Kun seuraa talouspoliittista keskustelua tulevat väistämättä vastaan käsitteet ”ahneus” ja ”kateus”. Niillä ei yleensä haluta aloittaa keskustelua, vaan niiden avulla pyritään lopettamaan keskustelu: ”kateellinen olet !” ja ”eiköhän kaiken takana ole ahneus”. Näiden kommenttien jälkeen voidaankin yleensä lähteä kaljoille.
Mitenkähän on ? Olisiko sittenkin syytä perata näitä melko vulgääreja ja banaaleja käsitteitä ? En lähde tässä erittelemään ahneutta käsitteena kovin pitkälle. Totean sen yleensä määritellyksi siten, että ihminen haluaa jotain ”kärkkäästi, kyltymättä, ylettömästi”.
Aloitetaan vaikka ahneuskäsitteen historiasta. Edesmennyt Chalmers Johnson johti käsitteen - nyt puhutaan nykyhistorista - aina 1850-luvulle asti todeten, että juuri silloin alettiin Yhdysvalloissa opettaa ihmisille, että jokainen on oman onnensa seppä ja kaikkien kannattaa maksimoida voittonsa ja repiä tuohta niin paljon kuin ikinä kerkiää. En kiistä tätä ajoitusta. Tuoreempi lähtökohta on Milton Friedmanin ajattelu 1970-luvulla. Tämä uusliberaaliksi leimattu mies - joka oman ilmoituksensa mukaan oli kuitenkin pelkkä liberaali - innosti ihmisiä ahneuteen. Hänen oppiensa mukaanhan jokaisen tavoitellessa parasta mahdollista taloudellista tulosta saavutettiin kaikkien yhteinen taloudellinen onni. Eräässä youtube -videossa Milton Friedman väittää kaikkien ihmisten olevan ahneita. Hän nauratti yleisöään totemalla, että ”tietenkin jokainen sanoo, etten minä taikka sinä ole ahne” , mutta lisää sitten, että ”yleensä vaan kaikki olemme ahneita.” Useat johtavat ahneuskäsitteen positiiviseksi koetun merkityksen juuri Friedmaniin.
Friedmanin ajattelun onttous paljastuu kuitenkin, kun hän edellä mainitussa youtube-videossa toteaa, että Einsteinin tieteelliset saavutukset johtuivat hänen ahneudestaan. Mikään, mitä olen lukenut Einsteinista ei viittaa tähän. Friedmanilta puuttuu käsite ”omistautuminen” ilmeisesti kokonaan. Meillä on varmaan lukematon määrä ihmisiä, jotka omistautuvat perheelleen, työlleen tai harrastuksilleen. Eikä tässä yhteydessä kannata korostaa ahneutta. Eiköhän Einsteinkin omistautunut perusteellisesti tieteelliselle työlleen ilman, että sitä tarvitsee nähdä ahneutena.
On vaarallista lähteä korostamaan ahneutta trendinomaisesti, koska se johtaa siihen, että ihmiset alkavat pitää ahneutta ihmisluontoon kuuluvana väistämättömänä elementtinä. Sillä tehdään ahneus täysin hyväksyttäväksi jokapäiväiseksi kanssakäymisen muodoksi. Saatan olla naivi, mutta en usko tähän reseptiin ihmisten välisessä yhteydenpidossa. Silmiinpistävän ahneeseen ihmiseen suhtaudutaan edelleen torjuvasti.
Varsinkin rahamarkkinoilla ahneus on kuitenkin omaksuttu hyväksyttäväksi osaksi käyttäytymismallia. Tämä liittyy osittain uusliberaaliin ideologiaan sanokoon Milton Friedman mitä haluaa. Tutkimuksissa on todettu, että rahan himo ja kokaiinin käyttö vaikuttavat aivojen samaan osaan. Ehkä onkin liian lievää käyttää sanaa ahneus rahamarkkina-ahnehtijoista ja puhua mieluiten himosta - rahan himosta.
Miksi sitten en haluaisi käyttää ahneuskäsitettä yleisluontoisesti ? Siksi, että toivoisin esim. rahamarkkinoilla tapahtuvaa toimintaa käsiteltävän huomattavasti analyyttisemmin. Arkisessa puheessa on ymmärrettävää, että käytetään ahneusilmaisua, mutta syvällisemmin puhuttaessa tarvitaan kyllä tarkempaa eritte-
lyä.
Ahneus näyttää liittyvän erityisesti talouden ylikuumenemisvaiheeseen. Taloustieteilijä Robert Shiller on nimennyt erään kirjansa talouden ylikuumenemisvaiheen mukaisesti ”Irrational Exuberance” (järjetön kohtuuttomuus). Ahneuteen liityy siis järjetön kiihko. Kaikki talouden kuplan kehittymiseen liittyvä kritiikki kielletään: ”Kun kerrankin menee, niin annetaan mennä”. Björn Wahlroosin mielestä kuplaa ei voi tunnistaa etukäteen, vaan vasta sitten, kun se on puhjennut. Kääntäen tämä johtaa siihen, että kuplaa ei voi myöskään torjua. Eikö tässäkin ajattelussa ole ahneuden henki mukana: otetaan noususuhdanteesta kaikki taloudellinen hyöty irti piittaamatta siitä, mitä kuplan puhkeaminen tuo tullessaan. Sitä paitsi kuplan puhkeamistakin voi käyttää hyväksi.
