Kaivoin kirjahyllystäni esille vanhan, vuonna 1982 ilmestyneen Pentti Sainion kirjoittaman kirjan ”Mitä tapahtui Urho Kekkoselle? Viimeiset vaiheet presidenttinä”. Kirjassa, joka siis on kirjoitettu presidentin jo luovuttua tehtävistään, ja viettäessä eläkepäiviä sairaana (kirjan johdanto on päivätty 11.3.1982), Sainio kertoo yksityiskohtaisesti, mitä kussakin neuvottelu- ym. tilanteessa tapahtui Kekkosen presidenttiyden viimeisinä vuosina ja heti luopumisen jälkeen. Sainiolla on täytynyt olla apulainen kirjoitustyössään, ja tämän apulaisen on täytynyt palvella presidentin henkilökunnassa. Muutoin kirjan kirjoittaminen näin yksityiskohtaisella tasolla olisi ollut mahdotonta. Presidentin adjutanttina aiemmin palvellut Esa Seppänen on vahvistanut, että kirjan kuvaamat työrutiinien yksityiskohdat ovat oikein.
Muistan lukeneeni tuoreeltaan Hesarin arvostelun, jossa kirjaa pidettiin miltei majesteettirikoksena Kekkosta kohtaan. Ihmettelin HS:n kritiikkiä yhtä paljon kuin kirjan dokumentoinnin tarkkuutta. En tiedä Sainion tietolähdettä/tietolähteitä, mutta nyt jos milloinkaan kirjan johdannon viimeisellä lauseella on merkitystä: ”Kiitän niitä henkilöitä, jotka ovat auttaneet tämän kirjan aineistoa kerätessäni”.
Pitäisikö kirjan välittämää kuvaa paheksua? Ei mielestäni, sillä Sainio tarkastelee tapahtumia hyvin objektiivisesti ihmisiä kunnioittaen, totuuden esilletuloa kaihtamatta. Kirjaa ei olisi pitänyt paheksua aikanaan, eikä sitä kannata paheksua edelleenkään. Me olimme tottuneet aikanaan liian salailevaan kulttuuriin. Kun arvioin Jarmo Korhosen kirjan ”Valtataistelu” vastikään (blogikirjoitus nimellä ”Kaksi sairaskertomusta”, niin on todettava, että se, mitä Korhonen kirjoittaa presidentin sairaskertomuksesta, on paljolti kerrottu jo Sainion kirjassa yli 30 vuotta sitten.
Miksi kirjoituksessani on tämä lähtökohta? Siksi, että halusin sanoa sanani siihen, millainen kuva lähimenneisyyden asioista halutaan kertoa jälkipolville. Me arvostelemme ankarasti naapurimaa Venäjän historiankirjoitusta, joka on kiistämättä tarkoitushakuista. Jos 1990-luvulla hetkellisesti tavoiteltiin objektiivisuutta, niin nyt tosiasiat alistetaan uhriksi Venäjän tavoitellun suurvalta-aseman alttarille. Mutta onko meillä itsellämme puhtaat jauhot tässä mielessä. Historiaa kirjoitetaan helposti siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Siksi arvostan suuresti niitä historiankirjoittajia, jotka pystyvät asettumaan oman ajan ajattelutavan yläpuolelle ja näkemään suuret linjat objektiivisuutta tavoitellen.
Kekkosen tapauksessa on pidettävä jyrkästi erossa kaksi asiaa: ihmisen vanhenemiseen liittyvät mahdolliset ja todennäköiset sairaudet ja toisaalta henkilön tehtävä ja asema, jossa vaaditaan täydessä iskussa olemista. Edellinen on täysin luonnollinen vanhenemiseen liittyvä tapahtumasarja, jota tulee käsitellä humaanisti ja kunnioittavasti, mutta jälkimmäiseen pitää suhtautua asianmukaisella kriittisyydellä.
Nyt on muodostunut kaksi puoluetta, Kekkosen elämäntyötä ja saavutuksia viimeiseen saakka puolustavat historioitsijat ja toisaalta Kekkosen perintöön kriittisesti suhtautuvat kirjoittajatahot.
VTT Risto Hauvosen uudessa kirjassa ”Koivisto Kekkosta kaatamassa” luetellaan historioitsijoita ja poliitikkoja, jotka käsittelevät Kekkosen luopumisvaiheita ikään kuin Kekkosen kyky hoitaa tehtäviään olisi romahtanut vasta hiukan ennen hänen luopumistaan presidentin tehtävistä, vaikka sairauskohtaukset (aivoverenkierron häiriöt) pienempinä ja isompina toistuivat tiheään noin 10 vuoden ajan - aluksi toki satunnaisesti, mutta sitten säännöllistyen. Kekkosen työkuntoisuuden puolustajina ovat toimineet mm. Juhani Suomi, Eino Uusitalo, Esa Seppänen, Jukka Seppinen ja Seppo Tiitinen.
Kun tarkastellaan Juhani Suomen Koivisto-kirjoja, on niissä Koivistoon kohdistuvaa asenteellista kritiikkiä kirjojen kuvitusta myöten. Koivisto on lakannut ikääntymisestä johtuen kommentoimasta hänestä itsestään kirjoittavien henkilöiden tekstejä. Mielestäni Koiviston aika ansaitsisi objektiivisemman jälkiarvioinnin. Vielä ei taida olla sen aika. Tässä mielessä Risto Hauvosen kirja "Koivisto Kekkosta kaatamassa" (kirjan nimi on hiukan harhaanjohtava, sillä enemmän siinä on kuvattu Kekkosen taustajoukkojen pyrkimyksiaä kaataa Koivisto) on mielenkiintoinen, koska se antaa monille erilaisille tuosta ajasta kirjoittaneille äänen. Lukijalle avautuu mahdollisuus suorittaa vertailua.
Demokraattisen päätöksenteon kannalta on äärimmäisen tärkeää, että meillä on päädytty kahden presidenttikauden maksimiin. Kukaan ei ole korvaamaton, mutta saattaa olla henkilöitä, jotka haluavat jonkun hahmon olevan korvaamaton.
Kekkosen ympärillä olleet ihmiset eivät suhtautuneet valtion päämiehen työkuntoon tarpeeksi kriittisesti johtuen siitä, että vanhan presidentin ympärille muodostui hovi tai liehittelijöiden joukko, joka otti paljon isommat valtaoikeudet, kuin mitä heille asemansa puolesta kuului. Nämä sanansaattajat pyörittivät omia tarkoitusperiään Kekkosen nimissä.
Kekkonen ei ollut kilpakumppaneita kohtaan tuntemastaan kaunasta vapaa, mutta toisaalta ympäristö käytti häntä hyväkseen poliittisia kilpailijoita vastaan. Esimerkiksi Paavo Väyrynen yritti tehdä kaiken voitavan syöstäkseen Koiviston pääministeri paikalta.
Tänä päivänä on vaikea käsittää, että osa Kekkosen lähipiiristä omaksui presidentille hänen puolestaan ”ikuisen” presidentin roolin vähän samaan tyyliin kuin Neuvostoliitossa, jossa johtajat hallitsivat kuolemaansa saakka. Kysymys on enemmästäkin. Maan isän rooli oli niin sitkeässä, että Kekkosen seuraajaksi pyrkivän ihmisen pyrkimyksiä tulkittiin epäreilun kielteisesti. Ilmeisesti ainoastaan se olisi ollut suotavaa, että presidentillä olisi ollut ”kruununprinssi”, jonka hän itse olisi nimennyt tehtäviensä jatkajaksi.
Kekkosella olikin kruununprinssi – Ahti Karjalainen – mutta hän musertui pitkän odotuksen paineessa. Lopulta hän oli pelkkä kuori, jonka sisällä möyrysivät ihmiset, jotka ajoivat lähinnä omaa etuaan. Ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun valtakunnan voimahahmo tai hänen taustajoukkonsa ensin nostavat jalustalle seuraajaehdokkaan ja sitten leikkaavat siivet tältä samalta ehdokkaalta. Yhtäkkiä tämä kyseinen henkilö näyttää arvostetun seuraajan sijasta pyrkyriltä.
Mikä oli Neuvostoliiton rooli näissä historian vaiheissa? Jälkipolville jäävät reaalipoliittiset faktat: Neuvostoliitto yritti Viktor Vladimirovin johdolla saada Ahti Karjalaisen presidentiksi Kekkosen jälkeen, mutta kun Suomen kansa oli ”päättänyt näyttää”, luopui Neuvostoliitto nopeasti fiksoitumasta ”projekti Karjalaiseen”
Oleellista tässä on, että osa johtavista poliitikoista (K-linjalaiset, taistolaiset ja osa muista) yrittivät luoda kuvan, että ulkopolitiikka – Neuvostoliiton paineen alla – oli aniharvojen hallittavissa ja virheet presidentin valinnassa tulisivat koitumaan kohtalokkaiksi Suomelle.
On selvää, että Neuvostoliitto yritti ajaa Karjalaisen avulla omaa etuaan niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ymmärsi realiteetit varsin nopeasti ja sopeutui tilanteeseen.
Itse kuva noiden päivien historiasta ei näytä syvenevän, se vain muuttuu yksityiskohtaisemmaksi. Kirjoja voidaan myydä hyvinkin pieniä uusia nyansseja valaisemalla. Pentti Sainion kirjan antama kuva ei ole paljonkaan tarkentunut, mutta ihmisten muisti ei kiivaassa elämänmenossa riitä palauttamaan mieliin kauan sitten kirjoitettuja totuuksia, niinpä sama tarina voidaan kertoa yhä uudelleen ja uudelleen.
Kenen on historia, ja kenelle sitä kirjoitamme? Ehkä kysymys on edunvalvontataistelusta edesmenneiden ja tehtävistään luopuneiden puolesta. Tärkeintä on säilyttää legendan jälkimaine kriittisen ja objektiivisuuteen pyrkivän henkilöhistorian sijasta.
Jos siis historiankirjoitus alistetaan hegemonioiden väliseksi taisteluksi, niin mikä jää objektiivisuuteen pyrkivän historiakirjoituksen rooliksi? Sitä sopii kysyä. Hyvä yleissivistys on paras ase vääristelyjä ja subjektiivisesti esitettyä näkökohtia vastaan. Sen puolesta Suomessa on taisteltu, mutta taistellaanko enää? Kiinnostaako ihmisiä etsiä totuuden jyviä vai antautua viihteen edessä lempeiksi kaiken roskan omaksuviksi laumasieluiksi?