Idän ja lännen rajalla: ”raja railona aukeaa…”

 

 Tällä hetkellä halutaan – enemmän kuin mitään muuta – tietää,  miten Ukrainan sota päättyy. Siitä riippuu niin monta asiaa. Ilta-Sanomat haastatteli 16.10.2022 suurlähettiläs (Moskova, Washington) Mikko Hautalaa Venäjän meneillään olevan sotapolitiikan seuraamuksista: ”Nyt puhuu Suomen entinen Moskovan-lähettiläs: Putin otti Suomen vakavasti”. Lännessä käytetään Venäjä-huippuasiantuntijoista nimeä ”Venäjä-kuiskaajat”. Hautala on yksi näistä. Referoin haastattelua ohessa -  omien käsitysteni esittämisen lisäksi -  koska haastattelu sisältää tasapainoisen näkemyksen Ukrainan sodan taustalla olevista asioista.

Monet odottivat Venäjän reagoivan suhteellisen nopeasti Suomen päätökseen liittyä Natoon. Niin ei käynyt vaan Hautalan mukaan on odotettavissa,  että reaktiot täysimääräisenä nähdään vasta ajan kanssa. Itse asiassa Suomi nykyisine  aitahankkeineen ”ehti ensin”. Lienee kuitenkin selvää, että Venäjä vastavetona Nato-prosessiin vahvistaa puolustustaan rajan tuntumassa valitsemansa aikaikkunan puitteissa.

Joka tapauksessa Suomi pääsi Nato-hankkeellaan tavallaan yllättämään Venäjän. Putinin ja Lavrovin kommentit osoittavat, että he eivät ymmärtäneet, miksi Suomen pitää liittyä Natoon: ”teitähän ei uhannut mikään”, molemmat totesivat. Niinistö taas kertoi syyn löytyvän peilistä,  kunhan venäläiset menevät sen eteen.

Suomi , kuten Ruotsikin,  eteni liittymisprosessissa ripeästi. Selvimmät askelet Suomi otti maaliskuussa, kun Niinistö vieraili Yhdysvalloissa melkoisen innostuneen ilmapiirin saattelemana. Sitä seurasi varsin nopeasti Suomen liittymissopimuksen ratifiointi. Näin murrettiin joidenkin maiden mahdollisesti tuntema epäily liittymisen seurauksista. Itse asiassa sopua säröttävät  äänet tulivat Yhdysvalloista, mutta vain  joidenkin yksittäisten senaattoreiden taholta. Vastustajien kritiikki kohdistui Naton laajentumiseen yleensä, pitkään Venäjän-vastaiseen rajaan sekä äärioikeiston (Fox Newsin ympärille kerääntyneet voimat) osalta ideologiseen vastustukseen. Tietenkin on mainittava muista jarruttelevista maista vielä Turkki ja Unkari…

Nato-prosessiin kohdistuneet  amerikkalaisepäilyt  rajoittuivat kuitenkin lähinnä jonkin verran taustalla vaikuttaneeseen Suomen aseman ylidramatisoimiseen: pelättiin Suomen valtiollinen aseman puolesta. Suomella oli kuitenkin turvanaan ”hyvä tarina” eli vahva ja hyvin varusteltu asevelvollisuusarmeija.

Kaiken kaikkiaan Nato-liittymisprosessi lisäsi Suomen tunnettuutta positiivisessa mielessä,  Suomihan paistatteli hetken aikaa suorastaan median ja poliitikkojen valokeilassa suuren veden takana. Myös Suomeen aina liitettävä Venäjän osaajan rooli – ”intellektuaalinen johtajuus ” - näytteli melkoista roolia, vaikka Venäjä-ekspertin rooli onkin usein kiistetty.

Sitten tullaan Venäjän rooliin maailmanlaajuisesti. Olen viitannut aiemmin ”Neuvostoliiton palauttamiseen” Venäjän tavoitteistossa. Kirjaimellisesti tätä ei voi ottaa, mutta Putinkin on viitannut katkeranoloisesti samaan todetessaan, että Neuvostoliiton hajoaminen on viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi.

Putin on ympäröinyt itsensä suurvenäläisillä ideologeilla ja vaikka näiden painoarvo on vuosien kuluessa vaihdellut,  on kukin vuorollaan jättänyt jäljen Putinin sieluun.  Putinia itseään en ole pitänyt minään ideologina.  Hän on ottanut vaikutteita ympärillään olevilta nationalisteilta valintansa mukaan. Hautala toteaa kiteytetysti, että Venäjä tahtoo palauttaa suurvaltaroolin, jota taas länsi pyrkii heikentämään.

Hautala toteaa, että kansallistunne Venäjällä on edelleen pikemminkin vahvistumassa kuin heikkenemässä. Niinpä poliittinen oppositio tulee vahvempana kansallismielisten taholta kuin liberaaleilta.

Venäjään voidaan liittää tiettyjä määreitä, kuten että se on  heikko valtio, joka värittää faktoja tai että sitä ohjaavat toiveajattelu ja länsimaisittain ajateltuna odottamaton käyttäytyminen.  Joka tapauksessa Hautala viittaa yhteenvedonomaisesti sumuverhoon edessämme pyrkiessämme arvioimaan Venäjän menettelytapoja.

Yhdysvaltojen osalta on todettava, että sen päävastustaja on Kiina eikä se pysty vastaamaan Ukrainan varustelupyyntöihin ilman Länsi-Euroopan panosta.  Lännen Venäjä-suhteet säilyvät kuolleessa tilassa vielä vuosia.

Tällä hetkellä on meneillään henkien taistelu, jossa Venäjä koettelee lännen selkärangan kestokykyä. Putin odottaa lännen taipuvan, mihin viittaa siviilikohteiden ja infrastruktuurin hävittämisvimma Ukrainassa. Aseena käytetään paitsi sotilaallista voimaa niin myös energiaa. Ukraina toimii tässä yhtälössä lännen etuvartiona. Ukraina on ottanut Suomen paikan Uuno Kailaan yltiöisänmaallisessa  runossa ”Rajalla”: "Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana länttä ja Eurooppaa; varjelen vartija sitä.

 

 

 

Poikkeuksellisten aikojen heijastuminen puolueiden kannatukseen

 

Kun ajatellaan niitä haasteita, jotka nykyhallitus on kohdannut, en usko olevani väärässä,  jos sanon, että ne ovat olleet kertaluokkaa suurempia kuin 2000-luvulla muilla hallituksilla. Ehkä joudutaan menemään jopa kymmeniä vuosia taaksepäin ennen kuin ollaan nykyistä vastaavassa tilanteessa.

Kun sote uudistus on saatu kokoon, olisi moni vielä pari vuotta sitten sanonut sitä elintärkeäksi virstanpylvääksi hallituksen haasteiden joukossa. Sitä se on toki vieläkin, mutta soten lisäksi hallitusta ovat haastaneet korona-pandemia, Ukrainan sota, Venäjän militaristisen doktriinin käyttöönotto, energiakriisi ja energiapula, Natoon liittymisvalmistelu, hävittäjähankinta sekä poikkeukselliset taloushuolet velkaantumisineen ja korkoineen. Myös hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksellinen ja sisällöllinen pohja vavahtelee. Ne sisäpoliittiset väännöt, jotka tuntuivat ajoittain todella pahoilta hallituskauden alkutaipaleella,  tuntuvat nyt varsin kompakteilta.

:::::::::::::::::::::::::::::

Miten nämä poikkeukselliset olot ovat järisyttäneet puoluekenttää ja puoluekannatusta? Pyrin ohessa arvioimaan kehitystä keskeisiltä osin.

Kokoomus on nyt kannatuksensa korkeimmalla tasolla pitkiin aikoihin. Sillä on ollut suotuisat edellytykset kasvattaa kannatustaan jopa 25 prosentin paikkeille. Kokoomus on hyötynyt sotilasliittokysymysten esillä olosta. Kaiken lisäksi edellä mainitut - keväällä 2022 tapahtuneet - suuret muutokset ovat vauhdittaneet kokoomuksen kannatuksen nousua. Vladimir Putin on tarjonnut syötön suoraan kokoomuksen mailan lapaan esiintyessään militaristisen hengen läpitunkemana. Kokoomus on tartuttanut sotaisan puolustushengen lukuisiin kansalaisiin. Suuret kysymykset ovat olleet suuria myös kannatusvaihtelujen näkökulmasta.

Ohessa tarkastelen asioita hiukan pidemmän aikavälin perspektiivistä.

Kokoomus on esiintynyt aloitteellisena, koska virta on vienyt joka tapauksessa puolueelle edulliseen suuntaan.

Tietenkin kokoomus on hyötynyt oppositioasemasta.  Puolue on pyrkinyt asemoimaan itsensä ”vihervasemmiston” vastavoimaksi ja onnistunut siinä vähintään kohtuullisesti.

Kokoomukseen on kasautunut laaja rintama poliittista lahjakkuutta, joka on tuottanut tulosta. Toisaalta niin on myös keskustaan. Se ei vain ole realisoitunut!

::::::::::::::::::::::::::::

Gallupien kannatuskäyrät osoittavat, että keskusta ja perussuomalaiset ovat olleet äänestäjille todellinen vastinpari.

Esimerkkejä:

Perussuomalaiset oli suosionsa alhossa 2016-2019,  jolloin puolueen kannatus oli gallupeissa alle 10 prosenttia. Keskustan kannatus oli samalla aikavälillä 15-20 prosentin haarukassa . Vastaavasti perussuomalaisten kannatus oli vuosina 2020-2022 prosentuaalisesti 17 ja 23 prosentin välillä, kun taas keskusta on kyntänyt 10-12 prosentin paikkeilla. Tämä on nollasummapeliä!

Kokoomus on ilmeisesti onnistunut keräämään keskustan porvarillisia ääniä, koska puolueiden ero kannatuksessa on niin suuri. Aikavälillä 2019-2022 kokoomuksen kannatus on ollut 22-25 prosentin välillä, kun taas keskusta on vajonnut 10-12 prosentin haarukkaan. Keskusta on jäänyt jauhautumaan kokoomuksen ja perussuomalaisten väliin aneemisella kannatuksella.

