Helsingin Sanomissa oli 31.12.2011 laaja artikkeli tuloerojen repeämisestä: ”Rikkain kärki karkasi”. Jutussa on paljon hyvää erittelyä, mutta myös useita puolitotuuksia ja huitaisuja, joita seuraavassa kommentoin.
Keskityn pääosin juttukokonaisuuden Tausta-osioon. Jutussa viitataan aivan oikein hyvätuloisten veroalennusten alkaneen Reaganin presidenttikaudella. Edelleen todetaan, että ”uudistuksessa hyvätuloisten korkein marginaalivero pudotettiin pitkälti verotuntija William A. Niskasen (!) oppien mukaisesti 70,1 prosentista 28,4 prosenttiin samalla, kun veroja kerättiin laajalti kaikkialta. Teon arveltiin lisäävän taloudellista toimeliaisuutta ja ehkäisevän veronkiertoa, niin kuin kävikin”.
Mitenkähän on ? Taloudellinen toimeliaisuus saattoi lisääntyä hetkeksi, mutta pitkällä aikavälillä Reaganin ohjelmalla oli tuhoisat vaikutukset USA:n talouteen. Kun uusliberaalien oppeja alettiin toteuttaa myös muualla maailmassa tuho laajeni saavuttaen nykyisen finanssikriisin mittasuhteet.
Viittaus taloudelliseen toimeliaisuuteen joutuu omituiseen valoon, kun todetaan USA:n budjettivajeen kolminkertaistuneen Reaganin aikana. Samaan aikaan käynnistyi 30 vuotta kestänyt keski- ja pienituloisten palkkojen ”jäädytys”. Ne eivät todellakaan ole nousseet juuri lainkaan reaalisesti tänä aikana ! Kokonaisvelka kolminkertaistui ja kauppavaje nelinkertaistui. Myös sotilasmenot kaksinkertaistuivat. Vielä on todettava, että Reaganin aikana käynnistettiin sääntelyn purkutoimenpiteet, jotka kokonaisuudessaan (Clintonin ja Bush nuoremman niitä jatkaessa) johtivat osaltaan nykyiseen finanssikatastrofiin.
Yhteenvetona voisi todeta, että kasvua saatiin aikaan velkataloudella. Alijäämistä ei pitänyt välittää, koska veronalennenusten seurauksena talouden dynamiikan piti poistaa alijäämät myöhemmin. Ylläolevaan viitaten mitään tällaista ei tapahtunut. Kuten useasti käy velkatalouden hintalapppu lankeaa maksettavaksi kauan sen jälkeen, kun velkatalous on käynnistetty. Pitäisi muistaa yksinkertainen pääsääntö: kun verotuloja alennetaan, alenevat valtion tulot ! Tästä on olemassa poikkeussääntö, jonka mukaan verotaulukkoja alennettaessa verotulot lisääntyvät. Mutta tämä viimemainittu toimii vain äärimmäisen kireän verotuksen voimassa ollen. Yhdysvalloissa poikkeussäännöstä tehtiin pääsääntö ! Ja niin on tehty monessa muussakin maassa.
Tausta-jutussa viitataan William A. Niskaseen Reaganomicsin taloustieteellisenä kummisetänä. Paljon tärkeämpi on taloustieteilijä Arthur Lafferin rooli. Nimenomaan hän piirtäessään kuuluisan Lafferin käyrän (Arthur Laffer piirsi sen lounaspöydässä servettiin !) pyrki osoittamaan, että verotus Yhdysvalloissa ei ollut optimaalista olemassa olevalla verokäyrällä. Sitä piti rukata keveämpään suuntaan ja siten saada parempi verokertymä (vero-optimi). Juuri Lafferin käyrä viitoitti suunnan kohti populistista veronkeräyskäytäntöä ja oli siten aiheuttamaasa tilanteen, joka nyt on nähtävissä kaikessa räikeydessään (Yhdysvaltain liittovaltion menotaso on vuonna 2011 luokkaa 4000 miljardia dollaria ja tulotaso luokkaa 2500 miljardia). Ja taas haetaan korotusta velkakattoon.
