Tulevaa on tunnetusti vaikeaa ennustaa. Kun tulevaisuus muuttuu historiaksi, voidaan suorittaa tarkistuksia ja ne eivät yleensä suosi ennustajaa. Yleensä maine nousee, kun ennustaja saa jonkin yksityiskohdan oikein, mutta seuraavien ennustusten osumatarkkuudesta sitten yleensä vaietaan….. Yritän seuraavassa valaista Yhdysvaltain ulkopolitiikan mutkia toisen maailmansodan päättymisestä Afganistanin sotaan ja edelleen lähitulevaisuuteen.
Aloitan kylmän sodan alkuvuosista.
George F. Kennan toimi Yhdysvaltain Moskovan
suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu
paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” sekä sitä
seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947.
Tarkastelen seuraavassa Kennanin ennustuksia sodan
(2. ms.) jälkeisestä ajasta. Kennan tuntui edustavan opiskeluaikoinani varsin
ortodoksisia näkemyksiä (lue: Kylmän sodan konna oli Neuvostoliitto) länsi vastaan
itä -asetelmassa. Vuosien varrella Kennanin maine objektiivisena pohdiskelijana
on kasvanut.
Kennanin viesteihin sisältyi politiikkaehdotus,
jolla tuli olemaan kauaskantoinen merkitys Yhdysvaltain noudattamaan
strategiaan. Policy of Containmentista
(hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50
vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen
totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Asia ei ollut kuitenkaan tällä selvä. Miltei
välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko
patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista
varustautumista?
Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan
läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja
ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa
Policy of Containmentia sovellettaessa.
Itse asiassa Nitzen johtama komitea vuoden 1950 loppuraportissa
kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan
laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla
maailmassa. Tämä ajattelu ohjasi amerikkalaisten strategista ajattelua pitkälle 1960-luvulle ja vielä senkin jälkeen, osin nykypäivään saakka.
Kennan hävisi taistelun ja oli siitä katkera myös
Nitzelle. Jälkikäteen ajatellen sympatiani on Kennanin puolella: monissa kylmän
sodan konflikteissa oli kysymys muusta kuin sotilaallisen voiman kaksinapaisesta
kylmän sodan opin toteuttamisesta. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että
Yhdysvaltain tiedustelupalvelu, CIA liioitteli rankasti Neuvostoliiton voimaa.
Tämä suosi sotateollisuuskompleksia, Military Industrial Complexia, jolle
riitti rahaa tuhlattavaksi saakka.
Yhdysvallat loi modernin version kolonialismista (se
vastusti vanhaa ranskalaista, englantilaista, espanjalaista ja portugalilaista
kolonialismia), eräänlaisen
tukikohtaimperialismin, jolla se valvoi etujaan kaikkialla maailmassa ilman,
että alisti alueita siirtomaiksi. Tukikohtia on ainakin 750.
Kennanin opista kehitelty - sotilaalliseen
kommunismin vastaisuuteen tähtäävä – ”Trumanin oppi” oli tarkoitettu yhdeltä
osin Yhdysvaltain sisäpolitiikan välineeksi. Näin toimittiin juuri Kennanin
ajatusten vastaisesti: käynnistettiin suuri Neuvostoliiton vastainen pelkoon
perustuva mccarthylainen kampanja.
::::::::::::::::::::::::::::::::
Helsingin Sanomissa oli 23.8.2021 Pekka Mykkäsen
artikeli ”USA lopetti maailmanpoliisin
roolinsa, hetkeksi”, jossa hän
tarkastelee pitkällä aikajänteellä Yhdysvaltain ulkopolitiikan vaihteluja tarkastelunäkökulmana
aika Afganistanin nykytilanteesta
taaksepäin. Pyrin seuraavassa käsittelemään Mykkäsen kanssa samaa asiakokonaisuutta,
mutta hieman eri lähtökohdista.
Otsakkeella viitataan siihen, että Yhdysvallat pyrki
ja pääsi toisen maailmansodan jälkeen maailman johtavaksi valtioksi kahdella
tapaa, valtapoliittisessa mielessä ja tavassa
puolustaa demokratiaa. Sen nykyinen vastapeluri Kiina taas pyrkii johtoon myös
valtapoliittisessa mielessä, mutta sen sijaan se ei välitä, millainen yhteiskuntajärjestelmä vallankäytön kohteessa vallitsee.
Autoritaarisesti johdetut maat ovat vastustaneet Yhdysvaltain
vientituotetta nimeltä liberaali demokratia. Diktatuurin korvaaminen
demokratialla on äärimmäisen vaikea tehtävä niin kuin on nähty Irakissa,
Afganistanissa, Libyassa ja monissa muissa maissa. Sen sijaan, että olisi
onnistuttu viemään amerikkalaisia arvoja ja ihanteita, tuotettiin tosiasiassa
epäonnistuneita valtioita ja terrorismia. Samalla Yhdysvallat sitoutui (tai
sidottiin vastentahtoisesti) suojelemaan kehittyvien maiden usein epäsuosittuja
hallituksia kaikkialla maailmassa. Tämä merkitsi lisää turvallisuustakeita epädemokraattisesti
johdetuille valtioille. Niitä jouduttiin antamaan, jotta asetetut tavoitteet Yhdysvaltain
etujen puolustamiseksi toteutuisivat. Suojellut maat eivät tunteneet
kiitollisuudenvelkaa Yhdysvalloille, vaan päinvastoin käyttäytyivät auttajiaan
kohtaan itsekkäästi omia etujaan ajaen.
Yhdysvaltain kannalta viheliäinen
tilanne, kertakaikkiaan.
Miten monta kertaa amerikkalainen norsu onkaan
tunkeutunut vieraaseen kulttuuriin - ja olohuoneisiin - omaa ylevää - tai vastenmielistä
- demokratiaansa tuputtaen! Jotkut, kuten George F. Kennan, oivalsivat tämän, mutta hän oli väärä ihminen olemaan
oikeassa.
Demokratian
voinee juurruttaa vain pitkäjänteisellä työllä, jossa maan aineelliset
ja henkiset rakenteet ovat valmiit vastaanottamaan uutta kansanvaltaista ajattelua.
Kennan vaikutti voimakkaasti omiin näkemyksiini
kylmästä sodasta ja ehkä tämänkin päivän konflikteista. Hän painotti
diplomaattista painetta asioiden eteenpäinviemiseksi. Kennan oli epäilemättä
amerikkalainen patriootti, mutta hänen ajattelunsa oli liian rakenteellista - sanoisin liian
viisasta - yksioikoiselle amerikkalaiselle ajattelutavalle.
Kennan vastusti Vietnamin sotaa ja Yhdysvaltain
interventioita arabimaailman eri kohteisiin. Hän varoitti, että Yhdysvaltain
historia opetti, että sotia käynnistettäessä mentiin (ja mennään) eri sotaan
kuin mistä tullaan lopulta ulos. Kun Kennan (1904-2005) rullatuolissa
100-vuotiaana kertoi näistä ajatuksistaan nykyjohtajille, voitiin ne tietenkin
sivuuttaa (kuten George Bush nuorempi sivuuttikin), mutta niiden viiltävää
realistisuuden tajua ei voida sivuuttaa.
Kylmässä sodassa Kennan olisi halunnut eroon
dogmaattisesta ja moralistisesta Yhdysvaltain ulkopoliittisesta linjasta (jota
hän kuvasi primitiiviseksi) ja olisi halunnut korvata sen realistisemmalla
poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen perustuvalla otteella. Kennanin
ajattelulla kylmästä sodasta olisi voinut tulla selkeästi miedompi.
Historia jatkuu tässäkin suhteessa. En voi välttyä
ajattelemasta, että nitzeläinen sotilaalliseen doktriiniin perustuva
ajattelutapa on ohjannut amerikkalaisten toimia kylmän sodan päättymisen
jälkeenkin. Tässä mielessä vuosi 1989 (tai vuosi 1991) ei ole paradigman
muutos, vaan melko tavanomainen sauma menneen ja tulevaisuuden välillä.
:::::::::::::::::::::::::::::
Pekka Mykkäsen pitkässä artikkelissa juostaan kokoon
USA:n ulkopolitiikan vaihtelut koko sen
itsenäisyyden ajalta. Itse näkisin lähtöpisteenä tarkastelulle mieluummin toisen maailmansodan
jälkeisen ajan, kuten edellä käy ilmi. Kysymys on ajallisen yhteyden lisäksi
sodan jälkeisistä poliittisista voimasuhteista.
Yhdysvallat on omaksumassa periaatteen, jossa se ei enää pyri muuttamaan Afganistania
demokratiaksi. Bidenin johdolla Yhdysvallat kiinnittää jatkossa enemmän
huomiota terrorismin torjuntaan ja suurvaltakilpailijoihinsa Kiinaan ja
Venäjään. Onko ajattelulla pidempiaikaisempaa kantopintaa jää nähtäväksi. USA:n
liberaalin demokratian lähetystehtävä on näkynyt lähihistoriassa selkeimmin George
Bush nuoremman politiikassa. Hän lausui käymänsä
Irakin sodan perusteluina suurin piirtein, että ”meidän pojat hoitavat tehtävänsä
(Irakissa), panevat demokratian pystyyn ja poistuvat maasta”. Arvioin jo noiden
sanojen lausumisen aikaan Bushin retoriikan naiiviksi.
Mitä tulee Afganistaniin, niin vuosien 2000-2020
välisenä aikana suoritettu sivistystyö – ryhtyminen ”valtionrakentajaksi” - johti
kohtuulliseen tulokseen. Koulunkäynti yleistyi, samoin naisten työssäkäynti.
Epäonnistuminen ei ollut totaalista, mutta viime aikojen tapahtumat uhkaavat
mitätöidä saavutetut tulokset.
George F. Kennanin mukaan sodassa vihollista vastaan
kannattaa kokeilla ihmisten sydämien ja mielten voittamista tarjoamalla
ylivoimaisen esimerkin omalla toiminnallaan.
Jotkut ovat todenneet, että Joe Biden noudattaa
Donald Trumpin politiikkaa vetäytyessään vastuusta, mutta näin ei ole: ei Afganistanista
vetäytyminen ole merkki, että Yhdysvallat vetäytyisi vastuistaan koskien
läntisiä liittolaisia. Trump puolestaan oli hyvin epäluotettava kumppani länsiliittoutuneiden
kannalta.
Tavallaan kennanilaisen patoamispolitiikan periaate ei ole hävinnyt mihinkään, vastustaja vain on
vaihtunut. Nyt ei padota Neuvostoliiton ekspansiota vaan nyt sitä sovelletaan
terrorismiin ja nousevaan suurvaltaan, Kiinaan.
Myös eisenhowerilaista dominoteoriaa voidaan soveltaa
kommunismin leviämisen patoamisen sijasta terrorismin vastaiseen taisteluun. Terrorismi
on aggressiivisesti laajenemishakuista, jolla on taipumus edetä maasta toiseen.
Ja jottei totuus unohtuisi…… Liberaaleissa
demokratioissa Yhdysvaltain asema on muuttunut: se ei itsekään ole niin
liberaali ja niin demokraattinen kuin minä sitä on totuttu pitämään lähihistoriassa.
Se oli itsekin autoritaarisuuden tartuntavaarassa Trumpin aikaan, eikä se ole
vieläkään selvittänyt välejään oikeistoradikalismiin.