Suezista itään

 

 Olen aikoinani tehnyt useita opinnäytetöitäni Lähi-idän nykyhistoriasta käsittäen aikajakson suurin piirtein Suezin kriisistä (1956) lähtien. Myös maantieteellisesti rajana ovat olleet karkeasti aiheet, jotka käsittelevät aluetta ”Suezista itään”. Lähi-itä on yksi levottomimmista maailmassa, kuten olemme viimepäivinä ja -viikkoina panneet merkille .Heijastusvaikutukset ulottuvat kaikkialle suurvaltasuhteet mukaan lukien.

Öljy on tietenkin magneetti, joka vetää puoleensa sekä aluetoimijoita että suurvaltojen imperialistisia intohimoja. Kuitenkin uskaltaisin sanoa, että teemat ovat laajentuneet - öljyn sijasta -  päättymättömiin etnisiin ongelmiin ja suurvaltojen etupiirikysymyksiin saakka. Öljyn merkitys on ollut samaan aikaan sekä suuri että aleneva arabimaissa.

Myös sisällissotakäsite saa uusia ulottuvuuksia Lähi-idästä. Uskonnolliset ja em. etniset ja nationalistiset monenkirjavat konfliktit muodostavat kehyksen sotaisalle Lähi-idän nykyhistorialle. Suurvaltojen Ranskan ja Englannin  yli 100 vuotta sitten suorasukaisesti ” viivoittimella” suorittujen rajanvetojen tarkoitus ei ollut edes yrittää noudattaa kansallisuus- tai uskonnollisten lahkojen rajoja. Mielivaltaiset etupiiritavoitteet ovat sotkeneet karttaa monilta osin.  Niinpä seurauksena ovat olleet ”sisällissodat” niiden laajimmassa mielessä. Tarkoitan tällä,  että alueen ”sisällissodat” ovat aina olleet valtioiden rajojen sekä sisä- että ulkopuolella tapahtuvia sotaisia tapahtumia ja konflikteja.  Vielä voidaan  puhua ”alueellisista sisällissodista” eli arabimaiden muodostaman Lähi-idän alueen sisällä tapahtuvista voimainmittelöistä.  

Väliin tulevat muuttujat sotkevat kokonaiskuvan omaksumista ja niitä on paljon. Harva valtioiden välinen julistus on aiheuttanut niin paljon sotia ja muita väkivaltaisia yhteenottoja kuin Balfourin julistus (1917), jolla juutalaisille luotiin mahdollisuudet perustaa oma valtio. Asiaan kuuluu, että Englanti ja Ranska toimivat samaan aikaan kätilöinä arabimaille annettujen  lupausten mukaisesti itsenäisten arabialueiden muodostamiseksi. Päällekkäin sopiminen on yksi tyypillisistä kriisien syistä alueella. Kaksi entistä suurvaltaa Englanti ja Ranska ovat 1900-luvun aikana sekä muodostaneet imperiuminsa että ovat olleet pakotettuja luopumaan niistä. 

Arabien tulinen reagointiherkkyys ja helposti päälle jäävä kostonkierre ovat luonteenomaisia tuon alueen yhteenotoille.

Neuvostoliitto ja Yhdysvallat huolehtivat niille jääneistä viimeisen sanan vetoista, joilla ne puolustivat saavuttamiaan asemia. Molempia johti 1950-luvulla ajatus  rinnakkaistarkoitusperistä hallita aluetta sekä ideologisista että valtapoliittisista syistä. Neuvostoliiton intressi kohdistui 1950-luvulta alkaen Syyriaan ja Egyptiin. Kun tutkitaan karttaa ovat Venäjän intressissä Lähi-idässä nimenomaan Syyrian sijoitetut  tukikohdat, joiden vaikutus ulottuu tähän päivään saakka (nykykriisin yhteydessä ratkaistaan Venäjän läsnäolo Syyriassa pitkäksi aika tulevaisuuteen).

Oma lukunsa on Yhdysvallat, tuo joka paikan höylä, joka yritti rauhoittaa aluetta sekä taloussuhteidensa  takia että omalta osaltaan linjata etujaaan. Se käyttäytyi kuin norsu posliinikaupassa. Siispä voidaan kysyä kumpi vaikutti enemmän alueella, dullesilainen  (Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin mukaan) ”puolueettomuus on moraalitonta” -ajattelu vai puhtaat etupiirirajat. Piti siis valita puolensa. Samaa ajattelua harjoitettiin Neuvostoliitossa.

Yhdysvalloissa on vallinnut koko sen historian ajan erittäin voimakas kolonialismin vastainen henki, joka johti konflikteihin muuten luotettavaksi koetun kumppanin, Englannin ja brittiläisen imperiumin kanssa.  Yhdysvallat vastusti kokonaisten valtioiden alistamista  alaisuuteensa siirtomaita lismia vastustavassa hengessä ja sen takia suututti varsinkin Englannin (ja Ranskan) Suezilla. Yhdysvallat asettui Suezin kriisissä 1956  puolustamaan Egyptiä  Englantia ja Ranskaa vastaan, tosin tehden sen matalalla profiililla. Joka tapauksessa Yhdysvallat oli ainakin osavastuussa Englannin (ja Ranskan) vetäytymisestä ”Suezista itään” eli Intian-Tyynen meren alueelta. Läntiset suurvallat siis myös kilpailivat keskenään.

Mielenkiintoista on havaita, että tänä päivänä britit ovat ruvenneet haikailemaan uudelleen globaaleista intresseistä  ml. Lähi-itä. Onko kysymys globaalista nostalgiasta vai tosiyrityksestä jää nähtäväksi.

Yhdysvallat korvasi Englannin ja Ranskan vanhatyyppisen kolonialismin amerikkalaisella   ”modernilla” tukikohtaimperialismilla, jossa ei pakotettu kokonaisia valtioita sotilassaappaan alle ”vanhaimperialistiseen” tyyliin vaan imperiumin kartta muodostui hotspoteista (tukikohdista), joita Yhdysvalloille kertyi 1960-luvulle tultaessa yli 1000 yksikköä  maailmanlaajuisesti.

Neuvostoliitto/Venäjä on osin noudatellut samaa politiikkaa Lähi-idässä kuin Yhdysvallat, joskin tukikohtaverkostosta ei voida puhua. Bipolaarinen ajattelu tukikohtaimperialismin  hengessä vastasi kylmän sodan ajattelua. Siitä on jäänteitä jäljellä vieläkin, kun suurvallat tukeutuvat vanhoihin ”lemppareihinsa”, Yhdysvallat Saudi-Arabiaan ja Venäjä Syyriaan ja Iraniin. Nyt tämäkin kuvio tukikohtineen on huojumassa Syyrian sisällissodan ja Ukrainan sodan (!) seurauksena.

Amebamaisesti levittäytyvät kurdit ja niitä vastaan taisteleva Turkki, alueen voimatekijä yhdessä Saudi-Arabian kanssa, täydentävät palapelin.

Kiina on historiallisessa katsannossa seurannut USA:n ja Venäjän esimerkkiä muodostaen globaalisti hotspoteja (satamien ja muun infrastruktuurin rahoittaminen ja rakentaminen strategisiin kohteisiin). Kiinan tukikohdat palvelevat ensi sijassa kaupallisia tarpeita, ei sotilaallisia. Kiinan laajeneva tukikohtaverkosto ei ole kuitenkaan korostetusti vahvoilla Lähi-idässä ainakaan vielä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Meneillään on tulevaisuuteen suuntautuvan imperialismin uusien  muotojen kokeilu. Näihin muutoksiin kuuluvat  öljyn jälkeisen maailman järjestelyt, joissa supersuurvallat (USA ja Kiina) muokkaavat maailmanjärjestystä uusiksi. Tähän jakoon on tyrkyllä mukaan Vladimir Putinin Venäjä, joskin sen voimavarat ovat hauraat tavoitteeseen nähden. Venäjä on fossiilisista energialähteistä riippuvainen maa eikä ole nähtävissä, että se pystyy korvaamaan niitä. Venäjän politiikka ei ole uusimperialistista (jonka takia Vladimir Putin haluaa uutta maailmanjärjestystä) vaan vanhaan ja taantuvaan pitäytyvä. Ukrainan sodassa ei ole kysymys tukikohdista vaan laajojen maa-alueiden kaappaamisesta. Venäjän panostaminen muiden valtioiden kyvykkyyksien torpedoimiseen ja kyberosaamisalueiden häiritsemiseen ja vahingontekoon on pelkästään jäljellä olevia suhteita mitätöivä ratkaisu.

Uuteen oman vallan levittämiseen kuuluvat modernit tietotekniset innovaatiot,  tietoliikenneverkot, teollinen vakoilu,  tekoälyn hyväksikäyttö maailman muuttamisen välineenä sekä kaiken uuden tekniikan nopea omaksuminen, vaikka virheitäkin tehden.

Lähi-idän merkitys vähenee vääjäämättä ilman, että suuria öljytuloja olisi  käytetty riittävästi osaamisen parantamiseen  esimerkiksi kerskarakentamisen sijasta (vrt. urheilupyhättöjen rakentaminen ja ennätyksiä tavoitteleva,  korkeuksiin rakentamisen panostaminen). Ympäristösyyt muuttavat painopistettä vääjäämättä ei-fossiilisen suuntaan.  

Suunta on edelleen Suezista itään, Tyynenmeren ja Intian valtameren rannoille saakka. Kehitys on kehittynyt suuntaan, jossa arabivaltiot kompuroivat  jatkuviin etnisiin ja uskonnollisiin haasteisiin.

:::::::::::::::::::::

Aina kuin ympäröivät valtiot ja äärijärjestöt haistavat veren, ne pyrkivät  muuttamaan sisällissodat ja niiden  aihiot ulkoiselle painostukselle haavoittuviksi. Näin on käymässä Syyrialle, joka on käymässä sisällissotaa, joka yhdessä Venäjän heikkenemisen kanssa johtanee pysyviin  muutoksiin alueen voimatasapainossa ja on omiaan syventämään Syyrian ahdinkoa. Vain ihme voi pelastaa sunnien ja shiiojen hallitseman Syyrian sekasortoiselta hallinnolta.

Suomi - rajamaa

 

 A-talkissa käytiin 19.12.2024 keskustelua Sakari Sirkkasen johdolla jännittyneestä poliittisesta tilanteesta. Keskusteluun osallistuivat Sinikukka Saari, Markku Kangaspuro, Hanna Smith ja Hannu Himanen, kaikki hyvin informoituja nykyisestä kansainvälispoliittisesta tilanteesta.

Juuri valmistunut puolustusselonteko antoi hyvän pohjan keskustelujen käymiselle. Puolustuselonteon mukaan odotuksissa on, että tilanne Ukrainan sodasta johtuen tulee jatkumaan paljon pidempään kuin oletettiin. Suomen turvallisuustilanne ei kuitenkaan kohentuisi, vaikka sota Ukrainassa päättyisi nopeastikin. Venäjän politiikan keskiössä puolustusselonteon mukaan on  etupiirijaon tavoittelu. ”Jaltan malli” on siis edelleen voimissaan! Valko-Venäjä on jo tästä mallina.

Venäjän etenee vääjäämättömän tuntuisesti Ukrainan sodassa ja se hallitsee myös laajempaa keskusteluympäristöä. Nyt ei enää aselepo ja lupaukset rauhasta riitä vakauttamaan tilannetta. Tuntuu siltä, että uskottava asioiden hallinta  on osin kadonnut eurooppalaisten johtajien käsistä. Voidaan kysyä, missä johtajuus on. Pakotteet ovat osoittautuneet paljon odotettua tehottomimmiksi, vaikka Hanna Smith yritti A-talkissa vielä valaa luottamusta niiden voimaan.

Pahinta on, että Euroopasta puuttuu johtajuutta käsitellä sotaa ja sen ympärille muodostunutta uutta strategista asetelmaa. Putin on pyrkinyt johtamaan käytävää keskustelua ja on osin onnistunut tässä. Nytkin hän vastikään pidetyssä vuosittaisessa pressikonferenssissa haastavasti ja tekopyhästi esitti kompromissin hakemista. Venäjä kuulemma on tähän valmis. Kuulijalle ei jäänyt käsitystä, että hän tavoitteli jotain muuta kuin Venäjän hengessä käytäviä neuvotteluja.

Lännen tilanne on liikkumavaraltaan ahdas. USA painaa päälle,  että Euroopan valtioiden on kannettava vastuunsa ja nostettava puolustusmenoja. Donald Trump vaatii eurooppalaisilta liittolaisiltaan puolustusmenojen nostamista viiteen prosenttiin ja vähintäänkin 3,5 prosenttiin, joka on ennenkuulumaton vaatimus. Tämä vaatii varmasti muiden budjettierien karsimista ja esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan luonteen muuttamista. Äärimmillään tässä on kysymys  sen työn hukkaan heittämisestä, jota on tehty kymmeniä vuosia nykyisen liberaalin demokratian pystyttämiseksi. Mutta eihän Euroopan maat ole valmiit viiteen prosenttiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta mikä käynnisti nykyisen historiallisen vaiheen, kun lähtökohtana oli 1990-luvun suhteellisen rauhanomaiset olot. Alkusyynä mielestäni oli Vladimir Putinin tuntema alemmuudentunne länttä kohtaan,  ts, Putinin mielestä  länsi kohteli häntä alentuvasti toisen luokan valtiomiehenä.                     Tästä käynnistyi prosessi, jonka tavoitteena oli kohottaa Venäjän asemaa maailmanpolitiikan rankingissa kohti  huippuasemia. Johtoajatuksena ei ollut enempää tai vähempää kuin uuden   maailmanjärjestyksen luominen.

Ideologis-uskonnollisena pohjana oli alkuperäisen kristillisen perinnön vaaliminen, jonka länsi liberalismillaan oli tuhonnut, väittävät Putin ja Sergei Lavrov. Näin Putinin maailmanjärjestys sulkee sisäänsä sekä henkisen (hengellisen) että aineellisen tavoitteiston.

Eurooppalainen puolustus ei tunnu Putinin toimien rinnalla kovin vakuuttavalta. Yhtenäinen Nato voisi tarjota Venäjälle tarvittavan vastavoiman. Ääneen tämän lausui A-talkissa Hanna Smith. Keskustelussa puolustuksen laadukkuudesta haluttiin A-talkissa nostaa kissa pöydälle. Vain Suomi ja Puola käyttävät yli 50 prosenttia puolustusbudjetistaan riittävän laadukkaasti eli varusteluhankintaan. Suomi on konkreettisesti ”Frontline State”, rajamaa, ja sodassa se on akuutin hyökkäyksen ensikohteita. Ensimmäisen kerran Putin puhui Europan turvallisuusjärjestelemän uusimistarpeesta 10 vuotta sitten. Ukrainan sotaa edelsi konkreettinen varoitus sodan mahdollisuudesta, jonka Putin ja Lavrov ottivat esille puheenvuoroissan joulukuussa 2021 muutama viikko ennen hyökkäystä Ukrainaan. Venäjän uhkan toteaminen ei enää riitä. Tarvitaan konkreettisia toimia.

Ulko- ja puolustuspoliittinen selonteko keskittyy Eurooppaan. Ei pitäisi puhua kuitenkaan pelkästään Euroopasta, vaan lähestyä problematiikkaa muuttuvan maailmanjärjestyksen näkökulmasta. Siksi laajalle konfliktiherkkyys on levinnyt.

Äskettäin järjestämässään pressikonferenssissa (tai propagandasessiossa) Putin ilmoitti julkeasti Venäjän haastavan Natoa menemättä kuitenkaan yksityiskohtiin. Putinille näytti sopivan myös se, että Nato haastaa Venäjää. Naton perusstrategia (erityisesti viides artikla) sisältää ajatuksen, että muut jäsenvaltiot tulevat apuun, jos yksi joutuu hyökkäyksen  kohteeksi. Entä jos hyökkäys on laaja-alaisempi? Syyrian vallankumous kuitenkin näyttäisi osoittavan, että Syyria sitoo Venäjän asevoimia eikä sillä ole voimavaroja useamman rintaman sotaan.

Puheessaan Putin vaikutti itsevarmalta ja ylimieliseltä: Venäjä on siirtynyt sotatalouteen  hämmästyttävän mutkattomasti ainakin näin etäältä katsottuna.

Hannu Himanen tuntui olevan melko varma, että Ukraina on valmis alueluovutuksiin, vaikkei ilmaisekaan  sitä näin suorasukaisesti. Venäjä puolestaan saattaa kokeilla hyökkäyksellisiä voimavarojaan myös muualla. Turvallisuusjärjestelmä käsitetään usein liian suppeana,  vaikka se esimerkiksi Venäjän taholta koetaan huomattavan laajana, jopa maailmanlaajuisena. Venäjälle on tärkeää, että sillä on selkeä paikka tässä järjestelmässä. Selvää on, että Venäjälle nykyinen  maailmanjärjestys on sitä rankasti aliarvioiva.

Venäjä laajentanee painostettavien valtioiden määrää. Kysymykseen tulevat mm. Moldova,  Baltia, Puola ja Suomi. Paljolti tulevaisuus riippuu Naton kyvystä puhaltaa yhteen hiileen. Jos Eurooppa horjuu eikä pysty luomaan riittävää painetta Venäjää kohtaan, ovat seuraukset arvaamattomat.

Entä tulevaisuus? Onko uskottavia rauhansuunnitelmia olemassa?

Markku Kangaspuron kaavailema ETYK-tyyppinen turvallisuusrakenne Ukrainaan sovitettuna ei saanut kannatusta. Se ei ole uskottava takaaja rauhalle.  Iraniin, Kiinaan kohdistuvat sanktiot ovat mahdollisia, mutta tarvitsevat toteutuakseen nykyistä ryhdikkäämmän ja yksimielisemmän Euroopan.

Kuten sanottu, eniten Euroopassa kaivataan johtajuutta, mutta juuri nyt Ranska ja Saksa eivät siihen pysty omista sisäpoliittisista vaikeuksistaan johtuen. Optimistisin A-talkin asiantuntijoista oli Hanna Smith muiden ollessa epäileviä rauhanhankkeiden  ja painostuskeinojen toimivuudesta.

:::::::::::::::::::::::::::

Ehkä A-talkin kaltaiset ajankohtaiset ohjelmat -  niin hyviä kuin ovatkin - tarvitsisivat  kunnollista asiantuntijaoppositiota. Nyt pyritään keskustelijoiden kesken suureen konsensukseen ehkä aristellen kansakunnan yhteisen tahtotilan rakoilemista. Tai sitten erilaisia näkemyksiä syntyy vain täydentämällä keskustelevaa ryhmää jollakin toisinajattelijalla. Liberaali-demokratia niin hyvä kuin  se onkin monessa suhteessa, ei ole ehkä parhaimmassa iskussa sodan uhatessa tai sodan oloissa. Rauhanaikainen eripura sekä yhteiskunnallisesti että poliittisesti ja suuret sallitut vapaudet eivät ehkä luo parhaita edellytyksiä ja valmiuksia sotaa varten.

Kuka asettaisi kyseenalaiseksi nykyisen länttä imartelevan politiikan ja aseistamista palvelevan euforisen mielialan, jota kuvaa kilpailu siitä, kuka lyö puolustusmenojen kasvun korkeimmat prosentit pöytään ?

Vasta aivan viime aikoina on ollut nähtävissä ja kuultavissa tervejärkistä kritiikkiä vallitsevaa ilmapiiriä ja politiikkaa kohtaan. Janne Saarikiven pitkän Helsingin Sanomissa 22.2.2024 ilmestyneen esseen otsake on paljon puhuva: ”Suomessa on jälleen sotahulluuden aika”. Ajoittain on näyttänyt siltä kuin iltapäivälehtien etusivulta olisi  varattu vakiopaikka Vladimir Putinille.

Kanava-lehden 8/2024  pakinassa ”Onko Suomella malttia pelastua?” suomalaisen konservatismin isähahmo Timo Vihavainen toteaa maailmanpolitiikkaan kohdistuvan myös meidän osalta vaaroja, joita ”Natoon liittyminen ei suinkaan poista”. Natosta päinvastoin seuraa entistä suurempia velvoitteita ja kustannuksia Suomelle, joille voisi olla perustellusti parempaakin käyttöä. Timo Vihavainen toteaa , että jännitteitä Venäjän kanssa tulisi välttää, koska ”ne synnyttävät Venäjän poliittisessa kulttuurissa vainoharhaisuutta, jolla Venäjän poliittisessa kulttuurissa on vahvat perinteet”.

::::::::::::::::::::::::::::

Esitän vielä lopuksi toisinajattelijan,  Chicagon yliopiston professorin John Mearsheimerin näkemyksiä Ukrainan sodan ratkaisumalleista. Oheinen perustuu melko tarkalleen 10 vuotta sitten ilmestyneeseen blogikirjoitukseeni ”Toisinajattelijan kuvaus Ukrainan tapahtumista”. On selvää, että oheinen näkemys herättää jyrkkiä vastaväitteitä varsinkin sen jälkeen, mitä tapahtui 24.2.2022. Hän ei edusta totuuden torvea Ukrainan kysymyksessä, mutta katson hänen vakavasti otettavalla ”välihuudollaan” olevan merkitystä.

Professori John J. Mearsheimer on kansainvälisen politiikan asiantuntija, joka kirjoitti Foreign Affairs -lehden loka-marraskuun numeroon (2014) hienon artikkelin ”The Liberal Delutions, That Provoked Putin”. Hänet luetaan kansainvälisen politiikan tutkijana neorealistiseen (tarkemmin offensiivinen realismi) koulukuntaan kuuluvaksi. Offensiivisella realismilla tarkoitetaan suurvaltojen pyrkimystä saada jalansijaa alueellisella hegemonialla. Tämän opin isä on John Mearsheimer.

Ensinnäkin hän katsoo suurimman vastuun Ukrainan kriisistä kuuluvan lännelle. Putin ilmeisesti oletti aivan aidosti Naton sijoittavan laivastotukikohdan Krimille. Venäjän kannalta Nato esiintyi aggressiivisesti: vuonna 1999 tapahtui laajeneminen Tsekkiin, Unkariin ja Puolaan ja vuonna 2004 Bulgariaan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Romaniaan, Slovakiaan ja Sloveniaan. Laajenemisen tärkeinä lobbareina olivat itäeurooppalaiset siirtolaiset Yhdysvalloissa, jotka vaativat Clintonin aikana ”suojelua” entisille maanmiehilleen.

Venäjä ei pystynyt heikkoutensa takia puuttumaan Yhdysvaltain ja Naton toimiin Bosniassa 1990-luvulla, vaikka siellä kohteena oli sen vanha liittolainen Serbia. Tulenaraksi tilanne muuttui, kun Georgia ja Ukraina pyrkivät Natoon vuonna 2008. George Bush olisi kummatkin maat hyväksynyt mukaan, mutta Ranska ja Saksa torjuivat hankkeen Venäjän varoitettua voimakkaasti strategisen tasapainon muutoksista.

Vuoden 2008 elokuussa syttyi Venäjän ja Georgian välillä sota jälkimmäisen aloitteesta, jonka seurauksena Venäjä otti hallintaansa Abhasian ja Etelä-Ossetian. Venäjän kannalta oli tultu viimeiselle rajalle.

Mearsheimer johdattelee lukijan myös tapahtumien alkulähteille. Mistä hänen näkemyksensä mukaan    kaikki alkoi? Mitkä olivat eri tapahtumien syy-seuraussuhteet?

Ohessa referoin hänen erittelyään.

Aloitetaan Bill Clintonista. Hänen hallintonsa sisällä oli ristivetoa Venäjä-politiikasta. Monet ajattelivat, että kylmän sodan loppu muutti fundamentaalisti kansainvälistä politiikkaa. Varsinkin Yhdysvalloissa tälle ajatukselle löytyi kannatusta. USA noudatti oman tulkintansa mukaan ikään kuin ”hyväntahtoista hegemoniaa”, jonka mukaan sen enempää Yhdysvallat kuin Venäjäkään eivät olleet uhkaksi toisilleen. Tietenkin oli myös perinteellisempiä vastakkainasetteluun perustuvia kantoja.

Mearsheimer nostaa artikkelissaan esille erään Clintonin aikaisen vakuuttavan faktan, joka kuuluu näin: ”geopolitiikka ei enää merkitse”. Tämän illuusion varassa elettiin varsinkin Euroopassa. Paitsi Bush niin myös liberaalit demokraatit omaksuivat Naton laajenemiseen myönteisenä tahtotilana tällä vuosituhannella. Putinin ärsyyntyneitä lausuntoja pidettiin 2000-luvun kestäessä edellisvuosisadan muistoina, mitä ne eivät suinkaan olleet.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan totesi jo vuonna 1998: ”Uskon että venäläiset reagoivat vähitellen epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”. Jotain oleellista Kennan tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.

Mikä aiheutti viime kädessä konfliktin puhkeamisen? Ensinnäkin suurvallat ovat herkkiä reagoimaan, jos tullaan niiden iholle. Ei Yhdysvallatkaan hyväksynyt Kuuban siirtymistä Neuvostoliiton liittolaiseksi 1960-luvun alussa. Vuonna 1962 USA julisti Kuuban kauppasaartoon, eikä Obaman käynnistämä läheneminen Kuubaan suinkaan kumoa vuoden 1962 kauppasaartoa.

Venäjä varoitti etukäteen Georgian ja Ukrainan tapahtumien muodostamasta uhasta rauhalle, jos länsisiirtymä jatkuu. Nato luuli, että sen omat vakuuttelut riittivät: se oli sanonut jo 2000-luvun alussa, ettei uhkaa Venäjää. Vuonna 2002 jopa perustettiin Nato-Venäjä -neuvosto tehostamaan keskinäistä yhteistyötä. Vähitellen yhteistyöaikomukset hiipuivat ja vuonna 2009 USA alkoi sijoittaa ohjuksia Tsekkiin. Venäjä ryhtyi ankaraan ennaltaehkäisevään vastarintaan.

Helmi-maaliskuussa 2014 ylitettiin Venäjän toimenpidekynnys, jonka seuraamuksien keskellä nyt elämme.

 

 

Rauhaa, vain rauhaa toivotaan

 

1960-luvun puolessa välissä ilmestyneessä Neuvostoliiton kustannuksella irvistelleessä  kaskukirjassa ”Ole totinen, toveri” kysytään: ”Syttyykö sota?” Ja vastataan: ” Ei syty, mutta sen sijaan syttyy niin kova taistelu rauhasta, ettei jää kiveä kiven päälle”.

Kai minäkin naureskelin tuolle kylmän sodan tunnelmissa 55  vuotta sitten esiteylle vitsinpoikaselle. Tänään se aiheuttaa lähinnä selkäpiitä karmivia väristyksiä. Niin ahdistavalta sota Ukrainassa tuntuu, ettei tee mieli laskea leikkiä sodan kustannuksella. Ukrainan katastrofin raunioita katsellessa tulee väistämättä mieleen sodan humanitaarisen avun tarve ja tarpeen loppumattomuus.

Tällä hetkellä tilanne ei ole edes tilapäisesti rauhoittumassa. Sen sijaan Ukrainan ympärille on muodostumassa uusia kriisipesäkkeitä. Tässä vaiheessa näihin kuuluvat Ukrainan lisäksi Georgia, Syyria, Libanon  ja koko Palestiinan alue, pienemmistä konflikteista puhumattakaan.

Kun katsoin vanhaa sivulaudaturtyötäni (1974) Lähi-idän konfliktiherkkyydestä 1950-luvulla, niin voi vain hämmästellä, miten käytännössä samat maat ovat tänä päivänä – vuonna 2024 - sotaisten aikomusten sokaisemia. Suurvalloista Yhdysvallat ja Neuvostoliitto muodostivat kilpailevia ”ystävyyssuhteita” kapitalismin ja sosialismin välisen taistelun nimissä. Tosiasiassa kysymys oli suurvaltojen etupiirien muodostamisesta silloin,  kuten nytkin, eli voimapolitiikasta.                  

Jostakin syystä isot välienselvittelyt käynnistyvät muutaman vuosikymmenen välein. Jos joskus syntyy  rauhanomainen vaihe, niin pian konfliktiherkät alueet tuottavat uusia sodan aihioita.

Tänä päivänä askarruttaa, miten helposti alistutaan militaristisen hengen johdateltavaksi puolin ja toisin. Sotaisia kierroksia lisätään ja sotatilaa ruvetaan pitämään oletuksena. Julistetaan, että ”meillä ollaan valmiita”, ja jopa luetellaan aselajeittain oma varustelun taso. Miksi? Ehkä omantunnon rauhoittamiseksi.  Miten aseiden kalistelulle annetaan näin helposti periksi?

 Kilvoitellaan sotilasliittosopimuksilla, jotka luovat illuusion vahvistumisesta (unohtaen vihollisen strategiset kyvykkyydet). Entisen kahden prosentin bruttokansantuoteosuuden sijasta halutaankin rikkoa kolmen prosentin raja.

Ehkä tässä kaikessa on ärsyttävintä on uhoamisen tuntu,  joka vaikuttaa tarttuneen Suomenkin valtiojohtoon: täältä pesee!  Kuitenkaan ei välttämättä tunnisteta  vihollisen voimavarojen laajuutta eikä kestävyyttä, kuten nyt näyttää käyneen Ukrainan sodanjohdolle. Se tuntuu myös unohtuvan, että ydinasedoktriinin sisältöä ja luonnetta, samoin kuin sodan käynnistyksen ajoitusta voidaan säädellä ilman että ydinaseeton valtio voi siihen vaikuttaa kuin hyvin rajoitetuin keinoin. Suomella tuntuu vielä   vaikuttavan epäreiluksi koettu suomettumisen kausi, johon haetaan hyvitystä suuntautumalla länteen. Entä jos kaikista huonoista kokemuksista huolimatta pitkässä historiallisessa perspektiivissä tuo aika katsotaan siedettäväksi vaiheeksi Suomen ja Neuvostoliiton  välisissä suhteissa? Paljon kurjempia aikoja on eletty kymmeniä vuosia.

Toisinkin voidaan ajatella. Muistuu mieleen työurani alkupuolta tapaus, jossa pyysin eläkeläisryhmää muistelemaan sota-aikoja, jotka vielä tuolloin (1980-luvulla ) olivat monilla hyvässä muistissa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta minkäänlainen rehentely sotaisilla urotöillä ei tullut esiin puheenvuoroissa eikä kirjoitetuissa teksteissä .Pikemminkin  jäi kuva, että tärkeintä oli oman henkikullan varjelu sen ohella, että tehtiin, mitä käskettiin.

::::::::::::::::::::::::

Suomalaisten Nato-into(ilu) on laantumassa, ja hyvä niin. Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun aiheuitti säikähdysmäisen reaktion suomalaisissa, joka tietysti oli odotettuakin. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) tuore mielipidetutkimus osoittaa, että 82 prosenttia kansalaista suhtautuu myönteisesti Natoon tällä hetkellä (vuosi sitten 88 prosenttia). Naton suosio laskee maltillisesti samaan aikaan, kun kansainvälinen jännitys kasvaa. Ihmiset ovat huomioineet, että sopimukset sitovat  meitä mahdollisesti syttyvään sotaan, joka  tappaa ja vammauttaa ihmisiä ja tuhoaa infrastruktuuria riippumatta siitä, kuinka menestyksekästä puolustautuminen on. Nykysodankäynnin tuhojen luonne t on nähtävissä Ukrainassa. Sodalle tyypillistä on totaalisuus, vain osin rintamiin sidottu asetelma. Nykyinfrastruktuurin  herkkää haavoittuvuutta käytetään armotta hyväksi miehittämättömillä lentoaseilla ja muilla modernin sodankäynnin välineillä. Sotilasliitot velvoittavat tai ainakin niillä painostetaan lisäämään panostuksia puolustukseen yli kansakunnan voimavarojen.

Käsite ”pelote” on kärsinyt inflaation. Onko sillä odotettu teho, jos Yhdysvallat (DCA-sopimus) ja eurooppalainen Nato lupaavat täydentää omaa puolustustamme muutamalla tuhannella (?) miehellä ja modernilla aseistuksella?

