Yhdysvallat: maailmanpoliisi vai liberaalin demokratian lähettiläs

 

Tulevaa on tunnetusti vaikeaa ennustaa. Kun tulevaisuus muuttuu historiaksi, voidaan suorittaa tarkistuksia ja ne eivät yleensä suosi ennustajaa. Yleensä maine nousee, kun ennustaja saa jonkin yksityiskohdan oikein, mutta seuraavien ennustusten osumatarkkuudesta sitten yleensä vaietaan….. Yritän seuraavassa valaista Yhdysvaltain ulkopolitiikan mutkia toisen maailmansodan päättymisestä Afganistanin  sotaan ja edelleen lähitulevaisuuteen.

Aloitan kylmän sodan alkuvuosista.

George F. Kennan toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947.

Tarkastelen seuraavassa Kennanin ennustuksia sodan (2. ms.) jälkeisestä ajasta. Kennan tuntui edustavan opiskeluaikoinani varsin ortodoksisia näkemyksiä (lue: Kylmän sodan konna oli Neuvostoliitto) länsi vastaan itä -asetelmassa. Vuosien varrella Kennanin maine objektiivisena pohdiskelijana on kasvanut.

Kennanin viesteihin sisältyi politiikkaehdotus, jolla tuli olemaan kauaskantoinen merkitys Yhdysvaltain noudattamaan strategiaan.  Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Asia ei ollut kuitenkaan tällä selvä. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista varustautumista?

Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa Policy of Containmentia sovellettaessa.

Itse asiassa Nitzen johtama komitea vuoden 1950 loppuraportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa. Tämä ajattelu ohjasi amerikkalaisten strategista ajattelua  pitkälle 1960-luvulle ja vielä senkin jälkeen,  osin nykypäivään saakka.

Kennan hävisi taistelun ja oli siitä katkera myös Nitzelle. Jälkikäteen ajatellen sympatiani on Kennanin puolella: monissa kylmän sodan konflikteissa oli kysymys muusta kuin sotilaallisen voiman kaksinapaisesta kylmän sodan opin toteuttamisesta. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu, CIA liioitteli rankasti Neuvostoliiton voimaa. Tämä suosi sotateollisuuskompleksia, Military Industrial Complexia, jolle riitti rahaa tuhlattavaksi saakka.

Yhdysvallat loi modernin version kolonialismista (se vastusti vanhaa ranskalaista, englantilaista, espanjalaista ja portugalilaista kolonialismia),  eräänlaisen tukikohtaimperialismin, jolla se valvoi etujaan kaikkialla maailmassa ilman, että alisti alueita siirtomaiksi. Tukikohtia on ainakin 750.

Kennanin opista kehitelty - sotilaalliseen kommunismin vastaisuuteen tähtäävä – ”Trumanin oppi” oli tarkoitettu yhdeltä osin Yhdysvaltain sisäpolitiikan välineeksi. Näin toimittiin juuri Kennanin ajatusten vastaisesti: käynnistettiin suuri Neuvostoliiton vastainen pelkoon perustuva mccarthylainen kampanja.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Helsingin Sanomissa oli 23.8.2021 Pekka Mykkäsen artikeli  ”USA lopetti maailmanpoliisin roolinsa, hetkeksi”, jossa  hän tarkastelee pitkällä aikajänteellä Yhdysvaltain ulkopolitiikan vaihteluja tarkastelunäkökulmana  aika Afganistanin nykytilanteesta taaksepäin. Pyrin seuraavassa käsittelemään Mykkäsen kanssa samaa asiakokonaisuutta, mutta hieman eri lähtökohdista.

Otsakkeella viitataan siihen, että Yhdysvallat pyrki ja pääsi toisen maailmansodan jälkeen maailman johtavaksi valtioksi kahdella tapaa,  valtapoliittisessa mielessä ja tavassa puolustaa demokratiaa. Sen nykyinen vastapeluri  Kiina taas pyrkii johtoon myös valtapoliittisessa mielessä, mutta sen sijaan se ei välitä,  millainen yhteiskuntajärjestelmä  vallankäytön kohteessa vallitsee.

Autoritaarisesti johdetut  maat ovat vastustaneet Yhdysvaltain vientituotetta nimeltä liberaali demokratia. Diktatuurin korvaaminen demokratialla on äärimmäisen vaikea tehtävä niin kuin on nähty Irakissa, Afganistanissa, Libyassa ja monissa muissa maissa. Sen sijaan, että olisi onnistuttu viemään amerikkalaisia arvoja ja ihanteita, tuotettiin tosiasiassa epäonnistuneita valtioita ja terrorismia. Samalla Yhdysvallat sitoutui (tai sidottiin vastentahtoisesti) suojelemaan kehittyvien maiden usein epäsuosittuja hallituksia kaikkialla maailmassa. Tämä merkitsi lisää turvallisuustakeita epädemokraattisesti johdetuille valtioille. Niitä jouduttiin antamaan, jotta asetetut tavoitteet Yhdysvaltain etujen puolustamiseksi toteutuisivat. Suojellut maat eivät tunteneet kiitollisuudenvelkaa Yhdysvalloille, vaan päinvastoin käyttäytyivät auttajiaan kohtaan itsekkäästi omia etujaan ajaen.

Yhdysvaltain kannalta viheliäinen tilanne, kertakaikkiaan.

Miten monta kertaa amerikkalainen norsu onkaan tunkeutunut vieraaseen kulttuuriin - ja olohuoneisiin - omaa ylevää - tai vastenmielistä - demokratiaansa tuputtaen! Jotkut, kuten George F. Kennan,  oivalsivat  tämän, mutta hän oli väärä ihminen olemaan oikeassa.

Demokratian  voinee juurruttaa vain pitkäjänteisellä työllä, jossa maan aineelliset ja henkiset rakenteet ovat valmiit vastaanottamaan uutta kansanvaltaista ajattelua.

Kennan vaikutti voimakkaasti omiin näkemyksiini kylmästä sodasta ja ehkä tämänkin päivän konflikteista. Hän painotti diplomaattista painetta asioiden eteenpäinviemiseksi. Kennan oli epäilemättä amerikkalainen patriootti, mutta hänen ajattelunsa  oli liian rakenteellista - sanoisin liian viisasta - yksioikoiselle amerikkalaiselle ajattelutavalle.

Kennan vastusti Vietnamin sotaa ja Yhdysvaltain interventioita arabimaailman eri kohteisiin. Hän varoitti, että Yhdysvaltain historia opetti, että sotia käynnistettäessä mentiin (ja mennään) eri sotaan kuin mistä tullaan lopulta ulos. Kun Kennan (1904-2005) rullatuolissa 100-vuotiaana kertoi näistä ajatuksistaan nykyjohtajille, voitiin ne tietenkin sivuuttaa (kuten George Bush nuorempi sivuuttikin), mutta niiden viiltävää realistisuuden tajua ei voida sivuuttaa.

Kylmässä sodassa Kennan olisi halunnut eroon dogmaattisesta ja moralistisesta Yhdysvaltain ulkopoliittisesta linjasta (jota hän kuvasi primitiiviseksi) ja olisi halunnut korvata sen realistisemmalla poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen perustuvalla otteella. Kennanin ajattelulla kylmästä sodasta olisi voinut tulla selkeästi miedompi.

Historia jatkuu tässäkin suhteessa. En voi välttyä ajattelemasta, että nitzeläinen sotilaalliseen doktriiniin perustuva ajattelutapa on ohjannut amerikkalaisten toimia kylmän sodan päättymisen jälkeenkin. Tässä mielessä vuosi 1989 (tai vuosi 1991) ei ole paradigman muutos, vaan melko tavanomainen sauma menneen ja tulevaisuuden välillä.

:::::::::::::::::::::::::::::

Pekka Mykkäsen pitkässä artikkelissa juostaan kokoon USA:n ulkopolitiikan vaihtelut  koko sen itsenäisyyden ajalta. Itse näkisin lähtöpisteenä  tarkastelulle mieluummin toisen maailmansodan jälkeisen ajan, kuten edellä käy ilmi. Kysymys on ajallisen yhteyden lisäksi sodan jälkeisistä poliittisista voimasuhteista.

Yhdysvallat on omaksumassa periaatteen,  jossa se ei enää pyri muuttamaan Afganistania demokratiaksi. Bidenin johdolla Yhdysvallat kiinnittää jatkossa enemmän huomiota terrorismin torjuntaan ja suurvaltakilpailijoihinsa Kiinaan ja Venäjään. Onko ajattelulla pidempiaikaisempaa kantopintaa jää nähtäväksi. USA:n liberaalin demokratian lähetystehtävä on näkynyt lähihistoriassa selkeimmin George Bush nuoremman politiikassa.  Hän lausui käymänsä Irakin sodan perusteluina suurin piirtein, että ”meidän pojat hoitavat tehtävänsä (Irakissa), panevat demokratian pystyyn ja poistuvat maasta”. Arvioin jo noiden sanojen lausumisen aikaan Bushin retoriikan naiiviksi.

Mitä tulee Afganistaniin, niin vuosien 2000-2020 välisenä aikana suoritettu sivistystyö – ryhtyminen ”valtionrakentajaksi” - johti kohtuulliseen tulokseen. Koulunkäynti yleistyi, samoin naisten työssäkäynti. Epäonnistuminen ei ollut totaalista, mutta viime aikojen tapahtumat uhkaavat mitätöidä saavutetut tulokset.

George F. Kennanin mukaan sodassa vihollista vastaan kannattaa kokeilla ihmisten sydämien ja mielten voittamista tarjoamalla ylivoimaisen esimerkin omalla toiminnallaan. 

Jotkut ovat todenneet, että Joe Biden noudattaa Donald Trumpin politiikkaa vetäytyessään vastuusta, mutta näin ei ole: ei Afganistanista vetäytyminen ole merkki, että Yhdysvallat vetäytyisi vastuistaan koskien läntisiä liittolaisia. Trump puolestaan oli hyvin epäluotettava kumppani länsiliittoutuneiden kannalta.

Tavallaan kennanilaisen patoamispolitiikan periaate  ei ole hävinnyt mihinkään, vastustaja vain on vaihtunut. Nyt ei padota Neuvostoliiton ekspansiota vaan nyt sitä sovelletaan terrorismiin ja nousevaan suurvaltaan, Kiinaan.

Myös eisenhowerilaista dominoteoriaa voidaan soveltaa kommunismin leviämisen patoamisen sijasta  terrorismin vastaiseen taisteluun. Terrorismi on aggressiivisesti laajenemishakuista, jolla on taipumus edetä maasta toiseen.

Ja jottei totuus unohtuisi…… Liberaaleissa demokratioissa Yhdysvaltain asema on muuttunut: se ei itsekään ole niin liberaali ja niin demokraattinen kuin minä sitä on totuttu pitämään lähihistoriassa. Se oli itsekin autoritaarisuuden tartuntavaarassa Trumpin aikaan, eikä se ole vieläkään selvittänyt välejään oikeistoradikalismiin.

 

Tällä kertaa on toisin vai onko?