Säästäminen saattoi joskus olla hyve, mutta talouden nousukiidossa se näyttää olevan pahe. Kaikki Keynesin kultaiset ohjeet unohdetaan.
On myös esimerkkejä, jossa suurpankin pankinjohtaja yrittää selvittää ahneuttaan jumalan hänelle antamalla tehtävällä (Lloyd Blankenfeld, Goldman Sachs: ”God’s Work”).
Paradoksaalisesti ahneuden kehittymisen yksi syy on voinut olla esimerkiksi ylikireäksi koettu verotus, jota ei ole onnistuttu perustelemaan kansalaisille. Tämä on joissakin tapauksissa aiheuttanat vastareaktion, jossa verotusta on kevennetty niin rankasti, että julkiset menot ovat jääneet kattamatta. Saavutetusta edusta on sen jälkeen haluttu pitää kiinni ehdottomasti ja rahamarkkinat ovat lobanneet jokaista pyrkimystä vastaan, jolla perustellaan verotuksen uudelleen kiristämistä. Rahat on haluttu pitää itsellä saavutettuna etuna.
”Lafferin käyrä” on tunnettu taloustieteen professori Arthur Lafferin ideoima kuvaaja, jolla on pyritty perustelemaan viime kädessä ahneutta. Sehän tehtiin pääasiassa propagandistisista syistä perustelemaan sitä, miksi verotusta pitää alentaa. Käyrällä haluttiin osoittaa, että verotuksen optimaalinen taso on alhaisempi kuin mitä oli voimassa oleva verotuksen taso.
Ahneutta on perusteltu trickle-down -käsitteellä. Verotuksen avulla rikkaille ohjattu käteinen ikään kuin valuisi alas ”talouden lakien mukaan”. Tätä uusliberaalia huiputusta käytetään yleisesti hyvin toimivan talouden perusteena, vaikka kysymys on pelkästä ahneudesta. Raha ”valuu” vain yhteen suuntaan, ylöspäin.
Ahneuden äärimuotona voidaan pitää ”ahneuskilpailua”. Runsaat lisätulot bonuksina, optioina ym. eivät tee tyytyväiseksi, vaan pelkästään kiihottavat lisäsaalistukseen. Rikkaiden keskinäinen kilpailu saa joskus hullunkurisia piirteitä. Palkitussa TV-dokumentissa Inside Job rikkauskilpailu sai räikeitä piirteitä. Siitä on tullut ikään kuin ihmisarvon mitta.
Amerikkalainen T-kutsuliike vetoaa kansakunnan perustajaisiin, jotta valtio pidettäisiin mahdollisimman pienenä. Lausumattomana tavoitteena on ohjata mahdollisman paljon rahaa yksityiseen kulutukseen julkisen kulutuksen sijasta. Tämä onkin helppoa, koska kaikki yhteiskunnan puuttuminen leimataan sosialismiksi.
Subprimekriisin yhteyteen muodostunut ahneusketju on silmiinpistävän räikeä: jokainen ketjuun osallistunut nappasi osuutensa (broukkeri, tämän työantajapankki, varjopankki, luottoluokitusyhtiö, vakuutusyhtiö…). Ja periaatteessa kaikki valui asuntojen hintaan. Asuntojen hinnat eivät voineet nousta loputtomiin, niinpä tapahtui romahdus. Siinä vaiheessa rahat oli kuitenkin jo jaettu.
Rahamarkkinoiden voitto tiedemaailmasta näkyi myös ahneutena. Ei kannattanut pyrkiä syöpätutkijaksi, kannatti siirtyä finanssimaailmaan, jossa palkkiot olivat monin- tai moninkymmenkertaisia.
Raha-ahneuden kerryttäjä on usein laillinen tai laiton pyramidihuijaus. Koko nykyinen finanssikriisi on eräänlaista pyramidihuijausta. Voittajien määrä on säädelty optimaaliseksi. Kaikki ei voinut mennä yhdelle, niinpä voittajien joukko pidetään kohtuullisen kokoisena.
Myös julkinen sektori on esimerkiksi Kreikassa osoittautunut ahneuden lähteeksi. Nimellisesti Kreikassakin tavoiteltiin hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta käytännössä järjestelmästä kehittyi hyväksikäyttöjärjestelmä. Yhteiskunnan palkolliset repivät systeemistä niin paljon rahaa kuin mahdollista.
Ehkä nämä rikkaat, jotka ovat julkisuudessa asettuneet liian suuria palkkioita vastaan, ovat myös parhaita ahneuden torjujia. Aika näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti