keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Työn tuottavuus ykkösprioriteettina

T&Y -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa 1/2020 haastatellaan professori Jouko Vilmusta mm. työn tuottavuuden problematiikasta. Haastattelu on otsikoitu ”Suomeen tarvitaan korkean tuottavuuden työpaikkoja”. Tästä teemasta olen itsekin kirjoittanut lukuisia blogikirjoituksia.

Aluksi hieman taustaa…..

Työttömyys ja työllisyys ovat nyky-yhteiskuntia eniten puhuttavia aiheita. Ennen koronapandemiaa työllisyys määrällisillä mittareilla kehittyi myönteiseen suuntaan monissa maissa. Hajatietoina voidaan poimia muutamia esimerkkilukuja muutamien maiden alhaisista työttömyysluvuista: Unkari 3,5%, Tsekki 2,2 %, Itävalta hieman yli 4 % ja Yhdysvallat 3,6 %. Ollaan lähellä täystyöllisyyttä, ja jopa ns. ”luonnollisen työttömyysasteen” alapuolella. Asiat ovat siis periaatteessa hyvällä tolalla, mutta samaan aikaan ongelmia piisaa: inflaatio ei nouse, työn tuottavuus ei kasva ja työpaikkoja ei synny riittävästi hyväpalkkaisille aloille.

Työttömyysasteella ei siis yksin ratkaista työttömyyden ja työllisyyden ongelmaa.

Yhdysvalloissa on kehitetty ”Job Quality Index” -mittari (JQI) työpaikkojen laadun määrittämiseksi. Laadun mittarina käytetään työstä maksettavaa palkkaa. Työttömyyttä mitataan normaalisti määrämittareilla. Job Quality Index asettaa tämän yksinomaisena tavoitteena kyseenalaiseksi. Indeksissä on kysymys siitä tarjoavatko uudet työpaikat olemassa olevaa keskipalkkaa paremmat vai huonommat ansiot ja onko työtunteja vähän vai koko työpäivän verran.

Olen käsitellyt aihetta monista eri näkökulmista aiemmissa kirjoituksissani, mutta nyt käytettävissä on hyvä mittari tarkoitusta varten.

JQI:n mukaan huonojen työpaikkojen määrä Yhdysvalloissa on ylittänyt hyvien työpaikkojen määrän useiden vuosikymmenien ajan. Työttömyysluvut sinänsä ovat alentuneet finanssikriisin jälkeen ja ovat itse asiassa alimmalla tasolla 50 vuoteen, mutta JQI-indeksi on heikentynyt 30 vuoden ajan (so. työpaikat ovat heikentyneet laadultaan). Nyt JQI-indeksi on alemmalla tasolla kuin ennen finanssikriisiä.

En tiedä onko kehitys ollut näin dramaattista muissa kehittyneissä maissa - tuskin - mutta suunnan Yhdysvaltain esimerkki tarjoaa.

::::::::::::::::::::::

Jouko Vilmunen toteaa T&Y:n haastattelussa Suomen hallituksen pyrkivän ikääntyneiden, pitkäaikaistyöttömien, osa-aikaisten ja työrajoitteisten työllistämiseen. Hän ymmärtää solidaarisuuden merkityksen, mutta ”nämä ovat todennäköisesti sellaisia henkilöitä, jotka työllistyvät matalapalkka-aloille, ja se ei ole veropohjan kasvattamisen kannalta hyvä asia”.

Sinänsä Vilmunen pitää työttömyyden vähentämistä prioriteettina.

Vilmusen mukaan työllistämistoimet tulisi kohdistaa tuottaviin yksityisen sektorin työpaikkoihin. Tämä taas merkitsisi tuottavuuden kasvua, jonka taustalla on ”inhimillistä pääomaa ja hyvää teknologiaa”. Ymmärrän itse niin, että tarvitaan molempia, matalapalkkaisia työpaikkoja työttömyysasteen alentamiseksi, ja korkean tason työpaikkoja tuottavuuden kohottamiseksi. Ensin mainitun saavuttamiseksi tarvitaan myös Vilmusen vierastamia julkisen alan työpaikkoja.

Vilmusen järjestys on se, että edistetään teknologian (ja siis koulutetun työvoiman) levittäytymistä talouteen ja sitä kautta tuetaan tuottavuus- ja talouskasvua. Tämä kaikki vetää pienituloisia ihmisiä mukaan hyödynsaajiksi.

Esimerkiksi Ruotsiin verrattuna olemme jäljessä tuottavien työpaikkojen muodostamisessa. Suomi luottaa edelleen liiaksi teolliseen rakenteeseen. Ruotsi on kehittynyt palveluyhteiskunta.

On helppo yhtyä Vilmusen pyrkimykseen muodostaa työn tuottavuutta lisääviä työpaikkoja, mutta kilpailukyky haasteet ovat myös melkoiset. Tähän lääkkeenä on tietenkin koulutus, mutta tämän kliseen toistaminen ei auta. Pitää tutkia millaista koulutusta tänä päivänä tarvitaan. Koulutuksenkin on muututtava.

Toivoa voisi pistää meneillään olevan koronakriisin synnyttämien uutta luovien työskentely- ja koulutustapojen vakiinnuttamiseksi myös kriisin jälkeen.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Presidentillä ei ole vaatteita

Donald Trump jaksaa ihmetyttää kerta toisensa jälkeen tolkullisesti maailmaan suhtautuvia ihmisiä. Toisaalta meillä on hänessä valtionpäämies, johon yritetään epätoivoisesti suhtautua kuten päämieheen yleensäkin. Joskus tuntuu absurdilta, kun media yrittää tosissaan tosikkomaisesti sovittautua erittelevin sankääntein presidentin puheisiin ikään kuin tällä olisi vakava viesti, josta otsa rypyssä pitää saada selvää. Tosiasiassa Trump ottaa sieltä täältä jutun aiheet ja tulkitsee sitten niitä omalla tavallaan aiheuttaen järjettömiä sotkuja.

Presidentin näennäistieteelliset kommentit, salaliittoteoriat ja tässä ja nyt keksityt satuilut muodostavat tarinan, jonka keskellä kiusaantuneet ihmiset vaihtavat jalkaa odottaen jotain parempaa.

Presidentti ei osaa hallita itseään ja puheitaan, vaan toimii omien impulssiensa ohjaamana. Terveellä järjellä varustetut ihmiset ohittavat olankohautuksella presidentin puheet tai ovat sitten ymmällä, miten tähän pitäisi suhtautua. Jäljelle jää epäuskoisia ilmeitä ja järkyttyneitä katseita. Trumpin ydinkannattajat taas käsittävät Trumpin ”kokonaisuudeksi”, unohdetun kansanosan sanansaattajaksi, jolta pääsee suusta sammakoita, mutta ei sillä ole paljon väliä, koska heillä on oma mies valtakunnan huipulla. Ainahan puheista voi mielessään karsia ”sopimattomuudet” pois.

Pahimpia ovat lehdistötilaisuudet, joihin Trump tuo esikuntaansa paikalle. Sitten presidentti puhuu, mutta läsnäolijoiden avustajien ilmeitä ei näytetä. Tuskin niissä kuitenkaan nähdään pokerin pettävän. Osa avustajista tienaa leipänsä vetämällä matalaa profiilia, osa on niin korruptoitunut, ettei reagoi millään tavalla presidentin puheisiin, ja osa suhtautuu presidenttiin vanhasta tottumuksesta: ”jaaha tämä on taas tätä”.

Suuri osa hämmennyksestä aiheutuu presidentin alun perin vähättelevästä suhtautumisesta koronaepidemiaan. Syntyy tarve selitellä asioita parhain päin. Niinpä saamme kuulla, että kaiken takana on Kiina tai WHO, joista leivotaan presidentin omien virheiden syntipukkeja. Kysymys ei ole siitä etteivätkö em. tahot tekisi virheitä vaan sitä, että Trumpin puheissa ko. tahot ovat vain välikappaleita tekosyiden loputtomassa meressä. Kysymys on ikivanhasta tavasta projisoida kansakuntaan kohdistuvat vastenmieliset ikävyydet ulkoiseen viholliseen, joka voi olla melkeinpä mikä tahansa.

Syntyy ihmeellisiä tilanteita, kun kukaan, ja varsinkaan eivät kannattajat, uskalla oikein sanoa, että presidentillä ei ole vaatteita. Totta kai liberaali media yrittää kertoa tasapuolisuutta tavoittelevan totuuden, mutta suuri osa oikeistosta tuomitsee sen vasemmistolaiseksi propagandaksi. Tulee mieleen, että monet republikaanien kannattajat luovat omaa kuvaansa presidentin kautta. Kun Donald Trump puhuu lööperiä, he kyllä rekisteröivät tämän, mutta sivuuttavat sen, koska presidentti täyttää heidän ideologiset toiveensa. Trump on peili, joka muodostaa kannattajiensa koko kuvan.

Pitääkö presidenttiin suhtautua presidenttinä vai kansakunnan pellenä? Trumpin tarvitsisi vain olla! Mutta kun hän avaa suunsa, hänellä on järkevästi asioihin suhtautuviin ihmisiin myötähäpeää synnyttävä vaikutus. Saamme kuulla, että koronaepidemiaa hoidetaan ulkoisesti UV-säteilyllä ja sisäisesti desifiointiaineella: ”näin sanovat asiantuntijat, mutta enhän minä lääkäri ole”. Seuraavassa lehdistötilaisuudessa tai tviitissä hän kertoo vain karrikoineensa kuulemaansa. Ja taas on yksi älyttömyys pyyhkäisty syrjään.

Viimeisin veto on, että presidentti vetäytyy loukkaantuneena koko lehdistötilaisuuskäytännöstä. Ehkä niin on parasta, koska mitään valtiomiesmäistä lohdutusta tai rohkaisua ei kuitenkaan kuulla. Ilma täyttyy epäjohdonmukaisilla asioista toiseen hyppelehtivillä ”argumenteilla” ikään kuin presidentti puhuisi mitä sylki suuhun tuo. Ja ehkäpä asia onkin juuri niin.

Mikä on järkyttävyyden ytimessä, kun ajatellaan presidentin käytöstä? Vertailuun nousevat Rooman rappeutuneen imperiumin holtittomat keisarit (Claudius, Caligula, Nero), jotka tekivät hetken mielijohteensa mitä tahansa.

Pystyykö yksi ihminen vaurioittamaan pysyvästi presidentti-instituution?

torstai 23. huhtikuuta 2020

Mökkielämää keväällä 2020

Vihdoinkin mökillä! Tällä kertaa koronaepidemian varotoimien saattelemana. Mökkimatka (sekä meno- että tulomatka) sujui jotenkuten ilman perinteisiä lounaspaikoissa käyntejä ja ilman tuttuja kahvipaikkoja. Käyhän se näinkin. Vapaaehtoinen eristäytyminen ei loppujen lopuksi poikkea kovin paljon perinteisestä mökkireissusta. Pääosa ajasta kuluu normaalistikin arkisissa askareissa poikani kanssa ilman runsaita sosiaalisia kontakteja. Nyt yhteydenpitojen olemattomuus korostui.

Tällä kertaa valmistautuminen matkalle oli poikkeuksellisen vaativa prosessi. Neljän päivän muonat tykötarpeineen aiheuttivat pitkien listojen laatimisen. Ja kyllähän niitä unohtamisiakin sattui, ei onneksi kaikkein tärkeimmissä tarvikkeissa. Jokainen, joka on tässä tilanteessa, joutuu miettimään tekemisen priorisoinnin. Valinta on selvä: tekniikka ensin eli sähköt ja vesi! Piti asentaa uusi suihkusekoittaja entisen 20 vuotta vanhan tilalle. Onneksi standardit ovat säilyneet eksaktisti samanlaisina.

Sähköt päälle!

Sitten jännittävä hetki: lentävätkö porakaivon pumpun käynnistyessä vedet pitkin seiniä. Kaikki liitokset pitivät. Painesäiliö ja lämminvesivaraaja käynnistyivät vanhaan malliin.

Talven aikana on tehty kaikenlaista pientä remonttia. Läpivientien tsekkaus oli sattuneesta syystä pakko tehdä. Tarkastin mökkitalkkarin asentaman kaiteen yläkertaan ja totesin hyväksi.

Jätevesilain mukainen vedenkäsittelyjärjestelmä on viimesyksyn ja talven aikana tehty. Nyt keväällä kansi vain päälle ja jäädään odottamaan, miten uusi mahdollisimman yksinkertaisena pidetty järjestelmä toimii.

::::::::::::::::::::::::

Jokakeväinen jännityksen kohde on, pysyykö laituri paikoillaan. Osa siitä on matalassa rantavedessä läpi talven. Pitkä laituri on kolmen metrin paloina ja sidottu toisiinsa löyhästi kiinnitetyllä köydellä (jopa kahdella). Laiturin nivelkohdat ja köyden suhteellinen löysyys auttavat selviytymään läpi talven ilman suurempia vaurioita. Rakenteen elastisuus on avainasia. Hyvää onneakin tarvitaan hivenen, jään voima on hirvittävä.

Joka keväinen riesa eli mökin ympäristön haravointi sujui tällä kertaa ilman suurempia ongelmia, vaikka viime syksyn haravointiurakka keskeytyi lumisateen takia. Vastaavasti talvella ei sitten tullutkaan lunta, tuli korona, joka rajoitti mahdollisuuksia vierailla mökillä!

Yksi kiinnostuksen kohde on järviveden korkeuden seuranta monikymmenvuotisella mittarilla eli rantakiven pintaa/seinämää hyväksikäyttäen. Viime syksynä viimeinen mittaus näytti arvoa miinus 15 senttimetriä ja nyt keväällä veden korkeus on plus 25 senttimetriä eli nettomuutos yhteensä 40 senttiä. Ei mitenkään harvinainen tulos, mutta aiheuttaa laiturin korkeuden säädössä korjauspalojen käyttöä.

Mökkiä ja tietokonetta ei ole voinut erottaa tosistaan kymmeniin vuosiin. Tuntuu siltä, että kiven pyörityksen vastapainona informaatioteknologian käyttö muodostaa ajanviete- tai etätyön mahdollisuuden, joka on yhtä itsestään selvä osa mökkiä kuin uiminen tai saunassa käynti. Totta kai kaikki arvokas viedään pois mökiltä muutoinkin kuin talveksi.

Kallisarvoiseksi osoittautunut ”mökkikirja” on ansainnut ylläpitonsa moninkertaisesti. Sieltä on nähtävissä, mitkä työt syksyllä, ja mitä työt keväällä ovat akuutteja. Sieltä nähdään myös monien töiden suoritusjärjestys, jota voidaan käyttää ohjenuorana tulevissa pyrinnöissä. Toki mökkikirja palvelee myös vapaa-ajan riennoissa.

Kevät on paras vuodenaika mielestäni. On kliseistä sanoa, että ”luonto herää”, mutta niinhän se on. Tänä vuonna kevät on ollut ennätyspitkä sään puolesta. Tautiepidemia on tosin vastaavasti lyhentänyt kevättöihin käytettävää aikaa.

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Ehdotonta totuutta etsimässä

Koronapandemia ällistyttää kerta toisensa jälkeen. Huomiota herättää, kuinka vähän koronasta tiedetään. Syntyy kuitenkin paine löytää ehdoton totuus. Tämä taas synnyttää paineen asiantuntijoita kohtaan, joiden tulisi esiintyä ekspertteinä, hallitsevat he tautitilanteen tai tai eivät. Media taas etsiii väkisin totuutta riippumatta siitä onko se saavutettavissa vai ei. Media etsii paniikinomaisesti asiantuntijasankaria: on löydettävä joku, joka kertoo totuuden, ja jonka nimiin voidaan vannoa. Samaan aikaan aggressiivisesti tartutaan havaittuihin virheisiin.

Aivan oikein on kiinnitetty huomiota siihen, että tieto pandemiasta lisääntyy koko ajan. Tieto lisääntyy, mutta se myös muuttuu. Aiemmat johtopäätökset saattavat vanhentua nopeastikin Asiantuntijoilta vaaditaan oikeassa olemista jokaisessa vaiheessa. Se on mahdotonta. Median paine vaikuttaa asiantuntijaan halusipa hän tai ei: on ihanaa omaksua median sankariasiantuntijan rooli. Kilpailu oikeassa olemisesta kiihtyy. Vain kaikkein kovapintaisimmat ekspertit pystyvät säilyttämään linjansa ja viileän suhtautumisensa sekasortoisessa infoähkyssä.

Asiantuntijan vastuu on rankka. Toisaalta – henkilön ominaisuuksista riippuen – asiantuntijuus kasvaa joskus inflatorisesti median kannustamana. Yhdeksi sankariasiantuntijaksi on nostettu Helsingin yliopiston tautiekologian tutkijatohtori Tuomas Aivelo. Hän on listannut (HS 20.4.2020) ärsyttävimmät piirteet pandemian hoidosta. Hän kaipaa pidemmän aikavälin suunnitelmaa pandemian hoidossa ja nimittää hallintoa kyvyttömäksi, kun se ei siihen pysty. Milteipä seuraavassa lauseessa hän kuitenkin toteaa, että ”emme tiedä edes sitä, miten influenssat leviävät”. Meikäläisen maallikon logiikalla strategian pohjana tulisi kuitenkin olla edes jonkinmoinen perusteltu tieto. Vaihtoehtona pidemmän aikavälin strategialle on mielestäni lyhyemmän aikavälin tavoiteasetanta. Sitä on nähdäkseni pyritty Suomessa ”virallisesti” noudattamaan muuttuvissa olosuhteissa.

::::::::::::::::::::

Entä onko Ruotsissa löydetty ihmeitä tekeviä ratkaisuja, joilla pandemia kukistetaan? Emme sitä tiedä, mutta ainakin elinkeinoelämä Suomessa osoittaa suosiota Ruotsin väljemmälle linjalle, jossa liikkumista rajoittavia toimia on toteutettu matalalla profiililla. Yhdysvalloissa on tässä ulottuvuudessa edetty äärimmäisyyteen: rajoitteet halutaan kadulta käsin huutaen lakkautettavaksi. Bisnes ennen kaikkea, maksoi mitä maksoi ihmishengissä.

HUSin toimitusjohtaja Juha Tuominen analysoi (Kauppalehti 20.4.2020) ongelmaa varsin rohkeasti: ”Ruotsissa teoretisoidaan infektioepidemiologialla ja piiloudutaan sen taakse. Ajatellaan, että epidemia käyttäytyy tietyn säännön mukaan”. Tuomisen mukaan koronasta ei voi tehdä pitkän näkymän arviota, koska se on uusi tuttavuus.

Ottamatta jyrkkää kantaa kumpi on oikeassa (vai onko kumpikaan), niin sanon, että ruotsalaisilla on hyvin ruotsalainen kanta asiaan ja suomalaisilla suomalainen.

Koska vaihtoehtoja totuuksien viidakossa on paljon, kannattaa ehkä luottaa eniten niiden viranomaisten kantoihin, jotka ovat lähinnä pandemian ydintä. Tarkoitan tässä THL:n asiantuntijoita. Suomessa on noudatettu periaatetta, jossa rajoitukset on kohdistettu suuriin ihmismassoihin (joukkokokoontumisten kieltäminen, liikkumisrajoitukset ja ravintoloiden, kirjastojen ja koulujen sulkeminen).

THL:n terveysturvallisuusosaston johtajan, professori Mika Salmisen mukaan (Demokraatti-lehden haastattelu 17.4.2020) voitaisiin siirtyä ns. hybridistrategiaan, jossa taudin etenemistä väestössä voitaisiin hallita yksilöihin kohdistuvilla ja yhteiskunnalle vähemmän haitallisilla keinoilla kovien massiivisten rajoitusten sijaan. Ehkä tässä lähestytään ainakin joiltakin osin ruotsalaisten valitsemaa linjaa.

Uusi strategia edellyttää testauskapasiteetin riittävyyttä. Löydettyjen tapausten kontaktit kartoitetaan ja altistuneiksi arvioidut asetetaan karanteeniin.

:::::::::::::::::

Ylen A-studiossa käytiin loistava keskustelu 20.4.2020, jossa professori Mika Rämet ja apulaisprofessori Pauliina Ilmonen valaisivat koronan hoitokeinojen vaihtoehtoisia malleja aina rokotteen kehittämisestä lähtien. Keskustelun keskiössä oli laumasuojan käsite tieteellisessä mielessä.

Erotin seuraavat kohdat keskustelun ytimestä:

Paras laumasuoja saadaan (1) rokotteesta (sitten, kun se esim. 12 kuukauden päästä on käytössä). Ilman rokotteen olemassaoloa laumasuoja voidaan saavuttaa joko (2) hitaasti (erilaisilla laajoilla kontaktien rajoitteilla talouden pitkän aikavälin heikkenemisen uhalla) tai (3) nopeasti (päästämällä epidemia kansakunnan läpi ilman merkittäviä rajoitteita ”aiheuttamalla” kuolemia tai uhmaamalla sairaanhoidon kapasiteettia). Neljänneksi (4) esitettiin pyrkimys ”R0:n” (R-nolla) -luvun (= tarttuvuuden) painamiseen alle 1.0:n ja viidenneksi (5) käyttämällä tehokasta hoitoa (lääkehoito, bioteknologia).

Rämet ja Ilmonen edustivat eri kantoja koulukäynnin vapauttamisen suhteen (Ilmonen: ei lähiopetusta vielä viikkoihin, Rämet: koulunkäynnin pitäisi normalisoitua nopeasti).

Vasta aika näyttää, mikä strategia osoittautuu parhaimmaksi. Nyt suurena vaarana taitaa olla rajoittavien toimien liian aikainen lopettaminen, jolloin on haasteena, että epidemia laajenee uudelleen. Kukaan ei varmasti tiedä.

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Valheenjälkeinen maailma

Kansainvälisessä mediassa on viime aikoina puhuttu totuuden palaamisesta ”vaihtoehtoisten totuuksien” maailmaan koronapandemian seurausten myötä. Vai onko lopulta mikään muuttunut?

Katsotaanpa!

Tähän ehkä sopii asian palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen ”vaihtoehtoinen totuus” syntysijoille. Elettiin vuotta 2016. Presidentiksi juuri valitun Donald Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan Trumpin virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli otettu Barack Obaman virkaanastujaisissa. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. Pitihän hänen vastata puheistaan! ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui epätodeksi. Silti presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi, Trumpin virkaanastujaisissa otetuksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka lausui unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut totuuden jälkeisestä ajasta” (Post-Truth Era) - aluksi ironisessa mielessä, sittemmin siitä on tullut käsite kuvaamaan yhtä näkökulmaa kokonaisesta aikakaudesta.

Conway itse katosi Valkoisen talon vallan kulisseihin, mutta ei hätää, Trump jatkoi Conwayn välähdyksen viitoittamalla linjalla. Trumpin lähes jokapäiväiset tiedotustilaisuudet ovat täynnä lausahduksia, jotka hän kumoaa pari lausetta myöhemmin. Asiaan kuuluu, että hän voi parin päivän sisällä palata vielä alkuperäiseen ”totuuteen” tai kumota koko tarinan. ”Totuus” on jotain sellaista, mitä presidentti kullakin hetkellä kuvittelee sen olevan.

On muodostunut draama, jossa osapuolina ovat presidentti ja media. Trump vihaa ja rakastaa liberaalia mediaa, vaikkei allekirjoitakaan jälkimmäistä. Vallitsee keskinäinen riippuvuussuhde, ja vallitsee molemminpuolisen haastamisen jatkumo, jossa kumpikin tarvitsee toistaan.

Viimeisin älynväläytys tässä loputtomassa saagassa pääsi ilmoille, kun Trump väitti omaavansa Yhdysvalloissa ”kaiken vallan” koronasairautta koskien eli antoi ymmärtää, että häntä ei pysäytä mikään eikä kukaan. Se ei pidä paikkaansa, tällaista valtaa hänellä ei tietenkään ole. Hän siis jatkaa vaihtoehtoisen totuuden linjoilla, sanovat asiantuntijat mitä sanovat ”totuuden palaamisesta”. Vastavetona Trumpin härnääville puheille keskeiset mediat harkitsevat kannattaako presidentin tiedotustilaisuuksia lähettää enää ollenkaan. Miksi liberaali media jäisi Trumpin pompoteltavaksi nyt, kun suuret yleisötilaisuudet ovat sattuneesta syystä pois päiväjärjestyksestä ja Trump joutuu korvaamaan yleisönvillitsemistapahtumat lehdistötilaisuuksilla?

Trumpille valta on jatkuvaa kertakäyttövaltaa milloin mihinkin tarkoitukseen. Takanaan hänellä on vannoutuneet kannattajat, joille presidentin päätökset ovat legitiimejä. Arvoitukseksi jää, miksi demokratia nimeltä Yhdysvallat on antanut vallan luisua niin perusteellisesti presidentille, siis maassa, jossa presidentillä on suuri valta jo perustuslainkin nojalla. Syy lienee valtaelinten keskinäisriippuvuudessa, jota sirkustirehtööri Trump möyhentää omilla vaihtelevilla totuuksillaan.

::::::::::::::::

Maailmalla erilaiset median edustajat ja muut tahot ovat tosiaankin julistamassa totuuden (tai tiedeorientoituneisuuden) palaamista, ainakin osin koronapandemian seurauksena. Vain harvat marginaaliset tahot leimaavat pandemian jonkin uskonnollisen tms. tahon kostoksi ihmiskunnalle. Samalla populistisesti ajattelevilta on viety pohjaa pois jo senkin takia, että tautiepidemia vie kaiken huomion politikoinnilta. Koronan käsittelyyn tehoaa vain lääketieteellinen argumentointi, se myönnettäneen laajalti.

Joku sanoi nelisen vuotta sitten populistisen ajattelun voittaessa alaa, että asiantuntijoihin kyllästyttiin. Ja tosiaankin, vaihtoehtoisen totuuden määritelmään kuului myös se, että totuus on kussakin asiassa se, miltä ”itsestä tuntui”.

Eri asia on sitten, että mielipiteensä kovin herkästi lausuvia ns. asiantuntijoita on piisannut sekä vanhan totuuden että uuden totuuden aikana. Asiantuntijatkin joutuivat taistelemaan palstatilasta: räväkällä asiantuntijuudella on ollut tilausta viime vuosina. On kilpailtu riskejä ottaen, kuka ehtii ensimmäisenä oivaltamaan tulevia tapahtumia.

Voidaan sanoa, että Post-Truth Eralla on ollut tartuntapintaa varsinkin oikeistopopulistien politiikassa. Monet se on vienyt mennessään. Ero on räikeä, kun vertaa totuuskäsitettä esimerkiksi 1960-luvun vastaavaan, joka mielestäni ainakin yritti ammentaa faktat voittopuolisesti tieteestä. Lähtökohtana – poikkeukset sallittakoon - oli tieteellinen maailmankatsomus.

Sosiaalinen media on toiminut katalysaattorina totuudenvastaisessa tai totuutta miedontavassa maailmassa. Se on toiminut vaihtoehtoisen totuuden levityskanavana. En ole havainnut juurikaan hiljentymistä tällä rintamalla.

Helsingin Sanomien laajassa artikkelissa 15.4.2020 ”Totuus palaa totuudenjälkeiseen aikaan” pohditaan muun muassa postmodernin yhteyttä totuuden jälkeiseen aikaan, siis ”kaiken” suhteellistamisen näkökulmasta. Arvostan postmodernismia analyyttisena lähestymistapana. Postmoderni on totuuden etsintää uusista lähtökohdista, kun taas vaihtoehtoisen totuuden sisältö on totuuden muuntelua tai suoranaista vääristelyä. Hesarin artikkelissa nähdäänkin postmodernismi lähinnä populistien totuuspuheiden haastajana, mikä lienee oikea arvio.

Hesarin artikkelissa nähdään optimistisesti maailman ”tieteellistyvän” koronan aiheuttaminen joukkosairastumien edessä. Donald Trumpin, Vladimir Putinin, Jair Bolsonaron ja Boris Johnsonin kaltaisten valtionpäämiesten nähdään jäävän yksin ajattelutapoineen. Jää nähtäväksi tapahtuuko tosiasioiden tunnustamista tautiepidemian seurauksena vai aiheutuuko päinvastoin tinkimätöntä sitoutumista vanhaan valheelliseen ajattelutapaan. Autoritaaristen johtajien valta voi jopa kasvaa ja taikauskoinen suhtautuminen laajeta.

Olen hiukan skeptinen edistyksen suhteen. Sen sijaan uskon tiedemaailmaan jo valmiiksi orientoituneiden ottavan opiksi tapahtuneesta ja oikeasti ymmärtävän aiempaa paremmin, miten yksittäinen ”kulkutauti” saattaa tuhota osan ihmiskunnasta. Perustavaa laatua oleva kysymys on, miten tehokkaasti tieteelliseen tietoon perustuva maailmankuva etenee näissäkin olosuhteissa.

::::::::::::::::::::

Yritin sanoa edellä, että vaikka totuus kokisikin arvonpalautuksen, niin se ei koske sylttytehdasta eli Donald Trumpia ja hänen hengenheimolaisiaan. He jatkavat tyylilleen uskollisina elleivät sitten törmää harmaaseen kivimuuriin jossakin vaiheessa. Mutta voisiko olettaa ympäristön – tavallisten ihmisten – tietoisuuden tosiasioista terävöityvän?

Ei todellakaan ole mieltä ylentävää, kun Donald Trump katkaisee WHO:n rahoituksen samalla tehden terveysjärjestöstä syntipukin omiin draastisiin virheisiinsä.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Infoähkyn vallassa

Raija Kivimetsä pohti infoähkyn ominaispiirteitä blogikirjoituksessaan vuodelta 2013 muun muassa seuraavasti: ”Oletko vapaaehtoisesti talutusnuorassa? Annatko kiskoa itseäsi joka suuntaan ja juokset koko ajan, jotta pysyisit ajan tasalla? Informaatiota on tänä päivänä niin paljon, että jos ei opettele pistämään mielen kaihtimia kiinni, on vaarassa läkähtyä ja ähkyyntyä sekä myrkyttää mielensä informaatiotulvalla.” Hänellä on lääkekin vaivaan: ”Kun suojelet itseäsi ahdistavien uutisten tulvalta, saat elämääsi lisää rauhaa ja hallinnan tunnetta”.

Tämä on yksi varteenotettava näkökulma.

Joskus tulee mieleen kerettiläinen mielipide, että mitä enemmän ihmiset valittavat, etteivät saa tietoa asioista, sitä enemmän tietoa on tarjolla. Ähky syntyy siis tiedon vajeesta, tai pikemminkin sellaisen tiedon vajeesta, johon ei jakseta perehtyä, vaikka haluttaisiin. Tällaisia ajatuksia on tullut mieleen, kun seuraan koronaviruksen vaiheita tiedotusvälineistä. Ei ole mitenkään epätavanomaista, että Helsingin Sanomissa on kaksikymmentä sivua korona-aineistoa. Ja tätä jatkuu päivästä toiseen, viikosta toiseen…..

Ja hyödyllistä tietoahan sieltä toki saadaan.

Koronaviruksen oravanpyörästä on vaikea hypätä syrjään, koska informaatio tulee niin lähelle itse kutakin. Jokaisen on pakko omaksua tärkeimmät varotoimet ja seuraavaksi ollaankin loputtomalta tuntuvan tiedontulvan äärellä. Informaation hankinta tuntuu ahdistavalta, koska sairastuneiden määrä on niin suuri ja sairastuminen on kaikesta tiedosta huolimatta ainakin osin sattumanvaraista.

Lehdet täyttyvät kirjoituksista, jossa männynkävytkin analysoidaan: pyritään löytämään ikioma oivallus. Kysymys on myös kilpailusta, kuka saa sen kovimman skuupin. Otsakkeiden metsästys kiihtyy äärimmilleen tämän laajuisen pandemian kohdatessa ihmisiä. Oikein sattuu, kun jotain tahoa – milloin mitäkin – riepotellaan säälittä. Tätä sitten sanotaan median tehtäväksi: sehän on vain työtä, jota itseään kunnioittava toimittaja tekee! Tiedotusvälineille tyypillisesti sairausepidemian hoitamisesta pyritään löytämään puutteita, virheitä. Erehdyksiä sattuukin, mutta syyllisten etsintä ylittää joskus kohtuuden rajat.

Mikä syy tähän kaikkeen on koko yhteiskunnan vallanneessa infoähkyssä?

Infoähkyn yksi muoto nousee tietojen ristiriitaisuudesta. Media täyttyy tilastotiedoilla, joissa vähäisemmälläkin perehtyneisyydellä pystyy osoittamaan informaation epäselvyydet. On käynyt ilmi, että kunkin päivän sairastumistiedot ovatkin enemmän tai vähemmän vaihteleva kooste myös aiempien päivien tiedoista, jolloin vertailtavuus kärsii. Ja infoähky voimistuu. Verkon kautta tai muuten tulvivat kysymykset heijastavat nekin ihmisten epätietosuutta ja ahdistusta: voinko tehdä näin, voinko tehdä noin? Ymmärrettävää: kyyniseksi ei voi heittäytyä.

Kadulla kulkiessa huomaa, kuinka alkaa hilata itseään toiseen tienreunaan ja vastaantulija toiseen. Katseet kohtaavat tai sitten ei. Ja tämä epidemian aalto on vasta ensimmäinen aalto. Juuri nähdyssä TV-dokumentissa saimme seurata kuinka espanjantaudin kovimmat aallot Suomessa olivat kolmas (Helsinki) ja neljäs (Lappi) aalto. Kysymys on siitä, että ”periferiaan” tauti saapui vasta myöhemmillä kierroksilla täydessä voimissaan. Nyt kai sitten on toisin, sillä epidemiat liikkuvat paljon aiempaa nopeammin.

Pitkän aikaa paikkakunnalla toimineiden yrittäjien vastoinkäymiset tuntuvat pahoilta kauempaakin seurattuna. Hallituksen tukipäätökset helpottavat ainakin hetkeksi, mutta kuinka moni olisi uskonut joutuvansa tallaiseen myllytykseen vielä pari kuukautta sitten?

Infoähkyä voidaan tarkastella aikaulottuvuudella. Kun toiveista joutuu pidättäytymään kovin monta viikkoa saattaa ähky voimistua, tulee turhautumista ja ärtyneisyyttäkin. Tässäkin mielessä kysymys on kestävyyshaasteesta.

Loppujen lopuksi vielä infoähkyäkin suurempi ähky on tietämättömyydestä johtuva ahdistus! Siispä lähtekäämme siitä, että tieto suodatettuna sopiviksi annoksiksi tuo valoa hämärässä hapuiluun.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Interventio synkän yksinpuhelijan mielenmaisemaan

On kirjoja, joihin palaan kerta toisensa jälkeen. Kysymys ei ole niinkään siitä, että haluan palauttaa mieleen kirjan sisällön vaan pikemminkin siitä, että haluan elää mukana uudelleen mieleeni painuneen kirjan tunnelmissa. Tällainen kirja on muun muassa Olavi Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu”, joka ilmestyi vuonna 1946. Siinä kaivettiin esille sodan tuntoja kipeästi, liiankin kipeästi monien mielestä.

Paavolainen tuli tunnetuksi 1930-luvulla matkakirjoistaan. Elämysmatkat suuntautuivat natsi-Saksaan, Etelä-Amerikkaan ja viimeisimpänä Neuvostoliittoon kesällä ja syksyllä 1939. Näihin matkoihin liittyvät Paavolaisen kirjat ”Kolmannen valtakunnan vieraana”, ”Lähtö ja loitsu” ja ”Risti ja hakaristi”.

Viimeisimmästä matkastaan Neuvostoliittoon Paavolainen ei julkaissut kirjaa monistakin eri syistä, joskin aineistoa on jälkeenpäin muiden toimesta kerätty ja koottu Paavolaisen muistiinpanojen yhteenvetona kirjaksi saakka.

Olen nuo Paavolaisen kirjat (ja kirjat Paavolaisesta) lukenut vuosien varrella aina Matti Kurjensaaren ”Loistavasta Olavi Paavolaisesta” (1975) lähtien.

Synkkä yksinpuhelu alkaa talvisodan aattona, kun Paavolainen palaa Neuvostoliitosta - sodan uhan vallitessa - hankalaa reittiä pitkin Kreikan ja Länsi-Euroopan kautta Suomeen. Kotona häntä odottaa palvelukseenastumismääräys. Synkkä yksinpuhelu ohittaa talvisodan lyhyesti ja keskittyy jatkosotaan, jossa kirjailija palveli tiedotuskomppaniassa (TK) ensin Itä-Karjalassa ja sitten Mikkelin päämajassa. Mikkelin aikanakin hän teki pitkiä retkiä rintamalle tai sen tuntumaan. Paavolaisen tehtävänä TK-miehenä oli ”oikolukea” muiden tekstejä sodasta eli toimia ”ainekirjoituksen opettajana” ja laatia yhteenvetoja esimiehilleen tiedotusvälineiden sotauutisista. Hän myös työsti useita Karjalaa käsitteleviä teoksia. Satunnaisesti hän laati yhdessä toveriensa kanssa luonnoksia jopa ylipäällikön päiväkäskyiksi.

Synkkä yksinpuhelu on tavallaan myös ”matkakirja”. Se on paitsi kuvaus konkreettisten sotatapahtumien tapahtumapaikoista niin myös matka Paavolaisen sielun- tai mielenmaisemaan jatkosodan ympäristössä….. niin, maisemaan todellakin, sillä Paavolainen on todellinen kirjoitetun tekstin maisemamaalari. Hänellä on suorastaan pakkomielteenomainen tarve kuvata ympäristöään myös luonnon ja arkkitehtuurin yksityiskohtien näkökulmasta. Itse asiassa hän tuntee heikolla hetkellään huonoa omaatuntoa kertoessaan näistä esteettisistä näkymistä päiväkirjassaan toisten samaan aikaan taistellessa henkensä edestä etulinjassa.

Joka tapauksessa Paavolainen hämmästyttää kerta toisensa jälkeen luonnon ja ympäristön yksityiskohtien tuntemuksellaan. Paavolaisen kirjallista ääntä kun kuuntelee, herää tunne, että lukija toimii vierailijana Paavolaisen mielenmaisemassa. Välilä hän kutsuu lukijan vierailulle, välillä lukija tuntee itsensä kuokkavieraaksi, joksi tosin Paavolainen tekstillään viekoittelee.

Paavolainen itse luonnehtii kirjoituksiaan ”päiväkirjan lehdiksi vuosilta 1941-1944”. Tämä on oleellinen määritelmä, sillä hän ei sodan kestäessä selvästikään kirjannut tapahtumia tai ajatuksiaan päivästä päivään. Synkässä yksinpuhelussa kysymyksessä oli muistiinpanojen kokoamisesta elämäkerralliseksi kirjaksi. Tästä väljyydestä johtuvat monien kanssasotineiden syytökset, että Paavolaisen ”päiväkirja” ei ole autenttinen päivästä päivään etenevä sodankuvaus eikä näin ollen ole kaikilta osin paikkansa pitävää historiaa.

Synkkä yksinpuhelu on 600-sivuinen teos (alun perin kaksiosainen), jota en tässä yhteydessä rupea kokonaisuutena arviomaan. Keskityn pariin kohtaan, joissa Paavolainen pohdiskelee TK-miehen työtä suhteessa etulinjan miesten käymään sotaan. Paavolainen kirjoittaa: ”Tiedän, että sodan henkilökohtainen elämättä jääminen on se syöpä, joka kaivaa sisimpääni: Sillä sota on ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää.” Näin hän panettelee itseään ”sodan kokematta jäämisestä”. TK-mies oli ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija. Ylikriittinen näkemys estää häntä näkemästä sodasta kirjoittavien rohkeutta ja panosta kotirintaman hengen ylläpitäjänä. Vaikka TK-miesten teksteissä on mukana paljon jo aikalaistenkin helposti tunnistamaa sotapropagandaa, on osa kirjoituksista korkeatasoista esseetyyppistä aineistoa.

Paavolainen omien sanojensa mukaan riitelee ehtimiseen ”poikien” (so. muiden TK-miesten) kanssa sodan mittapuista: ”TK-miehenä oleminen on naurettava, tragikoominen korvike”, hän toteaa itsekriittisesti. Toisaalta hän väittää (jos palvelisi etulinjan) upseerina) ”pelkäävänsä ottaa vastuuta toisten elämästä”, vaikkei pelkääkään kuolemaa. Hän pyyhkäisee syrjään rintamatoverien väitteen, että kukaan ei voi itse määrätä paikkaansa sodassa.

Sitten tullaan, ehkä Paavolaisen kirjailijaminän kalvavimpaan teemaan: ”….vain aktiivinen osallistuminen sotaan voisi antaa minulle tunnonrauhan – ja oikeuden olla kapinallinen” (harvennus Paavolaisen). Paavolainen koki itsensä – ainakin jälkikäteen – sodan toisinajattelijaksi.

Yksi TK-mies saa synninpäästön: Paavolaisen sankari on suomenruotsalainen TK-rintamareportteri Gunnar Johansson (joka sittemmin menehtyi astuttuaan miinan): ”Gunnar Johansson on suurenmoinen: niin karu, epäpateettinen, miehekkään pessimistinen”. Toisessa kohtaa Synkkää yksinpuhelua Paavolainen käy läpi omia tuntemuksiaan verrattuna etulinjan rintamiesten kokemuksiin kuvatessaan erästä saunomiskokemusta: ”Pojat ovat palanneet rintamalta täynnä kertomuksia taistelujen hurjuudesta”. Paavolainen: ”Katselen ja kuuntelen tätä kaikkea katkeran kateuden ja itsehalveksunnan vallassa”. Paavolainen jatkaa: ”Istun pitkän aikaa pukuhuoneessa ja katselen noita hitaita, rauhallisia suomalaisia poikia. On järkyttävää huomata, miten melkein jokainen kantaa haavoittumisen arpia ruumiissaan” (harvennus Paavolaisen). Niitä tutkitaan, niitä näytellään ja niiden `tarinaa´ kysellään jokaisella saunan penkillä ja lauteilla”. Paavolaisen armoton suhtautuminen omaan rooliinsa sodassa herättää toisaalta epäilyksen onko hän kaikilta osin rehellinen itseään kohtaan. Hän valaisee kirjassaan mielensyövereitään itseään ruoskivalla tavalla.

:::::::::::::::::::

Paavolaisen tilityksiä lukiessa tulee tuntu, ettei hän harrastanut Synkässä yksinpuhelussa muunneltua totuutta ainakaan kaikkein kipeimmissä asioissa. Hän todella erittelee ehtimiseen omia henkilökohtaisia tuntemuksiaan. Kuitenkin häntä syytettiin totuuden muuntelusta heti kirjan ilmestyttyä. Varmaankin monipolviset tilanteet, jotka syntyivät Suomen käymien kolmen sodan aikana johdattelivat yhden jos toisenkin siirtymään kulloinkin voitolla olevan tahon puolelle.

Paavolaiselle on tyypillistä, että hän onnistuu kätkemään todellisen kantansa runsassanaisuuteen tai ilmaisee itseään sillä tavalla peitellysti, että tekstiin perehtyjä tarvitsee rivien välistä lukemista ymmärtääkseen kirjailijan tarkoitusperät. Toisaalta hän menee syväluotauksessa todellisen minänsä paljastamisen puolelle, kuten tapahtuu edellä esitetyissä TK-miehen olemassaolon edellytysten pohdiskeluissa.

Tulkitsen niin, että Paavolainen suursodan kuvaa miettiessään kääntyy jatkosodan kuluessa tietyistä Saksa-sympatioista kohti demokraattista vasemmistoliberalismia. Kaikkia Paavolaista koskevia määrittely-yrityksiä leimaa kuitenkin tietty ambivalenssi, joka estää tarkemman poliittisen tai ideologisen lokeroinnin.

Synkkä yksinpuhelu on matka ihmismielen syövereihin, josta kirjoittaja itsekin tuntuu myöntävän, että loputon pohdiskelu on pahasta hänen henkiselle hyvinvoinnilleen. Lukijan kirja palkitsee eräänlaisena mielen sopukoiden rassaajana.

torstai 9. huhtikuuta 2020

Oppia ikä kaikki, mutta…..

Sitra on toteuttanut vastikään (julkaistu 30.1.2020) tutkimushankkeen ”Elinikäinen oppiminen Suomessa 2019- ” -kyselyn. Se lähestyy niitä teemoja, joita olen käsitellyt näissä blogikirjoituksissa useasti. Olen vannonut yleissivistyksen nimiin. Katsotaanpa vastaako tutkimus tähän huutoon.

Tulosten tulkinnasta vastaa tämän kirjoittaja.

Käyn läpi ohessa mielenkiintoisimpia tuloksia tutkimuksesta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää elinikäisen oppimisen toteutumista ja mahdollisuuksia Suomessa. Tutkimuksen toteutti Innolink ja tiedonkeruu toteutettiin internetpaneelikyselynä marraskuussa 2019. Tutkimuksen kohderyhmän muodostivat 18-85 vuotiaat Suomen kansalaiset. Tutkimus perustuu 2110 vastaukseen. Sitten itse tuloksiin.

Peräti 89 prosentin (sisältää viisiportaisen asteikon kaksi ylintä valintaa eli valinnat 4 ja 5) mielestä ”Laaja yleissivistys on itsessään arvokasta”. Muutoinkin kyselyyn vastanneet antoivat korkeita arvoja periaatteellisiin kysymyksiin (kuten: ”Elinikäinen oppiminen on ihmisen perusoikeus”). Sen sijaan konkreettiset välineelliset arvot saivat vain kohtuullisen korkeita arvosanoja. Esimerkiksi ”Ihmisen tulisi kehittää osaamistaan ensisijaisesti työelämän tarpeisiin” sai vahvan puollon (arvosanat 4 tai 5) ”vain” 43 prosentilta vastaajista. Tämän voi tulkita niin, että tieto sinänsä koetaan arvokkaampana elämän kannalta kuin osaamisen kehittäminen esimerkiksi työelämää varten.

Uuden oppimisen koki merkityksellisenä yli 80 prosenttia vastaajista (hyvä!), pakkona uuden oppimista piti 18 prosenttia vastaajista. Lähes viidesosan mielestä uuden oppiminen oli siis vastenmielistä, joka pantakoon merkille.

Tärkeinä oppimisen taitoja perhe-elämän ja harrastusten yhteydessä piti 74 prosenttia vastaajista, työelämän yhteydessä vastaavasti 73 prosenttia vastaajista. Jälleen hyöty ja huvi (plus läheiset ihmiset) kävivät yhtä jalkaa. Vuorovaikutus oppimismielessä vieraiden kulttuurien kanssa sai myös erittäin positiivisen ja lupaavan arvion, 58 prosenttia vastaajista.

Uuden oppimisen tavoista korkeimmat arvosanat saivat tiedon hakeminen verkosta ja lukeminen ja/tai kirjoittaminen. Halu tiedon etsimiseen ja sen hyödyntämisen tarve osoittavat vastaajien uteliaisuuden suuntaa lupaavalla tavalla. Samaa lopputulosta tukee eräs toinen kyselyn tuloksista: lukeminen koettiin oppimisen ilona.

Valtaosa kehitti oppimista työelämässä tekemällä töitä toisten kanssa ja oppimalla toisilta. Kakkosena – selkeästi perässä - tuli uusien asioiden ja työtapojen kokeilu. Vuorovaikutus muiden kanssa on siis avain uuden oppimiseen. Kyselyn perusteella ihmiset näkivät myös, että osaaminen huomioitiin ja sitä arvostettiin työyhteisössä.

Valtaosan mielestä työyhteisössä vallitsi oppimismyönteinen ilmapiiri. Suurimmaksi esteeksi koettiin työssä oppimiselle varatun ajan rajallisuus.

Jatkuvan oppimisen sanoma on kyselyn perusteella mennyt hyvin perille, sillä suurin osa koki sen periaatteellisesti tärkeäksi. Taloudellisesti tutkintokoulutukseen ja työhön panostamisessa luotettiin työnantajan karttuisaan käteen, sillä omaan rahoitukseen eivät useimmat panostaneet.

Rohkaisevaa on, että useimmat kokivat olevansa tietoisia, mihin suuntaan halusivat osaamistaan kehittää (70 prosenttia kyselyyn vastanneista).

Työelämän muutoksen kokivat useimmat positiivisena ja kannustavana: on tärkeää oppia uutta.

::::::::::::::::::::

Kyselyn tulokset voidaan yhdistää aiemmassa blogikirjoituksessani (”Ei se työpaikkojen määrä vaan laatu….”/22.1.2020) käsittelemääni osaamisen laatuhaasteeseen. Yhdysvalloissa on kehitetty ”Job Quality Index” -mittari työpaikkojen laadun määrittämiseksi. Laadun mittarina käytetään työstä maksettavaa palkkaa. Indeksissä on kysymys siitä tarjoavatko uudet työpaikat keskipalkkaa paremmat vai huonommat ansiot ja onko työtunteja vähän vai koko työpäivän verran.

Mielestäni ”Job Quality Index” luo uuden eksaktin näkökulman työn muodostumisen käsitteeseen. Yhdysvalloissa JQI:n mukaan huonojen työpaikkojen määrä Yhdysvalloissa on ylittänyt hyvien työpaikkojen määrän reilusti ”näkyvissä olevan menneisyyden” aikana. Työttömyysluvut sinänsä ovat alentuneet finanssikriisin jälkeen ja ovat itse asiassa alimmalla tasolla 50 vuoteen, mutta JQI-indeksi on heikentynyt 30 vuoden ajan (so. uudet työpaikat ovat heikentyneet laadultaan). Entä Suomessa?

Pullonkaula on siinä, että jostakin syystä avoimiin korkeaa ammattitaitoa vaativiin tehtäviin ei hakeudu riittävästi hakijoita. Luontevin syy on (korkeatasoisen) osaamisen puute.

Kun katsoo työvoimapulasta eniten kärsivien ammattien listaa Suomessa, on nähtävissä painottumista korkeaa erikoisammattitaitoa vaativiin työpaikkoihin (sosiaalityö, lääkärit ja muut terveydenhoidon ammattilaiset, erityisopettajat, psykologit…) Ongelman täytyy olla koulutusjärjestelmässä. Mitkä ovat syyt, jos laadukkaita työpaikkoja ei pystytä täyttämään?

Mitä tapahtuu, jos muodostuu voittopuolisesti pienipalkkaisia tehtäviä ja vastaavasti jää muodostumatta korkeaa osaamista vaativia työpaikkoja tai niin kuin Suomessa tapahtuu, hyväpalkkaisiin työtehtäviin ei saada hakijoita?

Ainakin seuraavat syy-seuraussuhteet löytyivät 1) Kun työpaikkojen laatu heikkenee säännönmukaisesti, niiden palkkojen keskiarvokin alenee, 2) Kokopäivätyyppiset työt muuttuvat palvelualojen pienipalkkaisiksi osa-aikatöiksi, 3) Inflaatio ei kiihdy, kun palkat heikkenevät (siirrytään matalapalkkaisiin töihin), 4) Tuottavuus heikkenee, koska pienipalkkaisilla palvelualoilla työn tuottavuus on yleensäkin heikkoa, 5) Tilanne johtaa jatkuessaan siihen, että seuraavan sukupolven palkkataso jää useissa tapauksissa alle heidän vanhempiensa palkkatason.

Työmarkkinoilla ei siis pystytä realisoimaan Sitran tutkimuksessa esille tullutta ihmisten halukkuutta haastavampiin tehtäviin. Vai mitenkä on tulkittava Sitran kyselyn tuloksia?

::::::::::::::::::::

Sitran kysely tarjoaa hyvät eväät laadukkaampien työpaikkojen muodostumiselle Suomessa. Ihmiset ovat sekä halukkaista, että kyvykkäitä ottamaan vastaan uusien laadukkaiden työpaikojen haasteet ja ainakin oppimaan niitä varten tarvittavia taitoja. Koulutusjärjestelmän täytyy sopeutua tilanteeseen ja tarttua ongelmaa sarvista kiinni.

PS

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla oli 31.1.2020 kirjoitus (”Historiaoppiaineen asemaa on syytä vahvistaa kouluissa”), jossa otsikkoteeman lisäksi puututtiin koululaisten lukutaitoon ja yleissivistyksen puutteisiin. Havainnoijina oli joukko historianopettajia. Viesti oli karu: ”Lukeminen ei enää ole muodissa, ja etenkin omaehtoinen lukeminen on käynyt lähes uhanalaiseksi. Usein jopa lukiolaisten sisälukutaito on heikko”. Vastataanko Sitran laatiman kaltaisiin kyselytutkimuksiin vain periaatetasolla?

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Koronakriisi - kansalaisten luottamus koetuksella

Koronakriisin ollessa päällä joudutaan ihmisten välillä luottamustestiin. Suomessa on totuttu korkeahkoon luottamukseen viranomaisia kohtaan eikä kansalaisten keskinäisessä luottamuksessakaan ole tutkimusten mukaan moitittavaa, päinvastoin kansainvälisesti on mittauksessa pärjätty hyvin.

Helsingin Sanomien tuoreessa (5.4.2020) kyselyssä luotettiin vahvasti hallituksen kykyyn hoitaa koronakriisiä. Hesarin kuukausiliitteessä 4/2020 oli pitkä artikkeli espanjantaudista 1918-20, joka kiersi tunnettua maailmaa neljässä aallossa, joista Helsingissä kolmas aalto oli kaikkein ankarin. Lapissa pahin oli vuonna 1920 raivonnut neljäs aalto. Tauti siis eteni alueittain synkronissa ihmisten (ihmisryhmien) liikkeiden mukaan. Olisi todella sokki, jos korona-aaltoja tulisi useita. Johtopäätökseni on, että espanjantauti kulkeutui maailmansodan pyörteissä laivalla - miehistönkuljetuslaivalla - Yhdysvalloista Eurooppaan. Koronaviruksen leviäminen perustuu hyvin pitkälle globalisoituneen maailman lentoliikenteeseen. Aikakauden luontevin kuljetusmuoto ratkaisee.

Saavutetulla immuniteettiasteella on oma vahva vaikutuksensa taudin leviämisnopeuteen ja leviämisen laajuuteen (sekä leviämisen pysähtymiseen) eri puolilla maapalloa. Jos koronapandemia saisi lisäkierroksia, joutuisi sekä kansalaisten keskinäinen luottamus että luottamus viranomaisiin todella kovaan testiin Suomessa. Niin on pieneltä osin käynyt jo nyt.

Tarkkavaisuus ja varoitusten seuraaminen ei kaikissa tilanteissa ole riittänyt. Siitä kertokoon esimerkki:

Meillä syntyi kova kohu, kun ulkomailta tulleet lentomatkustajat eivät ymmärtäneet noudattaa varo-ohjeita purkautuessaan koneesta lentoasemalla. Tietoa oli tarjolla jo ennen lentoa lähtömaassa varsinkin, jos oli tehnyt matkustusilmoituksen (UM: ”Matkustusilmoitus kannattaa tehdä erityisesti silloin, jos matkustaa riskialttiille alueelle”). Kysymys oli siitä, miten tarkasti ohjeita noudatetaan. Ilmeisesti hyvin hatarasti, koska Suomessa jouduttiin käynnistämään laajamittainen operaatio, jonka mukaan kaikki maahantulijat opastetaan lentoasemalla asianmukaisille reiteille kädestä pitäen. Seurasi ankaria syytöksiä tiedottamisvastuun putoamisesta ministeriöiden väliin jne. Pääministerikin otti vastuuta tiedonkulun sakkaamisesta. Enemmänkin oppi oli sitä, että vain kontrollilla voitiin varmistaa ohjeiden noudattaminen. Luottamuksen tueksi piti siis rakentaa valvontajärjestelmä.

Mitkä edellytykset meillä suomalaisilla on luottamuksen puolesta vastaanottaa yhteiskuntaa horjuttavia kriisejä?

European Social Survey (ESS) -aineiston avulla voidaan tarkastella poliittisen luottamuksen tason muutosta Suomessa ja myös vertailla poliittisen luottamuksen tasoa eri Euroopan maissa. Suomalaisten poliittinen luottamus on ollut tutkimuksissa verrattain vakaata.

Luottamus poliitikkoihin -kyselyissä 2002-2017 Suomi sijoittuu Euroopan maiden (32 maata) vertailussa lähelle kärkeä Tanskan, Sveitsin Alankomaiden, Luxemburgin ja Norjan jälkeen.

Samantyyppinen tulos saadaan verrattaessa luottamusta parlamenttiin ja poliittisiin puolueisiin. Erot kärjessä ovat hyvin pieniä. Suomi sijoittuu kärkeen monissa luottamusta mittaavissa osateemoissa. Näitä ovat mm. pelisäännöistä kiinni pitäminen, korruption vastainen toiminta, ongelmien ratkominen jne.

Mitattaessa luottamuksen muutosta EU:ta kohtaan suomalaiset ovat yksi luottavimmista. Tulokset painottuvat siten, että luottamus on lisääntynyt 2020-lukua lähestyttäessä. Tämä ei ole EU-valtioiden yhteydessä mitenkään selvää, vaan Suomen tulos on poikkeuksellinen.

::::::::::::::::::

HS:n artikkelissa ”Suomessa politiikka ei näytä olevan rikki” (4.4.2020) tutkijatohtori Markku Harrinvirta arvioi luottamuksen merkitystä politiikassa Suomessa ja muualla. Erityisetsi hän kiinnittää huomiota luottamuspulaan meillä ja muualla. ”Politiikka on rikki” -slogan on omaksuttu muualla maailmassa käytävästä keskustelusta Suomeen. Tällöin puhutaan laajemmin liberaalin demokratian kärsimistä vastoinkäymistä. Pikahavaintoni on, että esimerkiksi taistelussa korona-epidemiaa (tai pandemiaa) vastaan käydään myös taistelua demokratian ja autoritaarisuuden välillä. Kumpi selviää haasteesta paremmin? Ihan näin yksinkertainen vastakkainasettelu ei ole, sillä myös demokratioissa on vaihtelevasti omaksuttu kovia toimia epidemian hillitsemiseksi.

On selvää että jotkin poliittiset tahot näkevät kriisin keskellä ja sen jälkeen mahdollisuuden toteuttaa pitkään ajamiaan poliittisia ”uudistuksia” koskien työmarkkinoita, verotusta ja yleensä yhteiskunnan palveluja. Koska suuri osa kansaa seisoo nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalla, tulee muutosten läpivientiyritykset kohtaamaan kovan vastarinnan. Luottamus yhteiskunnan toimivuuteen on tässä tärkeä jakoperuste.

Harrinvirta toteaa , että vaikka epäluottamuksen kasvu on usein esillä käytävissä keskusteluissa, se ei suomalaisten osalta näy silloin, kun asiaa selvitetään laajemmin kansalaisten keskuudessa, kuten edellä esitetyt ESS:n vertailut todistavat. Luottamuspulasta on tullut osin mantratyyppinen hokema, jota toitotetaan ympäriinsä omaksuttuna ”totuutena”.

Juuri ESS:n tutkimukset osoittavat, että suomalaisten luottamus politiikkaan 2000-luvulla ei ole kadonnut mihinkään, ei myöskään aivan viime vuosina. Harrinvirta vetää johtopäätöksen, että suomalaisten luottamusta koskevat asenteet ovat pysyneet vakaina. Luottamuksessa todettiin notkahdus vuosien 2008-2014 välillä, joka johtui osin finanssikriisin seuraamuksista, osin myös pakolaiskriisistä, sotesotkuista ja muutamista muista ristiriidoista, mutta tilanne asettui säällisen ajanjakson jälkeen.

:::::::::::::::::::::

Edellä esitetty kuvaa vallinnutta yhteiskunnallisen ”rauhantilan luottamusindeksiä”, mutta nyt vallitsee ”koronasota”, joka uhkaa perinteisiä luottamusarvoja. Tilanteen tasapainottaminen vie aikaa ja monia hermostuttaa ”ajan loppuminen”: epidemia ei taltu säällisessä ajassa ja luottamuspääoma rakoilee.

Globaalissa taloudessa kriisistä selviäminen on kytketty kansainväliseen yhteistyöhön. Mutta mikä onkaan tilanne! Meneillään oleva kehittyneiden maiden hengitystiesuojavälineiden rosvous on jotain, mitä ei saattanut odottaa. Maiden välinen luottamus on kärsinyt pahan haaksirikon.

Tällä hetkellä - kun seuraa käytävää keskustelua Suomessa - luottamus monien eri osapuolien välillä on haurastunut, tai sitten tässä on tyypillinen nettiketjuharha, jossa äänekkäimmät täysin ristiriitaisilla kommenteillaan hallitsevat ilmatilaa. Esimerkiksi useat talouselämätahot ovat jyrkähkösti vaatimassa rajoitusten purkamista ja maltillisempi terveys edellä -linja on kovan arvostelun kohteena.

Hallitus hankkii luottamuksen jatkossakin vain vakaalla linjalla, jota sitten myös noudatetaan monista vastakkaista mielipiteistä huolimatta. Nimenomaan hallituksen ja opposition rakoileva ”linnarauha” horjuttaa vakaata linjaa. Kaikkia päätöksiä uhkaa ”liian myöhään” -syndrooma. Osa haluaisi ennakoivia päätöksiä, mutta ne olisivat todennäköisesti arvailua.

Luottamuspula kärjistyy koronaexitin lähestyessä, koska samaan aikaan itse epidemia on edelleen laajenemassa. Eri edunvalvontatahot ovat kiihdyttäneet arvosteluvolyyminsa maksimiin lainkaan ajattelematta kompromissien suurta tarvetta. Selviytymispaniikki saa lisää kierroksia.

Vaatimus perinteisen strategian pykäämisestä lisääntyy. Sen tuottaminen lienee kuitenkin valistunut arvaus. Käsittääkseni vain puitestrategia on realistisesti saatavissa aikaan. Sitä täydennetään aikatavoitteiden ja sisällön osalta sitä mukaa, kun (terveys)tietoa on saatavissa.

Mitä merkitsee luottamuksen kannalta strategiamuutos, jossa epidemian leviäminen rajoitusten avulla korvautuu vähitellen laajenevalla testauksella (ja sitä seuraavalla sairastuneiden jäljityksellä)? Päämääränä on taudin leviämisen tukahduttaminen. Luottamus päättäjiin riippuu strategisten valintojen onnistuneisuudesta. Epidemian vastaisen sodan sumu ympäröi meitä kaikkia. Valmiita vastauksia ei ole.

Olemme tilanteessa, jossa kansalaiset ovat luovuttaneet osaamisvaltaa hallitukselle toivoen, että valtioneuvosto ja eduskunta tekevät viisaita päätöksiä. Luottamuksen kestäminen tai mureneminen on sidottu kykyyn toipua kriisistä.

Luottamus poliittiseen järjestelmään on ankarassa testissä. Hesarin alussa mainittu mielipidetiedustelu osoittaa, että vielä luottamus on korkealla tasolla. Siitä saamme kiittää hankittua luottamuspääomaa.

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Mökin kevät - tapahtui vuonna kakskytkakskyt……..

Kesämökkimme on ollut vuosikymmenien ajan paikka ja symboli yhteiselle tekemiselle ja yhteiselle viihtymiselle. Nyt on moni asia toisin. Talvea ei käytännössä ollut lainkaan. Tilanne on ollut se, että mökillä olisi voitu käydä melkeinpä milloin vain, mutta mitäpä sitä muuttamaan vanhaa hyvää käytäntöä. Ja se vanha käytäntö on ollut, että mökillä on käyty ensimmäisen kerran lähes systemaattisesti huhtikuun 20. päivän tienoilla. Mökkitalkkari toimii peräänkatsojana.

Sitten tuli korona! Sillä on ollut järisyttävä vaikutus elämiseen ja olemiseen. Mökille menon estyminen on tässä kokonaisuudessa mitätön asia. (Ensimmäisen vaiheen) matkustusrajoitus, joka päättyy 19.4.2020 sallisi sitä paitsi käynnin mökillä totuttuun tapaan. Henkisesti on syytä varautua kiellon pidentämiseen. Mutta nyt eletään tämän mukaan!

Monet, jotka ehtivät mökilleen - jotkut epidemiaa pakoon – ovat saaneet kehotuksen palata kiireen vilkkaan kotimaakuntaan Uudellemaalle. Viranomaset ja maan hallitus pelkäävät ihmisten levittävän tautia muihin maakuntiin, jotka ovat toistaiseksi säästyneet Uudenmaan kurimukselta. Myös pikkukunnan terveyskeskus voi kuormittua…..

:::::::::::::::::

Tänä keväänä on - toistaiseksi - pakko tyytyä muistoihin menneiltä vuosilta. Niinpä teksti seuraavassa on koottu aiempien keväiden kokemuksista.

Kevät on mökillä hienointa aikaa. Luonto herää, kuten tavataan sanoa. Seuraamme lintujen pesintää. Taistelu on joskus kova neljällä lintupöntöllämme. Erityisen aggressiivinen on kirjosieppo, joka tulee ilmeisesti hieman myöhemmin kuin sen kilpailijat ja joskus taistelu pöntöstä on kova. Joutsenet huutavat jossain hieman kauempana, mutta purjehtivat ylväinä laiturimme ohi.

Aina kun olen tullut keväällä mökille on pieni jännitys päällä. Viimeinen pätkä mökkitietä on useimmiten huhtikuun puolen välin paikkeilla lumipälvien peitossa. Aina ei ole selvitty kommelluksitta. Sama odotuksen ja jännityksen tunne seuraa mökille saakka. Onko laituri (josta osan säilytän kaiken uhallakin talven yli järvessä) vielä paikallaan ja kuinka korkealla vesi on? Entä onko veneiden ja kajakkien lukitukset ja peitot paikallaan ja niin edelleen. Ovatko myyrät tehneet tuhojaan pihalla, entä hiiret sisällä? Helpotuksen huokaus on suuri, kun useimmiten syksyn huolellinen työ palkitaan: ei ongelmia.

Mökki tarjoaa mahdollisuuden muisteluihin, sillä järven toisella puolella oli isovanhempieni maatila. Vanhan isännän – papan – kaksi poikaa rakensivat mökit täsmälleen vastakkaiselle puolelle omaamme. Omituinen ajatus käväisee mielessä: olen nyt siinä iässä, jossa pidin kahta veljestä jo ikääntyneinä. Itsestä on tuntunut, että olen aina poikavekara – paitsi aivan viime aikoina!

Veden kirkkaus on asia, josta en voisi olla kiitollisempi. Laiturin päässä näkymä on helposti 6-7 metriä viistosti eteenpäin. Ehkä joskus on ollut vielä paremmin, iäkäs enoni väittää, että 70 vuotta sitten kaikki rannat olivat vapaat järviruo´osta.

Mökillä tapahtuu pieniä odottamattomia asioita. Niinpä yksi kevään urotöistä on sisälle eksyneiden kimalaisten pyydystäminen kertakäyttömukiin ja kiikuttaminen ulos. Hyvässä lykyssä voipunut kimalainen pelastuu.

Niin luontorakas en ole, että olisin tottunut itikoihin tai punkkeihin. Keväällä yksi parhaista asioista on, että itikat eivät vielä kiusaa. Punkkien kanssa saa olla varovaisempi. Neljänkymmenen vuoden aikana moni asia on muuttunut – paitsi hyttysten esiintyminen. Niitä on joko paljon tai hyvin paljon. Eri ihmisiin niillä on erilainen vaikutus: minä kärsin niiden pistosta onneksi vain vähäsen. Nykyiset ötököiden torjunta-aineet tehoavat varsin hyvin hentoisiin hyttysiin. Toista ovat keskikesän paarmat, jotka lähestyvät kuin hävittäjät. Sitten ovat nämä uudet tuttavuudet kuten sinänsä melko vaarattomina pidetyt hirvikärpäset, joita ei juurikaan tunnettu 30 vuotta sitten. Punkit ovat sitten oma lukunsa: nyt saa tehdä punkkitarkastuksia lähes päivittäin. Borrelioosi on ikävä tauti. Oma havaintoni on, että peittävät vaatteetkaan eivät aina estä niiden kulkeutumista esimerkiksi sänkyyn. Siispä punkkitarkastus on paikallaan saunan päälle.

Mökin juhlahetki on aamun sarastus. Olen tottunut heräämään kello viiden ja kuuden välillä, joten rauhallinen aamuhetki kahvikupposen parissa on mökkioleskelun tähtihetkiä. Radio Puheen hiljainen puheensorina ja mielenkiintoiset aiheet ovat sopivaa taustaviihdykettä.

Järvi on mukava tutustumiskohde kajakin avulla. Hiljalleen lipuminen rantapenkan tuntumassa avaa uuden maailman luonnosta pitävälle. Retkillä paljastuu, että mökeillä ei käydä niin usein kuin kuvittelisi. Ihmisillä on myös muita harrastuksia ja mökillä vietetyt päivät saattavat monilla jäädä satunnaisiksi piipahduksiksi. Siispä järvellä on mukava nauttia hiljaisuudesta kajakin lipuessa kohteesta toiseen. Vain muutama sana silloin tällöin kaverin kanssa katkaisee äänettömyyden.

Joka kevät mökkeilyyn kuuluu jonkin uuden asian toteuttaminen. Tänä talvena ja keväänä se oli jätevesilain mukaisen harmaiden vesien käsittelyjärjestelmän rakentaminen. Ratkaisin omalla mökkitontilla asian sijoittamalla suodatinlaitteiston vanhaan lokakaivoon. Tulipahan tehtyä.

::::::::::::::::::::::

Mökin kevääseen kuluu erottamattomasti – koivuvaltaisen pihan takia – lehtien haravointi. Olemme helpottaneet urakkaa kasaamalla suuren osan lehdistä jo edellisenä syksynä. Silti voimainponnistus tuntuu hetken näännyttävältä. Sitten helpottaa: se on luultavasti haravoinnin siisti jälki, joka saa joka kevät uurastamaan pihapiirissä. Työ tekijäänsä kiittää! Vanhemmiten kevätsiivous tuntuu kylläkin jotenkin uuvuttavalta etukäteen ajateltuna, mutta yllättävän nopeasti vanha rutiini palaa ja työt alkavat sujua. Puuceen tyhjennys, talven tai kevään aikana pilkottujen halkojen pinoaminen, moottori- ja raivaussahatyöt, linnunpönttöjen tarkistukset, vähäisten koristekasvien ylläpito ja uusien istutus, nurmikon kalkitseminen, laiturin jatkaminen täyteen pituuteen, mökin siivous, pienten vikojen korjaus ja monet muut askareet pitävät mielen virkeänä!

Enpä olisi uskonut, että akkumoottorisaha on kelpo väline muutaman tunnin puuhailuun!

::::::::::::::::::::

Koronakevääseen kuuluu, että nyt kaikki on isommassa kädessä. Ei ole ihan varmaa tietoa milloin kevättyöt voidaan aloittaa. On varauduttava töiden siirtymiseen, ehkä sairastumiseenkin. Kaikki muutkin perinteiset työt voivat siirtyä eteenpäin.

Mökin tekniikka tuo omat toimenpiteensä, jossa joskus tarvitsen mökkitalkkarin apua. Sähköt ja vesi, siinäpä kaksi elämän eliksiirin lähdettä, joita ilman en enää tulisi toimeen. Mutta ihan silloin alussa, 40 vuotta sitten, oli aivan luonnollista sytyttää öljylamppu ja tihrustaa luettavaa sen parissa. Sitten tuli sähköyhtiön mainos: annettiin ymmärtää, että ilman sitä ei tule toimeen. Sitä paitsi: jos haluat tunnelmaa ”sytytä kynttilä”, kuten yhtiön slogan kuului (muutoin napsauta valot päälle).

Mökkiin kuuluu itsestään selvänä asiana mökkipäiväkirja, jota on pidetty 40 vuotta. Sen tarkat merkinnät välittävät tunnelmat, uurastuksen ja ylpeydentunteen aikaansaannoksista. Joskus joku voi lukea mökkipäiväkirjaa osana tapauskohtaista historiaa. Kirjoja on kertynyt nyt kymmenisen kappaletta, ja ne ovat arvokas ”muistilista” sattumuksista, mutta myös määräaikaistehtävistä ja hankinnoista. Ilman mökkikirjan tarkkoja merkintöjä olisimme pulassa.

Mökkikirja välittää kolmen – ellei peräti neljän - sukupolven käden jäljet tuleville polville. Muutos on suuri: on tunne, että mökkeily ei välttämättä ole läheskään niin tärkeä asia nykyajan ihmisille kuin se on minun sukupolvelleni. En aio kuitenkaan surkutella: aika aikaansa kutakin.

Olen itse todennut parhaaksi kesän rytmiksi kiertokulun koti – mökki – Helsingin kulttuurielämä. Toki paljon muutakin elämään kuuluu, mutta pelkistetään nyt näin. Vaihtelu tietenkin virkistää, mutta keskeinen syy kaipuulle sivistyksen pariin on varmaan uuden oppimisen nälkä, joka näin eläkeläisenäkin kiehtoo. Hyvän kontrastin kulttuuriharrastuksille tarjoaa ”villi ja vapaa” mökkielämä. No, nyt taisi tulla mukaan jo kuviteltua kontrastia…..

Mökillä viihtymisen yksi salaisuus on erityyppisten askareiden tasapainoinen rytmitys. Pitää ymmärtää pitää kahvi-, lukuhetki- ym. taukoja, jotka katkaisevat sopivasti usein junnaavan työn. Tai kuuman kesäpäivän hikisen puurtamisen voi katkaista pulahduksella tosi puhtaaseen ja kirkkaaseen järviveteen. Siinäpä yksi syy olla ylpeä Suomen luonnosta: sekä ilma että vesi ovat puhtaita. Joku Saksassa asuva sanoi kerran, että Suomessa - päinvastoin kuin Saksassa - pilvet erottuvat sinistä taivasta vasten pumpulimaisina palleroina. Laiturinpään levennyksellä selällään maaten on joskus mukava vain katsella pilvien vaellusta.

Voiko kevään kokemusta mökillä peitota mikään? No, lämmin, pimeä elokuu pihavalojen kajossa voisi tarjota hyvän vastuksen!

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Koronakriisi – keittiöfilosofin hajamietteitä

Mitä pidemmälle koronaepidemia etenee, sitä kovemmaksi käy taistelu siitä, kuka sotaa johtaa. Aluksi kaikki osapuolet olivat herttaisen yksimielisiä, että nyt ei rahoja lasketa, vaan kaiken ytimessä on ennaltaehkäisy sekä myötätunto ja tuki kärsiviä kohtaan, ja hyvä näin. Piikki oli auttamiselle auki.

Aika pian alkoivat repeilyt, joissa tapahtui irtiottoja, tietenkin opposition ja hallituksen kesken, mutta myös somekeskustelussa ja yllättäen myös presidentin ja hallituksen kesken. Nähdään varmaankin myös nopeita takinkääntöjä sen mukaan, mikä kanta tuntuu voittavalta.

Talouselämää lähellä olevat tahot vaativat yhä painokkaammin poistamaan rajoitukset. Halutaan saada liike-elämän rattaat uudelleen pyörimään. Humaanit periaatteet ovat vastassa toisella puolella: halutaan säästää kansalaiset sairastumisilta ja ihmishenkien menetyksiltä. Monet tahot pyrkivät luomaan myös edellytyksiä kompromisseille. Eri maissa on erilaisia viruksen vastaisia taistelustrategioita ja käytäntöjä, ja vasta jälkeenpäin pystytään määrittämään tuloksekkaimmat mallit.

::::::::::::::::::::

Presidentti lähetti sähköpostia hallitukselle muotoillen viestin niin, että hän olisi halunnut perustaa uuden operatiivisen asiantuntijaryhmän, eräänlaisen ”tehonyrkin” koordinoimaan toimenpiteitä.

Tosiasiassa presidentti - halusipa hän sitä tai ei – loi kuvan, että hallitukseen ei täysin luoteta. Tietenkin hän halusi antaa vaikutelman, että hänen ”nyrkkinsä” oli tarkoitettu vain hyvää tarkoittavaksi avuksi hallitukselle. Kun ajatellaan, mitä epävirallisia vaikutuskanavia tällaisella interventioelimellä on, tilanne muuttuu: onko kysymys vain hallituksen apuvälineestä? Niinistön tarkoituksena oli, että uusi nyrkki tekee ehdotuksia hallitukselle. Väittäisin että ylimääräinen elin saattaisi avata ulkopuolisille painostusryhmille mahdollisuuden tunkeutua päätöksentekoon. Sillä olisi demokraattisen päätöksenteon kannalta arvaamattomia seurauksia.

Ajattelen hyvää presidentistä, kuten olen tehnyt aiemminkin, mutta silti tulee mieleen, että hän on liiaksi kuunnellut kuiskuttelua ulkoapäin, että taistelua epidemiaa vastaan ei johdeta oikein. Ehkä joku ajattelee, että jokin harmaista eminensseistä koostuva kokoonpano toimisi hallituksen päällystakkina. Niinistö ei ottanut huomioon sitä, että hän tällä väliintulollaan herätti kummastusta tarkoitusperistään.

Ei ihme, että pääministeri ja ilmeisesti koko hallitus älähti. Tosin tämäkin tapahtui ainakin aluksi kohteliain sanamuodoin. Sittemmin julkisuuteen päästetty tarina tuli kokonaan julki. Kysymys on tyypillisestä vähitellen paljastuvasta tarinasta, jonka ei haluttu paljastuvan. Media on vasta sitten tyytyväinen, kun koko saga on kerrottu riippumatta siitä, onko paljastuminen kansakunnan kannalta ollenkaan tarpeellista.

Kummeksuin, että presidentti ei pysynyt siinä roolissa, jonka hän menetyksellisesti sovitti itselleen kriisin alkupäivinä eli toimi ”kansakunnan isähahmona” joka pyrki (onnistuneesti) lohduttamaan ja tukemaan tavallista ihmistä ja yrittäjää. Täytyy olla kova paine – joko sisäinen tai ulkoinen – että päädyttiin tähän lopputulokseen.

::::::::::::::::::::::

Presidentin on nähty meneillään olevassa kiistassa pyrkivän laajentamaan omaa turvallisuuspoliittista rooliaan perinteisen turvallisuuspolitiikan ulkopuolelle. Tässä on perää, sillä Niinistö on puuttunut muutoinkin turvallisuusajattelun liepeillä sellaiseen, mikä on katsottu kuuluvan sisäpolitiikkaan ja hallituksen rooliin. Näyttää siltä, että hallitus taistelee parlamentarismin puolesta ja presidentti pyrkii johtajakeskeisempään johtamistyyliin.

Maailmanlaajuisesti käydään taistelua autoritaarisen johtamisen ja demokraattisen johtamisen välillä. Suomessa tästä kaksintaistelusta nähdään vain häivähdys, koska olemme kuitenkin sitoutuneet niin perusteellisesti länsimaiseen liberaaliin järjestelmän. Meneillään oleva koronakriisi on yksi testi, jolla arvioidaan yhteiskuntajärjestelmien tehokkuutta kriisitilanteessa. Siksi on tärkeää seurata Ruotsin pärjäämistä huomattavan liberaalilla hallinnolla verrattuna melkeinpä mihin maahan tahansa muuhun maahan. Onko Ruotsi siis jälleen kerran demokraattisen järjestelmän lipunkantaja, ja miten se valitsemassaan roolissa pärjää? Onko se ottanut riskin, joka käy kalliiksi vai onko se onnistunut pelastamaan Ruotsin pahimmilta taloudellisilta takaiskuilta?

:::::::::::::::::::::::::

Unto Hämäläinen esitti Ylen aamu-TV:ssä, että presidentin ja hallituksen välisessä kiistassa on kysymys sukupolvikuilusta. Niinistö on vanhan liiton miehiä ja nuoret (naiset!) haluavat pitää otteen hallussaan yhdessä asiantuntijaorganisaatioiden kanssa. Tässä analyysissa voi olla perää.

Hallituksella on nytkin valtiosihteeri Mikko Koskisen johtama koronatyöryhmä, joka käsittääkseni pyrkii toimimaan koordinoijana eri ministeriöiden välillä. Sen roolina on toimia varsin näkymättömänä taustavalmistelijana. Ihan kaikki ei mennyt putkeen. Virhe tapahtui, kun lentoliikennettä ei pystytty hallitsemaan, vaan luotettiin liiaksi lentomatkustajien omaan harkintakykyyn. Valvonta ja toimenpiteet hajosivat eri ministeriöiden väliin. Koordinaatioelin ei tässä kohtaa onnistunut tehtävässään.

Osin em. syystä pääministeri Marin ilmoitti tiedotustilaisuudessa 1.4.2020 valtioneuvoston kansliaan perustettavasta operaatiokeskuksesta, joka selvästikin on hallituksen työrukkanen.

:::::::::::::::::::

Nykyistä kriisiä on verrattu 1990-luvun alun lamaan. Minusta näytti tuolloin, että hallituksen johto keskitti itselleen kaiken vallan ilman mitään ulkopuolista ”koordinoivaa nyrkkiä”. Hallituksen ydinryhmä (Aho ja Viinanen) oli se äärimmäisen typistetty nyrkki.

Tuntuu luontevalta ajatella, että 1) 1990-luvun suuri lama, 2) finanssikriisi ja 3) tämä nyt meneillään oleva kriisi ovat kaikki omanlaisensa. Niillä on toki yhteisiä piirteitä, mutta myös eroavuuksia. Suuri ero syntynee siitä, että nykykriisin kesto ei lyö vertoja kahden aiemman katastrofin kestolle. Odotan siis, että koronakriisi on selvästi lyhytaikaisempi.

Vielä yksi kysymys:

Onko tässä koronakriisin synnyttämän kriisin hoidon arvioinnissa kysymys naisenemmistöisen hallituksen aliarvioinnista? Tämäkin kysymys on syytä nostaa pöydälle, vaikka todistaminen onkin vaikeaa.