Presidenttiehdokas Niinistö on ottanut Osakesäästäjien Keskusliiton Viisaassa Rahassa kantaa keynesiläisyyteen. Ja nimenomaan niin, ettei keynesiläisyys toimi käytännössä. Tämä vaatii tarkentavia kommentteja.
Viittaus tehdään jutussa, jossa Niinistö varoittelee rikkaita nousevista veroista johtuen nykyisestä taantuman uhasta. Hän siis kannattaa veronkorotuksia, mutta ei keynesiläistä elvytystä. Niinistö perustelee mielipidettään jutun mukaan sillä, että ”keynesiläisyys kiinnostaa vain vaikeina aikoina”. Lisäksi hän toteaa, että ”keynesiläisyys johtaa hyvinä aikoina tehtäviin virheisiin”.
Mitenkähän on ? Että hyvinä aikoina tehtävät virheet johtuvat keynesiläisyyydesta ? Tuntuu siltä, että puurot ja vellit ovat menneet sekaisin.
Pieni historian kertaus on paikallaan. Kun Suomen lama iski 1990-luvun alussa vallitsi kaikkialla länsimaissa keynesiläisyyden vastainen henki. Oli vallinnut jo 1980-luvulta lähtien. Muistan kuinka vanhalla VHS-videolla (1992 ?) on nauhoitettuna keskustelu, jossa sen ajan johtavat pankkimiehet ja -naiset (Hämäläinen, Korhonen…) keskustelivat talouden tilanteesta. Oli todella niin, että keynesiläisyydelle tuolloin lähinnä naureskeltiin. Ainoa, joka vielä huusi keynesiläisyyden perään oli Esko Seppänen.
Silloin väitettiin, että Suomen velkaantuminen ulkomaille oli elvytystä. Ei keynesiläisyydessä tästä ole kysymys! Velkaa otettiin valtion kassavajeeseen miljardikaupalla. Oli pakko, koska verotulot vähenivät. Tässä ei kuitenkaan ollut kysymys ”elvytyksestä” siinä mielessä, että olisi panostettu esimerkiksi infrastuktuurin parantamiseen ja muihin työllisyyttä lisääviin toimenpiteisiin. Verotuksen kiristämisen lisäksi leikattiin rankasti julkisia menoja. Hyvin monet ovat sitä mieltä, että näillä toimilla syvennettiin lamaa. Allekirjoitan tämän väitteen. Elvytyksen puuttuessa ja leikkausten jyllätessä työttömyys kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin. Miksi ei elvytetty ? Todennäköisin syy oli se, että päättäjät katsoivat laman tuhonneen oikeasti hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia. Katsottiin, että lama jättää pysyvän jäljen toimeentuloomme. Virallisluonteisen kannan mukaan meillä ei ollut varaa elvyttää.
Tämän päivän näkökulmasta silloin saavutettu 60-70 prosentin velkasuhde bkt:hen tuntuu vaatimattomalta suhteutettuna kriisin syvyyteen. Elvytysvaraa olisi ollut mielestäni huomattavasti. Kun ei elvytetty oli tuloksena kestotyöttömyys. Jälkikäteen voidaan myös todeta, että Suomen toipuminen lamasta oli poikkeuksellisen tehokasta. Seurasi seitsemän lihavaa vuotta 1994-2000 ja senkin jälkeen kasvu jatkui voimakkana lähes yhtäjaksoisesti vuoteen 2008 saakka. Mutta työttömyys laski kiduttavan hitaasti verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, joka käytti elvytysasetta tehokkaasti.
En torju Niinistön ehdotusta veronkorotuksista. Ne ovat välttämättömiä. Verojen korotukset eivät ole kuitenkaan vaihtoehto elvytykselle. Mielestäni täsmäelvytys on paikallaan. En missään tapauksessa hyväksy ajatusta, että ”elvytysvaraa ei ole”, kuten monet väittävät. Sanon tämän tietäen, että velkaantumisessa lähestytään pikkuhiljaa 60 prosentin rajaa suhteessa bkt:hen. Huonoista vaihtoehdoista on kuitenkin valittava – ei kuitenkaan parasta – vaan vaihtoehtojen yhdistelmä.
Useimmat läntiset valtiot ovat enemmän tai vähemmän elvyttäneet meneillään olevassa kriisissä. Näin keynesiläisyys on osin palannut käytännön politiikkaan. Ongelmana on ollut se, että elvytys - velkaantumisen pelossa – on ollut liian vaimeaa ja liian lyhytkestoista. Osin tähän on tietenkin vaikuttanut se, että valtiot ovat kasanneet pohjalle velkavuoren jo korkeasuhdanteen aikana. Elvytyksen vaikeuskerrointa on näin lisätty tuntuvasti. Virheellistä talouspolitiikkaa !
Niinistö ottaa esille paradoksin, joka on vaivannut talouspolitiikkaa. Jos vaikka elvytys taantumassa onkin hyväksytty niin korkeasuhdanteessa on unohdettu keynesiläisyyden toinen puoli eli säästäminen. Viime mainittuun vedoten Niinistö tyrmää koko keynesiläisyyden. Ei ole kuitenkaan teorian vika, jos todellisuudessa unohdetaan säästäminen ylikuumenemisvaiheessa! Se on noudatettavan politiikan vika. Yhdysvaltain politiikka 2000-luvun alussa oli kaikkea muuta kuin keynesiläistä. Se oli anti-keynesiläistä: säästäminen unohdetiin karkeasti korkeasuhdanteessa.
Tehokkaimmillaan elvytys oli 1930-luvun Yhdysvalloissa. Rooseveltin New Deal oli historian tunnetuinta elvytystä. Kääntäen elvytys osoitti tehonsa, kun siitä - liian aikaisin - vuonna 1937 luovuttiin velkaantumisen pelossa. Työttömyys räjähti vajaassa vuodessa 17 prosenttiin. Sen jälkeen elvytettiinkin oikein kunnolla, kun syttyi toinen maailmansota.
On äärimmäisen tärkeää, että korkeasuhdanteen kiihkeimmällä hetkellä vihelletään peli poikki. Tämä kuitenkin juuri jätetään tekemättä. Ja siihen Niinistökin viittaa. Tätä taantumaa edeltänyt korkeasuhdanne (kiinteistömarkkinoiden ylikuumeneminen USA:ssa, Islannissa, Tanskassa, Irlannissa, Englannissa ja Espanjassa) on karmea esimerkki siitä, kuinka boolimaljaa ei maltettu viedä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan. Meillä esim. Björn Wahlroos onkin sitä mieltä, että kun kuplaa ei voida etukäteen tunnistaa (!) ei sitä vastaankaan voi taistella. Miten matalamielistä !
Säästämis-elvytyskeskustelussa kaikkien tärkeintä olisi puuttua asioihin silloin, kun taloudella alkaa mennä lujaa. Silloin olisi edistettävä säästämistä. On todennäköistä, että Niinistö viittaa juuri tähän. Kriittinen kohta meneillään olevan kriisin osalta olivat vuodet 2000-2006 (Yhdysvallat!). Sitä ennen toki oli luotu mekanismit, joilla laissez-fairia edistettiin (esim. Glass-Steagall Actin purku, USA/1999). Tulisi ymmärtää, että säästäminen ja kuluttaminen eivät ole toistensa vihollisia. On todennäköistä, että säästäjillä on eniten rahaa myös kuluttamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti