Länsi tasapainoilee Ukrainan sotilaallisen tuen kanssa

 

 Monet asiantuntijat ovat taipuvaisia ajattelemaan niin, että lännen Ukrainalle annettavan tuen on oltava  niin suuri,  että se pystyy vähintäänkin pitämään puolensa Venäjää vastaan,  mutta ei niin suuri, jotta se vaarantaa Naton ja Venäjän keskinäisen puuttumattomuuden strategian. Sodan kynnys voidaan ylittää esimerkiksi antamalla Ukrainan käyttöön pitkän kantomatkan ohjuksia,  joilla se voi halutessaan ulottaa iskunsa Venäjän puolelle. Tämä voisi taas laukaista Venäjän taktisten ydinaseiden käytön.  

Yhtä uhanlainen tilanne vallitsi Kuuban kriisin aikaan, kun Neuvostoliito vei ydinaseita Kuubaan. Silloinkin puheet olivat uhkaavia, mutta lopulta uhkailu perustui kovaan retoriikkaan. Kriittisellä hetkellä löydettiin sopu, mutta sitä ennen ydinaseita sisältävien ohjusten laukaisu näytti jopa todennäköiseltä.

Toistaiseksi Ukrainan tilanteessa ei ole mitään sovun merkkejä ilmassa,  päinvastoin askel askeleelta on lähestytty tilannetta, jossa sodan eskaloituminen on totta. Putin on luonut uhkakuvia, joihin toisaalta ei uskota, mutta toisaalta hän on ehtinyt osoittaa, että puheilla voi olla myös katetta.

Länsivallat ovat panostaneet Venäjän sotatoimenpiteiden vastustamisessa  pakotteisiin,  joita onkin käytössä laaja kirjo. Tuskinpa ne kuitenkaan täysin pystyivät arvioimaan, mihin pakotteet johtavat. Sota on nimittäin laajentunut energiasta käytäväksi sodaksi, josta vavahduttavin esimerkki on kaasuputkien räjäyttäminen Itämerellä. Syyllisen (jokin valtio?) osoittaminen pitävästi tulee oleman vaikeaa. Epäilyt syyllisestä ovat toki vahvat. Kansalaisten sietokykyä koetellaan lähes kaikissa Euroopan maissa. Energiapula ja lisäksi yritysten ja kotitalouksien lämmitys- ym. kustannukset ovat nousseet hälyttävän korkeiksi. Näin sota heijastuu konkreettisesti jokaiseen tavalliseen kansalaiseen.

Ketään erikseen syyttämättä eurooppalaiset ovat tuudittautuneet hyvinvointiinsa ja huonoihin aikoihin varautuminen on vaatinut sopeutumis-  ja  totuttautumisaikaa, joka kestää jonkin aika. Suuri osa Euroopan väestöstä selviää haasteista ilman erityisiä ponnistuksia,  jos ei sitten syty sota. Niitä,  jotka joutuvat jo normaalioloissa pinnistelemään taloutensa kanssa on paljon. Heille kysymys on selviytymistaistelusta.

Kaikki viittaa siihen, että sota on pitkäkestoinen. Venäjä on kouluttamassa uutta reserviä,  joka saattaa olla toimintakunnossa ensi kesänä. Ei kannata aliarvioida myöskään Venäjän kykyä käynnistää uutta asetuotantoa. Paralleelina tulee mieleen Hitlerin yksinpuhelu junavaunussa Mannerheimin vieraana vuonna 1942. Hitler sanoi Saksan tuhonneen 34 000 venäläistä panssaria, mutta he ovat löytäneet Donetsin alueelta (Donetsk, Luhansk!)  tehtaan,  joka tuottaa saman verran uusia tilalle.

:::::::::::::::::::::::::

Minua kuten useita muitakin on hämmästyttänyt Putinin muutos 2000-luvun vaihteen ainakin lievän demokratiatartunnan saaneesta valtionjohtajasta rikolliseksi,  mistään piittaamattomaksi diktaattoriksi. Sitten on niitä, jotka ovat ”alusta lähtien” tienneet minkälainen Putin on miehiään.

Oma lukunsa ovat valtionpäämiehet,  jotka jos ketkä ovat seuranneet Putinin toimia läheltä. Ei heilläkään ole ollut kykyä nähdä Putinin sielun peiliin, kuten George Bush nuorempi väitti nähneensä. Olaf Scholzia syytetään heikkoudesta - kuten hänen edeltäjäänsäkin – ja ymmärryksen puutteesta nähdä Putinin tarkoitusperien lävitse. Energiayhteistyötä nyt rikolliseksi nähdyn Putinin kanssa pidetään anteeksiantamattomana erehdyksenä. Erehdyksen suuruutta arvioidaan nyt nähtävillä olevaa taustaa vasten! Toisaalta myös ns. asiantuntijoillakin on ollut vain rajallinen kyky ymmärtää tapahtumien logiikkaa. Sitä suurempi on ollut pyrkimys jälkikäteen analysoida – usein myös jälkiviisaasti – sodan sumua.

Sekä saksalainen Venäjä-tuntija Stefan Meister  että Aleksei Navalnyi korostavat tulevaisuuteen ulottuvien skenaarioiden tärkeyttä arvioitaessa nykykriisiä ja -sotaa. Miksi niitä ei laadita? Venäjä voi muuttua ja siksi se on pystyttävä integroimaan jossakin vaiheessa jälleen Eurooppaan. Navalnyi uskoo optimistisesti, että tulevaisuuden Venäjä ei halua aloittaa uusia sotia. Hänen mielestään Putinia suurempi ongelma on Venäjän imperialistinen autoritäärisyys. Navalnyi näkee siis Venäjän olemuksen, ei yhden miehen diktatuurina, vaan systeemisenä ongelmana. Myös Meister toteaa (HS 2.10.2022),  että vaihtoehtona on varauduttava tulemaan toimeen entistä aggressiivisemman ja epävakaamman Venäjän kanssa.

Navalnyi ja Meister panevat hämmästyttävän samalla tavalla toivonsa venäläiseen eliittiin. Tarvitaan yhteydenpitoa vaikutusvaltaisiin ihmisiin. Eliitti voi kääntää historian kulun, kunhan sitä ei painosteta muutokseen. Hyvin, hyvin optimistisesti Navalnyi näkee parlamentaarisen demokratian kajastuksen, kunhan siitä tulee haluttava vaihtoehto.  Venäjän eristäminen  ei kuulu kummankaan mielestä käytettävissä oleviin skenaarioihin.

Mikään yksittäinen valtio ei ole Euroopassa riittävän vahva puolustautuakseen pitkällä aikavälillä Venäjän mahtia vastaan. Tarvitaan puolustusyhteistyötä. Meister moittii eurooppalaisten vastatoimien hitautta esimerkiksi Venäjän tekemien terroritekojen (myrkytykset ym.) yhteydessä. Meister panee paljon vastuita Saksalle menneistä synneistä, mutta samaan Venäjän myötäilijöiden luokkaan hän niputtaa myös Suomen.