Nostalgian vietävänä

 

 

Näissä kirjoituksissa olen pohtinut monta kertaa omaa suhdettani nostalgiaan, vaikka en juuri tuota käsitettä ole viljellytkään. En tunnustaudu nostalgian suurkuluttajaksi, mutta toisaalta siitä on mahdotonta myös irtautua eikä se liene tarkoituksenmukaistakaan.  Wikipedia määrittää nostalgian menneen ikävöinniksi, kaihoksi ja haikeudeksi. Banaalimmin määriteltynä nostalgiaa voisi pitää menneen haikailuna.

Yhtä hyvin voisi sanoa,  että aika kultaa menneisyyden. Meillä on taipumus muistaa positiiviset asiat ensisijaisesti ja negatiiviset väistyvinä. Ilmeisesti ihminen tarvitsee nostalgiaa, ei niinkään menneisyyden hallintaan  kuin suotuisaan tulevaisuuden rakentamiseen. On helpompi kestää tulevia haasteita,  kun taustalla on mieltä ylentäviä nostalgisia muistoja. Näin ajatellen menneisyydestä muodostuva myönteinen kuva kantaa pitkälle tulevaisuuteen.

Nostalgiaa on analysoitu  monista lähtökohdista. Hesarissa Iida Sofia Hirvosen (25.7.2021), artikkelissa ”Nostalgia valtasi meidät” käsitellään nostalgiaa eritellysti. Artikkeli pohjautuu politiikantutkija Anto Vihman analyysiin nostalgiasta, jota hän käsittelee  tulevassa, syyskesällä ilmestyvässä  kirjassaan ”Nostalgia: teoria ja käytäntö”.

Vihma jakaa nostalgiatunteen kolmeen kategoriaan (perustuen osin Svetlana Boymian  ryhmittelyyn). ”Entistävä nostalgia” on luonteenomaista liberalismin vastaisille poliittisille projekteille. Näille on tyypillistä esimerkiksi nykytaiteen halveksunta ja perinteisten sukupuoliroolien kaipuu. Perinteet ja siihen liittyvät myytit ovat tärkeitä.

Toinen laji on ”pohdiskeleva nostalgia”, joka painottaa kaipauksen ja menetyksen tunnetta. Tämän kakkoskohdan mukaan menneeseen ei voi palata, mutta sieltä voi löytää arvoja ja menetettyjä mahdollisuuksia, joiden  avulla  ”tulevaisuutta voi rakentaa”.

Kolmannen kategorian, ”banaalin nostalgian” Vihma muotoilee itse: se ilmenee arjessa ja kuluttamisessa, kuten myös  perinneharrasteina tai vaikkapa nuoruuden mielimusiikin kuuntelemisena.

::::::::::::::::

Käytännössä nostalgia on monitahoinen käsite, jota on välttämätöntä käsitellä konkreettisesti. Läpivalaisenkin aihetta seuraavassa hyvin käytännönläheisesti ja kokemusperäisesti enkä painota tieteellistä lähestymistapaa.

Esimerkiksi perinteinen posti toimi ennen vanhaan nykyistä paremmin. Näin on, jos posti käsitetään suppeasti kirjepostina. Laajemmin nähtynä ”posti” on nykyisin ylivoimaisen monitahoinen ilmiö: sähköposti, tekstiviesti, facebook, whatsup……  Toisaalta voidaan väittää,  että vanhanaikainen kirjeiden kirjoittamisen perinne säilytti muistot ja hengen menneistä ajoista nykyisiä sähköisiä välineitä paremmin. Jo vanhojen kirjeiden huolellinen käsiala ihastuttaa.  Ehkä ihastus johtuu myös siitä, että kirjeet ovat käsinkosketeltavia…. Kirjeisiin liitettyjen muistojen näkökulmasta kysymys on nostalgiasta. Sähköinen posti vaatii huolellista arkistointia, kirjeet säilyivät piirongin laatikossa vuosikymmeniä. Miten kirjoitetaan muistelmateoksia tai elämäkertoja,  kun ”kirjeet” puuttuvat?

Nykyisin maailma pyörii niin vinhasti, että monet haluaisivat hidastaa ajankulua: seis maailma, seis!  Tämän vastapainona   menneisyyteen voidaan palata mielikuvissa miellyttävänä kokemuksena, jossa palaset ovat loksahtaneet kohdalleen . Teknologiseen kehityksen, digitalisaation  ja globalisaation suhtaudutaan kriittisesti vähänkin vanhoillisimmissa piireissä. Tähän kuuluu menneiden onnen  päivien ihaileva muistelu. Yhtenäiskulttuuri  sitoi kansalaisia yhteisten kokemusten äärelle paljon enemmän kuin nykyisen polarisaation tai yhteiskunnan pirstoutumisen aikana.

Omissa muistikuvissani palaan usein mielessäni vanhaan maalaistalomiljööseen. Siihen tarjosi oivan näkemyksen isovanhempien maatila kesäloma-aikaisine karjanajoineen ja heinätöineen. Maataloustöissä sukupuoliroolit korostuivat: oli miesten työt ja naisten työt. Televisio oli nykyajan vempain,  joka tuli uutena houkuttimena 1960-luvun vaihteen vanhaan elinympäristöön. Sen ympärille kokoontui iltaisin oma väli ja jopa naapurien väkikin. TV ei suinkaan hajottanut elämänpiiriä vaan vangitsi joksikin aikaa kaikkien huomion. Ainakin aluksi  TV tiivisti yhtenäiskulttuuria, mutta aikaa myöten toi maailman muutoksen yhä selkeämmin kaikkien nähtäville.

Selvyyden vuoksi: en koe paluuta heinänteon epäinhimillisen raskaisiin olosuhteisiin nostalgisena kokemuksena. Nostalginen muistelu on valikoivaa!

::::::::::::::::::::::::

Aiemmin yhteiskunnalliset mullistukset,  jotka aiheuttivat kaipuun mullistusta edeltävään aikaan koskivat pientä joukkoa ihmisiä. Tämän päivän teknologinen kehitys, digitalisaatio ja edistysusko koskevat oikeastaan kaikkia.  Siksi ennen mullistusten aikaa vallinneiden ”vanhojen hyvien aikojen” nostalginen muistelu koskee valtavaa joukkoa ihmisiä.

Tutkijat ovat ottaneet esille  ”ylinostalgisoitumisen” vaaran. Voiko nostalgia muodostua ”arkistolingoksi”, jossa mikään ei ole uutta,  vaan kaikki on kierrätettyä. Mikään ei tunnu uudelta.  Kaiken lisäksi tekninen kehitys on mahdollistanut asioiden tehokkaan uudelleenkierrättämisen: on helppoa toistaa vanhaa. Vihma torjuu tämän ja nostaa esille joidenkin ylläpitämän nostalgian itsetarkoituksellisen vastustamisen, jossa ei ymmärretä, että nostalgia voi oikeasti auttaa ymmärtämään tulevaa. Tulee siis olla jotain, jota vaalia.

Omakohtaiseen tapani nostalgisoida asioita kuuluu lähinnä Anto Vihman toiseen ja kolmanteen nostalgiakoriin, ”pohdiskelevaan nostalgiaan” ja ”banalisoivaan nostalgiaan”.  Sinne kuuluu erilaisten asioiden (urheilutulosten tilastointi, lehtien keräily mahdollisimman kattavina sarjoina + monet muut keräilyn kohteet) keräilyvimma. Miksi kerään? Syy ei ole välttämättä keräilyn kohteen tasokkuus,  vaan eräänlainen vaikeasti selitettävissä oleva ajan hengen tutkiminen. Mitä kauemmin aika kuluu ajankohdasta,  jolloin keräily on tapahtunut,  sitä arvokkaammaksi kokoelma muodostuu. Otan esimerkiksi ”Urheilun kuva-aitan” (ilmestyi 1950-1968) vuosikerrat, joissa saatan tutkia vaikkapa yleisurheilun merkitystä kunakin ajankohtana, kunkin ajankohdan nostalgista (!) kaipuuta menneen loiston päiviin ja eri urheilulajien voimasuhde-eroja kunakin ajankohtana. 

Viime kädessä nostalgiassa on kysymys siitä, miten historia  auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Keräilyllä on tässä sekä välinearvo että arvo sinänsä. Koen ylentävän hetken,  kun pyörittelen käsissäni vanhaa Emerson, Lake and Palmerin albumia ”Pictures At An Exhibition”.

Nostalgikon koetinkivi on,  kun hän havaitsee, että mennyt, koettu on korvautunut uudella ja paremmalla, ja vanhasta on pelkkä muisto jäljellä ilman sen kummempaa arvoa (lukuun ottamatta keräilyarvoa).