Pienpuolueiden  kannatus vasemmistoliitosta Liike Nytiin on vaihdellut hyvin vähän, joten niiden menestys tai menestymättömyys ei ole horjuttanut isojen puolueiden kannatusta juuri millään tavalla.

Vihreiden kannatus oli parhaimmillaan vuonna 2017  noin 17 prosentissa,  ja on tullut siitä alaspäin nykyiseen noin 9 prosenttiin. Vihreiden alamäki ei ole hidastunut selkeästi minkään toisen puolueen äänisaaliin muuttuessa ehkä kokoomusta lukuun ottamatta. Tämä voi johtua siitä, että vihreät ovat  saaneet kannatuksensa vasemmistovihreistä ja oikeistovihreät ovat äänestäneet kokoomusta. Kannatusanemian syynä on tavoitteiden ehdottomuus. Tosivihreät saadaan tällä strategialla mukaan, mutta muita loitonnetaan puolueesta.

::::::::::::::::::::::::::::

Yksi merkittävimmistä kannatusilmiöistä on langennut sdp:n osalle. Se sai vuoden 2019  eduskuntavaaleissa 17,7 prosentin äänisaaliin. Vaalikaudella sen kannatus on pysytellyt 19 prosentin vaiheilla ja yli. Lienee melko ainutlaatuista, että pääministeripuolue on säilyttänyt ja itse asiassa lisännyt kannatustaan gallupeissa näin pitkään vaalien jälkeen. Sdp on kumonnut faktan, että hallitusvastuu kostautuu kannatuksen  pienenemisenä. Sdp:llä ei ole selkeää vastinpartneria kannatuskilvassa. On kuitenkin todennäköistä, että perussuomalaiset ovat leikanneet sdp:ltä vielä merkittävämmän kannatuksen nousun.

Sdp:n valtti on ollut pääministerin olemus ja vetovoima, jolla todennäköisetsi sdp on pystynyt irtautumaan pääministeripuolueen normaalista kannatuskuopasta. Kohut, jotka ovat syntyneet pääministerin vapaa-ajan vieton tapahtumista, eivät ole merkittävästi vahingoittaneet puoluetta. Osa kuohunnasta on syntynyt tarkoitushakuisesta median harrastamasta mustamaalaamisesta. Sekä sdp että keskusta ovat perinteisiä hyvinvointiyhteiskuntapuolueita. Sdp näyttää tarjoavan uskottavamman vaihtoehdon hyvinvointikonkretiaan.

::::::::::::::::::::::::

Keskusta on pudonnut suomalaisittain isosta puolueesta keskisuureksi puolueeksi eli 20 prosentin kannatustasosta on pudottu lähelle 10 prosenttia. Keskustan kannatuskehitystä on analysoitu varmaan eniten kaikista puolueista.

Keskustan jatkuvan takapakin ehkäiseviä keinoja on vähän. Yksi voi olla vaalien alla tapahtuva taktikointi rakentamalla railoa keskustan ja pääyhteistyökumppanin sdp:n välille. Silloin yhteen pelaaminen hallituksen sisällä vaikeutuu ja voi olla,  että äänestäjät paheksuvat tarkoitushakuista pyrkimystä haastaa riitaa.

Se, että keskusta olisi leimautunut osaksi vihervasemmistoa tuntuu epäuskottavalta. Keskusta on edelleen konservatiivisia arvoja viljelevä puolue. Kilpailu vain on kovaa juuri konservatiivisten arvojen puolella erityisesti kokoomuksesta ja perussuomalaisista johtuen.

Hallitusvastuu tuntuu keskustassa raadollisimmin. Se oli jo hallitusohjelmaa laadittaessa jäämässä pois hallitusvastuusta, mutta Antti Rinne sekoitti puolueen johdon päät, vaikka kentällä hallitusvastuun laistamishalukkuutta oli runsaasti. Seuraavien vaalien jälkeen keskustan on entistä vaikeampaa mennä hallitukseen. Mutta kukapa tietää!

Kymmeniä vuosia on ennustettu keskustan putoavan, onhan sen perinteinen kannatus nojannut maatalousväestöön. Kerta toisensa jälkeen keskusta on onnistunut peittoamaan ennustajaeukot ja -ukot. Nyt keskusta on suurimmista puolueista pahnan pohjimmaisena. Osin keskustan kannatuksen mureneminen on mysteeri. On vain käynyt niin,  että 1960-luvulta lähtien ennustettu suosion heikkeneminen on nyt realisoitunut selkeämmin kuin koskaan aiemmin.

Keskustan ei tarvitse paljoa nousta päästäkseen edellisten vaalien 13,8 kannatusprosenttiin, mutta clue on siinä, että se ei ole mikään saavutus. Tulisi saada ainakin 15 prosentin tai pikemminkin sen ylittävä kannatus,  kuten maakuntavaaleissa (toisaalta kuntavaaleissa jäätiin 14,9 prosenttiin). Syytä on muistaa, että keskusta on niitä harvoja eurooppalaisia maaseutulähtöisiä puolueita, jotka ovat menestyneet näihin päiviin asti. Suuri ongelma keskustalla on saada sen turhautuneet, potentiaaliset äänestäjät uurnille.

Edellisen hallituksen, Juha Sipilä pääministerinä,  piti olla ihanteellinen keskustalle. Porvarihallitus ja eroon punamullasta! Hyvältä aluksi näyttikin. Ulospäinkin näkyi ajattelu, että tämä on mielihallituskokoonpano. Mutta pieleen meni tämäkin ennakko-odotus. Keskustaa leimaa ja vaivaa epämukavuuden tunne melkeinpä missä tahansa koalitiossa.

Kuinka moni muistaa keskustan nykyiseen hallitukseen lähdön perusteet? Keskusta lähti paitsi ajamaan itselle tärkeitä asioita niin  myös talouden vartijaksi. Näistä asemista on vaikea voittaa vaaleja. Kun itsekkäät ajatukset ia rahapihiys (josta sattuneesta syystä ei voitu pitää kiinni) ovat johtotähtinä ovat  seuraamukset luettavissa gallupeista. Jospa keskusta joskus omaksuisi yhteistyösuhdetta korostavan näkemyksen – siis sekä teoissa että varsinkin sanoissa. Nyt tulee tunne, että matkalaukku on koko ajan pakattuna.

:::::::::::::::::::::::::

Vertailuni keskustan ja perussuomalaisten  välillä osoittavat, että kun keskustalla on mennyt lujaa on perussuomalaisten kannatus pudonnut ja päinvastoin.

Perussuomalaisten kannatus on osoittanut nousun merkkejä, kun vaalit lähestyvät.

Perussuomalaiset on jatkanut populistisella linjalla keräten hallitusvastuupuolueilta liiennet protestiäänet. Perussuomalaiset ovat köyhänmiehen kokoomuslaisia konservatiiveja, joiden palopuheet vaalien lähestyessä tuottavat tulosta.

Perussuomalaiset pystyvät helpostikin tarjoamaan vaihtoehdon nykypolitiikalle, kun muut eivät lähde kilpailemaan populismiäänistä.  Perussuomalaisten ei tarvitse varoa mielipiteitään. He kun ovat jo rutinoituneet suorasukuisina propagandisteina. On myös totuttu ylisanoihin, joita he paukuttavat äänestäjilleen.

Nostalgia on tänään populistisen politiikan käyttövoima. Esimerkkejä on helppo löytää: Orbanin Unkari, Puolan nykyjohto, Trumpin Yhdysvallat, Bolsonaron Brasilia, Xin Kiina, Erdoganin Turkki ja ennen kaikkea Putinin Venäjä. Suomessa perussuomalaiset ratsastavat nostalgian aallonharjalla. Nostalgiaan oleellisesti liittyville karismaattisille johtajille on sosiaalinen tilaus.

Anton Vihma viittaa kirjassaan ”Nostalgia” (Teos, 2021) perussuomalaisten itsensä käyttämiin ilmauksiin, joita kohtaan tunnetaan ärtymystä tai inhoa. Vastustettavina kohdetahoina ovat liberaalit ja arvoista korostetun vihreät arvot. Suosittuja puolueen sivistyneistön käyttämiä ilmauksia ovat ”kulttuurimarxilaisuus” ja ”Frankfurtin koulukunta”, johon niputetaan kaikki vasemmistolaisuuteen vivahtava, kuten akateeminen vasemmistolaisuus, ympäristöpolitiikka, liberaali suhtautuminen maahanmuuttoon sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden kategorioiden rikkominen. Myös kommunismi haukkumakäsitteenä on yleistynyt. Perinteiset instituutiot,  kuten avioliitto ovat perussuomalaisten mielestä ”uhanalaisia”. Niitä pyritään liberaalien vastustajien taholta uudelleenmäärittämään.

Nykyinen internetin vauhdittama maailma on osoittanut, että kiivas  muutoksen rytmi ei sovellu läheskään kaikille. Haluttaisiin urheilutermein aikaa ”palautumiselle”,  jotta toivutaan seuraaviin – ja jo meneillään oleviin -  edistysaskeliin. Perussuomalaisten kanssa kilpailevat puolueet eivät kuitenkaan halua nostaa perussuomalaisten pelkoja pintaan. Niinpä kenttä on melko vapaa protestipuolueelle toteuttaa nostalgista sanomaansa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Suomenmaan KAKSilta tilaaman tuoreen (22.10.2022) tutkimuksen mukaan  suomalaisista 49 prosenttia  pitää kokoomuksen ja 46 prosenttia sdp:n osallistumista maan seuraavaan hallitukseen melko tai erittäin tärkeänä.

On selvää, että puolueet ovat vaalien lähestyessä liikkeessä toisiinsa nähden. Nähdään paljon taktisia vetoja joiden merkitys niiden laatijoillekin ovat arvoitus. Edustuksellisen demokratian itsepuolustus toivottavasti toimii niin,  etteivät vaalikampanjat pilaa tulevia ja välttämättömiä yhteistyökuvioita.

 

 

 

Vladimir Putinin Venäjä 2014 - 2022 - retrospektio

 

Johdanto

Olen ohessa referoinut blogikirjoituksiani vuosilta 2014-2022 kuvatakseni 2000-luvun vaihteen Vladimir Putinin muuttumista lievän demokratiatartunnan saaneesta valtiomiehestä julmaksi diktaattoriksi. Vielä enemmän olen pyrkinyt valaisemaan omia tuntemuksiani Putinin muuttumisesta, sillä muuttunut hän omasta mielestäni on.  Tarkoitus ei ole ollut luoda kronologiaa vaan kertoa Putinista ja Venäjästä  ikään kuin historian otantoina.

Selittelyt jääköön sikseen. Hypätään liikkuvaan junaan kohtalokkaan vuoden 2014 kohdalla. Tekstit ovat alkuperäisessä muodossa joitakin stilisointeja sisältävin ja  sujuvuutta lisäävin poikkeuksin. Kursiivilla kirjoitetut kappaleet (kirjoitettu lokakuussa 2022) on tarkoitettu lyhyiksi kunkin kirjoituksen yhteenvedoksi.

(johdanto päättyy)

::::::::::::::::::::

Olisiko Venäjällä ollut mahdollisuus lujittaa demokratiaa 2000-luvun vaihteessa niin, että se olisi sietänyt autoritarisuuden paineen, joka ei milloinkaan kadonnut osan venäläistä ajattelusta? Olisiko lännellä ollut halutessaan viisautta tukea Venäjän haurasta demokratiaa nyt toteutunutta järkevämmin? Useimmat vastannevat EI, mutta….

Etupiiriajattelu on täällä tänään 10.11.2014

Putinin ajattelun muuttuminen käy ilmi Helsingin Sanomien artikkelissa ”Ujo uudistaja jakaa nyt Eurooppaa” (9.11.2014), jossa kerrataan Putinin vuonna 2001 antamaa haastattelua Helsingin Sanomille. Silloin hän sanoi: ”Kaikki meidän ponnistelumme tähtäävät nyt siihen, ettei Euroopassa olisi minkäänlaisia jakolinjoja”.

Ajattelutavan muutos on aivan selkeä. Rohkea tulkinta muutoksesta voisi olla seuraava: Putin nosti venäläisten elintasoa jättiharppauksin 2000-luvun vaihteesta lähtien. Kuitenkin ihmiset vaativat lopulta enemmän kuin pelkästään kohtuullista toimeentuloa, he vaativat esimerkiksi demokraattisten oikeuksien laajentamista. Vuoden 2011 duuman epärehellisten vaalien aikaan Putinin suosio oli alhaisimmillaan. Duuman vaalien jälkeen hän ryhtyi - omaa kannatusta nostaakseen - voimakkaasti korostamaan nationalismia, venäläistä arvopohjaa ja länsivastaisuutta, siis jakamaan Eurooppaa.

Lännelle kärsityt tappiot (Naton ja EU:n laajeneminen) nostettiin tikun nokkaan ja lännen pysäyttämispaikaksi valittiin Ukraina – eikä missään tapauksessa yllättäen. Selityksiä on varmaan muitakin: Venäjällä on nyt enemmän itsevarmuutta kuin 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa ja ne venäläiset tahot, jotka ovat kokeneet menneet vuosikymmenet menetyksinä ovat nostaneet profiiliaan.

Etupiiriajattelun paluu on yksi – mutta vain yksi – mahdollinen tulevaisuuden trendi euraasialaisissa suhteissa. Selvältä näyttää, että rauhanomaiseen ratkaisuun ei päästä, jos Venäjän intressejä ei huomioida tavalla tai toisella – olivatpa ne lännelle kuinka haasteellisia tahansa.

(lainaus päättyy)

:::::::::::::::::::::::

Seuraava kirjoitus on mielenkiintoinen siksi, että se pitää sisällään toiveen Venäjän järkiintymisestä. Tämän blogikirjoituksen kohdalla jälki- ja etukäteisviisaat pääsevät pärskäyttämään pilkkanaurun. Kirjoituksessa yritän nähdä maailmanrauhan Yhdysvalloista – painotetusti Yhdysvalloista - riippuvana toimenpidekokonaisuutena. Yritän sanoa, että Yhdysvaltain presidentin viisaus voi pelastaa maailman ennakoivilla toimilla. Sovitan myös Suomelle sen voimavarat tiukoille panevaa roolia maailmanrauhan rakentajana. Molemmat ovat osoittautuneet toistaiseksi toiveajatteluksi.

Yhdysvalloista on toisella tapaa  tullut ”vapaan” maailman soihdunkantaja: se aseistaa hyökkäyksen uhrin – Ukrainan – vastahyökkäyksiä ja lännen puolustusta.

 Tuomioja vs. Putin – keskinäisriippuvuus vai monenkeskisyys 10.10.2016

Avain Putinin ajatteluun on, että hän haluaa nyt muuttuneessa tilanteessa voimaan uuden, Jaltan korvaavan ”järjestyksen”. Minulla on sellainen käsitys, että Putin ei kuvittele uuden Jaltan olevan mikään kylmän sodan aikainen yksiselitteinen etupiiridiili, vaan ensisijaisesti nykyiseen valtapoliittiseen monenkeskiseen vallanjakoon perustuva järjestys. Putin ei siis halua toista kylmää sotaa. Hän päinvastoin moittii länttä kylmän sodan juoksuhautoihin uppoamisesta.

Miten tämä on tulkittavissa? Käsitän asian niin, että Putin soveltaa vanhaa World Orderiaan painottaen voimapolitiikan/reaalipolitiikan jäykkiä rakenteita. Tämä on pikkuisen vaikea määrittelykysymys, sillä missään tapauksessa Putin ei ajattele maailmaa (Erkki) Tuomiojan tapaan oikeasti keskinäisriippuvana monenkeskisenä nykyglobalisaatioita edustavana ”hullunmyllynä”, vaan hän haluaa siihen jonkin järjestyksen, mutta ei ensisijaisesti paluuta kylmän sodan etupiireihin.

Lopputuloksen näen niin, että Putin haluaa soveltaa monenkeskistä nykymaailmaa (Venäjä, Kiina, BRICS-maat) vanhan World Orderinsa päivityksenä. Tuomiojalainen keskinäisriippuvuuskin varmaan tunnustaa suurvaltojen mahdin, mutta näkee maailman silti ”tasa-arvoistuvana” paikkana, jossa kehittyvät maat kirivät kiinni kehittyneiden maiden etumatkaa. Tämä on aivan eri asia kuin Putinin näkemä Jaltan päivitys.

Putin kokee Venäjän ”kennanilaisen” (George F. Kennanin mukaan) turvattomuuden tunteen taisteluna ylivoimaista länttä vastaan ja järjestelee demonstraatioita osoittaakseen muille, että on tosissaan halutessaan ”putinilaisen” monenkeskisyyden voimaan. Tietenkin on mahdollista, että Putin haluaa monenkeskisyydellään vain estää amerikkalaisen yksinapaisuuden toteutumisen. Itse edustan kantaa, että – Yhdysvaltain heikentämisen lisäksi - Venäjän tavoitteena on nykyistä tasapainoisempi suurvaltarakenne.

Edellä esitetty ajatus nojaa putinilaiseen ajatukseen lännen etenemisen pysäyttämisestä, mutta ei sotavalmisteluun niin kuin monet tulkitsevat (sota voi silti syttyä, jos kriisi kärjistyy äärimmilleen). On tärkeää, että Yhdysvaltain tuleva presidentti perustaa politiikkansa etujen ristiriidan sovittamiseen, joka merkitsee Venäjän suurvalta-aseman laajempaa tunnustamista, mutta ei trumpilaisia valtioiden välisiä ”diilejä” liittolaisten pään menoksi.

Tuomiojan tekstien yhteydessä on pakko esittää ”Tuomioja-testi”: onko hän idealisti maailmankäsityksessään? Ei mielestäni, sillä hän tunnistaa voimapolitiikan kansainvälisten suhteiden pinnassa. Putinkaan ei voi menestyäkseen sulkea silmiään ja korviaan keskinäisriippuvuudelta, vaikka edustaakin jaltalaisessa ”monenkeskisyydessään” mielestäni menneen maailman ajattelua.

Putinin Yhdysvallat-kammo on todellinen eikä - kuten olen monesti esittänyt – Yhdysvallat ole millään muotoa syytön syntyneeseen konfliktiherkkään tilanteeseen. Meillä Suomessa median lännettynyt asenne peittää objektiivisen arvion mahdollisuuden. Suomella voi olla rooli ”tuomiojalaisen keskinäisriippuvuuden” ja ”putinilaisen monenkeskisyyden” yhteensovittamisessa.

(lainaus päättyy)

::::::::::::::::::::::::

Niin… Krimin miehityksen aikaan Venäjä ei ollut sotaisimmillaan, kuten alla väitän,  vaan sieltä se kaikki nykyisin päälle kaatuva alkoi….. Ranskalaistulkintaisessa kirjoituksessa tapaillaan kissingeriläistä reaalipoliittista (reaalipoliittisen koulukunnan mukaista) näkemystä.

Vladimir Putin ranskalaisittain tulkittuna 17.5.2017

Krimin valloitus nähdään ranskalaisessa dokumentissa (Jean-Michel Carren dokumentti ”Ulkolinja: Putinin Venäjä, maailmanmahti”, 2016)  strategisen merkityksen valossa (Sevastopol, öljy). Väestöstä 90 prosenttia on venäjänkielisiä. Krimin miehitys lopullisesti iski railon Venäjän ja lännen välille. Järjestettiin kansanäänestys, jonka mukaan 96 prosenttia äänestäjistä halusi Venäjän yhteyteen. Dokumentissa asia käsitellään faktana ilman moraliteetteja, joka tietysti ärsyttää aiheellisesti meitä länsimaalaisia. Krimin miehityksen aikaan Venäjä ja Putin olivat sotaisimmillaan. Länsi vastasi talouspakotteilla. Mutta dokumentissa painotetaan Euroopan riippuvuutta Venäjästä (kaasu, öljy).

Putin on sitonut valtansa ortodoksiseen uskontoon. Kirkko on kommunismin jälkeen palautettu täyteen loistoonsa. Ortodoksisuus on Venäjän valtion perusta. Kommunismin häviö voidaan nähdä yhdeltä osin ateismin häviönä perinteiselle uskonnolliselle yhteiskunnalle.

Islam on tärkeä uskonto Venäjällä ja Putin ei suinkaan vieroksu sitä. Monikulttuurisuudella hän pyrkii torjumaan radikaalin islamismin. Tuki Syyrian autoritääriselle al-Assadille perustuu putinismin mukaan kansallisvaltion oikeuteen määrätä rajojensa sisällä hallinnon muodon sekä uskonnollisen ääriradikalismin torjumisen. Toki se on myös sotilaallinen astinlauta Lähi-Itään. Arabikevään kaltaisten ilmiöiden hyväksyminen ei tietenkään kuulu lainkaan Putinin agendalle.

Putinin autoritäärisyyttä arvostellaan kovin sanoin dokumentissa ja ihmetellään opposition vastaisten toimien rajuutta Venäjällä, onhan Putinin valta joka tapauksessa kiveen hakattu. ”Mielestäni hänellä on sairas pelko epäjärjestystä kohtaan”, toteaa Ranskan entinen ulkoministeri. Putin ei tiedä, miten pitäisi johtaa 2000-luvun yhteiskuntaa ja niinpä hän ottaa asiat varman päälle kuri ja järjestys -pohjalta. ”Siinä mielessä hän on menneen maailman mies”, toteaa yksi historioitsijoista.

Poliittisesta oppositiosta todetaan alistuneesti, että sitä ei suuremmassa mittakaavassa ole. Kilpailevat tahot murskataan heti alkuvaiheessa. Sananvapautta ei nähdä samalla tavalla merkittävänä periaatekysymyksenä kuin lännessä. Sille annetaan arvo, mutta se ei ole prioriteetti venäläisten enemmistölle. Täydellinen vapaus koetaan uhkana. Ehkä sekasorto on historian monissa vaiheissa opettanut, että autoritäärinen tai diktatorinen valta on yhteiskuntarauhan tae.

Yhteenvedossa kysytään palaako Eurooppa ”realistiseen politiikkaan”, joka säilyttää omat arvonsa, mutta joita ei tyrkytetä kaikkialle. Kuulostaa Putinilta. Tässä on monta aspektia. Toisaalta Euroopalla on halu ”viedä” hyväksi kokemaansa liberaalia demokratiaa, mutta toisaalta se herättää ärtymystä autoritäärisissä maissa ja niiden määrä on ollut kasvussa viime vuosina. Konfliktiherkkyys kasvaa, kun tämä perustavaa laatua oleva näkemysero jäytää suurvaltasuhteita.

Nyt on sitten politiikan markkinoilla Donald Trump, joka on yksi lenkki lisää häpeilemättömään tukeen autoritäärisille valtioille. Trumpilla eivät paljon moraliteetit paina. Käytännön eturistiriidat loitontavat kuitenkin Putinia ja Trumpia, joten sopu ei ihan heti ole näkyvissä, ehkei koskaan. Keskinäinen vihanpito palvelee sisäpolitiikkaa.

Carren dokumentti antaa etäistä tukea kyyniselle inhorealismille, jonka mukaan suurvalloilla on oikeus painaa peukalon jälkensä maailmanjärjestykseen ja muiden on alistuttava tähän. Väliin tuleva muuttuja on uusi kylmä sota, jota käydään monenkirjavammin kuin vanhaa.

Dokumentin kriittisimmissä osissa todettiin, että Putin uskoo omaan myyttiinsä ja on siksi vaarallinen maailmanrauhalle. ”Olemme voittajakansa”, hän sanoo. Venäjällä on paljon nationalismin elävöittämää väkeä, joka on valmis konkreettisesti ryhtymään toimiin suurvalta-aseman realisoimiseksi, mutta Putin ei ole seikkailija.

Carren dokumenttia katsoessa tulee tunne, että siinä tartutaan toiseen puoleen tosiasioista. Se toinen puoli perustuu enemmän tai vähemmän skeptiseen näkemykseen kaikesta siitä, mitä dokumentissa esitetty puolisko sisältää.

(lainaus päättyy)

::::::::::::::::::::::::

 

 

Olemme valinneet linjan,  jossa emme pyri sopeutumaan (pakotteet!) vaan olemme siirtyneet pysyvän oloisesti lännen rintamaan itää vastaan. Sille löytyy vahvoja perusteita. Oma toiveeni pysyä toistaiseksi sotilaallisesti liittoutumattomana ei toteutunut. Kirjoitus on ajalta, jolloin kansalaisten suuri enemmistö kannatti liittoutumattomuutta.

Pahan Putinin jäljillä 22.3.2018

Minusta presidentti Niinistön ja suomalaisten suuren enemmistön kanta on hyvin lähellä toisiaan: Venäjällä on omat kiistattomat ja vastenmieliset syntinsä. Tosiasiat on tunnustettava. Emme voi kuitenkaan muuttaa diktatuuria demokratiaksi. Emme voi puhkua raivon vallassa kaikkia Venäjällä todettuja väärinkäytöksiä vastaan.

Ei siihen pysty brittiläinen Venäjä-tuntija Luke Hardingkaan (jota lainan kirjoituksessa). Hänkin taistelee vain sanan miekalla ilmestyskirjan petoa vastaan.

Liioin on turha kuvitella, etteikö Venäjä pyrkisi hybridivaikuttamiseen ja luomaan kyberhyökkäysten uhkaa. Suomi ei kuitenkaan ole tässä suhteessa akuuteimmassa polttopisteessä. Ei meidän presidentinvaaleihimme kohdistunut käytännössä juuri minkäänlaista propagandaiskua.

Usein Venäjän vaikuttamistavoitteet nähdään juuri meidän aikaamme liittyvinä. Totuus on toisenlainen. Esimerkiksi Aleksi Mainion tuore kirja ”Erkon kylmä sota” on tervetullut tietoisku Venäjän menneiden aikojen (1950-luvulta 1980-luvulle) vakoilutoiminnan intensiivisyydestä. Räikeydessä silloin oltiin pidemmällä kuin tänään. Propaganda- ja vakoilutoimintaa tulee aina olemaan sekä lännestä että idästä.

Pitäisikö siis kyberhyökkäykset ottaa vastaan tapahtuvana/tapahtuneena tosiasiana? Ei tietenkään. Hyväuskoisuudesta rangaistaan ennemmin tai myöhemmin. Jälleen tarvitaan suhteellisuudentajua, jonka avulla todelliset kyberturvallisuutta uhkaavat vaaratilanteet pystytään torjumaan hyvin valmistautuneena.

Meidän on pystyttävä tarkastelemaan uudella tasolla Venäjä-suhteitamme. Ja niinhän me teemme osittain jo nyt: näemme, että naapuria ei voi muuttaa , täytyy siis sopeutua tilanteeseen. Tuomme nöyristelemättä kantamme esiin koskien Ukrainaa ja Krimiä. Olemme mukana pakotteissa. Monissa muissa maissa pakotteet on asetettu suuremmassa määrin kyseenalaiseksi kuin Suomessa, jolla on ollut naapurimaasuhteesta johtuen paljon menetettävää.

Realismiin kuuluu myös olla liittoutumatta sotilaallisesti. Suomalaisten suuri enemmistö on sitä mieltä, että emme halua lännen sotilaalliseksi etuvartioksi (vaikka muutoin olemmekin yksiselitteisesti osa länttä) emmekä mahdollisen ensi-iskun kohteeksi. Kaksinaismoralismia? Ei suinkaan vaan realismia, jota olemme harjoitellet satoja vuosia.

Yhtä asiaa on vältettävä tunnontarkasti: ei pidä sallia – joskus harrastettua - joidenkin suomalaisten hyökkäyksiä toisia suomalaisia vastaan Venäjän avulla. Silloin menetämme uskottavuuden omissa silmissämme.

(lainaus päättyy)

:::::::::::::::::::::::

 

Vladimir Putiniin on liitetty useita filosofeja. Ivan Iljin on yksi näistä. Aikaa on kulunut siksi paljon,  että osa näistä ”neuvonantajista” on jo pudonnut jalustaltaan. Faktaksi jäänee, että Putinin filosofia on lainatavaraa hyvin pitkälle.

Rasputinista Iljiniin on pitkä matka, mutta jostakin syystä Venäjän voimassa oleva hallitus tai hallitsija hakee uusia ulottuvuuksia enemmän tai vähemmän mystisistä voimista. Osa Venäjää tämäkin.     

Vladimir Putin opintiellä - tiekartta vallankäytön saloihin 14.1.2020

Aatelisperheeseen syntynyt Ivan Iljin (1883-1954) toivoi - kuten moni muukin - järjestäytynyttä yhteiskuntaa Venäjälle. Kun kuitenkin päädyttiin vallankumoukseen, tuli Iljinistä vastavallankumouksellinen. Hänestä kehittyi bolsevismin kukistajaksi tarkoitetun kristillisen fasismin luoja. Seurauksena hänet karkotettiin maasta vuonna 1922. Iljin asettui Berliiniin ja myöhemmin Sveitsiin ja liittyi kirjoituksillaan Neuvosto-Venäjän vastavallankumouksellisten ”valkoisten” rintamaan. Kun odotukset eivät toteutuneet, Iljin tähtäsi kirjoituksillaan Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän syntyyn. Sitä hän ei tietenkään itse koskaan nähnyt.

Ivan Iljin on kokenut renessanssin Venäjällä 1990-luvulta alkaen. Hän täyttää tänä päivänä jonkin aukon, jolla Venäjän olemassaoloa ja sen vihollisia perustellaan. Iljinin keskeinen filosofia syntyi 1920- ja 1930-luvulla. Fasismilla oli Timothy Snyderin mukaan tuolloin kaksi ydinominaisuutta: se palvoi tahtoa ja väkivaltaa yli kaiken. Juuri nämä fasismin ominaispiirteet Iljin omaksui. Snyderin mukaan ”fasismi palvelee (tämän päivän) oligarkkeja katalysaattorina siirryttäessä …… kohti poliittista sepitettä ; pois merkityksellisestä äänestyksestä kohti valedemokratiaa , pois oikeusvaltiosta kohti yhden henkilön käsiin keskittynyttä hallintoa”.

Iljin tuomitsi Jumalan oman filosofiansa tieltä syrjään. ”Poistettuaan” Jumalan näyttämöltä hän jätti itselleen tehtävän säädellä kirjoituksillaan, mikä on oikein ja mikä on väärin. Hän käsittääkseni ”palautti” Jumalan – jumalaisen maailman - haluamassaan olomuodossa ja tehtävä lankesi yhdelle ihmiselle, joka oli tietenkin Iljin itse. Hän pyrki kirjoituksillaan luomaan itsestään ainutlaatuisen kuvan, jossa hän projisoi oman poikkeuksellisuutensa Venäjään. Sanomattakin on selvää, että tämä Venäjän näkeminen kategorisen oikeamielisenä oli vastakohta todellisuudelle. En edes yritä selittää Iljinin sumeaa ajattelua läpikotaisin, mutta on helposti nähtävissä, että Putin ja hänen seuraajansa ovat omaksuneet Iljiniltä käsityksen Venäjän erityislaatuisuudesta.

Iljinin filosofia on yksinvallan oikeutuksen perustelemista. Diktaattorin tehtävänä oli ”vihollisen tunnistaminen ja neutralointi”. Koko valtakoneisto perustui vihollisen olemassa ololle. Epäselväksi ei jää, kuka tai mikä taho on syyllinen: ”Viallisen maailman täytyi vastustaa Venäjää, koska Venäjä oli ainoa jumalaisen täydellisyyden alkulähde”. Viallista maailmaa edusti tietenkin länsi. Tuskinpa äärinationalismia voi viedä pidemmälle.

Iljin antaa ymmärtää, että kun ”kansakunnan hengelliset saavutukset ovat uhattuina”, sota on oikeutettu. Tämä itseään toteuttava argumentti perustelee sodan ”viattomuuden ilmauksena”.

Kaikki edellä esitetty kertoo, että Iljinin Venäjä on täysin keskitetty valtio: Puolueita ei sallittaisi. Vaalien pitäisi olla julkiset ja äänestyslippujen allekirjoitetut. Koko yhteiskunta olisi äärimmäisen hierarkkinen, jokaisella olisi oma paikkansa.

En ole lainkaan varma, että käsitin kaiken Iljinin tarkoitusperistä Snyderin kuvaamana, mutta perusajatus tuli selväksi. Yhtä selvää on, että tällaisen yhteiskuntamallin toteuttaminen ei onnistu todellisuudessa. Putin kuitenkin on omaksunut kehyksen tästä ajattelusta ja katsoo ilmeisesti sen riittävän perusteluksi, jotta hän voi sanoa olevansa iljiniläinen. Snyder pitää Iljiniä tärkeimpänä fasistisista ajattelijoista, joka on elvytetty nykyaikana.

(lainaus päättyy)

:::::::::::::::::::::::::

Tähän on tultu. Äiti-Venäjä hankki aikaa myöten vahvistuksekseen Neuvostoliittona tunnetun alueen eikä halua päästää siitä vieläkään irti.

Venäjä-suhteita ei ole enää 23.9.2022

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut maailmankirjat sekaisin. Yhtään järkevää selitystä ei tunnu löytyvän Venäjän aggressiolle. Ainoa syy-seuraussuhde,  jonka tunnistan on Putinin kyvyttömyys hyväksyä Neuvostoliiton hajoaminen. Putin ei pysty irtautumaan ajatuksesta, että Venäjä jää hänen – vanhenevan diktaattorin -  jäljiltä Neuvostoliittoa hauraammaksi suhteessa länteen.  Eikä Putin ole edes osallinen Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteen haaksirikkoon, mutta 1980- ja 1990-luvun rankasti syytettyjen johtajien ”epäonnistumisten”  korjaaminen kaatuu hänen kontolleen. Raskas - itse asetettu -  tehtävä tilanteen  palauttamiseksi 1980-luvun tasolle ei onnistu. Vanhenevan diktaattorin osaksi sulkeutuu imperiumin jättäminen  Naton piirittämäksi voimavaroiltaan vajavaiseksi, Kiinalle ja USA:lle häviäväksi valtakunnaksi.  Lohdutuspalkinnoksi  on tarjolla moninapaisen maailman tavoittelu  menetetyn kaksinapaisuuden sijasta.

Onko Putin kuin Nikolai  I – yksi hänen esikuvistaan -  joka kuolinvuoteellaan Krimin sodan (!) keskellä huutaa ymmällä olevalle seuraajalleen, tulevalle keisarille Aleksanteri II:lle viimeisinä sanoinaan ”pidä kaikki!”?

 

Loppupäätelmä lokakuu/2022:

Länsivallat ovat panostaneet Venäjän sotatoimenpiteiden vastustamisessa  pakotteisiin,  joita onkin käytössä laaja kirjo. Tuskinpa ne kuitenkaan täysin pystyivät arvioimaan, mihin pakotteet johtavat. Sota on nimittäin laajentunut energiasta käytäväksi sodaksi, josta vavahduttavin esimerkki on kaasuputkien räjäyttäminen Itämerellä. Syyllisen (jokin valtio?) osoittaminen pitävästi tulee oleman vaikeaa. Epäilyt syyllisestä ovat toki vahvat. Kansalaisten sietokykyä koetellaan lähes kaikissa Euroopan maissa. Energiapula ja lisäksi yritysten ja kotitalouksien lämmitys- ym. kustannukset ovat nousseet hälyttävän korkeiksi. Näin sota heijastuu konkreettisesti jokaiseen tavalliseen kansalaiseen.

Ketään erikseen syyttämättä eurooppalaiset ovat tuudittautuneet hyvinvointiinsa ja huonoihin aikoihin varautuminen on vaatinut sopeutumis-  ja  totuttautumisaikaa, joka kestää jonkin aika. Suuri osa Euroopan väestöstä selviää haasteista ilman erityisiä ponnistuksia,  jos ei sitten syty sota. Niitä,  jotka joutuvat jo normaalioloissa pinnistelemään taloutensa kanssa on paljon. Heille kysymys on selviytymistaistelusta.

Kaikki viittaa siihen, että sota on pitkäkestoinen. Venäjä on kouluttamassa uutta reserviä,  joka saattaa olla toimintakunnossa ensi kesänä. Ei kannata aliarvioida myöskään Venäjän kykyä käynnistää uutta asetuotantoa. Paralleelina tulee mieleen Hitlerin yksinpuhelu junavaunussa Mannerheimin vieraana vuonna 1942. Hitler sanoi Saksan tuhonneen 34 000 venäläistä panssaria, mutta he ovat löytäneet Donetsin alueelta (Donetsk, Luhansk!)  tehtaan,  joka tuottaa saman verran uusia tilalle.

:::::::::::::::::::::::::

Minua kuten useita muitakin on hämmästyttänyt Putinin muutos 2000-luvun vaihteen ainakin lievän demokratiatartunnan saaneesta valtionjohtajasta rikolliseksi,  mistään piittaamattomaksi diktaattoriksi. Sitten on niitä, jotka ovat ”alusta lähtien” tienneet minkälainen Putin on miehiään.

Oma lukunsa ovat valtionpäämiehet,  jotka jos ketkä ovat seuranneet Putinin toimia läheltä. Ei heilläkään ole ollut kykyä nähdä Putinin sielun peiliin, kuten George Bush nuorempi väitti nähneensä. Olaf Scholzia syytetään heikkoudesta - kuten hänen edeltäjäänsäkin – ja ymmärryksen puutteesta nähdä Putinin tarkoitusperien lävitse. Energiayhteistyötä nyt rikolliseksi nähdyn Putinin kanssa pidetään anteeksiantamattomana erehdyksenä. Erehdyksen suuruutta arvioidaan nyt nähtävillä olevaa taustaa vasten! Toisaalta myös ns. asiantuntijoillakin on ollut vain rajallinen kyky ymmärtää tapahtumien logiikkaa. Sitä suurempi on ollut pyrkimys jälkikäteen analysoida – usein myös jälkiviisaasti – sodan sumua.

 

 

 

 

 

Nuottaa vetämässä

 

 Hesarin toimittaja Tommi Nieminen kertoo tarinaa muikunkutureissuista Kuolimo-järvellä (”Kolmesataa vuotta muikunpyyntiä”) Viikon lopuksi -palstalla 18.9.2022. Hänen 81-vuotias isänsä on ollut verkkokalastajana  kymmeniä vuosia poika Tommin toimiessa nykyisin veneen soutajana.

Kuinka ollakaan itselläni on samanlaisia kokemuksia nuotanvedosta samalta järveltä 1960- ja 1970-luvulta. Olin siihen aikaan reipas nuorukainen. Minä toimin soutajana, mutta kumppani ei ollut isäni vaan enoni. En ollut matkassa syysmyöhällä kutureissulla vaan heinätöiden välissä keskellä kesää.

Jotain näillä vedoilla saatiin, vaikka joskus tuli pelkkää kuoretta, jolle ei paljon arvoa annettu. Nykyisenä mökkiläisenä olen todennut, että nuotanvetoperinne on hiipumaan päin. Historia on sitäkin komeampi: muikkua lienee pyydetty ainakin 1700-luvulta lähtien, toki esihistoria ulottuu tuhansien vuosien taakse. Nuottaa ei vedetty näytiksi, vaan jotta saatiin saalista syötäväksi. Se oli hyvä lisä ehkä hieman yksipuoliseen perunat ja kastike -linjaan.

Työnjako oli selvä: isäntä kulloisenkin kalastuskumppaninsa kanssa hoiti pyytämisen ja emäntä perkauksen ja ruoan valmistuksen. Ruoanlaitto tehtiin muistini mukaan aina suurin piirtein samalla tavalla. Ensimmäiset peratut muikut keitettiin suolavedessä (reilu suola!) ja syötiin samana iltana. Sitten paistettiin osa leivitettynä (tietenkin voissa), ja osa suolattiin keittokomeroon. Vasta hiukan myöhemmin isäntä otti käyttöön savustuksen, mutta silloinkin elettiin vielä 60-lukua. Muikku on siitä mukava kala, että se maistuu herkulliselta miten vain valmistettuna. Vielä on kerrottava kalastuspäivän illasta yksi oleellinen tapahtuma: aina vietiin naapurille osa saaliista, se kuului silloiseen talkoohenkeen itsestään selvänä asiaan.

Itse nuotanveto sujui joka kerta vanhalla rutiinilla. Yksi kerta muistuu mieleen poikkeuksena. Lähdettiin rannasta pienessä aallokossa,  mutta kun oltiin ”selällä” tuuli puhalsi jo navakasti ja yltyi lopulta vaahtopäälaineiksi. Keskeytä siinä sitten nuotan laskeminen veteen! Onnistuin kääntämään veneen niin, että nuottaverkko kietoutui osin veneen ympärille. Seuraus oli,  että enoni – kaikkien sääntöjen vastaisesti – nousi pystyyn keskellä venettä,  raapi päätänsä ja huusi tuulen yli kuuluisat sanat: ”Nyt minä en ymmärrä”. Koska enoni oli käytännön mies viimeisen päälle,  päättelin,  että nyt oli jotain todella pahasti pielessä. No, selvittiin tästäkin kommelluksesta kastumatta pahemmin. Kalaa ei kylläkään saatu.

Nuotanvedon lisäksi on tullut kokeiltua vaikka mitä  kalastustapaa mato-onginnasta lähtien. Miten sitä jaksoikaan lähteä viideltä aamulla soutaen järven taakse ongelle!  Mikään ei ole tarttunut intohimoksi, vaikka kalaa terveempää ravintoa tuskin on olemassa, ei ainakaan Kuolimon muikun voittanutta.

Tänä päivänä taitaa olla niin, että nuotat ja nuotanvetäjät puuttuvat, aktiivi porukka on vanhentunut ja kuollut suurimmaksi osaksi pois.  Jäähyväiset perinteelle nimeltä nuotanveto? Muut harrastukset ovat vieneet sijan kalastukselta ainakin nuotanvetomielessä. Saahan sitä kalaa kaupasta tai tienvierikahvilasta perattuna. Jonkun on täytynyt kuitenkin nostaa kala järvestä.

Mitä on jäänyt muistilokeroihin pyydysten kokemisesta? No, ainakin kiireetön ajankulku kaikkine valmisteluineen, veneen lastaaminen verkoilla ja ”köysipukilla”, lokkien saalista vaativa kirkuminen nuotanvedon loppuhetkillä,  jännittävä hetki,  kun nuotta nousee veneen kylkeä kohti metsän yli paistavan auringon kullatessa nuotan reunat, nälän kurniminen  pitkän kalastusreissun jälkeen….  ja joskus – tosin harvoin -  Pietarin kalansaalis. Silloin vietiin kalaa Mikkelin torille saakka.

 

Jälkiviisauden sietämätön kiusaus

 

Synonyymisanakirja  määrittää jälkiviisauden myöhään keksityksi nokkelaksi huomautukseksi. Tämä sisältää piikin,  jota edustaa ilmaus ”myöhään keksitty”, joka kuvannee jälkikäteistä hidasta sytytystä itse asiaan. Lisäksi pitäisi täyttyä ”nokkeluuden” vaatimus. Jälkiviisaus on siis pikkaisen myöhään oivallettu kannanotto johonkin asiaan ”olisihan tämä pitänyt tajuta” -pohjalta. Seuraavassa käsittelen jälkiviisautta aavistuksen synonyymisanakirjan määritelmää  laveammin.

Samalla nimeän (!)  juuri tämän vuoden (2022) jälkiviisauden vuodeksi. On tullut esille niin paljon jälkiviisastelun aiheita Suhtaudun siis esimerkiksi jälkikäteissyyllistäjiin karsaasti, vaikka ymmärränkin halun löytää parempi selitys tapahtumille kuin mikä on ollut esillä julkisuudessa.

Viime aikoina – erityisesti Ukrainan sotaan, koronaan ja energiakriisiin  liittyen – jälkiviisaus on viettänyt riemujuhlia. Olisihan se pitänyt tietää, että Venäjä hyökkää Ukrainan kimppuun, ja juuri tuolloin kuin se tapahtui. Olisihan se pitänyt tietää, että sähköstä tulee pula puhumattakaan nyt koronan jälkipyykkiin liittyvistä jälkikäteisselityksistä miten olisi pitänyt menetellä pandemian suhteen.   

Moni on pääsyt harvalukuisten viisaiden  tietäjien joukkoon ennustamalla jonkin dramaattisen tapahtuman hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Valittavasti usein käy niin, että ennustamisen makuun päässeet eivät malta lopettaa, vaan pyrkivät vahvistamaan ennalta tietäjän rooliaan uusilla ennustuksilla epäonnistuen usein surkeasti. Toinen vaihtoehto, jonka olen pannut merkille, on pieleen menneen ennustuksen armelias, hiljainen unohtaminen. Vain onnistuneet jälkiviisaudet pääsevät julkisuuteen.

Erityismaininnan saavat ne,  jotka rohkeasti ovat esittäneet jonkin asian tapahtuvan,  mutta näyttävät epäonnistuneen, kunnes sitten päivänä muutamana osoittautuu, että ovat olleet oikeassa. Nämä saavat ansaitusti etukäteisviisaan tunnustuspalkinnon.

”Asiantuntija” on käsite,  joka luo mahtavat edellytykset joko oikein tai väärin tietäneiden/arvaajien oikeassa olemiselle. Viisaimmat asiantuntijat pääsevät Ylen A-studioon! Joskus tuntee kiusausta ajatella, että tuokin asiantuntija pyörittää samaa levyä jo ties kuinka monetta kertaa.  Väitän, että ”asiantuntija” -käsite on viime aikoina kärsinyt inflaation. Olen pannut merkille, että asiantuntija -titteliin pääsee aika helposti käsiksi. Minkä ilmaisun keksisin asiantuntijakäsitteen  tilalle? Puhuisin mieluummin arkisemmin perehtymisestä tai perehtyneisyydestä: ”Aiheeseen on perehtynyt tarkemmin XX, jonka raportin kuulemme seuraavaksi…”

Jälkiviisauden lajeja tunnistan ainakin kaksi: toinen on hyödyllinen jälkikäteiskritiikki rakentavasti esitettynä erilaisia mahdollisuuksia valaisten ja toinen on jo mainittu oikeassa olemisen ihanuuden korostaminen. Veikko Huovinen määrittää jälkiviisauden Konsta Pylkkäsen sanoin ”kierteisellä” tavalla ”imeläksi”, sillä ”jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin”.

Se, että päätökset tehdään aina epätäydellisen informaation varassa, asettaa päättäjän suurten haasteiden eteen. Päätöksiä kuitenkin tulee tehdä ajassa, muutoin voidaan sortua otollisen tilaisuuden menettämiseen. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta,  kun voidaan sanoa , että  ”paras päätöksentekoaika meni jo…”. Avuksi rientää keino, jonka voisi nimetä neutraalisti ”kaukaa viisaaksi”. Se taas edellyttää laajaa tietomäärää ja kokemusta sekä kyvykkyyttä päättäjältä,  joka pyrkii tulevaisuuteen suuntautuvaan optimaaliseen ratkaisuun.

Ajassamme liikkuvaa jälkiviisautta on ehkä syytä valaista esimerkeillä. Tässä joitakin:

Nord Stream -kaasuputki on ollut kitkerän kritiikin kohteena. Energiahuoltoa ei olisi pitänyt koskaan rakentaa sen varaan, sanotaan. Yhtäkkiä asia on aivan kirkkaana ihmisten mielessä. Hyvin lähellä tässä on jälkiviisaus, jossa kerrotaan asian olleen itsestään selvä ja päättäjien töpeksineen kerta toisensa jälkeen. Putken rakentamista on selitetty pyrkimyksellä sitoa Venäjä läntiseen talousjärjestelmään ja sitä kautta lopulta liberaaliin demokratiaan. Tälle selitykselle löytyy kyllä joitakin perusteita, jos ollaan optimistisia. Miten naiivia, sanovat jälkiviisaat, joita nyt piisaa oikein tungokseen saakka. Ja Heidi Hautala on pyyhkinyt ennustajaeukkojen huonon maineen tipotiehen: häntä haastatellaan nyt guruna, joka tiesi, mitkä ovat riskit.

Entä tapaus Venäjä? Missä kohtaa olisi pitänyt havaita, että nyt ollaan menossa metsään? Siis, että Venäjään ei voi kerta kaikkiaan luottaa. Olisiko johtopäätökset pitänyt vetää jo Kekkosen ajan Svetogorskia ja Kostamusta ennen. Vastassahan oli silloin käytännössä samainen äiti-Venäjä ryyditettynä puskuriosavaltioilla ja sosialismilla. Pahaksi yltynyt kylmä sota olisi voinut katkaista bisnekset jo silloin. Entä se,  että mainittu valtio edusti 1980-luvun alussa 25  prosenttia ulkomaankaupastamme. Eikö hälytyskellojen olisi pitänyt soida? Tosiasiassa päätökset tehdään aina ajassa, ja silloin ovat voimassa silloiset riskit.  

Jälkiviisaasti voidaan todeta, että Venäjä alun pitäenkin (1990-luvun alusta lukien) oli epäluotettava yhteistyökumppani. Voidaan kysyä,  missä kohtaa kuppi kaatui, missä kohtaa yhteistyötä olisi pitänyt suitsia tai olisiko pitänyt lopettaa suomalaisten yritysten investoinnit kokonaan. Veikkaan, että näitä päätöksiä ei olisi voitu tehdä ennen nyt päällä olevaa pakotekautta, ei vaikka Venäjän imperialismi on perustunut vanhaan alueiden  anastamiseen iät ja ajat.

Entä Kiina? Se on luonut oman imperialismin mallinsa nappaamalla kokonaisia satamia haltuunsa. Milloin tämä trendi katkaistaan perustavaa laatua olevalla tavalla? Voipi olla hieman vaikeaa. Kiinalainen teollisuusvakoilu lienee myös hyvin kehittyneellä tasolla.

Ja eikö myös Yhdysvaltain edunsaanti maailmanmarkkinoilla perustu ”tukikohtaimperialismille” (700 tukikohtaa ympäri maailmaa)? Eikö se saa kohtuutonta etua avainkohtien hallussapidosta?

Jälkiviisaasti voidaan todeta näistä kaikista, että olisiko tähän kehityskulkuun pitänyt suhtautua kriittisemmin?

Jälkiviisautta sävyttää usein sille vastakkainen jälkijättöisyys, joka tekee siitä helposti pilkan kohteen. Mutta asioita voi käsitellä myös ilman jälkiviisautta. Eero Melasniemen 80-vuotishaastattelu Hesarissa (”Filmitähden vaihtuvat roolit”, 11.10.2022) olkoon tästä esimerkki. Taistolaisuuteen sisältyy monitahoisesti jälkiviisautta. Melasniemi kieltäytyy kunniasta ja toteaa suoraselkäisesti 70-luvun radikaalivasemmistolaisesta aatteestaan, että ”en tunne takinkääntämisen tarvetta. Olihan joukossa totta kai liian innokkaita,  samalla tavoin kuin on sitten ollut liian innokkaita anteeksipyytelijöitä”.

 

 

 

Kuuban ohjuskriisi 1962 ja Ukrainan sota

 

Monissa ns. asiantuntijanlausunnoissa rinnastetaan Ukrainassa käytävä sota Kuuban kriisiin vuonna 1962. Todetaan,  että meneillään olevassa kriisissä ollaan lähempänä ydinsodan puhkeamista kuin kertaakaan vuoden 1962 jälkeen. Niinpä on hyvä kerrata, mitä tapahtui Kuuban ohjuskriisissä 13 päivän aikana melko tarkalleen 60 vuotta siiten (16.10.1962-28.10.1962).

Tapahtumat käynnistyivät, kun syksyllä 1962 venäläiset laivat alkoivat purkaa ydinohjusten osia Kuubaan. Neuvostoliitto teki itselleen mahdolliseksi Yhdysvaltain suurkaupunkien tuhoamisen. Yhdysvaltain reaktio oli välitön: satelliittikuvat todistivat ohjussiirrot ja Yhdysvallat valmistautui vastaiskuun. Presidentti Kennedy kutsui koolle huippuasiantuntijoita, joiden piti avustaa presidenttiä kriisin ratkaisemisessa. Kokouksia pidettiin kriisin aikana parikymmentä kappaletta.

Jännitys tihentyi lokakuun loppua lähestyttäessä ja ydinsota oli konkreettisesti napin painalluksen päässä syttymisestä.

Sheldon M. Stern toteaa kirjassaan The Cuban Missile Crisis in American Memory (2012), että historian kulun arviointi ei ole palapelin kokoamista, vaan epäsopivuuksia ilmenee aina. Palapeli ei tule koskaan valmiiksi.

Liioin ei neuvotteluissa mukana olleiden asiantuntijoiden mielipiteenmuodostus ollut kriisin aikana johdonmukainen. On jännittävää seurata, kuinka joissakin tapauksissa vahva mielipide murenee muiden sodan johdon neuvotteluhuoneen keskusteluissa mukana olevien vaikutuksesta. On niitä, jotka ovat  muiden vaikutukselle alttiita ja niitä, jotka kerran päätettyään jotain,  pysyvät kannassaan.

Näistä vaiheista kertoo yhden tarinan Yhdysvaltain tuolloisen puolustusministerin Robert McNamaran uraa perkaava Errol Morrisin ikimuistettava dokumentti ”The Fog of War” (eikö Ylen pitäisi nyt olla hereillä ja näyttää tuo dokumentti?).

Miten taitavasti McNamara  käsitteleekään todellisuutta Fog of Warissa, jossa hän - vanhoilla päivillään - ottaa argumentointitilan haltuunsa ja luo oman tarinansa Kuuban kriisistä. Hän ”avusti presidenttiä” rauhan aikaansaamiseksi, kun toiset - esimerkiksi kenraalit - halusivat sotaa. Kennedy äänitti salaa sodanjohtokeskuksen neuvotteluhuoneen tapahtumat. Ne ovat jälkipolvien käytettävissä. Nauhalla McNamara on huomattavan haukkamainen….  

Kirotut nauhat! Ne pilaavat monen paikallaolijan hienon tarinan oikeassa olemisesta! Ehkä kuitenkin jälkikäteen Robert McNamara ymmärsi parhaiten, mistä oli kysymys. Hän nimittäin tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu ajatukseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan. Kuuban kriisissä tässä onnistuttiin. Emme ole Ukrainan sodassa vielä näin pitkällä,  emmekä ehkä koskaan yllä tilanteeseen, jossa asetutaan toisen puolen asemaan, mutta tähdellistä sitä mahdollisuutta olisi kuitenkin miettiä. Vasta kun Vietnamin sodasta oli kulunut kymmeniä vuosia, Robert McNamara tajusi, että Vietnamin sota oli sisällissota, johon ulkopuoliset suurvallat sekaantuivat omassa kylmän sodan logiikassaan. Kaikki julmuudet olivat siinä vaiheessa jo auttamatta tehty ja takana päin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tämänkin päivän kriisien (ml. Ukraina) ratkaisu löytyy agendalta,  jolla joku mukana olevista valtionpäämiehistä pystyy irtautumaan ympäristön paineesta, jonka ”vallitseva mielipide” sanelee. Ehkä Kennedyn menestyksen ydin Kuuban kriisissä oli kyky irtautua kylmän sodan rautaisesta kahleesta (kenraalit halusivat sotaa), ottaa riski kasvojen menetyksestä ja toimia asiantuntijoiden enemmistön kantaa vastaan.

Paine samanmielisyyteen on nykyisinkin hirvittävä. Heikkoutta ei saa osoittaa. Argumentoinnin pitää olla suoraviivaista, lännen rintaman minkään kohdan ei saa pettää. Näitähän pääministeri Marinkin käytännössä painotti lokakuun alussa antamassaan lausunnossa. Mutta entä jos Venäjän häviö ei olekaan totaalinen tai Venäjä vetää esille ydinasekortin tappion kylkiäisenä? Silloin tarvitaan muita vaihtoehtoja.

Kun Elon Musk teki oman naiivin ehdotuksensa sodan lopettamiseksi naureskelin muiden mukana. Sitten ymmärsin,  että – yhtenä vaihtoehtona – kannattaa miettiä ratkaisua,  jossa Venäjä tavalla tai toisella päästetään pälkähästä ennen kuin se ajetaan lopullisesti nurkkaan, jossa se sitten tekee jotain peruuttamatonta. Kuuban kriisi ratkesi,  kun keksittiin keino, jolla Hrustsov pääsi itse aiheuttamastaan umpikujasta ja säilytti kasvonsa. ”Asetu vihollisesi asemaan” -argumentti toimi!

Viimekätisen vastuunkantajan tehtäväksi jää  luoda edellytykset ratkaisulle. Olen pannut merkille, että presidentti Niinistön ajattelussa vuodenvaihteessa 2021-2022  heijastui tämä vastuunkanto Natoon liittymispuheiden yhteydessä. Siksi lopullinen päätöksenteko kesti aikansa. Muut voivat käyttää sanaa vapaammin. Tämä asetelma on syytä pitää mielessä Niinistön toimia arvioitaessa. Presidentin tavoittelema geopolitiikan hienovarainen ymmärtäminen ei ole minkään tahon mielistelyä vaan realiteetti. Omia mielipiteitäni muistellessani oli päätöksenteko vieläkin liian kiireinen.

Tuntuu ajoittain siltä, että suursodasta on kulunut liiaksi aikaa. Unohtaminen toisaalta armahtaa, mutta sallii virheiden toistamisen. Viehtymys lisätä kauhukierroksia kansainvälisessä jännitteisessä ilmapiirissä on silmiinpistävää. Kuuban kriisin kertaus voisi toimia säikäyttäjänä tilanteessa, jossa silloin oltiin ja jolloin itse asiassa ylitetiin sodan käynnistymisen momentum, mutta ihmeellisesti molempien suurvaltojen johtajat hallitsivat tilanteen.

Kuten sanottu Kuuban kriisissä oli niitä, jotka pettyivät, kun ydinasein käytävää sotaa ei saatu aikaiseksi. Moni kenraali turhautui. Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja, sama mies,  joka käski McNamaran suuren sodan aikana laskemaan ja määrittämään pommikoneiden lentokorkeuksia, jotta tuhovaikutus Japanin puurakenteisissa kaupungeissa olisi mahdollisimman suuri. LeMayn oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella Kuuban kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän viittasi Yhdysvaltojen menestykseen  kriisin ratkaisuhetkillä, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi onnistumisella, saati voitolla. Kuuban kriisiryhmään kuulunut LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä ne jäljettömiin!”.

McNamara on oikeassa, kun hän sanoi Fog of Warissa, että tällaisissa kriiseissä ”järki ei pelasta meitä”. Tarvitaan jotain suurempaa. Mitä se on? Ehkä tarvitaan juuri toisen asemaan asettumista,  vaikka se tuntuisi kuinka mahdottomalta  ja lisäksi lahjomatonta moraalia sekä korkeaa eettistä vakaumusta, muutoin joudutaan sotapelien hirviömäiseen kierteeseen.

Ehkä tähän voisi lisätä vielä sen, mitä JFK sanoi ystävälleen John Kenneth Galbraithille ohjuskriisin jälkeen: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”. Kun tänä päivänä kuuntelemme enemmän tai vähemmän fakkiutuneita asiantuntijoita, on syytä pitää mielessä tämä Kennedyn lausahdus.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Nyt meneillään olevassa kriisissä on yhtymäkohtia Kuuban kriisin aikuiseen tematiikkaan. Kylmän sodan retoriikka oli räikeää. Wienissa, Hrustsovin ja Kennedyn huippukokouksessa vuonna 1961 Hrustsovin oli näytettävä omilleen, millainen mies hän on: hän syytti toistuvasti Kennedyä yrityksistä nöyryyttää Neuvostoliittoa. Hrustsov hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia”. Hrustsovin oli oltava kova, sillä arkistot ovat paljastaneet, että hänen taustallaan Moskovassa olivat varsinaiset sotahaukat.

Hrustsovin tuntema alemmuudentunne, jonka peittämiseksi ja kumoamiseksi hänen piti käyttää karkeaa kieltä, on tänäkin päivänä kriisinratkaisun ytimessä: Venäjällä oli tuolloin ja on nytkin pysyvähkö vaikutusvaltavaje, jota Vladimir Putin yrittää peitellä karkealla retoriikalla. George F. Kennanin sanoin: ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”. Mutta tekevätkö muut mitään tuon turvattomuuden tunteen hillitsemiseksi? Vihollisen asemaan asettuminen on suuri haaste. Ja Vladimir Putin murhaamisillaan ja raiskaamisillaan tekee kaikkensa, jottei häivähdystäkään empatiaa tunnettaisi Venäjää kohtaan.

Entä mitä ajatteli Fidel Castro?  Hän mielsi asian niin, että hän ilman mitään omantunnon tuskaa - oman henkilökohtaisen tuhonsa kautta – voi  tuhota kokonaisen kansan, oman kansansa. Castro oli ollut niin monta kertaa hengenvaarassa, että uhattuna olemisella ei ollut relevanttia merkitystä hänelle. Hän ei piitannut omasta hengestään asiansa puolesta taistellessaan (motto: ”isänmaa tai kuolema!”). Mutta on kysymys muustakin. Robert McNamaran kaltaisen umpirationaalisen järkiolennon oli mahdoton käsittää, että Castro painosti Nikita Hrustsovia käynnistämään ydinsodan, vaikka se olisi merkinnyt Kuuban kansan tuhoutumista!

Castro oli valmis uhraamaan oman kansansa asiansa puolesta! Tätä on mahdotonta ymmärtää, muuten kuin pakkomielteen ilmentymänä. Tässä vaiheessa häviää helposti länsimaisesti ajattelevan ihmisen mielestä viimeisetkin sympatian rippeet Castron puolesta.

Voisin kuvitella, että Vladimir Putin jakaa kansainvälisen politiikan desperadon sielunmaiseman Castron kanssa. Järki ei pelasta meitä!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Miten itse Kuuban kriisi ratkesi?

Ratkaisu perustui vaihtokauppaan, jossa Yhdysvallat veti ohjuksensa pois Turkista (sopimus piti Yhdysvaltain vaatimuksesta pitää salassa) ja vastaavasti Neuvostoliitto  Kuubasta.

Hieman paradoksaalista on, että juuri Robert Kennedy – yksi haukoista -  kävi ratkaisevat neuvottelut Neuvostoliiton suurlähettilään Anatoli Dobryninin kanssa, jotka johtivat Turkki-Kuuba vaihtokauppaan. Mutta eihän hänellä voinut olla mitään sitä vastaan, että rauhanomainen ratkaisu saatiin aikaiseksi hänen haukkamaisen peruskantansa vastaisesti. 

 

Länsi tasapainoilee Ukrainan sotilaallisen tuen kanssa

 

 Monet asiantuntijat ovat taipuvaisia ajattelemaan niin, että lännen Ukrainalle annettavan tuen on oltava  niin suuri,  että se pystyy vähintäänkin pitämään puolensa Venäjää vastaan,  mutta ei niin suuri, jotta se vaarantaa Naton ja Venäjän keskinäisen puuttumattomuuden strategian. Sodan kynnys voidaan ylittää esimerkiksi antamalla Ukrainan käyttöön pitkän kantomatkan ohjuksia,  joilla se voi halutessaan ulottaa iskunsa Venäjän puolelle. Tämä voisi taas laukaista Venäjän taktisten ydinaseiden käytön.  

Yhtä uhanlainen tilanne vallitsi Kuuban kriisin aikaan, kun Neuvostoliito vei ydinaseita Kuubaan. Silloinkin puheet olivat uhkaavia, mutta lopulta uhkailu perustui kovaan retoriikkaan. Kriittisellä hetkellä löydettiin sopu, mutta sitä ennen ydinaseita sisältävien ohjusten laukaisu näytti jopa todennäköiseltä.

Toistaiseksi Ukrainan tilanteessa ei ole mitään sovun merkkejä ilmassa,  päinvastoin askel askeleelta on lähestytty tilannetta, jossa sodan eskaloituminen on totta. Putin on luonut uhkakuvia, joihin toisaalta ei uskota, mutta toisaalta hän on ehtinyt osoittaa, että puheilla voi olla myös katetta.

Länsivallat ovat panostaneet Venäjän sotatoimenpiteiden vastustamisessa  pakotteisiin,  joita onkin käytössä laaja kirjo. Tuskinpa ne kuitenkaan täysin pystyivät arvioimaan, mihin pakotteet johtavat. Sota on nimittäin laajentunut energiasta käytäväksi sodaksi, josta vavahduttavin esimerkki on kaasuputkien räjäyttäminen Itämerellä. Syyllisen (jokin valtio?) osoittaminen pitävästi tulee oleman vaikeaa. Epäilyt syyllisestä ovat toki vahvat. Kansalaisten sietokykyä koetellaan lähes kaikissa Euroopan maissa. Energiapula ja lisäksi yritysten ja kotitalouksien lämmitys- ym. kustannukset ovat nousseet hälyttävän korkeiksi. Näin sota heijastuu konkreettisesti jokaiseen tavalliseen kansalaiseen.

Ketään erikseen syyttämättä eurooppalaiset ovat tuudittautuneet hyvinvointiinsa ja huonoihin aikoihin varautuminen on vaatinut sopeutumis-  ja  totuttautumisaikaa, joka kestää jonkin aika. Suuri osa Euroopan väestöstä selviää haasteista ilman erityisiä ponnistuksia,  jos ei sitten syty sota. Niitä,  jotka joutuvat jo normaalioloissa pinnistelemään taloutensa kanssa on paljon. Heille kysymys on selviytymistaistelusta.

Kaikki viittaa siihen, että sota on pitkäkestoinen. Venäjä on kouluttamassa uutta reserviä,  joka saattaa olla toimintakunnossa ensi kesänä. Ei kannata aliarvioida myöskään Venäjän kykyä käynnistää uutta asetuotantoa. Paralleelina tulee mieleen Hitlerin yksinpuhelu junavaunussa Mannerheimin vieraana vuonna 1942. Hitler sanoi Saksan tuhonneen 34 000 venäläistä panssaria, mutta he ovat löytäneet Donetsin alueelta (Donetsk, Luhansk!)  tehtaan,  joka tuottaa saman verran uusia tilalle.

:::::::::::::::::::::::::

Minua kuten useita muitakin on hämmästyttänyt Putinin muutos 2000-luvun vaihteen ainakin lievän demokratiatartunnan saaneesta valtionjohtajasta rikolliseksi,  mistään piittaamattomaksi diktaattoriksi. Sitten on niitä, jotka ovat ”alusta lähtien” tienneet minkälainen Putin on miehiään.

Oma lukunsa ovat valtionpäämiehet,  jotka jos ketkä ovat seuranneet Putinin toimia läheltä. Ei heilläkään ole ollut kykyä nähdä Putinin sielun peiliin, kuten George Bush nuorempi väitti nähneensä. Olaf Scholzia syytetään heikkoudesta - kuten hänen edeltäjäänsäkin – ja ymmärryksen puutteesta nähdä Putinin tarkoitusperien lävitse. Energiayhteistyötä nyt rikolliseksi nähdyn Putinin kanssa pidetään anteeksiantamattomana erehdyksenä. Erehdyksen suuruutta arvioidaan nyt nähtävillä olevaa taustaa vasten! Toisaalta myös ns. asiantuntijoillakin on ollut vain rajallinen kyky ymmärtää tapahtumien logiikkaa. Sitä suurempi on ollut pyrkimys jälkikäteen analysoida – usein myös jälkiviisaasti – sodan sumua.

Sekä saksalainen Venäjä-tuntija Stefan Meister  että Aleksei Navalnyi korostavat tulevaisuuteen ulottuvien skenaarioiden tärkeyttä arvioitaessa nykykriisiä ja -sotaa. Miksi niitä ei laadita? Venäjä voi muuttua ja siksi se on pystyttävä integroimaan jossakin vaiheessa jälleen Eurooppaan. Navalnyi uskoo optimistisesti, että tulevaisuuden Venäjä ei halua aloittaa uusia sotia. Hänen mielestään Putinia suurempi ongelma on Venäjän imperialistinen autoritäärisyys. Navalnyi näkee siis Venäjän olemuksen, ei yhden miehen diktatuurina, vaan systeemisenä ongelmana. Myös Meister toteaa (HS 2.10.2022),  että vaihtoehtona on varauduttava tulemaan toimeen entistä aggressiivisemman ja epävakaamman Venäjän kanssa.

Navalnyi ja Meister panevat hämmästyttävän samalla tavalla toivonsa venäläiseen eliittiin. Tarvitaan yhteydenpitoa vaikutusvaltaisiin ihmisiin. Eliitti voi kääntää historian kulun, kunhan sitä ei painosteta muutokseen. Hyvin, hyvin optimistisesti Navalnyi näkee parlamentaarisen demokratian kajastuksen, kunhan siitä tulee haluttava vaihtoehto.  Venäjän eristäminen  ei kuulu kummankaan mielestä käytettävissä oleviin skenaarioihin.

Mikään yksittäinen valtio ei ole Euroopassa riittävän vahva puolustautuakseen pitkällä aikavälillä Venäjän mahtia vastaan. Tarvitaan puolustusyhteistyötä. Meister moittii eurooppalaisten vastatoimien hitautta esimerkiksi Venäjän tekemien terroritekojen (myrkytykset ym.) yhteydessä. Meister panee paljon vastuita Saksalle menneistä synneistä, mutta samaan Venäjän myötäilijöiden luokkaan hän niputtaa myös Suomen.