Johdanto
Olen ohessa referoinut blogikirjoituksiani vuosilta 2014-2022
kuvatakseni 2000-luvun vaihteen Vladimir Putinin muuttumista lievän demokratiatartunnan
saaneesta valtiomiehestä julmaksi diktaattoriksi. Vielä enemmän olen pyrkinyt
valaisemaan omia tuntemuksiani Putinin muuttumisesta, sillä muuttunut hän
omasta mielestäni on. Tarkoitus ei ole
ollut luoda kronologiaa vaan kertoa Putinista ja Venäjästä ikään kuin historian otantoina.
Selittelyt jääköön sikseen. Hypätään liikkuvaan
junaan kohtalokkaan vuoden 2014 kohdalla. Tekstit ovat alkuperäisessä muodossa
joitakin stilisointeja sisältävin ja
sujuvuutta lisäävin poikkeuksin. Kursiivilla kirjoitetut kappaleet (kirjoitettu
lokakuussa 2022) on tarkoitettu lyhyiksi kunkin kirjoituksen yhteenvedoksi.
(johdanto päättyy)
::::::::::::::::::::
Olisiko Venäjällä ollut mahdollisuus lujittaa demokratiaa
2000-luvun vaihteessa niin, että se olisi sietänyt autoritarisuuden paineen,
joka ei milloinkaan kadonnut osan venäläistä ajattelusta? Olisiko lännellä
ollut halutessaan viisautta tukea Venäjän haurasta demokratiaa nyt toteutunutta
järkevämmin? Useimmat vastannevat EI, mutta….
Etupiiriajattelu on täällä tänään 10.11.2014
Putinin ajattelun muuttuminen käy ilmi Helsingin
Sanomien artikkelissa ”Ujo uudistaja jakaa nyt Eurooppaa” (9.11.2014), jossa
kerrataan Putinin vuonna 2001 antamaa haastattelua Helsingin Sanomille. Silloin
hän sanoi: ”Kaikki meidän ponnistelumme tähtäävät nyt siihen, ettei Euroopassa
olisi minkäänlaisia jakolinjoja”.
Ajattelutavan muutos on aivan selkeä. Rohkea
tulkinta muutoksesta voisi olla seuraava: Putin nosti venäläisten elintasoa
jättiharppauksin 2000-luvun vaihteesta lähtien. Kuitenkin ihmiset vaativat
lopulta enemmän kuin pelkästään kohtuullista toimeentuloa, he vaativat
esimerkiksi demokraattisten oikeuksien laajentamista. Vuoden 2011 duuman
epärehellisten vaalien aikaan Putinin suosio oli alhaisimmillaan. Duuman
vaalien jälkeen hän ryhtyi - omaa kannatusta nostaakseen - voimakkaasti
korostamaan nationalismia, venäläistä arvopohjaa ja länsivastaisuutta, siis
jakamaan Eurooppaa.
Lännelle kärsityt tappiot (Naton ja EU:n
laajeneminen) nostettiin tikun nokkaan ja lännen pysäyttämispaikaksi valittiin
Ukraina – eikä missään tapauksessa yllättäen. Selityksiä on varmaan muitakin:
Venäjällä on nyt enemmän itsevarmuutta kuin 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa
ja ne venäläiset tahot, jotka ovat kokeneet menneet vuosikymmenet menetyksinä
ovat nostaneet profiiliaan.
Etupiiriajattelun paluu on yksi – mutta vain yksi –
mahdollinen tulevaisuuden trendi euraasialaisissa suhteissa. Selvältä näyttää,
että rauhanomaiseen ratkaisuun ei päästä, jos Venäjän intressejä ei huomioida
tavalla tai toisella – olivatpa ne lännelle kuinka haasteellisia tahansa.
(lainaus päättyy)
:::::::::::::::::::::::
Seuraava kirjoitus on mielenkiintoinen siksi, että se
pitää sisällään toiveen Venäjän järkiintymisestä. Tämän blogikirjoituksen kohdalla
jälki- ja etukäteisviisaat pääsevät pärskäyttämään pilkkanaurun. Kirjoituksessa
yritän nähdä maailmanrauhan Yhdysvalloista – painotetusti Yhdysvalloista - riippuvana
toimenpidekokonaisuutena. Yritän sanoa, että Yhdysvaltain presidentin viisaus
voi pelastaa maailman ennakoivilla toimilla. Sovitan myös Suomelle sen voimavarat
tiukoille panevaa roolia maailmanrauhan rakentajana. Molemmat ovat osoittautuneet
toistaiseksi toiveajatteluksi.
