Nuottaa vetämässä

 

 Hesarin toimittaja Tommi Nieminen kertoo tarinaa muikunkutureissuista Kuolimo-järvellä (”Kolmesataa vuotta muikunpyyntiä”) Viikon lopuksi -palstalla 18.9.2022. Hänen 81-vuotias isänsä on ollut verkkokalastajana  kymmeniä vuosia poika Tommin toimiessa nykyisin veneen soutajana.

Kuinka ollakaan itselläni on samanlaisia kokemuksia nuotanvedosta samalta järveltä 1960- ja 1970-luvulta. Olin siihen aikaan reipas nuorukainen. Minä toimin soutajana, mutta kumppani ei ollut isäni vaan enoni. En ollut matkassa syysmyöhällä kutureissulla vaan heinätöiden välissä keskellä kesää.

Jotain näillä vedoilla saatiin, vaikka joskus tuli pelkkää kuoretta, jolle ei paljon arvoa annettu. Nykyisenä mökkiläisenä olen todennut, että nuotanvetoperinne on hiipumaan päin. Historia on sitäkin komeampi: muikkua lienee pyydetty ainakin 1700-luvulta lähtien, toki esihistoria ulottuu tuhansien vuosien taakse. Nuottaa ei vedetty näytiksi, vaan jotta saatiin saalista syötäväksi. Se oli hyvä lisä ehkä hieman yksipuoliseen perunat ja kastike -linjaan.

Työnjako oli selvä: isäntä kulloisenkin kalastuskumppaninsa kanssa hoiti pyytämisen ja emäntä perkauksen ja ruoan valmistuksen. Ruoanlaitto tehtiin muistini mukaan aina suurin piirtein samalla tavalla. Ensimmäiset peratut muikut keitettiin suolavedessä (reilu suola!) ja syötiin samana iltana. Sitten paistettiin osa leivitettynä (tietenkin voissa), ja osa suolattiin keittokomeroon. Vasta hiukan myöhemmin isäntä otti käyttöön savustuksen, mutta silloinkin elettiin vielä 60-lukua. Muikku on siitä mukava kala, että se maistuu herkulliselta miten vain valmistettuna. Vielä on kerrottava kalastuspäivän illasta yksi oleellinen tapahtuma: aina vietiin naapurille osa saaliista, se kuului silloiseen talkoohenkeen itsestään selvänä asiaan.

Itse nuotanveto sujui joka kerta vanhalla rutiinilla. Yksi kerta muistuu mieleen poikkeuksena. Lähdettiin rannasta pienessä aallokossa,  mutta kun oltiin ”selällä” tuuli puhalsi jo navakasti ja yltyi lopulta vaahtopäälaineiksi. Keskeytä siinä sitten nuotan laskeminen veteen! Onnistuin kääntämään veneen niin, että nuottaverkko kietoutui osin veneen ympärille. Seuraus oli,  että enoni – kaikkien sääntöjen vastaisesti – nousi pystyyn keskellä venettä,  raapi päätänsä ja huusi tuulen yli kuuluisat sanat: ”Nyt minä en ymmärrä”. Koska enoni oli käytännön mies viimeisen päälle,  päättelin,  että nyt oli jotain todella pahasti pielessä. No, selvittiin tästäkin kommelluksesta kastumatta pahemmin. Kalaa ei kylläkään saatu.

Nuotanvedon lisäksi on tullut kokeiltua vaikka mitä  kalastustapaa mato-onginnasta lähtien. Miten sitä jaksoikaan lähteä viideltä aamulla soutaen järven taakse ongelle!  Mikään ei ole tarttunut intohimoksi, vaikka kalaa terveempää ravintoa tuskin on olemassa, ei ainakaan Kuolimon muikun voittanutta.

Tänä päivänä taitaa olla niin, että nuotat ja nuotanvetäjät puuttuvat, aktiivi porukka on vanhentunut ja kuollut suurimmaksi osaksi pois.  Jäähyväiset perinteelle nimeltä nuotanveto? Muut harrastukset ovat vieneet sijan kalastukselta ainakin nuotanvetomielessä. Saahan sitä kalaa kaupasta tai tienvierikahvilasta perattuna. Jonkun on täytynyt kuitenkin nostaa kala järvestä.

Mitä on jäänyt muistilokeroihin pyydysten kokemisesta? No, ainakin kiireetön ajankulku kaikkine valmisteluineen, veneen lastaaminen verkoilla ja ”köysipukilla”, lokkien saalista vaativa kirkuminen nuotanvedon loppuhetkillä,  jännittävä hetki,  kun nuotta nousee veneen kylkeä kohti metsän yli paistavan auringon kullatessa nuotan reunat, nälän kurniminen  pitkän kalastusreissun jälkeen….  ja joskus – tosin harvoin -  Pietarin kalansaalis. Silloin vietiin kalaa Mikkelin torille saakka.