamisesta”.

Kiuru ottaa esille myös venäläisten lomakylä- ym.  rakentamisen, jota ”mediaspekulanttien” mukaan voidaan käyttää Suomeen kohdistuviin sotilasoperaatioihin helikopterikenttineen (vrt.  tapaus Airiston helmi, Puumala). Kysymys on vaikea myös minulle, sen myönnän. Kiuru ottaa kannan,  jonka mukaan kysymys on jälleen kerran hätävarjelun liioittelusta. Venäjän naapurien taholta Venäjän pyrkimyksiin on sisäänrakennettu huolestuminen ja hätä. Se oli Nikolai I,  joka paheksui sitä,  että venäläiset kansallismieliset halusivat ahdistella Suomea, sitä Venäjän naapurivaltiota, joka Nikolain mielestä tuotti vähiten ongelmia Venäjälle.

Kiuru asettaa temppelin harjalle kysymyksen tarkoituksenmukaisuudesta. Miksi Venäjä ehdoin tahdoin asettaisi Suomen seinää vasten?  Suomihan voisi liittyä Natoon, siis yhteyteen,  jota venäläiset  - sekä johto että kansalaiset – vähiten haluaisivat. Kiuru viittaa myös taloussuhteisiin (esim. ydinvoimakysymykset),  jotka sitovat molempia  maita rauhanomaiseen kanssakäymiseen.

PS

Ylen Aamu-TV:ssä 19.11.2021 Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith  lähestyi edellä kuvattuja asioita  juuri päinvastaisesta näkökulmasta, uhkia korostaen: varuillaan pitää olla, kuului hänen viestinsä! Ehkäpä hänen sanomansa on luettava työnkuvaan kuuluvaksi. Näin mielipiderinki sulkeutuu kahden lähes vastakkaisen näkökulman osalta.

Hätäisiä johtopäätöksiä puolueiden kannatusmittauksista?

 

Nykyisin puoluekannatusmittauksia tehdään useiden toimeksiantajien toimesta jopa kerran kuussa. Ennen riitti, kun niitä tehtiin neljännes- tai puolivuosittain, jos niinkään usein. Ymmärrän niin, että media haluaa olla muutostekijöiden valtimolla. mutta toinen puoli asiasta on,  että muutokset kuukausittain ovat useimmiten todella vähäisiä ja sopivat kirkkaasti virhemarginaaliin. Myös koko hallituksen kannatus on vakiintunut hitaasti muuttuvalle noin 53-54 prosentin tasolle.

Miltei päivittäin kommentoivien toimittajien muisti tuntuu karrikoiden ulottuvat edellisestä illasta seuraavana aamuun. Tiheä kantaa ottaminen kaikilla tasoilla kuuluu ilmeisesti tähän sykkivään nykyrytmiin.

Nyt on julkaistu kannatusnumeroiden lisäksi mittaus puolueiden imagosta ja politiikasta (Kantar TNS:n mittaus kuuden eduskuntapuolueen toimeksiannosta). Edellinen imagotutkimus on kahdeksan kuukauden takaa. Tässä on jo jonkinlaista aikaväliä. Mutta, mutta…. nyt on käynyt niin,  että imagotutkimus sotketaan kannatusmittaukseen (HS 17.11.2021/Kantar TNS) ja tästä yhdistelmästä vedetään pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Viime kuukausina on hoettu kuinka vihreät ovat alamäessä,  ja että imagomatalapaine on iskenyt. Saman suuntaista viestiä on levitelty sdp:stä. Juuri kun näitä johtopäätöksiä on julkaistu, ilmestyi  yllä mainittu Hesarin tilaama kannatusmittaus, joka todistaa päinvastaista kehitystä eli siis, että sdp ja vihreät ovat nousussa.

Tässä on näyttöä johtopäätösten hätäisyydestä.  Pidemmällä aikavälillä voitaneen korkeintaan todeta, että hallituspuolueilla vastuunkantajan rooli painaa, kun taas oppositiossa olevien kannatus hiukan lihoo. Mutta muutokset näinkin ajatellen ovat olleet todella pieniä nykyhallituksen aikana eikä niistä kannata vetää kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.

Mielenkiintoinen muutos pidemmällä aikavälillä on räikeän kielenkäytön lisääntyminen päivänpolitiikassa. ”Some-keskusteluja” on kyllästyttävää lukea. Niissä voi olla ja onkin myös paljon tilaustyötä puolueiden vannoutuneilta kannattajilta.  Osoittavatko gallupit,  että kielenkäytön räyhäävyys olisi vaikuttanut puolueiden kannatukseen.  Jos onkin vaikuttanut,  ollaan todella pienissä marginaaleissa. Sitä paitsi kovaa lyöminen saattaa osua omaan nilkkaan. Kansalaisista jokin osuus siirtyy kannattamaan lyötyä.

Oma lukunsa ovat pääministerien kohtalo. En olisi ihan vähällä uskonut,  että pääministerien kohteleminen on mennyt näin alatyyliseksi. Kirjoituksissa on tendenssimäistä pyrkimystä leimata pääministeri suorastaan kelvottomaksi (sama koskee edeltäjiä). Kukaan ei ole näistä asenteellisuuksista rankaisemassa. Päinvastoin median keskinäinen  taistelu johtaa kiihtyvään haukkumiskilpailuun. Juuri niin, haukkumisesta on kysymys! Tarkoitushakuisuus on ilmeinen, mutta onko tässäkin ”vaara”,  että myötätunto siirtyy lyödyn puolelle, kun ihmiset havaitsevat tendenssimäisyyden.

Onneksi ”kyllä kansa tietää” pitää aika pitkälle paikkansa, ts. ihmiset osaavat irrottaa kielenkäytön  lyömäaseet ja alaspainamiset (vrt.  ”boomer”) asiakysymyksistä.

Joitakin kehityskulkuja voidaan kuitenkin vetää. Suomen keskustan alamäki ja kannatuksen juuttuminen 12 prosentin vaiheille on pitkäaikaisen trendin tulos (yli 20 prosentin kannatuksia mitattiin 2015-2017, yli 15 prosentin kannatuksia 2018-2019). Nyt Hesarin mittaus osoitti  12 prosentin kannatusta, joka on melko vakiintunut. Keittiöfilosofi sanoisi tässä kohtaa, että pitäisikö keskustan lopettaa toinen jalka hallituksessa, toinen jalka oppositiossa  -politiikka. Kokoaikainen haastaminen ja riidan hakeminen johtaa kannatuksen jäätymiseen.  Eivät  keskivertoäänestäjät pidä ensisijaisesti riitelystä vaan sovinnon hakemisesta.  Some-porukka on sitten asia erikseen. Toinen asia on  riitelyjen vetäminen julkisuuteen, johon osallistuu useampi puolue.

Voidaan oikeastaan pitää ihmeenä,  että tiukasta ja rääväsuisesta julkisesta keskustelusta huolimatta puolueiden kannatus on pysynyt melko vakiona sekä oppositiossa että hallituksessa . Onko tähän totuttu?  Ei ole tullut romahduksia tai yhtäkkisiä nousuja keskustaa lukuun ottamatta.

Mitkä seikat painavat puoluevalinnoissa? Kantarin tutkimusjohtaja Sakari Nurmela toteaa varsin uskottavasti, että ”kyllä  se kuitenkin on niin, että kannatukseen vaikuttaa ihmisiä lähellä olevat asiat. Ne asiat,  jotka vaikuttavat omaan hyvinvointiin”. Iltapäivälehtien sensaatiotavoitteiden läpi nähdään: tarkoitus on myydä lehteä ja toisaalta tuoda omaa ideologista näkemystä esille. Omistajatahot määräävät pitkälle mediavälineen linjakysymykset.

Kantarin imagotutkimuksesta voidaan vetää joitakin yleisiä johtopäätöksiä,  siis piirteitä, jotka ovat luonteenomaisia tai suoranaisia vahvistuksia  (tai heikkouksia) kullekin puolueelle. Niinpä kokoomus saa kreditiä luottamusargumenteista ja muutoshalusta, toisaalta sitä ei pidetä ”ihmiskeskeisenä” ja epäily ylimielisyydestä on säilynyt pitkään.  Sdp tunnistetaan vetovoimaisesta  johtajasta, ihmiskeskeisyydestä ja koko maan edun ajamisesta. Pyyhkeitä tulee  linjan selkeyden puutteesta.  

Perusuomalaisiin liitetään epiteetti ”tavoitteiden rehellisyys”. Toisaalta se herättää voimakasta torjuntaa kansalaisten keskuudessa.

Keskustan puutteiksi ja alentuneen kannatuksen syyksi arvellaan uudistushaluttomuutta ja puutteita tavoitteiden rehellisyydessä.

Vasemmistoliitto nojaa vetovoimaiseen johtajaan, mutta moitteita tulee uudistushaluttomuudesta.

Vihreisiin liitetään jopa käsite taitamattomuus,  vaikka myönnetäänkin  puolueen yhteiskuntaa uudistava aspekti.

::::::::::::::::::::::::::::::

Jotenkin imagokyselyistä tulee mieleen, että puolueiden saamat arvosanat mielikuvakysymyksissä ovat varsin pysyviä (arvojen pysyvyys?). Puolueen vaihtaminen on kynnyksen takana. Tulee ymmärrettäväksi,  miksi merkittävää muutosta minkä tahansa puolueen kuvassa on vaikea saada aikaan. Sen sijaan menneisyys kulkee mukana liiankin kanssa.

Tiheään toistuvat mielipidetiedustelut ovat tukena, kun arvioidaan  pitkäjänteisesti eri puolueiden menestystä. Ruotsissa, jossa mielipidetiedusteluja on verrattomasti enemmän kuin meillä,  harrastetaan tiedustelujen yhteen koostamista, jolloin saadaan keskimääräinen tulos.

 

 

Miten Ronald Reaganista tuli Reagan?

 

 Yle areenan Historiasarjassa on nähtävillä amerikkalainen neliosainen dokumenttisarja Ronald Reaganista: ”Historia: Ronald Reaganin Amerikka”, jonka ensimmäinen osa on nimeltään ”Hollywoodin kasvatti” (”The Hollywood Myth Macine”).

Dokumentin alkuperäinen nimi, ”The Reagans”,  on oireellinen: Reaganeita oli kaksi,  Nancy ja Ronald, jotka molemmat osallistuivat tulevan presidentin uran rakentamiseen. Nancy Reagan olikin  melkoinen kannustaja  ja miehensä uran taustavaikuttaja. Hän pysyi näennäisesti taustalla, mutta ohjaili kulisseista  käsin miestään päätöksenteossa. Hän oli yksi tärkeistä Reaganin uran luovijoista.

On haastavaa  arvioida Ronald Reagania (1911-2004) itsenäisenä päätöksentekijänä. Hän toimi niin usein muiden laatiman käsikirjoituksen mukaan.  Reaganin vakuuttavin puoli oli hänen ulkoinen esiintymiskykynsä.  Ehkä odotukseni Reaganin kaltaisen poliitikon osalta olivat liian korkealla tasolla. Kuulun siis niihin, joiden on vaikea hahmottaa Reagania totutuin mittarein. Eniten kritisoin aikanaan Reagania asiahallinnan puutteista. Hän oli suuresti riippuvainen avustajiensa  ohjailusta. Myönnän toki liioittelun vaaran.  

Mitä odotin Reaganilta? Ehkä sitä,  että hänellä olisi merkittävää itsenäistä ajattelua, ”omaa politiikkaa”, ”omaa kehityskykyä”. Tätä piirrettä en Reaganissa havainnut. Sen sijaan olen nähnyt hänessä ehkä stereotyyppisesti poliitikon,  jolle joku on kirjoittanut ”käsikirjoituksen”, ja kun se on valmis kutsutaan ”näyttelijä” Ronald Reagan paikalle. Hän esiintyy sujuvasti, hän näyttele erinomaisesti ja tekee kaiken muunkin näyttelijän näkökulmasta oikein. Reagan suunnitteli alun perin – syystäkin -  elokuvanäyttelijän uraa, mutta hänestä ei tullut suurta elokuvamaailman staraa. Olen päätellyt,  että häneltä puuttui tarmokkuutta kehittää omaa uraansa.

Joku dokumentissa haastatelluista  kuvaa Reagania amerikkalaisuuden karrikatyyrinä. Tästä voisi päätellä,  että dokumentissa on kriittinen ote Reaganiin. Kaikkea muuta!  Haastateltavat silittävät myötäkarvaan päähenkilöä - myös silloin,  kun rohkenevat sanoa jotain poikkipuolista sankaristaan. Ajatuksellisesti tahdin dokumentissa määrää Reaganin  oma poika, Ron, joka silloinkin, kun leukailee Reaganin toilailuille tai muille osaamattomuuksille, muistaa höräyttää naurun päälle: pieniähän nämä asiat ovat. 

Dokumentti alkaa hyvin luonteenomaisella kohtauksella, jossa Reagan on jo ilmeisesti presidentti. Hänen ympärillään hyörivät lukuisat avustajat, jotka valmistavat presidenttiä pitämään rennon,  mutta  saavutetuista suurteoista kertovan puheen. Kaikki näyttää valmiiksi pureskellulta, puheen sisältö, painotukset ym.  Puhe  tulee kuin apteekin hyllyltä. Reagan selviytyy tilanteesta rautaisella rutiinilla. Näyttelijäkokemus paistaa kaikesta läpi.

Koko dokumentti on rakennettu niin, että Reaganin ympärillä olleet ihmiset muovailevat kuvaa presidentistä ja vartioivat hänen integriteettiään, ”eheyttään”.

Dokumenttisarjan  ensimmäisessä osassa kerrataan Reaganin matka lapsuudesta Kalifornian kuvernööriksi. Tähän Reaganin elämänvaiheeseen keskityn tässä kirjoituksessa.

Tulevan presidentin juuret ovat New Dealin aikaisessa Amerikassa. Elämisen ehdot olivat niukat.  Kysymys oli selviytymisestä ja Franklin Rooseveltin ohjelma tarjosi Reaganeille selviytymiskeinon. Isä oli alkoholisti ja kavensi perheen elämisen mahdollisuuksia. Isän kohtaloita ei peitellä dokumentissa, joskin niihin sisältyy osin legendaa, epätosia tarinoita. Tässä kaikessa on aineksia amerikkalaiseen myyttiin: vaikeuksien kautta voittoon. Dokumentissa annetaan ymmärtää, että Reagan kätki  tarinan taakse todellisen minänsä. Kysymys oli suojautumiskeinosta.

Armeijaan häntä ei hyväksytty  toisen maailmansodan aattona näkökyvyn ongelmien takia. Ilmeisesti tämä jäi vaivaaman nuorta Reagania: annetaan ymmärtää, että hän olisi halunnut olla James Stewartin kaltainen sotasankari. Hän teki sodan aikana elokuvamoguli Jack Warnerin alaisuudessa propagandafilmejä ja myi sotaobligaatioita,  kuten niin moni muukin näyttelijä tuohon aikaan.

Reagan pärjäsi mainosalalla, kun elokuvaura jäi keskinkertaiseksi. Reagania avitti se,  että hän tapasi oikeat henkilöt (esimerkiksi tähtientekijä Louella Parsonsin) oikeaan aikaan ja pystyi luomaan pitkäkestoisia ystävyyssuhteita vaikutusvaltaisiin henkilöihin.

Reaganin suhdepääoma kasvoi, kun hän nai näyttelijä Jane Wymanin. Tässäkin oli taustalla Louella Parsons, joka ”käsikirjoitti” Reaganina elämää eteenpäin. Tuleva presidentti yritti monenlaista, hän mm. pyrki jalkapallotähdeksi, mutta ei menestynyt. Sen sijaan hän pääsi jalkapallotähdeksi elokuvaan.

Sodan jälkeen Reagan havaitsi, että ”jotain oli tekeillä”. Se ”jotain” oli, että sodanaikaiset liittolaiset USA ja Neuvostoliitto kääntyivät kylmässä sodassa toisiaan vastaan ja todellinen tai keksitty vainoharhainen epäily toisen pahoista aikeista valtasi mielet. Dokumentissa nähtävässä vanhassa haastattelussa Reagan antaa ymmärtää, että FBI otti häneen yhteyttä kommunistien vastaisessa taistelussa. Reagan oli näyttelijäliiton puheenjohtaja ja tarttui innolla uuteen haasteeseen. Reagan toteaa,  että hänen haluttiin toimivan yhteyshenkilönä kommunistien vastaisessa taistelussa. Tehtävä oli vähintäänkin arveluttava, sillä hän toimi näyttelijäkollegoitaan vastaan usein huhutietojen varassa.  Toinen asia oli sitten se, että ”kommunistiksi” pääsi tuonaikaisessa Amerikassa hyvin vähillä ”näytöillä”. Sodanaikainen liittolaisuus Neuvostoliiton kanssa (jossa työssä moni oli mukana vilpittömästi) kääntyi nyt itseään vastaan. Moni näyttämötyön huippuammattilainen joutui luopumaan  urastaan kommunistiksi leimaamisen takia.

Eniten ihmetyttää, miten heikkona amerikkalaista kaikkivoipaa demokratiaa ja kapitalismia oikein pidettiin,  kun muutaman tuhannen kommunistiksi epäillyn uskottiin uhkaavan amerikkalaista elämänmuotoa.  Reagan luovi tilanteesta irti leimautumatta pahimpiin kollegojensa syöjiin lukeutuvaksi.

On vaikeaa sanoa,  miten syvälle Reagan sukelsi viisikymmentäluvun mccarthyismiin, koska aihetta ei käsitellä dokumentissa syvällisemmin.

Reaganin osalta kommunistivainoihin osallistuminen merkitsi myös siirtymistä politiikan pariin  niin kokonaisvaltaisesti, että Jane Wyman pakkasi kapsäkkinsä ilmoittaen syyksi Reaganin ajankäytön: ei ollut kotielämää. Wymanin ura kääntyi samalla nousuun, kun taas Reaganin elokuvaura ei oiennut vaan lasku syveni.

Tähän aallonpohjaan osui avioituminen Nancyn kanssa, mikä sitoutuminen ei Reaganin taholta tapahtunut aivan kivutta. Reaganin uran kannalta se oli kuitenkin onnenpotku, niin täydellisesti vaimo osallistui miehensä uran luontiin. Nancy ajoi miestään eteenpäin urallaan.

Reaganin siirtyminen amerikkalaisittain vasemmalta oikealle kuvataan dokumentissa tapahtuneeksi  Nancyn äidin varakkaan (ääri)oikeistolaisen aviopuolison vaikutuksesta.

Elokuvauran sijasta Reagan menestyi TV-juontajana ja General Electricin mainosmiehenä. GE lahjoitti Reaganille ”täysin sähköistetyn GE-talon”, joten talousmurheet väistyivät. Dokumentissa on pitkä pätkä molempien Reaganeiden yhteisestä talomainoksesta.

GE:n kautta Reagan siis lavensi uraansa yritysmaailman eläväksi mainokseksi. Hänen arvioitiin mainoskampanjoissa puhuneen 200 000 ihmiselle, joista varmaankin suuri osa oli hänen tulevia äänestäjiään. Samalla konservatiivinen maailmankuva edelleen vahvistui. GE:n mukana  hän omaksui sloganin, että ammattiliittoja ei tarvittu!  Siis juuri sitä työtä,  mitä hän oli pitkään tehnyt. Kuitenkin vuonna 1962 hän sai GE:ltä potkut monopolitutkinnan yhteydessä. Tutkimukset juontuvat Robert Kennedyyn ja oikeusministeriöön. Vasta tässä yhteydessä Reagan -  demokraatteihin suuttuneena - siirtyi virallisesti republikaanien kannattajaksi.

Kuusikymmentäluvun yhteiskunnallinen liikehdintä vahvisti konservatismia Reaganissa. Ideologinen katsanto oli selvä: Reaganin demokraateista luopuminen tapahtui, koska demokraatit eivät suostuneet olemaan valkoisten amerikkalaisten puolue. Vuoden 1964 presidentinvaaleissa Reagan asettui luonnollisesti Barry Goldwaterin kannattajaksi. Kysymys ei ollut mistään päiväperhoeleestä, vaan voimakkaasta ideologisesta tuesta äärioikeistolaiselle ehdokkaalle. Goldwater jatkoi vaalikampanjansa loppuun saakka kovalla oikeistolaisella linjalla ilmeisen tietoisena lopputuloksesta. Sekä Goldwater että Reagan olivat sitä vastaan, että ”valtiovalta toimii kansalaisten puolesta”. Heidän mielestään ”valtion piti palvella suurpääomaa”, kuten eräs haastateltava sanoo.

Dokumentin hämäävä Reagan-hymistely tulee räikeästi esille,  kun siinä todetaan,   että republikaanit olivat Goldwaterin myötä nousussa. Tosiasiassa republikaanit ja Goldwater kärsivät maanvyörymätappion vuoden 1964 vaaleissa,  joka sivuutetaan ohimennen dokumentissa. Vuosia myöhemmin Goldwatwer koki jonkinlaisen uudistusmielisen heräämisen ja jopa radikalisoitumisen,  joilla hän nousi vanhaa konservatiivi-Goldwateria vastaan. Reaganin kohdalla sellaista ei  tarvinnut pelätä. Voidaan vain arvailla, miten esim. kansalaisoikeusliikkeelle olisi käynyt,  jos oikeiston nousu olisi ajoittunut 60-luvun alkuun.

Ronald Reaganin tähti nousi laajaan kansalliseen näkyvyyteen, kun hän piti vuoden 1964 presidentinvaalitaistelun tiimellyksessä kuuluisan puheensa ”A Time for Choosing”, jolle uskollisimmat kannattajat antoivat kunnianimen ”The Speech”. Koko puheen punaisena lankana oli valtion roolin pienentäminen. Puhe nousi yhteiskunnallisen saarnan asemaan oikeistopiireissä. Tästä puheesta oikeastaan käynnistyi myöhempi konservatiivisuuntaus Yhdysvaltain politiikassa.

Oikeistopiireissä Reaganista innostuttiin ”The Speechin” aktivoimana.  Seurauksena Reaganin ympärille kerääntyi varakkaita sponsoreita hänen poliittisen uransa tukemiseksi.

Tavoitteeksi asetettiin Kalifornian kuvernöörinvaali vuonna 1966. Nancy Reagan oli miehensä uskollinen tuki kaikissa vaalikampanjoissa, niin tässäkin. Monet dokumentissa haastatellut uskovat,  että ilman vaimoaan häntä ei olisi valittu tehtäviinsä.

Osavaltiovaalien yhteydessä Reaganin tukijat keksivät uuden sloganin ”kansalaispoliitikko”, jolla kai lähinnä tavoiteltiin koko kansan poliitikon asemaa ilman poliitikko/puoluekytkentää. Tottuneena imagonrakentajana hän onnistui vaikuttamaan ihmisiin.

Reagan luotti myyttiseen uskoon, joka kohdistui  tavalliseen kansalaisen voimaantumiseen ja tietenkin hän  uskoi kansakunnan perustajaisiin. Hän halusi olla myyttinen ”kansalaissankari”. Siihen tarvittiin varakkaiden kansalaisten tuki,  jotka pitivät huolen, että Reagan kannatti ”oikeita asioita”.

Dokumentin ensimmäinen osa päättyy Kalifornian kuvernöörin vaalien voittoon.  Kuvernöörinä Reagan palveli kaksi kautta (1967-1975). Sen jälkeen hän alkoi valmistautua vielä suurempiin tehtäviin…

 

Politiikka-Suomi: lamakuvaston muistot

 

 

Areenassa on nähtävillä tuore 10-osainen dokumenttisarja ”Politiikka-Suomi” kokonaisuudessaan. Dokumentissa paneudutaan viimeisten 30-40 vuoden poliittiseen historiaan. Näkökulmat on valittu varsin kattavasti, jolloin vuosikymmenten merkittävät politiikkatapahtumat tulevat läpivalaistuksi niihin vaikuttaneiden ihmisten ”omin sanoin”. 

Sarjan on käsikirjoittanut J.P. Pulkkinen ja kertojana on Pekka Laine. Olen katsonut sarjan kokonaisuudessaan ja tematiikan laajuuden takia olen valinnut tähän vain yhden jakson tarkasteltavaksi, nimittäin ”Ikuisen laman” (osa 7), jossa paneudutaan 1990-luvun alun ankeisiin tapahtumiin. Pidän sitä koko dokumenttisarjan onnistuneimpana osana EU:ta käsittelevän jakson ohella.  Se on ladattu kiihkeäksi, paikoin jopa väkivaltaa uhkuvaksi draamaksi, joka on  kuvattu ja kerrottu hyvin intensiivisesti. Asiat ovat toki tuttuja vuosikymmenten ajalta erilaisista yhteyksistä, mutta dokumenttisarjan tämä jakso kertaa tapahtumat oivallisesti.

Lama-jakson merkittävin näkökulma on paneutuminen tavallisen lamasta kärsineen kansanosan ahdistukseen ja toisaalta päättäjien ja laman runtelemien ihmisten vastakkainasetteluun.

En tässä pui laman syitä – muutamaa poimintaa lukuun ottamatta – tarkemmin,  vaan seuraan dokumentin ajan virtaa. Joka tapauksessa 1980-luku mainitaan usein ajankohtana,  jolloin kansakunnan hyvinvointi saavutti täyteyden. Tarkentaisin vielä ajankohdan 1980-luvun alkupuoleen. Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla kasvu kyllä kiihtyi, mutta samalla ylikuumeni ja johti yhdessä rahamarkkinoiden vapautumisen kanssa  ”kasinopeliin” ja runsaaseen velanottoon (valuuttavelat!).  Yhdeksänkymmentäluvun lama on siis johdettavissa 1980-luvun talouden hoidon ja talouspolitiikan virheisiin. Kuvaisin 1980-lukua myös itsekeskeisyyden vuosikymmeneksi: vihdoinkin sai antaa mennä sydämen kyllyydestä! Vihdoinkin sääntelyn kahleet hellittivät otettaan! Pankit suorastan tyrkyttivät rahaa asiakkailleen. Suomi ei ollut yksin hulluutensa kanssa: suuressa osassa länsimaita toteutui sama kehitys.

Kaikki päättyi tuhoisasti 1990-luvun alussa.

Dokumentin ajankuva on iskevimmillään heti alussa kuvatessaan Iiro Viinasen , Esko Ahon ja Rolf Kullbergin marssia läpi vellovan kansanjoukon dokumentin kuvien päättyessä ripustettuihin hirttosilmukoihin. Tuskinpa sodan jälkeen on toista ajankohtaa,  jolloin kansalaisten viha purkautuu näin voimakkaana päättäjiä kohtaan. Toki monet kansalaiset ja yrittäjät erittelevät kierrettään aivan rauhallisesti, joskin alistuneesti. Omaisuutensa kiinnittäneet ja sen menettäneet saavat vavahduttavat puheenvuoronsa.  Syöksykierteestä johtuneet konkurssit kertovat omaa julmaa kieltään tapahtumista.

Tunnusomaisina piirteinä dokumentissa nostetaan esille työttömyyden räjähtäminen käsiin ja yritysympäristön dramaattinen vaikeutuminen varsinkin devalvaation jälkeisten valuuttavelkojen langetessa maksuun. Usein pahaa aavistamattomat velkojen takaajat joutuivat kovimpaan kurimukseen. Toisaalta työnsä säilyttäneet ja ne,  jotka säästyivät velanotolta tai ottivat sitä vain kohtuullisesti selvisivät lamasta kastumatta.

Pahaksi onneksi neuvostokauppa romahti vuonna 1990 ja aiheutti Suomelle enemmän vahinkoa kuin muille valtioille. Pörssikurssit ja asuntojen hinnat laskivat rysähtäen,  korot taas nousivat. Yhdistelmä oli tuhoisa.

Suurten lukujen lukusokeus nostetaan mainiosti esille dokumentissa. Iiro Viinasen testikysymys yleisöluennolla kuului : montako nollaa on miljardissa? Harva tiesi.

Ahon hallituksen yhteiskuntasopimusehdotus työntekijäjärjestöille  tulkittiin sisäiseksi devalvaatioksi eli palkkojen alentamiseksi, mitä se tietenkin olikin. Ajauduttiin umpikujaan. Maksajaa kertyneelle lamalaskulle ei tahtonut löytyä muualta kuin lainamarkkinoilta,  ja niiltäkin kivuliaasti.

Yhdeksi näkökulmaksi tuolloiselle ajattelulle nostaisin yhden totuuden politiikan: valtiovalta antoi ymmärtää, että jos ei menetellä ehdotetulla (pakotetulla ) tavalla seuraa tuho. Psykologisesti tämä oli huono lähtökohta umpikujasta selviytymiseksi. Iiro Viinanen selitti työntekijöiden vastahankaisuutta sillä,  että valtion odotettiin  lopulta lyövän  pöytään satoja miljoonia tilanteen aukaisemiseksi. Lauri Ihalainen taas mainitsi hallituksen uhanneen valtakunnanoikeudella, joka oli kai lähinnä retoriikkaa, mutta kuvasi osapuolien välien tulehtuneisuutta.

Laman eräs symboli oli laajentumishaluinen SKOP,  joka yritti  sumeilematta vallata asemia liikepankeilta. SKOPin kyltin alasriisuminen oli eräs lamakuvista, joka vilahtaa dokumentissa ja joka on jäänyt pysyvästi mieleen.

Anu Kantola kärjistää puheenvuorossaan: silloin ajateltiin, että työttömyys on yksilön oma syy,  ja että työttömyys on työmarkkinoille ryhtiliike. Ihan näin alastomana  en muista tilannetta nähneeni. Ihalainen näkee tapahtuneen rakentavammin: 500 000 työttömien joukon tyytymättömyyden purkautuminen ammattiyhdistysliikkeen kautta toimi hallittuna venttiilinä: ”sehän olisi voinut purkautua” väkivaltaisesti.

Retoriikka oli molemmin puolin kovaa, mutta ei Raimo Sailaskaan erityisemmin tunteita osoittanut työväelle, pikemminkin suhtautuminen oli virkamiesmäinen, toteava: lamasta syntyy huutoa.

Sitten tultiin kysymykseen devalvaatiosta: ”tämä hallitus ei devalvoi”, julisti Iiro Viinanen ja löi jopa vetoa devalvaatiota vastaan TV-kameroiden edessä Ylen toimittajan kanssa. Jälleen yksi ikimuistettava kohtaus lamakuvastosta! Viinanen tietenkin puhui devalvaatiota vastaan viran puolesta.  Vedonlyönnillä ei  ollut mitään vaikutusta. Markan arvoa alennettiin reippaasti. Seuraus oli karmea: devalvaatio tappoi velkaantuneita yrityksiä tuhkatiheään.

Suomessa valittiin vakaan (tosiasiassa vahvan) markan linja. Tätä on arvosteltu kovin sanoin, mutta muistan myös  tunteneeni ymmärrystä vakaaseen markkaan. Eihän vakaa markka ole ongelma, jos kustannustaso - palkat mukaan lukien - pidetään kurissa. Kun ei pidetä,  tilanne korjataan devalvaatiolla.

Viinanen sai devalvaatiosta ravat silmilleen. Myös uhkaavia tilanteita syntyi, joista yhtä Kolmen sepän patsaalla Viinanen kuvaa värikkäästi.

Pelastuspyrinnöissä päätettiin pelastaa pankit, ei yrityksiä, josta seurasi uusi syytösryöppy päättäjiä kohtaan. Suomen lainsäädäntöä ei ollut kalibroitu näin suurten taloudellisten mullistusten varalle. Tarpeettomia konkursseja tuli läjäpäin.

Sitten tulivat karsinnat, jotka henkilöityivät valtiovarainministeriön virkamieheen Raimo Sailakseen. Syntyi kuuluisa ”Sailaksen lista” leikattavista kohteista. Talouden syöksykierrettä seuranneista säästötoimista esitetään rankkoja - tai vaihtoehtoisesti -  hellyttävän näperteleviä esimerkkejä. Elämä muuttui epävakaaksi. Dokumentissa saadaan lihaa  luiden ympärille haastattelemalla ihmisiä lama-ajan henkilökohtaisista kokemuksista.

Kansainvälinen valuuttarahasto häämötti jossain kaukana,  mutta tilanteeseen nähden lähellä. On vaikea sanoa,  kuinka lähellä rahan saannin loppuminen oli. Liioiteltiinko sittenkin?

:::::::::::::::::::::::::::::

Niin, dokumentin tämän jakson jatkeeksi olisi sopinut laman jälkeisen nousun kuvaus, mutta jostakin syystä se sivuutetaan. Dokumentin seitsemäs  jakso loppuu jääkiekkomaajoukkueen maailmanmestaruuden juhlimiseen ikään kuin sen symbolina,  että nousu on käynnistynyt.  Sixten Korkman neutraalisti arvioi parempien aikojen syyksi osaltaan Nokian ja kansainvälisen talouden nousun.

Lauri Ihalainen muistuttaa laman opetuksista: työttömyyttä ei saa päästää tulevaisuudessakaan räjähtämään käsiin, koska vaikutukset ovat niin pitkäkestoisia.  1990-luvun laman jäljet ulottuvat näihin päiviin saakka.

Kuuluin niihin, jotka eivät kärsineet 1990-luvun lamasta, mutta lähipiirissä oli rankkoja kokemuksia.  Kerran joku työtoveri kertoi laman ollessa vielä päällä, että hän oli kuullut jonkin asiantuntijan arvelleen,  että hyvinvointiyhteiskuntaa ei tulevaisuudessa ole siinä mielessä kuin ennen lamaa. Vastasin vain, että onhan se mahdollista.  Miltei samalla kellonlyömällä  tuli mieleen, että olisin voinut olla toiveikkaampi: ihminen on sitä, mitä hän odottaa.

Me,  jotka kuvittelimme 1960-luvulta lähtien, että hyvinvointiyhteiskunta jatkaa juoksuaan ja elämänlaatu – elintason lisäksi - koko ajan  paranee,  saimme laman muodossa tervetulleen muistutuksen jo saavutetun hyvän katoavuudesta. Harva kuitenkaan muistaa opetusta: boolimalja – tuo nousukauden spekulatiivisen kiihkon symboli -  kannattaa viedä pois,  kun juhlat ovat parhaimmillaan.

 

 

Björn Wahlroosin vaellusvuodet vasemmistoradikalismin palveluksessa

 

Björn Wahlroos (s.1952) on kirjoittanut ensimmäisen osan muistelmistaan. Teoksen nimi on ”Barrikadeilta pankkimaailmaan. Eräänlaiset päiväkirjat 1952-1992”. Päivittäisten tapahtumien kuvauksen tarkkuus ja kirjan sivuilla esiintyvä valtava kirjo ihmisiä kertovat, että muistiinpanoja on tehty ehkä lähes päivittäin. Joskus joku on irvaillut, että kun mainitsee muistelmien sivuilla massoittain ihmisten nimiä, niin ainakin lukijoita riittää. No, tässä ei ehkä kuitenkaan ole kysymys lukijoiden kalastelusta, vaan päähenkilön runsaasta sosiaalisesta verkostosta.

Keskityn tässä blogikirjoituksessa Wahlroosin hurjaan nuoruuteen vasemmistoideologian palveluksessa. Ei sen puoleen,  jossakin haastattelussa Wahlroos muistelee nuoruuden poliittista vaihetta kaiholla, yhtenä elämänsä kiehtovimmista ajanjaksoista. En itse asiassa epäile tätä.

Jo kansakouluajoista lähtien Wahlroosilla oli vaikeuksia sopeutua kuriin ja järjestykseen. Sama jatkui oppikoulussa, jossa konflikti fokusoitui erääseen opettajaan. Nuoren Björnin pelastajana oli rehtori,  joka asettui opettajainhuonekiistassa Wahlroosin puolelle. Tilanne kärjistyi erottamisuhaksi, joka realisoitui (kahdeksi viikoksi) sen jälkeen, kun rehtori menehtyi surmantekoon oman käden kautta. Wahlroosilla ei ollut enää tukijaa. Ymmärrän nuoren Björnin koulu-uran siten, että hän  valikoi tarkasti kenestä opettajasta piti ja kenestä ei. Björnissä oli tietty ylpeys,  jolla  hän erotti jyvät akanoista uskottavuuden ja auktoriteetiksi kelpaavuuden perusteella. Opettajan oli ikään kuin ansaittava itsetietoisen Wahlroosin luottamus.

Kuvatessaan 1960-lukua Wahlroosin lähtökohtana on,  että silloin todella  ”yhteiskunnan raja-aidat kaatuivat rymisten”. Wahlroosin elämänuran näkökulmasta vasemmistolaistuminen, hippiliike ja musiikki olivat suunnanantajia. Yhdysvalloissa ”sotaan joutumista pelkäävä nuoriso nousi kapinaan porvarillisen yhteiskunnan  valheellisuutta ja imperialismia vastaan”, toteaa Wahlroos kirjassaan.

Omien sanojensa mukaan Wahlroos aloitti oman vasemmistolaistumisensa sisustamalla perheen kodin boksinsa uudelleen ”vanhempien luvalla”.  Seiniltä loistivat Eric Claptonin ja Che Guevaran itsemaalatut kuvat. Aluksi kapinallisuus oli vain muiden nuorten ja  aikuisten ärsyttämistä, mutta pian Björn löytyi jo ajanhenkisistä kotibileistä. Wahlroos kirjaa teokseensa huolellisesti ikätoverinsa - myöhemmin hyvin tunnetut vaikuttajayksilöt - jotka tuolloin olivat saman vasemmistosuuntauksen vaikutuksen alla kuten Wahlrooskin.

Aivan luontevasti edellä kuvatun jatkoksi  Wahlroos pyydettiin huhtikuussa 1968 teinikunnan puheenjohtajaksi. Se oli menoa. Wahlroosista tuli olemuksensa mukaisesti  järjestöaktiivi. Wahlroos verkostoitui hurjaa vauhtia. Näissä yhteyksissä hän tapasi kohtalotoverinsa ja verrokkinsa Leif Salmenin. Sen jälkeen näiden nuorukaisten urat ensin risteytyivät monilla tavoilla,  ja sittemmin erkaantuivat, mutta siitä myöhemmin lisää. Wahlroos pystyy määrittämään ajankohdan tarkasti (teiniliiton kesäkurssi),  jolloin hän kääntyi niin perusteellisesti vasemmistolaisuuteen, että paluuta porvarilliseen elämänkatsomukseen ei vuosiin ollut. Salmenille muutos oli vielä suurempi:  hän tuli  mainitulle kesäkurssille oikeiston edustajana! Molempien osalta tapahtui siis herätyksenomainen siirtyminen vasemman laidan kannattajiksi. Tätä vaihetta  edelsi toki  Wahlroosin osalta henkinen valmistautuminen ja vastaanottohalukkuus uusille aatteille.

Aktiivisuus ylsi ikioman Teiniliiton kesäkurssin järjestämiseen Pohjolan Opistossa, jossa mukana järjestäjien  puolella oli Erkki Liikanen ja oppilaana mm. Olli-Pekka Kallasvuo. On liioiteltua sanoa, että kysymys oli koko ikäluokan liikkeestä, mutta huomattavan osan trendi tempasi mukaansa. Koko yhteiskunnallinen ja kulttuurinen  ilmapiiri oli tuolloin nykyistä vasemmistolaisempaa. Muistan itse,  kuinka kotikuntani Savitaipaleen kirjastossa oli paikallisen taitelijan näyttely, jossa yksi tauluista muistutti punahehkuista myrskyä. Taiteilija esitteli työtään  kertoen,  että tälle työlle on annettu epävirallisesti nimi ”Savitaipaleen kesälukio”.

Tärkeiksi asioiksi Wahlroosin aktiviteeteissa muodostuivat suomalaisen koulujärjestelmän kehittäminen,  Summerhill, apartheid, kolmannen maailman ongelmat, Vietnam, imperialismin tuomitseminen…..  Ideologisina johtotähtinä toimivat Che Guevara ja Herbert Marcuse.

Teinitoiminnan  puitteissa vapaa kasvatus oli päivän sana. Wahlroos ja ”Lefa” Salmen ehtivät myös Vanhan ylioppilastalon valtaukseen. Kaksikosta Salmen tuntui jopa aktiivisemmalta. Tavan mukaan samaistumisen kohteita haettiin ”mahdollisimman kaukaa”, Kuubasta ja Vietnamista. Koulunkäynnin kesken jättäminen muodostui piireissä yleistyväksi tavaksi, jonka mukaan toimi myös radikaaliaktivisti Lauri Hokkanen,  jonka taistolaisajasta  kertovasta kirjasta  kirjoitin taannoin. Jo syksyllä 1968 Salmen ja Wahlroos seurasivat trendiä. Wahlroos korjasi ”erehdyksen”  1970-luvun alussa suorittamalla pikapikaa lukion ja kirjoittamalla ylioppilaaksi yksityisoppilaana.

Wahlroos oli täysillä mukana jo lukioaikaisissa opiskelijaliikkeen valtataisteluissa. Bilettäminen ja tiheä kokoustaminen täyttivät aktiiviradikaalin ajankäytön. Wahlroosin teksteissä radikaali vasemmistolaisuus on voittopuolisesti miesten liike, mutta aikakirjat vahvistavat kuvan: kysymys oli vahvasti myös nuorten tyttöjen ja naisten liike.

Vuoden 1969 syksyllä Leif Salmen alkoi väistyä opiskelijamaailman aktiviteeteista  Wahlroosin mukaan ”suuremmalle näyttämölle”. Samalla hän ”valui” äärivasemmalle nopeammin kuin muut. Wahlroos: ”Ikävä kyllä hän ei sieltäkään löytänyt rauhaa sielulleen”. Kovin tyhjentävästi Wahlroos ei erittele Salmenin ajautumista ”omille teilleen”. Hänen paljon myöhemmin ilmestyneiden esseistä koostuvien kirjojensa perusteella epäilen, että hän oli paljon suuremmassa määrin ”etsijä” kuin sittenkin konservatiivinen Wahlroos. Salmen haki  - usein historiasta – syvempiä olemassaolon virtoja. Asiaan saattoi vaikuttaa, että Wahlroos kavereineen oli yläluokkainen, kun taas Salmenin lähtökohdat olivat tavallisemmissa olosuhteissa. Wahlroosin suhtautuminen Salmeniin jälkikäteen on ollut ihmettelevä, ikään kuin hän haluasi sanoa, että Salmenilla olisi ollut sanottavaa siinä maailmassa,  joka vei Wahlroosin myöhemmin mennessään, mutta sen sijaan Salmen tarrasi ankaraan sosialismiinsa ja ärtyneeseen poliitikkojen kiusaamiseen TV:n vaaliohjelmissa.

Vielä yksi polku radikalismin tiellä avautui Nils Torvaldsin kautta. Yritettiin luoda organisoitua lähestymistapaa liikkeen vahvistamiseksi Torvaldsin kotoa käsin.  Mutta Wahlroosin vallankumouksellinen asenne oli jo hieman laimentunut. Parhaiten Wahlroos muistaa tapaamisista Torvaldsin poikavauvan, josta tuli isona Linux-käyttöjärjestelmän isä. Vallankumous se oli sekin.

Talvella 1970-71 otetiin vallankumouksesta vapaata, kun kirjoitettiin  – Wahlroos mukana – ylioppilaiksi. Wahlroos kirjoitti vain neljä ainetta johtuen vähemmän intensiivisistä opinnoista, mutta sai yleisarvosana laudaturin. Wahlroos vastasi kirkkohistorian jokerikysymykseen ”Marxilaisuuden uskonnonkritiikki”. Kun muutkin kysymykset natsasivat,  sai Wahlroos reaalista 50 pistettä,  kun laudaturin raja oli 39 pistettä.

”Lyhyt” ylioppilaskirjoituksen ainevalikoima rajasi jatko-opintoja, mutta lopulta Wahlroos valitsi Hankenin (jätettyään tyhjän paperin oikeustieteellisen pääsykokeessa),  jonne pääsi suoraan todistuksella.

Omilta opiskeluajoiltani muistan hyvin dogmatismin ajan 1970-luvun alusta lähtien,  joka korvasi radikaalivasemmistolaisen ajanjakson. Se tuli Wahlroosiakin vastaan,  kun hän ajautui yhä syvemmälle vasemmalle kommunistien ja tarkemmin taistolaisten reviirille. Heidät tunnisti sinisistä  paidoista ja ”kielipeleistä” vähän nykyajan malliin, kun korrekti taistolainen kielenkäyttö vaati ”oikeaa” sanastoa.

Wahlroosin päästyä opiskelemaan hän jatkoi verkostoitumista vasemmistolaisiin piireihin, oli perustamassa Sosialistiset Taloustieteiden Opiskelijat ry:n ja valittiin ylioppilaskunnan edustajistoon toiseksi korkeimmalla äänimäärällä .  Vanhat teemat, Vietnam ja hallinnonuudistus olivat esillä. Muut asiat alkoivat kuitenkin olla päällimmäisinä jatkossa ja yksi tapa irtautua vanhasta oli ruveta opiskelemaan päätoimisesti syyskuusta 1972 lähtien. Pääaineeksi valikoitui yleinen liiketaloustiede. Se vaati puutteellisten matematiikkataitojen päivitystä. Se onnistui vanhojen kavereiden avustuksella.

Samaan aikaan Wahlroos erkaantui vanhoista opiskelijaliikkeen kamuista.  Syyksi Wahlroos ilmoittaa myös dogmatismin kasvavan  vaikutusvallan opiskelijaliikkeessä. Se valtavirtaistui niissä piireissä, missä Wahlroos liikkui.

Opiskelujen ohella Wahlroos perehtyi sosialismiin kriittisesti suhtautuvaan kirjallisuuteen. Marxilaisuus ei enää tarjonnutkaan ainoaa oikeata vastausta taloustieteen kysymyksiin.  Marxin kysymykset eivät olleet ainutlaatuisia, ne olivat vaillinaisia ”ja pahimmillaan harhaanjohtavia”. Viimeinen  pisara oli,  kun taistolaisaktiivi Aku Alanen yritti  tiedustella Wahlroosin kautta tämän isän papereita. Epäselväksi jäi missä mielessä tiedustelu tehtiin. Wahlroos jätti 15. syyskuuta 1973 erokirjeen,  jossa erosi kaikista kansandemokraattien järjestöistä. Wahlroos ei ollut täyttänyt vielä 21 vuotta.

Wahlroos arvioi olleensa ensimmäisiä,  jotka erosivat ”laitavasemmistolaisesta liikkeestä”. Wahlroos pääsi luokkavihollisen kirjoihin. Monet Wahlroosin kaverit seurasivat esimerkkiä, muttei Leif Salmen. Hänkin kritisoi taistolaisliikettä, mutta ei katkaissut siteitään. Näin hän jätti ratkaisematta sisäisen ristiriitansa, toteaa Wahlroos.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitkä ovat Wahlroosin johtopäätökset tapahtuneesta?  No,  hän katsoo suoraviivaisesti kaiken jälkeen, ettei hänen tarvitse pyytää anteeksi sitä,  ettei ole aina poliittisesti korrekti eikä myöskään tarvitse pyytää anteeksi nykyisiä markkinaliberaaleja mielipiteitään. Julistaako hän itsensä oikeassa olijaksi,  jolla on perusteltu syy tuomita menneiden sukupolvien väärät ja oikeat ratkaisut?

Yhteiskunnallisiin radikaaliliikkeisiin sisältyy aina arvoituksellisia piirteitä,  mutta jotain voidaan toki sanoa: nuorille,  joiden psyyke on muutoksille altis, voi joukkovoima lisätä voimaantumisen tunnetta.  Tulee tunne,  että yhdessä voidaan tehdä enemmän. On puhuttu nuorten ”isäkapinasta” sodan aikaista ja jälkeistä rakentajasukupolvea kohtaan ja suurten ikäluokkien vyörymisestä ensin oppikouluihin, sitten yliopistoihin ja näistä kumpuavista muutostarpeista. Koululainen Wahlroosin kapina on ehkä osin johdettavissa juuri tästä auktoriteettikapinasta. Vielä on muistettava,  että demokratian ja opintososiaalisten etujen parantamisvaatimukset olivat  korkealla prioriteettitasolla. Ne toimivat aseena autoritaarista vanhaa ajattelua vastaan.

Näihin sekoittui ideologinen liikehdintä,  joka on vaikeasti selitettävissä. Voidaan puhua ideologiseen muutokseen heräämisestä,  joka tarjosi kasvualustan tiedostaville aktiiveille. Sosialismiin sisältyi lupaus paremmasta tulevaisuudesta ja tämä houkutti optimismin läpitunkemalla 1960-luvulla nuorta polvea. Uudella vuosikymmenellä  taistolainen  puhdasoppisuus  sekä veti puoleensa että loitonsi opiskelijaliikkeestä monia parhaista voimista.  

Vielä on muistettava,  että muistelutietoon sisältyy aina nykyajattelun aineksia. Välttämättä  Wahlroosinkaan kohdalla 1970-luvun vaihteen todellisuus ei välity sellaisenaan nykypäivään.