Yhdysvalloista on toisella tapaa tullut ”vapaan” maailman soihdunkantaja: se aseistaa
hyökkäyksen uhrin – Ukrainan – vastahyökkäyksiä ja lännen puolustusta.
Tuomioja
vs. Putin – keskinäisriippuvuus vai monenkeskisyys 10.10.2016
Avain Putinin ajatteluun on, että hän haluaa nyt
muuttuneessa tilanteessa voimaan uuden, Jaltan korvaavan ”järjestyksen”.
Minulla on sellainen käsitys, että Putin ei kuvittele uuden Jaltan olevan
mikään kylmän sodan aikainen yksiselitteinen etupiiridiili, vaan ensisijaisesti
nykyiseen valtapoliittiseen monenkeskiseen vallanjakoon perustuva järjestys.
Putin ei siis halua toista kylmää sotaa. Hän päinvastoin moittii länttä kylmän
sodan juoksuhautoihin uppoamisesta.
Miten tämä on tulkittavissa? Käsitän asian niin,
että Putin soveltaa vanhaa World Orderiaan painottaen
voimapolitiikan/reaalipolitiikan jäykkiä rakenteita. Tämä on pikkuisen vaikea
määrittelykysymys, sillä missään tapauksessa Putin ei ajattele maailmaa (Erkki)
Tuomiojan tapaan oikeasti keskinäisriippuvana monenkeskisenä
nykyglobalisaatioita edustavana ”hullunmyllynä”, vaan hän haluaa siihen jonkin
järjestyksen, mutta ei ensisijaisesti paluuta kylmän sodan etupiireihin.
Lopputuloksen näen niin, että Putin haluaa soveltaa
monenkeskistä nykymaailmaa (Venäjä, Kiina, BRICS-maat) vanhan World Orderinsa
päivityksenä. Tuomiojalainen keskinäisriippuvuuskin varmaan tunnustaa
suurvaltojen mahdin, mutta näkee maailman silti ”tasa-arvoistuvana” paikkana,
jossa kehittyvät maat kirivät kiinni kehittyneiden maiden etumatkaa. Tämä on
aivan eri asia kuin Putinin näkemä Jaltan päivitys.
Putin kokee Venäjän ”kennanilaisen” (George F.
Kennanin mukaan) turvattomuuden tunteen taisteluna ylivoimaista länttä vastaan
ja järjestelee demonstraatioita osoittaakseen muille, että on tosissaan
halutessaan ”putinilaisen” monenkeskisyyden voimaan. Tietenkin on mahdollista,
että Putin haluaa monenkeskisyydellään vain estää amerikkalaisen
yksinapaisuuden toteutumisen. Itse edustan kantaa, että – Yhdysvaltain
heikentämisen lisäksi - Venäjän tavoitteena on nykyistä tasapainoisempi suurvaltarakenne.
Edellä esitetty ajatus nojaa putinilaiseen
ajatukseen lännen etenemisen pysäyttämisestä, mutta ei sotavalmisteluun niin
kuin monet tulkitsevat (sota voi silti syttyä, jos kriisi kärjistyy
äärimmilleen). On tärkeää, että Yhdysvaltain tuleva presidentti perustaa
politiikkansa etujen ristiriidan sovittamiseen, joka merkitsee Venäjän
suurvalta-aseman laajempaa tunnustamista, mutta ei trumpilaisia valtioiden
välisiä ”diilejä” liittolaisten pään menoksi.
Tuomiojan tekstien yhteydessä on pakko esittää
”Tuomioja-testi”: onko hän idealisti maailmankäsityksessään? Ei mielestäni,
sillä hän tunnistaa voimapolitiikan kansainvälisten suhteiden pinnassa.
Putinkaan ei voi menestyäkseen sulkea silmiään ja korviaan
keskinäisriippuvuudelta, vaikka edustaakin jaltalaisessa ”monenkeskisyydessään”
mielestäni menneen maailman ajattelua.
