Voodoo-talous on täällä tänään

Käsite voodoo-talous syntyi, kun George Bush vanhempi ja Ronald Reagan kävivät kamppailua republikaanien presidenttiehdokkuudesta vuonna 1980. Voodoo-talous oli Bushin käyttämä käsite hänen kuvatessaan Reaganin talouspoliittista ohjelmaa (ja joka myöhemmin tunnettiin nimellä ”Reaganomics”). Se oli Bushilta ainakin näennäisesti yllättävä veto, sillä edustavathan molemmat presidentit samaa puoluetta. Toisaalta olen oppinut tuntemaan nimenomaan vanhemman Bushin (pojasta ei polvi parantunut, päinvastoin) realistisena ja asiansa osaavana presidenttinä, jota jälkipolvi on aliarvioinut.

Olisiko kysymys perimmältään siitä, että Bush vanhempi edusti vanhoja perinteisiä konservatiivisia arvoja ja hänen edeltäjänsä Reagan ”päästi” riskipitoiset uusliberaalit opit (supply-side economics, trickle-down theory) salakavalasti konservatismin sisälle? Aluksi konservatiivit olivat innoissaan (ja äärioikeisto on edelleenkin!) uuden keksimisestä, mutta sitten tuli vastareaktio. Uusi talouspolitiikka jätti kuitenkin pysyvät jäljet amerikkalaiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun, joskin kylvi synkän polarisaation siemenen johtavien puolueiden välille.

Miten Reaganin talouspolitiikan kävi? Olen aina ihmetellyt Reaganiin kohdistuvaa ihailua, sillä sille ei tahdo löytyä faktaperusteita. Aluksi Reaganin (tai pikemminkin hänen taustavoimiensa, Arthur Laffer ym.) talouspolitiikka näytti toimivan, mutta pian verotulojen vähentyminen alkoi näkyä, varsinkin kun Reagan panosti samaan aikaan asevarusteluun eikä ”pienentänyt valtiota” läheskään siinä määrin kuin oli luvannut.

Velanottoluvut Reaganin ajalta kertovat korutonta tarinaa: vuosien 1981 ja 1988 välillä Yhdysvaltain velkamäärä kasvoi lähes kolminkertaiseksi (997 miljardista dollarista 2850 miljardiin dollariin), vuosittaisten kasvulukujen vaihdellessa 15 ja 20 prosentin välissä peräti viitenä eri vuotena. Vastaavasti budjettialijäämät paisuivat ennätyksellisiksi. Vertailun vuoksi yhden hänen seuraajansa, Bill Clintonin aikana velan kasvuluvut olivat aivan minimaaliset (vuosina 1998-2000: 2,1 prosentista 0,3 prosenttiin). Retoriikalla saadaan ihmeitä aikaan: suurimmalla osalla ihmistä on käsitys, että Reagan pisti USA:n talouden timanttiseen kuntoon. Ajatushan oli, että verohelpotuksin luodaan ”uutta tuloa” niin paljon, että lopputulos jää plussalle. Tosiasiassa maa velkaantui.

Maailman suurimmasta velkojasta tuli maailman suurin velallinen. Reagan itsekin myönsi tapahtuneen presidenttikautensa suurimmaksi pettymykseksi. Teoria ei toiminutkaan toivotulla tavalla, minkä George Bush vanhempi jo varhaisessa vaiheessa toi esille.

::::::::::::::::::::

Donald Trump lupasi vaalikampanjan aikana panostaa pienituloisiin paremman huomisen takaamiseksi. Näin ei ole käynyt. Sen sijaan hän on presidenttinä käyttänyt hyvin reaganilaisia ilmauksia kuvatessaan tulevaa. Törmäsimme tähän terminologiaan itse asiassa jo Trumpin ja Hillary Clintonin käydessä kamppailua presidenttiydestä. Tv-väittelyissä Clinton käytti kekseliästä ilmaisua moittiessaan Trumpin vero-ohjelmaa. Hän nimittäin sanoi, että Trumpin ohjelma on ”trumped-up, trickle-down” -politiikkaa (vyörytetään vero-ohjelmalla rahaa ensin ylös, josta sen ajatellaan sitten valuvan alas). Nyt Trump ajaa juuri tätä samaa elähtänyttä politiikkaa, jossa on niin monta kertaa epäonnistuttu.

Jo Hillary Clinton ihmetteli, miksi tätä taas kerran yritetään.

Trump on myös siinä suhteessa Reaganin jalanjäljillä, että alentaessaan veroja hän samaan aikaan lisää huomattavasti sotilasmenoja. Suuruuden kaipuu on molemmilla presidenteillä nostalgisena tavoitteena: ”Let´s Make America Great Again”. Ei auttanut, kun Hillary Clinton yritti sanoa, että Yhdysvallat on jo suuri.

Amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa ilmenee hämmentäviä piirteitä. Paikka paikoin tulee mieleen ”venäläinen” käsitys todellisuudesta: jos mielessä syntynyt kuva ei vastaa todellisuutta, muutetaan todellisuutta.

USA:n kongressin taloustoimisto (CBO) ennustaa nyt, että Trumpin hallinto romahduttaa valtiontalouden. Kysymys ei ole mistä tahansa tuomiopäivän ennustuksesta – joita herra paratkoon riittää tänä päivänä – vaan kongressin puolueettomasta virastosta, joka auttaa tajuamaan talouden realiteetit.

CBO:n ennusteen mukaan Republikaanien veroalennukset ja lisääntyneet valtion kulut nostavat valtionvelkaa ja lisäävät valtion budjettialijäämää. Yhdysvaltain valtiontalous tulee lähentelemään toisen maailmansodan jälkeistä taloustilannetta kymmenen vuoden sisällä. Silloin selvittiin, kun Yhdysvallat oli sodan jälkeisinä vuosikymmeninä vertaansa vailla oleva (talouden) suurvalta.

Arvio on, että vuoteen 2020 tultaessa vuosittainen budjetin alijäämä nousee 1000 miljardiin dollariin. Tämä luku kertoo jotain tai sitten ei mitään. Sitä voisi verrata vaikkapa Yhdysvaltain bruttovelkaan, joka liittovaltion velkakellon mukaan nousee tällä hetkellä hieman yli 21 000 miljardiin dollariin (eli 21 biljoonaan dollariin). Vertailun vuoksi Yhdysvaltain bkt on arviolta 20,2 biljoonaa dollaria tänä vuonna eli velan suhde bruttokansantuotteeseen on hieman yli 100 prosenttia, joka on suuri, mutta ei hälyttävä suhdeluku Yhdysvaltain kaltaisessa taloudessa. Viiden prosentin budjettialijäämä suhteessa bkt:hen on joka tapauksessa huolestuttava.

Luvut ovat eri lähteistä kerättyjä tietoja, joten niiden keskinäinen synkronointi on ”vain” suurinpiirteinen. Joka tapauksessa CBO:n ennuste velan kaksinkertaistumisesta 2020-luvun loppuun mennessä on hälyttävä. Olemmeko jälleen tilanteessa, jossa demokraatit joutuvat korjaamaan republikaanipresidentin verohöveliäisyyden ja varustautumishulluuden? Oletushan on ollut päinvastainen iät ja ajat: republikaanit syyttävät demokraatteja tuhlailevuudesta sosiaalipolitiikassa. Kummallisesti siinä on kerta toisensa jälkeen käynyt päinvastoin.

Kysymys on jälleen trickle-down -teorian testauksesta. Trump odottaa ”dynaamisten vaikutusten” satavan laariin. Miksi se tapahtuisi nyt, kun se ei ole aiemminkaan tapahtunut? Trumpin usko perustuu kansantalouden paljon korkeampien kasvulukujen toteutumiseen, mitä asiantuntijat sanovat. Tapansa mukaan Trump on arvostellut edeltäjäänsä suurista alijäämistä, mutta itse hän on rakentanut ansoja täynnä olevan talouden tulevaisuudenkuvan veronalennuksineen ja kauppasodan uhkineen.

1950-luku oli Yhdysvaltain vuosikymmen

Voidaan leikkiä ajatuksella, että kullakin maalla on ikioma nostalginen vuosikymmen, jonka perusteena voisi olla vaikkapa onnellisuus ja vaurastuminen. Suomella vuosikymmen voisi olla 1980-luku, Ruotsilla 1960-luku ja Yhdysvalloilla 1950-luku.

Yle Teemalla on näytetty dokumenttisarjaa ”Amerikka värikuvissa” (”America in Color”), jossa vanhat mustavalkoiset uutis- ym. filmit on ”väritetty” teknisesti alkuperäistä värimaailmaa kopioiden. Viisikymmentäluku (sarjan osa 4/5) oli todellakin amerikkalaisten kukoistuksen aikaa: talous menestyi ja Yhdysvaltain nuorisokulttuurin nousu rock n´ rollin myötä kuvasi amerikkalaista meininkiä monien ihailemalla tavalla. Kaikilla ei mennyt kuitenkaan hyvin. Melkein 100 vuotta orjuuden päättymisen jälkeen rotusyrjintä oli edelleen mustien todellisuutta. Mutta toisaalta kansalaisoikeusliike koki heräämisen juuri viisikymmentäluvulla.

Yhdysvallat oli maailman mahtavin valtio ja patriarkaalinen ydinperhe (mies töissä, vaimo hoitaa kotia ja lapsia) esikaupunkialueella oli lukuisien, jos ei kaikkien, tavoite ja monet tässä haaveessa onnistuivatkin. Tästä meille antoivat kuvan - todellisen tai illuusion - 1960-luvulla Suomessa esitetyt TV-sarjafilmit, jotka olivat menneet Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin puolen tunnin pituinen sarjan osa kuvatuksi.

Painajaisiakin toki oli: vetypommikokeet ja ydinsodan uhka, Korean sota ja kommunismin pelko, joka sai hysteerisiä piirteitä. Joseph McCarthy julisti, että ”yksikin kommunisti ulkoministeriössä on yksi kommunisti liikaa”. Oli sisäisiä ja ulkoisia uhkia oikeasti, ja jos ei ollut, loput uhkat kuviteltiin.

Käynnistyi valtava vakoojien metsästys, jota symboloi Rosenbergin fyysikkopariskunnan pidättäminen ja teloittaminen. Vainoharhaisuus oli leimaa antava piirre tuolle ajalle. Suhtautuminen McCarthyyn oli mielestäni jotenkin ambivalenttia: häneen uskottiin laajalti niin kauan kuin häntä tarvittiin uskonvahvistukseksi pahasta maailmasta. McCarthy hyökkäsi lopulta armeijaa vastaan. Nyt vihdoin hänen alunpitäenkin heikot näyttönsä osoittautuivat heppoisiksi. TV oli kaikessa läsnä: McCarthy menetti uskottavuutensa nimenomaan TV-kameroiden edessä. Mustavalkoinen maailma sai yhtäkkiä monisävyisiä värejä seurakseen.

Presidentti Harry S. Truman piti 4.1.1950 kansakunnan tilaa käsittelevän puheen, jonka teemana oli ydinenergian sotilaallinen ja rauhanomainen käyttö: presidentti esitti nämä kaksi vaihtoehtoina. Valinta oli päättäjillä. Truman piti puheen vain muutama kuukausi Neuvostoliiton ensimmäisen ydinkokeen jälkeen. Se oli tyrmistyttävä fakta, jota Yhdysvalloissa ei olisi uskottu tapahtuvan.

Sitten (1950) Pohjois-Korea hyökkäsi Etelä-Korean kimppuun. Truman reagoi lähettämällä joukkoja Korean niemimaalle. Alkoi Korean sota. Päivän iskulauseena oli ”kommunismin leviämisen ehkäiseminen”. Amerikkalaisten alaisia YK-joukkoja johti toisessa maailmansodassa kunnostautunut kenraali Douglas McArthur. McArthurin menestys teki hänestä kilpailijan presidentille. Kiinan mukaan tulo eskaloi sodan ja pakotti amerikkalaiset perääntymään. McArthur painosti laajentamaan sotatoimialuetta haastaen näin presidentin. Toisen oli väistyttävä. Lopputulos oli, että presidentti erotti kenraalin. Kansalaiset juhlivat McArthuria sotasankarina, kun taas Trumanin kannatus romahti kannatusmittauksissa. Amerikkalaisten vaurastuminen pelasti Trumanin. Maalla oli varaa sekä käydä sotaa että nostaa elintasoa. Baby Boomersit (suuret ikäluokat) takasivat Yhdysvaltain kukoistuksen. Asuntoja rakennettiin sarjatuotantona esikaupunkialueille. Talot rakennettiin riveihin salamavauhtia Frank Lloyd Wrightin toteutuneen ennustuksen mukaisesti eräänlaisiksi omakotitalomatoiksi. Viisikymmentäluvulla omakotitalosta tuli amerikkalaisen unelman symboli.

Vaurastumisen keskellä Las Vegasissa järjestettiin jopa ydinkoenäytös vuonna 1953, nyt se toistettiin dokumentissa väreissä! Havainneomakotitalot tuhoutuivat…..potentiaalisen ydintuhon karmeus paljastui – ja samalla ydinsodan hysteeriseksikin yltynyt pelko sai lisää kierroksia.

Dwight D. Eisenhowerin valinta presidentiksi 1953 päätti sotaisimman vaiheen 1950-luvusta. Aselepo solmittiin Koreassa. Sodan hinta oli raskas: sodassa kaatui 34 000 amerikkalaista sotilasta.

Eisenhowerilainen letkeys näytti tarttuvan hyvinvoiviin amerikkalaisiin arkisen aherruksen lomassa.

TV oli yli puolessa kodeista vuonna 1954. Mainostajille avautui mahtavat markkinat…… Vaurauden symbolina amerikkalaiset omistivat ¾ maailman autoista. Tarvittiin hyviä teitä. Dwight D. Eisenhower muistetaan erityisesti nelikaistaisten moottoriteiden rakennuttajana. Rakennettiin kokonainen moottoritieverkosto.

:::::::::::::::::::::::::

Dokumentissa syvennyttiin myös amerikkalaisuuden synkempään puoleen: rotuerottelulait olivat voimassa etelävaltioissa. Musta väestö nousi pienimuotoisiin kapinoihin räikeää rasismia vastaan. Vuonna 1954 Topekassa, Kansasissa koululautakunta haastettiin oikeuteen rotuerottelusta. Voitot tasa-arvoisuuden puolesta käydyissä taisteluissa saivat aikaan vastareaktion ja Ku Klux Klan teki pommihyökkäyksiä mustia vastaan.

Dokumentissa esitelty nuoren mustan Emmett Tillin murha sai valtavan symboliarvon varsinkin, kun syytetyt vapautettiin heppoisin perustein (vaikka myöhemmin tunnustivat syyllisyytensä).

Taistelu jatkui.

Hiukan Emmett Tillin tapauksen jälkeen mustan Rosa Parks bussimatka Montgomeryssa, Alabamassa jäi historiaan, kun bussiin nousi valkoinen, jolle Parks ei suostunut antamaan paikkaansa. Seurasi kohu ja oikeudenkäyntejä, joiden seurauksena valkoisten ja mustien erillisistä paikoista luovuttiin.

Mutta taistelu kansalaisoikeuksien puolesta oli vasta alussa….

::::::::::::::::::

Yhdysvaltain viisikymmentäluvun vauraus toi tullessaan mm. nuorisokulttuurin ennen näkemättömässä mittakaavassa. Teinitanssit, hauskanpito ja kulutuskulttuuri nousivat kukoistukseen rock n´rollin myötä.

Valkoinen Alan Freed keksi nimen rock and roll (alkujuureltaan rhythm and blues), mutta musiikki oli mustaa. Se saikin vanhemman polven epäluuloiseksi ja suorastaan vihamieliseksi. Musta musiikki tarvitsi kuitenkin valkoisen tähden, Elvis Presleyn, läpimurron varmistamiseksi.

Elvis Presley löi lopullisesti läpi 9.6. 1956 Ed Sullivan showssa. Siitä tuli vuosikymmen katsotuin yksittäinen TV-ohjelma! Rock and roll oli osa nuorison kapinaa. Kun Little Rockissa, Arkansasissa yhdeksää nuorta mustaa opiskelijaa estettiin menemästä opinahjoonsa pääsi patoutunut raivo irti. Mellakat saatiin loppumaan vasta, kun presidentti Eisenhower piti puheen, jonka seurauksena liittovaltion laskuvarjojääkärit saattoivat opiskelijat kouluunsa.

::::::::::::::::::::::

Lokakuun 4. päivä vuonna 1957 alkoi kilpajuoksu avaruuteen vakavassa mielessä, kun Neuvostoliito lähetti satelliitin (Sputnik 1) maata kiertävälle radalle. Kuukautta myöhemmin toinen Sputnik vei Laika-koiran avaruuteen. On vaikea kuvata sen järkytyksen suuruutta, minkä amerikkalaiset kokivat. Neuvostoliito oli siirtynyt avaruuden valloituksen kärkeen ml. ohjusteknologian kehittäminen: jos kerran päästiin kantoraketin avulla avaruuteen, niin miksei jättimäinen raketti voinut kuljettaa ydinaseita mannerten välillä! Sputnikin piipitys kuului hermostuttavasti kaikkialla Yhdysvalloissa.

Tämä oli nöyryytys . Yhdysvallat oli häviämässä kylmän sodan! Amerikkalaiset epäonnistuivat (”Flopnik!”) omissa kokeissaan. Vihdoin tammikuussa 1958 Explorer 1 onnistui pääsemään avaruuteen , perustettiin Nasa ja asetettiin tavoitteeksi ohittaa Neuvostoliitto avaruusteknologiassa.

Amerikan viisikymmentäluku päättyi ensimmäisten astronauttien valitsemiseen vuonna 1959. Venäläiset kerkesivät ensimmäisenä lähettämään ihmisen ensin maata kiertävälle radalle, mutta silloin elettiin jo uutta vuosikymmentä.

::::::::::::::::::

Se oli Yhdysvaltain viisikymmentäluku väritetyn dokumentin kuvaamana. Monet isot asiat sivuutettiin, mutta ehkä tavoitteena olikin muistin virkistäminen kaikkein mieleenpainuvimmista asioista. Dokumenttisarjan haaleat värit tekivät oikeutta ajan verestämiselle. 1950-luku muistetaan onnen vuosikymmenenä, mutta myös pommin vuosikymmenenä.

Muistojen haalistuessa niihin muodostuu kultareunukset. Dokumentti oli tarina jännittävistä asioista. Köyhyys ei kuulunut näihin asioihin kuin viittauksenomaisesti rotusortoa kuvaavissa kohdissa.

Ehkä viisikymmentäluku muistetaan tuona aikana eläneiden muistoissa ajanjaksona, jolloin päästiin lähelle unelmaa. Tietenkin kokemus tai tunne koski vain osaa kansasta, mutta ehkä sittenkin enemmistöä amerikkalaisista.

Kansalaisoikeuksien haaste siirtyi seuraavalle vuosikymmenelle, niin kuin monet muutkin haasteet.

Egotrippi vai politiikan sisällön radikaali muutos

Viime aikoina on syntynyt poliittista liikehdintää, josta osa on aivan tavanomaista poliittisten asemien hakua. Mukana on kuitenkin koko demokraattista järjestelmää koskevaa muutospainetta , johon on syytä kiinnittää huomiota.

Pyrin ohessa erittelemään kahta tunnistamaani vaihtoehtoa, joista toinen on yhteiskunnallista/ideologista muutosta korostava ja toinen kuvaa poliitikon oman edun ajamista jonkin ylevämmän tavoitteen varjolla.

Helsingin Sanomien haastattelussa (”Harkimon liike ei tarjoa mitään uutta”/22.4.2018) tutkija Isak Vento kiinnitti huomiota muutamiin aivan oleellisiin asioihin. Hän korosti kokoomuksen oikealta puolelta puuttuvan puolueen, jota aukkoa on pyritty täyttämään useita kertoja viimeisten kymmenien vuosien aikana. Olen itsekin kiinnittänyt huomiota asiaan useita kertoja näissä kirjoituksissa. Kokoomuksen oikealle puolelle perustetuissa poliittisissa rakennelmissa kysymys on ollut politiikan marginaalisista ilmiöstä, ei valtavirrasta. Pääosin oikeistoryhmittymät ovat tyytyneet toimimaan olemassa olevien vanhojen puolueiden sisällä.

Vento osuu oikeaan sanoessaan, että ”oikeistoliberaaleille on … tyypillistä, että he eivät tunnista omien ajatustensa ideologisuutta”. Korostetaan ”aatteellista sitoutumattomuutta”, vaikka tosiasiassa on kysymys ideologisesta sitoutumisesta puhtaimmillaan.

Yksilöllistyminen näkyy äänestävissä kansalaisissa, miksei siis näkyisi myös poliitikoissa. Tämä kehitys on omalta osaltaan luonut tilaa uusille poliittisille liikkeille. Kysymys on kaksipiippuisesta jutusta. Toisaalta on todellinen tarve synnyttää uusia poliittisia suuntavaihtoehtoja. Toisaalta taas kysymys on yhteiskunnallisesta viikunanlehdestä taustalla olevien itsekkäiden pyyteiden peittämiseksi.

Kun ajattelee Harkimon Liike Nyt -manööveria (jonka tarkoituksena on aloittaa poliittinen työ uudelta pohjalta), tulee mieleen Harkimon epäonnistunut pyrkimys päästä esille kokoomuksessa ja seurauksena halu perustaa oma ryhmä, koska kokoomusryhmää johdetaan väitteen mukaisesti itsevaltaisesti. Minulle tulee mieleen, että Harkimo haluaa laajentaa päätöksenteon pohjaa, mutta siten, että hän toimii itse joukkojensa johdossa. Kun sillanpääaseman laajentaminen ei onnistunut kokoomuksessa, perusti Harkimo oman ”liikkeen”.

Ylevät tarkoitusperät saattavat olla melkoista savuverhoa, kun taustalla on oman edun/kannatuksen maksimoiminen. Jätän toki sen mahdollisuuden, että olen väärässä.

Tapaus Kaj Turunen sisältää yhtymäkohtia tapaus Harkimoon. Turunenkin pyrki perustelemaan eroamistaan sinisistä politiikkasyillä (sillä, että hänen poliittinen kotinsa on luontevasti kokoomuksessa), ja väheksymään henkilökohtaisia ambitioita. Tuntui kuitenkin siltä, että Turusen liike oli henkilökohtainen pelastautumisoperaatio: sinisissä näytti odottavan umpikuja seuraavissa vaaleissa.

Turusen tapauksessa näkyi selvästi median halu saada skuuppeja. Hallituksen joutuminen kriisiin osoittautui vahvasti liioitelluksi. Sen sijaan eri osapuolet käyttivät tilaisuutta hyväkseen nostaakseen omaa poliittista profiiliaan propagandistisesti. Tapaus muuttui yhden poliitikon puolueen vaihtamisesta tragikomediaksi, jossa näyteltiin loukkaantunutta puolin ja toisin. Epäuskottavuus taisi sataa Harkimon laariin.

Yksilökeskeisessä vallankäytössä politiikan tekeminen näyttäytyy usein keskeisen ajatuksen puuttumisena. Paljastuu, että keisarilla ei ole vaatteita. Ei ole mitään yhteiskunnallista johtoajatusta, vaan pelkästään yksilö omine kunnianhimoisine tavoitteineen. Kysymys on vaalien läheisyydestä, mutta myös nykyaikaisen politiikanteon lyhytjänteisyydestä: tulosten saamisen nimissä kaikki keinot ovat käytössä.

Elina Lepomäen kaltainen poliitikko yrittää toteuttaa omia kunnianhimoisia (ja vallanhaluisia) päämääriään puolue välikappaleena. Tavoitteet ovat niin radikaaleja, että on helppo sanoa, että ne eivät toteudu. Meneillään on joidenkin suhteellisen harvalukuisten tahojen kilpajuoksu Suomen myllertämiseksi tunnistamattomaksi.

Tietenkin on mahdollista, että Lepomäki perustaa samanhenkisten kanssa markkinaliberaalin puolueen. Tavalliset ihmiset kaipaavat paitsi uudistuksia niin myös turvallisuutta ja viimeksi mainittu oikeistoradikaaleilta unohtuu.

::::::::::::::

Verkossa tapahtuva vaikuttaminen on usein esitetty todellisena sisällöllisenä vaihtoehtona vanhalle poliittiselle suoravaikuttamiselle (”torilla tavataan”), mutta loppujen lopuksi kysymys ei ole mistään paradigman muutoksesta politiikan sisällöissä vaan teknisen välineen korostumisesta esimerkiksi viestinnässä.

Todelliset politiikan muuttamisen keinot ovat olleet loppujen lopuksi vähissä. Edustuksellinen demokratia on edelleen vahva väline demokratian toteuttamisessa.

Puolueiden murros: politiikkaa ilman ideologiaa?

Puuttuuko Suomesta oikeistolainen markkinaliberalismia edustava puolue vai onko politiikan tuulenvire itseasiassa kääntymässä markkinaliberalismia vastaan? Molemmat suuntavaihtoehdot ovat nyt nähtävissä. Suomessa on nykyisiä tai entisiä poliittisia tahoja, jotka etsivät uutta poliittista kotia irtauduttuaan vanhasta ideologisesta taustastaan.

Onko tässä jotain omituista? Ei suoranaisesti. Aina on ollut kunnianhimoisia poliitikkoja, jotka eivät ole saaneet poliittisia ambitioitaan tyydytetyksi siinä ympäristössä, jossa toimivat tai sitten ovat lakanneet uskomasta aiemmin tärkeinä pitämiinsä asioihin.

Kysymys ei ole tietenkään pelkästään politiikan toimijoiden ymmällä olosta. Problematiikkaan liittyy myös monien kansalaisten vieraantuminen poliittisesta ympäristöstä.

:::::::::::::::::::::::

Politiikan uudistaminen ei ole helppo tehtävä. Tulee tunne, että politiikka on tempaistu pois kansalaisryhmien käsistä ja ”jätetty” (poliittisen) eliitin huoleksi samalla kun kansalaisten vastenmielisyys eliitin valta-asemaan on kasvanut. Yhteiskunnalliset asioiden harrastamien on osoittautunut vaikeaksi ja osa on hyljännyt kokonaan ajan seuraamisen. Asioiden vaikeaselkoisuus aiheuttaa suuttumusta ja koko ”vanhojen puolueiden” politiikan mitätöimistä. On haluttu yksinkertaista (tai pikemminkin yksinkertaistettua) populistista vaihtoehtoa. Halutaan toisaalta ulkoistaa se, mitä ei ymmärretä ja kuitenkin haluttaisiin ymmärtää!

Mediaa ja somea seuraamalla jää käsitys, että kyse on yhteiskunnallisen pahanolon tunteen purkamisesta puoluepolitiikkaan. Ihmisten eriytyneet tarpeet eivät enää vastaa yhtenäiskulttuurin suurta kertomusta, liberaalia edustuksellista demokratiaa. Vahvaa uskottavaa vaihtoehtoa ei ole kuitenkaan esitetty. Nyt jotkut yrittävät tarttua muutostarpeesta johdettuun haasteeseen.

:::::::::::::::::::

Hjallis Harkimon ja Mikael Jungnerin ”liikkeessä” ei voi olla kysymys mistään laajasta demokraattisesta liikkeestä jo senkin takia, kun ajattelee, ketkä henkilöt ovat keskeisesti mukana tässä prosessissa. Enemmänkin halutaan näyttää mallia, miten pitää toimia. Konkreettinen näkymä on hämärän peitossa. Kysymys on ainakin pinnalta katsottuna soolotaiteilijoista, jotka purkavat vaikutusvaltavajeessaan omia turhaumiaan.

Mitkä ovat H & J:n liikkeen tavoitteet? Jungnerin mukaan seuraavat:

1) Ilmastonmuutos on totta.

2) Jokaisesta pidetään huolta.

3) Uskomme markkinatalouteen.

4) Yrittäjyys on tehokas tapa järjestää tekeminen.

Kun tarkastelee H & J:n liikkeen tavoitteita huomaa välittömästi, että palkansaajia koskevia positiivisia tavoitteita siitä on vaikea löytää. Tavallinen palkansaaja tuntee olevansa ahdistunut, kun häneltä vaaditaan sellaista, mihin hän ei välttämättä pysty (jatkuva uudistuminen, jatkuva paremman tekemisen vaatimus, jatkuva työpaikan menettämisen pelko, jatkuva osaamisvaje, jatkuva riittämättömyyden tunne…..).

Tyypillinen oikeistoliberaali ajatus on, että ”köyhistä on pidettävä huolta”. Se on lause, jota ei saa unohtaa pois markkinaliberaalien ajatusten keskeltä! H & J välttävät pahimman sudenkuopan ilmoittamalla tavoitteekseen sloganin ”jokaisesta pidetään huolta”. Se ei kuitenkaan itse ajattelutapaa muuta.

Kaiken kaikkiaan tavoitteiden läpi näkyy markkinaliberalistinen ajatus, vaikka Harkimo on sen kieltänyt. Näissä tavoitteissa ei silti juurikaan ole sellaisia päämääriä, joita nykyinen puoluekenttä ei sisältäisi. Yritetään olla muodikkaasti ajan hermolla.

H & J:n optimistisen ajattelun mukaan ongelmat hoidetaan vuorovaikutuksella. Neuvoa haetaan netistä enbuskelaisen ”paras argumentti voittaa” -iskulauseen kautta. Netin välityksellä tehtävät viikottaiset kyselyt kuulostavat naiivin yksinkertaiselta tavalta yrittää vastata haasteisiin. Muodikas joukkoistaminen on päivän sana: se, joka koviten huutaa…….

H & J -liike tekisi suuren palveluksen, jos se kehittäisi lähestymiskeinoja politiikan ongelmiin ilman pyrkimystä ratkaista niitä. Ihmisten on annettava itse oivaltaa omat etenemisväylät.

::::::::::::::::::

Mutta onko kysymys myös ideologisesta tyhjiöstä kokoomuksen oikealla reunalla (tai oikealla puolella)? Suomeen on ollut joitakin kertoja tuloillaan oikeistolainen puolue, mutta kokoomus on nopeasti syönyt yrittäjät. Joskus jopa kokoomuksessa on toivottu oikealle puolelle puoluetta, jos ei muuten niin eräänlaiseksi sylkykupiksi, jotta kokoomus säästyisi kaikilta osin joidenkin poliittisten vastustajien hellimältä kiusalliselta äärioikeistoleimalta.

Tästä ei kuitenkaan nyt ole kysymys.

Viime vaaleissa kokoomuksen eduskuntaryhmään tuli mukaan useita oikeiston kellokkaita (Häkkänen, Rydman, Koski, Lepomäki…). He ovat kuitenkin sulautuneet kokoomusryhmään ilman vahvoja irtiottoja Lepomäen yksittäisiä pyrintöjä lukuun ottamatta. Häkkäsen kaltainen aiemmin kierroksilla käynyt poliitikko on rauhoittunut ministeripestin myötä. Oikeiston suuri toivo, Lepomäki odottaa vuoroaan. Samaan aikaan, kun oikean reunan airuet ovat sopeutuneet ryhmään, on itse kokoomusryhmä lähes kokonaisuudessaan siirtynyt parin piirun verran oikealle.

Tavoitteena on räjäyttää jähmeäksi koettu konsensus-Suomi, ay-liikkeen valta ja tahmeaksi koettu suhtautuminen muutostarpeeseen. Hyvinvointiyhteiskunnasta puhutaan vain tavan vuoksi. Hyväntahtoiseksi rengiksi tähän tavoitteeseensa kokoomuksen oikeisto on saanut Sipilän keskustaliberaalin siiven. Keskustan kannatus kokonaisuudessaan on alamaissa ehkä juuri sen takia, että puolueen johdon politiikka on niin markkinaliberalistinen. Monet epävarmat (ja epäluuloiset) keskustalaiset rivimiehet ja -naiset ovat pidättäytyneet ottamasta kantaa ja tulos näkyy gallupeissa. Perussuomalaisista irronneet siniset ovat konservatiivishenkisenä tahona sopiva apupuolue. Mutta sinistenkin takaa massat ovat kadonneet.

Myötätuntoiset sosiaaliliberalismia kannattavat porvarit on nutistettu nurkkaan. Länsimaissa vellovat oikeistotrendit tuntuvat Suomessakin. En ole vakuuttunut, että suomalaisten enemmistö haluaa oikeistohenkisyyden jatkuvan. Vastareaktio vasemmalta on täysin mahdollinen. Itse asiassa Jungner ja Harkimo ovat ehkä aavistuksen myöhässä. Parasta ennen päivämäärä ehti jo mennä. Oikeistorevoluutiota ei tule ja hiljaa hivuttamalla edennyt oikeistotrendikin on saamassa vastavoimia. Tosin Harkimo on kieltänyt minkään ideologian tai ismin olemassa olon uunituoreessa liikkeessään. Tähän harva uskoo.

Mitä on tapahtumassa? Vuoden 2015 vaalien jälkeen totesin seuraavaa:

”Eduskuntavaalien tuloksesta ilmenneistä ihmisten arvojen muutoksesta on esitetty vaihtelevia arvioita. Kuitenkin olen itse päätynyt sille kannalle – monen muun tavoin - että siirtymä konservatismiin on tapahtunut tosiasia. Tämän kanssa ristiriidassa on liberaalin asenneilmaston läpimurto samaan aikaan varsinkin kaupungeissa. Tämä on johtanut polarisoitumiseen, joka on koko maan hallinnan kannalta iso haaste. Arvojen ja asenteiden heterogenisoituminen on varteenotettava muutostrendi, joka vaikeuttaa kokonaiskuvan luomista.”

Juuri tähän ”osaoptimointiin” eli kaupunkiliberalismin nousuun Harkimo ja Jungner iskevät.

Samaan aikaan on tapahtunut - vuosikymmenien kuluessa - yhteiskunnan ”sosiaalidemokratisoituminen” ilman, että sosiaalidemokraattien itsensä kannatus on noussut. Tästä totesin viime vaalien jälkeen seuraavasti:

”Kun katselee HS:n arvokarttaa vaalipiireittäin hämmästelee kuinka ”sosiaalidemokraattinen” se on. Kahta vaalipiiriä (Uusimaa, Vaasa) lukuun ottamatta vaalipiirit kansanedustajien keskimääräisen arvomaailman perusteella sijoittuvat nelikentän vasemmalle puoliskolle! Arvoasetelmassa painottuu hiukan konservatiivinen puolisko, mutta sekin kuvaa hyvinvointiyhteiskunnan säilyttävää tahtotilaa Helsinkiä ja Uuttamaata lukuun ottamatta. Onko johtopäätös se vanha ja kulunut : sosiaalidemokraatit ovat tehneet työnsä niin hyvin, että suomalaisen yhteiskunnan suuri enemmistö ei heitä enää kaipaa.”

Tähän taustaan olen viime vuonna (2017) blogikirjoituksessa ”Puoluekartta uusiksi” upottanut seuraavan johtopäätöksen:

”E2-ajatushautomon mukaan kokoomus ja persut ovat liikkuneet oikealle ja sdp, vihreät ja vasemmistoliitto vasemmalle. Lisäksi sanoisin arkihavaintona, että keskustan johto on liukunut liberaalimpaan ja oikeistolaisempaan suuntaan. Puolueen kenttäväki lienee keskimäärin selvästi enemmän vasemmalla ja konservatiivisempaa kuin johto. Tapahtunut kehitys voidaan johtaa talouden aneemisesta tilasta sekä länsimaissa esiintyvistä poliittisista virtauksista.”

Harkimon ja Jungnerin tahattomana kannustajana on toiminut Jan Vapaavuori. Liberaali, kahlitsematon kaupunkipolitiikka on molemmille tahoille kullankallis. Portit uusille politiikan start-upeille ovat avautuneet talouden nousun myötä.

Harkimon platformi päätöksenteon pohjaksi?

Mikä on Hjallis Harkimon uusi poliittinen liike, josta niin kovin kohutaan? Yle-TV1:n Ykkösaamussa 21.4.2018 Harkimo valaisi ajatuksiaan.

Minulla on suurin piirtein samanlainen tausta-ajatus kuin Ykkösaamun toimittajalla Jari Korkilla: Harkimon rakennelma on naiivi. Aivan kuten Korkki, yritän hillitä inhorealistisimpia kommenttejani. Päällimmäiseksi jäi ajatus, antaa poikien (Harkimo, Jungner ja knit) yrittää.

Perustavaa laatua oleva kysymys kuuluu: kun meillä on edustuksellinen demokratia, niin miten – olemassa olevan järjestelmän vaihtoehtona – järjestämme kansalaisten kuulemisen siten, että sillä on konkreettisesti vaikutus päätöksentekoon? Ei vaikuta siltä, että parivaljakolla kysymys on edustuksellisen demokratian korvaavasta järjestelmästä.

Mitäkö vastaan itse esittämääni kysymykseen? Vastaan, etten osaa vastata. Kysymys on ihmisten tavasta toimia poliittisessa ympäristössä.

Mikä on Harkimon vastaus?

Mikäli ymmärsin heillä on Jungnerin kanssa alusta (platformi), jonne he keräävät ihmisten vastauksia viikottain (?) esitettäviin kysymyksiin. Sitä emme tiedä, miten vastausten saldo konkretisoidaan. Onko siis kysymys mielipidekoosteesta, johon kerätään mahdollisesti käynnistettävien poliittisten hankkeiden kokoelma, jotka sitten viedään eduskuntaan käsiteltäväksi ja jossain vaiheessa päätettäväksi?

Minulle jäi kuva, että Harkimoa kyllästyttää politiikassa eripuraisuus. Omissa bisneksissään hän on tottunut siihen, että ensin sovitaan asioista ja sitten sovitut asiat toteutetaan. Demokratiassa tehdään periaatteessa samalla tavalla. Kansakunta pienoiskoossa on vain monimutkaisempi aparaatti tekemään päätöksiä. Siis niin kauan, kun on kysymys demokraattisesta päätöksenteosta.

Miten siis saada ihmiset (päättäjät) puhaltamaan yhteiseen hiileen? Minulle tämä on suuri arvoitus, koska edustuksellinen demokratia ja siihen kytkeytyvä poliittisten puolueiden järjestelmä on kaiken pohja. Tältä pohjalta syntyy hallitus ja oppositio. Koko demokraattisen järjestelmän ydin on, että eri mieltä oleminen sallitaan. Tämä on koko järjestelmän ydin.

Poliittisten puolueiden järjestelmä on jo iso askel siihen suuntaan, että mielipiteet muodostetaan sovitettuna puoluekehikkoon. Puoluekuri toimii suurimmassa osassa asioista. Jos lähdetään muodostamaan kantoja puhtaalta pöydältä joudutaan käymään suunnaton määrä neuvotteluja.

Harkimo kiistää olevansa kärsimätön, mutta käytännössä hän on sitä. Demokraattinen päätöksentekoprosessi on usein hitaasti etenevä, koska riittävän suuri enemmistö pitää saada päätöksenteon taakse. Purjeveneessä asiat voidaan runnoa läpi yksinkertaisemmalla periaatteella.

Harkimon suuri palvelus demokraattiselle järjestelmälle on ns. tyhmien kysymysten esittäminen. Esimerkiksi soten kohdalla hänen kysymyksensä kuuluu: miksi kansainvälisessä vertailussa erinomaisesti toimiva järjestelmä pistetään uusiksi sen sijaan, että puututaan nykyisen järjestelmän ongelmakohtiin ja korjataan vain ne? Miksi sotea viedään eteenpäin, maaliin saakka vain sen takia, että on päätetty, että tämä viedään läpi? Yhdysvalloissa terveydenhuoltojärjestelmän uudistusta tehtiin 100 vuotta ja vieläkään ei ole päästy maaliin.

Toinen tyhmä kysymys, jonka Harkimo on esittänyt kuuluu näin: miksi poliittisissa puolueissa tai hallituksessa pieni etuoikeutettujen joukko tekee päätöksen ja vie valmiin päätöksen ison ryhmän ”päätettäväksi”, oikeammin sanottuna ”siunattavaksi”? Eri mieltä olevia paimennetaan ”yhteisen” päätöksen taakse. Vain ani harva päätös on omantunnon kysymys, jossa eri mieltä oleminen sallitaan.

Voisiko kysymys olla huutoäänestyksen kaltaisesta tavasta tehdä päätöksiä? Äänestys vain toteutetaan netin kautta ”huutamalla”. Ajatuksella voi leikkiä, mutta ei sillä paljon muuta tee.

Päällimmäiseksi ajatukseksi jää, että halutaan herättää keskustelua demokraattisen järjestelmän toimivuudesta. Tällaisenaan Harkimo ja Jungner ovat oikealla asialla. Minulle jää kuitenkin kuva, että he haluavat enemmän. He haluavat konkreettista etenemistä demokratian nykytilasta.

Kokoan tähän vielä pääkohdat Harkimon esittämästä ”uudistusohjelmasta” (Liike Nyt):

1) On luotava uusia toimintatapoja päättää asioista.

2) Enemmän toimijoita mukaan, joiden mielipide huomioidaan.

3) Yhteiskunnallisten muutosten nopeutta on kiihdytettävä.

4) Tutkimuspohjaisesti kartoitetaan ihmisten mielipiteitä koskien päätöksentekojärjestelmää.

5) Enemmän vuorovaikutusta kansalaisten ja päättäjien välillä.

6) Päätöksentekojärjestelmän pohjan tulee perustua sähköiseen ja ohjelmaperustaiseen ”alustaan ” tai ”platformiin”.

7) Uusi tapa toimia on toteuttaa ”käytännön remonttiliike” (esimerkiksi otetaan käyttöön aktiivisesti vähemmistöhallitus, jotta päätöksenteko vaatisi enemmän yhteistyövetoisuutta).

8) Kaikki ”ismit” ovat toissijaisia: kysymys ei ole esimerkiksi markkinaliberaalista toimintatavasta.

9) Uutta liikettä ei voi verrata aiempiin poliittisiin kokeiluihin (vrt. nuorsuomalaiset).

10) Liike vai puolue? Aika näyttää.

11) Harkimon ja Jungnerin roolit: Jungner = kannustaja, Harkimo = ideoija.

Harkimon ristiretki: politiikkaa, purjeveneilyä ja yksilösuorituksia

Hjallis Harkimo on ryhtynyt poliittisen järjestelmän ykköskriitikoksi. Monesti on tullut mieleen, että miehen mietteiden taustalla on melkoinen vaikutusvaje. Hän ei ole päässyt niihin kammareihin, joiden kautta päästään vaikuttamaan päätöksentekoon, ja nyt hän on sulkenut portit ainakin kokoomuksen vaikuttajapaikoille lopullisen tuntuisesti erottuaan puolueesta.

On mielenkiintoista verrata Harkimoa toiseen kansanedustajaan, Susanna Huoviseen. Molemmat ovat luopujia mutta eri tavalla. Huovinen lähtee eduskunnasta omien sanojensa mukaan kyllästyttyään ”yksilösuorituksiin” joukkuepelaamisen sijasta. Harkimo ei eroa kansanedustajan tehtävistä, ainoastaan puolueestaan. Häntä pidetään nimenomaan yksilösuoriutujana. Tavallinen eduskuntatyö valiokuntineen ei huvita häntä. Vaikuttamisen pitää olla suorempaa.

Jokin yhteinen piirre näissä molemmissa tapauksissa kuitenkin on. Harkimokin haluaa laajemman päättäjäverkon (sillä lisäyksellä, että hänen pitää olla sen verkon keskeinen jäsen). Summa summarum Harkimo haluaa sittenkin enemmän sooloroolin ja Huovinen on ehkä vilpittömästi joukkuepelaaja.

Harkimosta jää kuva, että hänen moittimansa ”harvojen päättäjien malli” (kokoomuksen ja hallituksen sisällä) vaihtuisi (Harkimon mieleiseksi) toisenlaiseksi harvojen päättäjien malliksi. Harkimo on luonteenlaadultaan kärsimätön, joka tuo oman mausteensa soppaan. On kyseenlaista sopiiko hän mihinkään ryhmään, jossa hän ei ole johtaja.

Ongelma on kuitenkin laaja ja sitä luonnehtii Harkimoa paremmin Huovinen. Epämukavuus kansanedustuslaitoksessa on lisääntynyt: luopujia on runsaasti. Jotkut ovat hypänneet aidan toiselle puolelle lobbareiksi. Kansanedustajan työ sopii harvemmille, kuin mikä tilanne on ollut aiemmin.

Sama epämukavuuden tunne on nähtävissä myös äänestäjissä. Äänestyskäyttäytyminen on häilyvämpää kuin aiemmin: odotetaan parempaa tarjousta, kuin mikä aiemmin on ollut voimassa. Muutoksen tuulet näen omassa äänestyskäyttäytymisessä: lähden siitä, että äänestyskopissa ei arvota äänestettävää. Se on päätetty usein jo kauan ennen kuin vaalikamppailu on edes alkanut! Olenkohan pudonnut kärryiltä?

:::::::::::::::::::

On hyvin vaikeaa sanoa, kuinka pitkälle hyvin toimivaa kansanvaltaista järjestelmää Suomessa on päästy, mutta todennäköisesti missään ei ole luotu sellaista järjestelmää, jossa ei olisi ”kansakunnan johtoryhmää”. Käytännössä se tarkoittaa, että demokraattiseen järjestelmään on istutettu päätöksentekoa ohjaava taho, jolle poliittinen ympäristö on luovuttanut oleellista valtaa. Tässä on tietenkin päätöksenteon suuri haaste: päätösvaltaa on annettu ”johtoryhmälle”, mutta sitä ei saa antaa liiaksi. Kontrollin on pelattava. Tämä on demokraattisen järjestelmän ikuinen valinkauha. Sotatilanteessa, kuten hyvin muistamme talvi- ja jatkosodan kokemuksien perustella päätäntävalta kapenee pienelle sotakabinetille. Tälle ei todennäköisesti voi mitään. Tärkeää kuitenkin on, että konfliktin tai kriisin väistyessä palataan normaaliparlamentarismiin.

Nyt tilanne on erilainen – meillä ei ole kansakunta hädässä , vaikka joku sellaista saattaa väittääkin. Meidän asiamme ovat kohtalaisen hyvässä kunnossa. Myös demokratia toimii: on hallitus ja on oppositio. Ei se, että ollaan eri mieltä tarkoita sitä, että asioiden hoito on pielessä, sanoisin jopa, että päinvastoin. Oleellista on, että ollaan eri mieltä sivistyneesti. Voimasuhteet punnitaan eduskunnassa ja tarvittaessa hallitusta vaihdetaan vaalien kautta vaikka kesken kauden. Luulenpa kuitenkin, että saimme itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä tarpeeksemme tiheästi vaihtuvista hallituksista. Nehän kielivät epävakaudesta.

Voiko poliittisen päätöksenteon rinnastaa päätöksentekoon purjeveneessä, kuten Harkimo on halunnut nähdä. Tuskinpa. Purjeveneessä voidaan kyllä neuvotella, mutta kipparin on tehtävä lopullinen päätös ja tarvittaessa salamannopeasti. Jo miehistön valinnan yhteydessä on otettu huomioon, että tietty ajatuksenkulun yhtenevyys on varmistettu. Demokraattisessa järjestelmässä purjevenettä ohjaa kansalaisten valitsemat päättäjät, joiden joukosta erilaisin kriteerein valitaan hallitus. Demokraattinen järjestelmä tarkoittaa asioiden hieromista päätöksentekokuntoon – kärsivällisyyden täytyy riittää. Enemmistöpäätökset järjestelmässä tulee hyväksyä, vähemmistön täytyy osata alistua.

Meillä on pyritty pääsemään - ja hyvin on mielestäni onnistuttu - presidentin ja hallituksen hyvään työnjakoon. Näin on tapahtunut presidentti Koivistosta lähtien: on toimittu niin, että presidentti ei osallistu päivänpolitiikkaan. Hän on tässä mielessä reservissä. Tähän päämäärään ovat tähdänneet myös presidentin valtaoikeuksien kaventamiset.

Harkimon ristiretkeen kuuluu ideologisia päämääriä, vaikka hän itse ne todennäköisesti kiistääkin. Todellinen tavoite on markkinaliberalismin korostaminen, jossa kaikki ”turha” sääntely on poistettu. Päätöksentekojärjestelmää halutaan yksinkertaistaa. Mutta mitä yksinkertaisemmaksi se muodostuu, sitä autoritäärisemmäksi se muodostuu.

Populismiin kuuluu tänä päivänä poliitikkojen mollaaminen. Osan mielestä päätökset ovat aina vääriä. Vaihtoehtoa ei oikeasti esitetä. Nyt yritetään – jos olen oikein käsittänyt - herätellä kansakuntaa demokratiaunesta ”liikkeellä”. Liike voi toimia niiden puhetorvena, joiden mielestä koko politiikkahomma on pielessä. On kuitenkin aivan absurdia kuvitella, että kymmenien tai jopa satojen vuosien ajan koeteltu poliittinen järjestelmä olisi vaihdettavissa toiseen poliittiselta peliltä rauhoitettuun järjestelmään. Siinä uudessakin politikoidaan aivan, kuten me tavalliset ihmiset luomme kombinaatiota päästäksemme henkilö- tai ryhmäkohtaisessa päätöksenteossa eteenpäin.

Mikael Jungner toimii jonkinlaisena epävirallisena ajatuspartnerina Harkimolle. Jungner ei oikeastaan koko aikana ole ollut demokraattisesti toimivan järjestelmän kohdalla. Hän on aina vieressä tai sivussa kertomassa, miten asiat pitäisi oivaltaa. Tällaisia toisinajattelevia individualisteja kuitenkin tarvitaan. Heillä on yhteiskunnassa oma herättelijän roolinsa, mutta epäilen, että päätöksenteossa he kohtaavat melkoisia haasteita.

Mitä kaikkea tästä yksinpuhelusta jää käteen? Kysymys on epämukavuuden tunteesta, jota moni kokee nykyisen demokraattisen järjestelmän ollessa voimassa. Se ei vain tunnu mitenkään vastaavan ihmisten eriytyneisiin haasteisiin. Edustuksellinen demokratia oli yhtenäiskulttuuriin sopiva järjestelmä, ja sellaista ei enää ole. Silti parempaakaan ei ole tarjolla.

Harkimot ja Jungnerit ovat valmiit ottamaan riskin ainakin ajatuksissaan miettiessään vaihtoehtoja nykyisille käytännöille. Epäilen, että kummallaan ei ole suurta ratkaisua, jolla demokratian nykyiset haasteet voitetaan. Hämmennystä saattaa kyllä aiheutua.

Paras lääke työttömyyteen

Ns. aktiivimallin kautta keskustelu työntekijöiden ja työn kohtaamisesta on tiivistynyt. On käyty keskustelua kiivaaseen sävyyn siitä, miten työn vastaanottaminen tehtäisiin sujuvammaksi. Kovaa kritiikkiä on esitetty rangaistusseuraamuksia kohtaan, kun työtön ei ole saanut yrityksistä huolimatta työ- tai koulutuspaikkaa.

Mielekkäämpää on keskustella, miten ylipäänsä voitaisiin realistisesti työllistyä työmarkkinoilla – ja vielä ilman pakkoa. Historian yliopistonlehtori Marko Nenonen puhuu Hesarin jutun ”Lapiohommilla leipä työttömille” (15.4.2018) yhteydessä tehdyssä haastattelussa ”työn kohtuullistamisesta”. Tavoitteena tulisi olla moderni ”inhimillinen työttömyystöiden järjestelmä”, joka mahdollistaisi työnteon ilman, että tarvitsee olla huipputehokas.

Kuntouttava työ on tärkeää, mutta sen ohessa tarvitaan ”slow workia”.

Itse en korostaisi työnteon luonnetta, sillä tärkeää on, että jokainen tekisi töitä intensiteetillä, joka syntyy luonnostaan. Joka tapauksessa tällaisen ”helpotetun” työn tulisi tarjota silta työhön kilpailluilla markkinoilla. On virheellistä kuvitella, että ongelmallinen kohderyhmä työllistyisi ainakaan aluksi aidosti yksityisillä markkinoilla.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, etteivät kaikki halukkaat työllisty myöskään julkisella sektorilla ilman oikealla tavalla organisoitua työtä. On syytä korostaa, että tällainen työn järjestely vaatii organisointitaitoa.

:::::::::::::::::

Kuuluisa taloustieteilijä Hyman Minsky on käyttänyt erittäin tähdellisen puheenvuoron työllistymisestä jo kymmeniä vuosia sitten. Lainaan tähän Antti Alajan ja Esa Suomisen kirjasta ”Taloutta työväelle” kohdan, joka myös omasta mielestäni on avainasia työttömyysongelman hoitamisessa: ”Minsky hahmotti työtakuujärjestelmän…. osana epävakaan kapitalismin vakauttamiseen tähtäävää institutionaalista kehystä. …. (Työtakuujärjestelmän kautta) valtion toiminnasta tulisi entistä vastasyklisempää ja päätösperäisen elvytyksen rooli jäisi vähäisemmäksi”. Minskyn mielestä (isolla) julkisella sektorilla tulisi olla vastuu viimekätisestä työllistymisestä.

Minskyn tavoite oli siis jo aikoinaan suurin piirtein samanlainen, kuin mitä Nenonen esittää.

Kansanedustaja Timo Harakka jatkaa samasta aiheesta yrittäessään aukoa työllistymisen umpisolmuja taannoisen ”Liike 2020”:n aivoriihenä. Harakan tavoitteena on, että julkinen valta ja yksityinen toimivat saumattomasti ristiin tukien toinen toistaan. Hän loihtii ”fiksun valtion” käsitteen. Tarvitaan uusi työnjako julkisen vallan ja markkinoiden väliin. Fiksu valtio edellyttää, että yritykset keskittyvät voiton tuottamiseen. Julkinen sektori tukee yrityksiä tuottamalla julkisia investointeja , tutkimusta, koulutusta ja infraa ja vastaamalla laista ja järjestyksestä. Markkinoiden säätely on myös varteenotettava tehtävä. Valtio edellyttää vastavuoroisesti, että yritys kantaa yhteiskuntavastuunsa (verot, työympäristö ym.).

Voisiko tätä sanoa työn juurille palaamiseksi?

Aktiivinen työllisyyspolitiikka on Harakankin mielestä julkisen vallan perustehtäviä. Sen piiriin voidaan lukea seuraavat elementit: on pystyttävä vaihtamaan joustavasti työpaikkaa, keikkatyöt on tehtävä kannattaviksi, eläkeläisiä on houkuteltava työelämän piiriin, on tarjottava palkkatuettua työtä, on kannettava erityisvastuuta nuorten työllistymisestä, koulutus on optimoitava vastaamaan työelämän tarpeita, työllisten ja työttömien jyrkkää rajaa on hälvennettävä, vapaaehtoistoimintaa on kehitettävä, kolmannen sektorin työpaikkoja on luotava, mikroyrittäjien työllistämiskynnystä on alennettava….. Harakka kannattaa myös pidempää koeaikaa, huojennuksia työaikasääntöihin jne.

Reijo Vuorento, Kuntaliiton apulaisjohtaja, käytti muutamia vuosia sitten hienon puheenvuoron kuntatyöstä Helsingin Sanomissa. Tätä oli kaivattu. Artikkelin nimi oli ”Kuntien tehottomuus on sitkeä myytti” (HS 26.9.2013).

Vuorento viittaa meillä niin usein esille otattavaan Ruotsin esimerkkiin. Siellä kun väitetysti hommat osataan tehdä paremmin kuin meillä. Vuorento tuo esille joitakin asioita, jotka naapurimaa hoitaa meitä sutjakkaammin. Naapurissa ”työvoimasta viitisen prosenttia enemmän kuin meillä on nimenomaan kuntapalveluissa, ja määrä kasvaa”. Lähes yksinomaan tästä syystä Ruotsin työllisyysaste on korkeampi kuin meillä (70 prosenttia vs. 76 prosenttia). Osin tästä syystä Ruotsin kestävyysvaje on olematon tai vähäinen.

Veroaste Ruotsissa on muutamia prosentteja korkeampi kuin meillä. Puheet siitä kuinka verot tappavat työteliäisyyden ovat Ruotsissa vähäisempiä kuin meillä. Kuntatalous on ollut ennätyksellisen ylijäämäinen. Ruotsin velkaantumisaste on muistaakseni karkeasti kolmasosa BKT:stä. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Ruotsilla on ”ylisuuri” kuntasektori.

Kunta voi siis olla tehokas työllistäjä.

Halutaan poliisiksi

”Huomattava määrä poliisikoulutuksen aloituspaikkoja on jäänyt viime vuosina täyttämättä, koska hakijat eivät läpäise valintakoetta”. Näin toteaa Helsingin Sanomat laajassa artikkelissa, jossa käsitellään poliisipulaa ja kelvollisten hakijoiden pulaa koulutukseen.

Mietin asiaa ja tuli mieleen ajatus, että tässä on kysymys yleensäkin - toimialasta riippumatta - ns. kohtaanto-ongelmasta, jossa työttömät eivät syystä tai toisesta sovellu tarjolla oleviin.

Poliisikoulutukseen sopivia hakijoita on siis liian vähän, vaikka hakijoita sinänsä on runsaasti. Jutussa pohdittiin syitä moiseen ja todettiin kaksi syytä: naisilla fyysisen kunnon puutteet ja miehillä äidinkielen kirjoitustaito! Epäilen, että kirjoitustaito-ongelma koskee myös kantaväestöä eikä pelkästään maahanmuuttajahakijoita.

Siinäpä se. Kysymys ei siis ole pelkästään muuntokoulutuksesta tai alanvaihtokoulutuksesta vaan perusvalmiuksien puutteesta. Muutamia kymmeniä vuosia takaperin oli ns. lapiohommia, joihin soveltui melkeinpä kuka tahansa (tässä en viittaa siihen, että kysymys olisi poliisiammatin vaihtoehdosta). Silloin oli käytössä myös ammattinimike ”sekatyömies”. Tämän päivän ongelma on, että melkeinpä mihin tahansa ammattiin tarvitaan koulutusta ja soveltuvuutta.

Vaikuttaa siltä, että ne, jotka pääsevät poliisin ammattiin kouluttautumaan ovat usein jo muutoin pitkälle kouluttautuneita. Tämä pitänee paikkansa huomattavaan joukkoon muitakin ammatteja. Ulos koulutusputkista ja uraputkista jäävät hyvin vähäisen koulutuksen miehet ja naiset, joka on suuri ongelma työelämän rakenteiden nopeassa muutoksessa. Toki poliisin ammattiin hakijoiden vaihtoehtoina on myös muita uramahdollisuuksia, joita sitten yhtaikaa haetaan, ja joka on yksi syy siihen, että soveliaista hakijoista on puutetta.

Miten korjata asia? Epäilen että työhön hakeutumisen este on yhä useammin perusvalmiuksien puute, jolloin ongelmien lähtökohtia on haettava varhaisesta koulunkäynnistä alkaen. Juuri näihin tapauksiin tulisi valtiovallan taholta kiinnittää erityistä huomiota.

Ammattiosaamista vailla olevien työllistyminen on heikentynyt ja heikkenee yhä enemmän. Siksi tarvitaan sekä yleissivistävää koulutusta (vaikkapa kirjoitustaidon kertausta) että täsmäkoulutusta ammattiin. Oppivelvollisuusiän korotus ei ole lainkaan hullumpi ajatus. Sillä pystytään korjaamaan perusvalmiuksien puutteita.

Hallitus harkitsee lyhyiden 1-2 kuukautta kestävien koulutusten tarjoamista rakennemuutosalojen työntekijöille. Myös muuntokoulutusta tarvitaan ja sitä on suunnitteilla. Näitä tarvitaan kohtaanto-ongelman päihittämiseksi.

Työelämän siirtymisen haasteina ovat sopivan koulutuksen puuttuminen ja sen hankkimisen vaikeus sekä töiden ja työtä vailla olevien alueelliset haasteet. Samaan aikaan vallitsee sekä suhteellisen korkea työttömyys että alakohtainen työvoimapula. Nyt ei ole tarjolla siirtotyömaita pohjoisen työttömille. Nyky-yhteiskunnan digitalisoituminen on haaste sekä työpaikoilla että kodeissa. On pakko löytää ratkaisuja, joilla työllistymistä tehostetaan. Yksi tällainen on työllistyminen julkiselle sektorille. Ruotsin hyvä työllisyysaste johtuu pääosin juuri tästä. Meidän on hellitettävä ajatuksesta, että julkisen sektorin työn tuottavuus on niin painotetusti kriteeri, millä mitataan kunnallisen työn tehokkuutta. On sallittava matalampi tuottavuus osalle työntekijöitä ja osassa työtehtäviä.

Kirjoituksen laatimisen jälkeen ilmestyi Hesarissa (15.4.2018) laaja kirjoitus siirtotyömaista. Ne olivat työllisyystöitä 1930-luvulta aina 1960-luvulle saakka. Olosuhteet olivat usein epäinhimilliset. Ne olivat "lapiohommia", joita kukaan ei halua takaisin. Jutussa korostettiin siirtotyömaiden työntekijöiden erilaisia alkoholi- ym. ongelmia. Epäilen kuitenkin, että mukana oli ihan tavallisia työtä vailla olevia suomalaisia miehiä.

Entä jos kokeillaan minimipalkkaa?

Foreign Affairs -lehdessä Jan/Feb 2018 on Alan Manningin artikkeli minimipalkasta. Pääosin juttu käsitteli Yhdysvaltain versiota minimipalkasta, mutta vertailua muihin maihin oli myös mukana. Artikkelin nimi on ”The Truth About the Minimum Wage. Neither Job Killer Nor Cure-All”. Mitä ajatuksia artikkelista heräsi?

Yhdysvaltain liittovaltion minimipalkka on 7,25 dollaria tällä hetkellä, mutta yksittäisissä osavaltioissa se voi olla korkeampi. Minimipalkka on reaalisesti laskenut 13 prosenttia vuodesta 2009, jolloin sitä viimeksi korotettiin. Vielä hurjempaa on, että palkka on laskenut yli kolmanneksen vuodesta 1968, jolloin se oli reaalisesti korkeimmalla tasolla historiassa. Nykyrahassa silloinen minimipalkka olisi 11, 38 dollaria!

Demokraattien presidentinvaalikampanjasta käynnistynyt kilpailu minimipalkan suuruudesta on edelleen käynnissä. Sillä on nimikin: ”Fight for 15”. Huuto tuntuu kiirivän kautta koko liittovaltion ja aiheuttaa melkoisia paineita nostaa palkkaa. Peräti 29 osavaltiossa ja District of Columbiassa minimipalkka on liittovaltion tasoa korkeampi.

Mikä on pähkinäkuoressa kiistelyn ytimessä? Vastaus voisi olla seuraavanlainen:

1) Korkeampi minimipalkka takaa siedettävän elintason.

2) Korkeampi minimipalkka tuhoaa työpaikkoja.

On vain vähän todisteita, että minimipalkka on työpaikkojen tappaja, joten Yhdysvalloissa sen nostamiselle liittovaltiotasolla ei pitäisi olla esteitä. Silti monet ovat sitä mieltä, että minimipalkan nostamista ei pidetä erityisen tehokkaana keinona taistella köyhyyttä vastaan ja jakaa kasvun hedelmiä.

Epäilyjen perusteena on esitetty väite, että korotettu minimipalkka aiheuttaa mm. osa-aikatyön lisääntymistä (kokopäivätyön vaihtumista osa-aikatyöhön) ja uusien työntekijöiden palkkaamisen hidastumista. Jos siis minimipalkkoja nostetaan dramaattisesti, voidaan olla tilanteessa, jossa työantajilla on vähemmän työtä tarjottavana.

Työnantajille aiheutuu seuraavat haasteet:

1) Työnantajat tarvitsevat rahaa ja aikaa saadakseen maksettua korkeammat palkat.

2) Jos taas maksetaan markkinoiden asettamaa hintaa alempia palkkoja, ei saada työntekijöitä aktivoitumaan.

On havaittavissa selviä merkkejä, että minimipalkka nostaa tuotteiden hintoja, mutta vaikutus on pieni.

Viime mainitusta Manning esittää seuraavan esimerkin: San Josessa Kaliforniassa 25 prosentilla nostettu minimipalkka aiheutti ravintolahinnoissa 1,45 prosentin nousun.

Entä mitä on tapahtunut muissa maissa?

Vuonna 1999 Isossa Britanniassa otettiin käyttöön minimipalkka. Päätöksellä ei ollut merkittävää vaikutusta työttömyyteen. Vuonna 2016 minimipalkka nostettiin maassa 9,80 dollariin.

Saksassa otettiin käyttöön vuonna 2015 minimipalkka, joka on nykytasolla 10,30 dollaria. Työttömyysvaikutuksia ei ole havaittu. Päinvastainen esimerkki on Ranskasta, jossa työttömyys kasvoi minimipalkan 11,30 dollarin tasolla, mutta on arveltu, että työttömyyden kasvu aiheutui muusta työlainsäädännöstä.

Suomessa ei ole käytössä vähimmäispalkkaa lakiin kirjattuna minimipalkkana, niin kuin se monissa muissa maissa ymmärretään, vaan meillä vähimmäispalkat määritetään työehtosopimuksissa jokaiselle alalle erikseen. Asiaa selvittäessäni totesin, että minun taitoni eivät riitä pienimpien palkkojen kunnolliseen vertaamiseen Suomessa voimassa olevan yleissitovuuden ja minipalkkamaiden välillä. Ydinkysymys on varmaankin, mikä on minimipalkan taso. USA:ssa kasvuvaraa on verrattu Iso Britannian tasoon. Voitaneen todeta, että 10,50 dollarin minimipalkka tuskin nostaa työttömyyttä nykyisellä kysynnän tasolla. Tuo minimipalkan taso olisi vieläkin alle alussa mainitun vuoden 1968 tason!

Paljonko on liikaa? Ilmeisesti kohtapuoliin tilanne testataan USA:ssa, sillä Seattlessa on käytössä 13 dollarin minimipalkka ja tavoite on päästä 15 dollariin. Saatu evidenssi nykykäytännöstä viittaa siihen, että uusien työntekijöiden palkkaaminen on hidastunut, mutta asiaa ei ole vielä selvitetty perin pohjin.

Ollaan siis tilanteessa, jossa voidaan kysyä paljonko työnantajat sietävät palkkatason nostoa vähentämättä työntekijöiden määrää. Tosiasia lienee, että USA:ssa paikkakunnat ovat varsin heterogeenisia keskenään arvioitaessa soveliaan minimipalkan suuruutta. Joissakin kaupungeissa on mahdollista soveltaa korkeata minimipalkkaa ja kilpailla siten työvoimasta korkeasuhdanteen vallitessa. En tässä käy läpi verotuksen ja sosiaaliturvan vaikutusta, mutta sillä on tietenkin oma merkityksensä.

Yhdysvalloissa tapahtunut minimipalkkakehitys kertoo modernin maailman julmasta toimintalogiikasta: palkat ovat joustaneet (=alentuneet reaalisesti) ja tuloerot kasvaneet. Työllisyys on säilynyt kohtuullisen hyvänä johtuen osaltaan minimipalkan alhaisuudesta.

Suomessa on kolmikantaisesti työehtosopimuksissa huomioitu pienten palkkojen ostovoiman säilyttäminen. Seurauksena tuloerot ovat säilyneet kohtuupieninä, mutta solidaarinen palkkapolitiikka on karsinut heikompia yrityksiä. Työttömyys on edellä mainituista syistä pysynyt pääsääntöisesti USA:ta korkeammalla tasolla.

Yhdysvalloissa markkinat ovat määrittäneet minimipalkan heikoksi. Ammattiyhdistys on ollut voimaton vaikuttamaan asioihin. Suomessa on pyritty pitämään kiinni työstä, josta pystytään maksamaan siedettävä palkka minimissäänkin. Sillä on hintansa. Alhaisimmat palkat ovat elinkustannuksiin suhteutettuna joka tapauksessa minimaaliset ja silti monille yrityksille liian vaativat palkan sivukuluineen. Työtilaisuuksia ei tunnu olevan riittävästi ja samaan aikaan kohtaanto-ongelma on pahentunut.

Halpatyövoiman sijaan Suomessa ja monissa muissa maissa on kehitetty itsepalveluratkaisuja varsinkin palvelualoille. Työttömyydestä ja varsinkin pitkäaikaistyöttömyydestä on tullut yhteiskuntaa kalvava ongelma.

Ei ihme, että ratkaisuksi etsitään perustulo- ym. ratkaisuja.

USA:ssa (ja monissa muissa maissa) ei ole ainoastaan minimipalkkahaastetta, vaan myös keskiluokan palkkaongelma, johon olen monta kertaa viitannut näissä kirjoituksissa. Jotkut ajattelevat, että minimipalkan korotuksella on positiivinen heijastusvaikutus myös keskituloisten palkkoihin, mutta tätä ei ole pystytty osoittamaan.

Sisällissota pitkän kaavan mukaan/osa II

Toinen osa "Pitkästä kaavasta" perustuu suurelta osin arviooni Seppo Hentilän kirjasta ”Pitkät varjot”. Tavoitteena kaksiosaisessa kirjoituksessa on laajentaa kuvaa sisällisodan syistä/vaikutuksista sekä sotaa edeltävään ajanjaksoon että sen jälkeisiin vuosikymmeniin.

Ympärysvaltojen voitettua Saksaan tukeutuneet oikeiston johtohenkilöt joutuivat väistymään vuoden 1918 loppuun mennessä. Osa ennen sisällissotaa saavutetusta uudistuksista vesitettiin. Vuoden 1906 Suomea ei onnistuttu kuitenkaan kokonaan lyömään alas. Sisällissodan voittajat halusivat pystyttää maahan lujan hallitusvallan. Myös äänioikeus haluttiin palauttaa aikaan ennen vuotta 1906. Tässä vaiheessa kuitenkin sdp oli jo eduskunnassa eikä paluulla menneeseen ollut läpimenomahdollisuutta.

”Toista sisällissotaa” käytiin – ilman aseita – vielä vuosia sisällissodan päättymisen jälkeen . Valkoinen ja punainen Suomi säilyivät, mutta hegemonian sai voittanut osapuoli.

Vapaussota nimitystä tarvittiin moneen tarkoitukseen myöhempinä vuosikymmeninä. Heti sodan jälkeen alkoi valtava kirjallinen vyörytys vapaussota-käsitteen vakiinnuttamiseksi. Kaksikymmentäluvulla ilmestyi mm. kaksi valtavaa kirjasarjaa laajuudeltaan yhteensä lähes 6500 sivua sekä suomeksi että ruotsiksi. Teosten taustavaikuttajana oli mm. Mannerheim. Suomen itsenäistymisen historia esitettiin pitkään jatkuneena loogisena jatkumona eikä vain marraskuussa 1917 (lokakuun vallankumouksen seurauksena) alkaneena prosessina. Eihän juuri kukaan aktivisteja lukuun ottamatta uskonut itsenäistymiseen ennen lokakuun vallankumousta.

Sisällissodan jälkeen Suomeen muodostui sekä selkeä äärioikeisto että äärivasemmisto. Nämä olivat vahvoina osina Suomen suuntaa määritettäessä. Välittömästi sodan jälkeen todellisina vaihtoehtoina olivat kuitenkin aktivistien ajama monarkistinen linja ja liberaalin demokratian mukainen tasavaltalainen linja. Koko ajan prosessin (tai pikemminkin taistelun) taustalla vaikuttivat Mannerheim ja Ståhlberg tavoitteineen. Kun valittiin ståhlbergilainen linja, hylättiin Suur-Suomen tavoittelu kansallisena linjana, tunkeutuminen Pietariin ja autoritaarinen vallankäyttö.

Oleellista on, että demokratia kesti kaikki eteen tulleet haasteet ja yhteiskuntarauha - tosin kivuliaasti – vakiintui. Selitykseksi Seppo Hentilä esittää eräänlaisen hybriditilan voimassaolon, jossa valtio säilyi demokratiana, mutta yhteiskunnasta tuli autoritaarinen. Sodan lopputulos siis löi leiman läpi koko yhteiskunnan.

Hentilän johtopäätös on oikea: porvarit olivat jakautuneet kahtia, ääriainekseen ja maltillisiin. Maltilliset porvarit olivat viitoittamassa tietä kohti punamultayhteistyötä, jonka toteutuminen oli toki mahdotonta vielä 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella. Näistä ajoista alkoi maltillisen sosiaalidemokratian taistelu pääsystä yhteiskuntakelpoiseksi.

Yksi Suomen ihmeistä oli, että katkeran sodan jälkeen pystyttiin toteuttamaan runsaasti sosiaalisia uudistuksia. Muodostui silta ennen sisällissotaa käynnistettyjen uudistusten ja sodan jälkeisten uudistusten välille. Eräänlainen mysteeri on, että työväenliike saavutti likipitäen ne tavoitteet rauhanomaisesti, kuin mitä sillä oli ollut tavoitteina ennen kansalaissotaa. Turha sota? Tätä spekulaatiota markkinoi Seikko Eskola tuoreessa Kanava-lehdessä (2/2018) artikkelissa ”Turha kapina” melko vastenmielisellä tavalla. Historian kulkua olisi helppo säädellä ja ohjailla jos lopputulos olisi näkyvissä.

Sisällisota hajotti työväenliikkeen kahteen, tai niin kuin Hentilä sanoo, useampaankin fraktioon. On selvää, että radikaalein osa ei halunnut painaa villaisella kokemiaan kärsimyksiä ja syytti maltillisempia vasemmistolaisia petturuudesta. Vasemman reunan radikaalit työväenjohtajat hyljeksivät parlamentarismin ihanteita. Parlamentaarinen perusta oli itse asiassa kiusallinen haitta vallankumouksen tavoittelun tiellä.

Sekä punaisten että valkoisten piti asua yhdessä ja samassa maassa. Syntyi painetta etsiytyä omien joukkoon. Niinpä vallitsevaa tilannetta on kutsuttu ”poliittiseksi leirikulttuuriksi”. Leirien keskuksina toimivat – kylätasolle saakka – suojelukuntatalot ja työväentalot. Myös tehdaspaikkakunnilla väestö jakautui omiin kortteleihinsa rintamalinjojen mukaisesti. Leirit olivat olleet jo ennen kansalaissotaa, mutta ideologinen kuorrutus tuli sodan seurauksena.

Oikeudenkäyttö rapautui pahasti 1930-luvulla. Hentilä näkee kostotoimenpiteet sisällissodan jatkumona ja näkemykselle löytyy perusteet. Hentilä näkee, että Lapuanliikkeessä yhdistyivät yläluokkainen nationalismi ja talonpoikainen populismi. Eduskunnan säätämät lait rinnastettiin populistisesti likaiseen poliittiseen peliin.

Sitten syttyi talvisota.

Kovin lupaavasti ei yhteen hiileen puhaltaminen käynnistynyt, kun Mannerheim julisti sodan olevan jatkoa vapaussodalle. Käytännössä yksimielisyys kuitenkin toimi: myös kommunistit – valkoisten veteraanien yllätykseksi – tarttuivat aseeseen. Talvisodan jälkeen oli mahdollista pystyttää muistomerkki vuoden 1918 punaisille.

Hentilä arvioi, että punamultavaihe 1930-luvun lopulla oli tärkeä välivaihe kohti riittävää yksimielisyyttä sotaa ajatellen. Mutta miten olisi käynyt, jos oikeiston rynnäkkö 1930-luvun alussa olisi onnistunut?

Onneksi kehitys sai toisen suunnan: tapahtui uskomattomia asioita: SAK ja STK solmivat tammikuun kihlauksen vuonna 1940. Yllätyksiä kuitenkin ilmestyi yksimielisyyteen viitoitetulle tielle, sillä sdp:n vasemman reunan (ei siis kommunistien) toimesta perustettiin talvi- ja jatkosodan välissä Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, johon liittyi puolessa vuodessa lähes 40 000 jäsentä. Se oli sodanjulistus sdp:n tannerilaiselle enemmistölle. Hentilän arvio on, että kysymys oli nimenomaan protesti sdp:n enemmistön yhteistyöhakuisuudelle muiden poliittisten voimien kanssa ja toisaalta kertoi sodanvastaisesta mielialasta. Tästä liikkeestä muodostui sodan vastainen oppositio jatkosodan aikana. Ja eiköhän tässä näkynyt jo tulevan SKDL:n siemen.

Seuraavan kerran suomalaisten käsityksiä ravisutti Väinö Linna teoksellaan ”Täällä Pohjantähden alla”. Fiktiivinen teos herätti myös erittäin laajaa historiakeskustelua. Aikojen myötä Linnan käsityksiä kansalaissodasta on alettu pitää historiankirjoituksena, mikä on kohtuutonta. Linnan teossarjaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että kirjoittamisen aikoihin valkoinen vapaussotatulkinta oli edelleen voimissaan. Linna haastoi vallitsevat tulkinnat: punaiset eivät olleet huligaaneja vaan taistelivat köyhyyden ja hädän poistamisen puolesta. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että Linnan urotyössä oli kysymys yhteiskunnallisesta kasvukertomuksesta.

Tieteellisesti kansalaissodan surmia tutki Jaakko Paavolainen teoksissaan ”Punainen terrori” (1966) ja ”Valkoinen terrori” (1967). Varsinkin valkoisen terrorin esille ottaminen ja analysointi herätti jälleen laajaa ärtymystä.

Sodasta käytetty nimi on vaihdellut aikojen ja olosuhteiden mukaan. Hentilä käsittelee käydyn keskustelun perin pohjin. Vapaussotakeskustelusta siirryttiin 1960-luvulla kansalaissotakäsitteen käyttöön Linnan teosten myötä. Yhdeksänkymmentäluvulla vakiintui sisällissotatermi.

Hentilän teos ”Pitkät varjot” on sekä Suomen itsenäisyyden ajan historian oivaltava kertauskurssi että sisällissodan seurausten erittely. Kirjan valtava lähteistö kertoo paljolti sodan kiinnostavuudesta tutkijoiden ja muiden kirjoittajien keskuudessa.

:::::::::::::::

Suomen lähivuosikymmenien menestystarinaan kuuluu merkittävänä osana riittävän yhteisymmärryksen saavuttaminen eri kansanosien välillä. Maailmanlaajuisissa vertailututkimuksissa kansakunnan eheys on saavuttanut huippuarvosanoja Ja se, mitä on saavutettu ei ole ihan vähän.

Entä vastakkainasettelun näkökulma?

Edellä olevissa kirjoituksissani (osat I ja II) olen käsitellyt vastakkainasettelun historiaa 1880-luvulta aina 1960-70-luvulle saakka. Ajanjakson ensimmäisinä vuosikymmeninä teollistuminen löi läpi, mutta yhteiskuntarakenteet (sääty-yhteiskunta) ja valtasuhteet säilyivät ennallaan. Työväeltä puuttui sen suhteellista osuutta vastaava päätösvalta.

Yhteentörmäykseltä ei voitu välttyä, kun osapuolet loitontuivat toisistaan.

Edustuksellinen demokratia toteutettiin Suomessa poikkeuksellisen varhain, mutta sekään ei estänyt yhteentörmäystä. Demokratia vaatii pitkän kypsyttelyvaiheen. Toki monissa maissa eteneminen on ollut vielä paljon hitaampaa, ja jotkin maat ovat tätä päivää lähestyttäessä suorastaan taantuneet.

Uuden kunnallislain mukaista demokratiaa ryhdyttiin toteuttamaan vasta sisällissodan jälkeen. Aiheellisesti voidaan kysyä olisiko konfliktilta voitu välttyä, jos kunnallislaki olisi säädetty samaan aikaan eduskuntauudistuksen aikaan. Kunnallisesta demokratiasta muodostui merkittävä kansaa eheyttävä tekijä sisällissodan jälkeen.

Bolsevikkivallankumous Venäjällä kannusti työläisiä kapinaan työnantajia ja valtiovaltaa vastaan. Viime hetkellä tehtiin kompromisseja ja luvattiin demokratian laajennuksia mutta liian myöhään. Nuo samat tavoitteet, esim. kahdeksan tunnin työpäivä olisi pitänyt toteuttaa jo aiemmin.

Ei kannata unohtaa myöskään ulkopuolisia muuttujia: luokkasuhteisiin vaikuttivat mm. maailmansota, Venäjän naapuruus ja yhteiskuntajärjestelmän muutospaineet sekä Saksan rooli valkoisen puolen voiton varmistajana.

1920-lukua ja 1930-luvun alkua voidaan kuvata vakiintumattoman demokratian ajaksi. Sisällissodan vastakkainasettelu jatkui ja sai uusia muotoja. Epäluuloa ja vihaa lietsottiin puolin ja toisin. Jää pohdittavaksi, kuinka lähellä Suomi oli Itä-Euroopan autoritääristen valtioiden tietä.

Kansakuntaa eheyttävät voimat kuitenkin pääsivät voitolle 1930-luvun jälkipuoliskolla. Paradoksaalista on, että äärioikeisto ja äärivasemmisto saavuttivat menestystä samoihin aikoihin (äärioikeisto 1930-luvun jälkipuoliskolla ja äärivasemmisto 1940-luvun jälkipuoliskolla). Suurvaltojen voimasuhteiden muutokset näkyivät myös Suomen poliittisissa olosuhteissa.

Oikeastaan viimeinen vaihe tässä yhteiskunnallisessa jatkokertomuksessa on kansallisen eheyden voitto 1960-luvulle tultaessa. Sisällissodan jälkikaiutkin oli pääsääntöisesti ohitettu tuolloin.

Sisällissota pitkän kaavan mukaan/osa I

Sisällissodasta on ilmestynyt tukuttain kirjoja. Jotkut saavat huomiota enemmän, jotkut vähemmän. Nykyisessä kirjatulvassa saattaa jäädä unohduksiin merkkiteoksia, joita haluan tässä nostaa esille.

Lähtökohtani on, että historian leikkauskohtaa tarkastellaan liian usein pelkästään leikkaavan tapahtuman näkökulmasta, kun pitäisi kiinnittää huomiota enemmänkin siihen, mitä tapahtui ennen ja mitä tapahtui jälkeen varsinaisten tarkasteluajankohdan.

Nostaisin kaksi lukemaani, ja näissä blogikirjoituksissa esittelemääni kirjaa erilleen muista. Toinen on Torsten Ekmanin ”Punalippujen Helsinki” (Kustantamo S&S, 2017), jota pidän hyvin tasapainoisena kuvauksena siitä, mitä tapahtui muutamina vuosikymmeninä ennen sisällissodan puhkeamista.

”Punalippujen Helsinki” on perinteisen poliittisen historianäkemyksen mahtava rinnakkaiskertomus työväen historiasta kohti tasavertaista kansalaisuutta, mutta sitä ennen ajautumista – valitettavasti - kohti luokkasotaa ja sisällissodan kauhuja. Torsten Ekman säilyttää kiitettävästi neutraalin otteen yksityiskohtaisissa kuvauksissaan.

Toinen kirja, jonka merkitystä haluan korostaa on Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018). Teos keskittyy siihen, mitä tapahtui sadan vuoden aikana sodan jälkeen. Siinä käsitellään sisällissodan pitkävaikutteisia seurauksia avartavalla tavalla. Kirja perustuu erittäin runsaaseen kirjallisuus- ja tutkimuslähteistöön.

Perustan seuraavan kirjoitukseni em. teoksiin (joista olen kirjoittanut myös erilliset blogikirjoitukset).

:::::::::::::::::

Sisällissotaa tarkastellaan usein muutaman kuukauden tai muutaman vuoden tapahtumakulkuna. Tässä se sijoitetaan pitkän historiallisen jatkumon keskelle.

Eräs idealistinen yleisnäkemys 1800-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta on peräisin Sakari Topeliukselta. Se on harmoninen kuva kansasta, jonka olot olivat oikeudenmukaisella tavalla järjestäytyneet. Emämaan, Venäjän asiat olivat enemmän tai vähemmän sekaisin, mutta Suomeen niistä kuului vain etäinen kaiku.

Topelius koki elävänsä ”sellaisen kansan keskellä, joka kantoi tottelevasti taakkansa, kuten köyhyyden ja nälän”, kuten Torsten Ekman toteaa. Topelius näki yhteiskunnallisen kehityksen kaitselmuksen ohjauksena. Tässä käsitemaailmassa on Runebergin suomalaisiin kohdistama alentava ajattelu sisäänrakennettuna. Vasta Väinö Linna - Runebergille vihaisena - antoi suomalaisille oman tahdon, ”pään”, kuten hän eräässä esseessään toteaa.

Idylliltä vaikuttanut topeliaaninen yhteiskuntamalli oli luotu Aleksanteri I:n tahdosta jo vuosisadan alussa. Siinä poliittinen eliitti, aateli, papisto, varakkaat porvarit ja säätyvaltiopäivien talonpojat elivät järjestäytyneessä yhteiskunnassa, joka vahvistui, kun Aleksanteri II:n palautti vuonna 1863 valtiopäivät. 1880-luvun idylliksi kuvatun ajan jälkeenkin Suomen kohtaloyhteys Venäjään pysyi - hyvässä ja pahassa. Mitään vaihetta 1890-luvun sortovuosista sisällissotaan ei voida irrottaa Venäjä-yhteydestä.

Historia 1880-luvulta vuoteen 1918 sisältää maan jakautumisen kahtia, porvariston taistelun omien saavutettujen etujensa säilyttämiseksi ja kasvavan työväestön taistelun tavoittelemiensa oikeuksien puolesta. Vyöry ei lähtenyt johdonmukaisesti liikkeelle, vaan vasta monen välivaiheen jälkeen. Torsten Ekman kuvaa hyvin maltillisten ja radikaalien sosialistien taistelua vallasta. Tässä taistelussa vapaamielisillä porvareilla oli merkittävä rooli, sillä 1800-luvulla moni porvaristoon kuuluva näki työväen aseman heikkouden ja halusi rakentaa tasapainoisempaa yhteiskuntaa. Ns. wrightiläisyys ja jopa vuonna 1899 perustettu työväenpuolue edustivat liikkeitä, joissa porvareilla oli saumaa vaikuttaa.

Mutta kärsimättömyys on ihmisen hyve tai pahe riippuen, mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Maltillisten voimien etenemistahti ei riittänyt radikaaleille. Vuosina 1906-07 tapahtui voimakasta radikalisoitumista: muodostui anarkistiryhmiä tekemään erilaisia väkivallantekoja ja ryöstöjä radikaaliryhmien toiminnan rahoittamiseksi. Kysymys oli eräällä tapaa vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien elvyttämisestä, mutta samalla äärimmäisyyksiin etenemisestä. Tänä päivänä tuolloin tehtyjä lukuisia väkivaltaisia ryöstöjä sanottaisiin terroriteoiksi. Murhia ja tappoja oli niin tiheästi, että vastaavaa piti hakea Venäjältä.

Sosiaalidemokraattisessa puolueessa oli huomattavia vaikeuksia puolustautua porvarilehdistön hyökkäyksiä vastaan tapahtuneiden julmuuksien takia. Vaikeuksia lisäsi, että osa puolueen radikaalista siivestä oli lähellä terroria harjoittavia tahoja. Puolue ryhtyi joka tapauksessa kampanjoimaan bandiitteja vastaan tarmokkaasti. Väkivaltakampanja alkoikin tyrehtyä vuoden 1907 jälkipuolella.

Aika 1880-luvulta vuoteen 1918 kesti ikuisuuden. Silti jää kuva – jälkiviisaasti ajatellen – että sovittelevammin käyttäytyvien voitto olisi johtanut johonkin parempaan kuin nyt tapahtuneeseen murhenäytelmään. Kun vyöry sitten lähti liikkeelle, asettuivat palaset koettuun järjestykseen. Kiista huipentui taisteluksi vallasta: mikä taho Suomessa saisi hegemonian.

Yksi hämmentävä asia jää vaivaamaan. Kun uudistuksia kuitenkin tehtiin, niin miksi ne eivät riittäneet? Totta maar, uudistusten tahti oli liian hidas, maailmansota sotki pasmat jne., mutta silti! Ehkä kysymys on siitä, että kun ihminen saa jotain, niin se ei tyydytä, vaan halutaan aina lisää. Mikään ei ole riittävästi, eivät lupaukset, eivätkä toteutumiset.

Kuukaudet ennen sodan puhkeamista olivat jännitteiset, mutta syntyy kuva, että vielä aivan viime vaiheissa suunta olisi voinut kääntyä. Silloin ehkä tahattomastikin tehtiin päätöksiä, jotka kriisiyttivät tilanteen. Paluuta ei ollut, sovinnon aikaikkuna meni muutamassa viikossa kiinni.

Kun tapahtumien kulku riistäytyi käsistä, etsitään loputtomasti syitä tragediaan. Sitä on harjoitettu kymmeniä vuosia.

(Jatkuu)

NHL: nuoret suomalaiset murtautuvat seurojensa kärkipelaajiksi

Amerikkalaiset (kanadalaiset ja yhdysvaltalaiset) ovat äärimmäiset kiinnostuneita ammattilaissarjojen tilastoinnista. Melkein mitä tahansa voidaan mitata. Mittausperusteita on satoja. Keskityn seuraavassa vain muutamiin tähdellisiin tilastoihin kaudelta 2017-18 ja lähinnä vain suomalaisten menestymisiin niissä. Yritän syventää erittelyjä laajentamalla arviointia tilastojen ulkopuolelle.

Maailman paras jääkiekkoliiga NHL tarjoaa mahdollisuuden suomalaisten urheilijoiden kansainväliseen menestymiseen paremmin kuin mikään muu laji. Juuri tänä vuonna (2017-18) monet suomalaiset ovat yltäneet parhaaseensa. Kausi on nyt runkosarjan osalta valmis , joten johtopäätöksiä voidaan vetää. Usein uutisoinnissa korostuvat suomalaisten menestymiset, mutta itse kiinnitän huomiota myös siihen, ketkä ketjussa tai kentällisessä pelaavat. Kun pystyy lunastamaan pitkäaikaisesti paikan ykkös/ kakkosketjussa tai ykkös/kakkospuolustajaparissa syntyy tulosta. Menestymistä edesauttaa pääsy pelaamaan ylivoimaa. Tässä kategoriassa asetan Carolinan kaksikon Sebastian Aho - Teuvo Teräväinen arvoasteikossa korkealle siksi, että kärkiketjussa pelaa kaksi suomalaista. Aho oli odotetusti heti tähti, kun hän siirtyi NHL:ään ja Teräväinen kypsyi hieman hitaammin, mutta on nyt lunastanut luottopelaajan statuksen.

::::::::::::::::::::

Seuraan hyvin tarkkaan eri pelaajien peliaikaa, joka usein sivuutetaan tilastoissa. Huikeinta tässä statistiikassa suomalaisittain on, että Floridan Aleksander Barkov pelasi runkosarjan toiseksi kovimmat minuutit kaikkien liigan hyökkääjien osalta! Lopputulos, 22.04 minuuttia per ottelu on huikea saavutus (ykkönen oli Anze Kopitar, 22.05 minuuttia). Lisäksi Barkov oli joukkueensa rankkarispesialisti. Melkoista lahjakkuutta osoittaa Barkovin tehtyjen alivoimamaalien määrä (5 kappaletta), jossa hän on myös liigan ykkönen! Barkov on varsinainen kiekon ryöstäjä!

On vaikeaa kuvitella parempaa yleispelaajaa, kuin mitä Barkov on. Hän hallitsee kaikki pelin osa-alueet.

Puolustajat ovat minuutteineen sitten asia erikseen. Buffalon Rasmus Ristolainen pelaa liigan neljänneksi isoimmat minuutit lukemalla 26.29 minuuttia per ottelu (Drew Doughtyn kärkiminuutit ovat 26.51). Buffalo on koko joukon heikoimpia seuroja, joten Ristolaisen minuutit eivät ole pelastaneet seuraa. Ristolainen on myös suomalaisten puolustajien pistepörssin kärjessä lukemin 6+35 = 41 pistettä.

Muista suomalaistenpuolustajista 200 eniten peliaikaa saaneiden listalla ovat Sami Vatanen (22.24 minuuttia) ja Esa Lindell (22.04 minuuttia). Tällä perustella voitaneen sanoa että puolustajapula on edelleen maajoukkuetasolla ilmeinen. Ilahduttavaa oli Sami Vatasen piristyminen nykyisen seuransa New Jerseyn parhaimmistoon loppukaudesta. Lohduttavaa on, että uusia nuoria jo NHL:ssä pelaavia on nousemassa parrasvaloihin. Markus Nutivaara (23 v.) ja Sami Niku (21 v.) mainittakoon esimerkkeinä.

Maalivahtien osalta tilanne on huomattavan valoisa, osin suorastaan loistokas, torjuntaprosentit sen kertovat: Antti Raanta 93.0 % (liigan kakkonen, vain kymmenyksen päässä kärjestä!), Pekka Rinne 92,7% (6.), Juuse Saros 92.5% (9.), Tuukka Rask 91,9 % (16.), Kari Lehtonen 91,2%. Suomi on maalivahtien maa!

Patrik Laineen maineteot maalintekijänä ovat kaikkien tiedossa. Hän on 44 maalilla koko liigan kakkonen. Laine on maalinteon erikoislahjakkuus, harvinainen tapaus millä tahansa mittapuulla mitattuna. Mutta ovat muutkin suomalaiset menestyneet: Erik Haula, Sebastian Aho ja Mikko Rantanen tekivät kukin 29 maalia sekä Barkov, 27 maalia. Ylivoimamaalien tekijänä kunnostautuu Patrik Laine, jolla niitä on peräti 20 kappaletta. Tällä lukemalla hän on koko liigan ylivoimainen ykkönen. Suomalaisista hyvin ovat onnistuneet myös Erik Haula (15 maalia, jolla hän sijoittuu liigassa sijalle 11.), Mikko Rantanen (12 maalia) ja Sebastian Aho (8 maalia).

Pistenikkareina (maali + syötöt) ovat kunnostautuneet Mikko Rantanen, 84 pistettä, Barkov, 78 pistettä, Laine 70 pistettä, Aho, 65 pistettä, Mikael Granlund 67 pistettä, Teräväinen 64 pistettä ja Haula, 55 pistettä. Erityisesti Mikko Rantasen menestys on ollut mahtava. Hän on saanut pelata Coloradon ykkösketjussa liigan ehkä parhaan hyökkääjän Nathan McKinnonin (eri mieltä saa olla vapaasti) ja ruotsalaisen Gabriel Landeskogin kanssa. Eivät ainoastaan ketjukaverit ole tehneet Rantasesta hyvää, vaan Rantanen itse on tehnyt ketjukavereistaan hyviä!

Liigan parhaisiin pelinrakentajiin Rantanen ilman muuta kuuluu ja hän on vasta kehityksensä alkutaipaleella, otaksun. Muista suomalaisista pelintekijöinä ovat menestyneet erityisesti Mikael Granlund, Sebastian Aho ja tietenkin Aleksander Barkov. Voisi kuvitella, että maajoukkue voitaisiin rakentaa näiden hyökkääjien ympärille siten, että kukin heistä pelaisi kolmessa kärkiketjussa. Maalintekotaitoa toisi Laine ja luistelunopeutta Erik Haula.

Vielä yksi tilasto kannattaa nostaa esille, nimittäin +/- -tilasto, jossa menestyy yllätysnimi, Columbuksen nouseva puolustajatähti Markus Nutivaara (+ 13). Hänestä on kehittymässä yksi kärkipuolustajista maajoukkueeseen, veikkaan. Mikael Granlund on kakkosena suomalaisista lukemalla + 13. Täytyy kuitenkin todeta, että suomalaiset eivät tässä tilastossa juhli, sillä Vegasin William Karlsson on 49 plusmaalilla ykkösenä, joka on todella kova lukema!

Uusia jännittäviä pelaajia ovat Eeli Tolvanen ja Miro Heiskanen. Muitakin toki on: Kristian Vesalaiselta on lupa odottaa murtautumista NHL:ään. Henrik Borgström on jo näyttänyt mallia. Nuoria putkahtelee esille jatkuvasti, joka on hieno asia, mutta niin tapahtuu muuallakin: nimenomaan nuoria varhaiskypsiä lahjakkuuksia on juuri nyt todella runsaasti ja he murtautuvat joukkueidensa eturiviin hämmästyttävän nopeasti.

Pelin nopea tempo (pelinopus) on kehittynyt viime vuosina niin, että suomalaisilla on ollut vaikeuksia sopeutua moderniin jääkiekkoon. Tämä on kyllä onneksi valmennuksessa huomattu.

Mitkä ovat nykykiekkoilijan optimaaliset ominaisuudet? Iso koko yhtyneenä vähintään hyvään luistelunopeuteen, menestymiseen laitakahinoissa ja pelisilmään on se tie, jolla esimerkiksi Mikko Rantanen on saavuttanut nykyisen asemansa.

Kilpailu pelipaikoista on kova, selvä se. Tänäkin vuonna on tullut esille hiipuvia tähtiä, jotka eivät ole pystyneet lunastamaan paikkaa joukkueessaan. Jotkut ovat vetäneet johtopäätöksen ja siirtyvät KHL:ään tai sitten pohjoismaisiin liigoihin.

Martin Luther King ja keskeneräinen unelma

Martin Luther Kingin kuolemasta on kulunut 50 vuotta. On aika muistaa tätä legendaarista hahmoa blogikirjoituksella. Edellisen kerran kirjoitin Kingistä vuonna 2013 sen johdosta, että silloin (28.8.2013) tuli kuluneeksi 50 vuotta kansalaisoikeusliikkeen pyhimmästä päivästä. Tuolloin 250 000 ihmistä marssi Washingtonissa rotujen välisen tasa-arvon puolesta. Martin Luther King piti ikimuistettavan ”I Have a Dream” -puheensa. Viime aikoina on tiedotusvälineissä käsitelty puheen syntyä. Puheen synnytystuskat olivat melkoiset ja ilmeisesti King hylkäsi puolessa välissä puhettaan valmiin käsikirjoituksen. Loppu on historiaa: puheen vapaamuotoisen osuuden välittömänä innoittajana oli laulaja Mahalia Jackson, joka kehotti Kingiä muistamaan mustien unelman. Unelma siitä tulikin monessakin mielessä….

Martin Luther King ei ollut ennen puhettaan mitenkään kiistaton persoona. Hänet jopa leimattiin pelkuriksi, kun hän ei pari vuotta aikaisemmin sitoutunut heti ns. Freedom Riderien tukijaksi. Mustat ja valkoiset Freedom Riderit testasivat henkensä uhalla mustia koskevien kieltojen pitävyyttä etelävaltioissa. Matkat tehtiin busseilla, josta englanninkielinen nimi johtuu.

En tietenkään väitä, että Kingillä olisi ollut Washingtonin puheen jälkeenkään kiistaton asema. Elämänsä viimeisinä aikoina hän joutui ristiriitaan Mustien Pantterien kanssa, jotka olisivat halunneet suoraa, väkivaltaista toimintaa Kingin sovittelevamman linjan sijaan. Kingin murha käynnisti koko Amerikkaa ravisuttaneet väkivaltaiset mielenosoitukset suurten kaupunkien keskustoissa. Kaikkea tuota katselin omin silmin televisiosta hämmentyneenä.

Presidentti Kennedyn kanta rotusorron vastustamiseen oli ambivalentti. Hän ihaili Kingin tapaa puhua Washingtonissa, mutta muilta osin rotusorron vastainen toiminta oli jotenkin sivuraiteella hänen politiikassaan, vaikka hän retorisella tasolla ilmaisikin myötätuntonsa mustille. Kennedyn yksi tulppa täydelle tuelle olivat syvän etelän rotusortoa kannattavat demokraatit. Kennedyn piti liikkua ohutta nuoraa myöten saadakseen riittävän kannatuksen uudelleenvalintaansa.

Muhammad Ali oli yksi mustien liikkeen merkkihahmoja. Cassius Clayna hän joutui kokemaan, mitä merkitsi, kun hän saapui Rooman olympiakisoista kultamitali kaulassa kotimaahan. Hehkutusta kesti vain hetken. Mikään ei ollut tosiasiasiassa muuttunut. Clay heitti turhautuneena mitalinsa jokeen. Mutta Sam Cooken sanoin ”A Change Is Gonna Come” (1963): ”Pitkään tätä on odotettu, mutta tiedän, että muutos on tuleva, ja kyllä se tuleekin”.

Muutos oli tosiaan tuleva lainsäädännön myötä! Ja kyllä se toimi yksilön - Cassius Claynkin - kohdalla. Valkoisia suuresti ärsyttänyt ”olen suurin, olen kaunein” -iskulause muuttui todeksi vajaassa vuosikymmenessä – hänestä tuli todella suuri, tosin monien eri vaiheiden jälkeen.

Kansalaisoikeustaistelussa oli alun perin mukana hyvin ristiriitaisesti toisiinsa suhtautuvia aineksia. Kansalaisoikeustaistelija Malcolm X veti jyrkkää linjaa suhteessa Martin Luther Kingiin. Kun hän yritti lähentyä Kingiä, omat kostivat hänelle. Häneen ammuttiin vihan sokaisemana kymmeniä luoteja. Myös Malcom X on kansalaisoikeusliikkeen marttyyri.

Demokraattien Lyndon B. Johnsonin saama jättimäinen vaalivoitto 1964 mahdollisti mahtavan etenemisen useimmissa rotujen tasa-arvoa koskevissa kysymyksissä. Merkittävien lakihankkeiden (mm. kansalaisoikeuslaki, äänioikeuslaki) läpiviejänä Johnson on yksi Yhdysvaltain historian merkittävimmistä presidenteistä. Johnson myös oivalsi, minkä hinnan hän ja demokraatit joutuisivat maksamaan etenemisestä kansalaisoikeusasioissa: ”Taidettiin menettää etelä!”

Juuri näin kävi. Republikaanit ovat olleet jo pitkään syvän etelän mahtipuolue. Minulle Johnson on ollut vaikeasti arvioitava persoona ja poliitikko. Hän teki rotujen välisen tasa-arvon puolesta valtavan työn, jolle ainoastaan Lincolnin työ luo vertoja. Lincolnin kohdalla pitää muistaa, että hän lopetti sisällissodan myötä orjuuden, mutta ei rotusortoa, joka sai 1865-1963 välisenä aikana raakalaismaisia muotoja. Nimenomaan Johnson saattoi kansalaisoikeuskysymyksen päätökseen. Mutta sitten tuli Vietnamin sota, johon Johnson kaatui.….

King oli Johnsonin maineikkaan Great Society -ohjelman vankka tukija, mutta otti etäisyyttä presidenttiin huhtikuusta 1967 lähtien asettumalla vastustamaan Vietnamin sotaa ja ennen kaikkea sitä, että sotaan syydettiin varoja, joita olisi tarvittu kotimaan sosiaalisten ongelmien voittamiseen.

::::::::::::::::

On puhuttu paljon niistä ongelmista, joita on jouduttu kokemaan kansallisuus- ja rotukysymyksissä Donald Trumpin presidenttikaudella. Trump on toki ongelma, mutta kannattaa muistaa, että Martin Luther Kingin kuoleman jälkeen – jo 1980-luvulla - syntyi mahtava ”Movement Conservatism”, jonka yksi haara sisälsi rasistisen suhtautumisen siemenen rotukysymykseen.

Lyndon B. Johnson on kirosana republikaaneille, varsinkin teekutsuliikkeen kannattajille. Tässä on mahdotonta käydä läpi, miten rasismin uusi läpilyönti tapahtui. Muutosprosessi oli joka tapauksessa vastaisku Johnsonin kauden etenemiselle. Vastaiskulla on nimikin: ”White Backlash”. Oli siis suuri joukko ihmisiä, jotka katsoivat – ja jotka katsovat edelleen - että rotujen välisessä tasa-arvolainsäädännössä on menty liian pitkälle. Etelän valkoiset konservatiivit ovat asenteellisesti hyvin aggressiivisia mustia kohtaan. Olemassa olevalle lainsäädännölle hekään eivät mahda mitään. Osa rasismista on piilevää, osa näkyvää.

Kansalaisoikeuskysymyksessä on siis otettu myös taka-askelia, mutta mitenkään ei voida unohtaa, mikä valtava muutos tapahtui, kun mustat saivat oikeasti kansalaisoikeudet. Että siis samaan ravintolaan saattoivat mennä sekä mustat että valkoiset, ja aivan sovussa! Että 1980-luvulta lähtien ei voitu tehdä oikeastaan yhtään tv-sarjafilmiä, jossa ei ollut musta näyttelijä keskeisessä osassa. Kaukana takanapäin olivat ajat, jolloin mustat olivat silmiään pyörittäviä pellejä amerikkalaisissa elokuvissa. Muutos 1980-luvulle tultaessa oli käsittämätön.

King on kansalaisoikeusliikkeen ja väkivallattoman vastarinnan kiistaton sankari . Mutta ei ole syytä unohtaa niitä ihmisiä, jotka uhmasivat oman henkensä uhalla valkoisten rotusortoa jo ennen Kingiä. Ja moni menettikin henkensä. Erityisesti pikkuisen Rosa Parksin henkilökohtainen rohkeus muistetaan: hän kieltäytyi luovuttamasta bussissa paikkaansa valkoiselle joulukuussa 1955.

Elämänsä lopulla King kääntyi demokraattisen sosialismin kannattajaksi saadakseen läpi unelmansa. King tajusi, että mustien asema on osa koko kansakuntaa koskevaa laajaa yhteiskuntapoliittista uudistusohjelmaa. Voitaneen sanoa, että väkivallattoman vastarinnan kannattaja, King radikalisoitui sosiaalipolitiikan kärkinimeksi, kun taas Black Panther järjestö radikalisoitui militantiksi yhteenliittymäksi.

Kun Barack Obama puhui 23.8.2013 kansalaisoikeusliikkeen suuren päivän 50-vuotistapahtumassa, ainakin minä olin korva tarkkana. Martin Luther Kingin muisto velvoitti… tilanne ei ollut helppo Obamalle, joka oli vetänyt matalaa profiilia rotukysymyksessä. Hyvin monet Obaman poliittiset ongelmat kiertyivät hänen ihonvärinsä kautta reaalimaailman haasteiksi. ”White Backlash” seurasi Obaman kintereillä tekipä hän mitä tahansa. Surullista.

::::::::::::::::::::::

Martin Luther King ei ollut mitenkään arvostelun yläpuolella henkilökohtaisessa elämässään. Kingin liha oli heikkoa, hän teki virheitä. Pahaa puhetta saa helposti hänen naistensa lukumäärästä. Ne ovat kuitenkin toisen kategorian asioita.

”Kesken jäänyt unelma”, totesi aikoinaan Helsingin Sanomat. Näin asia on tietenkin monen muunkin mielestä. Amerikkalaisen Pew-tutkimuslaitoksen tutkimusten mukaan ehkä keskimäärin kolmannes mustista näkee paljon edistystä rotujen välisessä tasa-arvossa kohti Martin Luther Kingin unelmaa. Valkoisilla vastaava luku on pyörii 50 prosentin vaiheilla.

Edistyksen näkee paremmin kymmenien vuosien tarkastelussa 1800-luvun alkupuolelta (orjatalous) 1860-luvun kautta (orjuuden lopettaminen, rotusorron jatkuminen) 1960-luvulle (kansalaisoikeusliikkeen läpimurto) ja edelleen tähän päivään. Muutokset ovat olleet valtavia. Mutta riittääkö se? Useimpien mielestä muutos on ollut aivan liian hidas.

Memphisin kansalaisoikeuksien museon johtaja Noelle Trent on oikeassa, kun hän kritisoi suhtautumista Kingiin liian voimakkaasti myyttikeskeiseksi. Liian moni jää historiatietämyksessä Minulla on unelma -hokeman tasolle. Kingin ajatukset varsinkin loppuvuosina olivat radikaalisti sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavia.

Juuri nyt hänen ajatuksilleen on sosiaalinen tilaus. Jo Bernie Sandersin vaalikampanjan menestys osoitti, että monet amerikkalaiset nuoret ovat alkaneet suhtautua perinteiseen amerikkalaiseen unelmaan kriittisesti. Näkyvissä on orastava kiinnostus niitä asioita kohtaan, joita King piti tärkeänä.

Millainen on Martin Luther Kingin asema Yhdysvaltain historiassa? Kiistämättömän vahva. Hänet on monessa yhteydessä haluttu nostaa Yhdysvaltain varhaisten valtiomiesten, ”kansakunnan perustajaisien” (founding fathers) rinnalle kaikkein kovimpaan kategoriaan. Kingin muistomerkki on jo Lincolnin vierellä.

Vanha ja uusi kylmä sota

Tein aikoinani sivulaudaturtyön otsakkeella ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Tänä päivänä, kun kylmä sota lehtien ja joidenkin asiantuntijoidenkin mielestä pakkaa uudelleen päälle, on aiheellista palauttaa mieleen vertailukohtia menneiltä vuosikymmeniltä.

Kylmän sodan lähtökohtana voidaan pitää toisen maailmansodan aikaisten liittolaisten, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen, ajautumista toisille vastakkaisiin leireihin. Itse asiassa näistä kahdesta valtiosta tuli idän ja lännen sotilasliittojen johtavia maita. Natsi-Saksan häviön seurauksena liittoutuneet etenivät kahdelta puolelta (ja vielä etelästäkin) kohti Keski-Euroopan ydinalueita kuristaen pihteihinsä häviöön tuomitun Saksan. Kumpikaan pääosapuolista ei hellittänyt otettaan alueista, joille joukot olivat edenneet. Toimintatavat miehitysalueilla toki poikkesivat toisistaan.

Oliko kylmässä sodassa kysymys ideologisesta taistelusta vai puhtaasta valtapolitiikasta? Kieltämättä osittain ideologiasta. Neuvostoliitto halusi edistää sosialismin leviämistä ja Yhdysvallat kapitalismin, mm. Marshall-avun välityksellä. Kuitenkin puhdas valtapolitiikka löi ideologisten pintakerrosten läpi tuon tuostakin.

Neuvostoliiton hallitsema itäblokki oli sotilaallisesti ankarassa otteessa ja mitä pidemmälle aika kului, sitä vastentahtoisempaa Itä-Euroopan liittolaisten alistuminen Neuvostoliiton tosiasialliseen miehitykseen ja pakkososialismiin oli.

Yhdysvalloille oli äärimmäisen tärkeää saada läntinen Eurooppa sidotuksi osaksi amerikkalaista kapitalismia, vaikka mielien valtaaminen tapahtuikin vapauskäsitteen nimissä. Euroopassa syntyi vasemmistolaisia ja uusvasemmistolaisia demokraattisia liikeitä, mutta nämä eivät heilauttaneet pääsuuntaa.

Neuvostoliiton tilanne on monimutkaisempi, joskin tavanomaisessa puheessa Neuvostoliiton käyttäytyminen selitetään sosialismin levittämisen funktiona.

:::::::::::::::::::

Yhdysvaltojen ja Venäjän (Neuvostoliiton) historiat poikkeavat toisistaan muun muassa sillä tavoin, että Venäjän syvämuistiin ovat monet valloittajakansat syövyttäneet pelon jäljet. Yhdysvallat vallattiin pala kerrallaan länteen edeten eikä sen mannermaata ole tosiasiallisesti uhattu edes kummassakaan maailmansodassa. Yhdysvalloille on ollut ominaista tietty itseriittoisuus, onhan se säästynyt miehittäjien ikeeltä.

Käytän tässä lähestymiskulmana vanhaa kylmän sodan diplomaatti George F. Kennanin 1940-luvun lopulla - toisen maailmansodan jälkitunnelmissa - esittämää tulkintaa Neuvostoliiton tosiasiallisesta luonteesta. Mielestäni näissä arvioissa ei tänä päivänäkään ole kovin paljon korjailtavaa.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Neuvostoliiton politiikka on Kennanin arviossa konservatiivista: Neuvostoliitto, päinvastoin kuin Hitlerin Saksa, ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ….. ei ota tarpeettomia riskejä”. Näkemys oli realistinen jälkikäteenkin nähtynä: Neuvostoliitto operoi kylmän sodan aikana lähes pelkästään toisessa maailmansodassa valtaamillaan alueilla. Se kannusti - joskus asetoimituksin - sosialismin levittämiseen, mutta huonoin tuloksin.

Kennan jatkaa:

”Marxismista tuli viikunapuunlehti heidän moraalinsa ja säädyllisyytensä suojaksi…. Teesi tarjoaa oikeutuksen Venäjän valtion sotilaallisen mahdin ja poliisivallan kasvulle….

Kennan varoitti jo tuolloin kommunistihysteriasta: ”Olen vakuuttunut, että meidän maassamme olisi tänään paljon vähemmän Neuvostoliiton vastaista hysteriaa, jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit”. Tällä Kennan tarkoitti sitä, että Neuvostoliitosta ei saisi antaa kuvaa, joka pelottaa ihmisiä, vaan päinvastoin hallituksen tulee antaa realistista tietoa Neuvostoliitosta.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

Kennan halusi Neuvostoliittoa kohtaan omaksuttavan tiukan politiikan, myönnytyksiä ei kannattanut tehdä, sillä kaikissa tapauksissa vain maan ulkovaltoihin kohdistama uhka pystyi pitämään hallituksen vallassa. Kennan totesi, että Neuvostoliitto suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne. Aiemmin pelko kohdistui vihamielisiin Neuvostoliittoa (Venäjää) ympäröiviin kansoihin. Nyt turvallisuutta uhkasi taloudellisesti ylivoimainen länsi.

Kennanin Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista aktivoitumista? Nämä kaksi suuntausta olivat jatkuvasti vastatusten, joskin sotilaallinen vaihtoehto oli vahvemmilla.

Lähestulkoon kaikki nykypäivän Venäjän politiikasta voidaan johtaa Kennanin päätelmistä. Ohessa esitän Kennanin teesit vielä luettelona siten, että olen korvannut Neuvostoliiton sanalla Venäjä:

1) Sotateollisuuden ja armeijan vahvistaminen. Sisäpolitiikassa oppositio tukahdutetaan. Ulkopuolisille annetaan kuva Venäjän mahdista.

2) Venäjän vaikutusvaltaa maan rajojen ulkopuolella pyritään lisäämään.

3) Osallistutaan vain sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaan, joista voi olla hyötyä.

4) Kehittyvissä maissa (Kennan: siirtomaissa ja alikehittyneillä alueilla) luodaan tyhjiöitä, jotta solutus kävisi mahdolliseksi.

5) Venäjä luo siteitä maihin, joissa on mahdollista vastustaa länttä.

6) Venäjä pyrkii liittämää vaikutuspiiriinsä kuuluvat alueet taloudellisesti tiukasti itseensä.

Likipitäen kaikki em. kohdat ovat nykyisin Venäjän agendalla tuoreistettuna ml. hybridisodankäynti ja kyberuhka. Ehkä puutteellisimmaksi strategian nykytoteutus on jäänyt kehittyvissä maissa, missä Kiina on selvästi ottanut vanhan Neuvostoliiton roolin – ja ilmeisen menestyksekkäästi.

Kun Venäjällä ei enää ole ”kommunismin viikunapuunlehteä” toimenpiteidensä suojana 2010-luvulla, se tarvitsee Putinin opin mukaisesti moraalisesti ylivoimaisen, kristinuskoon perustuvan elämäntavan – ja liberalismin vastaisuuden - johtotähdekseen. Sergei Lavrov on tulkinnut eräässä puheessaan putinilaisuutta hyvin määritelmällisesti (lainaus on omasta aiemmasta blogikirjoituksestani): ”Lavrov jatkaa ….. ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on (paheksuttava) jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisten liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Venäjällä on nyt Putinin opin mukaan aktiivinen rooli vanhan kristillisyyden palauttamisessa.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhteellisen samansisältöisiä asioita.”

Mitä tästä sanoisin nyt?

En kiirehdi irtisanoutumaan Putinin ja Lavrovin asenteellisista oletuksista, vaan yritän ymmärtää jotakin tästä argumentoinnista. Nimittäin, kyllä George Bush nuoremman ristiretki toisuskovaisia vastaan Irakiin vuonna 2003 oli selkeä liberaalin demokratian vientiyritys idealistisessa hengessä. Olen tuominnut tämän epätoivoisen läntisten arvojen vientiyrityksen alusta lähtien ja aion pitäytyä mielipiteessäni. Seuraukset ovat olleet kauhistuttavat: pahat diktaattorit on kaadettu, mutta tilalle on saatu vielä pahempaa: maailmanlaajuinen terrori.

Molemmat, sekä Yhdysvallat että Venäjä ovat ottaneet ”tehtäväkseen” eräänlaisen vanhaan 1800-luvun amerikkalaiseen ”Manifest Destinyyn” verrattavan kohtalonuskoisen päämäärän toteuttamisen. Yhdysvalloissa se on vääntynyt Trumpin aikana osin sisäänpäin kääntyneeksi strategiaksi, jolla suojaudutaan ulkovaltojen "Amerikkaa hyväksikäyttävää" vaikutusta vastaan. ”Manifestiksi” on muotoutunut suojautuminen pahalta maailmalta erilaisin kauppa- ym. poliittisin keinoin.

Uuden kylmän sodan pontimena on molempien suurvaltojen tuntema ylemmyys muihin kansoihin nähden. Tästä olen käyttänyt vanhaa nimeä ”ekseptionalismi”, kansakunnan ainutlaatuisuus. Nokittelu tapahtuu Yhdysvaltain ja Venäjän välillä, mutta asetelmaa uudessa kylmässä sodassa vaikeuttavat Kiinan ja EU:n halu päästä palaselle vaikuttamisen voimakentässä. Niiden lähestymistapa on pragmaattisempi, ei maailmoja syleilevän mahtipontinen.

Naton laajentumisesta 1990-luvulla on paljon kiistelty: millä ehdoin se tapahtui? Antoiko Mihail Gorbatsov tosiasiallisen suostumuksen sille? Mitään kirjallista sopimusta ei tehty, mutta suullisesti annettiin lupauksia. Venäläisille jäi käsitys, että Nato ei laajennu entisten itäblokin maiden alueelle. Kun niin kuitenkin tapahtui, Venäjä on ollut tästä katkerana. Toisaalta on nähtävä, että Itä-Euroopan maat hakivat aktiivisesti turvaa Natosta arvioidessaan, että jossakin vaiheessa Venäjä muuttuu niille uhaksi.

Lännen laajentuminen Venäjän rajoille sai tylyn lopun, kun puhkesi Ukrainan konflikti: Venäjä oli päättänyt, että Naton (ja EU:n) eteneminen pysäytetään Ukrainan rajoille.

Kysymys koko tapahtumasarjassa on siitä, että Vladimir Putin on katsonut entisten Neuvostoliiton alueen maiden itsenäistymisen geopoliittiseksi katastrofiksi. Venäjälle on jäänyt väistyvän suurvallan rooli. Tavoitteeksi on asetettu ainakin jossain muodossa uuden Jaltan sopimuksen aikaansaaminen etupiireineen.

Venäjän politiikkaa ohjaa pelko joutua hyökkäyksen kohteeksi. Fasismin nousun uhkaa nähdään kaikkialla, myös siellä, missä sitä ei ole. On vaikeaa arvioida, kuinka paljon tässä pelossa on aitoa hyökkäyksen kohteeksi joutumisen pelkokerrointa, ja kuinka paljon puhdasta sotilaallisen varustautumisen perustelua.

Venäjä on ahkerasti hakenut kompensaatiota aluemenetyksilleen pyrkimällä takaisin globaaliksi suurvallaksi, osittain siinä onnistuen. Venäjä otetaan huomioon nykyisin erilaisissa strategisissa asetelmissa esimerkiksi Lähi-idässä.

::::::::::::::::::::::::

Vanhan kylmän sodan alkamisajankohdaksi on määritetty vuosi 1945 ja taitekohdaksi sosialismin romahtaminen vuonna 1989 tai Neuvostoliiton romahtaminen vuonna 1991. Näin nykyhistorian suuriksi vedenjakajiksi on saatu vuodet 1815, 1914, 1945 ja 1989.

Voidaan esittää kysymys kuuluuko vuosi 1989 joukkoon. Sosialismi kyllä romahti, mutta monet muut asiat säilyivät. Venäjä koki yhden historiansa lukuista alennustiloista, mutta on toipunut maailmanpoliittiseksi vallankäyttäjäksi ydinaseen turvin. Sen asema ei romahtanut sosialismin myötä pitkäksi aikaa. Nato ei myöskään poistunut mihinkään ja Kiinan nousu ajoittui aikaan ennen vuotta 1989.

Uuden kylmän sodan on joissakin arvioissa katsottu alkaneen vuonna 2014 Ukrainan konfliktista (muitakin vaihtoehtoja on esitetty). Kylmästä sodasta vapaata aikaa oli siis vain neljännesvuosisata. Erona vanhaan kylmään sotaan on, että nyt jännitys on kasvanut ”rintamailla” Naton ja Venäjän välillä eli Euroopassa, kun taas vanhassa kylmässä sodassa sodaksi saakka kuumenemiset tapahtuivat ns. kehitysmaissa.

Kylmän sodan selittämisen ytimessä on keskinäinen pelko ja väärinymmärrys. Kysymys on eräänlaisesta spiraaliteoriasta, koska kylmä sota perustui (ja perustuu) siihen, että osapuolet eivät ole tajunneet toistensa rajoitettujen tavoitteiden luonnetta, vaan ovat vastanneet niihin kuin ne olisivat olleet suoranainen uhka omalle turvallisuudelle.

Tässä mielessä uusi kylmä sota alkaa muistuttaa pelottavalla tavalla vanhaa.