sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kenen kirjoittamaa historiaa luemme?

Kaivoin kirjahyllystäni esille vanhan, vuonna 1982 ilmestyneen Pentti Sainion kirjoittaman kirjan ”Mitä tapahtui Urho Kekkoselle? Viimeiset vaiheet presidenttinä”. Kirjassa, joka siis on kirjoitettu presidentin jo luovuttua tehtävistään, ja viettäessä eläkepäiviä sairaana (kirjan johdanto on päivätty 11.3.1982), Sainio kertoo yksityiskohtaisesti, mitä kussakin neuvottelu- ym. tilanteessa tapahtui Kekkosen presidenttiyden viimeisinä vuosina ja heti luopumisen jälkeen. Sainiolla on täytynyt olla apulainen kirjoitustyössään, ja tämän apulaisen on täytynyt palvella presidentin henkilökunnassa. Muutoin kirjan kirjoittaminen näin yksityiskohtaisella tasolla olisi ollut mahdotonta. Presidentin adjutanttina aiemmin palvellut Esa Seppänen on vahvistanut, että kirjan kuvaamat työrutiinien yksityiskohdat ovat oikein.

Muistan lukeneeni tuoreeltaan Hesarin arvostelun, jossa kirjaa pidettiin miltei majesteettirikoksena Kekkosta kohtaan. Ihmettelin HS:n kritiikkiä yhtä paljon kuin kirjan dokumentoinnin tarkkuutta. En tiedä Sainion tietolähdettä/tietolähteitä, mutta nyt jos milloinkaan kirjan johdannon viimeisellä lauseella on merkitystä: ”Kiitän niitä henkilöitä, jotka ovat auttaneet tämän kirjan aineistoa kerätessäni”.

Pitäisikö kirjan välittämää kuvaa paheksua? Ei mielestäni, sillä Sainio tarkastelee tapahtumia hyvin objektiivisesti ihmisiä kunnioittaen, totuuden esilletuloa kaihtamatta. Kirjaa ei olisi pitänyt paheksua aikanaan, eikä sitä kannata paheksua edelleenkään. Me olimme tottuneet aikanaan liian salailevaan kulttuuriin. Kun arvioin Jarmo Korhosen kirjan ”Valtataistelu” vastikään (blogikirjoitus nimellä ”Kaksi sairaskertomusta”, niin on todettava, että se, mitä Korhonen kirjoittaa presidentin sairaskertomuksesta, on paljolti kerrottu jo Sainion kirjassa yli 30 vuotta sitten.

Miksi kirjoituksessani on tämä lähtökohta? Siksi, että halusin sanoa sanani siihen, millainen kuva lähimenneisyyden asioista halutaan kertoa jälkipolville. Me arvostelemme ankarasti naapurimaa Venäjän historiankirjoitusta, joka on kiistämättä tarkoitushakuista. Jos 1990-luvulla hetkellisesti tavoiteltiin objektiivisuutta, niin nyt tosiasiat alistetaan uhriksi Venäjän tavoitellun suurvalta-aseman alttarille. Mutta onko meillä itsellämme puhtaat jauhot tässä mielessä. Historiaa kirjoitetaan helposti siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Siksi arvostan suuresti niitä historiankirjoittajia, jotka pystyvät asettumaan oman ajan ajattelutavan yläpuolelle ja näkemään suuret linjat objektiivisuutta tavoitellen.

Kekkosen tapauksessa on pidettävä jyrkästi erossa kaksi asiaa: ihmisen vanhenemiseen liittyvät mahdolliset ja todennäköiset sairaudet ja toisaalta henkilön tehtävä ja asema, jossa vaaditaan täydessä iskussa olemista. Edellinen on täysin luonnollinen vanhenemiseen liittyvä tapahtumasarja, jota tulee käsitellä humaanisti ja kunnioittavasti, mutta jälkimmäiseen pitää suhtautua asianmukaisella kriittisyydellä.

Nyt on muodostunut kaksi puoluetta, Kekkosen elämäntyötä ja saavutuksia viimeiseen saakka puolustavat historioitsijat ja toisaalta Kekkosen perintöön kriittisesti suhtautuvat kirjoittajatahot.

VTT Risto Hauvosen uudessa kirjassa ”Koivisto Kekkosta kaatamassa” luetellaan historioitsijoita ja poliitikkoja, jotka käsittelevät Kekkosen luopumisvaiheita ikään kuin Kekkosen kyky hoitaa tehtäviään olisi romahtanut vasta hiukan ennen hänen luopumistaan presidentin tehtävistä, vaikka sairauskohtaukset (aivoverenkierron häiriöt) pienempinä ja isompina toistuivat tiheään noin 10 vuoden ajan - aluksi toki satunnaisesti, mutta sitten säännöllistyen. Kekkosen työkuntoisuuden puolustajina ovat toimineet mm. Juhani Suomi, Eino Uusitalo, Esa Seppänen, Jukka Seppinen ja Seppo Tiitinen.

Kun tarkastellaan Juhani Suomen Koivisto-kirjoja, on niissä Koivistoon kohdistuvaa asenteellista kritiikkiä kirjojen kuvitusta myöten. Koivisto on lakannut ikääntymisestä johtuen kommentoimasta hänestä itsestään kirjoittavien henkilöiden tekstejä. Mielestäni Koiviston aika ansaitsisi objektiivisemman jälkiarvioinnin. Vielä ei taida olla sen aika. Tässä mielessä Risto Hauvosen kirja "Koivisto Kekkosta kaatamassa" (kirjan nimi on hiukan harhaanjohtava, sillä enemmän siinä on kuvattu Kekkosen taustajoukkojen pyrkimyksiaä kaataa Koivisto) on mielenkiintoinen, koska se antaa monille erilaisille tuosta ajasta kirjoittaneille äänen. Lukijalle avautuu mahdollisuus suorittaa vertailua.

Demokraattisen päätöksenteon kannalta on äärimmäisen tärkeää, että meillä on päädytty kahden presidenttikauden maksimiin. Kukaan ei ole korvaamaton, mutta saattaa olla henkilöitä, jotka haluavat jonkun hahmon olevan korvaamaton.

Kekkosen ympärillä olleet ihmiset eivät suhtautuneet valtion päämiehen työkuntoon tarpeeksi kriittisesti johtuen siitä, että vanhan presidentin ympärille muodostui hovi tai liehittelijöiden joukko, joka otti paljon isommat valtaoikeudet, kuin mitä heille asemansa puolesta kuului. Nämä sanansaattajat pyörittivät omia tarkoitusperiään Kekkosen nimissä.

Kekkonen ei ollut kilpakumppaneita kohtaan tuntemastaan kaunasta vapaa, mutta toisaalta ympäristö käytti häntä hyväkseen poliittisia kilpailijoita vastaan. Esimerkiksi Paavo Väyrynen yritti tehdä kaiken voitavan syöstäkseen Koiviston pääministeri paikalta.

Tänä päivänä on vaikea käsittää, että osa Kekkosen lähipiiristä omaksui presidentille hänen puolestaan ”ikuisen” presidentin roolin vähän samaan tyyliin kuin Neuvostoliitossa, jossa johtajat hallitsivat kuolemaansa saakka. Kysymys on enemmästäkin. Maan isän rooli oli niin sitkeässä, että Kekkosen seuraajaksi pyrkivän ihmisen pyrkimyksiä tulkittiin epäreilun kielteisesti. Ilmeisesti ainoastaan se olisi ollut suotavaa, että presidentillä olisi ollut ”kruununprinssi”, jonka hän itse olisi nimennyt tehtäviensä jatkajaksi.

Kekkosella olikin kruununprinssi – Ahti Karjalainen – mutta hän musertui pitkän odotuksen paineessa. Lopulta hän oli pelkkä kuori, jonka sisällä möyrysivät ihmiset, jotka ajoivat lähinnä omaa etuaan. Ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun valtakunnan voimahahmo tai hänen taustajoukkonsa ensin nostavat jalustalle seuraajaehdokkaan ja sitten leikkaavat siivet tältä samalta ehdokkaalta. Yhtäkkiä tämä kyseinen henkilö näyttää arvostetun seuraajan sijasta pyrkyriltä.

Mikä oli Neuvostoliiton rooli näissä historian vaiheissa? Jälkipolville jäävät reaalipoliittiset faktat: Neuvostoliitto yritti Viktor Vladimirovin johdolla saada Ahti Karjalaisen presidentiksi Kekkosen jälkeen, mutta kun Suomen kansa oli ”päättänyt näyttää”, luopui Neuvostoliitto nopeasti fiksoitumasta ”projekti Karjalaiseen”

Oleellista tässä on, että osa johtavista poliitikoista (K-linjalaiset, taistolaiset ja osa muista) yrittivät luoda kuvan, että ulkopolitiikka – Neuvostoliiton paineen alla – oli aniharvojen hallittavissa ja virheet presidentin valinnassa tulisivat koitumaan kohtalokkaiksi Suomelle.

On selvää, että Neuvostoliitto yritti ajaa Karjalaisen avulla omaa etuaan niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ymmärsi realiteetit varsin nopeasti ja sopeutui tilanteeseen.

Itse kuva noiden päivien historiasta ei näytä syvenevän, se vain muuttuu yksityiskohtaisemmaksi. Kirjoja voidaan myydä hyvinkin pieniä uusia nyansseja valaisemalla. Pentti Sainion kirjan antama kuva ei ole paljonkaan tarkentunut, mutta ihmisten muisti ei kiivaassa elämänmenossa riitä palauttamaan mieliin kauan sitten kirjoitettuja totuuksia, niinpä sama tarina voidaan kertoa yhä uudelleen ja uudelleen.

Kenen on historia, ja kenelle sitä kirjoitamme? Ehkä kysymys on edunvalvontataistelusta edesmenneiden ja tehtävistään luopuneiden puolesta. Tärkeintä on säilyttää legendan jälkimaine kriittisen ja objektiivisuuteen pyrkivän henkilöhistorian sijasta.

Jos siis historiankirjoitus alistetaan hegemonioiden väliseksi taisteluksi, niin mikä jää objektiivisuuteen pyrkivän historiakirjoituksen rooliksi? Sitä sopii kysyä. Hyvä yleissivistys on paras ase vääristelyjä ja subjektiivisesti esitettyä näkökohtia vastaan. Sen puolesta Suomessa on taisteltu, mutta taistellaanko enää? Kiinnostaako ihmisiä etsiä totuuden jyviä vai antautua viihteen edessä lempeiksi kaiken roskan omaksuviksi laumasieluiksi?

perjantai 27. marraskuuta 2015

Maailmanpolitiikan uusi järjestys

Ulkopolitiikka-lehdessä 3/2015 käsiteltiin valtioiden välisen sopimuksen mahdollisuuksia nykyisen kireän tilanteen laukaisemiseksi. Käytän tässä pohjana Tuomas Forsbergin artikkelia ”Suuren sopimuksen edellytykset” mainitussa UP-lehdessä. Johdan siitä omat ajatukseni, joten vastuu mielipiteistä on itselläni.

Forsberg esittää muutamia vaihtoehtoja uudeksi maailmanjärjestykseksi todellisen rauhantilan palauttamiseksi: suurvaltojen etupiirit, voimasuhteiden mukaiset valtasuhteet, parhaan kompromissin menetelmä. Kaikille näille löytyy puoltavia argumentteja, mutta myös vastaväitteitä on helppo esittää. Esimerkiksi etupiirit ovat läntiselle maailmalle myrkkyä, kun taas Venäjälle ne sopisivat. Voimasuhteet ratkaisivat toisen maailmansodan jälkeen suurvalta-asetelman, joka ilmentää valtapolitiikkaa. Neuvostoliitto katsoi rajojen kulkevan siellä, mihin armeijat olivat edenneet. Nyt ei ole tällaista tilannetta. Viimeisin vaihtoehto - paras kompromissi - on toki koko ajan tarjolla, mutta epätodennäköinen ihan lähitulevaisuudessa.

Reaalipolitiikan Grand Old Man Henry Kissinger tarjoaa omaa ratkaisuaan uudessa kirjassaan ”World Order”. Se on ehkä Kissingerin pitkän ulkopoliittisen asiantuntijauran testamentti.

Kirjoitin jokin aika sitten World Orderin perusteella blogikirjoituksen. Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään pyrkiä suurvaltojen sopimaan ”järjestykseen”, ja jos tästä pyrinnöstä luovutaan tulee vaihtoehtoinen ratkaisu olla käytettävissä. Niinpä Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas). Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen World Orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat (kuten EU).

Wienin kongressin tulos oli hiukan yksinkertaistettuna kahden miehen, Metternichin ja Talleyrandin määrittämä rauha. On helppo havaita, että Kissinger sulkee kaiken tunteilun pois maailmanpolitiikasta ja lähtee suurvaltojen tasapainosta, suurvaltojen rauhasta. Tällä oli kuitenkin vapautta ja liberaalia hallitusmuotoa koskeva hintansa. Wienin kongressi mahdollisti suurvaltojen kurinpidon ja esti liberaalien virtausten läpipääsyn. Robert Brantberg kertoo uudessa Suomen sodan sankaria, Sandelsia käsittelevässä kirjassaan, kuinka Napoli yritti muuttaa valtiomuotoaan liberaaliin suuntaan Wienin kongressin jälkeen. Suurvaltapoliisina toimi Itävallan 60 000 miehen (!) armeija, joka marssi Napoliin ja tuhosi vapauden pyrinnöt.

Taustalla onkin valtapolitiikan lisäksi demokratia – autoritaria -akselilla tehtävät ratkaisut. Ainakin Venäjällä on taipumusta toteuttaa demokratian nimissä autoritääristä tapaa hallita. Tänä päiviä lukuisat valtiot ovat taipuneet autoritäärisiin ratkaisuihin. Paavo Lipponen muistutti taannoin, että Itä-Euroopassa feodalismilla oli vankka ote vuosisatoja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähes kaikissa Itä-Euroopan valtioissa vallitsi diktatuuri ja toisen maailmansodan jälkeen toisenlainen, kommunistinen diktatuuri. Ei ihme, että Unkarin ”demokratia” näyttää niin erikoiselta, eikä Puolankaan tilanne ole kehuttava. EU:n kannalta äärimmäisen tärkeässä asiassa eli turvapaikkakysymyksessä Puola käyttäytyy erittäin itsekkäästi samaan aikaan, kun se vaatii EU:lta mahtitukia elinkeinoelämänsä kehittämiseen. Paljon siitä myötätunnosta, jota Itä-Eurooppa sai parikymmentä vuotta sitten on nyt menetetty.

Jos ”suuri järjestys” tulisi joskus voimaan, voi Eurooppa muokkautua demokratia--autoritaria -akselilla hyvinkin toisenlaiseksi, kuin mitä se on nykyisin.

Vielä yksi malli voisi tarjota etenemisväylän. Tarkoitan Etyk-prosessia, jossa länsimaat 1970-luvulla tosiasiassa tunnustivat Itä-Euroopan kuulumisen Neuvostoliiton etupiiriin ja saivat itse vastineeksi lupauksen ihmisoikeuksien toteuttamisesta Neuvostoliitossa. Venäjän heikkouden aikana länsi hankki pysyväisluonteisia etuja Venäjän rajoilta, Venäjän kustannuksella. Niinpä ”etupiiri” on Venäjän mielestä kääntynyt Naton etupiiriksi, joten Etykin mahdollisuudet tuntuvat etäisiltä, jos ajatellaan ratkaisun avaimia.

1990-luvun vaihteessa länsi antoi periaatteellisen sitoumuksen, ettei se ulota Naton jäsenyyksiä Itä-Eurooppaan (sopimuksia ei tehty). Venäjä taas lupasi, että suvereenit maat saavat itse päättää liittoutumisistaan. Näin ei ole käynyt. Juuri Naton etenemistä rajoilleen Venäjä katuu, eikä se voi ainakaan tätä nykyä hyväksyä naapurimaiden itsenäistä päätöksentekoa koskien liittoutumista.

:::::::::::::::::::::::

On totta, että maailma janoaa järjestystä tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Maailma ei ole enää kaksinapainen eikä myöskään yksinapainen. On valtava määrä konflikteja ja kriisejä: Irak, Syyria, Afganistan, Libya, Ukraina jne.

Venäjälle jäätyneet konfliktit ovat olleet tapa pysäyttää lännen eteneminen lähialueillaan, länsi on pitänyt näitä Venäjän vähittäisenä etenemisenä kohti etupiirin muodostamista.

Mahdollisuudeksi jää, että jätetään avoimet haavat toistaiseksi märkimään ja sovitaan - kuten Forsbergkin toteaa - niistä asioista, joista yleensäkin voidaan sopia. Venäjä haluaa olla ehdottomasti yksi konfliktien selvittäjäosapuolista.

Paradoksaalisesti Syyrian umpiperä ja jatkuva terrorismin uhka voisivat toimia laukaisevana tekijänä suurvaltayhteistyölle. On kuitenkin epäselvää, mitkä ovat suurvaltojen, siis USA:n ja Venäjän tarkoitusperät. Jos Venäjän tarkoitus on jakaa arabimaat ja niiden öljyvarat kahtia, jotta öljyn hinta saataisiin nousuun, on yksituumaisuus kaukana. Myöskään Yhdysvaltain ”norsu posliinikaupassa” -toimintatapa ei ole ollut omiaan rauhoittamaan Lähi-Itää. Päinvastoin George Bush nuoremman omaksuma demokratian levittämispyrkimys on johtanut synkkään taistelujen kierteeseen. Kyynikko voisi sanoa, että amerikkalainen Manifest Destiny (kutsumuskohtalo) on keskeinen syy ongelmiin. Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen pragmaattisuus - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan.

Jos projisoidaan edellä esitetty Suomen tilanteeseen ja etsitään tasapainoista ratkaisua kissingeriläisestä reaalipolitikasta, olisin sitä, mieltä että Suomen on järjestettävä suhteensa Venäjään vanhalta tutulta luottamuspohjalta, mutta ilman suomettumisen tuomia vastenmielisiä lisukkeita. ”Uuteen järjestykseen” tarvitaan kissingeriläisittäin uskottava oman valtion puolustaminen – kansallisvaltiopohjalta - mihin ilmansuuntaan tahansa.

Venäjän on varmistuttava luoteisrajansa turvallisuudesta. Tämä tilanne ei estä Nato-kumppanuutta, mutta ei toisaalta myöskään salli Nato-suhteen sotilaallista syventämistä nykyisestä. Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus on osa uutta järjestystä. Nyt kohistaan turvatakuista osana EU:n vihdoin konkreettisesti orastavaa puolustusta. Turvatakuista terroriuhan alla on kuitenkin vielä pitkä matka EU:n yhteiseen puolustukseen.

Suomella on uhkia, mutta myös - ja ennen kaikkea – mahdollisuuksia, jos pelaamme korttimme oikein. Reaalipolitiikka on avain asioiden syvälliseen ymmärtämiseen, ja panikoiminen vastaavasti vuosikymmenien työn pilaamiseen.

torstai 26. marraskuuta 2015

Georg C. Ehrnrooth – oikeiston yksinäinen ääni

FT Riku Keski-Rauska väitteli vuonna 2014 aiheesta ”Kekkosta ja kommunismia vastaan. Georg C. Ehrnroothin poliittinen toiminta vuosina 1945-1982”. Nyt hän on julkaissut teoksen ”Yksinäinen Ehrnrooth. Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa” (Otava, 2015).

Keski-Rauskan teos on seikkaperäinen kertomus ja analyysi tästä oikean reunan poliitikosta, joka oli piikki paitsi Kekkosen niin myös RKP:n ja oikeastaan kaikkien muiden puolueiden kellokkaiden nahassa. Ja läpitunkeva piikki työntyi myös Neuvostoliiton herkkään hipiään.

Kirjan nimi kertoo oleellisen: Ehrnrooth kävi yhden miehen sotaa YYA-Suomea vastaan valtavalla, periksiantamattomalla sinnikkyydellä. No, oli hänellä toki muutama kumppani, joista tärkeimmät olivat puoluetoveri Victor Procope ja kokoomuksen Tuure Junnila.

Puolitosissaan voisi todeta kääntäen, että YYA-Suomi oli Ehrnroothin puristuksessa, oli tämä merkillinen poliitikko sen verran päämäärätietoinen mies.

Objektiivisuudessa lähes 500-sivuinen kirja yltää kohtuulliselle tasolle, vaikka kirjoittajan ilmeinen porvarillinen maailmankatsomus säästää Ehrnroothin kovimmalta kritiikiltä. Nuoren Georgin Yhdysvaltain opintomatkan (1953) kuvaukseen haluan kuitenkin kiinnittää huomiota. Elettiin mccarthyismin aikaa ja Ehrnrooth näyttää suhtautuneen varovaisen myönteisesti ilmiöön. Sekä Ehrnrooth että hänestä kirjoittava Keski-Rauska sivuuttavat mccarthyismin ylilyönnit kritiikittömästi. Merkitsikö matka Ehrnroothille uuden oppimista? Kuvausta lukiessani tuli mieleen, että matkalla oli nuoreen Georgiin jo hänen aiemmin omaksuttuja asenteitaan vahvistava vaikutus.

Sukutaustaltaan Ehrnrooth lukeutui äveriäimpiin suomalaisin sukuihin, joiden pääoma muodostui Kaukaasta, Kymistä ja Fiskarsista (Ehrnrooth, von Julin, Mannerheim). Teollisuus- ja pankkikytkentä oli vahva (Georg C:n isä oli Kymi Oy:n johtaja ja setä PYP:n pääjohtaja). Ehrnroothien suku oli varma tapaus Kristiina Halkolan ”20 perheessä”. 1960-luvun vasemmistoradikalismille Jori C. oli ykkösmaalitauluja. Kirjan kirjoittaja lisää kuivasti, että sukulaistensakaan kanssa Ehrnrooth ei löytänyt yhteistä säveltä esimerkiksi suhteessa Kekkoseen. Neuvostoliiton kauppa oli monille Ehrnrootheille tärkeää, mutta tuo maa sattui olemaan Georgin vihaama!

Muistan itse Ehrnroothin 1960-luuvn loppupuolen ja 1970-luvun alun TV:n vaaliohjelmista ulkoisesti sliipatun näköisenä suomenruotsalaisena herrasmiehenä. Malttiaan hän ei menettänyt puhuessaankaan, mutta kritiikki oli kovaa varsinkin ulkopoliittista establishmenttia vastaan. Sanavalmis hän oli, mutta ehkä hän tuntui vähän vieraan herraskaiselta nuoresta miehestä. Huumorissa löytyi, mutta otettiinko hänet ihan vakavasti isojen poikien geimeissä?

Kirja avaa näkymän YYA-Suomeen oppositiomiehen näkökulmasta. Jotenkin nyt kirjan kautta hän vaikuttaa vielä kriittisemmältä kuin aikanaan, mutta ehkä se johtuu siitä, että silloin ei kerrottu kaikkea. Nythän ”kaikki” tiedot vuotavat avoimuuden periaatteella, joskin Jarmo Korhonen voi olla eri mieltä. Mutta silloin vanhaan huonoon aikaan oli tabuja, joita ei rikottu.

Keskityn seuraavassa Ehrnroothin uran kaikkein keskeisimpiin osiin, varsinkin YYA-sopimuksen vastaiseen taisteluun, poikkeuslakiin 1973 ja hänen irtaantumiseensa RKP:stä omaan puolueeseen.

Ehrnrooth valitsi puolensa jo varhain. Presidentinvaaleissa 1956 hän varovaisesti tuki Fagerholmia Kekkosta vastaan. Jatkossa hän puolusti yöpakkashallitusta 1958 ja oli mukana Honka-liitossa 1962, joskaan ei aivan ytimessä. Kärkkäänä epäortodoksisten ulkopoliittisten lausuntojen antajana hän saattoi jopa hankaloittaa presidenttiehdokas Hongan pyrkimyksiä.

Kautta koko kirjan paljastuu Ehrnroothin huonohko sopeutuminen oikeastaan mihinkään seuraan. Keski-Rauska toteaa aivan oikein, että hän ei ollut puoluettaan (RKP) varten vaan puolue oli häntä varten. Mahtavana äänien kerääjänä hän oli kuitenkin must-mies RKP:lle. Äänisaalis vaihteli alun noin 10 000 äänestä keskivaiheen 15 000 ääneen ja loppuvaiheen 10 000 ja 7000 ääneen. Ehrnroothin luottoäänestäjiä olivat ”mummoja”, jotka näkivät varmaankin varsin tyylikkäässä Jori C:ssä ihannevävypojan. Ilkikurisesti voisi sanoa, että avain poliittiseen menestykseen olivat ”mummojen kahvittelut”. Ehrnrooth ei koskaan lakannut pitämästä eläkeläisten puolta.

Ehrnrooth ei sopinut joukkoon oikeistossakaan, tai ehkä pitää sanoa, että hänen aikanaan 1960-luvun lopulta lähtien kokoomus liikkui vasemmalle ja Ehrnrooth pysyi asemissaan oikeiston äänitorvena. Niinpä hän hyökkäsi rajusti kokoomuslaisia ja oman puolueensa maltillisia oikeistolaisia vastaan. Hänen reviirinsä oli ahdas, ja torjunta oli aktiivista. Jotenkin hyökkäykset nyt nähtynä vaikuttavat repiviltä. Ehrnrooth pelasi avoimesti peliään julkisuuden kautta. Tänä päivänä pidetään enemmän mölyt mahassa omien kesken jotain poikkeusta lukuun ottamatta.

Ehrnroothin erityisinhokki oli tietenkin Urho Kekkonen, jota hän ei hyväksynyt oikein missään vaiheessa. Hän yhdisti presidentin kiinteästi ikivastustajaansa Neuvostoliittoon ja YYA-sopimukseen sekä tietenkin kansanrintamahallituksiin. Siinä oli syntejä kylliksi. Kekkosen kuoleman jälkeen hän ei lisännyt kierroksia Kekkos-arvosteluun niin kuin moni muu – ei tarvinnut, koska hän oli mittansa täyttänyt.

Mielenkiintoista on, että ajoittain hän henkisesti liittoutui sdp:n kanssa, mutta kai pelkästään sen takia, että oli äärimmäisen kommunistivastainen. Mauno Koiviston taakse hän asettui ilmeisen aidosti, vaikka ei tätäkään säästänyt kritiikiltä. Ehrnrooth tajusi, että Koivisto irrotti Suomen Kekkos-Suomesta ja se riitti.

Vuoden 1970 eduskuntavaalit olivat tärkeät Ehrnroothille, koska silloin toteutui oikeistosiirtymä. RKP säilytti paikkamääränsä, vaikka kaikki muut hallituspuolueet menettivät. Kokoomus eteni vahvasti ja ennen kaikkea Veikko Vennamon SMP löi itsensä läpi. Tärkeää näissäkin vaaleissa oli, ei suinkaan oikeiston menestys, vaan K-linjan tappio!

Suuren osan tarmostaan Ehrnrooth kohdisti oman puolueensa sisäiseen taisteluun. Mies ei antanut tuumaakaan periksi vääntäessään oman puolueensa maltillisia oikeistolaisia (olivat hänen kilpailijoitaan) ja liberaaleja vastaan. Oikeastaan ehrnroothilaisiksi jäivät tusinasta kansanedustajasta vain hän itse ja Procope.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Pravdan ja Izvestijan palstoilla Ehrnrooth oli yhdessä Junnilan ja Vennamon kanssa varma neuvostovastainen taho. Esimerkiksi vuoden 1972 tammivaalien alla Izvestija hyökkäsi raivokkaasti JEV-akselia (Junnila-Ehrnrooth-Vennamo) vastaan. Samojen vaalien yhteydessä sattui välikohtaus, jota Keski-Rauska selvittää yksityiskohtaisesti. Se tavallaan myös kuvaa tuon ajan ylikierroksilla käynyttä ideologista taistelua. Vaalien alla julkaistiin Päivän Sanomissa luvatta Ehrnroothin kaksi kirjettä hänen ystävälleen yhdysvaltalaiselle kongressiedustajalle Edward J. Derwinskille. Sylttytehdas aivan ilmeisesti - monien todistajalausuntojen perustella - sijoittui Neuvostoliiton suurlähetystöön. Miten postin kantamien kirjeiden avaaminen tapahtui, se ei ole tarkoin selvinnyt, mutta oikeudenkäyntejä seurasi ja todennäköiseksi vastuulliseksi ”murtovarkaaksi” paljastui tunnettu lähetystösihteeri Albert Akulov, jonka lähtö maasta jonkin ajan päästä yhdistettiin tapaus Ehrnroothiin. Joka tapauksessa suomalaisten poliitikkojen ja viranomaisten välttelevä puuttuminen kirjerosvoukseen sai Ehrnroothin raivon partaalle. Tapaus todisti viimeistään Suomen vastenmielisen suomettuneisuuden (jota käsitettä muuten en huomannut E:n viljelevän kovinkaan tiheään).

Puolueeton tarkkailija voisi todeta, että Neuvostoliiton röyhkeydet olivat tuolloin 1970-luvun alussa pahimmillaan, eikä ole mitenkään sattuma, että Ehrnrooth joutui niiden kohteeksi. Vuoden 1973 poikkeuslakitaistelu on ehrnroothilaisuuden kovaa ydintä. Vähitellen Kekkosen poikkeuslailla tapahtuneen valinnan kannalle käännytettiin riittävä määrä kansanedustajia. Ehrnroothille moinen ei tullut kuuloonkaan.

Tapahtui ihmeellisiä asioita: elokuussa 1972 Kekkonen vieraili Zavidovossa, jossa isäntänä oli koko Neuvostoliiton johtotroikka. Kekkosen haluttiin jatkavan ja pakettiin kytkettiin Suomen puolelta EEC-vapaakauppasopimuksen solmiminen. Sitten tapahtui tunnettu vuoto, jossa Dagens Nyheter julkaisi 31.10. 1972 Zavidovo-keskusteluista tehdyn salaisen muistion. Kekkonen reagoi suuttuneena 14.12.1972 ilmoittamalla, ettei ole käytettävissä presidentiksi. Tämä on yhdistetty vaikeuteen saada 5/6 kansanedustajista poikkeuslain taakse. Jälkikäteen vaikuttaa siltä, että Kekkonen painosti muita erouhkauksellaan poikkeuslain taakse. Muun muassa Tuure Junnila ihmetteli, miten Kekkoselta meni 1,5 kuukautta reagoida vuotoon. Sitä ihmettelin minäkin, eikä kukaan kertonut! Muistan kuinka pidin Dagens Nyheterin uutista ruotsalaisten sensaatiohakuisuutena, johon Suomen puolelta ilmoitettiin virallisesti (”aivan oikein”), että ”huhuja ei kommentoida”. Pettymykseni oli valtava, kun havaitsin pelin hengen. Tunsin itseni nololla tapaa huijatuksi: että saatoinkin olla niin naiivi, että kuvittelin, että ihan kaikki ei olisi Kekkos-keskeistä valtapeliä.

Poikkeuslain taakse saatiin em. tempuilla riittävä enemmistö. Ehrnrooth: ”häpeän hetki Suomen eduskunnan historiassa”. Tapahtuma vertautui hänen mielessään sotasyyllisyyskysymykseen. Ehrnrooth ei ollut minun mieheni vaaleissa, mutta tässä hän oli harvinaisen oikeassa.

Keski-Rauska pui pitkään poikkeuslakiepisodia - ja aiheesta. Ehrnrooth antoi sanan säilän heilua: hän vertasi tapahtumasarjaa H.C. Andersenin satuun keisarin uusista vaatteista. Kysymys ei ollut pelkästään Kekkos-vihasta tai puolueaparaatin mädännäisyydestä. Kysymys oli nykyaikaista termiä käyttääkseni kykenemättömyydestä kuulua läntiseen arvoyhteisöön.

Vastausta vaille jää ratkaiseva kysymys. Mitä olisi tapahtunut, jos ei olisi tanssittu Neuvostoliiton pillin mukaan? Moni poliitikko ei vastaa tai sanoo, että siitä olisi ollut ”vakavat seuraukset”. Entä jos sanon, ettei siitä olisi seurannut mitään. Neuvostoliito kokeili, miten pitkälle se pääsee. Jokainen voi tietenkin sommitella haluamansa tulkinnan.

Poikkeuslakitaistelu irrotti Ehrnrooth-Procope -akselin puolueen enemmistöstä ankaran kritiikin saattelemana. Samoihin aikoihin alkoi realisoitua uuden oikeistolaisen puolueen perustaminen. Tavan mukaan sillä oli monta isää. Keski-Rauska – rehellistä kyllä – esittää puolueen perustamisvaiheista kaksi eri tarinaa! Äärioikeistolaisten lisäksi kummeina toimivat mm. RKP:n enemmistö (varauksin) ja Harri Holkeri, joka halusi kokoomuksen oikealle puolelle sylkykupin, joskin hän piti huolen, että kokoomuksesta ei – mikä sekin oli mahdollista – repeäisi kansanedustajia uuteen puolueeseen.

Lopputulema oli monien kivuliaiden vaiheiden jälkeen, että Ehrnroothista tuli Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen jäsen. Sittemmin nimi muuttui pariin kertaan päätyen Perustuslailliseksi oikeistopuolueeksi (eli perustuslaillisiksi). Se oli tuomittu mikropuolueeksi ja lopetti toimintansa 1990-luvun alussa. Suomessa ei kerta kaikkiaan nykyhistorian aikana ole voinut menestyä sen enempää vasemmalla kuin oikealla äärilaidalla.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lähihistorian tapahtumat tukevat monin tavoin Ehrnroothin ”oikeassa olemista”, ja siitä hän tietenkin iloitsi. Ehrnroothin muihin puolueisiin kohdistunut ehdoton antipatia kuitenkin sulki ilon sisäänsä eikä vapautunutta riemua irronnut.

Vastustajat leimasivat hanakasti Ehrnroothin kuuluvaksi äärioikeistoon. Olen käyttänyt edellä tätä käsitettä varovasti, koska äärioikea liitetään helposti terrorismiin , josta Suomessa ei tietenkään ollut kysymys. Ehrnrooth itse korosti perustuslaillisuutta ja isänmaallisuutta. Sosiaalipolitiikassa hänellä oli ”sydän vasemmalla puolella” varsinkin vanhustenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä.

Ehrnroothin henkilökohtainen kannatus pysyi vaaleissa korkealla tasolla pitkään. Tätä edesauttoi Ehrnroothin verbaalinen kyky loihtia kielikuvia nykyisten huippupoliitikkojen tapaan, ellei paremminkin.

Jälkikäteen voidaan sanoa, että ehdottomuus omissa tavoitteissa esti Ehrnroothin nousun suomalaisen politiikan huippugalleriaan. Demokratian kannalta hän toimi sekä hellittämättömänä omanatuntona että toisaalta pilasi omaa kuvaansa, kun hän ei piitannut muiden – paitsi aivan läheistensä - mielipiteistä. Vielä yksi yllättävä näkökulma: Georgin vaimo Mary luonnehti kotioloissa miestään – vetäytyvyydessään ja konservatiivisuudessaan – ”Perhe on pahin” -sarjan Archie Bunkerin kaltaiseksi! Valitsiko luonne Ehrnroothin yksinäisen miehen linjan vai kohtaloko valitsi sen hänen puolestaan?

Riku Keski-Anttilan kirjaa voi suositella kaikille nykyhistorian juuria pohdiskeleville entusiasteille ja muille ihan vaan historiatietojen paikkauksen vuoksi.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Odotettavissa murenevaa työtä

HSTV:ssä oli vastikään keskustelu uusista liiketoimintamuodoista, jotka valtaavat markkinoita. Puhuttiin jakamistaloudesta ja keikkataloudesta. Viime mainittu tuo asiaan selkeän ansaintalogiikan, joten puhutaan siitä. Myös voidaan puhua basaaritaloudesta tai alustataloudesta. Ensin mainittu on tässä yhteydessä hiukan halventava nimitys, mutta jälkimmäisessä on ytyä. Se kuvaa tietoteknistä pohjaa, josta bisnes ponnistaa.

En referoi seuraavassa keskustelua laajemmin, vaan annan sen toimia omien ajatusteni katalyyttinä. Airbnb (huoneenvuokrauspalvelu) ja Über (taksipalvelu) ovat tuttuja esimerkkejä yrityksistä, jotka edustavat nykyaikaista alustataloutta. Liiketoiminta perustuu it:n ja internetin hyväksikäyttöön asiakkaan ja palveluntarjoajan yhdyttämiseksi. Ohjelmisto, jonka avulla operoidaan on se "alusta". Samalla nämä uudet bisnesmallit edustavat disruptiivisia innovaatioita, ne toisin sanoen murentavat vanhan tavan harjoittaa liiketoimintaa. Itse käsite disruptiivinen innovaatio on lähes 20 vuotta vanha. Käsitteen kehitti Clayton M. Christensen vuonna 1997 kirjassaan ”Innovator´s Dilemma”. Hidas käyttöön otto kuvaa mielestäni kehityksen väitettyä (ja kuviteltua) ”hurjaa nopeutta”. Tosiasiassa tarvitaan aikaa, jotta markkinat kypsyvät uusille tuotteille, olkoon niiden takana oleva teoria kuinka pätevä tahansa. Ihminen on konservatiivinen otus. Uskaltaisin sanoa, että tässä pätee ”90%/10 %” -sääntö. Vain 10 prosenttia ihmisistä edustaa varhaisia omaksujia. Suurin osa toimii vanhoilla pelisäännöillä (90 %). Tästä syystä on syytä olla varovainen, kun hehkutetaan uusia bisnesinnovaatiota.

Toisaalta on hyvä muistaa, että myöhästyminen markkinoilta saattaa kostautua. W. Chan Kim ja Renee Mauborgne kuvaavat ”Sinisen meren strategiassaan” hyvin näitä putoajia, jotka menettävät markkinat innovaatioiden puutteessa kilpailijoille, jonka seurauksena ne lähtevät viivytystaisteluun eli katekilpailuun (alenevien katteiden kilpailuun). Seuraukset saatavat olla tuhoisat. Ne vaipuvat ”punaiseen mereen”. Lohdutuksena Kim ja Mauborgne luovat mahdollisuuden nousta uudelleen siniseen mereen. Tästä vaihtelusta olen eräässä aiemmassa blogissa tarjonnut esimerkin, nimittäin Nokian.

Keikkatalouden ansaintalogiikka on paljon keskusteltu aihe. Sillä on taipumusta polarisoida johdon ja toisaalta työntekijöiden ansaintamahdollisuudet. Yhtäkkiä voidaankin puhua hyväksikäyttötaloudesta. Uusi liiketoimintakonsepti saattaa rikastuttaa omistajansa, mutta köyhdyttää duunin tekijät.

Lanseeraisin itse käsitteen yhteiskunnallinen disruptio kuvaamaan tilannetta, jossa olemme luodessamme uusia alustainnovaatioita. Disruptio voi toteutua monin eri tavoin: esimerkiksi rahat loppuvat, eikä entinen (julkinen) palvelutuotanto voi jatkua. Disruptio voi johtaa palveluiden saannin välimatkojen pidentymiseen, mutta usein myös palvelujen siirtymiseen nettiin. Haasteeksi jää heikoimmin tietoteknisin valmiuksin varustetut asiakkaat, jotka voivat osaamattomuuttaan joutua palveluvajeisiin.

Keskiluokan töiden muuttuminen halpatyöksi on osa yhteiskunnallista disruptiota. Voidaan puhua halpatyöyhteiskunnasta. Tällainen yhteiskunta perustuu aivan muille säännöille kuin nykyisin vielä voimassaolevassa hyvinvointiyhteiskunta. Hyvinvointiyhteiskunnan disruptiivinen kehitys eli julkisten palvelujen heikkeneminen on yhteiskuntaa polarisoiva ja siksi epätoivottava kehityssuunta. Yksityiset markkinat eivät harvaan asutussa maassa voi korvata julkisia palveluja, pahimmillaan joudutaan julkisesta monopolista (joka sentään on demokraattisesti valvottua) yksityiseen monopoliin.

Monesti sorrutaan puhumaan kustakin uuden yritystoiminnan lanseerauksesta erikseen (kuten taksi- tai huoneenvuokrauspalvelut) unohtaen kokonaisuus. Esimerkiksi pienet keikkatalouden palkkiot estävät laajentuessaan perheen perustamisen. Se ei taida onnistua ihan helposti 8 euron tuntipalkalla. Ullakkokamarin vaihtaminen kaksilapsisen perheen omistus- tai vuokra-asuntoon saattaa olla ylivoimaista. Perhe voi jäädä perustamatta. Jo nyt on nähtävissä syntyvyyden alenema, joka ei tässä vaiheessa kuitenkaan johdu keikkataloudesta pääosin, vaan talouden taantumasta. Mutta myöhemmin perheen perustamisen vaikeuskertoimia ei kannata lisätä.

Kun olen pääosin taustalta seurannut IT-alan perheyrityksemme toimintaa, on syytä ehkä tuoda esille rekrytoinnin pullonkaulat. Haasteena on nimenomaan kokoaikaisten koodaajan saaminen yritykseen, ei suinkaan pienimuotoisen alihankintatyön ostaminen. Palveluja tarjoavia alihankintayrityksiä on runsaasti tarjolla. Ei siis kannata muuttaa yhteiskuntaa ajatuksissamme keikkatyöyhteiskunnaksi liian aikaisin. Kyllä työ säilyy pitkään kokoaikatyönä.

HSTV:n keskustelussa puhuttiin aivan oikein, että jos (ja kun) keikkatalous laajenee arvioidusta 10 prosentista, tarvitaan aivan uusi työlainsäädäntö ja työsopimukset. Perustulovaihtoehtoa on tässä vaikea sivuuttaa. Nekin, jotka muutoin suhtautuvat perustuloon kriittisesti (kuten minä) näkevät perustulon tai vastaavan välttämättömyytenä, jos työnteko valtaosiltaan muuttuu silppu- tai keikkatyöksi. Perustulon toteuttaminen siten, että se eri osissa maata kattaa täysin eritasoiset asumis- ja toimeentulokustannukset on todella suuri haaste.

Keikkatalouden yksi haaste on eläkekertymä. Sitä ei nimittäin välttämättä kerry, jos ei muuteta eläkkeenmuodostumistapaa. Väite, että tulevaisuudessa eläke osin korvautuu pitkään jatkuvalla työuralla on sekin teoriaa. Kevyessä työssä se toimii, mutta fyysisesti tai henkisesti raskaissa töissä vuosikymmeniä nykyistä pitempään kestäminen on mahdottomuus.

Täystyöllisyys on haaste keikkataloudessa, kuten tavanomaisessa palkkatyössä. Se taitaa jäädä haaveeksi, jos ei sitten kehitetä todella dramaattisia kansalaispalkkarakenteita.

Entä tulevaisuus? Kun puhutaan tietoyhteiskunnasta on tärkeää valaista juuri ”tiedon” olemusta. Me osaamme kyllä käsitellä tietoa ja valita siitä otannalla tähdellinen tieto, mutta nykyaikaisilla välineillä voidaan myös käsitellä ”koko tietoa”, big dataa. Raakatiedon käsittely voisi olla avain uuteen bisnekseen. Se on meidän uusiutuva ”luonnonvaramme”. Meillä Suomessa tähän on mahtavat mahdollisuudet, koska meillä on kymmenien - ei, satojen vuosien tieto hallussamme.

Olisiko tässä sauma myös suuryrityksille vastata ketterien pk-yritysten kilpailuun? Vai hyödyttääkö big datan analysointi ja hyväksikäyttö asiakaspalvelussa enemmän pieniä ja ripeätoimisia yrityksiä?

Meillä on mahdollisuus yhdistää oppilaitosten, tutkimuslaitosten ja yritysten tietoja ja käsitellä niitä massiivisesti, koska nykyaikaisilla tietokoneilla on riittävästi vääntöä. Edward Snowden teki palveluksen, kun hän kertoi meille avoimesti siitä massiivisesta tietomäärästä, johon hän pääsi käsiksi. Se avasi monen silmät sekä hyvässä että pahassa.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Särkyneiden toiveiden maa

Monet ilmiöt, jotka kunakin ajankohtana ”parhaillaan” tapahtuvat Yhdysvalloissa heijastuvat meihin perässä tuleviin viiveellä, tosin hyvin usein muunnellussa muodossa. Siksikin kannattaa seurata Yhdysvaltojen tapahtumia ikään kuin ennusmerkkeinä.

Tuoreessa New York Timesin kolumnissaan (”Despair, American Style”) Paul Krugman ottaa esille Obaman hallinnon vastustajien hillittömän mustamaalauspropagandan, toivottomuuden lietsonnan ja pessimismin nimiin noitumisen samaan aikaan, kun työpaikkojen kasvu on historiallisen nopeaa ja terveydenhuollon piiriin kuuluvien ihmisten määrä rikkoo ennätyksiä.

Jotain hämmentävää on kuitenkin meneillään.

Keski-ikäisten valkoisten amerikkalaisten kuolleisuus on ollut kasvussa vuodesta 1999 lähtien. Samaan aikaan elinikä yleensä pitenee kehittyneissä länsimaissa. Uusien tutkimustulosten takana on kaksi Princetonin yliopiston tutkijaa, Anne Case ja Angus Deaton.

Itsemurhat, lääkemyrkytyksistä johtuva kuolemat ja krooniset - alkoholin käytöstä aiheutuvat - maksasairauden tappavat yhä enemmän ihmisiä. Tällaista on nähty joissakin murroksessa elävissä maissa, kuten Venäjällä, jossa odotettavissa oleva elinikä laski kommunismin romahduksen jälkeen dramaattisesti.

Mutta miksi kehitys on kehittynyt näin Yhdysvalloissa?

Tilastohavainnot osoittavat, että elinaikaodote on laskenut nimenomaan vähän koulutettujen amerikkalaisten keskuudessa. Onko syytä haettava kehityksestä, jossa nykyinen sukupolvi on ensimmäinen, jonka koulutustaso on alhaisempi kuin edellisellä sukupolvella? Vai onko syynä keskituloisten (ja keski-ikäisten) amerikkalaisten elintason lasku, josta olen monta kertaa kirjoittanut. Entä tuloerojen kasvu?

Krugman sanoo konservatiivien panevan syyn liberalismin viaksi: anteliaat sosiaaliturvaohjelmat ovat luoneet välinpitämättömyyden kulttuurin samaan aikaan, kun perinteisiä arvoja laiminlyödään.

Mutta eivätkö tosiasiat osoita juuri päinvastaista? Yhdysvalloissa on paljon hauraampi hyvinvointiyhteiskunta ja toisaalta paljon vahvempi perinteisiin yhteiskunnallisiin arvoihin ja uskontoon nojautuva yhteiskuntamalli kuin useimmissa muissa kehittyneissä maissa. Esimerkiksi Ruotsissa on kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta ja sen keski-ikäisten kuolleisuus on vain puolet amerikkalaisten kuolleisuudesta.

Vastaava ilmiö näkyy Yhdysvalloissa siten, että kuolleisuusluvut ovat muuta maata pienemät koillisosissa maata ja lännessä, Kaliforniassa, joissa kummassakin sosiaaliturva on muuta maata korkeampi. Elinaikaodote taas on pudonnut ns. raamattuvyöhykkeellä.

Krugman iskee takaisin ja heittää haasteen äärioikeiston Obama-vastaiselle änkyräpolitikoinnille, vaikkei toki sälytä läheskään koko vastuuta tapahtuneesta kehityksestä poliittisille kilpailijoilleen.

Krugman ei näytä nielevän sellaisenaan edellä esittämääni selitystä keskituloisten (ja keski-ikäisten) putoamisesta elintasokilvasta, eikä hän myöskään ripusta negatiivista kehitystä taloudellisen eriarvoisuuden kasvuun. Hän sivuaa kuitenkin näitä ajatuksia viittaamalla lähteisiinsä, joiden mukaan hyvin monet keski-ikäiset amerikkalaiset ovat kadottaneet punaisen langan ”elämäntarinastaan”. He ovat odottaneet elämältään enemmän, he ovat uskoneet amerikkalaiseen unelmaan, ja pettyneet.

Tässä tullaan hämmästyttävän lähelle muutamaa aiempaa blogikirjoitustani ("Kadonneen optimismin jäljillä”, ”Viidenkymmenen vuoden pessimismi 1 ja 2”), joissa Tommi Uschanovin uuden kirjan johdatuksella olen pohtinut kymmenien vuosien takaisten optimististen odotusten kääntymistä pessimismistisiksi.

Krugman päätyy samaan, kuin mihin itsekin uskon: elämässä tärkeintä on positiivinen odotus. Nyt näyttää siltä, että monien varsinkin keskituloisten ja köyhien amerikkalaisten osalta kymmenien vuosien odotus (ja lupaus) paremmasta elämästä ei ole realisoitunut. Asia voidaan nähdä myös niin päin, että jo 1960-luvulla saavutettu korkea elintaso on luonut odotuksia vielä paremmasta, josta ei ole saatu näyttöä. Paikallaan polkeminen tai taantuminen on turhauttanut ihmisiä. Tapahtunut muutos on uskottava, sillä se on tapahtunut tosiasiassa kymmenien vuosien aikana.

Sama voi tapahtua meilläkin, vaikkei sitä hevillä uskoisi. Odotuksissa on jouduttu syvän ja sitkeän taantuman keskellä pettymään. Ja näkymät tulevaisuuteen suhteen ovat täynnä arvoituksia. Nykyisen käänteen syvällinen ymmärtäminen (se, että entiseen idylliin ei ole paluuta ja se, että muutoksen tajuaminen parempaan pääsemiseksi on avainasia) on valtava haaste.

PS

Edellä olevan blogikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen havaitsin myös Hesarin artikkelin samasta aiheesta (Saska Saarikoski: ”Valkoisen miehen taakka”).

lauantai 21. marraskuuta 2015

”Sandelsko pelkuri ois ….. jalo ratsuni tuokaa, hoi!”

Tunnettu sotahistorioitsija Robert Brantberg on kirjoittanut Suomen sodan tarinan yhden sen keskeisen sotilaan, ruotsalaisen upseerin Johan August Sandelsin sotakokemuksen kautta. Kirjan nimi on ”Sandels. Sotamarsalkka ja suurmies”. Jokainen suomalainen tietää Sandelsin Runebergin runojen kautta, mutta kuka oikeasti tuntee Sandelsin? Useimmille hän on pelkkä etunimetön sotasankari. Sandels oli värikäs persoona ja kiistämätön sotilaallinen lahjakkuus muutenkin kuin Runebergin runoissa. Yhdessä Georg Carl von Döbelnin kanssa he olivat Suomen sodan etevimmät sodanjohtajat. Heidän esimiehistään jää paljon ristiriitaisempi kuva.

Kirja alkaa ”taktisesti” - kronologiasta poiketen - sodan yhdellä komeimmista voitoista, kun Sandels pysäytti venäläiset sodan loppuvaiheessa lokakuussa 1808 Iisalmen Koljonvirralla. Sandels johdatti venäläiset ansaan ja taistelun kulminaatiopisteeksi nousi Koljonvirran yli johtanut 120 metrin pituinen silta, johon kertyi kiivaan tykki- ja kivääritulen seurauksena röykkiöiittäin haavoittuneita ja kuolleita, yhtenä heistä Runebergin osin fiktiivinen sankarihahmo Sven Dufva.

Koljonvirta ei ollut mikään suuren luokan sotatapahtuma, ruotsalaisten tappiot olivat 300 kaatunutta. Venäjä menetti 800 miestä kaatuneina tai vangiksi joutuneina, mukaan lukien venäläisten puolelta taistelua johtanut ruhtinas Dolgorukov. Kuitenkin näillä tappioluvuilla taistelu oli yksi Suomen sodan verisimmistä. Yhteenotto päättyi aselepoon, jonka Sandels käytännössä saneli 36 tunnin pituiseksi, ”että saamme haavoittuneet ja kuolleet pois taistelukentältä”. Sodan luonnetta kuvaa, että Ruotsi ei pystynyt hyödyntämään hyökkäyksellisesti Koljonvirralla saatua etuaan, vaan päinvastoin Sandels irtautui ja vetäytyi kohti pohjoista. Sandels - Koljonvirran aikaan eversti – ei ollut mikään miestensä tapattaja, vaan vastuullinen komentaja, joka joutui sopeutumaan tappiollisen sodan myötä rooliinsa vetäytyvänä sankarina.

Sandels osallistui Suomen sodan aikana lukuisiin taisteluihin, joista Brantberg kertoo yksityiskohtaisesti. En niitä käy tässä läpi, mutta erääseen yksityiskohtaan haluan kiinnittää huomiota. Vaikka joissakin tapauksissa rivimiehet sortuivat vihollisen raakalaismaiseen kohteluun, oli sodan johto molemmin puolin yleväkäytöksistä toista osapuolta kohtaan. Ei puhettakaan ison tai pikkuvihan kaltaisista julmuuksista. Taistelujen välillä juhlittiin ja kohoteltiin maljoja vihollisten kesken ja sitten taas taisteltiin! Sandels kuvataan paitsi loistavaksi sotilaaksi myös sankarilliseksi juhlijaksi, joka kirjoitti helliä kirjeitä rakastetulleen. Sodan herrasmiesluonne oli toki vain pintaa, sillä haavoittuneiden kohtalo oli julma.

Eri puolilla Etelä- ja Keski-Suomea käydyt taistelut johtivat pikkuhiljaa sotatapahtumat kohti Oulua ja lopullista tappiota. Ruotsin selvästi epätasapainoinen ja todellisuudentajun puutteesta kärsinyt kuningas Kustaa IV Aadolf ei tarjonnut todellista vastusta Aleksanteri I:lle.

Sota päättyi nöyryyttävästi ruotsalaisten joutuessa päästämään venäläiset emämaan alueelle. Ruotsin maaperällä käydyt taistelut eivät muuttaneet sodan luonnetta. Seurasi valtataistelu Ruotsin johdossa, johon sankarimme ei henkilökohtaisesti osallistunut. Kuningas vangittiin ja joutui lähtemään maanpakoon jouluaattona 1809.

Haminan rauhassa 17.9. 1809 Suomi oli luovutettava Venäjälle. Sekavien vaiheiden jälkeen Ruotsin kuninkaaksi tuli Kaarle XIII, joka oli heikko hallitsija. Todellista valtaa käytti kruununprinssi Bernadotte, josta leivottiin Kaarlen kuoltua kuningas vuonna 1818. Hän oli Napoleonin marsalkka, alkuperäiseltä nimeltään Jean-Baptiste Jules Bernadotte. Kuninkaana hänestä tuli Kaarle XIV Juhana, ja hän hallitsi kuolemaansa saakka eli vuoteen 1844. Bernadottet ovat hallinneet nyt Ruotsia lähes 200 vuoden ajan.

Mutta eipä kiirehditä tapahtumien edelle. Sandels osallistui kruununprinssi Bernadotten johdolla Napoleonin sotiin Bonaparten tuhoisan Venäjän retken (1812) jälkeen divisioonatason komentajana. Ruotsi oli osa suurta Napoleonin vastaista koalitiota. Taistelut olivat joko kahakoita tai sitten suurimittaisempia nappuloiden siirtoja taistelujen shakkilaudalla. Sandels kunnostautui myös näissä koitoksissa ottaen välillä oikeudet omiin käsiinsä pyrkiessään toteuttamaan ruotsalaista sotilaskunniaa. Bernadotte jatkoi suoraan Napoleonin sodista Ruotsin verivihollisen Tanskan kimppuun ja Tanskan nujertamisen jälkeen edelleen Norjan valloittamiseen. Sandels johti näissä sodissa yhtä Ruotsin kolmesta divisioonasta. Monien vaiheiden jälkeen päädyttiin miltei tasavertaiseen Ruotsin ja Norjan personaaliunioniin.

Kuningas teki kenraali Sandelsista Norjan käskynhaltijan vuonna 1818.

Norja ei ollut mikään helppo hallittava, päinvastoin Ruotsin ja Norjan etujen ristiriita oli koko 1820-luvun ajan päällä. Sandelsin luonteella tilanteen hallitseminen ei ollut helppoa. Hän joutui kuninkaan ja Norjan suurkäräjien väliin sovittelijan tehtäviin ja otti kuninkaan mieliharmiksi usein norjalaisia myötäileviä kantoja. Vääjäämättömästi kuninkaan turhautuminen ja Sandelsin pyrkimykset johtivat törmäyskurssille.

Norjan tapahtumat avaavat myös näkökulman suurvaltapolitiikkaan. Norja oli hyvin valmistautunut demokraattisen päätöksenteon käyttöönottoon, mutta suurvallat Wienin kongressin hengessä torjuivat jyrkästi tällaiset pyrkimykset: pienet valtiot eivät saaneet sooloilla. Brantberg ottaa esimerkiksi Napolin, joka yritti muuttaa valtiomuotoaan liberaaliin suuntaan. Suurvaltapoliisina toimi Itävallan 60 000 miehen (!) armeija, joka marssi Napoliin ja tuhosi kaikki vapauden pyrinnöt.

Ilmeisesti vanhemmiten selkeästi sovittelunhaluisemmaksi muuttunut Sandels pärjäsi kuitenkin varsin pitkään ilman suurta konfliktia kuninkaansa kanssa. Vihdoin vuonna 1827 kuningas ja Sandels joutuivat lopullisesti vastatusten sinänsä melko pienen erimielisyyden takia ja Sandels joutui väistymään käskynhaltijan tehtävistä – omasta pyynnöstään.

Näin päättyi Sandelsin merkittävä ura Ruotsin, Suomen ja Norjan kohtaloissa. Ne toivat hänelle kenraalinimitysten jälkeen Ruotsin sotaministerin tehtävät vuonna 1818 ja uran huipentumana sotamarsalkan arvon 1824, viimeisen Ruotsissa ja toiseksi viimeisen Pohjoismaissa.

Minkälainen Sandels oli luonteeltaan? Ei todellakaan mikään helppo ihminen. Minulle jää käsitys, että hän viimeisen päälle sotilaana käyttäytyi siviilissäkin itsevarmana johtajana. Se mikä sodassa peittyi linjaorganisaation mukaisiin käskysuhteisiin aiheutti hänelle vaikeuksia siviilissä. Sandelsin sihteeri antaa hänestä aika epämiellyttävän kuvan: hän oli ”täynnä itseään, hidas, suvaitsematon, saita, häijy ja sanoilla saivarteleva pedantti”. Alaisiaan hän sätti, mutta ylempiään imarteli. Ehkä näin, mutta suurmiehet harvoin ovat säyseitä kyllä-miehiä. Sandelsin ura osoittaa, että hänessä oli ainesta suuriin tekoihin, ja isänmaallisena miehenä hän myös niitä toteutti kirkkaan älynsä johdattelemana.

Johan August Sandels kuoli vuonna 1831.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mistä Suomen sota perimmältään kertoo? Mielestäni hiipuvan sotilasmahdin ja nousevan sotilasmahdin epätasaisesta taistelusta pohjoisen Euroopan herruudesta. Ruotsi oli toki jo 1700-luvulla pudonnut toisen luokan suurvallaksi Kaarle XII tappioiden myötä, ja Venäjä puolestaan oli noussut todelliseksi mahtitekijäksi Pietari Suuren ja Katariina Suuren valtakausilla.

Mikä oli asetelma Suomen sodan rintamilla?

Tilanne rintamilla oli se, että Ruotsi joutui koko ajan tappioasemassa vetäytymään. Sota oli ”vetäytyjän” ja ”etenijän” sotaa. Ruotsalaiset voittivat taisteluja, mutta Venäjä voitti sodan. Ruotsi oli paitsi heikentynyt sotilasvoimaltaan niin myös huolimattomasti valmistautunut kamppailuun. Tulee kuitenkin tunne, että Ruotsi ei olisi mitenkään voittanut sotaa, koska Venäjä lisäsi panostaan sodassa sitä mukaa, kun sen eteneminen pysähtyi: 5000, 10 000, 15 000 miestä lisää aina tarpeen mukaan.

Brantberg kirjoittaa vahvalla rutiinilla luontevasti ja luotettavan tuntuisesti tapahtumista ja tarjoaa siten oivan keinon lukijalle historiatietojen kertaukseen ja aukkopaikkojen täyttämiseen. Tällaisia kirjoja on helppo suositella lukijoille kaiken sen ajoittain aika levottoman historiankirjoitusaineiston joukosta, joka tänä päivänä tulee vastaan.

torstai 19. marraskuuta 2015

Pitsingistä ja pitsinkiläisyydestä

Järjestin 1980-luvun puolessa välissä kotikunnassani kansanäänestystä koskevan luentosarjan, jonka aloituksesta luennoija Kaarlo Pitsinki myöhästyi liikenneongelmien takia. Pitsinki: ”Taisitte luulla, että olen jäänyt auton alle”, johon mukana ollut kunnanjohtaja Tapio Hyyryläinen lohkaisi hänelle ominaiseen tapaan: ”Me toivottiin sitä!”. Johon taas Pitsinki välittömästi: ”Tehän olette kuin koululaiset ainakin; toivotte, että opettaja on jäänyt auton alle ja koulu on palanut”.

Luentosarjan aihe oli ”Kansanäänestys Suomessa”. Pitsinki suunnitteli tuolloin lisensiaattityötä aiheesta.

Palaan noihin päiviin, koska saapui viesti, että Kaarlo Pitsinki on poistunut joukostamme kuluvana syksynä 91 vuoden kunnioitettavassa iässä. Käsittääkseni hän on tätä nykyä jotenkin unohdettu lähihistoriamme hahmo. Kuitenkin vuoden 1966 vaaleissa hän sai 16 703 ääntä, toiseksi eniten koko valtakunnassa. Hän oli hilkkua vaille äänikuningas, sillä Raimo Ilaskivi sai 16 817 ääntä.

Pitsinki oli sdp:n puoluesihteerinä 1957-1966 eli aikana, jolloin puoluesihteerien valta oli paljon suurempi kuin tänään, kansanedustajana vuosina 1958-1966 ja Uudenmaan läänin maaherrana 1966-1982. Pitsingin poliittisen uran merkkipaalu oli hänen vuoden 1966 vaaleihin valmistelemansa kahdeksan kohdan ohjelma, joka merkitsi paradigman muutosta suomalaisessa poliittisessa elämässä.

Opin tuntemaan Kallen kunnanjohtaja Tapio Hyyryläisen kautta. Siinäpä kaksi miestä, jotka olivat hyvin saman oloisia huumoriltaan ja luonteeltaan.

Pyysin useampaan otteeseen Pitsinkiä luennoimaan ja siksi opin hänet myös tuntemaan. Emme jutelleet politiikkaa. Minua kiehtoi tavattomasti, mikä tämä aikanaan kuuluisa poliitikko oli miehiään. Mikä oli hänen viehätyksensä salaisuus?

Eräs seikka kiinnitti huomiota alusta alkaen: sinä hetkenä, kun astuit metrin päähän Pitsingistä, olit hänen kaiken huomionsa keskipiste. ”Miten se ja se projekti jakselee? Onko polvi nyt kunnossa? ”Näytät hyvävoimaiselta”. Kaikki hän muisti. Hyvin epäsuomalaista, mutta tehokasta. Mietin, miten hän pystyy teeskentelemään kiinnostunutta minun mielestäni joutavanpäiväisistä asioista. Mutta tässä se onkin: vaikka kuinka ajattelet taka-ajatuksin toisen tarkoitusperistä, aito kiinnostus tempaa mukaan ja tappaa kyynisyyden rippeetkin. Olen yrittänyt harjoitella tätä ajattelua pian 30 vuotta.

Tänä päivänä puhutaan ihailevasti Georg C. Ehrnroothista ja A.I. Virtasesta (molemmista on ilmestynyt kirja kuluvana syksynä). He olivat oppositiomiehiä, Kekkosta vastaan ja Neuvostoliittoa vastaan. Pitsinkiä ei saa unohtaa tässä kategoriassa.

Kirjan ”Jumala rokulissa eli poliittisia luomiskertomuksia” luin 40 vuotta sitten (ilmestyi 1970-luvun alussa). Tähän panen vain kustantajan kuvauksen kirjan sisällöstä: ”Kaarlo Pitsingin poliittisten luomiskertomusten johtoteemana on ihmisen pyrkimys luoda maanpäällinen paratiisi. Paratiisin luojat ja paratiisit laidasta laitaan saavat osansa purevasta kritiikistä. Pitsinki ei kaihda puhua asioista niiden oikeilla nimillä eikä lausua kaunistelemattomia mielipiteitä sosialismista, demokratiasta ja sosialidemokratiasta ja mahdollisuuksista sovittaa niitä yhteen tavallisen kansalaisen hyväksi.”

Oma muistikuvani kirjasta on että se oli kovaa marxismi-kritiikkiä ja sosialismin käytännön sovellusten kritiikkiä, jotka olivat silloin valtavirtaa.

Toisessa kirjassa, puolidokumentaarisessa romaanissa ”Vastahyökkäys” (1974) Pitsinki irvailee itsesensuurille, YYA-sopimukselle, Kekkoselle, Ylelle, sosialismille… Pitsingistä taisivat hävitä loputkin punaisesta väristä….

Käsite pitsinkiläinen demari tarkoitti oikeistodemaria. Hän ärsytti silloin johtoasemassa olleita poliitikkoja. Pitsingin hengenheimolaisia olivat Väinö Leskinen ja Olavi Lindblom. Heidän oppi-isänään oli Väinö Tanner. Leskisen kääntymys Kekkosen kannalle 1960-luvun puolessa välissä on yksi Suomen historian kuuluisimmista takinkäännöistä. Pitsinki säilyi sisimmässään skandinaavisen sosiaalisen markkinatalouden kannalla.

Pitsingin maaherraksi siirtymisen taustalla oli poliittista ohjausta. Käsittääkseni hän lopulta turhautui tehtävässä ja Mauno Koivisto erotti hänet.

Kaarlo Pitsinki oli pelimies. Oli pakko olla, sillä hän oli toisten pelimiesten ympäröimä. Luulenpa, että olisimme tänään hänen kanssaan monista asioista eri mieltä, mutta sillä ei ole tässä merkitystä.

Pitsinki tai pitsinkiläisyys on lähihistoriassamme käsite. Kuka tahansa historian merkkihenkilökään ei yllä vastaavaan. Pitsingin lahja tuleville sukupolville on mielestäni hänen luottamuksensa skandinaavisen mallin kestävyyteen.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Valtiojohtoisen dopingin uusi tuleminen

”Kehitys kehittyy, mutta myös synkkiä pilviä on noussut yleisurheilumaailman ylle. Kova kilpailu on tuonut lieveilmiöitä olympia- ja MM-tasolle saakka. Doping-uutiset ovat vakiouutisia suurkilpailujen yhteydessä. Raha, tähtikultti ja doping muodostavat epäpyhän kolminaisuuden, jonka olemassa olo on sisäänrakennettu huippu-urheiluun halusimmepa tai emme. Vanhojen näytteiden uudelleentsekkaus on paljastanut ja paljastaa vanhoja salassa pysyneitä doping-rikkomuksia. Tämä on johtanut ja johtaa omituiseen tilanteeseen, jossa esim. Pekingin yleisurheilun MM-kisojen (2015) mitalit voivat vaihtaa omistajaa vielä 5 vuoden päästä.”

Ja vielä:

”Erityisesti ”uudet” yleisurheilumaat, kuten Turkki, Valko-Venäjä ja monet arabimaat ovat paljastuneet dopingin saastuttamisiksi. Kenian doping-ongelman paljastuminen on myös huomion arvoinen asia.”

Edellä esitetyt lainaukset ovat blogikirjoituksestani ”Kiinalaista yleisurheilua” 29.8.2015. Jo aiemmin on havaittu systemaattista dopingin käyttöä USA:ssa joitakin vuosia sitten, samoin Jamaikassa. Aivan erikseen oli sitten yhteiskuntajärjestelmän pönkittämiseksi luotu doping-kulttuuri Itä-Saksassa aikoinaan.

Tänä päivänä mikään ei kuitenkaan lyö vertoja venäläisten doping-systematiikalle. Lienee selvää, että venäläiset päinvastaisista väitteistä huolimatta ovat panostaneet dopingiin järjestelmällisesti. Tiedot, mitä on saatu, ja joihin on tällä hetkellä luottaminen, merkitsevät katastrofia venäläiselle yleisurheilulle ja muillekin lajeille.

Venäläinen organisoitu kiellettyjen aineiden käyttö muistuttaa itäsaksalaista vastaavaa järjestelmää. Kansallisen uhon nimissä ollaan valmiita uhraamaan melkein mitä tahansa. Onko kysymys ylhäällä tehdystä poliittisesta dopingin käyttöpäätöksestä vai onko kysymys valtiojohdon asettamista tulostavoitteista (esimerkiksi mitalitavoitteista suurkilpailuissa), joihin pääsemiseksi lajiliitojen pomot joutuvat käyttämään tuloksia parantavaa filunkia? Tätä emme tiedä.

Karipekkakyrömäinen kyynisyys uhkaa koko ajan urheilun ystävää: tärkeintä ei ole se käytätkö vai et, vaan se jäätkö kiinni vai et. Kyrö on tavallaan oikeassa, sillä jos suuri osa urheilijoista huipulla käyttää jotain ”d-vitamiinia”, on tavallaan turhauttavaa hirttäytyä yhden tahon paljastumiseen. En kuitenkaan usko, että mihinkään muuhun ratkaisuun voidaan mennä kuin vilppiin syyllistyneiden armotta paljastamiseen. Kilpavarustelu testaajien ja dopingin käyttäjien välillä jatkuu.

Entä esimerkiksi amerikkalaiset joukkueurheilulajit? Mikä niissä on tilanne?

Amerikkalaiset ammattisarjat ovat hyvin valikoivan testauksen kohteena ja siksi huonona esimerkkinä puhtaan urheilun päämääristä. Ongelma vaietaan ja vain kaikkein huolimattomimmat paljastuvat. Raha ratkaisee ja esimerkiksi jääkiekossa lähes 100 pelin tahkoaminen vuodessa NHL:ssä playoffit mukaan lukien tekee dopingin käytön houkuttelevaksi, jopa joidenkin mielestä välttämättömäksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Venäjä on ollut osin aggressiivinen syytöksiin vastatessaan, osin sovitteleva. Uskon, että Venäjän urheiluelämän johdossa on henkilöitä, jotka tietävät totuuden ja haluavat rehellisen tutkimuksen. Osa taas vetoaa siihen, että muutkin tekevät samaa. Perustelu on huono.

Urheiluministeri Vitali Mutko pitää vääränä, että ”sadat urheilijat kärsivät joidenkin yksittäisten rikoksista”. No, onhan se niinkin, mutta silloin olisi ollut parempi jättää riskit ottamatta. Järeät keinot, kuten kansainvälisen toiminnan ulkopuolelle sulkeminen toistaiseksi, on nyt otettu käyttöön. Epäilen, että sopu löytyy, kun venäläiset antavat kansainväliselle kontrollille periksi.

Doping-ongelma kytkeytyy nykytilanteessa helposti osaksi jännittynyttä kansainvälistä tilannetta. En oikein jaksa uskoa, että Putin antaa asioiden liukua katastrofiin. Hänen tavoitteenaan on pyyhkiä ongelma pois tavalla tai toisella, koska venäläiset haluavat valmistautua Rio de Janeiron olympiakisoihin vuonna 2016 ja jalkapallon MM-kisoihin vuonna 2018 Venäjällä. Pelissä on liian paljon menetettävää.

Autoritäärisesti tai totalitäärisesti johdetut maat ovat herkimpiä tarttumaan dopingiin kansallissankarien saamiseksi kansakunnan palvonnan kohteeksi. ”Dopingia” sekin on tavallaan, kun arabimaihin ostetaan kenialaisia huippujuoksijoita öljyrahalla. Panostus pitää sisällään todennäköisesti myös dopingin valvotun käytön.

Jos doping-kulttuuriin saataisiin jokin tolkku voisivat rehellisesti kilpailevat urheilijat saada paremman mahdollisuuden menestyä. Suomen tiukka doping-kontrolli lienee karsinut suurimman osan suomalaisista vilpistelijöistä, joten maamme voisi olla yksi puhtaan urheilun hyötyjistä. Varovainen pitää tässäkin olla, sillä meillä on ollut omat doping-skandaalimme, joissa on ollut nähtävissä systemaattisen ja organisoidun käytön piirteitä. Juuri nyt uskaltaisin väittää suomalaisen yleisurheilun olevan suhtkoht doping-vapaata. Ero esimerkiksi 1970-lukuun on dramaattinen.

Lääkäreiden, valmentajien ja huippu-urheilijoiden liittoutuminen keskenään kiellettyjen aineiden käytön salaamiseksi on varmaan valtiojohtoista toimintaa yleisempi dopingin käyttömuoto. Siitähän Suomessakin on ollut kysymys. Tätä toimintaa harjoitetaan varmuudella tälläkin hetkellä ympäri maailmaa.

Olisiko tässä vielä aihetta juhlalliseen dopingista vapaan urheilun julistukseen?

Olen monesti näissä kirjoituksissani viitannut siihen, kuinka esimerkiksi Kalevan kisoissa on ollut hienoa seurata doping-vapaata kamppailua paremmuudesta. Olen vieläkin valmis toistamaan ajatukseni: urheilu sinällään on jo kohottava kokemus silloin, kun siinä ratkaisee reiluus. Huipputuloskeskeisyys on vain yksi lähestymistapa urheiluun.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Loskaodotuksia

En väitä millään muotoa olevani Slush-asiantuntija, mutta maallikkona ja hiukkasen elämänkokemusta omaavana haluaisin luoda katsauksen tapahtuman yhteydestä historian kulkuun. Olen pitkään toiminut ICT-perheyrityksen taustalla, joten olen läheltä seurannut maailman muuttumista 1980-luvun dos-käyttöjärjestelmästä pilvipalveluihin.

Viimeksi kirjoitin pessimismin ja optimismin aikakausien vaihtelusta lähihistoriassa Tommi Uschanovin tekstin innoittamana. Tänä päivänä yleistä ilmapiiriä moititaan liian pessimistissävyiseksi.

Slush oli pimeän ja sateisen - joskaan ei tällä kertaa loskaisen - Helsingin keskellä vähän samanlainen välähdys, kuin jos talouden taantuman keskellä tulisi yhtäkkiä jokin yllättävä positiivinen talouden viesti. Voisiko tästä luoda sillan maailmansodan jälkeen - varsinkin 1960-luvulla nousseeseen - optimistisen tulevaisuuden odotukseen tänä päivänä monin tavoin koetun pessimistisen odotuksen tilalle?

Tällä kertaa ei mielestäni ole kysymys 1980-luvun velkavetoisesta ylioptimismista, joka päättyi 1990-luvun alussa katastrofiin, eikä ehkä myöskään uutuudenviehätyksestä, joka tuhosi 2000-luvun vaihteen nousun järjettömään it-kuplaan. Voisiko nyt meneillään olevasta hehkutuksesta kehittyä kupla? Tällä hetkellä on mahdoton esittää arviota edes siitä, mistä kautta kupla kiertyisi päälle. Näkemykseni Slushista perustuu TV:n välityksellä saatuun kuvaan. Seurasin lähes koko ohjelma-ajan tapahtumia messukeskuksesta. Kiitokset tästä mahdollisuudesta Ylen Teemalle. Tilaisuudessa vierailleet kotimaiset ja ulkomaiset tähtiesiintyjät jäivät tällä kertaa pääosin näkemättä ja kuulematta.

Maalaisin jopa kuvan uudenlaisesta yrittäjyydestä, jossa ICT-yritykset kantavat myös yhteiskunnallisen vastuun maksamalla veronsa positiivisella (!) mielellä. Ja todellakin veroparatiiseihin varojaan piilottajat tai muilla tavoin yhteiskunnallisista vastuistaan tinkivät ovat olleet sukupolven tai parin takaisia yritysjohtajia, jotka edustavat, jos ketkä, vanhaa itsekästä kulttuuria. Ehkä osa tästä on haavetta vain, mutta totta toinen puoli. Ehkä nämä nuoret ihmiset muuttuvat samanlaisiksi kuin edeltävät sukupolvet, mutta ainakin voidaan haaveilla John Lennonin sanoin ”imagine no possessions”. Jälleen kerran tärkeintä on odotus…..

Nimenomaan tämän uuden yrittäjyyden myötä voitaisiin ajatella myös yrittäjien sosiaaliturvan kehittyvän. Miksi? Koska monilla näistä yrityksistä tuntuu olevan ”uudesta yhteiskunnasta” hyvin yhteisöllinen kuva.

Huonoimmillaan uudet innovaatiot saattavat synnyttää halpatyömarkkinat, joita osa poliitikoista ilmeisesti toivookin. Hjallis Harkimo sanoi tämän ruman sanan ihan avoimesti taannoin Ajankohtaisessa kakkosessa. Puhutaan ”silpputyötä tekevistä miniyrittäjistä”. Ihmisiä yritetään totuttaa ”jakamis- ja keikkatalouteen”. Joku voisi puhua rehellisemmin hyväksikäyttötaloudesta, sillä palkkioilla ei juuri pysty elämään. Asia markkinoidaan siten, että ”aluksi”, kun nuori yrittää totuttautua työelämään, hän joutuu tyytymään vähään. Hieno ajatus toisaalta, jos ei synny pysyviä halpatyömarkkinoita, joka sekin on täysin mahdollista, jopa todennäköistä.

Hyödyn saanti on voimakkaasti polarisoitumassa. Ohjelmistoalan asiantuntijat ja yritysten johto nappaavat hyödyt ja saattavat oikeasti rikastua, jos kaikki menee nappiin. Samaan aikaan duunariporras muuttuu matalapalkkaisesta naisalasta opiskelijapohjaiseksi rekrytointialustaksi. Ikääntyvät naiset joutavat työmarkkinoiden syrjäpoluille.

Työelämän murroksen nimiin vannova toteaa, että tutkainta vastaan ei voi taistella. Kyllä voi, jos toimeen tartutaan. Tällaiset muutokset huutavat perustuloa avuksi, sillä perheen perustaminen, asunto ja normaalit elämisen kustannukset vaativat vakaata tuloa. On helppoa nähdä, että varsinaiset duunin tekijät halutaan löytää opiskelijoista ja turvapaikanhakijoista, joille oikeastaan mikään ei ole liian vähän.

Toisen onni on toisen kärsimys. Tasan ei käy onnen lahjat. On helppoa olla kyyninen. Samaan aikaan hallituksen suunnittelemat sääntöjenpurkutalkoot luovat vapauksia, mutta myös kovia paineita pitää yllä korkeaa moraalia ja vastuukulttuuria, kun ne ovat meidän itsemme varassa. Sääntöjen purku luo vapauksia, mutta kuin moni muistaa, että säännöillä myös luodaan vapauksia?

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Slushista on tullut yksi syksyn kohokohdista. Tilaisuuden luonteeseen kuuluu paljon arkisia yhteydenottoja, jotka eivät välittyneet TV:n kautta. Uskon, että suurimmalle osalle osallistujista messut olivat nimenomaan kovaa työtä.

Slush 100 -yrityskilpailun tavoitteena oli erotella jyvät akanoista. Voittajia olivat saksalainen sähköautoja ja operaattoreiden latauspalveluja yhdistävä yritys, satelliittitietojen käyttöä edistävä yritys, datasiirtoa valon avulla hyödyntävä yritys ja ykköseksi selviytynyt lapsien terveystietoja kouluille ja harrastusyhteisöille välittävä yritys.

Kilpailusta välittyi ehkä hieman yksipuolinen kuva start-upien miljonäärihaaveista, ei sen puoleen, etteikö näinkin olisi asian laita, mutta itse uskon, että suurin osa ICT-alan yrityksistä on otsansa hiessä leipänsä tienaavia yrityksiä, joille ei ehkä kerry sitä gloriaa, jonka he ansaitsisivat.

Slushissa oli paljon yrityksiä, jotka olivat löytäneet pienen markkinaraon joidenkin jo vakiintuneiden asioiden välistä, jotka täytettiin omalla innovaatiolla. Monista älynväläytyksistä toki huomasi, että kaupalliseksi tuotteeksi oli vielä matkaa.

Käsitemaailma lyö silmille Slushin kautta: on tarjolla augmented realitya, disruptiota, bigdataa, ratkaisukeskeisyyttä jne. Jälleen on tuo tunne, että elämme aivan uuden maailman kynnyksellä. Kaikki vanha disruptoituu, murenee uuden edestä. Käsiteltävät tietomäärät ovat valtavia, mutta nyt tietokoneiden tehokkuus on niin huikea, että jonkin aihealueen ”koko tietomäärä” on analysoitavissa ilman otantaa. Mikä valtava edistysaskel!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Viidenkymmenen vuoden pessimismi/osa 2

Jatkoa edelliseen blogikirjoitukseen, jossa tarkastelin Tommi Uschanovin kirjan ”Hätä on tarpeen” herättämiä ajatuksia.

Kaikkein dramaattisin muutos on tapahtunut varmaankin Yhdysvalloissa. Uschanov ottaa esille hätkähdyttävän asian: kun vuonna 1960 republikaani- ja demokraattivanhemmista vastusti lapsensa ”ristiinavioitumista” viisi prosenttia, niin vuonna 2010 vastustavat luvut olivat 49 % (republikaanit) ja 33 % (demokraatit)! Pitihän se arvata, mutta yllätys tämä kuitenkin on.

Republikaanien ja demokraattien yhteiskunnalliset ja taloudelliset näkemykset olivat 1930-luvulta 1960-luvulle hämmästyttävän lähellä toisiaan. Siksi on järisyttävää katsoa erään tunnetun poliitikon puhetta youtubesta republikaanien presidentinvaalikonventista vuodelta 1964. Se on teekutsuliikkeelle niin tärkeä puhe, että sitä kutsutaan pelkästään kunnianimellä ”The Speech”. Aivan oikein, kysymys on Ronald Reaganin tukipuheesta republikaanien presidenttiehdokkaalle Barry Goldwaterille. Siinä vakka valitsi kantensa. Tuossa puheessa ovat kaikki ne teemat, joita Reagan piti esillä tulessaan presidentiksi 15 vuotta myöhemmin. Aivan kuin 1980-luku tai 2000-luku olisi tuotu keskelle vuotta 1964!

Lyndon B. Johnsonin tulevaisuuteen suuntautuva optimismi hävisi kuin tuhkaa tuuleen tulevina vuosikymmeninä, tai jos siitä jäi jotain jakoon, meni se rikkaille, jotka eivät äänestäneet demokraatteja. Tuloerot repesivät Ronald Reaganin kaudelta lähtien ja ne jättivät katkeria jälkiä nimenomaan keskituloisiin ja tietenkin köyhiin, joiden kummankaan ryhmän reaalitulot eivät ole oleellisesti kehittyneet viimeisten kymmenien vuosien aikana.

Kävi kuten Johnson arvasikin, kun hän ajoi läpi kansalaisoikeuslait: ”taidettiin menettää etelä”. Demokraatit olivat 1960-luvun puoliväliin saakka kannattaneet rotusortoa esim. George Wallacen tyyppisten johtohahmojen tapaan. Johnsonin ajama muutos oli täyskäännös. Vastaisku seurasi. ”White backlash” on kääntänyt demokraatteja äänestäneiden köyhien valkoisen mielipiteet puoluetta vastaan. Mustat ja valkoiset pettyneet äänestäjät ovat loitontuneet toisistaan kohti äärilaitoja. Moderni pessimismi on saanut ilmiasun.

Goldwaterin rökäletappio vuoden1964 vaaleissa määritti uuden jaon, jossa republikaanit vahvistivat vähitellen asemiaan oikealla. Puolueet loittonivat toisistaan. Amerikkalaisten verokapina (1970-luvulla syntyi aivan konkreettisesti verokapinoita) otti ensiaskeleitaan Goldwaterin johdolla vuoden 1964 vaaleissa. Se, mikä vaikutti tuolloin äärioikeistolaiselta tuli monilta osin politiikan valtavirraksi, kun edettiin Ronald Reaganin presidenttikaudelle.

Nykyisten äärikonservatiivien henkisinä isinä voidaan pitää Barry Goldwateria ja Ronald Reagania.

Goldwaterilaisuuden läpimurto kesti pitkään, mutta siitä on tullut paljon kannattajakuntansa määrää vaikuttavampi voima tämän päivän Yhdysvaltoihin. Se jopa pitää republikaanisen puolueen maltillisia panttivankinaan.

Tänä päivänä on syytä muistaa, että vihapuheiden siemen kylvettiin jo 1960-luvulla. Nixonin varapresidentti Spiro Agnew päästi suustaan nuoria kohtaan tuntemansa inhon muistettavalla lauseella (muistan joka sanan vielä yli 40 vuoden takaa), kun hän haukkui Vietnamin sotaa vastustaneita vasemmistolaisia ”kiilapäisiksi puoli-intellektuelleiksi, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein”.

::::::::::::::::::::::::

Jos ajatellaan niitä lupauksia, joita Johnsonin luoma yhteiskunta antoi ja verrataan niitä siihen, mikä on toteutunut, voidaan avata ainakin jossain määrin 60-luvun optimistisen odotuksen ja nykyajan pessimismiin taipuvaisen ajan eroja. Oma näkemykseni on seuraava:

- Polarisoitunut poliittinen kenttä ei vastaa demokratiahaasteisiin.

- Jatkuva populistisen voodoo-talouden uhka.

- Demokratia on alistettu lobbauskulttuurille.

- Köyhien ongelmaa ei ole ratkaistu – päinvastoin tuloerot kasvavat, rikkaat rikastuvat.

- Yhdysvaltain ainutlaatuisuus (ekseptionalismi), johon on uskottu, on tosiasiassa väistyvä ideaali, vaikka sen nimiin epätoivoisesti edelleen vannotaan.

- Kansakunnan yhtenäisyys on vain kuvitelma – on tapahtunut jakautuminen lukemattomiin ryhmiin.

- Manifest Destiny – demokratian levittämisen ihanne ei toimi. Päinvastoin sekaannutaan yhä monimutkaisempiin kansainvälisiin, etnisiin ja uskonnollisiin selkkauksiin.

- Proudly made in USA on hiipuva tavoite – monet tuotteet tehdään muualla laadukkaammin ja paremmin.

- Rasismin synkeä varjo lankeaa suoraan tai välillisesti monien siitä riippuvien tai riippumattomien asioiden päälle.

- Jatkuva vastakkainasettelu ison hallituksen ja pienen ihmisen välillä.

- Vaikutelma siitä, että takana on loistava tulevaisuus.

Loistava tulevaisuus, loistavien odotusten vuosi 1965? Oli toki toisenkinlainen 60-luku. Ehkä Barry McGuiren jatkuvasti ajankohtainen ”protestilaulu” ”Eve of Destruction” (1965) palauttaa tässä ja nyt -ongelmien eteen:

”The eastern world, it is exploding

Violence flarin', bullets loadin'

You're old enough to kill, but not for votin'

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Vielä voidaan palata suomalaiseen ”50 vuoden jälkeiseen pessimismiin”, jota selvitän ainoastaan yhdestä, mutta kuvaavasta näkökulmasta, nimittäin ”kulttuurimarxilaisuuden” näkökulmasta.

Kysymys on haukkumasanasta. Kulttuurimarxilaisuus liitetään seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin, ympäristöaktivisteihin. Käytän ohessa kulttuurimarxilaisuus -sanaa neutraalisti kaiken uhallakin.

Em. ilmiöt tekivät osin läpimurron 1960-luvulta alkaen. Vastustajat niputtivat yleisradikaalit, vasemmistoälymystön ”kulttuurisotilaiden” (cultural warrior) joukoksi, jota johtivat marxilaiset filosofit. Uschanovin mainitsemaa ”1965-ilmiötä” optimistisen ajatustavan symbolisena vuotena meillä Suomessa ei tunneta, mutta tuota vuotta voidaan pitää vuotena, jolloin ”riippumaton” radikalismi ja uuden edistyksellisyyden hakeminen oli voimissaan. Jäljempänä viitatessani kuusikymmentälukuun tarkoitan yleensä sen keski- tai loppuvaiheita.

Omienkin kokemuksieni mukaan voimien koetus oli kiihkeimmillään 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, jolloin kulttuuriradikalismi kehittyi todelliseksi henkien taisteluksi varsinkin yliopistoissa. Tämä kamppailu vaimeni viimeistään tultaessa 1980-luvulle. Nyt kulttuurimarxilaisuuskäsite on palaamassa, mutta sillä on leimakirvesluonne. Yritän perustella tätä kehitystä seuraavassa.

Konservatiivisen amerikkalaisen ajattelun mukaan varhainen (1930-luku ja eteenpäin) kulttuurimarxilaisuus oli suunnattu perinteisiä länsimaisia arvoja ja kristinuskoa vastaan. Tyypillinen kulttuurimarxilaisuuden nykyajan ilmenemismuoto on monikulttuurisuus. Miksi kulttuurimarxilaisuus omaksuttiin porvarillisen hegemonistisen ajattelun pääviholliseksi läntisissä oikeisto- ja konservatiivipiireissä? Siksi, että viimeistään 1990-luvulla ”punainen vaara” lakkasi olemasta siinä muodossa kuin se käsitettiin kylmän sodan aikana. Tarvittiin uusia vihollisia. Tietenkin aukon täytti osittain terrorismi, mutta jostakin kaivettiin esille myös kulttuurimarxilaisuus, joka edusti vasemmistolaista myyräntyötä läntisen sivilisaation (ml. amerikkalainen ja suomalainen elämänmuoto) tuhoamiseksi. Siis eräänlainen salaliittoteoria!

Suomeen (ja pessimismi-optimismi -akselille) siirrettynä tämä tarkoittaa, että nykyinen populistinen konservatismi on pettynyt maahanmuuttopolitiikkaan ja EU:n sisällä vaikuttavaan tukipolitiikkaan. Monikulttuurisuuden ja solidaarisuuden suosimisesta syyllistetään alun perin 1960-luvulta lähtöisin olevaa vihervasemmistolaista radikalismia.

Tähän liittyy aiemmin mainittu vahva yhteiskuntatieteiden läpimurto yliopistoissa 1960-luvulla. Monet vieläkin vaikuttavissa asemissa olevat kulttuuriradikaalit ovat tuon ajan nuoria. Siispä populistikonservatiivien inho kohdistuu heihin.

Kuusikymmentäluku avautuu optimistisena haluna ja kykynä auttaa varsinkin kehitysmaiden ihmisiä. On vaikeaa nähdä tuon ajan radikaaleja ahdasmielisinä. Pikemminkin he ovat ikkunoita avaavia nuoria (vrt. Erkki Liikasen Mosambik-projekti, josta kirjoitin vastikään). Vasta myöhemmin osa heistä on leimattu ahdasmieliseksi ”suvaitsevaistoksi”.

Miksi tulkitsen 1960-luvun optimistiseksi vuosikymmeneksi? Ehkä pääsyy on, että silloin syntyi ajatus, että oltiin kykeneviä auttamaan omien resurssien puitteissa niitä, joilla oli asiat heikommin. Koettiin valtava odotus paremmasta maailmasta, eikä ihmisille mikään ole tärkeämpää kuin odotus. Paremman maailman hyväksi oltiin valmiita työskentelemään kukin tavallaan.

Syvimmillään meidän aikamme pessimismi kohdistuu sen ”lupauksen” pettämiseen, jonka 1960-luku antoi (tai jota vuosi 1965 symbolisoi). Kysymys oli tuudittautumisesta jatkuvaan edistykseen ja kehityksen. Myönnän olleeni yksi niistä, jotka kylmän sodan aikaisesta liipasimella olosta huolimatta uskoivat koko ajan paranevaan maailman.

On ollut aika tuskallista seurata hyviksi koettujen – joskin byrokraattisiksi syytettyjen – rakenteiden purkua: yliopistot, peruskoulu, ammatilliset oppilaitokset……kaikki ne, ja monet muut…. Kansallisvaltiopohjainen järjestelmä ei näytä kestävän globaalia pirstovaa tulitusta eivätkä valtaa pitävät ole löytäneet - arveluttavaa kyllä - muuta keinoa kuin supistaa palveluja.

Muitakin selityksiä on. Tommi Uschanov antaa yhden selityksen, kun hän toteaa, että pessimismi ei päässyt 1960-luvulla esille, koska juuri käydyt hirvittävät sodat olivat muistutuksena kaikesta pahasta. Ehkä tästä syystä monet nuoret eivät halunneet samaistua sota-ajan sukupolveen. Haluttiin ”omat taistelut”. Suurten ikäluokkien myötä oli syntynyt joukkovoimaa taisteluun paremman tulevaisuuden puolesta. Uschanov: optimismi voittaa, koska ei pystytä samaistumaan pessimismiin.

Eikö nuoria pelottanut kylmä sota? Kyllä varmaan, mutta ei niin paljon, että olisi alistuttu sotahysterian alle niin kuin nyt monet tekevät. Kylmä sota oli Uschanovin mukaan paljon abstraktimpi kuin ”oikea ” maailmansota.

Uschanovin teeseinä ovat päättäjiin ja työhön kohdistuneisiin odotuksiin pettyminen. Mitä sanoisin yhteenvetona valitsemastani näkökulmasta?

Miksi kulttuurimarxilaisuus näyttäytyy pahan ilmenemismuotona? Ehkä siksi, että päättäjiin kohdistuva luottamus on romahtanut. Päättäjiä edustaa asemissa olevat, joista useat ovat väitteen mukaan kulttuurimarxilaisuuden saastuttamia. Toisaalta työhön (työntekoon) kohdistuvat odotukset eivät ole toteutuneet. Työ on muuttunut taisteluksi olemassaolosta, kun taas kulttuurimarxilaisten loiston päivinä töitä oli yllin kyllin kaikille. Tietenkin oli takaiskujakin, kuten invaasio Ruotsiin 1960-luvun lopulla, mutta sittenkin työttömien määrä oli nykyiseen verrattuna suhteellisen vaatimaton.

Kulttuuriradikaalien pilkkaamisessa on jotain tuttua. Aivan oikein, sama ilmiö on nähty myös Yhdysvalloissa ja monessa muussa maassa. Yhdysvalloissa vastaavan hyljeksityn ilmiön nimi on ”liberalismi”. Monelle konservatiiville se edustaa tänä päivänä kirosanaa, joka ilmaisee ”kaiken ymmärtämistä” monikulttuurisuudesta alkaen. Ja kuitenkin 1960-luvulla ja sitä edeltävillä vuosikymmenillä liberalismi oli valtavirtaa! Nyt konservatiivit mieltävät suvaitsevaisuuden suvaitsemattomuutta kuvaavaksi ”suvaitsevaistoksi”! Ovatko suvaitsevat ihmiset oikeasti muuttuneet suvaitsemattomaksi klikiksi? Arvo Salo ironisoi aikanaan: ”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua!”

Olen sen verran naiivi, että ihmettelen, miten suvaitsevaisuus on tallattu maan rakoon paitsi eri rotujen välillä niin myös konservatiivien ja vapaamielisesti ajattelevien kesken. Richard Florida yhdisti suvaitsevaisuuden henkiseen liikkuvuuteen. ”Homoindeksillä” mitattiin alueen/kaupungin suvaitsevaisuuden määrää! Korkea indeksi ilmaisi korkean innovatiivisuuden määrää. Eikö ole menetys, että monet tahot nyt tallaavat tuon henkisen liikkuvuuden päälle? Uskomustieto on tulossa tasavertaiseksi tieteellisen tiedon kanssa?

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä teki 1960-luvusta niin optimistisen tuntuisen? Varmaankin se, että sodanjälkeisen nousukauden saavutuksen satoivat tuolloin laariin. Usko tieteen kaikkivoipaisuuteen oli kattavan tuntuinen. Jotkut sanovat sitä ”kapitalismin kultakaudeksi”. Paradoksaalisesti samaan aikaan tuloerot kapenivat ja hyvinvointiyhteiskunta kehittyi. Mutta ehkä syynä oli vain se, että oli, mitä jakaa. Kun 70-luvulla alkoi mennä huonommin (kova kasvu tyrehtyi) alkoivat myös tuloerot kasvaa 1980-luvulla tultaessa. Voimistuva ”finanssiglobalismi” alkoi syödä sitä sosiaalista pääomaa, jota erityisesti 1960-luvulla kehitettiin.

Uschanovin kirja herätti minussa paljon ajatuksia, kuten edellä näkyy. Tällaista kirjaa on hauska lukea, koska se saa oman ajatuksen karkaamaan. Voin mielihyvin suositella sitä kaikille, jotka haluavat pohtia viime vuosikymmenten muutosta ja nykyajan pessimismin anatomiaa.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Viidenkymmenen vuoden pessimismi/osa 1

Edellisessä blogikirjoituksessa perehdyin Tommi Uschanovin uuden kirjan ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015) johdatuksella ”optimismin vuoteen 1965”. Kirjan alaotsake on ”Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015”. Niinpä pohdin seuraavassa omakohtaisesti, mutta Uschanovin havaintoihin koko ajan viitaten, näkemystäni pessimismin ”voittokulkuun” viimeisten 50 vuoden aikana.

Pohdintaan on kyllä aktuellit syyt, sillä meitä suomalaisia moititaan juuri nyt liiallisesta alakulosta, voimattomuudesta ja pirun maalaamisesta seinälle. Voidaanko syitä löytää viimeisten 50 vuoden historiasta?

Käytän pohjana omaa piirrostani ”Muutoksen vuosikymmen: 1960-luku” blogikirjoituksessa ”On monta 1960-lukua” (30.12.2013). Väitän, että vuoden 1965 optimismin takaa paljastuu paljon seikkoja, jotka kyseenalaistavat optimismin, vaikka itse perusväittämä onkin oikea: kuusikymmentäluvun puoliväli oli edistyksellistä ja optimistista. Vastaväitteenä voidaan nostaa esille Vietnamin sota , kylmän sodan kauhun tasapaino ja vuosikymmen lopulla Tsekkoslovakian miehitys ja muuttoliike Ruotsiin meillä Suomessa…..

Uschanov nappaa näppärästi tavanomaisesta puhekielestä lausahduksen ”se ja se asia on suoraan 1970-luvulta” kuvaamaan jotain nykynäkökulmasta vastenmielistä ja vanhentunutta. Usein tuo aika yhdytetään ummehtuneeseen poliittiseen ilmapiiriin ja ankeaan harmauteen. Seitsemänkymmentäluvusta annetaan ymmärtää, että edellisen vuosikymmenen tuore radikalismi väistyi jähmettyneisyyden tieltä.

Seitsemänkymmentälukuun kuuluu oleellisesti ”brezneviläinen pysähtyneisyys”. Se kuvaa paitsi Neuvostoliiton kasvun pysähtymistä, niin myös - ikään kuin tartuntatautina - Suomen henkisen ilmapiirin pysähtyneisyyttä. 1970-luvun jämähtäneisyyttä on varmaan liioiteltu osin johtuen talouden vastoinkäymisistä. Toisaalta voidaan nähdä, kuinka 1960-luvun monien eri teemojen eteneminen synnytti vastavoiman, vaikkapa keskiolut Alkoon!, tai Reporadion kurinpalautus.

Bruttokansantuotteen ja väestön kasvu heikkenivät oleellisesti sodanjälkeiseen ripeään (mutta epätasaiseen) kasvuun verrattuna. Aikojen huononeminen ei siis ollut pelkästään tunnepohjainen. Samaan aikaan inflaatio lähti nopeaan nousuun. Muutoksen katalysaattorina oli Vietnamin kalliiksi käynyt sota, jonka seurauksena USA luopui kultakannasta ja dollari päästettiin kellumaan 1970-luvun alussa. Se merkitsi Bretton Woods -järjestelmän murtumista. Inflaatiopaineet realisoituivat ja varsinkin öljyn hinnan järisyttävä nousu (ensimmäinen öljykriisi 1973) pilasi talouden kehityksen pitkäksi aikaa. Ja sitten tuli vielä Watergate…. Kuusikymmentäluvun optimismi oli lopullisesti ohi.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yksi Uschanovin esille nostama asia on ”hallinnon hallitsemattomuus” (overload). Monet asiantuntijat arvioivat jo 1970-luvulla, että ympärillä oleva yhteiskunta (valtiotaso, kuntataso) on ylikuormitettu (koska valtion on oltava kaikessa mukana) ja että poliitikot rohkaisivat kansalaisia odottamaan hallinnolta liikoja. Erityisen ongelmallisia ovat taitekohdat, jolloin pitkään jatkunut korkeasuhdanne vaihtuu talouden alamäeksi. Ihmisten on vaikea ymmärtää, että palvelutaso voisi heikentyä. He odottavat, että palvelut paranevat edelleen. Asia ei kuitenkaan ole mitenkään yksiselitteinen. Toisaalta nimittäin mielipidetiedusteluissa ihmiset ovat olleet varsin tyytyväisiä elämäänsä. Tätä selitetään sillä, että se, että ihmiset haluavat jotain ei tarkoita sitä, että he vaativat sitä. Voidaan siis kyseenalaistaa näyttö sellaisesta ylihallinnoinnista, johon teoria ”overloadista” perustuu.

Overloadin perusteella on syytetty mm. ammattiyhdistysliikettä ylikuormittamisesta. Myös demokratian -tulevaisuudessa tapahtuvan - oletetun romahtamisen syitä on etsitty hallinnon hallitsemattomuudesta.

Nykypäivästä on helppo löytää yhtymäkohtia pessimistiseen ”overloadiin”. Jälleen valtio tekee aivan liian paljon asioita ja sotkeentuu omaan byrokratiaansa (tai pikemminkin on vuosien saatossa kerännyt hallinnon raskaan taakan) . Valtio on ylikuormittunut, sen pitää siirtää tekemiään asioita yksityiselle. Jotkin syytökset liiallisesta sääntösidonnaisuudesta pitävät paikkansa, mutta mukana on aimoannos ideologista kuorrutusta liiallisesta valtiokeskeisyydestä, joka kertoo joidenkin tahojen turhautuneesta pessimismistä.

Uschanov kertoo siitä läpeensä pessimistisestä asenteesta, mikä ilmeni Englannissa 1970-luvun jälkipuoliskolla: ”Tekeekö Britannia kuolemaa?”, ”Tuskainen Britannia” jne. Euroopan sairaita miehiä ovat olleet vuorollaan Turkki (”alkuperäinen” sairas mies 1800-luvulla!), Kreikka nyt ja jopa Saksa taannoin. Britanniasta esitettiin ennuste, että siitä tulee ensimmäinen nykyvaltio, joka muuttuu kehittyneestä alikehittyneeksi. Brittilehdistö paisutteli ongelmat toiseen potenssiin. Syntyi kauhukuvia siitä, mikä olisi lopputulos.

Sitten tuli Thatcher.

Uschanov tuo esille oivaltavasti, kuinka pienestä äänestyskäyttäytymisen muutoksesta oli kysymys Thatcherin valtaantulossa. Pessimismin ja yhteiskunnallisen ilmapiirin luonne syntyi monen seikan yhdistymisestä juuri sopivasti vuoden 1979 vaalien alla. Gallup-kannatuksessa työväenpuolue siirtyi johtoon jo muutama kuukausi sen jälkeen, kun Thatcher tuli valtaan. Jos Britannian valtion vahvistuminen oli ilmausta 1960-luvulla syntyneestä yhteiskuntakehityksen wilsonilaisesta optimistisesta vaiheesta (ja ehkä arvostelijoiden mielestä overloadista), niin Margaret Thatcher oli ensimmäinen, joka pyrki nujertamaan 1960-luvun yhteiskuntakeskeisen optimismin.

Olen havainnut saman suomalaisessa keskustelussa koskien tätä aikaa, jota elämme. Suomi on Euroopan sairas mies! Kaikki on pielessä. Kaikki mitä on tehty, on väärin. Onnettomat olot jatkuvat 20 vuotta, emme toivu tästä. Emme osaa markkinoida, emme osaa tehdä tuotteita, maksamme ihmisille liikaa palkkaa, hyvinvointiyhteiskunta on veltostuttanut meidät jne.

Uschanov toteaa, että Suomen hyvinvointi parani ja eteni pienin niiauksin aina 1990-luvun alun lamaan saakka. Tässä mielessä nykypäivän suhtautuminen 1970-lukuun sisältää enemmänkin henkistä pessimismiä kuin aineellista - lukuun ottamatta öljykriisin vaikutusta, joka toi tullessaan todellista ankeutta. Poikkesimme talouden kehityksen osalta muista Euroopan maista. Kahdeksankymmentäluku on monien mielestä jopa onnellisinta aikaa Suomessa, joten meillä ”ylikuormitus ja hallitsemattomuus” -puheet tulivat ajankohtaisiksi vasta 1990-luvulla, poistuakseen sitten pitkäksi aikaa talouden kiivaan kasvun vaiheen 1994-2007 ajaksi, ja noustakseen taas esille uuden synkän taantuman aikaan vuodesta 2009 eteenpäin. Meidän yhteydessämme voidaan siis puhua yleislänsimaisen keskustelun viivästymisestä, joskaan emme käytä termejä ”ylikuormitus” ja ”hallitsemattomuus”.

Tietenkin olemme sen ajan vankeja jota elämme. Yleinen tapa on noitua nykyaika alimpaan hornaan, kun halutaan vaikuttaa tulevaisuuteen omaksi tai taustajoukkojen hyväksi. Tästä tulee ylimääräistä raskasta kuorrutusta nykyajan päälle, sellaistakin, jota se ei ansaitse. Uschanov viittaa Mauno Koivistoon, joka totesi, että vain iäkkäät henkilöt ”tunnustavat jotakin saavutetun”, koska heillä on perspektiiviä, ja jatkaa: ”Nuoret eivät puutteen puutetta arvosta. On paikallaanpolkemisen tuntu, edistysaskeleet mitätöityvät toteutuessaan”. Olen joskus itsekin miettinyt tätä ”onnistumisen ongelmaa”: varhain huumeisiin kuolleet 1960-luvun huikean menestyksekkäät rock-tähdet ehkä kokivat kaikkein dramaattisimmin ”kaiken saavutetun tyhjyyden”.

Niinpä niin, ”nykypessimismi” kultaa helposti menneisyyden, vaikka se ei sitä välttämättä ansaitse. Muodostuu kehityksen perspektiiviharhoja: esim. useat rikostyypit eivät ole lisääntyneet, vaan päinvastoin vähentyneet, kuten Uschanov toteaa. Absoluuttinen köyhyys on vähentynyt, ei lisääntynyt, samoin lapsikuolleisuus on vähentynyt jne. Teknologian kehitys on jatkunut kiihtyvällä tahdilla – kuten 1960-luvulla odotettiinkin – vaikka lentäviä autoja olekaan 60-luvun visioiden mukaisesti ilmaantunut. Digitalisaatio, tietoverkot ja internet ovat osoituksena huimasta kehityksestä. Itseohjaavat autot ovat tuota pikaa täällä.

Tarvitaan siis perspektiiviä, jotta voidaan nähdä useimmissa asioissa kuitenkin tapahtuneen edistymistä. Mutta ehkä itseruoskinta, oman ajan panettelu, on vuosituhantinen piiska, jota tarvitaan kehityksen aikaansaamiseksi! Perspektiivi vääristyy vaikkapa lehtiotsakkeissa, eihän mikään myy paremmin kuin kriisi. Kriisillä ja pessimismillä myyminen - ja vaikuttaminen - on lisääntynyt tavattomasti

Kuusikymmentäluvun ihmiset kokivat optimistisen odotuksen myös pakkopaitana: oli paitsi kaikkien ongelmien ratkaisujen odotus, niin myös suunnaton vastuu, että ongelmat oikeasti ratkaistaan.

Jatko-osa seuraavassa blogikirjoituksessa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kadonneen optimismin jäljillä

Tommi Uschanov on kirjoittanut mainion kirjan ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015), jossa hän pohtii kulttuuripessimismin nousua 1965-2015. Jotta voisin analysoida pessimismin olemusta tähän päivään ulottuvana ilmiönä, on tietenkin syytä pohtia ensin optimismin lähihistoriaa.

Kirjan avulla on mahdollista käydä vuoropuhelua nykyisyyden ja menneiden vuosikymmenien välillä. Lähdeviitteiden runsaus ja huolellinen toteutus ansaitsee kiitokset.

Kirjoitukseni ei ole varsinaisesti kirja-arvio, vaan käytän ohessa Uschanovin teosta mainiona keskustelupuheenvuorona, joka innostaa minutkin pohtimaan kirjan aihetta. Olen itse asiassa käsitellyt 1960-lukua useissa blogikirjoituksissa ja viitannut silloin kiehtovan kehityksen vuosikymmeneen. Tosin olen myös varottanut itseäni kultaamasta menneisyyttä ”normaalipsykologisena” taipumuksena: ”toista oli ennen”. Tietty varomattomuus kuitenkin sallittakoon! Uschanovin kirja toimii hyvin vahvistuksena omille ajatuksilleni.

Blogikirjoituksessa ”On monta 1960-lukua”, 30.12.2013 totean seuraavaa: ”Ihminen on sitä, mitä odottaa…. Juuri odotus on vallankumousten – myös 1960-luvun arvokumouksen – voima, mutta samalla pettymyksen siemen. Kehitys ei kehittynyt yhä paremman yhteiskunnan suuntaan. Viimeistään 1990-luvun alun lama palautti maan pinnalle”.

Saman kirjoituksen toisessa kohtaa totean: ”Tuon vuosikymmenen kesto oli ja on eri ihmisten arvioissa eripituinen. Monet arvoradikaalit asettavat vuosikymmenen alkamisajankohdaksi karkeasti vuoden 1965 ja monet haluavat päättää sen vuosikymmenen vaihteeseen.”

Minulle tuon ajan optimismi liittyi oleellisesti tieteelliseen edistykseen. Jälleen lainaus: ”Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta.”

Ja vielä yksi lainaus kirjoituksestani: ”Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen.” Tulevaisuuden tutkimuksen kova nimi oli 1960-luvun alussa Herman Kahn. Hän ennusti optimistisesti(!), että ydinsodalla voi olla voittaja. Tätä voisi sanoa jo ylioptimismiksi tai karhunpalveluksi optimismille.

Edellä viittaamani kirjoituksen ohessa on ympyräkuvio, jolla pyrin kuvaamaan kuusikymmentäluvun tapahtumarikasta vuosikymmentä. Kaikista mahdollisista ajankohdista Uschanov valitsee optimismin ilmenemisen ”optimaaliseksi” vuodeksi vuoden 1965. Toki hän lieventää toteamalla, että hän tarkoittaa viiden vuoden jaksoa kyseisen vuoden tienoilla. Tähän ei kannata takertua, sillä tavoitteena on symboloida ajankohta sellaisten tapahtumien näyttämönä, jotka johtavat ajatuksen optimismiin.

Keinotekoista? Ei suinkaan. Monissa ulkomaisissa lähteissä valitaan juuri vuosi 1965 onnellisuuden odotuksen optimaaliseksi vuodeksi. Meillä Suomessa tyydytään usein viittamaan yleensä 1960-lukuun edistyksen, kehityksen ja onnellisuuden odotuksen vuosikymmenenä (kuten minäkin edellä).

Niin, avainsana on odotus. Vuotta 1965 tulee ajatella juuri odotuksen näkökulmasta ja ehkä sitä seuraavaa aikajaksoa juuri petettyjen odotusten aikana.

Kuusikymmentäluku oli Yhdysvaltain vuosikymmen. Uschanov nostaa Lyndon B. Johnsonin aiheellisesti suurten uudistusten merkkimieheksi. Tästäkin olen kirjoittanut blogikirjoituksen: ”Great Society vs. Big Society”, 10.3.2012. Ajatteluani kuvatkoon seuraava lainaus: ”Käsite The Great Society tuli tunnetuksi vuonna 1964, kun Lyndon B. Johnson lanseerasi sen sisäpolitiikkansa ohjenuoraksi. Seurasi ennennäkemätön lakien virta, joka läpäisi kongressin (Johnsonin hallinnon 87 merkittävänä pidetystä lakiesityksestä meni läpi 84, huikea saavutus). Elettiin demokraattien riemuvoittojen kautta. Barry Goldwater oli hävinnyt presidentin vaalit Johnsonille veret seisauttavalla tavalla. Helmikuussa 1964 voimaan astuneet veronkevennykset (mm. korkeimman marginaaliveroprosentin putoaminen 91 prosentista 71 prosenttiin) käynnisti mahtavan noususuhdanteen Yhdysvaltojen taloudessa: bkt kasvoi vuosina 1961-1967 keskimäärin 4,5 % ja liittovaltion tulot lisääntyivät 1961-1967 94 miljardista dollarista 150 miljardiin dollariin. Se oli ehkä Yhdysvaltain kukoistuskauden lakipiste. Yhdysvallat oli tuolloin ylivoimaisimmillaan, mitä tulee käytettävissä oleviin resursseihin.”

Juuri vuosi 1965 oli Johnsonin uudistusten keskeinen vuosi. Lyndon Baines Johnson – tuo Vietnamin sodan traumatisoima mies - edusti ehkä kaikkein täydellisimmin vuoden 1965 optimismia. Johnsonista olen kirjoittanut tarkemmin mm. blogikirjoituksissani ”Tapahtui vuonna 1964” (24.12.2014), ”Lyndon B. Johnson ja kahden rintaman sota” (28.11.2013), ”Miten Vietnamin sota käynnistyi?” (6.10.2014), ”Yhdysvaltain presidentinvaalit ja Movement Conservatismin nousu” (5.11.2012), ”Ronald Reagan – myytti ja myytin purku” (21.12. 2011), ”Vietnamin sota tulkittuna tämän päivän näkökulmasta” (22.9.2011).

Teeman kannalta ei ole sattumaa, että Yhdysvalloissa suuret ikäluokat ajoitetaan vuosille 1946-1964. Vuonna 1965 suuri osa ”Baby Boomerseista” oli jo teini-iässä tai nuoria aikuisia. Kun ajatellaan rinnakkaisilmiönä Englannin vapautumista - vihdoinkin - sodan henkisten ja fyysisten raunioiden rippeistä 1960-luvun alussa ja Beatlesien läpimurtoa 1963-1964, saatiin valtava nuoruuden elinvoima kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Voi sanoa, että nykyaikaisen populaarikulttuurin nousu osui juuri kuusikymmentäluvun puoliväliin Elvis Presleytä lainkaan väheksymättä. (Kirjoituksessani ”Popmusiikin suuri vuosi 1967”, 22.1.2013 sijoitan soul-musiikin suureksi läpimurtovuodeksi juuri vuoden 1965).

Englannin pääministeri Harold Wilson symbolisoi minun mielessäni brittiläistä tuon ajan optimismia. Kun LBJ satsasi sosiaalipolitiikkaan, panosti Wilson teknologian kehittämiseen. Englannista piti tulla alan johtava suurvalta. Unelmat olivat hurjimmillaan juuri vuonna 1965.

Amerikkalaisen nuorison valmius ottaa vastaan, suodattaa ja työstää uusia ajatuksia oli lukio-opetuksen varhaisen leviämisen ansiota. Jo vuoden 1950 tienoilla miltei 80 prosenttia (Skandinavian maissa 30 %!) 15-19-vuotiaista amerikkalaisista nuorista oli täysipäiväisesti mukana yleisessä toisen asteen koulutuksessa. Kun tähän lisätään suurten ikäluokkien läpimurto 1960-luvun puoliväliin mennessä ei ole syytä ihmetellä nuoruuden optimismin murtautumista esille juuri tuolloin. Asia oli tuohon aikaan niin päin, että Yhdysvalloissa koulutuksella pyrittiin tasa-arvoon ja Euroopassa koulutettiin eliittejä!

Koulutusmahdollisuuksien oleellinen paraneminen ja työpaikkojen runsaus (työttömyyden alhainen taso) olivat kaikki avaamassa optimistisen odotuksen portteja. Suurilla ikäluokilla oli tilaa edetä varsinkin 1960-luvun jälkipuoliskolla ja 1970-luvun vaihteessa myös Suomessa: osallistuin itsekin yliopistoon ryntäykseen.

Uschanov nostaa esille eräänlaisen - sotien takia - viivästyneen kehityksen näkökulman. Ensimmäistä kertaa Länsi-Euroopan maat muodostivat suurin piirtein yhtenäisen länsimaisten liberaalien valtioiden blokin (pois lukien Espanja ja Portugali). Samoin viivästyneenä naisten äänioikeus tuli voimaan Ranskassa ja Italiassa vasta 1945 ja Sveitsissä vuonna 1971! Äänestysvilkkaus oli aivan toista luokkaa kuin nykyisin. Demokraattisten oikeuksien lisääminen merkitsi myös hyvinvointiyhteiskunnan lanseerausta.

Se vapautuminen, mikä tapahtui hallinnon puolella täydentyi saman aikaisella kulutusyhteiskuntaan siirtymisellä.

Elettiin suurten muutosten ja odotusten aikaa: television yleistymisellä oli huikea vaikutus ihmisten ajatteluun ja vapaa-ajanviettoon, samoin autoistumisen lisääntymisellä ja viisipäiväisellä koulu- ja työviikolla.

Merkitsikö hyvinvoinnin kasvu ideologioiden loppua, kuten Uschanov esittää saaden tukea monista lainaamistaan lähteistä? Tässä tarkoitetaan ensisijaisesti länsimaita. On totta, että marxilainen sosialismi ei saanut enää kannatusta länsimaissa kuin eräiden terrorijärjestöjen taholla. Käsittelin juuri blogissani Italian Punaiset prikaatit -järjestöä, joka perusti taistelunsa juuri sille, että ”suurta kompromissia” ei saanut syntyä kristillisdemokraattien ja kommunistein välille.

Markkinatalous säilyi voittoisana, mutta samalla verotuksen avulla sen räikeimmät piirteet pidettiin kurissa.

Ideologioiden riidan halkaisijaksi lännessä on esitetty konvergenssiteoriaa, jossa vastakkaiset järjestelmät (sosialismi ja kapitalismi) omaksuvat toisiltaan piirteitä ja sulautuvat lopulta. Konvergenssi on kaavamainen tulkinta siitä, miten kävi. On totta, että Yhdysvalloissa ylin marginaaliveroprosentti oli 90-91 prosenttia 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun. Kumma kyllä protestit olivat melko mietoja. Rahakeskeisyys oli nykyistä selvästi vähäisempää. Kun Jonas Salkilta (poliorokotteen keksijältä) kysyttiin, miksei hän patentoinut keksintöään, hän kysyi: voiko auringon patentoida?

Kts. myös ensimmäinen blogikirjoitukseni ”Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”, 12.9.2011. Anekdootinomaisesti raskaan sarjan entinen maailmanmestari Ingemar Johansson kertoo Urheilun Kuva-aitassa vuonna 1964, että ansaitakseen tavoittelemansa 1,5 miljoonaa dollaria tulisi raskaan sarjan tuolloisen maailmanmestarin Muhammad Alin (silloinen Cassius Clay) tienata bruttona 15 miljoonaa dollaria!!!).

Edellä esitetty edisti voimakkaasti laajenevan keskiluokan syntyä ja piti rikkaiden tulot aisoissa. Laaja keskiluokka on mielestäni eräs konvergenssin tuloksista, vaikka itse teoria onkin jotenkin vanhentunut. Jos yleispiirteittäin hyväksytään konvergenssi, niin osana sitä pidettiin huolta myös vähäosaisista ilman sosialismiin siirtymistä. Em. kehitys on mielestäni yksi ”vuoden 1965” optimistisen odotuksen vahvoja todisteita. Ruotsin kansankodin täydellistyminen tultaessa vuoteen 1965 edusti ehkä tyypillisimmillään tätä vaihetta. Siihen kuului Olof Palmen asuminen rivitalossa viettäen aivan tavallista keskiluokkaista lähiöelämää.

Tuota aikaa – ”sen tasa-arvoista ihanuutta” – voidaan arvioida tämän päivän tilanteen näkökulmasta, jossa keskiluokka pienenee tai uhkaa pienentyä. En ihmettelisi, jos jossain vaiheessa ”sosialistinen” (upporikkaiden verotusta kiristävä) trendi vahvistuisi yhä jatkuvan ”konvergenssin” sisällä (vrt. Thomas Pikettyn tutkimukset).

Uschanov kiinnittää aivan oikein huomiota sosiologian ja yhteiskuntatieteiden ja psykologian nousuun noina vuosina. Yhteiskunta nähtiin rationaalisena yksikkönä, jota voitiin tutkia matemaattisen tai tilastollisen tarkasti. Tästä loogisena seurauksena oli, että katsottiin, että yhteiskuntaa voidaan ohjata järkiperäisesti. Tämän ajattelun äärimmäinen muoto oli kybernetiikan (yksinkertaistaen: mallintamisen soveltaminen yhteiskuntatieteisiin) läpimurto humanistisiin tieteisiin. Vastaavasti historiatiede menetti asemaansa, kun tieteellinen huomio keskittyi siihen olemiseen ja elämiseen, jota parhaillaan elettiin. Vielä tarkemmin: nykyisyys uhkasi kadottaa menneisyyden ja tulevaisuus nykyisyyden!

Uschanov painottaa ajankohdan tieteellisyyden kyllästämää ilmapiiriä. Esimerkkinä hän käyttää Kennedyn murhaa ja vähän sitä ennen tapahtunutta Maarianhaminan lento-onnettomuutta Suomessa. Molempien osalta käynnistettiin tieteellinen analyysi tapahtuneen vaikutuksista hämmentävän nopeasti ottaen huomioon silloisten tekniikoiden alkeellisuuden verrattuna nykyisiin. Uschanov esittää, että ajankohdan ajattelutapaan liittyvällä tutkimuksella (tarkka tieteellinen selvitys) haluttiin osoittaa polttopisteenomaisesti kehityksen mukanaan tuomat mahdollisuudet!

Toisaalta Uschanov esittää näkemyksen, että optimistinen usko tieteen voimaan ei ole kadonnut mihinkään verrattuna 1960-lukuun. En minäkään väitä sellaista. Kysymys on mielestäni siitä, että 1960-luvulla ajan henki oli poikkeuksellisen tiedeluottavaista, jopa niin, että mikään haaste ei tuntunut liian suurelta. Samaan aikaan uskomustiedon oli erittäin vaikeaa murtautua läpi läntisissä maissa (ja Neuvostoliitossa, jossa vallitsi ”sosialistinen tieteellisyys”). Mielenkiintoni kohdistuukin siihen, miksi luottamus tieteelliseen näkemykseen aaltoilee ajan mukana. Muistisopukoista kaivelen Yhdysvaltain presidentin pitäneen 1920-luvun alussa järjettömänä Darwinin oppien kyseenalaistamista. Ei kulunut montaa vuotta, kun joissakin osissa Yhdysvaltoja levisi kulovalkean tavoin uskomusperäinen ajattelutapa.

Mihin optimismi katosi? Siihen yritän vastata Uschanovia soveltuvin osin kompaten seuraavassa blogikirjoituksesssa.

jatkuu…..

"Viidenkymmenen vuoden pessimismi", osat 1 ja 2