Putinin Yhdysvallat-kammo on todellinen eikä - kuten
olen monesti esittänyt – Yhdysvallat ole millään muotoa syytön syntyneeseen
konfliktiherkkään tilanteeseen. Meillä Suomessa median lännettynyt asenne
peittää objektiivisen arvion mahdollisuuden. Suomella voi olla rooli
”tuomiojalaisen keskinäisriippuvuuden” ja ”putinilaisen monenkeskisyyden”
yhteensovittamisessa.
(lainaus päättyy)
::::::::::::::::::::::::
Niin… Krimin miehityksen aikaan Venäjä ei ollut sotaisimmillaan,
kuten alla väitän, vaan sieltä se kaikki
nykyisin päälle kaatuva alkoi….. Ranskalaistulkintaisessa kirjoituksessa
tapaillaan kissingeriläistä reaalipoliittista (reaalipoliittisen koulukunnan
mukaista) näkemystä.
Vladimir Putin ranskalaisittain tulkittuna 17.5.2017
Krimin valloitus nähdään ranskalaisessa dokumentissa
(Jean-Michel Carren dokumentti ”Ulkolinja:
Putinin Venäjä, maailmanmahti”, 2016) strategisen merkityksen valossa (Sevastopol,
öljy). Väestöstä 90 prosenttia on venäjänkielisiä. Krimin miehitys lopullisesti
iski railon Venäjän ja lännen välille. Järjestettiin kansanäänestys, jonka
mukaan 96 prosenttia äänestäjistä halusi Venäjän yhteyteen. Dokumentissa asia
käsitellään faktana ilman moraliteetteja, joka tietysti ärsyttää aiheellisesti
meitä länsimaalaisia. Krimin miehityksen aikaan Venäjä ja Putin olivat
sotaisimmillaan. Länsi vastasi talouspakotteilla. Mutta dokumentissa
painotetaan Euroopan riippuvuutta Venäjästä (kaasu, öljy).
Putin on sitonut valtansa ortodoksiseen uskontoon.
Kirkko on kommunismin jälkeen palautettu täyteen loistoonsa. Ortodoksisuus on
Venäjän valtion perusta. Kommunismin häviö voidaan nähdä yhdeltä osin ateismin
häviönä perinteiselle uskonnolliselle yhteiskunnalle.
Islam on tärkeä uskonto Venäjällä ja Putin ei
suinkaan vieroksu sitä. Monikulttuurisuudella hän pyrkii torjumaan radikaalin
islamismin. Tuki Syyrian autoritääriselle al-Assadille perustuu putinismin
mukaan kansallisvaltion oikeuteen määrätä rajojensa sisällä hallinnon muodon
sekä uskonnollisen ääriradikalismin torjumisen. Toki se on myös sotilaallinen
astinlauta Lähi-Itään. Arabikevään kaltaisten ilmiöiden hyväksyminen ei
tietenkään kuulu lainkaan Putinin agendalle.
Putinin autoritäärisyyttä arvostellaan kovin sanoin
dokumentissa ja ihmetellään opposition vastaisten toimien rajuutta Venäjällä,
onhan Putinin valta joka tapauksessa kiveen hakattu. ”Mielestäni hänellä on
sairas pelko epäjärjestystä kohtaan”, toteaa Ranskan entinen ulkoministeri.
Putin ei tiedä, miten pitäisi johtaa 2000-luvun yhteiskuntaa ja niinpä hän
ottaa asiat varman päälle kuri ja järjestys -pohjalta. ”Siinä mielessä hän on
menneen maailman mies”, toteaa yksi historioitsijoista.
Poliittisesta oppositiosta todetaan alistuneesti,
että sitä ei suuremmassa mittakaavassa ole. Kilpailevat tahot murskataan heti
alkuvaiheessa. Sananvapautta ei nähdä samalla tavalla merkittävänä periaatekysymyksenä
kuin lännessä. Sille annetaan arvo, mutta se ei ole prioriteetti venäläisten
enemmistölle. Täydellinen vapaus koetaan uhkana. Ehkä sekasorto on historian
monissa vaiheissa opettanut, että autoritäärinen tai diktatorinen valta on
yhteiskuntarauhan tae.
Yhteenvedossa kysytään palaako Eurooppa
”realistiseen politiikkaan”, joka säilyttää omat arvonsa, mutta joita ei
tyrkytetä kaikkialle. Kuulostaa Putinilta. Tässä on monta aspektia. Toisaalta
Euroopalla on halu ”viedä” hyväksi kokemaansa liberaalia demokratiaa, mutta
toisaalta se herättää ärtymystä autoritäärisissä maissa ja niiden määrä on
ollut kasvussa viime vuosina. Konfliktiherkkyys kasvaa, kun tämä perustavaa
laatua oleva näkemysero jäytää suurvaltasuhteita.
Nyt on sitten politiikan markkinoilla Donald Trump,
joka on yksi lenkki lisää häpeilemättömään tukeen autoritäärisille valtioille.
Trumpilla eivät paljon moraliteetit paina. Käytännön eturistiriidat loitontavat
kuitenkin Putinia ja Trumpia, joten sopu ei ihan heti ole näkyvissä, ehkei
koskaan. Keskinäinen vihanpito palvelee sisäpolitiikkaa.
Carren dokumentti antaa etäistä tukea kyyniselle
inhorealismille, jonka mukaan suurvalloilla on oikeus painaa peukalon jälkensä
maailmanjärjestykseen ja muiden on alistuttava tähän. Väliin tuleva muuttuja on
uusi kylmä sota, jota käydään monenkirjavammin kuin vanhaa.
Dokumentin kriittisimmissä osissa todettiin, että
Putin uskoo omaan myyttiinsä ja on siksi vaarallinen maailmanrauhalle. ”Olemme
voittajakansa”, hän sanoo. Venäjällä on paljon nationalismin elävöittämää
väkeä, joka on valmis konkreettisesti ryhtymään toimiin suurvalta-aseman
realisoimiseksi, mutta Putin ei ole seikkailija.
Carren dokumenttia katsoessa tulee tunne, että siinä
tartutaan toiseen puoleen tosiasioista. Se toinen puoli perustuu enemmän tai
vähemmän skeptiseen näkemykseen kaikesta siitä, mitä dokumentissa esitetty
puolisko sisältää.
(lainaus päättyy)
::::::::::::::::::::::::
Olemme valinneet linjan, jossa emme pyri sopeutumaan (pakotteet!) vaan
olemme siirtyneet pysyvän oloisesti lännen rintamaan itää vastaan. Sille löytyy
vahvoja perusteita. Oma toiveeni pysyä toistaiseksi sotilaallisesti
liittoutumattomana ei toteutunut. Kirjoitus on ajalta, jolloin kansalaisten suuri
enemmistö kannatti liittoutumattomuutta.
Pahan Putinin jäljillä 22.3.2018
Minusta presidentti Niinistön ja suomalaisten suuren
enemmistön kanta on hyvin lähellä toisiaan: Venäjällä on omat kiistattomat ja
vastenmieliset syntinsä. Tosiasiat on tunnustettava. Emme voi kuitenkaan
muuttaa diktatuuria demokratiaksi. Emme voi puhkua raivon vallassa kaikkia
Venäjällä todettuja väärinkäytöksiä vastaan.
Ei siihen pysty brittiläinen Venäjä-tuntija Luke Hardingkaan
(jota lainan kirjoituksessa). Hänkin taistelee vain sanan miekalla ilmestyskirjan
petoa vastaan.
Liioin on turha kuvitella, etteikö Venäjä pyrkisi
hybridivaikuttamiseen ja luomaan kyberhyökkäysten uhkaa. Suomi ei kuitenkaan
ole tässä suhteessa akuuteimmassa polttopisteessä. Ei meidän
presidentinvaaleihimme kohdistunut käytännössä juuri minkäänlaista
propagandaiskua.
Usein Venäjän vaikuttamistavoitteet nähdään juuri
meidän aikaamme liittyvinä. Totuus on toisenlainen. Esimerkiksi Aleksi Mainion
tuore kirja ”Erkon kylmä sota” on tervetullut tietoisku Venäjän menneiden
aikojen (1950-luvulta 1980-luvulle) vakoilutoiminnan intensiivisyydestä.
