maanantai 28. maaliskuuta 2022

Nato-keskustelua johdetaan gallup-kyselyjen ja uutisoinnin otsakkeilla

 


 Nato-kannatus näyttää mielipidemittauksissa nousseen pysyvän tuntuisesti yli 50 prosenttiin. Natoon menoa vastustaa viimeisen Helsingin Sanomien kannatusmittauksen mukaan 21 prosenttia vastaajista.

Median uutisointi on ollut jo pitkän aikaa Nato-myönteistä. Kuitenkin kansalaisten Nato-vastaisuus oli kestävän tuntuisesti vallitseva tila. Dramaattista muutosta ei ehkä olisi tapahtunut lähitulevaisuudessakaan ellei Putin olisi käynnistänyt lähes kaikkien tahojen tuomitsemaa  suvereeniin valtioon kohdistamaa ryöstöoperaatiotaan helmikuun lopulla.

Mielenkiintoista edellä mainitussa Hesarin teettämässä kyselyssä oli johdannon sanamuoto. Asiaa kysyttiin seuraavasti: ”Natossa on tällä hetkellä 30 ja EU:ssa 27 jäsenmaata. EU-maista 21 on myös Naton jäseniä. Mitä mieltä Te olette, pitäisikö Suomen liittyä Naton jäseneksi vai ei?” Tämä näyttää muodostuvan pysyväksi kyselysanamuodoksi. Miksi ei kysytty suoraan Nato-kannatusta (-vastustusta), vaan johdattelevan lauserakennelman kautta.  Tulos tuskin olisi oleellisesti muuttunut yksinkertaistamalla kysymystä, mutta kiinnitti huomiota, koska gallupien tulosten otsikoinneilla muutoinkin pyritään vaikuttamaan mielipidetiedusteluissa esiintyviin kantoihin Nato-myönteiseen suuntaan.

Käänne on tapahtunut niin nopeasti, että Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla ällistyttiin  mielipidetiedustelujen tulosten suunnasta. Lehti kirjoittaa 23.3.2022 : ”Myös ei-ääniä tarvitaan Nato-keskustelussa”(!).  Onko lehden päätoimittajilla huono omatunto omien Nato-myönteisten kirjoitustensa vaikutuksista vai mikä mahtaa olla kannanoton syy?  Nato-mielisten voitto näyttää nyt saavutetulta. Hesari epäilee,  että ihmiset on peloteltu äänestämään Naton puolesta ja nyt sitten lohdutuksena häviäjiä pyritään rohkaisemaan pitämään pintansa! Pelko tai varovaisuus tällaisessa asiassa on huono merkki sananvapauden kannalta. Eihän kenenkään pitäisi pelätä vastata kyselyihin siten kuin oikealta tuntuu.

Vielä pari kuukautta sitten presidentti Niinistö moitti mielipidetiedusteluja niiden ”ehdollistamisesta”:  ”Jos valtion johto kannattaa liittoutumista,  niin…”  jne.  

Nyt on käynyt ilmi, että Ruotsin kanta ei ole lainkaan selvä,  jos Suomi kannattaisi hakuprosessin käynnistämistä. Kiihko tai hurmos on vallannut monet Naton kannattajat: mukaan vaan,  jos siltä tuntuu,  ja Ruotsista viis! Olisin hyvin varovainen tässä kohtaa. Molempien kannalta paras vaihtoehto olisi pidättäytyä toistaiseksi jyrkiltä kannanotoilta.

Mielipidetiedustelujen ohella johtavat mediat ja monet johtavat poliitikot ovat kiirehtineet liittymishakemusta ennen kuin valtionjohto on lausunut kantansa asiassa. Tulee tunne ahdistavasta painostamishalusta. Ja gallupit ovat lisännet painostusta.  Hitaasti kiiruhtaminen olisi tässäkin yhteydessä paras valinta. Mikään viime vuosikymmenien historiassa  ei osoita, että hosuminen on tarpeen.

Hätä on siinäkin mielessä aiheeton, että ainoa asia, jota Venäjä Suomen puolelta pelkää on,  että maatamme käytetään astinlautana Venäjää vastaan kohdistuvaan hyökkäykseen. Juuri Natoon liittyminen tulkitaan Venäjällä uhkaksi maan  turvallisuudelle.

Hesarissa julkaistiin 18.3.2022 mielipidetiedustelu, jossa mitattiin kymmenkunnan väitteen avulla Suomen Nato-jäsenyyttä puolustavien argumenttien kannatusta ja vastaavasti Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan olevien argumenttien kannatusta. Itse tutkimuksesta kävi ilmi,  että sekä Nato-jäsenyyttä vastaan puhuvien argumenttien että Nato-jäsenyyden puolesta puhuvien argumenttien kannatus oli 84 prosenttia kyselyyn osallistuneiden joukossa. Suo siellä vetelä täällä.

Vastaajista 57 prosenttia vastusti Natoon liittymistä sen takia, että suhteet Venäjään huononisivat. Suomalaisten sotilaiden joutumista sotaan Suomen ulkopuolella piti Natoon liittymisen vastustuksen perusteena 52 prosenttia vastaajista.

Johtopäätös on, että kysyttäessä tarkemmin mielipiteitä Nato-kysymyksestä kuva monipuolistuu, ja mielipidekirjo avautuu laajemmin. Nimenomaan ”en osaa sanoa” -vastausten prosenttiosuus korostuu. Mielipidekirjo on  siis edelleen vakiintumaton.

Monet varsinkin Natoon liittymistä kannattavista ovat olleet kansanäänestystä vastaan aiemmissa vaiheissa,  kun Natoa vastustavilla oli selvä enemmistö kannatuskyselyissä. Tilanne on muuttunut,  kun gallup-kannatus on heilahtanut Natoon liittymistä puoltavaksi. Nyt kansan enemmistön mielipiteeseen vedotaan herkästi,  vaikka varsinaisen kansanäänestyksen kannalla ei ollakaan.

 

lauantai 26. maaliskuuta 2022

Kun järki lakkasi selittämästä maailmaa


 

 

Helsingin Sanomien artikkelissa ”Tunne syrjäytti järjen kielenkäytössä” 22.3.2022 referoitiin hollantilais-amerikkalaista tutkimusta,  jossa määritettiin aika-akselilla järki- ja tunneilmaisujen suhteellista ilmenemistiheyttä useantyyppisissä tietolähteissä (lehdet, kirjat ym.) 1850-luvulta aina nykypäivään saakka. Tuloksista vedettiin yhteenvetona päätelmä, että 1980-luku muodostaa taitekohdan rationaalisuuden (järkiperäisyyden) ja intuition (tunneperäisyyden) välillä.  1980-luvulle saakka rationaalisuus kasvoi ripeästi intuition (tunnevaltaisuuden) pysyessä maltillisella laskevalla tasolla. Intuitiota sisältävät tekstit räjähtivät kasvuun 1980-luvulta eteenpäin. Rationaalisuuteen liittyviä teksteissä ilmeneviä sanoja olivat mm. analyysi, data, raja-arvo, järjestelmä, prosentti, määritellä, koko. Intuitioon liittyviä sanoja taas olivat mm. kuvitella, viisaus, mieli, luulla, uskoa, todellisuus, tuntea, vaistota……

Mielenkiintoisia tutkimustuloksia, koska olen pohtinut samoja asioita ilman tieteen tukea, siis ”sormituntumalta” eli ajattelun varassa. Olen siis joillakin tarkennuksilla täydennettynä päätynyt samaan tulokseen kuin tieteellisellä  menetelmällä on nyt vahvistettu. 

Joudun tässä kirjoituksessa tyytymään Hesarin artikkelin – sinänsä valaisevan referoinnin – esittelyyn ja siitä vedettäviin johtopäätöksiin. Alkuperäistä tutkimusta ei ole käytettävissäni. Esimerkkinä omakohtaisesta asian pohdinnasta lainaan ohessa blogikirjoitustani  vuodelta 2013:

Blogikirjoituksessa ”On monta 1960-lukua”, 30.12.2013 totean seuraavaa: ”Ihminen on sitä, mitä odottaa…. Juuri odotus on vallankumousten – myös 1960-luvun arvokumouksen – voima, mutta samalla pettymyksen siemen. Kehitys ei kehittynyt yhä paremman yhteiskunnan suuntaan, kuten moni kuvitteli. Viimeistään 1990-luvun alun lama palautti maan pinnalle”.

Saman kirjoituksen toisessa kohtaa totean: ”Tuon vuosikymmenen (1960-luku) kesto oli ja on eri ihmisten arvioissa eripituinen. Monet arvoradikaalit asettavat vuosikymmenen alkamisajankohdaksi karkeasti vuoden 1965 ja monet haluavat päättää sen vuosikymmenen vaihteeseen.”

Minulle tuon ajan optimismi liittyi oleellisesti tieteelliseen edistykseen. Jälleen lainaus blogikirjoituksestani: ”Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? No, mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä. Osana järkiperäisyyden voitonmarssia oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!  Etsittiin totuutta tiedemaailmasta.”

Ja vielä lainaus kirjoituksestani: ”Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen.” Tulevaisuuden tutkimuksen tähti oli 1960-luvun alussa Herman Kahn. Hän ennusti optimistisesti, että ydinsodalla voi olla voittaja. Tätä voisi sanoa jo ylioptimismiksi tai karhunpalvelukseksi optimismille.

Ja lainaus jatkuu….

”Uschanov (viittaan blogikirjoituksessa Tommi Uschanovin teokseen ”Hätä on tarpeen”, Teos,  2015)  kiinnittää aivan oikein huomiota sosiologian ja yhteiskuntatieteiden ja psykologian nousuun noina vuosina. Yhteiskunta nähtiin rationaalisena yksikkönä, jota voitiin tutkia matemaattisen tai tilastollisen tarkasti. Tästä loogisena seurauksena oli, että katsottiin, että yhteiskuntaa voidaan ohjata järkiperäisesti. Tämän ajattelun äärimmäinen muoto oli kybernetiikan (yksinkertaistaen: mallintamisen soveltaminen yhteiskuntatieteisiin) läpimurto humanistisissa tieteissä. Vastaavasti historiatiede menetti asemaansa, kun tieteellinen huomio keskittyi siihen olemiseen ja elämiseen, jota parhaillaan elettiin. Vielä tarkemmin: nykyisyys uhkasi kadottaa menneisyyden ja tulevaisuus nykyisyyden!”

Ja lainaus jatkuu edelleen….

”Toisaalta Uschanov esittää näkemyksen, että optimistinen usko tieteen voimaan ei ole kadonnut mihinkään verrattuna 1960-lukuun. En minäkään väitä sellaista. Kysymys on mielestäni siitä, että 1960-luvulla ajan henki oli poikkeuksellisen tiedeluottavaista, jopa niin, että mikään haaste ei tuntunut liian suurelta. Samaan aikaan uskomustiedon oli erittäin vaikeaa murtautua läpi läntisissä maissa (ja Neuvostoliitossa, jossa vallitsi ”sosialistinen tieteellisyys”). Mielenkiintoni kohdistuukin siihen, miksi luottamus tieteelliseen näkemykseen aaltoilee ajan mukana. Muistisopukoista kaivelen Yhdysvaltain presidentin pitäneen 1920-luvun alussa järjettömänä Darwinin oppien kyseenalaistamista. Ei kulunut montaa vuotta, kun joissakin osissa Yhdysvaltoja levisi kulovalkean tavoin uskomusperäinen ajattelutapa.”

Eräänlaisena synteesinä viittaan vielä toiseen vanhaan blogikirjoitukseeni ”Optimismin aikaa etsimässä” (8.4.2019):

”Olen toistuvasti tuonut esille, että järkiperäisyyden kasvu oli 1960-luvun ilmiö (lähtökohtia voidaan toki etsiä jo 1950-luvulta). Rationaalisuuden voittoa ei ole ihan helppoa osoittaa todeksi. Yritetään kuitenkin! Tommi Uschanov viittaa sanomalehtianalyyseihin, missä tiettyjä järjen ylivoimaa ja ratkaisukeskeisyyttä osoittavat sanat esiintyvät noina ”järjen vuosina” tiheämmin kuin muina aikoina. Tällaisia sanoja ovat ”vastaus”, ”ratkaisu”, ”nyt”, ”juuri nyt” ja ”juuri parhaillaan”. Viisikymmentäluku näyttäytyy ikään kuin ”järjenkäytön herruuden” nousua ennakoivana vuosikymmenenä.

Tommi Uschanov siis viittaa käyttämissään lähteissä samoihin johtopäätöksiin, mitkä nyt tulevat esille uudessa hollantilais-amerikkalaisessa tutkimuksessa. Eli asiassa voi olla vinha perä.

:::::::::::::::::::::::::

Olen edellä esitetyissä lainauksissa korostanut 1960-luvun tieteellisyyttä. Se on siis itse asiassa osa vuosikymmeniä kestänyttä pidempiaikaista kehitystä kuten Hesarin referoimasta hollantilais-amerikkalaisesta tutkimuksesta käy ilmi.  Miksi itse olen kokenut aika-akselin 1960-lukua koskevan osion niin tärkeäksi? No, koska itse elin silloin herkästi vaikutteita ottavaa koulupojan elämää. Tunsin tieteellisen innostuksen voiman. Vastaavasti blogikirjoituksissani 1960-lukuun liittämäni ilmaisut ”optimismi” ja ”(positiivinen) odotus” ajan ilmiöinä ovat täyttymättömyydessään aiheuttaneet minussa turhautuneen pettymyksen tunteen tultaessa 2000-luvulle, jossa ”totuuden jälkeinen aika” on saanut jalansijaa ja jopa muodostunut joillakin tahoilla vallitsevaksi.

Uschanov valitsee optimismin ilmenemisen ”optimaaliseksi” vuodeksi vuoden 1965. Toki hän lieventää näkökohtaansa toteamalla, että hän tarkoittaa viiden vuoden jaksoa kyseisen vuoden tienoilla. Tähän ei kannata takertua, sillä tavoitteena on symboloida ajankohtaa sellaisten tapahtumien näyttämönä, jotka johtavat ajatukset optimismiin.

Toki tiede on saavuttanut 1980-luvun jälkeenkin ennenkuulumattomia virstanpylväitä, ei kahta sanaa. Ajanjakson 1980-luvulta nykypäivään kuvaamiseen käyttäisin muista yhteyksistä tuttua  käsitettä  ”polarisoituminen”: on edetty ripein askelin tieteessä, mutta  samalla vastavoima ”intuitiivisuus” tunnevaltaisuusmielessä  on lyönyt läpi. Voidaan myös vetää johtopäätös, että intuitio ja päättelevä äly  muodostavat sinänsä toimivan kokonaisuuden, joten intuition varassa syntyvää ajattelua (oivallusta) ei ole syytä vähätellä. Tässä kirjoituksessa  kuitenkin rajaan intuition käsittämään tunnevaltaisuuden,  joka on saanut yhä vaikuttavamman aseman ajattelussa 1980-luvun jälkeen ja varsinkin 2010-luvulla. Sen myötä syntyivät käsitteet fake news, totuuden jälkeinen aika, vaihtoehtoinen totuus, valeuutinen ja käsitys,  että jokaisen omakohtainen totuus on yhtä arvokas kuin kenen muun tahansa totuus. Jokainen oli oman totuutensa vartija. Tieteelliset näkökohdat olivat toissijaisia.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mistä muutos järkiperäisyyden vahvistumiseen ennen 1980-lukua voisi johtua? Hesarin artikkelissa selitetään asiaa tieteen ja teknologian nopealla kehittymisellä aikavälillä 1850-1980 hyödyn langetessa ”kaikille”. Tieteen asema lujittui kulttuurissa.

Sen sijaan haasteellista on koettaa selittää 1980-luvun muutos, jossa  intuitio voimistui.  Yksi selitys voisi olla taloudellisen eriarvoisuuden kasvu.  Vaurauden hedelmät eivät ole jakautuneet tasaisesti vaan polarisoituen: seurauksena tieteen voitot vastaavasti  eivät jakautuneet enää tasaisesti kaikille ja tämä näkyi tieteen suosiossa. Vaurauden epätasaisen jakautumisen ohella voi olla kysymys myös (vaurauteen usein liitetystä) elitisoitumisesta. Tavallinen  kansa vierastaa kaikkea elitistiseksi miellettävää: maailmankatsomusta, ajattelua, elämäntapaa, ammattia jne. pyrkien luomaan oman tieteellisyyteen skeptisesti suhtautuvan ”vaihtoehtoisen” todellisuuden.

Tutkijat panivat myös merkille, että me”-pronominin käyttö väheni ja ”minä”-pronominin lisääntyi siirryttäessä 1980-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan. Yksilökeskeisyys siis lisääntyi ja sitä tukevat muut havainnot yhteiskunnallisessa kehityksessä.

Tutkijat päätyvät loppuarviossa siihen,  että kysymys on ”keinulaudasta” kahden perusluontoisen ajattelun välillä: päättely vastaan intuitio. Jotta päästäisiin eteenpäin,  haasteena on siis järjen ja tunteen yhteensovittaminen.

Oman intervention tähän keitokseen tuo sosiaalinen media, joka varmaankin on heikentänyt objektiivisen tiedon tavoittelun merkitystä ja asemaa 2000-luvulla.  Internetin piti nostaa väestön yleissivistyksen tasoa ja tavallaan avata tieteen portit kaikille ihmisille. Niin on osin käynytkin, mutta osin kävi päinvastoin. Tuntuu kuin osa porukasta sanoutuisi irti aiemmin totuudeksi koetusta. Fake news ja vaihtoehtoiset totuuden lähteet rehottavat ja heikentävät internetin kiistatonta yleissivistävää ja tieteellistä merkitystä. Muutakin on tapahtunut: kuka tahansa voi toimia ”asiantuntijana” ja asiantuntijuuskin  on osittain rapautunut ja rajautunut aikojen kuluessa hyviksi tai vähemmän hyviksi spekulaatioiksi.

Rationaalisen ajattelun vastavoimana tunneperäisyys on osa infoähkyn kiihdyttämää populismia. Kaikkialle tunkeva tietomäärän kasvu on omalta osaltaan johtanut populistisiin yksinkertaistuksiin: maailma seis!  Ympäröivä elämänpiiri halutaan nähdä selkeämpänä ja ”ymmärrettävämpänä”  kuin se on. Tämä lienee yksi syy hollantilais-amerikkalaisen  tutkimuksen ”sanastomuutoksiin”. 

Kynnys tiedon lähteille pääsystä on mataloitunut todella huomionarvoisesti,  mutta samalla tiedon laatu on runsastunut ja heikentynyt. Tiedon puoskarointi on lisännyt intuitiivista ja tunneperäistä tiedontuotantoa.  

Voisiko intuitiivinen vaihe saavuttaa kyllästymispisteen ja ”uusrationalismi” voittaa (jälleen) alaa? Vai  voisivatko rationaalinen ja intuitiivinen synnyttää edellä mainitun hedelmällisen synteesin?

 

 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Asetu vihollisesi asemaan

 

Tarkastelen seuraavassa nykyisiä kriisejä – ja erityisesti Ukrainan sotaa joidenkin toisen maailmansodan jälkeisten konfliktien näkökulmasta. Voitaisiinko niistä oppia jotakin? Erityisesti 1960-luvulla Yhdysvaltain puolustusministerinä toimineen Robert McNamaran (1916 -2009) kautta pyrin löytämään kultajyväsiä nykypäivän ratkaisuille niin mahdottomalta kuin se tuntuukin.

Robert McNamaran ura kulki onnellisten tähtien merkeissä pitkään. Tultuaan puolustusministeriksi vuonna 1961  hän oli aikakauslehtien kansikuvapoika, jolta odotettiin suuria hänen poikkeuksellisen lahjakkuutensa takia. Vietnamin sota kuitenkin leimasi hänet. Vaikka nimitys ”McNamaran sota” ei olekaan reilu häntä kohtaan, tuotti puolustusministeri niille, jotka odottivat paljon häneltä myös ministerinä, pettymyksen. Muistelmissaan ”In Retrospect”, kuin myös McNamarasta kertovassa Errol Morrisin dokumentissa ”The Fog Of War” ja lukuisissa haastatteluissa, joissa hän pui historiaa, McNamara toi hyvin henkilökohtaisen näkökulman historian tarkasteluun. Hän oli kriittinen omaa toimintaansa kohtaan ja myönsi tehdyt virheet, josta maine pikemminkin kasvoi.

Häntä voidaan pitää teknisenä ja innovatiivisena numeromaanikkona. Teknokraattina hän kuitenkin kenties liiaksi luotti älyynsä. Kansainväliseen politiikkaan sisältyy irrationaalisia tekijöitä, jotka eivät ehkä avautuneet kliinisen älyn miehelle. Kun hän arvioi toimintaansa vanhoilla päivillään, laskelmoiko hän silloinkin? Ehkä hän tajusi, että kun kritiikki kuitenkin leimaa hänen uransa joitakin osia myös sitten, kun aika jättää hänestä, oli parasta osallistua kritiikin muokkaamiseen jo omana elinaikana.

McNamaran rationaliteettia kuvaa hänen tehtävänsä toisessa maailmansodassa: hän laski silloiselle esimiehelleen Curtis LeMaylle  (kuulemme hänestä vielä!) pommikoneiden optimaalisia lentokorkeuksia tuhovaikutuksen saamiseksi mahdollisimman suureksi.

Ukrainan sodan kohdalla rationaalisen ajattelun ja irrationaalisen ajattelun vastakkainasettelu  on silmiinpistävää. Läntisessä maailmassa me ajattelemme hyvin perustein , että järki ja järjen käyttö on puolellamme ja vastapuolen järjettömät ratkaisut edustavat irrationaalisuutta. Tämän ajattelun haastaminen on turhaa, en edes yritä sitä, mutta jokin ratkaisu irrationaalisuus/rationaalisuus -ajattelun ulkopuolella tai ”tuolla puolen” täytyy olla.

McNamaralla oli myös sivistystahtoa: hän halusi mielestäni aidosti varustaa tulevat sukupolvet opetuksilla, jotka hän oli kerännyt pitkän uransa aikana. Tästä osoituksena dokumentti The Fog of War on muokattu oppitunneiksi (Eleven lessons from the Life of Robert S. McNamara). Tietenkin hän oli kaikkitietävä, mutta hän oli myös riittävän nöyrä tehdäkseen selväksi, että hän on erehtyväinen. Hän ikään kuin haastaa perinnöllään meidät, jotka elämme tätä päivää  älylliseen ponnisteluun paremman maailman saavuttamiseksi. Mutta olisiko tästä apua Putinin kuvottavan ristiretken järjelliseen ratkaisuun?

Fog of Warissa on loistava loppujakso, joka paljastaa jotakin hyvin syvää McNamarasta ja ihmisen psyykestä yleensä. Jakso on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä suunnattuna eteen ja ohjaaja Morris haastattelee McNamaraa. Tämä ajaa itse autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta? Maallikko voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe, miksei samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa osuuttaan siinä. Mutta McNamara on tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo, että sen myöntäessään hän olisi ”son of a bitch”, piruparka, paskiainen. Hän toimi presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan oli vielä mahtavampi mies: Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.

Miten taitavasti McNamara  käsitteleekään  todellisuutta Fog of Warissa, jossa hän - vanhoilla päivillään - ottaa argumentointitilan haltuunsa ja luo oman tarinansa. Kuuban kriisistä (kuten Vietnamistakin). Hän ”avusti presidenttiä” rauhan aikaansaamiseksi, kun toiset - esimerkiksi kenraalit - halusivat sotaa. Kennedy äänitti sodanjohtokeskuksen, neuvotteluhuoneen tapahtumat salaa. Nauhalla McNamara on huomattavan haukkamainen….  Ehkä kuitenkin jälkikäteen Robert McNamara ymmärsi parhaiten, mistä oli kysymys: Hän nimittäin tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu ajatukseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan. Kuuban kriisissä tässä onnistuttiin. Emme ole Ukrainan sodassa vielä näin pitkällä,  emmekä ehkä koskaan yllä samaistumaan toisen puolen asemaan, mutta tähdellistä sitä mahdollisuutta olisi kuitenkin miettiä. Nyt ollaan vasta vaiheessa,  jossa päinvastoin retorisesti  syytellään vastapuolta. Vasta kun Vietnamin sodasta oli kulunut kymmeniä vuosia,  Robert McNamara tajusi,  että Vietnamin sota oli sisällissota, johon ulkopuoliset suurvallat sekaantuivat omassa kylmän sodan logiikassaan. Kaikki julmuudet olivat siinä vaiheessa jo takana päin.

:::::::::::::::::::::::::::::

Sheldon M. Stern toteaa kirjassaan The Cuban Missile Crisis in American Memory (2012), että historian kulun arviointi ei ole palapelin kokoamista, vaan epäsopivuuksia ilmenee aina. Palapeli ei tule koskaan valmiiksi, vaikka olisi kuinka varmat faktat käytössä. Ainakin on hyväksyttävä palapelin palojen epätarkkuus.

Liioin ei mukanaolevien mielipiteen muodostus ollut kriisin aikana johdonmukainen. On jännittävää seurata, kuinka joissakin tapauksissa vahva mielipide murenee muiden keskusteluissa mukana olevien vaikutuksesta. On niitä, jotka ovat enemmän muiden vaikutukselle alttiita ja niitä, jotka kerran päätettyään jotain pysyvät kannassaan, vaikka logiikka ympäriltä katoaisi. Kirotut nauhat! Ne pilaavat monen paikalla olijan hienon tarinan oikeassa olemisesta!

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tämänkin päivän kriisien (ml. Ukraina) ratkaisu löytyy agendalta, jolla joku mukana olevista valtionpäämiehistä pystyy irtautumaan ympäristön paineesta käyttäytyä juuri tietyllä tavalla – tavalla, jonka ”vallitseva mielipide” sanelee. Ehkä Kennedyn menestyksen ydin Kuuban kriisissä oli kyky irtautua kylmän sodan rautaisesta logiikasta, ottaa riski kasvojen menetyksestä ja toimia asiantuntijoiden enemmistön kantaa vastaan.

Paine samanmielisyyteen on nykyisinkin hirvittävä. Heikkoutta ei saa osoittaa. Argumentoinnin pitää olla suoraviivaista, rintaman minkään kohdan ei saa pettää. Parempaa argumentointia rauhan puolesta vaativat leimataan toisen osapuolen trolleiksi.

Viimekätinen vastuu luo vastuullisuutta kannanottoihin. Olen pannut merkille, että presidentti Niinistön ajattelussa heijastuu tämä vastuuntunto Natoon liittymispuheiden yhteydessä. Muut voivat käyttää sanaa vapaammin. Tämä asetelma on syytä pitää mielessä Niinistön toimia arvioitaessa. Niinistön tavoittelema geopolitiikan hienovarainen ymmärtäminen ei ole minkään tahon mielistelyä vaan realiteetti.

Tuntuu ajoittain siltä, että suuresta sodasta on kulunut liiaksi aikaa. Viehtymys kierrosten lisäämisen kansainvälisessä jännityksessä on silmiinpistävää. Kuuban kriisi voisi olla herättäjänä tilanteesta, jossa jo itse asiassa ylitetiin sodan käynnistymisen momentum, mutta ihmeellisesti molempien suurvaltojen johtajat hallitsivat tilanteen.

Kuuban kriisissä oli niitä, jotka pettyivät, kun ydinasein käytävää sotaa ei saatu aikaiseksi. Moni kenraali turhautui. Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja, sama mies,  joka käski McNamaran suuren sodan aikaan laskemaan  julmimpia pommikoneiden lentokorkeuksia. LeMayn oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella Kuuban kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän totesi, että Yhdysvallat on kriisin voittaja, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi voitolla. Tähän LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä ne jäljettömiin!”.

McNamara on oikeassa, kun hän sanoi Fog of Warissa, että tällaisissa kriiseissä ”järki ei pelasta meitä”. Tarvitaan jotain suurempaa. Mitä se on? Ehkä tarvitaan juuri toisen asemaan asettumista vaikka se tuntuisi kuinka mahdottomalta  ja lahjomatonta moraalia sekä korkeaa eettistä vakaumusta, muutoin joudutaan sotapelien hirviömäiseen kierteeseen.

Ehkä tähän voisi lisätä vielä sen, mitä JFK sanoi ystävälleen John Kenneth Galbraithille ohjuskriisin jälkeen: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”. Kun tänä päivänä kuuntelemme fakkiutuneita asiantuntijoita, on syytä pitää mielessä tämä Kennedyn lausahdus.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Nyt meneillään olevassa kriisissä on yhtymäkohtia Kuuban kriisin aikuiseen tematiikkaan. Kylmän sodan retoriikka oli häikäilemätöntä. Wienissa, Hrustsevin ja Kennedyn huippukokouksessa vuonna 1961 Hrustsevin oli näytettävä omilleen, millainen mies hän on: hän syytti toistuvasti Kennedyä yrityksistä nöyryyttää Neuvostoliittoa. Hrustsev hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia”. Hrustsevin oli oltava kova, sillä arkistot ovat paljastaneet, että hänen takanaan Moskovassa oli todella kovia haukkoja.

On meneillään kylmän sodan vuosilta tuttu varustautumisen ja jännityksen lisääntymisen kierre. Minun on vaikea löytää perusteita, miksi Suomen pitäisi vastakkainasettelussa valita puolensa liittoutumiseen saakka. Suomi on kaukana kriisin keskiöstä. Ukrainan ja Itämeren alueen valtioiden napanuoramainen liittäminen yhteen on yksi osa meneillään olevaa panikoitumista ja hysteriaa.

Hrustsevin (Putinin) alemmuudentunne, jonka peittämiseksi ja kumoamiseksi hänen piti käyttää karkeaa kieltä on tänäkin päivänä kriisinratkaisun ytimessä: Venäjällä oli tuolloin ja on nytkin pysyvähkö vaikutusvaltavaje, jota Vladimir Putin yrittää peitellä karkealla retoriikalla. George F. Kennanin sanoin: ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”. Mutta tekevätkö muut mitään tuon turvattomuuden tunteen hillitsemiseksi? Vihollisen asemaan asettuminen on hirveä ponnistus.

Jos Yhdysvallat löytää muiden etuja loukkaamattoman keinon,  jolla voi tunnustaa Venäjän tasa-arvoiseksi neuvottelukumppaniksi on mahdollista käydä vakavia neuvotteluja rauhasta ja yhteistoiminnasta.

 

 

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Suomi ja onnellisuuden paradoksit

 

 

Jälleen kerran maailman maat on rankattu onnellisuuden mukaan paremmuusjärjestykseen ”World´s happiest countries 2022” -rankingilla. Suomi on kyseisellä vuosittain päivitettävällä mittaristolla viidettä kertaa ykköstilalla. Onnellisuusindeksi on luotu Yhdistyneiden kansakuntien tuella. Samaisella  mittaristolla maailman ”onnettomin” (unhappiest)  maa on Afganistan. Viimeisin listaus (joka perustuu vuoden 2021 tietoihin) on koottu ennen Ukrainan sotaa.

Kaikkiaan on listattu 146 maata. Lista julkistetaan nyt 10. kertaa.

Suurimmat nousijat tuoreella listalla ovat Bulgaria, Romania ja Serbia  ja suurimmat putoajat ovat Libanon, Venezuela ja Afganistan. Varsinkaan putoajien listalla ei mikään maa yllätä. Kaikkien näiden maiden murheiden syynä humanitaarinen katastrofi.

Lista perustuu ihmisten omaan arvioon onnellisuuden tilasta sekä taloudelliseen ja sosiaaliseen dataan. Tarkemmalla tasolla mitattavia asioita ovat BKT, sosiaalinen tuki, henkilökohtainen vapaus ja korruption laajuus. Onnellisuutta mitataan  kullakin onnellisuuden tekijän asteikolla yhdestä kymmeneen perustuen kolmen viime vuoden keskiarvoihin.

Pohjoismaat dominoivat jälleen kerran mittaristoa: Suomen tuntumassa seuraavat Tanska (2.) ja Islanti (4.). Myös Norja (6.) ja ruotsi (7.) ovat kymmenen parhaan joukossa. Muista Sveitsi (3.) ja Hollanti (5.) ovat aivan kärjessä. Sijamuutokset eri vuosien välillä ovat huippujen osalta tosi pieniä

Muita kärkeen sijoittuneita ovat Luxemburg (8.), Uusi Seelanti (9.), Itävalta (11.), Australia (12.), Israel  (13.), Saksa (14.) ja Kanada (15.).

Esimerkkejä muista sijoituksista 2022-rankingissa: USA (19.), Iso-Britannia (17.), Ranska (21.).

Rankingin ykkösen (Suomi) ja kakkosen (Tanska) piste-ero on yllättävän suuri: 7,842-7,620. Suomi on kasvattanut etumatkaansa edellisiin vuosiin verrattuna.

Tämän vuoden mittaristossa käytettiin hyväksi myös sosiaalista mediaa verrattaessa ihmisten tunteita tai tuntemuksia ennen ja jälkeen Covid-19-pandemian. Odotetusti tapahtui voimakasta murheen ja huolestuneisuuden lisäystä, mutta toisaalta  vihan tunteiden vähentymistä.

Suomalaisilla on ollut tapana suhtautua hiukan epäillen omaan onnellisuuteensa. Onnellisuuden tunteiden vastapainoksi suomalaiset tunnistavat itsestään jöröyttä, vähäpuheisuutta ja surumielisyyttä ja ilon näyttämisen välttelyä muiden nähden.

Joku irvileuka sanoi myös, että tarvittiin ulkopuolinen taho sanomaan suomalaisille, että teillä menee hyvin. Mutta viidessä vuodessa asioiden tilaan (onnellisuuden mittareiden  osoittamiin lukuihin) on totuttu!

:::::::::::::::::::::::::

Oman tulkintani mukaan aiemmat ja nykyinen raportti tarkastelevat ensisijaisesti onnellisuuden edellytyksiä kohdemaissa, eivät niinkään kansalaisten absoluuttista onnellisuutta.

Tämän vuoden rankingissa on yksi merkittävä elementti, jonka vaikuttavuus oli erityisen tarkastelun kohteena, nimittäin koronapandemia. Silti voidaan sanoa,  että onnelliset maat ovat säilyneet onnellisina pandemiaolosuhteissakin. Valituilla mittareilla menestyneet  maat torjuvat toivottomuuden uhkaa tehokkaasti. Luottamus (viranomaisiin, toisiin ihmisiin) on avainsana,  kun mitataan pandemianaikaista menestystä. Pohjoismaissa luottamus  on  muita korkeammalla tasolla. Se on tärkeimpiä ellei tärkein tekijä,  joka ”suojaa” pandemian kielteisiltä vaikutuksilta.

On syytä huomioida, että kysymys ei ole pelkästään onnellisuuden tunteesta, vaan tämä pohjoinen Euroopan kolkka sijoittuu kärkeen olipa kysymys sitten demokratian tilasta, poliittisista oikeuksista, korruption vähäisyydestä, kansalaisten välisestä luottamuksesta, turvallisuuden tunteesta, sosiaalisesta koheesiosta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai tuloerojen kohtuullisuudesta.

Mikä tekee Pohjoismaiden kansalaiset niin poikkeuksellisen tyytyväisiksi elämäänsä? Tarkemassa selvityksessä käy ilmi, että keskeisimmät selitykset liittyvät instituutioiden laatuun, joiden avulla hoidetaan tai pidetään yllä hyvinvoinnin tekijöitä. Pohjoismaista tyytyväisyyttä eivät selitä tai määritä kylmä sää, pieni väestömäärä, kansojen homogeenisuus tai itsemurhaluvut. Sen sijaan avaimena toimii korkea korrelaatio eri selittävien tekijöiden välillä eli kysymys on positiivisten asioiden kokonaisuudesta. Erilaiset selittävät tekijät muodostavat ”luuppeja”, jotka ovat aiheuttaneet positiivisen kehän.

Historia selittää paljon Pohjoismaiden onnistumisesta. Ne ovat onnistuneet rakentamaan kehittyneet yhteiskunnat viimeisen 100 vuoden aikana rauhanomaisin keinoin. Esimerkkinä voisi olla vaikka Suomi. Raporteissa useilta vuosilta kiinnitetään huomiota aivan oleelliseen asiaan eli Suomen hämmästyttävän nopeaan toipumiseen kansakuntaa repineestä veljessodasta (1918). Seuranneella lainsäädännöllä estettiin syvien luokkarakenteiden syntyminen.

Tutkimus osoittaa, että palkan määrä ei ole onnellisuuden keskeinen ajuri, vaan erityisesti suhteet toisiin ihmisiin ja identiteetin merkitys. Yhdeksi vaikuttavaksi tekijäksi menestykselle pandemian vastaisessa taistelussa osoitetaan naisten johtamat hallitukset!

Hallitusten tiukka koronanvastainen politiikka ei ainoastaan toimi puskurina pandemiaa vastaan,  vaan myös torjuu epidemian kielteisiä  vaikutuksia onnellisuudelle.

Lopputulos on tärkeä muun muassa siksi,  koska onnelliset työntekijät ovat tuottavampia työssään kuin vähemmän onnelliset.

::::::::::::::::::::::::::::::

Entä pidemmän aikavälin trendit? Millaisia johtopäätöksiä voidaan vetää onnellisuustutkimuksista?  Viittaan seuraavassa omiin johtopäätöksiini vuonna 2020 kirjoittamassani blogikirjoituksessa ”Maailman onnellisimmat kansakunnat – miksi rikkain ei ole onnellisin?”: ”Kun mitataan onnellisuutta henkilökohtaisen kokemuksen kautta tunnetasolla, monet meitä vähemmän kehittyneet maat nappaavat kärkisijat Pohjoismaiden nenän edestä. Monet olivat yllättyneitä, kun Pohjoismaat kaappasivat kärkisijoja YK:n onnellisuusmittareilla pitkin 2010-lukua. Niinpä ihmiset hieraisivat silmiään: olemmeko oikeasti näin onnellisia? Pohjoismaiden asukkailla oli itsetuntemuksen perusteella paljon pidättyvämpi käsitys itsestään kuin YK:n raportit ovat 2010-luvulla osoittaneet. Ajatellaan ilmeisesti, että ”hymyilyn määrä” kertoo todellisesta onnellisuudesta enemmän kuin tilastonumerot onnellisuuden edellytyksiä arvioitaessa. Voihan se niin ollakin! Vuoden 2020 raportissa todetaankin, että tyytyväisyys elämään yksilö- tai kansallisella tasolla ei ole tae positiivisten tunteiden tiheälle ilmenemiselle. Onnellisuus on monitahoinen asia.

Ajattelen itse niin, että YK:n raportti edustaa kehittynyttä länsimaista ajattelua onnellisuuden edellytyksien arvioinnissa. Se, onko ihminen kaiken jälkeen henkilökohtaisella tasolla onnellinen on monitahoinen tunnepohjainen juttu. Niinpä köyhä lapsi riisikupposen äärellä voi ymmärtää onnellisuuden hetken paremmin kuin kaiken saanut vaurastunut ihminen rikkauksiensa keskellä.”

Selittelyt sikseen: myönnettäneen, että arkisista valitteluista huolimatta suomalaiset näkevät kokonaisuuden ja siihen sisältyvän seesteisen onnellisuuden.

 

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Nato-päivitys 6.0 ”Ukraina”

 

Ukrainan sodan takia päivitän Nato-selvitystäni. Tämä ”Ukraina-päivitys” on samalla päivitys numero kuusi. Pääpiirteiltään se ei ole juurikaan muuttunut edellisestä versiosta, mutta yksityiskohdissa on muutoksia. Vaikka viittaan ohessa Ukrainaan,  on tarkastelunäkökulma  yli  Ukrainan sodan. Tarkoitus on jatkossakin ajantasaistaa selvitystäni maailmanpolitiikan muutosten tahdissa.

 

1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö  ei ole sattuma eikä tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Länsi-Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassaolon aikana.

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti tai epävakaasti johdettuja maita (Unkari, Puola, Turkki, Bulgaria, Romania). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.

4) Naton viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään muille jäsenvaltioille annettavan tuen periaatteita. Silti sen nimiin vannotaan. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on viidennen artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät tosi paikan tullen tämän klausuulin taakse. Viidettä artiklaa ei ole kertaakaan testattu käytännössä. Projisoidaanko Naton apuun ylimitoitettuja toiveita?

5) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä poliittista tukea luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka voidaan kokea Naton vihollisena, muttei välttämättä meidän!).

6) Venäjälle Suomen vastainen pitkä raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri, jonka yhdessä kulmauksessa on Pietari. Murmansk – Pietari -linja on tärkeä väylä Venäjän puolustuksen kannalta.

7) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?

8) Suomi on ollut Venäjälle ja Venäjä Suomelle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Liittoutuminen tuskin parantaa kaupankäynnin edellytyksiä. Ukrainan sota osoittaa, että pakotteiden negatiiviset vaikutukset kohtaavat niin liittoutumattomia kuin liittoutuneita maita.

9) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska) pelinappulana viimeisten runsaan parin sadan vuoden aikana.  Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K. viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

10) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta tulevaa vihollista vastaan. Suomi on hakeutunut uskottavaan puolustusta parantavaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa. Kumppanuus Nato-maiden kanssa perustuu molemminpuoliseen tahtotilaan. On väitetty, että Suomi on Nato-kumppanuutensa takia jo Venäjänkin mielestä osa Natoa. Näin ei kuitenkaan ole,  vaan Venäjälle Natoon kuulumisen ja kuulumattomuuden välillä on suuri ero

11) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän. ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

12) Liittoutumista harkittaessa on mahdollistettava pakoton laaja-alainen keskustelu. Liittoutumattomuuden mahdollisuus on aina oltava realistisena vaihtoehtona. Emme siis lineaarisesti lähene liittoutumista. On vahva tuntuma, että Suomen  puolueettomuus (liittoutumattomuus) riittää Venäjälle jopa sen etupiiriajattelun puitteissa. Puolueettomuusstatuksen eteen tehtiin Suomessa paljon töitä etenkin 1970-luvulla. Neuvostoliito vastusti tuolloin puolueettomuutta ja halusi sitoa suhteet ensisijaisesti YYA-sopimukseen. YYA-sopimus edusti etupiiriajattelua, puolueettomuus sen vastavoimaa. Nyt tilanne on kääntynyt niin, että Venäjä painostaa Suomea pysymään puolueettomana ja moni taho Suomessa haluaa loitontua siitä ja liittoutua länteen. Nyt puolueettomuus haiskahtaa ummehtuneelta 1970-luvulta. Tämä ideologinen suhderailo on niin syvä, että sitä on vaikeaa kuroa umpeen,  saati kumota. Suomi vaatii psykologisesti koko ajan vahvistusta länsimielisyydelleen. Suomi on jo nyt länsimaa!

13) Diplomatia on aina ensisijainen ratkaisukeino konfliktin uhatessa. Aktiivinen liittoutumattomuuspolitiikka on paras tae säilyttää liikkumavara monimutkaisten suhteiden verkostossa. Silti on varauduttava äkillisiinkin muutoksiin. Historiassa näyttää toistuvan hulluuskaudet. Nytkin vähän ennen myrskyä vallitsi suhteellisen vakaa poutasää. Pax länsimaat horjuu.

14) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.

15) Suomi hoitaa rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään käytännönläheisesti,  ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen. Siksi Suomella on liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla. Mikään helppo naapuri Venäjä ei ole. Sillä on tapana koetella pikkuista Suomea vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan puunkuljetusten tukkimisella, huostaanottokiistoilla tai turvapaikanhakijatulvalla pohjoisrajalla. Viimeisimpänä Venäjä on pyytänyt tietoja venäläisiin kohdistuneista oikeusrikkomuksista. On näyttöä, että Venäjän puolelta jännitteitä pyritään aiheuttamaan uusissa muodoissa lisää. Ne voidaan tulkita painostuskeinoiksi,  joilla Suomen politiikkaan pyritään vaikuttamaan.

16) Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa keskustelua”. Keskustelun koko asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on se,  kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Näin ei tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä,  vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien luetteloa. Kokonaisuus ratkaisee. Tässä mielessä tämäkin kirjoitus on vain kokonaisuuden hahmottelua.

17) On väitetty, että idän ja lännen välillä on ”harmaa alue”, joka rajaa sen (vaikutus)alueella sijaitsevan maan toimintaedellytyksiä. Suomen on väitetty kuuluvan harmaaseen alueeseen. Harmaa alue on asenteellinen määritelmä,  joka pyrkii luomaan kohdemaasta geopoliittisesti epäedullisen vaikutelman:  Suomen ei tämän mukaan pidä jäädä – väitetysti - autoritaarisesti johdettujen valtioiden vaikutuspiiriin, vaan pyrkiä aktiivisesti liittymään kaikilla tavoin länsimaihin. Tosiasiassa liittotumattomuus ei ole millään muotoa ”harmaata”, vaan tietoinen kansainvälistä  kanssakäymistä ja  turvallisuuden lisäämistä  palveleva poliittis-taloudellinen kokonaisuus.  Harmaa alue on rinnastettavissa Yhdysvaltain ulkoministerin John Foster Dullesin 1950-luvun lopulla puolueettomiin maihin liittämään määritelmään, jonka mukaan puolueettomat maat ovat  ”moraalittomia”, so. jokaisen maan on valittava puolensa itä/länsi -akselilla.

18) Mediassa Nato-myönteisyys on lisääntynyt vuosien varrella. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole sitoutumaton lehti,  mitä tulee kannanottoihin koskien liittoutumista/liittoutumattomuutta. Se on liittoutumisen kannalla, on ollut jo ainakin 15 vuotta. Suuri osa muista tiedotusvälineistä on vähintään varovasti  samalla kannalla. Nyt on meneillään todellinen vyörytys Natoon liittymisen puolesta. On omaksuttava kriittinen ote lehti/mediatietoihin, jotka eivät edusta millään tavalla objektiivista totuutta. Kansalaismielipiteen riippumattomuuden säilyttäminen on päätöksenteon kivijalka.

19) Meitä houkutellaan esimerkiksi Baltian maiden taholta liittoutumaan, koska sen katsotaan lisäävän balttien turvallisuutta. On eri asia lisätäänkö sillä Suomen turvallisuutta. Ruotsissa rauhan aikaa on ollut 210 vuotta, Suomessa 78 vuotta. Ruotsi edustaa sopivan viileää suhtautumista liittoutumista kohtaan myös historiakatsannossa. 

20) Ukrainan sodan yhteydessä on tapahtunut EU:n yhtenäisyyden vahvistumista turvallisuuspoliittisessa mielessä, joka on syytä panna merkille. Onko nyt ensimmäinen kerta,  kun EU vakavassa mielessä tarjoaa vaihtoehdon Natolle yksin tai yhdessä Naton kanssa? 

21) Maltti on valttia. On kaikin tavoin pyrittävä kärsivällisyyteen arvioitaessa kansainvälistä tilannetta. Varsinkin Nato-mieliset ovat ”keskusteluissa” kiirehtineet  päätöksentekoa.  Hätiköiminen mielipiteenmuodostuksessa, puhumattakaan paniikista,  ei palvele Suomen etua.

22) Teoreettisella  tasolla voitaneen todeta, että  ”eliitin” ja ”kansan” välillä on suhtautumisero Natoon. Aseisiin, varusteisiin ja armeijaan nojautuva äänensä kuuluviin saava eliitti on taipuvaisempi omaksumaan Natoon suopeita kantoja turvallisuutta tuovana ratkaisuna, kun taas monet kansalaiset ovat painaneet visusti mieleen opetukset,  joita on saatu aiempina vuosikymmeninä ja vuosisatoina: monesti kansa (siviilit) on se, joka on kantanut raskaimman taakan sodassa. Osa tavallista ihmisistä kuitenkin luottaa päättäjien viisauteen olivat johtopäätökset mitkä tahansa.

23) Presidentti Niinistö korotti vastuun (vastuunkannon) sille kuuluvaan arvoon nykyisessä konfliktissa. Jos haetaan Nato-jäsenyyttä, niin mikä on seuraus,  ja miten kannetaan aiheutuneiden seurausten vastuu? Ja vielä: kenen ottama vastuu on uskottava?  Vallitsee kuilu niiden välillä, joilla on vastuu verrattuna niihin, joilla ei ole vastuuta. Nato-jäsenyys ei tuo Suomelle suojaa itsestään selvästi niin kuin kuvitellaan tapahtuvan. Tästä presidentti on meitä muistuttanut.

Johtopäätös kiteytettynä:

Ratkaisun olisi löydyttävä kehikosta a) oma itsenäinen puolustus, b)  Nato-yhteistyö, c) EU-integraation syventäminen, d) Ruotsi-yhteistyö, e) turvatakuut Yhdysvalloilta kahdenkeskisesti. Tuskin näistä mikään toimii yksin ratkaisuna. Tarvitaan siis kombinaatio tarjolla olevien (a-e) vaihtoehtojen kesken tarvittavin painotuksin + aktiivista diplomaattista toimintaa.

 

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Ukrainan jälkeen - sopeudummeko uuteen geopoliittiseen ympäristöön?

 

Ville Niinistön ja Jussi Halla-ahon keskustelussa  ”Sensuroimattomassa Päivärinnassa”  maaliskuun 10. päivän vaiheilla 2022 Halla-aho selitti lännen ja idän välillä valitsevia ajattelun eroja niin, että se,  mikä lännessä kuulostaa rationaaliselta,  ei idässä sitä ole.  Tästä johtuen Suomi kuvittelee ystävyyspolitiikalla ja hyvillä naapuruussuhteilla (siis rationaalisesti) saavansa aikaan toimivat suhteet, mutta Venäjä - irrationaalisesti - sivuuttaa tällaiset tavoitteet ja toimii oman geostrategisen ajattelunsa pohjalta.

En itse pysty omaksumaan tällaisia väitteitä. Pitkälle vietynä tämä tarkoittaa, että yhteistyöhön ei kannata ryhtyä lainkaan, koska odotettavissa on,  että suhteet jossain kohtaa kuitenkin vaurioituvat keskinäisen ymmärryksen puutteessa. Näen suurimmassa osassa niitä toimenpiteitä,  joilla Suomi on rakentanut toimivia suhteita Venäjän kanssa vahvan pohjan.  Ja tämä koskee myös niitä (liike)toimia, jotka nyt ovat lopettamisvaarassa. Se on murheellista, mutta ei kaada Suomea eikä yrityksiä. Jatkossa on kuitenkin syytä varautua paremmin autoritaarisen valtion aiheuttamille konfrontaatioille. Täytyy siis löytyä selustanvarmistuskeinoja yhteistyön jatkuvuuden turvaamiseksi.

Paljon on sellaista jälkiviisasta ajattelua ilmassa, että Venäjän kanssa yhteistyö on ollut virhettä alusta pitäen. Sanoisin kuitenkin, että viimeisten 75 vuoden historia (toisen maailmansodan jälkeinen aika) osoittaa,  että yhteistyölle - niillä eväillä,  jotka ovat olleet käytössä -  on ollut hyvät edellytykset. Ei voida ajatella naapureiden kesken niin,  että jos joskus ajaudutaan kriisiin,  niin kaiken varalta jo etukäteen suljetaan yhteistyön ovet.

Edellä kirjoitetusta ja jäljessä seuraavasta ei pidä vetää johtopäätöksiä, että näkisin Venäjän törkeän hyökkäyksen  Ukrainan kimppuun jollakin tapaa selitettävissä olevana. Sota on sotilaallinen, poliittinen ja varsinkin humanitaarinen katastrofi. Sitä ei pitäisi voida ymmärtää millään järjellisellä tavalla – ei idässä eikä lännessä.

Pyrin seuraavassa ajattelemaan  asioita pitkällä aikajänteellä. Ukrainan jälkeenkin on elämää – ja historia jatkuu.

Halla-aho viittaa siihen,  että Venäjän ”hyviä kausia” (länsi- tai demokratiasuuntautuneita kausia) on ollut hyvin vähän. Ne hän tulkitsee Suomen kannalta edullisiksi kausiksi (Kerenskin väliaikainen hallitus 1917, 1990-luvun sekasortoinen kausi). Venäläisten itsensä kannalta ne eivät olleet suotuisia vaiheita. Itse tulkitsen  hyväksi kaudeksi  esimerkiksi koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan (noin 75 vuotta), jolloin Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) suhteet ovat olleet vähintäänkin kohtuulliset. Joskus olen kuullut sellaisenkin väitteen,  että silloin kun Venäjällä on (taloudellisesti) mennyt lujaa,  on Suomellakin mennyt lujaa. Puolensa tälläkin. Kysymys on siis näkökulmasta,  joka valitaan. Jos raja vedetään Suomen kannalta autoritaarisuuden torjunnan kohdalle,  ei hyviä aikoja Venäjän kanssa juuri jää. Suomi ei pysty vaikuttamaan siihen millainen hallitus (autoritaarinen, demokraattinen) Venäjällä on. Kaikissa tapauksessa joudutaan tulemaan toimeen, sopeutumaan. Ja Suomella on runsaasti esimerkkejä siitä,  kuinka Venäjän kanssa on konkreettisesti pärjätty. Geopolitiikka ja siihen sopeutuminen on hyvin pitkälle määrittänyt sen. 

Halla-aho näki ”Päivärinnassa” kyynisesti Suomen ja Venäjän tilanteen samanarvoisena: ei Venäjälle ole yhtään erityisempi syy hyökätä Ukrainaan kuin sillä on esimerkiksi Suomeen. Olen tästäkin eri mieltä. En vertaisi Suomea Ukrainaan. Ukrainan ja Venäjän yhteydellä on paljon  syvällisempi ja konfliktiherkempi  tausta. Sergei Lavrov näkee tilanteen tulkintani mukaan niin, että Itämerellä Suomella ja Ruotsilla on kaksi roolia,  joista ensin mainittu mahdollistaa jälkimmäisen, nimittäin 1) puolueettomuusstatus (Venäjällä ei käsittääkseni suosita tässä yhteydessä käsitettä liittoumattomuus) ja 2) Pohjolan, ja ehkä koko Euroopankin  vakaus.  

Myös Ukrainan vakauden ehto saattaa olla puolueettomuusstatukseen sitoutuminen suurvaltojen kesken.

Puolueettomuusstatuksen eteen tehtiin Suomessa paljon töitä etenkin 1970-luvulla. Neuvostoliito vastusti tuolloin puolueettomuutta ja halusi sitoa suhteet ensisijaisesti YYA-sopimukseen. YYA-sopimus edusti etupiiriajattelua, puolueettomuus sen vastavoimaa. Nyt tilanne on kääntynyt niin, että Venäjä painostaa Suomea pysymään puolueettomana ja moni taho Suomessa haluaa loitontua siitä ja liittoutua länteen.

Puolueettomuusstatus ei näytä herättävän erityisiä tunteita Itävallassa, Sveitsissä ja Irlannissa.  Meillähän puolueettomuuskäsite halutaan vaientaa unholaan. Se tuoksahtaa tunkkaisuudessaan Neuvostoliitolta.  Tässähän tuntee kannattavansa vääriä ihmisiä,  jotka ovat oikeassa (Paavo Väyrynen).

Suurta itsevarmuutta sisälsivät ”Päivärinnassa” Ville Niinistön lupaukset ”katkaista (energia) letkut”, ml. Nord Stream 2. Länsimaissa on oltu tämän mukaan sinisilmäisiä. Nyt vannotaan Venäjän heikkouden/tuhoutumisen nimiin: Venäjä ei koskaan nouse! Niinistö ja Halla-aho tietäväisinä toteavat, että länsi ryhtyessään (energia)yhteistyöhön Venäjän kanssa teki giganttisen virheen. Sitä ei olisi koskaan saanut tapahtua. Jos olisi menetelty ”oikein”, emme olisi  nyt tässä tilanteessa. Kuulostaa yksinkertaistavalta.

Halla-aho ilmoittaa suhtautuvansa myönteisesti Natoon. Ville Niinistö – vielä myönteisemmin -  toteaa saman. Halla-aho kuitenkin toppuuttelee,  että Nato-intoilijoiden ei pitäisi syytellä toisella tavalla ajattelevia Putinin trolleiksi. Kansakunnan jakautuminen tuskin on hedelmällinen lähtökohta tulevissa haasteissa.  Keskustelua tästä aiheesta olisi ollut mielenkiintoista kuulla lisää, mutta tämä tällä kertaa. ”Päivärinnan” keskustelussa Halla-aho osoittaa ymmärrystä myös niitä kohtaan,  jotka eivät hinkua Natoon. Hän osuu oikeaan todetessaan,  että Nato-kiimaiset käyttävät tilaisuuta hyväkseen ja yrittävät vyöryttää Suomea Natoon vaikka Nato-oven saranapuolelta. Naton avointa ovea ei siis tarvitsekaan vahtia!  Lännettymisen vastustajat joka tapauksessa julistetaan oikeaoppisuuden näkökulmasta kirkonkiroukseen.

Tässähän tuntee kannattavansa vääriä ihmisiä,  jotka ovat oikeassa (Jussi Halla-aho).

Halla-aho myös nostaa esille Nato-prosessin vastanottavan pään. Ei ole itsestään selvää,  että Natoon mennään paraatiovesta. Eri valtioilla on vaihtelevia näkökulmia jäsenkunnan lisäämiseen.

Halla-aho itse asettaa epäilyksenalaiseksi  automaation,  että muut Naton jäsenet  (siinä tapauksessa, että Suomi  on jäsen) tulevat Suomen avuksi hädän hetkellä.  Naton viides artikla on hyvin väljä, kuten olen ”Nato-selvityksissäni” todennut. Viidettä artiklaa ei ole testattu käytännössä. Toisaalta – Halla-ahon mukaan - sodan uhan vallitessa myös Venäjä joutuu arvailemaan realisoituuko viides artikla eli tulevatko muut Naton jäsenet hyökkäyksen kohteen avuksi. Ottaako Venäjä tämän riskin? Loppujen lopuksi suurempi ongelma kuin viidennen artiklan väljyys on sen nimiin vannovien ihmisten ehdottomuus. Keskustelu halutaan päättää viidenteen artiklaan. Siitä sen pitäisi vasta alkaa.

Kommentti: Suomen turva ensisijaisesti on diplomatia ja oma vahva armeija ja toiseksi Ruotsi-kumppanuus. Sen takana tulee sitten USA ja kaukana takana Nato ja EU.

Natoon liittymisen perusteluissa unohdetaan usein, se , että Venäjä ei pelkää Suomea  hyökkääjänä vaan sitä, että Suomen kautta hyökätään sen kimppuun, kuten se pelkäsi vuonna 1939. Neuvostoliito pelkäsi Saksaa ja Englantia (vrt. Nato). Kun Itämeri – Suomen ja Ruotsi liittyessä Natoon – muuttuu Naton sisämereksi, on mahdollista, että hyökkäys muuttuu suursodan syttyessä massiiviseksi iskuksi kohteena Pietari. Ainakin Venäjä uskottelee niin.

Keskustelijat puuttuivat myös kiisteltyyn Naton laajentumiseen Venäjän rajoille Itä-Euroopan liittolaisten kautta. Ville Niinistö asettui voimakkaasti tukemaan läntistä  tulkintaa, jonka mukaan Itä-Euroopan valtiot itse halusivat tulla Naton jäseniksi. Niitä ei painostettu. Venäjä perustaa politiikkansa päinvastaiseen: nimenomaan Nato on halunnut levittäytyä Venäjän rajoille.

Venäjä on hävinnyt taloudellisen ja poliittisen kamppailun lännelle. Nyt se hakee korvausta epätoivoisesti ”viime vuosisadan suurimman geopoliittisen katastrofin”  (Neuvostoliiton hajoamisen)  korjaamisesta.

::::::::::::::::::::

On vaara, että Nato-ratkaisusta tulee repivä riidan aihe Suomen sisäpolitiikkaan ja kansalaisten kesken. Kuten edellä todettiin vyörytys Natoon liittymisen puolesta on massiivinen. Siihen osallistuvat mediat Helsingin Sanomien johdolla. Mitä tarvitaan sillaksi välitilaan? Liittymisprosessin ollessa keskustelun alla on muodostettu kahdenvälisiä suhteita (Ruotsi, USA) turvallisuuden säilyttämisen suojaksi.

”Päivärinnassa” erityisesti Halla-aho painotti,  ettei Nato-kannatuksesta saa muodostua kilpailua tulevien eduskuntavaalien agendalle. Asia on siis hänen mielestään ratkaistava niitä ennen.  Kumpikaan keskustelijoista ei ottanut voimakkaasti kantaa Nato-kansanäänestyksen puolesta tai vastaan, joskin Niinistö näki sen potentiaalisena ratkaisuna korostaen suomalaisten korkeaa kansansivistystasoa esim. hybridivaikuttamista vastaan. Olen tästä samaa mieltä Niinistön kanssa.

Lopuksi kiinnostus kohdistui Allegro-junalla Suomeen tuleviin Venäjän sotatoimia pakeneviin ihmisiin sekä venäläisten kiinteistökauppojen  arveluttavuuteen. Suomeen Allegron kautta tulevat nähtiin potentiaalisesti Venäjän hyväksi tiedustelutoimintaan osallistuviksi.

Molemmat olivat tyytyväisiä siihen, että yhteenkuuluvuuden tunne suomalaisten ja eurooppalaisten kesken on kasvanut Ukrainan sodan myötä. 

Informaatiosotaa käydään molemmin puolin. Erityisesti Halla-aho varoitti huomion kiinnittämisestä Suomessa asuvien  venäläisten syrjimiseen, koska Venäjä saattaa siitä löytää keppihevosen pyrkimyksilleen. Ville Niinistö näki keskustelun venäläisten kiusaamiseen kohdistuvasta  huolesta oikeasuhtaisena.

 

perjantai 11. maaliskuuta 2022

Musiikki ajattomuuden mittarina

 


Helsingin Sanomat otti yhteyttä isoon joukkoon suomalaisia muusikoita, musiikkialan vaikuttajia, musiikkitoimittajia ja muita alalla aktiivisesti toimivia. Näitä asiantuntijoita pyydettiin listaamaan korkeintaan 20 itselle juuri tällä hetkellä parasta laulua paremmuusjärjestyksessä. Lista julkaistiin Hesarissa 15.1.2022. Valitsijoita kertyi 70 . Ehdotetuille kappaleille annettiin pistearvo sen mukaisesti monentenako kappaleet olivat henkilön listalla. Noin 200 kappaletta sai enemmän kuin yhden ehdotuksen. En tässä kajoa pistelaskujärjestelmään tarkemmin, mutta perusteet kyllä riittävät minulle.

Eri asia on sitten,  miten pätevä tällainen viihdekäyttöön tarkoitettu lista on paremmuuden kuvaajana. En viitsi olla kovin kriittinen kuitenkaan,  vaan poimin tässä kirjoituksessa  listasta kappaleita, jotka puolustavat minun mielestäni parhaiten sijoitusta listalla.  Lisäksi otan esille lopuksi muutamia kappaleita, jotka olisivat ”oikeutetusti” kuuluneet listalle.

Valitsijat toimivat – vapaasti kun saivat valita – haluamiensa kriteerien perusteella. Ehkä itse lajittelisin kappaleita vuosikymmenittäin ryhmiteltynä, jos tekisin alusta loppuun tällaisen listan. Sen toteuttamin olisi kuitenkin lisännyt vaikeuskerrointa.

Olen iloinen siitä,  että mukana Hesarin 100 parhaan listalla on useita omia suosikkejani sen lähes 60 vuoden ajalta,  jolloin olen musiikkia seurannut. Kun musiikin lajeja ei ollut rajattu,  on mukaan päässyt kaksi lähinnä  klassista musiikkia edustavaa, mutta monilta muilta osin listalle kuuluvaa sävellystä, nimitäin Sibeliuksen ”Finlandia” (1900)  ja ”Var det en dröm” (1902). Muilta osin lista on valtaosin populaarimusiikkia (ml. jazz) sisältävä kokonaisuus.

Tällaisten listojen ongelma on yleensä se,  että mukaan listalle pääsee aivan tuoreita kappaleita jo yksin siitä johtuen,  että ne soivat kuulijan mielessä juuri nyt. Siksi vierastan, että mukana on suosikkeja parin viime vuoden ajalta. Vasta aika näyttää niiden pysyvän arvon.  Mutta tässä nimenomaisessa listassa vaara tuoreista valinnoista on vältetty suurimmaksi osaksi, kiitos valitsijoiden valveutuneisuuden. Useimmat ovat ajatelleet,  että listalle tulisi valita päivän suosikkien sijasta valita ajattomia kappaleita, musiikkityylin klassikoita, siis ikimuistettavia kappaleita.

Eniten Hesarin listalla on kappaleita 1970- (26), 1980- (21) ja 1960-luvuilta (20). Tämä sopii makuuni oikein hyvin.

Oma listani ei ole paremmuusjärjestys. Minun valintoihini vaikuttaa yhteiskunnallinen asennoitumiseni musiikkiin. Tällä tavalla lista laatien päädytään hyvin voimakkaasti angloamerikkalaiseen musiikkiin.

Omat valintani (20 kpl) keskittyvät nimeämääni pop- ja rock-musiikin kulta-aikaan eli vuosille 1966-1968.  Suluissa on kappaleen sijoittuminen  Hesarin  listalla.

 

Juokse sinä humma (98.), Tapio Rautavaara, perustuu kansansävelmään (1953)

Hienoa, että tämä sävelmä on päässyt listalle. Se on ajaton kappale. Humma jatkaa juoksuaan läpi elämän kavioiden kopistessa. Kun yhdessä säkeessä todetaan , että

”Voi kuinka pieninä palasina onkaan

mun leipäni maailmalla”

menen täysin vastustuskyvyttömään kuntoon. Siinä on kaikki, koko ihmisen historia.

 

A Day in the Life (2.), The Beatles, Lennon & McCartney (1967)

Beatlesin kultakaudelta, Sergeant Pepper -albumilta. Ylittämätön sävellys, ylittämätön albumi. En ymmärrä,  miksi tämä pitkäsoittolevy on  hiukan laskukierteessä viime aikojen all stars -äänestyksissä.

 

What´s Going On (4.), Marvin Gaye (1971)

Gayen mestariteos (myös samanniminen albumi)  mustan rodun menestyksekkään tiedostavilta päiviltä. Mihin se aika onkaan kadonnut!

 

Finlandia (5.), Jean Sibelius, san. Koskenniemi (1900)

Jos isänmaallisuus on hukassa tai hiipumassa, soita tämä muistin virkistämiseksi.

 

Strawberry Fields Forever (13.), The Beatles, Lennon & McCartney (1967)

Beatlesin huippusingle, jolla muistellaan lapsuuden kesiä (Strawberry Fields + Penny Lane). Sgt Pepper -sessioista irrotetut singlepuoliskot, joita ei kuultu albumilla.

 

Like a Rolling Stone (16.), Bob Dylan (1968)

Kaikkien aikojen parhaaksikin valittu biisi. Nobel-runoilijan mestariteos. Tarina anonyymistä henkilöstä, joka putoaa korkeasta statuksesta. How does it feel?   Itseironiaa?

 

All Along the Watchtower (47.), Jimi Hendrix, Bob Dylan (1968)

Kaikkien aikojen paras cover-versio mistään kappaleesta? There´s Too Much Confusion. I Can´t Get No Relief.

 

Strange Fruit (1.), Billie  Holiday, Lewis Allan (1939)

”Strange Fruit” ansaitsee ykköspaikkansa, mutta yllättää silti. Menestyjät ovat aina aikansa tuotteita. Rasismin purkaukset Yhdysvalloissa ovat nostaneet oikeutetusti valoon uhrien kohtalon. Strange Fruit,  jos mikä symboloi ahdistavaa nykypäivää ja virkaväkivaltaa. Se on  rasismin symboli ja muistutus, että kaiken kehityksen jälkeen on taannuttu joiltakin osin kansalaisoikeuslakeja edeltävään tilaan.

 

God Only Knows (17.), The Beach Boys, Brian Wilson, Tony Asher (1966)

”Rantapojut” -lempinimi ei tee oikeutta Beach Boysille muutoin kuin heidän surf-kautensa osalta. Kypsän vaiheen ”God Only Knowsin” lauluharmoniat ja liki uskonnollisen harras tunnelma tekevät sen sijaan oikeutta yhtyeelle. Brian Wilson ei jää parhaimmillaan juurikaan jälkeen Lennon-McCartneystä.

 

A Change Is Gonna Come (26.), Sam Cooke (1964)

”I was born by the river, in a little tent….” Kansalaisoikeusliikkeen hymni. Sam Cooken ikimuistettava työ. Voiko olla merkityksellisempää kappaletta?

 

Sinua, sinua rakastan (30.), Kaj Chydenius, san. Aulikki Oksanen (1968)

Sinua, sinua rakastan on peräisin elokuvasta Asfalttilampaat. Kuusikymmentäluvun uudet elokuvat tuottivat joitakin erinomaisia kappaleita,  jotka ovat jääneet elämään. Sinua, sinua… on yksi niistä.

 

The Show Must Go On (36.), Queen, Brian May, Freddie Mercury&co  (1991)

Viimeinen single, jonka Queen julkaisi ennen Freddie Mercuryn kuolemaa. Kappaleen maine on vain noussut ilmestymisajakohdan jälkeen. Nyt se on klassikko.

 

(Sitting On) The Dock of the Bay (45.), Otis Redding, Steve Cropper, Otis Redding (1968)

Postuumisti julkaistu ykköshitti Reddingin kuoleman jälkeen. Yksi suosikeistani jo levyn ilmestymisen aikoihin, eikä se ole menettänyt tenhoaan sen jälkeenkään. Joutilasta oloa ilman tulevaisuuden näköaloja. Mikään ei muutu laulaja toteaa allapäin, mikään ei huvita.

 

Purple Rain (39.), Prince (1984)

Princen albumi  Purple Rain oli käsittämätön menestys vuonna 1984. Nimikappale vetosi minuun ja muihin villillä saundilla, jota ei muilta kuultu. Siihen  jää koukkuun.

 

Yesterday (86.), The Beatles, Lennon & McCartney (1965)

Levy,  joka viimeistään myi Beatlesin kaikille. Beatlesista tuli käsite, joka vetosi mökin mummoonkin. Myönnettäköön, että valintani osui kappaleeseen ensi sijaisesti sen käsittämättömän menestyksen takia.

 

A Whiter Shade of Pale (46.), Procol Harum, Gary Brooker, Matthew Fisher, Keith Read (1967)

Miltei puhki soitettu klassikko, mutta tuottanut niin paljon hienoja hetkiä, että ansaitsee ilman muuta paikkansa. Symboloi koko kuusikymmentälukua. Monet artistit ovat onnistuneet mainiosti tulkinnallaan tästä kappaleesta.

 

Eleanor Rigby (92.), The Beatles, Lennon & McCartney (1966)

Yksi Beatlesin rakastetuimmista kappaleista. Paul McCartneyn  sävellys tuo mieleen klassisen musiikin sävyjä, joita täydentää psykedelinen teksti.

 

Here Comes The Sun (69.), The Beatles, George Harrison (1969)

Harrisonin viivästynyt ”läpimurto” tapahtui kahdella hienostuneella kappaleella Here Comes The Sun ja Something , jotka ovat aivan Lennon& McCartneyn parhaiden kappaleiden veroisia.

 

Waterloo Sunset (32.), The Kinks, Ray Davies (1967)

The Kinks oli yksi British invasionin kärkiyhtyeistä. Ray Daviesin sanoittajalahjakkuus terävöitti yhtyeen menestystä.

 

Stairway to Heaven (15.), Led Zeppelin, Jimmy Page, Robert Plant (1971)

Heavy rockin norsu, joka sai tästä kappaleesta todellisen jättipotin.

::::::::::::::::::::::::

Jos olisin laatinut em. listan puhtaalta pöydältä painottaen hiukan eri tyylejä, olisivat mukaan tulleet esimerkinomaisesti mm. seuraavat kappaleet:

Respect, Aretha Franklin,  Bus Stop, Hollies, Something, Beatles, Hey Jude, Beatles, Imagine, John Lennon, Good Vibrations, Beach Boys,

Johnny B. Goode, Chuck Berry, I Put A Spell On You, CCR,  You´ve Lost That Loving Feeling, Righteous Brothers, Summertime, Janis Joplin, 

Karelia Suit, The Nice, Für Elise& Moonlight Sonata, Vanilla Fudge, Black Magic Woman, Santana, Satisfaction, Rolling Stones, Whole Lotta Shaking Going On, Jerry Lee Lewis, Child In Time, Deep Purple, Whole Lotta Love, Led Zeppelin, It´s  A Man´s, Man´s, Man´s World, James Brown, 

I Heard It Through The Grapevine,  Marvin Gaye, My Girl, The Temptations, Tutti Frutti, Little Richard, Dancing in the Streets, Martha and the Vandellas,

Suspicious Minds, Elvis Presley, Bring It on Home to Me, Sam Cooke, In The Midnight Hour, Wilson Pickett, Papa Was A Rollin´ Stone, Temptations.