 

Hullu vuosi 1991 -ohjelmasarjan neljännessä ja viimeisessä osassa pohditaan aikaa vuoden 1991 jälkeen. Mitä voidaan oppia ja mistä poisoppia? Keskusteluryhmän muodostivat Enston hallituksen puheenjohtaja Marjo Miettinen, Aalto-yliopiston työelämäprofessori Martti Hetemäki, eläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto ja väitöskirjatutkija Antti Ronkainen. Kaikki ovat talouden ansioituneita asiantuntijoita. Keskustelun juontajana  toimi  Tapio Nurminen

Katsoin ohjelman ja innostuin siitä. Sen jälkeen katsoin ohjelman toiseen kertaan ja luulen ymmärtäneeni keskustelun sisällön. Sitä voisi suositella kenelle tahansa,  joka haluaa virkistää ajatteluaan taloudesta. Mitään oikotietä tiedon tuoman onnen lähteille keskustelu  ei tarjoa, pikemminkin se haastaa pohtimaan talouden kompleksisuutta.

Mitkä asiat ovat peruja 1990-luvun lamasta?  Vastauksiksi ryhmältä  saatiin seuraavia:  valtion velan määrä, nuorten huonot lähtökohdat  työmarkkinoille siirryttäessä, yritysten vaikeudet konkurssin jälkeen  (pelastettiin pankkeja, ei yrityksiä), konkurssin tehneiden yritysten pitkä tie uudelleen menestyviksi yrityksiksi (käytännössä yhden yrittäjäsukupolven menettäminen), syntymättä jääneiden potentiaalisten keskisuurten yritysten määrä, jatkuva laman pelko, leikkauslistat, jotka koskivat peruspalveluja, ulkomaisten lainojen devalvaatiorasite….

Laman alla ja sen kestäessä  moni taho varoitti tulevista ongelmista, mutta niihin ei suhtauduttu tarpeeksi vakavasti. Pahat virheet tehdään yleensä silloin,  kun menee hyvin. Vanha totuus on, että kun kriisi uhkaa,  kukaan ei saa kiitosta siitä, että esti kriisin.

Keskustelussa ei ehkä painotettu riittävästi sitä, että 1980-luvulla ajan henki oli sellainen,  että sääntelyä pidettiin vanhanaikaisena. Kaikki kynnelle kykenevät kirmasivat näyttämään,  mitä he saavat aikaan,  kun vapaus koittaa. Läheskään kaikki eivät hallinneet vapautta.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla oli käsityksiä, että ”velkaantumisella ei ollut niin väliä”. Varoittajia ylenkatsottiin, he olivat vanhanaikaisia eivätkä tajunneet,  missä uusissa oloissa mennään. Paljon myöhemmin finanssikriisin alla sama toistui. Holtittoman menon varoittelijoille  vastattiin ”This Time Is Different”, tällä kertaa on toisin, nyt emme tee enää samoja virheitä kuin viimeksi. Ja sitten virheet toistettiin,  koska tosiasiassa edellisestä kerrasta ei opittu yhtään mitään.

Antti Ronkainen painotti sitä, että lamat ja kriisit ovat keskenään erilaisia ja niiden hoitamiseen eivät sovi samat lääkkeet. Pitää tietää,  mistä varoitetaan! Koronapandemia on erilainen kriisi kuin finanssikriisi, Suomen 1990-luvun lama tai 1930-luvun lama.  Kolmella viimeksi mainitulla on myös yhteisiä piirteitä,  kuten velkadeflaation hyöky. Finanssikriisin taustalla oli yksityisen velan määrän räjähdysmäinen kasvu, joka johti asuntojen hintojen romahtamiseen. Koronapandemia taas on oma erillinen casensa.

Martti Hetemäki aivan oikein korosti,  että ei ole yhtenäistä asiantuntijajoukkoa, joka jakaa jostain kriisistä yhtenevän käsityksen.  Erikseen ovat vielä ne ns. asiantuntijat,  jotka ovat nimenneet itse itsensä asiantuntijoiksi. Nettiaikana tämä on hyvinkin yleistä. Asiantuntijuuden käsite on hyvin monisärmäinen. Martti Hetemäen mukaan asiantuntijoillakin on taipumus taistella edellistä kriisiä vastaan.

Risto Murto kuvaa nykypäivän tilannetta niin, että nyt markkinavoimat on sysätty  syrjään kriisidynamiikasta ja seinään törmääminen on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Finanssikriisin jälkeen nimenomaan keskuspankit ovat siirtäneet markkinavoimat syrjään. Oli pakko, muutoin rahoitusjärjestelmä olisi romahtanut.

Tässä vaiheessa keskustelua - hiukan yksinkertaistaen - ryhmä ikään kuin jakautui kahtia, ”vanhoihin jääriin” (markkinakurin ja talouden tasapainottamisen kannattajiin)  ja uuteen ajatteluun pitäytyviin, jotka ovat hiljaisesti myöntyneet velan sysäyksittäiseen kasvuun määräämättömäksi ajaksi. ”Vanhojen” johtotähti oli  Hetemäki ja uudistajien Ronkainen,  jota Murto komppasi. Keskuspankit ovat siis ottaneet talouden perälaudan roolin. Tämä tapahtuu epäterveessä tilanteessa, jossa varallisuuden  arvostukset ovat ylisuuria reaalitalouden kehitykseen verrattuna. Paremman puutteessa asioiden tila jatkuu toistaiseksi.

Onko meidän siis uskottava,  että ”kaikki on sittenkin toisin” so. velkaantuminen ei nykyoloissa alhaisten korkojen maailmassa ole vahingoksi vaan jopa puolustettavissa,  ja ainakin velkaantumisen jatkuminen on nähtävä toistaiseksi päättymättömänä.

Martti Hetemäki entisenä valtiovarainministeriön johtavana virkamiehenä  ehkä yllättävänkin levollisena hyväksyi keskustelussa talouden liikkumavaran käytön nyt toteutuneella tavalla,  koska on ollut välttämätöntä ryhtyä poikkeaviin toimenpiteisiin johtuen finanssimaailman ja reaalitalouden erkaantumisesta. Hän pelkää lähinnä sitä, että hätävara on nyt käytetty loppuun ja uusiin kriiseihin ei ole varaa, koska puuttumiseen riittäviä resursseja ei ole.

Kautta itsenäisyyden ajan historian meillä on ollut periaate, että säästäminen on hyvästä ja velkaantuminen pahasta. Korona-ajan toimenpiteiden silmiinpistävä piirre on ollut valtion interventio, joka pitää sisällään suhtautumisen velkaan ja sen,  mitä tehdään teollisuuspolitiikalle. Velan käyttö aktiivisesti – järkevästi -  oli perusteltua, mutta on johtanut siihen, että kaikki tietävät,  ettei ole paluuta lähtöpisteeseen ts. tilanteeseen,  jossa vallitsevat alkuperäiset alijäämien reunaehdot. Niinpä Murron mielestä ei ole mahdollista saada aikaan poliittista konsensusta leikkauspolitiikasta. Murto: ”velka nousee pysyvästi ja seuraavassa kriisissä edelleen”. Hetemäki kritisoi: tämä johtaa ajatteluun,  jossa velkaa voidaan hoitaa painamalla rahaa ”ilman poliittisia kustannuksia”. Elvytys voi jatkua rauhassa setelikoneen jyskyttäessä taustalla.

On ikään kuin oivallettu, että kriiseistä voidaan selvitä ilman kärsimyksiä. No,  tähän voidaan sanoa, että kyllähän eduskunnassa ja varsinkin valtiovarainministeriössä on edelleen ”vanhoja jääriä” jotka haluavat niin nopean tasapainon valtiontalouteen kuin mahdollista. Mutta kuinka paljon tässä on totuttua retoriikkaa vanhasta muistista,  ja kuinka paljon totista yritystä?

Antti Ronkainen toteaa, että  luopumista vanhoista velanmaksuperiaatteista on tapahtunut eikä näe sitä mitenkään korostetun vaarallaisena. Ronkaisen mielestä tuijottaminen liiaksi velan bkt-suhteeseen on vienyt huomiota oleellisesta asiasta nimittäin teollisten investointien puutteesta, joka on koko euroalueen ongelma. Ongelma on vallinnut koko finanssikriisin jälkeisen ajan: puhumalla vain säästämisestä ja velan vähentämisestä on aiheutettu tilanne,  jossa yritysten investointiasteen alhaisuus on jäänyt vaille riittävää huomiota.  Ronkaisen mielestä puhuminen avoimemmin näistä asioista voisi konkretisoida kohteet, joihin investoidaan – velan kanssa tai ilman.

Keskustelun vetäjä, Tapio Nurminen provosoi: mikä kauheus (muka)  voi seurata,  jos tehdään velkaa. Eikö ole oikein, jos sanotaan,  että ”nyt kaikki on toisin”, älkää pelätkö velkaa, investoikaa. Eikö siis hyödylliseksi koettu velanotto ole puolusteltavissa? Murron mielestä todennäköinen lopputulos on, että jäädään jumiin  alhaiseen nimelliskasvuun, alhaiseen inflaatioon ja alhaisiin korkoihin, joka ”muistuttaa jotain,  mitä tapahtui Japanissa” 1990-luvulla. Japanissa ollaan (edelleen) tilanteessa,  jossa korkean velan bruttokansantuoteosuuden vallitessa kansalaisilla ei ole mitään hätää. Silti Japani pyrkii pois tilanteesta,  johon se on ajautunut.  Murto: nollakorot eivät ole terveen talouden merkki vaan heikkouden merkki.

Hetemäki puolestaan varoittaa, että ahne velanotto menee omaisuusarvoihin (osakkeiden, asuntojen arvoihin) eikä  suuntaudu reaali-investointeihin. Talouspolitiikan viritys ei ole sellainen, että se tukisi taloudellista kasvua.

USA:ssa on nähtävissä trendi,  jossa on panostettu elvytykseen rajuimman kautta ja on päästy korkeisiin nimelliskasvulukuihin ja inflaatio on käynnistynyt. Moni pitää tätä tavoitetilana Euroopassakin. Siihen ei ole vain päästy.  

Murto kohdistaa kritiikin myös valtiovarainministeriöiden austerity-linjaan, jonka takia keskuspankki on joutunut interventioihin. Eli siis valtion budjettinyörejä olisi pitänyt höllentää. Hetemäki vastaa omaan ajatteluunsa kohdistuvaan kritiikkiin niin, että investointivastuu on yrityksillä, eikä virkamiehillä, koska investointiosaaminen ei kuulu viime mainittujen ydinosaamiseen. Ongelmaksi jää, että  elvytyksestä huolimatta  pysyvää kasvua ei ole saatu aikaan.  Yhtä mieltä oltiin siitä, että yhteiskunnassa saavutettava hyvä on johdettavissa yrityksiin ja niiden aktiviteetteihin eikä julkisen sektorin allokointitehtäviin.

Yrityksillä menee nyt hyvin, jopa loistavasti. Marjo Miettinen on huolestunut,  että esim. pakkautunut komponenttipula ja siitä aiheutuvat hinnannousut kiertyvät ennemmin tai myöhemmin kuluttajahintoihin inflaatiopaineina. Edessä on mahdollisesti vanha ongelma: inflaatiouhka ei ole kadonnut minnekään!

Murto pyrkii avaamaan investointisolmuja muistuttamalla, että veronalennukset ovat vanha hyvä keino investointien käynnistämiseen. Keskustelu on liiaksi keskittynyt velkaan ja budjettialijäämään hirttäytymiseen. Myös talousoikeisto jää velan vangiksi: ”taistelu,  joka on jo hävitty”.

Antti Ronkaisen huoli on, että yritysten on nykytilanteessa - kun varallisuusarvot nousevat -  helpompi sijoittaa niihin kuin tuotannollisiin,  kasvua luoviin investointeihin.  Tässä tarvitaan valtion herättävää apua.  Investointiseisahdusta, jota voisi sanoa japanintaudiksi on jatkunut finanssikriisistä lähtien, aivan liian kauan.

Marjo Miettinen summasi keskustelun  toteamalla lohdullisesti, että nyt yritykset ovat ”investointivalmiita”, ja että muutos on tapahtumassa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Keskustelu jatkui Suomen riskeistä. Näiksi valikoituivat väestön vanheneminen,  negatiivinen huoltosuhde, ammattitaitoisen henkilökunnan saanti erityisesti terveydenhoitoalalle (ollaan pahasti myöhässä),  riskinotossa laistaminen, puutteet yritysten laajenemiskyvyssä ja halussa , ilmastonmuutoksen  haasteet ja yleensä uudelleenajattelun puuttuminen.

Euroopan unioni oli seuraava teema, johon tartuttiin. Murto: tarjoamme EU:ssa keinoja, jotka ovat vanhentuneita. Ei esimerkiksi ole paluuta vanhoihin velkasääntöihin. Ronkainen yhtyi Murron käsitykseen.  Johtavat poliitikot eivät uskalla käydä välttämätöntä keskustelua muutoksen tarpeesta. Hiukan kärjistäen Murto moitti,  että yhteisvelkapäätökset viime vuonna tulivat täysin yllättäen poliittisten päättäjien eteen.

Digitalisaation nimeen vannominen vaatii sekin oikeita ratkaisuja. Hetemäki väitti,  että EU ali-investoi digitalisaatioon. Ja miksi panostus tehdään sirutuotantoon (vanhanaikaista bulkkituotantoa?) sen sijaan,  että panostettaisiin sirujen hyödyntämiseen erilaisissa hyödykkeissä?

Mitkä ovat Suomen vahvuuksia ilmastostrategiassa? Paljon ei villoja jäänyt tästä teemasta. Todettiin kuitenkin, että suomalaiset yritykset ja yritysjohtajat ovat Euroopan mittakaavassa valveutuneita.  Hetemäki esitti palaamista koulutukseen ja T&K -panostuksiin 1990-alun tapaan. Niin pitäisi tehdä nytkin esimerkiksi ilmastoteemaan liittyen. Murto heitti mielenkiintoisen idean: olisi syytä tehdä opintomatka Pohjois-Ruotsiin. Siellä on voitettu etabloitumiskilpailuja Suomenkin nenän edestä.

Antti Ronkainen:  pitäisi puhua ilmaston kuumenemisesta, olla siis alarmistisempi. Myös hän näkee ongelmana panostuksen puutteet koulutukseen ja T&K -sijoituksiin.

Voiko rahaa painaa ilman huonoa omaatuntoa,  jos se nähdään välttämättömänä riskipääomana? Ehkä tämä oli suuri vedenjakaja keskustelijoiden välillä. Lähihistoriassa taisi käydä niin, että ennen finanssikriisiä vedettiin kireää austerity-linjaa velkavastaisine klausuuleineen ja sitten 2010-luvulla tehtiin U-käännös ja alettiin pumpata rahaa markkinoille.

Isossa kuvassa kysymys on yhtenäiskulttuurin perään haikailevan vanhan Suomen ja kansalaisyhteiskunnan hajoamista ennakoivan Euroopan integraation välisestä taistelusta.

 

 

 

Suomen 1990-luvun lama – talous romahtaa

 

 

Yle Areenassa on nähtävissä neliosainen dokumenttisarja ”Hullu vuosi 1991. Aikamatka 30 vuoden takaisiin dramaattisiin tapahtumiin”. Ohjelmasarja on rakennettu siten, että ensimmäistä  (Neuvostoliiton romahtaminen) ja kolmatta  (Suomen lama) jaksoa seuraavat Tapio Nurmisen vetämät keskustelujaksot (jaksot 2 ja 4) , joissa keskitytään kyseisten teemojen pohjalta nykyisyyden ja tulevaisuuden arviointiin.

Uusi sarja on tehty Esko Ahon tuoreen kirjan ”Mustien joutsenten vuosi” (Otava, 2020) johdattelemana. Mustia joutsenia  - ennalta arvaamattomia tapahtumia -  on kaksi:  Neuvostoliiton romahtaminen 1991 ja 1990-luvun alun lama Suomessa. ”Samaan joutsensarjaan” luettava Nokian romahtaminen oli lähellä ensimmäisen kerran 1990-luvun vaihteessa, mutta kännyköiden valmistamisen romahdus  tapahtui myöhemmin. Voitaneen sanoa,  että dokumentti on vahvasti Esko Ahon näköinen ja heijastelee hänen näkemyksiään tapahtuneesta.  Vahinko, sillä nyt menetettiin mahdollisuus luoda riippumaton kokonaiskuva noiden aikojen tapahtumista autenttisuutta kadottamatta.

Mitä tulee joutseniin niin lopulta harva joutsen on ”musta” (lue: arvaamaton). Monet ennusmerkit ennen ”mustan” joutsenen (lama) ilmestymistä olivat jo olemassa, mutta niihin ei vain kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Sen sijaan koronapandemia on ehkä musta joutsen puhtaimmillaan.

Keskityn tässä TV-sarjan kolmannen osan, Suomen 1990-alun laman (”Suomen talous romahtaa”), arviointiin.  Mitään sensaatioimaista uutta dokumentti ei tarjoa, mutta onpahan kertaus noista dramaattisista ajoista.

Asiantuntijoina kuullaan mm. Matti Louekoskea, Juhani Pekkalaa, Ilkka Suomista, Tauno Matomäkeä, Sixten Korkmania, Sirkka Hämäläistä, Vesa Vihriälää, Lauri Ihalaista, Björn Wahlroosia ja Peter Fagernäsia.

Aivan kuten Neuvostoliiton romahdusta koskevassa osassa häiritsee tässäkin Ahon rooli, jossa hänestä tehdään oraakkeli,  joka lausuu viisaita sanoja muiden tekemistä virheistä. Käy niin, että tapahtumien kokijasta itsestään tehdään myös tapahtuneen subjektiivinen arvioija.

Dokumentin lamaa käsittelevä jakso alkaa uutisella, jossa Suomen pankin kerrotaan ottaneen haltuunsa SKOPin eli Säästöpankkien keskusosakepankin, jonka heikko tulos holtittoman luotonannon seurauksena  ”uhkasi viime vaiheessa koko pankkijärjestelmää”. Taustalla oli rahamarkkinoiden avaaminen monessa vaiheessa 1980-luvun puolessa välissä ja jälkipuoliskolla, jonka seurauksena Suomeen virtasi ulkomaista lainapääomaa hallitsemattomalla tavalla. Rahamarkkinat olivat olleet voimakkaan sääntelyn piirissä toisen maailmansodan jälkeen. Kahdeksankymmentäluvulla kyllästyttiin sääntelyyn ja halutiin vapaan luotonoton (myös ulkomaisen) hyödyttävän talouselämää ja siirtävän koko talouden uuteen dynaamiseen vaiheeseen. Katsottiin, että rahamarkkinasääntelyä voitiin keventää reippaasti. Samalla siirryttiin löysän rahan markkinoille.

Dokumentissa aivan oikein tähdennetään,  että kriisin siemenet kypsyivät jo 1980-luvulla. Itse asiassa lasku kahdeksankymmentäluvun kasinoajasta lankesi maksettavaksi 1990-luvun alussa ja pitkälle sen jälkeen.

Nimenomaan valuuttamääräisten luottojen räjähdysmäinen kasvu aiheutti uhkan koko pankkijärjestelmän vakaudelle.  Suurin uhkakuva toteutuisi, jos Suomen markka devalvoitaisiin. Silloin jo otetut luotot kaatuisivat devalvaatioprosentilla lihoneina velanottajien päälle ja lopulta niin kävikin: ”Lainaa oli yhtäkkiä enemmän kuin olin ottanut”….  Paradoksaalisesti taustalla vaikutti kyllästyminen jatkuviin devalvaatioihin ja avainsanaksi nousi ”vakaa markka”, joka muuttui monen suussa kätevästi käsitteeksi  ”vahva markka”. Oman valuutan (markan) aikana ei kuitenkaan pystytty – syistä, joita en tässä kertaa - pitämään Suomen taloutta kilpailukykyisenä ja korjaus tehtiin markan arvoa alentamalla. Niin kävi jälleen 1990-luvun alussa, kuitenkin sillä erotuksella lähihistoriaan,  että devalvaatiota vastaan taisteltiin vielä totuttuakin  sitkeämmin.

Yksi vakaan markan linnakkeista oli Suomen pankki, mutta eivät senkään rahkeet riittäneet vakauden säilyttämiseen. Erityisesti SKOP meni läpi sieltä,  mistä aita oli matalin: se noudatti omaa  ”pankkitottelemattomuuden” sääntöä eli haistatti ylimielisenä pankkivalvojille pitkät. SKOPin menettely rahoituksen hankinnassa ja rahojen sijoittamisessa oli täysin vastuutonta.

SKOPin pääjohtajan Matti Ali-Melkkilän itsemurha joulukuussa 1989 oli minulle henkilökohtaisesti hälytyskello. Järkytyin,  kun tajusin – tietämättä yksityiskohtia -  että nyt on jokin perustavalla tavalla pielessä. Vasta Heikki Hiilamon pienimuotoinen klassikko ”SKOP: lyhyt historia” (1995) paljasti minulle tapahtumasarjan yksityiskohdat – ja samalla koko SKOPin historian tiivistetysti.

Dokumentin vieraina kuultavien vieraiden näkemykset laman syistä poikkeavat toisistaan: Björn Wahlroos kehui velkarahan hankkimista teollisuuden investointeihin, mutta moitti velan hankkimista kulutukseen.

Jo 1980-luvulla monet asiantuntijat varoittivat kulutusjuhlista ja ylivelkaantumisesta. Minulle jäi kuva, että rahamarkkinoiden valvontaa suorittavien toimielinten auktoriteetti ei riittänyt valvontaan tai pikemminkin valtuuksia ei käytetty läheskään tappiin saakka. Valvontaa leimasi tavaton varovaisuus, olihan voimassa käsitys, että annetaan ihmisten itse päättää.  Oltiin samassa markkinassa kuin valvonnan kohteetkin. Julkisuus - media - ei myöskään reagoinut tarpeeksi selkeästi varoituksiin. Kaikki olivat samassa veneessä ja vene keinui. Harva – edes jälkeen päin -  johtavista tahoista on harjoittanut itsekritiikkiä. Dokumentissakin ainoastaan Ilkka Suominen ruoskii itseään näppärän anekdootin keinoin ja on muutoinkin inhorealisti: ”mää olin vain väärässä”.

Kun Esko Ahon hallitus aloitti keväällä 1991, oli sillä käytännössä kaksi vaihtoehtoa: joko sisäinen devalvaatio eli palkkojen alennukset täydennettynä rakenteellisin muutoksin tai perinteinen valuutan ulkoisen arvon muuttaminen. Sitä ennen kaikki tahot pyrkivät ulosmittaamaan edut, jotka oli otettavissa.

Kaiken muun lisäksi vaihdantaan (öljy, kaasu) perustunut Neuvostoliiton kauppa romahti 1990-luvun vaihteessa  itänaapurin poliittisen romahduksen myötä.  Neuvostoliiton oli pakko saada vaihdettavaa valuuttaa. Itänaapurin kaupan osuus kokonaisvolyymista putosi 27 prosentista viiteen prosenttiin. Vesa Vihriälä arvioi, että Suomen laman syöksyvaiheesta puolet tuli Neuvostoliiton kaupan romahduksesta.

Suomen bkt putosi lamavuosina 1991-1993 13 prosenttia. Julkinen velka nousi 55 prosenttiin bkt:stä. Se on paljon, mutta ei nykyisiin eurooppalaisiin velkalukemiin verrattuna mitenkään poikkeuksellista. Työttömyys kasvoi ennätyksellisiin mittoihin, 3,5 prosentista lähes 20 prosenttiin.  Inhimillisiä kärsimyksiä on vaikea mitata prosentein. Dokumentissa liikutaan sen verran ylätasolla, että joitakin yrityselämän koettelemusten kuvauksia lukuun ottamatta dokumentti ei kajoa tavallisten ihmisten kärsimyshistoriaan.

Dokumentissa nostetaan sivujuonena esille kolmanneksi mustaksi joutseneksi hiukan irrallisesti Nokia. Dokumentissa mainitaan Kari Kairamon itsemurha 1988. Samalla tavoin kuin SKOPin Ali-Melkkilän kohdalla Kairamon kuolema herätti epäilyä, että yrityksessä kaikki ei ole kunnossa, eikä ollutkaan: molemmat näkivät ennakkoon synkkien pilvien näkymisen taivaanrannassa. Nokian radio- ja TV-toiminta oli kriisissä. Dokumentissa paljastetaan, että Nokiaa oltiin myymässä Ruotsiin 1990-luvun vaihteessa. Ericsson vetäytyi kaupasta viime hetkellä: Nokian tappiollinen kulutuselektroniikka ei kelvannut Ericssonille. Se oli tietenkin koko Suomen onni,  sillä myöhemmin parhaimmillaan kolmannes Suomen bkt:n kasvusta juontui Nokiasta. Kännykkä-Nokian iso romahdus on sitten kokonaan toinen juttu.

Vuoden 1991 lopulla Suomen kriisi muuttui yhä enemmän pankkikriisiksi. Kahdesta johtavasta pankista KOP oli huonommassa kunnossa. Tässä vaiheessa kuvaan astuivat valuuttavelat,  joilla oli tuhoisa vaikutus monen yrityksen talouteen. Monilta unohtui suojaamisen mahdollisuus, niin pankeilta kuin asiakkailtakin. Järjestäytymättömiä luottoja rupesi kertymään pankkeihin, muihinkin kuin SKOPiin. SKOP kaatui Suomen pankin syliin, mutta muiden pankkien vaikeudet olivat lisäpainolasti taloudelle.

Viimeisessä vaiheessa velkadeflaatio nousi kriisin ytimeen: velat olivat suuremmat kuin kiinteistön arvo. Asiakkaat katkeroituivat,  kun tehtiin valinta,  jolla pankkeja ryhdyttiin pelastamaan asiakkaiden sijaan. Pankkien asiakkaita kohtasivat toinen toistaan suuremmat onnettomuudet. Omaisuuden uusjako ja konkurssit näkyivät dramaattisesti vielä vuosia ja joissakin tapauksissa vuosikymmeniä jälkeen päin.  Vientiteollisuudelta karkasivat markkinat. Kustannustaso oli liian korkea.  Koko prosessin syitä syviä etsittäessä on mainittava epäonnistuminen pankkilainsäädännön uudistamisessa jo paljon ennen kriisiä.

Lama siis kulminoitui kysymykseen ulkoinen devalvaatio vai sisäinen devalvaatio. Taistelu kaikilla tasoilla oli repivää. Työmarkkinat ja valtiovallan toimijat jakautuivat. Viimeisessä vaiheessa kutsuttiin apuun Kalevi Sorsa,  joka valjastettiin sisäisen devalvaation läpiajajaksi. Sanaa devalvaatio vältettiin viimeiseen saakka. Dokumentista puuttuu herkullinen kohtaus,  kun valtiovarainministeri Iiro Viinanen lyö vetoa Ylen toimittajan kanssa – TV-kameroiden edessä - siitä, että devalvaatiota ei tule,  ja niinhän siinä kävi, että Viinanen hävisi vedon ja devalvaatio tuli.

Mihin dokumentissa on kadonnut Iiro Viinanen tapahtumien yhtenä keskeisenä toimijana? Jos ja kun hän ei ole dokumentissa haastateltavana,  niin ainakin hänen pitäisi olla keskeisessä osassa käsikirjoituksessa. Nyt hän on mukana vain vilaukselta jostakin ajankohtaislähetyksestä lainatussa pätkässä. Ja minä kun muistan Ahon ja Viinasen olleen taistelupari.

Aho varaa viimeisen sanan itselleen. Hän olisi halunnut Sorsan sopimuksen.  Hän sanoo ja vielä toistaa, että sisäinen devalvaatio olisi ollut oikea ratkaisu. Aho edustaa dokumentissa melko puhdasta yhden totuuden politiikkaa.

Sixten Korkman vetää dokumentissa langat yhteen omalta osaltaan toteamalla, että kysymys lamassa oli pankkikriisistä ei hyvinvointiyhteiskuntarasitteesta.

Jäljelle jäävät näkemyserot esimerkiksi Lauri Ihalaisen  ja Björn Wahlroosin välillä. Kysymys on vanhasta asiasta,  ammattiyhdistysliikkeen oikeutuksesta siinä muodossa kuin se on toiminut ja toimii Suomessa.

 

 

 

  

 

 

 

Hullu vuosi: Suomen toinen maailmansota päättyi vuonna 1991

 

 

Yle Areenassa on nähtävissä neliosainen dokumenttisarja ”Hullu vuosi 1991. Aikamatka 30 vuoden takaisiin dramaattisiin tapahtumiin”. Ohjelmasarja on rakennettu siten, että ensimmäistä  (”Neuvostoliitto hajoaa”) ja kolmatta  (”Suomen talous romahtaa”) jaksoa seuraavat Tapio Nurmisen vetämät keskustelujaksot, joissa keskitytään kyseisten teemojen pohjalta nykyisyyden ja tulevaisuuden arviointiin.

Seurasin itse  intensiivisesti 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun tapahtumia, jotka liitän ajankohtina tiukasti toisiinsa: ilman 1980-luvun lopun talouden ylikuumenemista ei olisi ollut 1990-luvun alun lamaa sellaisena kuin sen koimme ja toisaalta Neuvostoliiton kaupan romahtaminen  on oleellinen osa tuon ajan turbulenssia. Tässä arvioidaan dokumenttisarjan ensimmäistä osaa,  jossa käsitellään Neuvostoliiton hajoamista.

Uusi sarja on tehty Esko Ahon tuoreen kirjan ”Mustien joutsenten vuosi” (Otava, 2020) johdattelemana. Mustia joutsenia  - ennalta arvaamattomia tapahtumia -  on kaksi:  Neuvostoliiton romahtaminen 1991 ja 1990-luvun alun lama. Samaan sarjaan luettava Nokian romahtaminen tapahtui myöhemmin. Voitaneen sanoa,  että dokumentti on vahvasti kallellaan Esko Ahon näkökulman ja hänen  tapahtumiin osallistumisensa suuntaan. Vahinko, sillä nyt menetettiin mahdollisuus luoda riippumaton kokonaiskuva noiden aikojen tapahtumista autenttisuutta kadottamatta.

Jossakin vaiheessa dokumenttia tulee ilmi,  että Aho itse haastattelee  asiantuntijavieraitaan. Lopputeksteissä hänen roolinsa määritetään ”haastattelijaksi ja kertojaksi”. Henkilökohtaista otetta lisää Ahon näkyminen läpi dokumentin joko puhuvana päänä tai alkuperäisillä tapahtumapaikoilla pälyilijänä.  Mikä on käsikirjoittaja Tapio Nurmisen rooli? Hän vastaa välispiikeistä. Lopputeksteissä hänen roolikseen mainitaan ”selostaja”. Ohjauksesta vastaa Ilkka Saari.

Asiantuntijoina käytetään mm. Jaakko lloniemeä, Jaakko Kalelaa,  Kimmo Rentolaa, Carl Bildiä ja Heikki Talvitietä. Kaikki ovat päteviä kommentoijia. Jos joku on nostettava yli muiden,  on se Jaakko Kalela.

Dokumentti lähtee liikkeelle Baltian tapahtumista vuoden 1991 alussa,  kun Neuvostoliitto yritti väkivalloin estää liettualaisten mielenosoittajien itsenäistymisvaatimukset. Uhreilta ei vältytty.  Keskustelua asiantuntijoiden kesken käydään mm. Gorbatsovin roolista eli siitä,  kuinka hyvin hän oli perillä Baltian tapahtumista. Monet epäilevät,  ettei kovin hyvin.

Keväällä 1991 Esko Aho muodosti porvarihallituksen, joka sai eteensä Neuvostoliiton tapahtumat ja talouden romahdusvaaran. Presidentti Koiviston piti päättää kumman varaan  lasketaan,  Gorbatsovin vai Jeltsinin. Näissä merkeissä keväällä 1991 Koivisto suoritti Neuvostoliiton vierailun. Melko pian Gorbatsovin ja Jeltsinin välille kehkeytyi  valtataistelu, jossa Suomi  joutui miesten keskinäisen jännitteiden välikappaleeksi. Jeltsin korosti ennakoivasti, että Suomi on jatkossa Venäjän naapuri.

Gorbatsovin asema heikkeni vanhoillisten ja uudistajien valtataistelun kestäessä ja Jeltsinin asema vahvistui.

Elokuussa 1991 sisäinen taistelu kärjistyi vallankaappausyritykseksi: kova linja voitti ja otti vallan hetkeksi haltuunsa. 

Seurasi Jeltsinin kuuluisa puhe panssarivaunun päältä,  jossa  hän torpedoi vallankaappaajien tarkoitusperät. Suomessa jouduttiin pohtimaan mm. mahdollisen sisällissodan seurauksia: Kalela: nälkäpakolaiset oli otettava huomioon! Baltiassa suunniteltiin pakolaishallitusta Skandinaviaan.

Idänkaupan romahtamisen uhka oli käsinkosketeltavissa. Ahon ja muiden taholta annetaan ymmärtää,  että vallankaappauksessa johtoon noussutta  Gennadi Janajevia ei pidetty pitkäaikaisena johtajana, vaan heikkona välivaiheen marionettina. Joka tapauksessa tilanteen epäselvyyttä kuvaa, että Jeltsin pyysi luottohenkilöään selvittämään pakolaishallituksen muodostamismahdollisuutta Suomeen.

Dokumentissa pohditaan hetki myös sitä,  miksi vanholliset eivät tilaisuuden tullen siirtäneet heti Jeltsiniä syrjään tavalla tai toisella. Osittain tämä johtui varmaan siitä, että kaappaajat organisoivat huonosti hankkeensa. Jeltsin käänsi tilanteen itselleen edulliseksi  ja ryhtyi vastahyökkäykseen onnistuen nappaamaan aloitteen itselleen. Jeltsiniä aliarvioitiin. Todennäköisesti myös kaappaushankkeen käynnistäjät eivät saaneet alaisiaan ja kansanjoukkoja mukaan huteraan hankkeeseensa. Juntta murtui paineessa.

Oli niitäkin tahoja lännessä, jotka näkivät Neuvostoliiton vakauden lähteenä varsinkin, kun ydinaseseiden joutuminen teille tietymättömille oli uhkakuvana. Tapahtumat kuitenkin vyöryivät tallaisten spekulaatioiden yli.

Gorbatsovin syrjäyttäminen tapahtui brutaalilla tavalla parlamentin puhujapöntössä, kun Jeltsin saneli marssijärjestyksen. Jeltsinin voitto merkitsi myös Baltian maiden vapautumista Neuvostoliiton ikeestä. Jeltsinin Venäjä suorastaan nosti profiiliaan  Baltian maiden itsenäisyyttä tukemalla. Koivisto empi itsenäisyyden pikaista tunnustamista. Aho kritisoi varovaista Koivistoa Baltian maiden tilanteen ymmärtämättömyydestä.  Baltian maiden tunnustaminen itsenäisiksi oli joillekin muillekin suomalaisille vaikea paikka, mutta kun asia lopulta valmistui sanamuotoineen, varsinainen päätös tehtiin nopeasti Koiviston diktaatilla.

Neuvostoliiton romahdus vaikutti monella tapaa Suomen tilanteeseen:  ensinnäkin kauppa naapurin kanssa romahti. Toiseksi Suomi vapautui YYA-sopimuksen siteistä ja oli valmis tiivistämään suhteitaan länteen: ”Toinen maailmansota oli vihdoinkin Suomen osalta ohi”. Koivisto toimi ripeästi YYA-sopimuksesta irtautumiseksi, koska ymmärsi,  että aikaikkuna oli mahdollisesti kapea.

Miksi Karjalan palauttamista ei otettu esille YYA-sopimuksen purun saumakohdassa? Kalela: Neuvostoliito sen enempää kuin Venäjäkään ei ollut siihen valmis. Rajojen pysyvyys oli ehdoton kanta.

Mikä kaatoi Neuvostoliiton? Kiina eteni uudistuva talous edellä. Neuvostoliitto pyrki  ensin poliittisen järjestelmän uudistamiseen ja ehkä teki tässä virheen. Talouden ja politiikan välillä vallitsee kuitenkin riippuvuus. Kun taloudessa sittemmin epäonnistuttiin johti se poliittisen järjestelmän vaikeuksiin.

Annetaan tässä viimeinen sana Jaakko Iloniemelle: ”Emme me voineet tietää, että minkälainen uudelleensyntyneestä Venäjästä tulee,  emmekä me vieläkään varmuudella tiedä,  minkälainen siitä tulee muutoksen keskellä”.

 

 

Oikean reunan haastajat

 

 

Useimmat ovat sitä mieltä, että Jussi Halla-ahon aikana perussuomalaiset ovat liukuneet puoluekartalla oikealle. Samaan aikaan Halla-aho on valitellut,  ettei hän ole pystynyt hallitsemaan kentän liikeitä riittävällä tasolla. Liekö tämä ollut yksi (vähäinen) syy hänen luopumisessaan perussuomalaisten  puheenjohtajan paikalta?

Puoluekartta tuntuu vasemmalta reunaltaan selkeämmältä. Vasemmistoliito ja sdp yhdessä vihreiden selkeän enemmistön kanssa muodostavat vasemmiston. Sanon näin,   vaikka vihreissä onkin porvarivihreitä kuten Pekka Haavisto. Isommassa kuvassa vihreiden kannattajat ovat selvästi vasemmalla. Oleellista tässä on, että vasemmalla toiminta on asettunut jäsentyneesti  liberaalin demokratian pelikirjan mukaan. Oikealla poliittinen kenttä on paljon sekavampi.

Otetaan esimerkiksi Ano Turtiainen, joka lienee yksi – mutta vain yksi - näistä Halla-ahon päänsäryistä (tai oli) , joita hän ei pystynyt hallitsemaan. Kerta toisensa jälkeen Turtiainen sooloili antaen ymmärtää rasisminsa olevan perusteltua. Totean nyt itsekin erehtyneeni Turtiaisen osalta,  kun luulin hänen olevan äärilinjan politiikan melko harvoja yksinäisiä susia. Se,  että Turtiainen on perustamassa omaa ”Valta kuluu kansalle” -puoluetta osoittaa,  että hän ei ole puhunut sooloilijana,  vaan hänellä on ollut tukijoukko takanaan kannustamassa käyttämiinsä puheenvuoroihin mm. eduskunnassa. Lopulta Halla-aho hermostui lopullisesti Turtiaiseen,  joka sai lähteä puolueesta, mutta ehkäpä tämä oli asioiden tilan ajamista tarkoituksellisesti kohti nyt toteutumassa olevaa ratkaisua.

Myönnän hätkähtäneeni lievästi, kun luin, että tarvittavat 5000 kannattajaa löytyivät yhdessä päivässä. Tämä vain todistaa sen jo aiemmin esille tulleen ilmiön, että perusuomalaisissa ja erityisesti sen oikeassa reunassa on sekava joukko monenlaista yrittäjää. Puolue on yrittänyt hillitä arveluttavaa tai torjuttavaa moniäänisyyttä, mutta huonolla menestyksellä: aina löytyy uusia kokeilijoita tai vakaumuksensa puolesta taistelemaan pyrkiviä.

Viime mainituista esimerkiksi sopii myös puheenjohtajaksi pyrkinyt Ossi Tiihonen, joka koronavähättelyineen   edustaa vanhapopulistista protestilinjaa.

Onko Turtiaisella mahdollisuuksia eduskuntavaaleissa horjuttaa perussuomaiset valta-asemaa oikealla reunalla? Veikkaan, että Riikka Purra  joutuu pitelemään persujen kannattajia aisoissa samaan tapaan kuin Halla-ahokin. Muodostuuko Turtiaisen joukoista huolenaihe perussuomalaisille niin laajassa määrin,  että puolue joutuu linjoissaan ottamaan huomioon oikean reunan pyrinnöt. Vaikea sanoa,  sillä meillä on pitkä perinne oikean reunan marginaali-ilmiöistä ilman sen kummempaa laajempaa liikehdintää Keski-Euroopan tai Yhdysvaltojen tapaan.

Erillisenä pienpuolueena läpimeno eduskuntavaaleissa on paljon työläämpää kuin eteneminen yksin tai muutaman samoin ajattelevan kanssa ison tai keskisuuren puolueen joukoissa. Turtiaisen pitäisi ainakin kaksin- ellei kolminkertaistaa äänimääränsä eduskuntavaaleissa 2023 päästäkseen läpi ja muilla puolueen tuntemattomilla kellokkailla on vielä vaikeampaa.

Entä mitä on suorademokratia, mitä puolue sanoo ajavansa? Mielenosoituksissa ja nettikyselyissä saa kyllä huomiota osakseen,  mutta realisoituvatko äänet vaaleissa? Propagandassa voi ampua pahasti ohi,  sillä useimmat suomalaiset suhtautuvat kriittisesti tuulen tupia rakentaviin luuhailijoihin. Suomalaisessa demokratiassa tarvitaan yhteistyökykyä,  jotta edes jonkinlainen menestys poliittisilla ohjelmamarkkinoilla on mahdollista. Turtiaiselle kaverien saanti muista puolueista on kiven alla.

Perussuomalaiset joutuvat kuitenkin ottamaan huomioon uuden tulokkaan,  sillä vaalimenestys pääministeripuolueeksi saakka voi olla yhdestä kansanedustajasta kiinni.  Paljon riippuu myös siitä,  miten paljon uusi puolue ja sen todennäköinen johtaja saavat ruutuaikaa televisiosta. Toisaalta esimerkiksi Hjallis Harkimo on onnistunut kuvaruutunäkyvyydessä hyvin. Mutta jälleen pitää kysyä riittääkö se eduskuntavaalipaikkoihin. Harkimolla riittää työsarkaa. Ihmiset ovat äänestyskäyttäytymisessään realisteja ja pragmaattisia eivätkä tuhlaa äänestyspotentiaaliaan hukkaehdokkaisiin.

Tärkeämpää tässä vaiheessa on huomioida, että itse asiassa perussuomalaiset ovat muodostaneet tulpan vielä radikaalimmalle oikeiston eteenpäinmenolle. Nyt voi olla tilauksessa muutos Turtiaisen myötä. Näen tässä yleisemmällä tasolla arveluttavan ilmiön, joka hiipii pikku hiljaa puoluekentälle.

Yksinkertaistaen voi sanoa, että perussuomalaisissa on voimassa kaksi suuntausta,  ensinnäkin pyrkimys päästä politiikan päättäviin tehtäviin esimerkiksi hallitusvastuun kautta ja toisaalta jatkaa populistista oppositiopolitiikkaa, mikä kumpuaa heterogeenisestä eduskuntaryhmästä. On selvää, että Riikka Purran johdolla persut valitsevat ensin mainitun vaihtoehdon ja porvariyhteistyön, jos vaalikannatus sen suo.

::::::::::::::::::::::::

Sekä perussuomalaiset,  että kokoomus ovat viihdyttäneet toisiaan erilaisilla kosintamenoilla ikään kuin leikitellen ajatuksella laajemmasta yhteistyöstä. Kokoomuksen taholta on annettu vastakaikua houkutuksille. Jopa kokoomuksen konservatiivien näkeminen omana fraktiona on johdettavissa tällaisesta oikeistokonservatismin kantavuuden kokeilusta. Kumpi siis liikkuu? Antaako kokoomus periksi luopumalla pitkäaikaisesta liberalismin perinnöstä vai sulauttaako Purra omaan politiikkansa potentiaalisen hallituskumppanin liberalismiin omaksumalla siitä joitakin peruspiirteitä. Kaikkien muistissa lienee Sipilän yhden päivän tentti vuoden 2015 vaalien jälkeen sen selville saamiseksi, onko Timo Soinista yhteistyökumppaniksi. Jäljet pelottavat monia perussuomalaisia,  sillä persut ajautuivat Sipilän kosiskelun ja tenttauksen seurauksena tuhon tielle pahan liberalismin kosketuksesta.

Lopulta kaikki on kiinni vaalimenetyksestä: joko kokoomuksen tai perussuomalaisten on päästävä suurimmaksi puolueeksi. Se on helpommin sanottu kuin tehty, vaikka nyt nähtäisiinkin lupaavia merkkejä tuon suuntaisesta trendistä. Nyt nähtynä meillä on eurooppalaiseen taustaan verrattuna varsin liberaali oikeisto. On selvää, että kokoomuksen pitää antaa oikeistokonservatismin houkutuksille periksi,  jotta yhteistyötä oikealla voidaan vakavasti harkita. Ei tästä ole kauaa, kun perussuomalaisten ja kokoomuksen yhteistyö tuntui hyvin haasteelliselta. Maahanmuutto, etnonationalismi sekä EU ja syvenevä integraatio ovat kynnyskysymyksiä yhteistyölle. Simon Elo puhuu ihmis- ja maailmankuvien eroista  ja on sikäli oikeassa, että perussuomalainen seepra ei pääsen raidoistaan irti vaikka orastavaa tahtoakin  olisi.  Turtiaishenkisiä persuja riittää moneen lähtöön.

 

Liberaali demokratia: vanhassa vara parempi?

 

Liberaali demokratia on ollut viime vuosikymmenien aikana monien kansakuntien tavoite ja haavekuva. Sen suuri tilaisuus avautui,  kun natsi-Saksa kaatui. Osassa modernia maailmaa otettiinkin iso harppaus kohti liberaalin demokratian täyttymystä. Vaikka Itä-Euroopassa jatkuikin kuristava autoritaarinen hallinto,  pääsivät Länsi-Euroopan maat etenemään kohti liberaalin demokratian  ihanteita. Viimeistään sosialismin romahdettua 1990-luvun vaihteessa piti liberaalin demokratian lyödä itsensä läpi Francis Fukuyaman viitoittamassa hengessä.

Kuitenkin nykyaika kaikkine pirstoutuneine tavoitteineen on tehnyt liberaalin demokratian etenemisestä - tai säilyttämisestä - tuskallisen vaivalloista. Monet ovat kokeneet pettymyksen ja hakevat menneisyydestä vauhtia,  jotta voitaisiin saavuttaa uudelleen kadonneeksi väitetty tavoite.

Selvältä näyttää, että pelkkä kasvava vapaus ei ole riittävä päämäärä. Ihmiset haluavat ankkuroida itsensä johonkin pysyvään, jota ei ole saavutettu. Mutta onko tämä tavoiteltava tila enää lainkaan liberaali tai demokratia?

Dogmatiikan yliopistolehtori ja ekumeniikan dosentti Olli-Pekka Vainio pohtii Kanava-lehden 5/2021 artikkelissa ”Täysi-ikäistynyt liberalismi uhkaa omaa perintöään” kypsän vaiheen liberalismin mahdollisuuksia pärjätä nykyajan turbulenssissa. Vainio lähestyy teemaa hakien vauhtia konservatiivisesta liberalisminäkemyksestä.

On sanottu, että olemme tilanteessa,  jossa liberalismi ”uhkaa ajaa karille”. Liberalismikritiikki näyttää kumpuavan ajatuksesta, että varhaisvaiheen liberalismin tarkoitus oli suojella perusvapauksia,  kuten sananvapautta, kokoontumisenvapautta, omantunnonvapautta, uskonnonvapautta ja yksilön vapautta, mutta nyt liberalismin täysi-ikäisyyden vaiheessa näitä pyritään rajoittamaan,  ja se tehdään - väitteen mukaan - liberalismin nimissä.

Mitkä nämä uhkat ovat?  Väitteen mukaan liberalismi luo ”massiivista” epätasa-arvoa, pakottaa homogeenisuuteen sekä edistää materiaalista ja hengellistä rappiota ja kääntyy itseään vastaan kaventamalla vapautta. Tulkintani mukaan näitä väitteitä esittävät konservatiivisesti suuntautuneet tahot.

::::::::::::::::::::

Autoritaarisesti johdetuissa valtioissa syytökset liberalismia kohtaan nousevat liberalismin ”henkisestä ja hengellisestä tyhjyydestä”. Tämä on myös yksi Vladimir Putinin pääväittämistä. Ihminen siis tarvitsee auktoriteettia ja jotain perinteeseen liittyvää pysyvää, jonka varaan rakentaa minäänsä. Vainion teksteistä – tulkiten – jää vaikutelma,  että hän pyrkii kiinnittämään liberalismin johonkin alkuperäisen liberalismin prinsiippiin , mutta torjuu samalla autoritaarisuuden viehätyksen.

Tavoite täyttyy  sitomalla liberalismi johonkin käytännön hyvään. Näistä hyvän elementeistä on tullut kuitenkin rasite, koska ihmisten mieltymykset ovat niin pirstaleiset. Tämä on toisaalta ymmärrettävää,  koska ihmiset ovat niin erilaisia: ”Erilaiset hyvät” ovat usein keskenään ristiriitaisia.  Optimistisesti tulkiten voidaan sanoa, että lopputulos on hyvä, jos todetaan, että  päämäärä on kaikille sopiva. Vainio maalaa optimistin tavoitetta: ”Ristiriidoista ei tarvitse olla huolissaan, koska utopiassa kaikki tulevat olemaan samaa mieltä” (!).

On vaikea sisällyttää utopian käsitettä liberalismin määreeksi. Eikö utopian tavoittelu riko sekin liberalismin vapauskäsitteitä vastaan? Tosiasiassa on vain  eri tahojen keskenään ristiriitaisten päämäärien kirjo. Kysymys ei liberalismissa ole utopiasta,  vaan hyviksi koettujen asioiden kompromissista, jotka hyväksytään yhteisesti, demokraattisesti.

Vainio väittää, että ihmisten irrotessa häntä lähellä olevista rakenteista (avioliitto, perhe, kyläyhteisö, jne. ) mahdollisuudet yksilöiden ”rajattomaan hyvien tavoitteluun” kasvavat. Aivan rajattomasti nämä vapaudet eivät toki voi kasvaa, se tunnustetaan. Tarvitaan jokin taho vetämään rajat ja se taho on valtio. Vainio tulkitsee valtion vapauksien sallijana ja  rajoittajana kovin ehdottomasti: ”Valtiolla on valta päättää kaikista yksilön elämään kuuluvista asioista”.  Ei kai sentään.

Vainio tulkitsee poliittisen katkeroitumisen johtuvan juuri valtion absoluuttisesta vallasta; ”henkilökohtaisista asioista tulee poliittisia”. Seurauksena on vastarintaa ja kapinaliikkeitä,  ihmiset jakautuvat klikeiksi sen sijaan,  että hakisivat yksimielisyyttä. Liberalismista ei tule sopuisuuteen kannustavaa,  vaan omien etujen puolesta taistelevaa.

Samalla kun myönnän Vainion liikkuvan osittain oikeilla jäljillä,  väitän myös vastaan:  Hänen  johtopäätökset kuulostavat  yksinkertaistavilta. Valtion vallan näkeminen näin absoluuttisena ei kuulosta todelliselta. Ajattelutapa johtaa vallitsevien ristiriitojen ylikorostamiseen. Ihmisten ”poliittinen minä” kärjistää erilaisuuksia samalla,  kun arkielämä saattaa olla hyvinkin seesteistä.

Demokratian perusedellytykseksi Vainio nostaa luottamuksen. Tähän on helppo yhtyä. Haasteena Vainio näkee läpinäkyvyyden ja reiluuden puutteen. Jos näissä on puutteita, kasvaa kritiikki demokratiaa kohtaan.

Yhdysvaltain  tilanteen Vainio näkee niin,  että sekä oikealla että vasemmalla ollaan tyytymättömiä järjestelmään. Vainio myöntää,  että molemmat ovat suhteellisen pieniä vähemmistöjä, mutta että ”kriittinen massa” täyttyy tasapainon horjuttamiseksi. Vainion mielestä tietoisena tavoitteena kummallakin puolella on saada aikaan hallitsemisen mahdottomuus. Rohkenen olla osin eri mieltä. Nimenomaan oikealla horjutetaan liberaalia demokratiaa. Vasemmistoryhmittymät  toimivat aggressiivisuudessaan melko vaatimattomalla tasolla. Sitä paitsi ne ajavat asiaansa pääosin liberaalin demokratian puitteissa demokraattipuolueen vasemmalla reunalla. Toista ovat oikeiston aggressiot  kongressin valtauksineen. Useita äärioikeistoryhmittymiä vastaa vasemmalla lähinnä vain antifa toiminnan laajuudella mitattuna. Sekin toimii harvakseltaan. Vainio sortuu ”tasapuolisuussyndroomaan” (vastuu tasapainon horjuttamisesta äärioikeiston ja äärivasemmistoin välillä jaetaan tasan), josta olen joskus kirjoittanut. Viittaukset vasemmistopiirien potentiaaliseen väkivaltaan ryhtymisestä jäävät vaille näyttöä.

Se,  merkittävä asia, mikä Vainion kirjoituksesta jää käteen,  koskee liberaalin demokratian liikkumatilan kaventumista. Näin on todella tapahtunut (oikeisto)ääriliikkeiden laajennettua reviiriään jopa dramaattisella tavalla.

:::::::::::::::::::::::::::

Varsinaisiksi liberaalin demokratian haasteiksi nykyaikana nousevat teemat,  jotka liittyvät talouteen, teknologiaan ja ilmastopolitiikkaan. Niiden yhteydessä sen määrittäminen,  mikä on hyvää nousee ydinkysymykseksi. Vainion mielestä problematiikan ratkaisu edellyttää liberaalin tradition alkulähteille palaamista. Tavoitteeksi pitäisi asettaa jaettu käsitys siitä,  mikä on hyvää elämää.    

Vainio viittaa liberaalin demokratian puolustusta eritellessään Francis Fukuyaman ajatukseen sisäisen koheesion vahvistamisesta. Perimmältään kysymys on kansakunnan yhteisen kertomuksen etsinnästä liberaalin demokratian voimaannuttamiseksi. Fukuyaman mukaan kysymys on ”elämästä, vapaudesta ja onnen tavoittelusta” Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen sanoin. Vainio on kriittinen ja toteaa,  että yhteinen kertomus ei löydy pelkästään toteamisella tai julistamisella. Kertomuksen tulee nousta alhaalta ylöspäin eikä sitä voi panna täytäntöön pakottamalla.

Vainion kirjoituksen punaisena lankana kulkee ajatus, että yhteistä liberaalin demokratian tahtotilaa tulisi etsiä liberalismin juurilta.

:::::::::::::::::::::::::

Liberalismissa on kyse osaltaan toisten hyviksi kokemien hengentuotteiden – jos ei hyväksymisestä - niin sietämisestä. Ongelmaksi nousee se,  että jossakin kulkee sietokyvyn raja. Torjuttava paine  voi tulla esimerkiksi autoritaarisuuden jäytävyydestä. Liberalismista tuskin kannattaa  tehdä  kaikkien hyväksymiseen perustuvaa oppia, joka pitäisi sisällään myös niiden  tolkuttomuuksien hyväksymisen,  jotka toimivat liberalismia (liberaaleja vapausarvoja) vastaan. Lopulta liberalismin suuri sisäinen uhka on dogmatismi, hyväksytyn hyvän tarkkareunainen määrittäminen ja ihmisten pakottaminen aidan sisäpuolelle tai ulkopuolelle. Tällaistakin ilmenee.

Liberalismiin kuuluu ”väljyys”, se ei ole tarkkarajainen. Ongelmat tulevat vastaan sitten,  kun liberalismin vapausarvot koetaan uhatuksi. Liberalismi ei ole itsetarkoituksellisen vapauden saarnaamisen manifesti. Mihin vedetään raja? Rajan veto on demokraattinen prosessi, joka toteutetaan parlamentarismin periaatteiden kautta. Liberaalidemokratian omaksuminen on osoittautunut useimmissa tapauksissa pitkäksi kymmeniä vuosia kestäväksi prosessiksi. Siitä poisoppiminen voi tapahtua  hyvinkin lyhyen ajan kuluessa.

Valtiota  so. lainsäädäntöä ei tarvita liberaalidemokratian pakottamiseen, vaan sen suojaamiseen.

Vainiolla on konservatiivissävyinen suhtautuminen liberalismiin. Hänen kritiikkinsä on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta. Itse painottaisin myös edistyksellistä liberalismia,  joka toimii uuden suunnan määrittäjänä.

Nostalgian vietävänä

 

 

Näissä kirjoituksissa olen pohtinut monta kertaa omaa suhdettani nostalgiaan, vaikka en juuri tuota käsitettä ole viljellytkään. En tunnustaudu nostalgian suurkuluttajaksi, mutta toisaalta siitä on mahdotonta myös irtautua eikä se liene tarkoituksenmukaistakaan.  Wikipedia määrittää nostalgian menneen ikävöinniksi, kaihoksi ja haikeudeksi. Banaalimmin määriteltynä nostalgiaa voisi pitää menneen haikailuna.

Yhtä hyvin voisi sanoa,  että aika kultaa menneisyyden. Meillä on taipumus muistaa positiiviset asiat ensisijaisesti ja negatiiviset väistyvinä. Ilmeisesti ihminen tarvitsee nostalgiaa, ei niinkään menneisyyden hallintaan  kuin suotuisaan tulevaisuuden rakentamiseen. On helpompi kestää tulevia haasteita,  kun taustalla on mieltä ylentäviä nostalgisia muistoja. Näin ajatellen menneisyydestä muodostuva myönteinen kuva kantaa pitkälle tulevaisuuteen.

Nostalgiaa on analysoitu  monista lähtökohdista. Hesarissa Iida Sofia Hirvosen (25.7.2021), artikkelissa ”Nostalgia valtasi meidät” käsitellään nostalgiaa eritellysti. Artikkeli pohjautuu politiikantutkija Anto Vihman analyysiin nostalgiasta, jota hän käsittelee  tulevassa, syyskesällä ilmestyvässä  kirjassaan ”Nostalgia: teoria ja käytäntö”.

Vihma jakaa nostalgiatunteen kolmeen kategoriaan (perustuen osin Svetlana Boymian  ryhmittelyyn). ”Entistävä nostalgia” on luonteenomaista liberalismin vastaisille poliittisille projekteille. Näille on tyypillistä esimerkiksi nykytaiteen halveksunta ja perinteisten sukupuoliroolien kaipuu. Perinteet ja siihen liittyvät myytit ovat tärkeitä.

Toinen laji on ”pohdiskeleva nostalgia”, joka painottaa kaipauksen ja menetyksen tunnetta. Tämän kakkoskohdan mukaan menneeseen ei voi palata, mutta sieltä voi löytää arvoja ja menetettyjä mahdollisuuksia, joiden  avulla  ”tulevaisuutta voi rakentaa”.

Kolmannen kategorian, ”banaalin nostalgian” Vihma muotoilee itse: se ilmenee arjessa ja kuluttamisessa, kuten myös  perinneharrasteina tai vaikkapa nuoruuden mielimusiikin kuuntelemisena.

::::::::::::::::

Käytännössä nostalgia on monitahoinen käsite, jota on välttämätöntä käsitellä konkreettisesti. Läpivalaisenkin aihetta seuraavassa hyvin käytännönläheisesti ja kokemusperäisesti enkä painota tieteellistä lähestymistapaa.

Esimerkiksi perinteinen posti toimi ennen vanhaan nykyistä paremmin. Näin on, jos posti käsitetään suppeasti kirjepostina. Laajemmin nähtynä ”posti” on nykyisin ylivoimaisen monitahoinen ilmiö: sähköposti, tekstiviesti, facebook, whatsup……  Toisaalta voidaan väittää,  että vanhanaikainen kirjeiden kirjoittamisen perinne säilytti muistot ja hengen menneistä ajoista nykyisiä sähköisiä välineitä paremmin. Jo vanhojen kirjeiden huolellinen käsiala ihastuttaa.  Ehkä ihastus johtuu myös siitä, että kirjeet ovat käsinkosketeltavia…. Kirjeisiin liitettyjen muistojen näkökulmasta kysymys on nostalgiasta. Sähköinen posti vaatii huolellista arkistointia, kirjeet säilyivät piirongin laatikossa vuosikymmeniä. Miten kirjoitetaan muistelmateoksia tai elämäkertoja,  kun ”kirjeet” puuttuvat?

Nykyisin maailma pyörii niin vinhasti, että monet haluaisivat hidastaa ajankulua: seis maailma, seis!  Tämän vastapainona   menneisyyteen voidaan palata mielikuvissa miellyttävänä kokemuksena, jossa palaset ovat loksahtaneet kohdalleen . Teknologiseen kehityksen, digitalisaation  ja globalisaation suhtaudutaan kriittisesti vähänkin vanhoillisimmissa piireissä. Tähän kuuluu menneiden onnen  päivien ihaileva muistelu. Yhtenäiskulttuuri  sitoi kansalaisia yhteisten kokemusten äärelle paljon enemmän kuin nykyisen polarisaation tai yhteiskunnan pirstoutumisen aikana.

Omissa muistikuvissani palaan usein mielessäni vanhaan maalaistalomiljööseen. Siihen tarjosi oivan näkemyksen isovanhempien maatila kesäloma-aikaisine karjanajoineen ja heinätöineen. Maataloustöissä sukupuoliroolit korostuivat: oli miesten työt ja naisten työt. Televisio oli nykyajan vempain,  joka tuli uutena houkuttimena 1960-luvun vaihteen vanhaan elinympäristöön. Sen ympärille kokoontui iltaisin oma väli ja jopa naapurien väkikin. TV ei suinkaan hajottanut elämänpiiriä vaan vangitsi joksikin aikaa kaikkien huomion. Ainakin aluksi  TV tiivisti yhtenäiskulttuuria, mutta aikaa myöten toi maailman muutoksen yhä selkeämmin kaikkien nähtäville.

Selvyyden vuoksi: en koe paluuta heinänteon epäinhimillisen raskaisiin olosuhteisiin nostalgisena kokemuksena. Nostalginen muistelu on valikoivaa!

::::::::::::::::::::::::

Aiemmin yhteiskunnalliset mullistukset,  jotka aiheuttivat kaipuun mullistusta edeltävään aikaan koskivat pientä joukkoa ihmisiä. Tämän päivän teknologinen kehitys, digitalisaatio ja edistysusko koskevat oikeastaan kaikkia.  Siksi ennen mullistusten aikaa vallinneiden ”vanhojen hyvien aikojen” nostalginen muistelu koskee valtavaa joukkoa ihmisiä.

Tutkijat ovat ottaneet esille  ”ylinostalgisoitumisen” vaaran. Voiko nostalgia muodostua ”arkistolingoksi”, jossa mikään ei ole uutta,  vaan kaikki on kierrätettyä. Mikään ei tunnu uudelta.  Kaiken lisäksi tekninen kehitys on mahdollistanut asioiden tehokkaan uudelleenkierrättämisen: on helppoa toistaa vanhaa. Vihma torjuu tämän ja nostaa esille joidenkin ylläpitämän nostalgian itsetarkoituksellisen vastustamisen, jossa ei ymmärretä, että nostalgia voi oikeasti auttaa ymmärtämään tulevaa. Tulee siis olla jotain, jota vaalia.

Omakohtaiseen tapani nostalgisoida asioita kuuluu lähinnä Anto Vihman toiseen ja kolmanteen nostalgiakoriin, ”pohdiskelevaan nostalgiaan” ja ”banalisoivaan nostalgiaan”.  Sinne kuuluu erilaisten asioiden (urheilutulosten tilastointi, lehtien keräily mahdollisimman kattavina sarjoina + monet muut keräilyn kohteet) keräilyvimma. Miksi kerään? Syy ei ole välttämättä keräilyn kohteen tasokkuus,  vaan eräänlainen vaikeasti selitettävissä oleva ajan hengen tutkiminen. Mitä kauemmin aika kuluu ajankohdasta,  jolloin keräily on tapahtunut,  sitä arvokkaammaksi kokoelma muodostuu. Otan esimerkiksi ”Urheilun kuva-aitan” (ilmestyi 1950-1968) vuosikerrat, joissa saatan tutkia vaikkapa yleisurheilun merkitystä kunakin ajankohtana, kunkin ajankohdan nostalgista (!) kaipuuta menneen loiston päiviin ja eri urheilulajien voimasuhde-eroja kunakin ajankohtana. 

Viime kädessä nostalgiassa on kysymys siitä, miten historia  auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Keräilyllä on tässä sekä välinearvo että arvo sinänsä. Koen ylentävän hetken,  kun pyörittelen käsissäni vanhaa Emerson, Lake and Palmerin albumia ”Pictures At An Exhibition”.

Nostalgikon koetinkivi on,  kun hän havaitsee, että mennyt, koettu on korvautunut uudella ja paremmalla, ja vanhasta on pelkkä muisto jäljellä ilman sen kummempaa arvoa (lukuun ottamatta keräilyarvoa).

 

 

Olympiakisojen menestyjät roolimalleina

 

 

On mielenkiintoista verrata pienten ja isojen maiden menestystä juuri päättyneissä olympialaisissa. Valitsen näkökulmaksi Pohjoismaiden menestyksen ja käsittelen teemaa pääosin yleisurheilun kautta.

Luin aikoinani moneen kertaan legendaarisen Roberto L. Quercetanin ”Kilpakenttien kuninkaat” -yleisurheilun historian, joka julkaistiin vuonna 1964. Siinä käsitellään kaikkien miesten yleisurheilulajien historiaa aikavälillä 1864-1964.

Voisin lainata kirjasta useita sitaatteja,  jotka valaisevat myös omaa suhtautumistani urheilun historiallisiin lähtökohtiin. Tässä yksi: ”Myös Suomi ja Ruotsi olivat etuoikeutetussa asemassaa vanhan mantereen yleisurheilun raivaajapäivinä. Nykyään niiden täytyy tyytyä murusiin silloin,  kun kilpaillaan olympialaisista kunnianosoituksista. Siitä huolimatta niitä samoin kuin muitakin Pohjoismaita voidaan pitää esikuvina niiden vahvan harrastuspohjan ja niiden urheilijain kilpailuhengen ansioista”. Tässä on määritetty urheilun aseman molemmat puolet: toisaalta Pohjoismaiden asema on kutistunut urheilun markkinoilla vähäiseksi, mutta samalla luodaan itu tulevalle nousulle kestävän urheiluhengen kautta. Mutta ennen uutta nousua piti käydä pohjalla. Tästä Quercetani toteaa osuvasti: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan ja jäseniään kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus, joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa, on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin”. Näin siis Roberto L. Quercetani vuonna 1964.

Toivo ei kuitenkaan ole menetetty,  ja Quercetani  nostaa ”veltostuneisuuden keskeltä” esille  pari nuorta lupaavaa poikkeusta länsimaista, jotka rikkovat kuvaa hyvinvoinnin mukavuudenhalua lisäävästä otteesta.

Muistan itsekin hyväksyneeni suuren Q:n selityksen nuorena oppikoulupoikana. Juuri noina aikoina afrikkalainen juoksukulttuuri alkoi lyödä läpi ensin Rooman (1960) ja sittemmin Tokion (1964) olympiakisoissa. Vuonna 1965 afrikkalainen huippujuoksija Kipchoge Keino herätteli meitä uuteen aikaan kiertelemällä Pohjoismaiden stadioneita suurta huomiota herättäen. Mexico Cityssä 1968  läpimurto tapahtui sitten lopullisesti. Afrikan maiden menestys ei ole sammunut sen jälkeenkään. Päinvastoin saimme Tokiossa jälleen havaita,  kuinka keski- ja pitkillä matkoilla vauhdin lisääntyessä Afrikan maiden urheilijat erottautuivat omaksi ryhmäkseen ja amerikkalaiset ja eurooppalaiset omaksi ryhmäkseen. 

Mutta ajat muuttuvat…. Suomi (1970-luvulla), Ruotsi (1990-luvulla ja uudelleen 2020-luvulla) ja Norja näinä päivinä ovat nostaneet yleisurheilun uuteen kukoistukseen, ei ehkä kautta linjan, mutta yksittäisten tähtien, kuten Karsten Warholmin  ja Jakob Ingebrigtsenin  avulla. Laajaa tasonnousua on ehkä turha odottaa.

Menestys ei ole tullut ilman panostuksia. Olemme lukeneet,  kuinka  Norjassa panostetaan  aivan eri malliin urheiluun kuin esimerkiksi Suomessa.

Totuuden nimissä on muistettava,  että esimerkiksi suomalaisten varusmiesten kunto Cooperin testillä mitattuna on heikentynyt  jo pitkään tuoden mieleen Quercetanin ”veltostuttavat välineet”. Koulujen urheilukilpailuihin ei panosteta  läheskään siihen malliin – jos lainkaan -  kuin tapahtui esimerkiksi 1960-luvulla ja osin vielä sen jälkeenkin. Syntymäkotikuntani  oppikoululaitoksen historiassa todetaan karusti, että ”hiihtokilpailut hiipuivat 1970-luvun alussa…” ja että ”samoin kuihtuivat koulun yleisurheilumestaruuskilpailut”. Vaikuttaa siltä, että  fyysistä kuntoa ei nähty enää niin tärkeänä kuin aiemmin,  ja siksikin nuorten kunto heikkeni. Kysymys on selvästi arvostuksen siirtymästä henkisten harrastusten puolelle. Muistan kuinka entinen mestarihiihtäjä  Arto Tiainen totesi pahaa aavistamatta ja viattoman oloisesti eräässä haastattelussa, että koulukuljetukset ovat vähentäneet nuorten liikuntamahdollisuuksia. Herkkähipiäinen media paheksui voimakkaasti Tiaisen ulostuloa ymmärtämättä varsinaista faktaa. Ei hän tietenkään ehdottanut,  että kuljetukset lopetettaisiin.

Kun liikunnan harrastus koulun sisällä on päästetty rapautumaan, on sitä haastavaa käynnistää uudelleen.  Yhtenä mallina voisi toimia Viron Liikkuva koulu -hanke, jolla kannustetaan koululaisia liikunnan pariin hyvin monipuolisella tavalla. Johtuuko Viron kymmenottelijoiden menestys olympiakisoissa tästä hankkeesta?

Myös Suomen hallitus on aktivoitunut ja kehittänyt ”Harrastamisen  Suomen mallin”. Sen tarjontaa olisi tärkeää suunata liikuntamahdollisuuksien järjestämiseen. Suomen mallissa päätavoitteena on lasten ja nuorten hyvinvoinnin lisääminen. Tarkoituksena on mahdollistaa jokaiselle lapselle ja nuorelle mieluisa ja maksuton harrastus koulupäivän yhteydessä. Opetus- ja kulttuuriministeriö on koonnut kuntien avuksi yhteystietolistan valtakunnallisista ja alueellisista harrastustoiminnan järjestäjistä. Listan tarkoituksena on auttaa kuntia yhteistyökumppaneiden ja ammattitaitoisten ohjaajien löytämisessä harrastuksiin, joita lapset ja nuoret ovat toivoneet. 

Kaikesta päätellen on vihdoinkin herätty rapakunnon vastaisten toimien tarpeellisuuteen.

::::::::::::::::::::::::::::

Miten skandinaavista urheilunäkymää voisi kuvailla Tokion olympiakisojen menestyksen tai menestymättömyyden  valossa? No, vaikkapa mitalitilaston avulla (mitalien lukumäärä: kultaa, hopeaa, pronssia, mukana kaikki lajit):

Ruotsi                                             3+6+0=9

Tanska                                            3+4+4=11

Norja                                               4+2+2=8

Suomi                                             0+0+2=2

Pohjoismailla – lukuun ottamatta Suomea – näyttää menevän loistavasti. Onnistujat ovat kaikki suuria tähtiä. Esimerkiksi yleisurheilussa Pohjoismaat nappasivat neljä kultamitalia! Menestys tulee laajasta lajivalkoimasta ml. palloilulajit. Quercetanin madonluvut on pyyhkäisty pois ainakin joksikin aikaa.

Suomen saalis yleisurheilussa kalpenee muiden Pohjoismaiden rinnalla (parhaimmillaan) yhteen viidenteen sijaan.

Kuitenkin juuri  nyt näyttää meilläkin siltä, että yleisurheiluun ollaan löytämässä moderneja roolimalleja menestyvien urheilutähtien avulla. Tilaisuutta ei saisi menettää.

 

Tarvitseeko kansakunta urheilumenestystä tänä päivänä?

 

 

Vanhana penkkiurheilijana vastaan otsakkeen kysymykseen tietenkin kyllä, mutta tarkemmin ajateltuna on syytä kyseenalaistaa itsestään selvinä pidettyjä väittämiä.

Ensin muutama triviaali huomio:

Tokion kisojen yhteydessä olemme nähneet käsittämättömiä tuuletuksia ja mitä ihmeellisimpiä koreografioita voiton osoituksena. Ja ”voitettu” voi tarkoittaa mitä tahansa alkueristä jatkoon selviämisestä kultamitalin voittamiseen saakka.

Värikkyys on lisääntynyt, mutta samalla nähdyt tuuletukset: ehkä urheilijat,  joista monet ovat harjoitelleet nälkäkuurilla näkevät tilaisuuden oman markkina-arvonsa kohottamiseen - syystäkin.

Joskus aiemmissa kisoissa,  kun olen katsellut kuulantyönnön palkintojen jakoja  ja palleilla seisovia välinpitämättömän näköisiä kahden ladon ovien kokoisia urheilijoita kääntelemässä käsissään palkintolätkää, on tullut mieleen,  että kuinkahan pysyvänä asianomainen pitää saavutustaan. Doupattuja urheilijoita paljastui niin tiheään.

Nykyisin varsinkin pienten maiden saavutukset jäävät sen verran niukoiksi, että yksi pronssimitali on valtavan juhlan arvoinen, melkein kuin ennen kultamitalin voittaminen.

Yksi menestyjä Tokiossa on kisojen järjestäjäkoneisto. Se ansaitsee joistakin virheitä huolimatta  korkeimman mahdollisen palkinnon. Niin hyvin he ovat klaaranneet kisat kaikkien normaalien ongelmien lisäksi pandemian keskellä. Piru on maalattu seinälle kisojen epäonnistumisen osoittamiseksi niin monta kertaa,  ettei luvuissa ole pysynyt mukana.

Kärsikö suuri yleisö tappion siksi, ettei päässyt massiivisesti katsomaan kisoja?  Tietenkin kärsi! Tuskin kukaan unohtaa Lontoon olympiakisojen hurmioitunutta, mutta tervehenkistä tunnelmaa.  Kuitenkin Tokion kisat ovat olympialiikkeelle valtava menestys. Urheilu on voittanut pandemian.

Toisaalta kisat ovat olleet suuri voitto TV- ja tietotekniikalle yleensä.  On ollut pakko keksiä erilaisia ratkaisuja kisatapahtumien ja ajankohtien samanaikais- ja siirtoratkaisuille. Vieläkin on tunne, että esimerkiksi yleisurheilussa voitaisiin teknistä havainnollistamista viedä paljon pidemmälle. Nyt esimerkiksi satasen kiihdytysvaihetta kuvaava grafiikka auttaa ymmärtämään lajia entistä paremmin, mutta esimerkiksi pituussuuntaan hypättävien lajien katselijaa palvelevat ratkaisut voitaisiin viedä pidemmälle.

Olympiakisojen hinta on puhuttanut paljon ja aiheesta. Kisat ovat muodostuneet yhdelle valtiolle liian suuriksi. Niinpä järjestäjänä voi olla vain ”suurvalta” tai sitten joku rikas epädemokraattisesti johdettu pikkuvaltio. Tähän saakka on torjuttu monen valtion järjestämät kisat.  On aika pikku hiljaa luopua yhden maan monopolista.

Suomalaisia,  kuten myös monia muita pikkukansakuntia olympialaiset opettavat riemuitsemaan yhä pienemmästä menestyksestä. Onneksi Suomi pärjää esimerkiksi onnellisuuden markkinoilla ilman urheiluakin. Emme tarvitse urheilua kansallisen itsetunnon kohottamiseen läheskään entisessä määrin.

Urheilussa urheilijat ovat kuitenkin pääosissa. Parasta ovat nousevat tähdet. Topi Raitanen ja Sara Kuivisto eivät kumpikaan ole ihan vihreitä huippu-urheilussa, mutta edelleen kehittyviä – jos säilyvät terveinä. Terveyden menetyksen avainsana näyttää olevan ”takareisivamma”, joka uhkaa pikajuoksuja ja muita räjähtävää voimaa vaativia lajeja. Ennaltaehkäisyyn tulisi kiinnittää paljon nykyistä suurempaa huomiota. Se on helpommin sanottu kuin tehty: urheilijalla on taipumus kiirehtiä kunnon terästämiseen terveyden kustannuksella.

Topi Raitanen ja Sara Kuivisto ovat hyvin esiintymistaitoisia, markkinointihenkisiä esikuvia suomalaisille nuorille. Suomalaisen yleisurheilun nousulle tämä kaikki on välttämätön edellytys. Jos ajatellaan suomen kokonaismenetystä Tokion yleisurheilussa, niin se oli vähintään kohtalainen. Sijoitukset vaihtelivat saavutettujen välierä- tai loppukilpailusijoitusten lisäksi piste- tai lähes pistesijoituksiin (useita sijoituksia 10 joukkoon). En itse muista aivan lähiajoilta yhtä tasaista menestystä. Huiput jäivät toki uupumaan,  mutta se oli odotettua. 

Entä maakohtaisten voimasuhteiden muutokset kisojen ollessa vielä kesken? Kiina näyttää nousevan ohi Yhdysvaltojen, jos ei nyt näissä kisoissa,  niin lähiaikoina. Venäjä sinnittelee (ansaitusta) dopingpannasta huolimatta kärkiviisikossa. Japanin menestys kärkiviisikossa johtuu osin kotikisoista ja mukaan valituista urheilulajeista. Euroopan suurmaat sijoittuvat odotetusti sijoille 6-8. Australian menestys  viiden joukossa on myös syytä panna merkille ainakin niin kauan kuin ”uintipainotteisuus” vaikuttaa.

Suomen sijoitus (75.) kuvaa nykytilannetta.

Urheilullisesti Tokion kisat sujuivat mainiosti. Kisajärjestäjät takasivat loistavat puitteet itse urheilusuorituksille. Stadion oli tuuleton taaten tasapuoliset olosuhteet urheilijoille. Toisaalta kuumuus vaikutti suorituksiin ja tuulettomuus lisäsi läkähdyttävyyttä. Olympiastadionin pinnoite oli ilmeisen nopea taaten osaltaan loistavat tulokset. Mikä suoritus jäi erityisesti mieleen?  Epäilemättä Karsten Warholmin 400 metrin aitojen ME-aika järisytti mielenrauhaani. Ensimmäinen kommentti kuului: ei voi olla mahdollista! Tuli tunne, että inhimillisen suorituskyvyn rajaa siirrettiin tavoittamattomiin.

Ja vastaus otsakkeen kysymykseen:  menestys urheilussa on nykyisinkin merkittävä asia kansojen välisessä kilvoittelussa halusimmepa sitä tai emme.