Räikeydessä silloin oltiin pidemmällä kuin tänään. Propaganda- ja
vakoilutoimintaa tulee aina olemaan sekä lännestä että idästä.
Pitäisikö siis kyberhyökkäykset ottaa vastaan
tapahtuvana/tapahtuneena tosiasiana? Ei tietenkään. Hyväuskoisuudesta
rangaistaan ennemmin tai myöhemmin. Jälleen tarvitaan suhteellisuudentajua,
jonka avulla todelliset kyberturvallisuutta uhkaavat vaaratilanteet pystytään
torjumaan hyvin valmistautuneena.
Meidän on pystyttävä tarkastelemaan uudella tasolla
Venäjä-suhteitamme. Ja niinhän me teemme osittain jo nyt: näemme, että naapuria
ei voi muuttaa , täytyy siis sopeutua tilanteeseen. Tuomme nöyristelemättä
kantamme esiin koskien Ukrainaa ja Krimiä. Olemme mukana pakotteissa. Monissa
muissa maissa pakotteet on asetettu suuremmassa määrin kyseenalaiseksi kuin
Suomessa, jolla on ollut naapurimaasuhteesta johtuen paljon menetettävää.
Realismiin kuuluu myös olla liittoutumatta
sotilaallisesti. Suomalaisten suuri enemmistö on sitä mieltä, että emme halua
lännen sotilaalliseksi etuvartioksi (vaikka muutoin olemmekin yksiselitteisesti
osa länttä) emmekä mahdollisen ensi-iskun kohteeksi. Kaksinaismoralismia? Ei
suinkaan vaan realismia, jota olemme harjoitellet satoja vuosia.
Yhtä asiaa on vältettävä tunnontarkasti: ei pidä
sallia – joskus harrastettua - joidenkin suomalaisten hyökkäyksiä toisia
suomalaisia vastaan Venäjän avulla. Silloin menetämme uskottavuuden omissa
silmissämme.
(lainaus päättyy)
:::::::::::::::::::::::
Vladimir Putiniin on liitetty useita filosofeja.
Ivan Iljin on yksi näistä. Aikaa on kulunut siksi paljon, että osa näistä ”neuvonantajista” on jo pudonnut
jalustaltaan. Faktaksi jäänee, että Putinin filosofia on lainatavaraa hyvin
pitkälle.
Rasputinista Iljiniin on pitkä matka, mutta jostakin
syystä Venäjän voimassa oleva hallitus tai hallitsija hakee uusia ulottuvuuksia
enemmän tai vähemmän mystisistä voimista. Osa Venäjää tämäkin.
Vladimir Putin opintiellä - tiekartta vallankäytön
saloihin 14.1.2020
Aatelisperheeseen syntynyt Ivan Iljin (1883-1954) toivoi
- kuten moni muukin - järjestäytynyttä yhteiskuntaa Venäjälle. Kun kuitenkin
päädyttiin vallankumoukseen, tuli Iljinistä vastavallankumouksellinen. Hänestä
kehittyi bolsevismin kukistajaksi tarkoitetun kristillisen fasismin luoja.
Seurauksena hänet karkotettiin maasta vuonna 1922. Iljin asettui Berliiniin ja
myöhemmin Sveitsiin ja liittyi kirjoituksillaan Neuvosto-Venäjän
vastavallankumouksellisten ”valkoisten” rintamaan. Kun odotukset eivät
toteutuneet, Iljin tähtäsi kirjoituksillaan Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän
syntyyn. Sitä hän ei tietenkään itse koskaan nähnyt.
Ivan Iljin on kokenut renessanssin Venäjällä
1990-luvulta alkaen. Hän täyttää tänä päivänä jonkin aukon, jolla Venäjän
olemassaoloa ja sen vihollisia perustellaan. Iljinin keskeinen filosofia syntyi
1920- ja 1930-luvulla. Fasismilla oli Timothy Snyderin mukaan tuolloin kaksi
ydinominaisuutta: se palvoi tahtoa ja väkivaltaa yli kaiken. Juuri nämä
fasismin ominaispiirteet Iljin omaksui. Snyderin mukaan ”fasismi palvelee
(tämän päivän) oligarkkeja katalysaattorina siirryttäessä …… kohti poliittista
sepitettä ; pois merkityksellisestä äänestyksestä kohti valedemokratiaa , pois
oikeusvaltiosta kohti yhden henkilön käsiin keskittynyttä hallintoa”.
Iljin tuomitsi Jumalan oman filosofiansa tieltä
syrjään. ”Poistettuaan” Jumalan näyttämöltä hän jätti itselleen tehtävän
säädellä kirjoituksillaan, mikä on oikein ja mikä on väärin. Hän käsittääkseni
”palautti” Jumalan – jumalaisen maailman - haluamassaan olomuodossa ja tehtävä
lankesi yhdelle ihmiselle, joka oli tietenkin Iljin itse. Hän pyrki
kirjoituksillaan luomaan itsestään ainutlaatuisen kuvan, jossa hän projisoi
oman poikkeuksellisuutensa Venäjään. Sanomattakin on selvää, että tämä Venäjän
näkeminen kategorisen oikeamielisenä oli vastakohta todellisuudelle. En edes
yritä selittää Iljinin sumeaa ajattelua läpikotaisin, mutta on helposti
nähtävissä, että Putin ja hänen seuraajansa ovat omaksuneet Iljiniltä
käsityksen Venäjän erityislaatuisuudesta.
Iljinin filosofia on yksinvallan oikeutuksen perustelemista.
Diktaattorin tehtävänä oli ”vihollisen tunnistaminen ja neutralointi”. Koko
valtakoneisto perustui vihollisen olemassa ololle. Epäselväksi ei jää, kuka tai
mikä taho on syyllinen: ”Viallisen maailman täytyi vastustaa Venäjää, koska
Venäjä oli ainoa jumalaisen täydellisyyden alkulähde”. Viallista maailmaa
edusti tietenkin länsi. Tuskinpa äärinationalismia voi viedä pidemmälle.
Iljin antaa ymmärtää, että kun ”kansakunnan
hengelliset saavutukset ovat uhattuina”, sota on oikeutettu. Tämä itseään
toteuttava argumentti perustelee sodan ”viattomuuden ilmauksena”.
Kaikki edellä esitetty kertoo, että Iljinin Venäjä
on täysin keskitetty valtio: Puolueita ei sallittaisi. Vaalien pitäisi olla
julkiset ja äänestyslippujen allekirjoitetut. Koko yhteiskunta olisi äärimmäisen
hierarkkinen, jokaisella olisi oma paikkansa.
En ole lainkaan varma, että käsitin kaiken Iljinin
tarkoitusperistä Snyderin kuvaamana, mutta perusajatus tuli selväksi. Yhtä
selvää on, että tällaisen yhteiskuntamallin toteuttaminen ei onnistu todellisuudessa.
Putin kuitenkin on omaksunut kehyksen tästä ajattelusta ja katsoo ilmeisesti
sen riittävän perusteluksi, jotta hän voi sanoa olevansa iljiniläinen. Snyder
pitää Iljiniä tärkeimpänä fasistisista ajattelijoista, joka on elvytetty
nykyaikana.
(lainaus päättyy)
:::::::::::::::::::::::::
Tähän on tultu. Äiti-Venäjä hankki aikaa myöten vahvistuksekseen
Neuvostoliittona tunnetun alueen eikä halua päästää siitä vieläkään irti.
Venäjä-suhteita ei ole enää 23.9.2022
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut maailmankirjat
sekaisin. Yhtään järkevää selitystä ei tunnu löytyvän Venäjän aggressiolle.
Ainoa syy-seuraussuhde, jonka tunnistan on Putinin kyvyttömyys
hyväksyä Neuvostoliiton hajoaminen. Putin ei pysty irtautumaan ajatuksesta,
että Venäjä jää hänen – vanhenevan diktaattorin - jäljiltä
Neuvostoliittoa hauraammaksi suhteessa länteen. Eikä Putin ole edes
osallinen Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteen haaksirikkoon, mutta 1980- ja
1990-luvun rankasti syytettyjen johtajien ”epäonnistumisten” korjaaminen
kaatuu hänen kontolleen. Raskas - itse asetettu - tehtävä
tilanteen palauttamiseksi 1980-luvun tasolle ei onnistu. Vanhenevan
diktaattorin osaksi sulkeutuu imperiumin jättäminen Naton
piirittämäksi voimavaroiltaan vajavaiseksi, Kiinalle ja USA:lle häviäväksi
valtakunnaksi. Lohdutuspalkinnoksi on tarjolla
moninapaisen maailman tavoittelu menetetyn kaksinapaisuuden sijasta.
Onko Putin kuin Nikolai I – yksi hänen
esikuvistaan - joka kuolinvuoteellaan Krimin sodan (!) keskellä
huutaa ymmällä olevalle seuraajalleen, tulevalle keisarille Aleksanteri II:lle
viimeisinä sanoinaan ”pidä kaikki!”?
Loppupäätelmä lokakuu/2022:
Länsivallat ovat panostaneet Venäjän
sotatoimenpiteiden vastustamisessa pakotteisiin, joita
onkin käytössä laaja kirjo. Tuskinpa ne kuitenkaan täysin pystyivät arvioimaan,
mihin pakotteet johtavat. Sota on nimittäin laajentunut energiasta käytäväksi
sodaksi, josta vavahduttavin esimerkki on kaasuputkien räjäyttäminen
Itämerellä. Syyllisen (jokin valtio?) osoittaminen pitävästi tulee oleman
vaikeaa. Epäilyt syyllisestä ovat toki vahvat. Kansalaisten sietokykyä
koetellaan lähes kaikissa Euroopan maissa. Energiapula ja lisäksi yritysten ja
kotitalouksien lämmitys- ym. kustannukset ovat nousseet hälyttävän korkeiksi.
Näin sota heijastuu konkreettisesti jokaiseen tavalliseen kansalaiseen.
Ketään erikseen syyttämättä eurooppalaiset ovat
tuudittautuneet hyvinvointiinsa ja huonoihin aikoihin varautuminen on vaatinut sopeutumis- ja totuttautumisaikaa,
joka kestää jonkin aika. Suuri osa Euroopan väestöstä selviää haasteista ilman
erityisiä ponnistuksia, jos ei sitten syty sota.
Niitä, jotka joutuvat jo normaalioloissa pinnistelemään taloutensa
kanssa on paljon. Heille kysymys on selviytymistaistelusta.
Kaikki viittaa siihen, että sota on pitkäkestoinen.
Venäjä on kouluttamassa uutta reserviä, joka saattaa olla
toimintakunnossa ensi kesänä. Ei kannata aliarvioida myöskään Venäjän kykyä
käynnistää uutta asetuotantoa. Paralleelina tulee mieleen Hitlerin yksinpuhelu
junavaunussa Mannerheimin vieraana vuonna 1942. Hitler sanoi Saksan tuhonneen
34 000 venäläistä panssaria, mutta he ovat löytäneet Donetsin alueelta
(Donetsk, Luhansk!) tehtaan, joka tuottaa saman verran uusia
tilalle.
:::::::::::::::::::::::::
Minua kuten useita muitakin on hämmästyttänyt Putinin
muutos 2000-luvun vaihteen ainakin lievän demokratiatartunnan saaneesta
valtionjohtajasta rikolliseksi, mistään piittaamattomaksi
diktaattoriksi. Sitten on niitä, jotka ovat ”alusta lähtien” tienneet
minkälainen Putin on miehiään.
Oma lukunsa ovat valtionpäämiehet, jotka
jos ketkä ovat seuranneet Putinin toimia läheltä. Ei heilläkään ole ollut kykyä
nähdä Putinin sielun peiliin, kuten George Bush nuorempi väitti nähneensä. Olaf
Scholzia syytetään heikkoudesta - kuten hänen edeltäjäänsäkin – ja ymmärryksen
puutteesta nähdä Putinin tarkoitusperien lävitse. Energiayhteistyötä nyt
rikolliseksi nähdyn Putinin kanssa pidetään anteeksiantamattomana erehdyksenä.
Erehdyksen suuruutta arvioidaan nyt nähtävillä olevaa taustaa vasten! Toisaalta
myös ns. asiantuntijoillakin on ollut vain rajallinen kyky ymmärtää tapahtumien
logiikkaa. Sitä suurempi on ollut pyrkimys jälkikäteen analysoida – usein myös
jälkiviisaasti – sodan sumua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti