Salaliitto, jota ei ollut

 

Hesarissa oli Jutta Sarhimaan pitkä artikkeli John F. Kennedyn murhasta tai oikeastaan murhasalaliitoista nimellä ”Liian avoin tapaus” (20.11.2021).  Sarhimaan artikkelin otsakkeessa viitataan Oliver Stonen ohjaamaan elokuvaan ”JFK – avoin tapaus” (1991), jonka olen itsekin nähnyt. Harvoin olen katsonut elokuvaa niin epäuskoisesti ja kriittisesti kuin tätä elokuva. Olin kauan sitten luopunut salaliittoteorioista koskien Kennedyn murhaa.  Sitä pidettiin avoimena tapauksena,  koska se salli salaliittoteorioiden mellastuksen ilman,  että pystyttiin esittämään ainoatakaan kunnollista faktaa salaliiton puolesta.

Olen itse kirjoittanut puolen tusinaa blogikirjoitusta aiheesta ja minua kiinnostaa enemmänkin salaliittoteorioiden syntymekanismit ja se,  miksi niitä pidetään yllä. Seuraavassa viittaan ilman sitaatteja omiin kirjoituksiini ja uusiin lähestymistapoihin,  joita on tullut aikamatkan varrella vastaan.

Miksi asia on nyt taas esillä?  Ensinnäkin Stone jatkaa aiheeseen liittyvien elokuvasepitteiden alalla ja toiseksi meneillään oleva ”trumpismin aika” on täynnä salaliittoja tihkuvia kuvitelmia.

Missä olit, kun John F. Kennedy murhattiin 22.11.1963? Kuuluisa kysymys, johon minun ei tarvitse miettiä kauan vastausta. Muistan elävästi olleeni tuona iltana kotona kuuntelemassa radiota. Kuulin tyrmistyttävän tiedon tuoreeltaan. Äitini tuli myöhään töistä ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli suunnaton, olihan Kennedy äitini suosikkivaltiomies.

Lee Harvey Oswaldin syyllisyyttä murhaan on käsitelty lukemattomia kertoja kymmenien vuosien aikana. Warrenin komissio aikanaan (1964) totesi hänet yksin syylliseksi murhaan. Epäilyt salaliiton olemassaolosta virisivät jo komission istuessa. Raportin julkaisun jälkeen virallinen selitys on asetettu jopa pilkkapuheiden maalitauluksi.

Korkeimman oikeuden puheenjohtaja Earl Warren ei ollut mikään hupsu mies,  joka otti tehtävän vastaan presidentiltä henkselit paukkuen. Päinvastoin hän epäili,  että tutkimuselin (erilliskomissio) on väärä ratkaisu ja pisti hanttiin kovimman kautta. Hänen mielestään asian tutkiminen olisi pitänyt hoitaa normaalitietä FBI:n kautta.  Presidentti käytti kovinta asettaan: ”Minä olen sinun presidenttisi ja sinä ryhdyt tähän!” Lyndon B. Johnson ei uskonut poliisin riippumattomuuteen ja Warren  taas epäili koko hämärän roskaläjän kaatuvan komissionsa päälle - ja oli oikeassa.

Lee Harvey Oswald on herkullinen esimerkki siitä, miten mies omalla käyttäytymisellään ja olemuksellaan voi tehdä itsestään ”syyllisen” salaliittoon. Hän oli ollut Neuvostoliitossa 1959-1962. Mennessään sinne (Helsingin kautta!) neuvostoliittolaiset epäilivät häntä CIA:n agentiksi ja tullessaan sieltä pois häntä epäiltiin Yhdysvalloissa KGB:n agentiksi. Molemmat luopuivat nopeasti epäilyistään. Oswald oli aivan liian häilyväinen itsemurhayrityksineen - tai epäilyttävä, jos niin halutaan sanoa - toimiakseen luotettavana agenttina.

Tultuaan Yhdysvaltoihin hän liittyi Fair Play For Cuba -järjestöön (Castro-myönteinen järjestö) saaden epäilyt myöhemmästä murhasta kallistumaan kohti Castroa. Kerta kaikkiaan järisyttävä esimerkki, miten henkilö itse luo eväät salaliittoteorioille otolliseksi!

Pyrkiminen Kuubaan vähän ennen murhaa Neuvostoliiton Meksikon suurlähetystön kautta lisäsi epäilyä jostain suuresta juonesta. Tosiasiassa Oswald heitettiin ulos suurlähetystöstä, kuten Kuubankin suurlähetystöstä. Neuvostoliittoa eikä Kuubaa ole pystytty osoittamaan syylliseksi murhaan, vaikka erityisesti Fidel Castrolla olisi ollut syytä kaunaan, yrittihän CIA tappaa hänet useaan otteeseen käyttäen bulvaanina mm. Mafiaa.

Oswaldin liikkuminen New Orleansin hämärämaailman liepeillä kesällä 1963 liitti hänet Mafiaan. ”Mafia connection” onkin yksi tunnetuimmista salaliittoteorioista. Suurimmat epäilyt kohdistuivat New Orleansin vaikutusvaltaiseen mafiapomoon Carlos Marcelloon, Kuuba-yhteyksistään tunnettuun Santo(s) Trafficanteen ja ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffaan. Kaikilla oli henkilökohtaisia syitä inhota Kennedyä tämän taistellessa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Kukaan ei ole todistanut tätä tutkimuslinjaa oikeaksi.

Sitten on epämääräinen joukko muita salaliittokuvitelmia, joissa syyllinen on milloin varapresidentti Lyndon B. Johnson(!), milloin Kennedyä kuljettaneen auton kuljettaja (!), milloin peräti Jacqueline Kennedy(!) vain muutaman mainitakseni. Vakiosyyllisiä ovat tietenkin Castron lisäksi FBI, CIA ja Neuvostoliitto.

Mikä mies Oswald oikein oli ? Minulle on jäänyt kuva ihmisestä, joka oli epäonnistunut kaikissa omissa tavoitteissaan, ja joka korvasi puutteensa kuvittelemalla itselleen suuren roolin. Onko sattumaa, että sekä Oswald , Norjan joukkosurmaaja Breivik että James Earl Ray, Martin Luther Kingin murhaaja, olivat kaikki elämässään epäonnistuneita luusereita. Heillä kaikilla oli mielessään jokin suuri historiallinen rooli: paha piti saada kitkettyä pois yhteiskunnasta. Paha oli kuitenkin heidän sisällään. Ainakin Raylla ja Breivikillä oli kuvitelma jonkinlaisesta sankaruudesta. He ikään kuin toimivat jonkin suuren tahdon toimeksiannosta.

Oswald ei lähtenyt syyhyttä sotaan. Hän yritti tappaa italialaisella kiväärillään äärioikeistolaisen kenraalin Edwin Walkerin keväällä 1963. Kenraali selvisi murhayrityksestä hiuksen hienosti. Tällä teollaan – joka selvisi vasta Kennedyn murhan jälkeen – Oswald osoitti, että hän pystyy tappamaan ihmisen. Hänellä oli pakkomielle tehdä ”jotain merkittävää”.

On epäilty, että Oswaldilla ei ollut edellytyksiä selvitä ottamastaan tehtävästä. Lukemattomien teorioiden joukossa on mm. maininta Oswaldin heikosta ampumataidosta. Hän ei tämän mukaan mitenkään olisi pystynyt osumaan Kennedyyn (ampumamatka oli ammunnan kestäessä max 82 metriä). Se ei pidä paikkaansa. Hän oli armeijassa parhaimmillaan tavallisten varusmiesten kärkeä (212 pistettä/sharpshooter = 210-219 pistettä). On myös väitetty, että laukaukset ammuttiin 6 sekunnissa, joka on kova saavutus hyvällekin ampujalle. Tosiasiassa myöhempi tutkimus on osoittanut, että kolmen luodin (ensimmäisestä viimeiseen) aikaväli oli 8,4-8,8 sekuntia. Analyysi on tehty tilanteessa kuvatun Abraham Zapruderin kaitafilmipätkän perusteella.

Häviäjän rooli on ratkaiseva elementti mietittäessä salaliittoteorioita. William Manchester teki Kennedy-elämäkerran 1960-luvulla. Osuvasti hän toi esille, että jos toiselle puolelle asetetaan 6 miljoonaa murhattua juutalaista ja toiselle puolelle valtava natsihallinto, vallitsee tasapaino: vain noin suunnaton rikollinen koneisto voi saada aikaiseksi noin suuren rikoksen. Mutta jos asetetaan toiselle puolelle Kennedy (maailman mahtavin mies) ja toiselle puolelle Oswald (elämässään epäonnistunut mitättömyys) vallitsee täydellinen epätasapaino. Miten voi niin mitätön henkilö kuin Oswald surmata niin merkittävän hahmon kuin Kennedy? Ei mitenkään! Niinpä Oswaldin puolelle on ollut pakko lisätä suurisuuntainen salaliitto, jotta saataisiin Kennedyn arvoinen ”tasapaino” aikaiseksi.

Yhdeksi salaliittoteorian kantavaksi ajatukseksi nousi Dallasin Dealey Plazalla ammuttujen laukausten ja ampujien määrä. Laukaukset aiheuttivat kaikuefektin (Warrenin komission raportissa on tarkka analyysi). Siitä huolimatta ylivoimainen enemmistö Dealey Plazalla kuuli kolme laukausta. Asian varmisti kirjavaraston (ampumispaikka) viidennessä kerroksessa työskennellyt miesparivaljakko. He olivat suoraan ampumispaikan alapuolella ja vannoivat laukausten määräksi kolme.

Myöhemmin syntyi ns. magic bullet -teoria, jonka mukaan keskimmäisen luodin piti vikurrella uskomattomalla tavalla, jotta kolmen luodin teoria olisi totta. Koska luoti ei voi tehdä tällaisia liikkeitä, oli laukausten määrän oltava vähintään neljä. Tämä taas olisi merkinnyt vuorenvarmasti sitä, että ampujia olisi pitänyt olla enemmän kuin yksi, koska laukaustiheys olisi noussut liian korkeaksi, jotta yksi mies olisi siitä selvinnyt. Ja tämä taas olisi merkinnyt salaliittoa. Tosiasiassa luoti ei tehnyt siksakkia, vaan eteni suoraan lävistäen ensin Kennedyn yläselän ja sitten kuvernööri Connallyn. Tämä on pystytty osoittamaan tietokonegrafiikalla ja -animaatiolla erittäin luotettavasti, siis tekniikalla, jota ei ollut vuonna 1963-64 käytössä.

Youtubesta kuka tahansa voi todeta henkilöiden sijainnin autossa.  Connally ja Kennedy eivät istuneet täsmälleen peräkkäin, vaan viistosti toisiinsa nähden. Lisäksi Kennedyn istuin oli muutaman tuuman korkeammalla kuin Connallyn istuin. Luoti eteni täysin suoraviivaisesti. Oliver Stone rakensi elokuvan ”JFK” virheellisen istuma-asennon varaan. Syntyi perusteeton salaliittoelokuva.

Tosiasiassa luoteja siis ammuttiin kolme, ei enempää eikä vähempää. Ensimmäinen luoti meni ohi, kun puun oksisto peitti hetkeksi auton Oswaldin kiikaritähtäimen näkymästä, toinen luoti käyttäytyi edellä kuvatulla tavalla ja kolmas tappava luoti osui presidenttiä päähän. Kivääri löytyi kirjavaraston kuudennesta kerroksesta ja siinä oli Oswaldin sormenjäljet. Kivääri oli Oswaldin, sillä hän oli esitellyt sitä vaimolleen ja otattanut siitä ja itsestään valokuvan. Lattialta löytyi kolme hylsyä ja ne olivat niiden luotien hylsyjä (yhtä luotia ei löydetty, koska ohi mennyt laukaus otti kimmokkeen katukiveyksestä), jotka löydettiin autosta. Kolme luotia ei ole teoria, se on fakta. Pakomatkallaan Oswald tappoi poliisikersantti Tippetin pistoolilla. Pistooli löydettiin häneltä, kun hän yritti piiloutua elokuvateatteriin.

Vuosien varrella on synnytetty uusia teorioita murhasalaliitosta. Tunnetuin näistä on New Orleansin piirisyyttäjän Jim Garrisonin todisteluketju liikemies Clay Shawta vastaan, joka kuitenkin osoittautui kestämättömäksi oikeudenkäynnissä. Käynnistetiin myös uusi tutkimus, kun joku oli löytänyt moottoripyöräpoliisin vahingossa auki olleesta radiosta neljän laukauksen ääneen. Tämäkin osoittautui tarkemmissa tutkimuksissa vääräksi tiedoksi.

Murhaan liitettyjen hämärämiesten hämärät kuolemat ovat yksi ihmettelyn aihe. Asia lienee kuitenkin niin, että hämärämiesten kuolleisuus on aivan muista syistä korkeampi kuin tavallisten kadun tallaajien kuolemat keskimäärin.

Kuten tunnettua striptease-klubin omistaja Jack Ruby (alun perin Rubinstein) murhasi Lee Harvey Oswaldin, kun häntä oltiin siirtämässä vankilasta toiseen. Hänet kutsuttiin Warrenin komission kuultavaksi. Jack Ruby nautti saadessaan olla huomion keskipiste. Hänellä oli ”tärkeää” asiaa, mutta hän voisi kertoa sen vain kasvotusten Yhdysvaltain presidentille!  Ruby loihti komission edessä suurisuuntaisen salaliiton, jonka tarkoituksena oli tappaa Yhdysvaltain juutalaiset. Kennedyn murha oli vasta alkua. Ruby sai sanojensa mukaan pelätä myös oman henkensä puolesta.

Jack Ruby on loistava esimerkki ihmisestä, joka keksii päästään suurisuuntaisen salaliiton, jossa hän – ja vain hän – oli pelastamassa koko liittovaltion. Vihdoinkin hän – mitätön linssilude, joka oli kaikkien kaveri – sai tilaisuuden osoittaa olevansa jotain muuta kuin striptease-klubin isäntä.

Kehen Rubya voisi verrata? Minulle tulee heti yksi henkilö mieleen,  ja se on Lee Harvey Oswald. Miesten luonteenlaadussa oli toki eroa, sillä Ruby oli suupaltti ja Oswald niukkasanainen yksinolija, mutta muuten täsmää: molemmat olivat psyykeltään epävakaita. Avainasian sanoi varmaan Lee Harvey Oswaldin edesmennyt veli, järkimies Robert L. Oswald, joka totesi veljestään: ”Ei ollut mitään salaliittoa. Salaliitto oli Lee Oswaldin päässä”. Koko tässä saagassa oli mielestäni kaksi ”salaliittoa”: toinen oli Oswaldin päässä ja toinen Rubyn päässä.

::::::::::::::::::::

Miten vaikeaa onkaan hyväksyä sattuman oikkua! Sokeaa kohtaloa ei sulateta, vaan pitää olla suuri tarkoitus, miksi raivata joku merkkihenkilö pois tieltä . Samalla kasvaa suurmiehen legenda. Molempia puolia – sekä murhaajan että murhattavan puolta - on tarve paisuttaa. Ihmiset haluavat loppumattoman tarinan: on jännittävää spekuloida ikuisia aikoja murhasalaliitolla. Monille olisi suuri pettymys, jos löytyisi ”lopullinen” totuus.

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopullista totuutta ei löydy tulevaisuudesta, se on jo löytynyt!  Miksi nimenomaan amerikkalaiset ovat herkkiä salaliittoteorioille (vrt.  esimerkiksi WTC-tornit)? Mielestäni yksi perussyy on, että luottamusyhteiskunta ei ole kehittynyt yhtä hyvin kuin esim. Skandinavian maissa. Jos FBI selvittää rikosta, kääntyy se helposti FBI:n omien väitettyjen rötösten väitetyksi peittelyksi.

Merkitsevin asia Kennedyyn liittyvissä salaliittoteorioissa on niiden antama kuva amerikkalaisesta yhteiskunnasta: tarkoitus on leimata liittovaltio jotenkin epäilyttäväksi. Mahtava valtio toimii yksilöä vastaan,  jolla on totuus halussaan. Oliver Stone yrittää – myöntäessään elokuvansa fiktioluonteen  -  luoda elokuvassaan ”syvemmän totuuden amerikkalaisesta yhteiskunnasta”. Jos näin olisi,  elokuvalle voitaisiin antaa anteeksi tosiasioiden kääntyminen fiktioksi. Mutta eikö tässä ole enemmänkin kysymys pienen valheen korvaamisesta suurella valheella?

Epäilyjä salaliiton olemassaolosta ei voida koskaan poistaa lopullisesti. Aina on murhaan liittyviä teorioita. Yli puolet amerikkalaisista uskoo vieläkin salaliittoon Kennedyn murhan yhteydessä. Esitetyt  todisteet eivät kuitenkaan tue konspiraatioväitettä. Jos tällainen todisteaineisto esitetään vakuuttavasti, olen valmis harkitsemaan kantaani.