Jutussa viitataan George Bush nuorempaan ja hänen verohelpotuksiinsa rikkaille. Näin kävi. Mutta on syytä eritellä, mitä todella tapahtui. Ja nyt tullaan nykyisen finanssikriisin ytimeen. Pieni historian kertaus on tässä paikallaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1963 Yhdysvaltain ylin margiaaliverio oli 91-92 prosenttia ! Siitä se laski 1970-luvulla noin 70 prosenttiin, kuten jutussa mainitaan. Sitten tuli Reaganin veto 28 prosenttiin. Bill Clinton korjasi ylintä marginaaliveroa 39 prosenttiin (saaden aikaan parin vuoden ajaksi Yhdysvaltonen viime vuosikymmenien ainoat ylijäämävuodet budjettiin !) Mitä teki Bush nuorempi ? Hänen olisi pitänyt jatkaa Clintonin veronkorotusohjelmaa, sillä varaa olisi ollut. Bush ja republikaanit eivät sitä tietenkään tehneet, vaan ylintä marginaaliveroa laskettiin 35 prosenttiin. Laki saatiin aikaiseksi vain tilapäisesti demokraattien ankarasti vastustaessa. Väliaikainen laki päättyi vuoden 2010 lopussa , josta demokraattien ja republikaanien raivokkkaan riitelyn jälkeen päädyttiin jatkamaan 35 prosentin verokantaa tilapäisesti (!) vuoteen 2013.
Bush keskitti huomionsa ns. omistajuusyhteiskuntaan, joka on tunnettu uusliberaalien ideologian mukainen ajatus. Sen mukaan köyhien amerikkalaisten piti nostaa omistusasumisen tasonsa 50 prosentista 75 prosenttiin (mikä oli valkoisen enemmistön keskitaso). Bush asetti tavoitteeksi vuoden 2010. Siihen mennessä piti tuottaa 5,5, miljoonaa omistusasuntoa köyhille. Miten päästä tähän ? Bush päätti tukea köyhiä käsirahatuella (American Dream Downpaymet Act 12/2003) ja tuli samalla houkutelleeksi työttömät, lukutaidottomat ihmiset velkarahalla asunnonomistajiksi. Tämä aiheutti valtavan sysäyksen subprimelainoille, jotka tuhosivat laajalti talouden perustuksia sekä USA:ssa että lainojen arvopaperistamisen seurauksena myös Euroopassa.
Mitä tapahtui ? Sen sijaan että Bush olisi lähtenyt kaventamaan tuloeroja hän lähti ”kaventamaan” omistuseroja kodinomistajuusohjelman (homeownership) avulla. Tuloerojen kaventaminen ei käynyt päinsä uusliberaalien oppien mukaan. Sen sijaan hän saattoi velkavankeuteen miljoonat amerikkalaistaloudet. Tuloerojen kaventaminen olisi pitkällä aikavälillä voinut oikeasti toteuttaa amerikkalaisen omistusasuntounelman. On selvää, että tuloerojen kaventamisen tulisi olla pääagenda. Nyt on köyhiä avitettu velkaantumaan omistusasumisunelman takia kaikkialla läntisessä maailmassa. Nykykriisin keskeinen käsite on omistajuus (ownership).
Tietenkin on paljon muitakin syitä, jotka ovat johtaneet valtioiden velkaantumiseen. Onnettoman alhainen pääomaveroprosentti (15 %) ja aivan liian anteliaat verovähennysoikeudet ovat olleet omiaan aiheuttamaan lovea Yhdysvaltain liitovaltion budjettiin. Erikseen ovat vielä globaaliin kilpailukykyyn liittyvät seikat, joiden seurauksena Yhdysvaltain teollisuuden osuus BKT:stä on vajonnut lähelle 10 prosenttia.
Jutussa viitataan Herald Tribunen laskelmaan, että Reaganin verotasoilla USA voisi lakata velkaantumasta. Epäilenpä. Yleensäkään tällainen jälkiviisastelu ei ole hedelmällistä. Selvää kuitenkin on, että ainoa keino päästä 40 % budjettivajeesta on korottaa veroja kauttaaltaan pitkäaikaisella ohjelmalla (10 vuotta !) ja aivan erityisesti rikkaiden veroja. Samalla aikataululla pitäisi pistää teollisuuden kilpailukyky kuntoon. Yhdysvaltain liittovaltion rahoituksen ongelmat ovat tulopuolen ongelma. Leikkauksilla niitä ei poisteta.
Jutussa viitataan valtiovarainministeriöön ja todetaan, että jos ”hyperrikkaita yrittää verottaa, he muuttavat toisaalle”. Kukahan tämän on todistanut ? Vai pitäisikö todeta, että raukat vain menköhön merten taa. Tällaisilla verukkeilla valtiontalouden alijäämät saadaan kyllä kasvamaan. Jos Euroopassa on vielä vähänkin järkeä, niin kaikkialla joudutaan veronkeräystalkoisiin ja näinhän on jo käymässä. Veroparatiiseihin tulee soveltaa vaikkapa Yhdysvaltain oppeja, joista Suomikin näyttää saavan osansa !