Näkemykseni on kriittinen, koska puolustuskykyymme kohdistuu odotuksia, joiden täyttymisestä ei ole varmuutta. Totean vielä, että  Naton viidennen artiklan toteuttaminen  on erittäin vaativa harjoitus käytännössä ottaen huomioon Euroopan valtioiden eripuran monissa asioissa.

::::::::::::::::::::

Kirjoitukseni pariin ensimmäiseen kappaleeseen viitaten tulee tunne, että moderni maailma on ajautumassa taas kerran sotaan. Tämä sama tunne lienee ollut hyvin monien - mutta ei tarpeeksi monien – mielipide ennen käytyjä maailmansotia. Silti ei tunnuta opitun mitään ja samat virheet toistetaan yhä uudelleen. Tarvitsemmeko me rauhasta puhdistumista?

Missä määrin sodan ja rauhan kysymyksissä voidaan ottaa oppia toisten menestyksestä tai menestymättömyydestä, jotta sodat voitaisiin välttää? Puhutaan, että Ukraina voisi ottaa oppia Suomen kokemuksista alueluovutuksineen ja YYA-sopimuksineen. Yhteys lienee aika  kaukaa haettu. Suomella ei ole ollut kuin pienin jaksoin historiassa sellaista Venäjään kohdistuvaa vihan määrää, joka on ollut tyypillistä Keski- ja Itä-Europan maille. Mutta tähänhän voidaan lisätä, että Venäjän johto  tuntuu itsekin – ilman mitään häpyä - haluavan itseään vihattavan, mutta ei välitä siitä. Venäjä tuntuu hävinneen rauhan, mutta kostoksi haluaa voittaa sodan.

Ymmärrän Stubbin ”arvopohjainen realismin” siten, että Suomi muiden liberaalien demokratioiden kanssa pyrkii kasvattamaan omaa painoarvoaan samalla kun myönnetään, että toisinajattelevia autoritaarisesti johdettuja kansakuntia on pilvin pimein. Minulla ei ole illuusiota, että Suomella olisi nimellispainoarvoaan selvästi suurempi  kyky kasvattaa reaalista painoarvoaan ongelmien ratkaisijana. Painoarvoa rajaavat vuoronperään suurvaltojen veto-mahdollisuudet jokaisessa huomattavassa kriisissä. Koivistolainen selviytyjän rooli on Nato-huuman keskellä jäänyt unholaan. Onko itsetunnon ja asevarusteludoktriinin kasvattamisessa mukana katteettomia toiveita?

 

Maailmanjärjestykset näkökulmina

 

Luon seuraavassa katsauksen aiempien kirjoitusteni pohjalta nykyisiin ja tuleviin maailmanjärjestyksiin, joita on tässä tarkastelussa kolme kappaletta. Esitetyt näkökulmat eivät tietenkään läheskään edusta kaikkia esiin tulleita näkökulmia. Olen korostanut näissä kolmessa kirjoituksessa eri tyyppisiä lähestymistapoja maailmanjärjestysteemaan.

 

Maailmanjärjestykset/Näkökulma  1

 

Lähes seitsemän vuotta sitten laadin blogikirjoituksen, jossa arvioin Vladimir Putinin ja Donald Trumpin maailmankatsomusten perusteiden yhtäläisyyksiä. Kirjoitusta olen lainannut tähän soveltuvin osin ja sitä  voidaan verrata toteutuneeseen myöhäissyksyllä 2024.

Ja lainaus alkaa…..

Olkoon vakka vaikka Donald Trump ja olkoon kansi vaikka Vladimir Putin. Molemmat ovat tehneet tilauksen toisilleen, ja kas, sitä saa mitä tilaa.

Molemmat ovat valinneet kotimaansa olemassaolon perustaksi ekseptionalismin (oman maan ainutlaatuisuuden) ja molemmat ovat ottaneet tavoitteekseen alun perin amerikkalaisen Manifest Destinyn, suuren kohtalonuskoon pohjautuvan tehtävän. Trump on julistanut ”Make America Great Again” -oppiaan (MAGA) vuoden 2016 vaalikampanjastaan saakka ja Putinin uho saa yhä suurellisempia muotoja. Hän puhuu putinilaisesta maailmanjärjestyksestä. Ainutlaatuisuudesta suurvallat ovat olleet toisilleen mustasukkaisia, Stalin aikoinaan 1920-luvulla amerikkalaisille, koska olihan sosialismi ainutlatuisuudessaan ylivertainen. Barack Obama todettuaan ensin, että Amerikka on ainutlaatuinen, meni lisäämään, että ”aivan, kuten englantilaiset, espanjalaiset  ja ranskalaiset ovat suurenmoisia omasta mielestään. Muuten oikein, mutta tuo loppu olisi pitänyt jättää sanomatta, sillä teekutsuliikkeen kellokkaat polttivat hihansa: on vain yksi ainutlaatuinen kansakunta ja se on tietenkin  Amerikan Yhdysvallat.

Molempien maiden kampanjat vetoavat äänestäjien populistisimpiin vaistoihin. Putinille – ja myös Trumpille - vain loputon vallanhimo muodollisen demokratian keskellä, merkitsee jotain. Jossain taustalla on oivallus, että liberaali keskiluokka on menettänyt valta-asemaansa ja ääniä keskitytään kalastelemaan enemmän tai vähemmän tietoisesti työväestöltä ja pienituloisilta, joita voidaan helposti huijata.

Putin on kertonut uusista kaiken torjunnan läpäisevistä ydinaseilla varustetuista ohjuksista. Sanalla sanoen Venäjä on siirtynyt kärkeen – ainakin propagandassaan - tuhoaseiden kehittelyssä. Putin on ilmoittanut, ettei epäröisi käyttää ydinasetta, vaikka se johtaisi Venäjän itsensä tuhoutumiseen: siis sankarillinen, totaalinen joukkoitsemurha. ”Mihin me tarvitsisimme maailmaa, jossa ei olisi Venäjää?”, kysyy Putin. Eikä vastausta tarvitse sanoa ääneen.

Putinin tavoitteena on ”Putinilainen maailmanjärjestys”, josta hän on päivittänyt nyt uuden version nimeltä ”Uusi maailmanjärjestys” tai ”Maailmanjärjestys 2018”. Jäämme odottamaan, minkä muodon se saa.

Trump on valmis koitokseen, onhan hänellä kuvittelemansa voittava diili takataskussaan. Joka tapauksessa molempien valtapolitiikan sommittelu osuu jollakin kummallisella tavalla yksiin toisen kanssa. Molemmat sanovat katuvansa menneisyyden tekoja, jossa kaikki tehtiin muiden toimesta väärin: Neuvostoliiton hajoaminen oli globaali katastrofi ja Yhdysvaltoja muut maat ovat kohdelleen kaltoin, siis vain käyttäneet sitä hyväkseen, imeneet siitä verta. Asiat on palautettava maailmanmahtien suuruutta korostavalle tolalle.

Kaikki aiemmin aikaansaatu tuhotyö on aiheutunut liberaalin demokratian soveltamisesta.

Putinilaisella maailmanjärjestyksellä on mielenkiintoinen yhtymäkohta Henry Kissingerin poliittiseksi testamentiksi jääneeseen, suhteellisen tuoreeseen ”World orderiin” (kts. esim. blogikirjoitukseni ”Maailmanpolitiikan uusi järjestys”). Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään pyrkiä suurvaltojen sopimaan maailmanjärjestykseen.

On luotava uusi westfalenilainen maailmanjärjestys siten, että suurvallat pitävät yllä kuria ja järjestystä. Tässä uudessa järjestyksessä kansallisvaltiot voivat säilyttää muodollisen itsenäisyyden, mutta sitoutuvat suurvaltojen yhdessä luomien sääntöjen noudattamiseen.

Kaikki ei käy välttämättä yksiin ympäröivän todellisuuden kanssa. Naton kaltaiset toisen osapuolen iholle tulevat sotilasliittoumat ovat Putin opin mukaan torjuttavia maailmanrauhaa uhkaavia liittoja. Trump ei hänkään ajattele liittoumakeskeisesti vaan pitää parempana kahdenkeskisiä turvallisuussopimuksia, jotka perustuvat mafiamaiseen vuorovaikutteiseen, palkitsemiseen hyvillä teoilla.

Trumpilainen diilipolitiikka on äärimmilleen kansainvälisiä suhteita yksinkertaistava ajatussyndrooma. Politiikkaa hoidetaan liikemiespohjalta ja se perustuu bisnesvaistoihin. Voitto näissä suhteissa on aina liikemiehen voitto toisesta samanlaisesta. Mutta politiikassa totunnaiset kaupankäynnin diilit eivät välttämättä pidä.

Ja lainaus loppuu….

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 

Maailmanjärjestykset/Näkökulma 2

 

Tulevaksi (ja osin jo voimassa olevaksi) maailmanjärjestykseksi on hahmotettu Kiinan ja Yhdysvaltojen johtamia blokkeja. Uusi maailmanjärjestys on rakentumassa parhaillaan.

Venäjä ei halua jäädä lehdelle soittelemaan, niinpä sillä on oma tulkintansa tai sovelluksensa  uudesta maailmanjärjestyksestä. Sitä yritän kuvailla seuraavassa:

Venäjän lopullisia tarkoitusperiä voi vain arvailla, mutta lähtökohtana voidaan pitää 1950-70-lukujen bipolaarista (kaksinapaista)  Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sanelemaa maailmanjärjestystä. Vaikka ydinsodan vaara loi varjon tuon aikaisten suurvaltasuhteiden ylle, Neuvostoliitto pyrki propagandassa, ja miksei todellisuudessakin ”rauhanomaiseen rinnakkaineloon” sosialismin ja kapitalismin välillä. Noina vuosikymmeninä pidettiin pääsääntöisesti kiinni molempien osapuolien etupiireistä Jaltan jäljiltä.

Kun Neuvostoliitto ja sosialismi romahtivat 1990-luvun vaihteessa, oli Venäjä täysin tyytymätön vallitsevaan yksinapaiseen Yhdysvaltain johtamaan maailmanjärjestykseen. Venäjän etupiiri pieneni dramaattisesti Putin kuvasi Neuvostoliiton romahdusta ”vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi”. Hän asetti tavoitteekseen  Venäjän maailmanmahdin ja Neuvostoliiton eheyden palauttamisen etupiireineen osana paljon mainostamaansa moninapaista maailmanjärjestystä. Samalla ”rauhanomainen rinnakkainelo” palautettiin tavoitteistoon Venäjän uudessa perustuslaissa (2020), mutta se tapahtuisi vasta sen jälkeen, kun Venäjä pääsisi asemaan, jonka se näki samanveroisuudeksi Yhdysvaltain kanssa. Kiinan ja Venäjän tavoitteet näyttävät yhtäläisiltä tästä näkökulmasta: molemmat haluaisivat tasavertaisuutta Yhdysvaltain kanssa.

Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen pragmaattisuus - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan”.

 

Putinin ja Lavrovin World order sisältää kauas historiaan ulottuvan uskonnollisideologisen katsantokannan.

Lavrov jatkaa ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Putin ja Lavrov haluavat tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka suhtkoht ovat samansisältöisiä asioita. En kiirehdi tässä vaiheessa irtisanoutumaan herrojen aatoksista, vaan yritän ymmärtää jotakin tästä argumentoinnista. Nimittäin, kyllähän George Bush nuoremman ristiretki ”toisuskovaisia” vastaan Irakiin vuonna 2003 oli selkeä liberaalin demokratian vientiyritys idealistisessa hengessä. Olen tuominnut tämän epätoivoisen läntisten arvojen vientiyrityksen alusta lähtien ja aion pitäytyä mielipiteessäni. Seuraukset ovat olleet kauhistuttavat: pahat diktaattorit on kaadettu, mutta tilalle on saatu vielä pahempaa: maailmanlaajuinen terrori. Terrorikin on pahentunut: al-Qaida on korvautunut vielä väkivaltaisemmalla Isisillä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Maailmanrauha on uhattuna tällä hetkellä, se on selvä. Kysymykseni kuuluu: voitaisiinko Venäjän ”rauhanomainen rinnakkainelo” ottaa pohjaksi neuvotteluille rauhan palauttamiseksi ja uudeksi maailmanjärjestykseksi? Vastaus - jos se olisi myönteinen - olisi myötäsukainen Putinin Venäjän esitykselle moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.

Useimmat torpannevat ehdotuksen heti kättelyssä.

Esitykseni suuri  haaste on ilmeisen selvä: Venäjän ehdotus maailman jakamiseksi etupiireiksi. Etupiirien  nyt esillä ollut sisältö ei tietenkään käy. Sille olisi etsittävä Kiinan ja USA:n hyväksymä korvaava sisältö.

Maailmanjärjestys (uusi tai vanha) ei luultavasti ole milloinkaan riidaton. Näen niin,  että Yhdysvallat päivittää koko ajan  ”omaa maailmanjärjestystään” tulevaisuuden oletuksena.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 

Maailmanjärjestykset/Näkökulma 3

 

Henry Kissinger ajantasaisti käsityksensä maailmanmenosta sellaiseksi kuin hän sen näkee kirjassaan ”World Order” (Penguin Press, 2014). Kuka tahansa ei pysty kirjoittamaan käsitystään maailman järjestyksestä ainakaan siinä mielessä, että on myös uskottava. Kissingeriltä ei ole koskaan loppunut uskallus. Jo väitöskirjan nimi oli vaatimattomasti ”A World Restored”. Kissingeriä on pidetty reaalipoliitikkona, jota hän tietenkin onkin. Hänen lähestymistapansa on hyvin perinteinen, suurvaltakeskeinen. Yksi tämän kirjoitukseni teemoista on, onko Kissingerin strateginen näkemys tämän päivän todellisuudessa vanhanaikainen?

Olen blogikirjoituksissani arvostellut kyynisesti maailman tapahtumiin suhtautuvan Kissingerin ajattelua. Erityisesti kaksi tapahtumaa nousee yli muiden, Kissingerin rooli Chilen tapahtumissa 1970-luvun alussa ja Kambodzan pommitukset. Chile oli yksi harvoista Etelä-Amerikan maista 1970-luvun alussa, jossa oli ollut demokratia kymmeniä vuosia. Salvador Allenden nousu Chilen johtoon oli liikaa presidentti Richard Nixonille. Mikä oli Kissingerin rooli Chilen tapahtumissa? Omin sanoin kuultuna hän vähätteli omaa rooliaan ja kiusaantui, kun otettiin esille yksityiskohtia. Kissingerin rooli oli käsittääkseni huomattavan suuri. Hän oli hämähäkki, joka keräsi USA:n eri hallinnon haarojen tavoitteet yhteen toimenpiteitä varten ja lopputuloksena oli laillisesti valitun presidentti Allenden väkivaltainen syrjäyttäminen.

Kambodzan pommituksissa 1965-1973 aiheutui valtavaa tuhoa. Oma käsitykseni on, että Kambodzalle osin kostettiin Yhdysvaltain Vietnamissa kärsimä tappio.

Käytän seuraavassa referoiden apuna Foreign Affairs -lehden (March-April 2015) arviointia Kissingerin World Orderista.

On totta, että maailma janoaa järjestystä tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Maailma ei ole enää kaksinapainen eikä yksiselitteisesti myöskään yksinapainen. On valtava määrä konflikteja ja kriisejä: Irak, Syyria, Afganistan, Libya, Ukraina jne. Merkittävä rooli muuttuneessa tilanteessa on Vladimir Putinilla, joka on valjastanut politiikan välineeksi sotatoimet. Länsimailla on paljon kotoisia ongelmia, ja reagoiminen Venäjän toimiin on ollut monien mielestä vaisua. Ehkä tämä on maailmanrauhan kannalta onni!

Toisaalta Yhdysvaltain puuttumiset konflikteihin Lähi-Idässä eivät ole olleet kovinkaan onnistuneita. Ristiriidat ovat olleet sisällisotaluonteisia ja sekaantuminen osapuolien taisteluihin on ollut monilta osin epäonnistunutta.

Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas).

Käytännön politiikassa tärkeimmät periaatteet ovat edelleen valtioiden suvereniteetti ja puuttumattomuus toisten asioihin. Kriisipesäkkeiden ”uusi järjestys” autoritäärisine hallintoineen ja postmoderneine ristiriitoineen haastaa vanhan kissingeriläisen järjestyksen. Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.

Vahvoja esimerkkejä World Orderista ovat Westfalenin rauha 1648 ja varsinkin Wienin kongressi 1814-15. Napoleonin sotien päättymistä (1815) seurasi kahden voimamiehen Metternichin ja Talleyrandin määrittämä rauha, joka pääosin kestikin ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Lännen asettamaa World Orderia ovat haastaneet viime vuosina shiiat ja sunnit, Al-Qaida ja Isis. Kun läntinen maailmanjärjestys on perustunut valtiollisiin kiveen hakattuihin periaateisin ovat haastajien aseena heimokeskeisyys ja lahkolaisuus. Iran tarjoaa selkeän esimerkin valtiohaasteesta: onko Iranissa kysymys valtiosta vai laajemmasta yhteenliittymisen periaatteesta? Iran on jo muinaisista ajoista lähtien ollut enemmän kuin valtio. Se on ollut ”koko maailma” tai maailmanselitys.

Iranin kohdalla ollaan nykyisin edellä mainitussa valtiota laajemmassa aggressiivisessa asetelmassa (koskien sen ydinarsenaalin valvontaa), jossa perinteisellä diplomatialla on vaikeutensa ja ollaan lähellä em. puuttumisen ja balance of power -periaatteen käyttöönottoa. Kissingerin kirjan kirjoittamisen jälkeen on diplomaattisella tiellä edetty, mutta tulokset ovat kuitenkin olleet vaisuja (vrt. Israelin ja Palestiinan konflikti).

Paljon suuremmassa määrin kuin Iran, on Kiina jotain muuta kuin pelkkä suvereeni valtio. Jo Kiinan keisari hallitsi ”koko maailmaa”. Kiinan nykyisessä nousussa on jotain jälkiä tästä ajatuksesta. Kiina yrittää löytää synteesiä keisarin Kiinan ja uuden ekspansiivisen Kiinan väliltä. USA ja Kiina eivät jaa yhteistä demokraattista perinnettä eikä nykyisyyttä, mutta Kissingerin mielestä eroavuudet tavoitteissa ovat pienemmät Kiinan ja USA:n välillä (!) kuin Kiinan ja sen yhtälailla ekspansiivisten naapureiden välillä.

Näen selvän eron Kiinan ja USA:n noudattamien imperialististen periaatteiden välillä. Yhdysvalloilla on sotilaalliseen voimaan perustuva tukikohtaimperialisminsa (sadoittain tukikohtia ympäri maailmaa) ja Kiinalla kauppaan ja ekspansiiviseen taloudelliseen valtaan perustuva imperialisminsa. .Kumpikaan ei noudata vanhaan kolonialismiin perustuvaa siirtomaapolitiikkaa. Kumpikaan ei myöskään noudata venäläiseen etupiireihin perustuvaan imperialismiin perustuvaa politiikkaa.

USA:n maailmanjärjestys muodostuu Kissingerin mielestä toisaalta Franklin Rooseveltin pragmaattisesta realismista ja toisaalta Woodrow Wilsonin liberaalista idealismista. Nämä kaksi muodostavat kilpailevat suunnat Yhdysvaltain maailmanjärjestyksessä. Wilsonin idealismia edustakoon Kansainliitto ja Rooseveltin pragmaattisuutta toisen maailmansodan aikana omaksuttu ajatus, että suurvallat jakavat maailman.

On helppoa nähdä, että Kissingerin ajattelu nykyisestä valtapolitiikasta on johdettavissa Wilsonista ja Rooseveltista.

USA ei joudu taistelemaan periaatteidensa puolesta yksin, sen paras liittolainen on läntinen Eurooppa pienistä jännitteistä huolimatta. Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen World orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat. Toki Euroopan valtiotkin ovat säilyttäneet suuren osan suvereniteetistaan EU:sta huolimatta. Kissingerin mielestä EU ei kuitenkaan voi olla esimerkki muille maailman valtioille.

Mistä Kissingerin skeptisyys yhteenliittymiä kohtaan johtuu? Käsittääkseni hän ei usko ”suojelemisen yhteisvastuuseen” (responsibility to protect). Eli siis esimerkiksi Naton artikla viiteen! Valtapolitiikka on ensisijainen. Sitä ei suinkaan ole humaani toisen puolesta ajattelemisen vaihtoehto. Siksi reaalipoliitikko Kissinger ei halua Ukrainan liittyvän Natoon, koska suurvalta Venäjä ei koskaan sitä hyväksyisi. Toisaalta hän toki myöntää, että intervention suorittanut taho ei voi toteuttaa pitkäaikaista sortoa.

Lopuksi on otettava esille nuorempien tutkijoiden haaste. Miksi Kissingerin World orderissa ei priorisoida uuden teknologian, kybermaailman, globalisaation ja ilmastonmuutoksen vaikutusta perinteisen valtapolitiikan edelle? Toki Kissinger myöntää näiden merkittävyyden, mutta silti painottaa ”suurvaltojen rauhaa” primäärinä. Wienin kongressin ja Westfalenin rauhan tyyppiset ratkaisut ovat ohjausvaikutukseltaan suurempia kuin esimerkiksi internetiin ja hybridivaikuttamiseen perustuvien teknologisten ratkaisujen välilliset vaikutukset.

Hän vertaa virtuaaliavaruutta (cyberspace) wilsonilaiseen idealismiin. Internet (internet of things, teollinen internet ym.) eivät muuta maailmaa niin paljon, että vanha reaalipoliittinen asetelma väistyisi. Totta on, että meneillään olevissa konflikteissa kybersota häämöttää ”vain” jossain taustalla, mutta välillisesti kybermaailma voi olla tulevaisuudessa merkittävä taistelutanner. Itse asiassa juuri nyt käydään henkien taistelua siitä kuka aiheuttaa kybervahinkoja Itämerellä. Tulehtuneet suurvaltasuhteet voivat nostaa tikun nokkaan tietoliikennekaapeleiden rikkomisen/rikkoutumisen ja olla suurvaltakonfliktin primääri syy.

Lähitulevaisuudessa digitalisaatio sekä luo että tuhoaa työpaikkoja ja aiheuttaa valtavia pistemäisiä kasvusysäyksiä samalla kun työntekijöiden palkat eivät välttämättä nouse lännessä (korkean arvon työtä luodaan vähän ja matalan arvon työtä paljon). Palvelu voidaan tuottaa toisella puolella maapalloa (jossa sijaitsevat arvohubit) ja itse palvelun hyväksikäyttäjät eivät tiedä mitään siitä, missä kassakone kilahtaa. On erittäin vaikeaa arvioida, minkälaisia painopistemuutoksia edellä esitetystä aiheutuu globaalitaloudessa ja luodaanko näiden avulla sotien syitä vai rauhan mahdollisuuksia.

Ainakin itse näen tässä konfliktin vaaran, sillä taloudelliset edut eivät tule jakautumaan tasaisesti. Kuinka tämä uusi maailma on sovitettavissa kissingeriläiseen World orderiin?

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kissingeriläisessä World orderissa valtapolitiikka on vahvempi ja vaikuttavampi tekijä kun esimerkiksi teollinen internet ja kybermaailma, jotka ovat moderneja vallankäytön välineitä.

Vanha suurvaltajohtoinen reaalipolitiikan maailma on vaikuttavampi kuin valtioiden solmimien liittojen maailma. Itse asiassa monet näkevät liittoutumien heikkoudet kiusallisina tosiasioina (EU, jopa Nato).

Epäilen kuitenkin, että tietoliikenneyhteydet verkkoineen muodostavat tulevaisuudessa kyberturvallisuuden ytimen ja sitä kautta kaventavat eroa perinteiseen valtapolitiikkaan. Itse asiassa ne muodostuvat tärkeäksi ja kiinteäksi osaksi valtapolitiikkaa.

Sähköllä vai polttomoottorilla?

 

 

Media on täynnä podcasteja, jotka käsittelevät ja arvioivat sähköautoja (so. hybrideja eri muodoissaan ja täyssähköautoja.  Arvioijat ovat perehtyneet eritasoisesti itse aiheeseen, mutta mitään limboja en ole joukossa havainnut, vaikka perehtymisen aste on ollut vaihtelevaa. Itse olen sanan varsinaisessa merkityksessä amatööri, mutta innokas – vielä kypsemmälläkin iällä  – oppimaan uusia asioita autoilun koko ajan uusiutuvasta maailmasta. Yksi kiinnostuksen kohteista ovat täyssähköautot.

Lukuisissa perheissä, etten sanoisi lukemattomissa perheissä käydään keskusteluja sähköautojen eduista ja kriittisistä puolista, jotka ovat tuttuja meidänkin pesueessa. Minkä voimanlähteen auto valitaan seuraavaksi pääasialliseksi käyttöautoksi? Uusi vai käytetty? Millaiset ovat tilavaatimukset? Paljonko saa polttoaineen kulutus olla ja niin edelleen? Vaihtoehtoja on monia. Valinnan vaihtoehtoina olivat hybridit, täyssähköautot ja polttomoottoriautot  (bensa tai diesel). Kovin pitkälle emme halunnet spesifioida, minkä tyyppistä autoa eniten  haluamme. Se selviää yleensä vertailu- ja koeajokierroksilla. Asiaan on vuosien varrella melkoisesti vaikuttanut myös se, mikä on ollut edellinen pääasiallinen käyttöauto ja onko siihen oltu tyytyväisiä.

Autojen voimanlähteiden osalta olemme autohistoriassamme olleet konservatiivisia autojen käyttäjiä. Olemme pysyneet bensa-autoissa.

Nyt on selvästikin meneillään automarkkinoiden murroskohta,  jossa polttomoottoriautojen kanssa kilpailemaan ovat nousseet erilaiset sähköllä toimivat ajoneuvot. Jo varhaisessa vaiheessa hylkäsimme hybridit. Miksi? Sähkön houkuttelevuus voimanlähteenä oli tässä avainasia. Halusimme ajaa mahdollisimman paljon sähköllä. Siksi 50 – 100 kilometriä sähkön varassa ei tuntunut riittävältä. Sehän on puolisähköauto! No hinnallakin oli oma merkityksensä. Olen hyvin tarkasti seurannut täyssähköautojen hintakehitystä. Ne ovat näihin aikoihin saakka olleet hiukan tyyriimpiä kuin perinteisemmät autot. Jossain vaiheessa päädyin sille kannalle, että riittävän pituinen ajosuoritus täydellä akulla on 700 kilometriä. Tarkemmin ajateltuna olin valmis tinkimään tästä tavoitteesta. Asiaan vaikutti esimerkiksi se, kuinka ”sähköautoympäristö” kehittyy,  eli kuinka runsaasti on käytettävissä latausmahdollisuuksia, otammeko käyttöön kotilatausaseman, kuinka pitkälle tosiasiallisesti täydellä akulla pääsee jne.

Kun näistä kiemuroista oli selvitty, kysymys kuului edelleen, sähkö vai polttomoottorikäyttöinen auto? Monien eri mietintöjen ja jahkailujen jälkeen päätös oli selvä: sähkö sen olla pitää.

Eräs tarkkailun kohde on ollut autoalan de facto standardi eli ns. WLTP-mittaus. Se tarkoittaa maailmanlaajuisesti yhtenäistä testimenetelmää polttoaineen kulutuksen ja pakokaasupäästöjen määrittämiseksi. On osoittautunut, että useat automerkit eivät tietyistä syistä mittaa akun jäljellä olevaa realistista kapasiteettia, jotta ajaja pystyisi ennakoimaan jäljellä olevan akkuvirran kulutuksen. Sen toimintalogiikka vaihtelee käsittääkseni jonkin verran automerkistä riippuen.  Taipumusta on yliarvioida akun kestoa.

 Ihan normaalina pidetään sitä, että WLTP-mittauksessa (otettiin käyttöön  syyskuussa vuonna 2017) 700 kilometrin matka kesäisissä olosuhteissa merkitsee tosiasiassa esimerkiksi 550 kilometriä. Omat ehtonsa asettaa Suomen talvi ja silloin WLTP-mittaustapa on heikosti todistusvoimainen verrattuna todelliseen kulutukseen. Jos siis WLTP lupaa 700 kilometriä ajomatkaa talvisissa olosuhteissa, niin tosiasiassa matka, joka päästään on ehkä 350-400 kilometriä. Tankkaukset on syytä suunnitella tarkasti.

Esimerkki:

Kun kävin vapaa-ajan asunnollani viime kesänä siten, että akussa oli lähtiessä latinkia (ratkaisuni ei perustunut millään tavalla taloudellisesti optimaaliseen ajosuoritukseen) 360 kilometrin ajoon  ), Koko mökkimatkan pituus oli 187+187 kilometriä eli 374 kilometriä. (akku max WLTP 517 kilometriä) Tankkasin kotimatkalla 20 euron edestä energiaa vakiotankkausasemallani, jolloin kahvitauko jäi sopivan lyhyeksi. Kotilaturilla latasin sitten kaikessa rauhassa akun 80 prosenttiin saakka.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Ensimmäiseksi täyssähköautossa kiinnittää huomiota äänettömyys, kun tähän lisätään kitkarenkaiden luontainen pehmeys, syntyy yhdistelmä, joka on miellyttävän mukava. Sähköauton ripeä kiihtyvyys voi tulla yllätyksenä, joka täydentää hyvin kokonaisuutta. Tällä ei jää muiden jalkoihin. Aiemmin  tällaisiin kiihtyvyyksiin päästiin vasta  GT-malleilla, jos niilläkään.

Auton ”avustimet” tuottavat iloisen yllätyksen. Auton ja matkapuhelimen välille muodostuva tietoliikenneyhteys, jota ohjaa kännykässä oleva sovellus, nostaa auton hallinnan uudelle tasolle.  Kännykän etähallinnalla voi käskeä useita auton toimintoja vaikka varhain aamulla sängystä käsin. Näihin ominaisuksiin kuuluvat mm. akun lataamisen käynnistäminen ja lopettaminen, ilmanvaihtolaitteen hallinta sekä auton lukitseminen ja avaaminen. Voit myös seurata autonkulkua kännykästä käsin osoitteen tarkkuudella. Tätä Korean ihmeen ominaisuutta oppii nopeasti arvostamaan. Ohjelmistoa päivitetään jatkuvasti.

Autotalliin asennettua kotilatausasemaa oppi nopeasti arvostamaan varsinkin, jos ilman sitä joutuisi lataamaan akun päivittäin  huoltoasemilla tai vastaavilla kaupallisilla latauspiteillä.

Myös auton muut ominaisuudet tukevat auton sähkötoimista varustetasoa. Jalkakäytävien korokkeet eivät kiusaa, koska maavaraa on kerrankin riittävästi. Auto lämpenee nopeasti, eikä vain istuimet ja auton sisätilat, vaan myös ratti. Kaikki se, millä pyritään suojaamaan ajajaa vahingolta toimii erinomaisesti (kameroiden kuvanlaatu, HUD-heijastusnäyttö, kaistavaroitin, törmäyssuoja, vakionopeuden säädin jne.). Auto käynnistyy moitteettomasti kylmissä olosuhteissa

Talvella lumi aiheuttaa hieman ongelmia sen tukkiessa mm. kameroiden näkymää, myös takaluukun nostoavaaminen voi  jäätyä reilussa pakkassäässä. Auton herkästi toimivat varoittimien kilkutukset saattavat häiritä joitakin. Valoista jotkut ovat esittäneet .

:::::::::::::::::::::::::

Todellinen sähköauton testi on talvi, josta ei vielä ole henkilökohtaista kokemusta. Kuitenkin podcast-koeajot osoittavat, että autolla pärjää talvella, vaikka akun kesto putoaakin reilusti kesän lukemista.

Auto kehittynee edellä esitettyyn suuntaan myös tulevaisuudessa. Autoon pystytään sijoittamaan autonomisesti toimivia – paitsi apulaitteita – niin myös itse ajamista ohjaavia järjestelmiä. Johan nyt on liikenteessä satoja sähkötoimisia itseohjaavia autoja, pääasiassa takseja.

Yhdysvaltain presidentinvaalit muuttivat etnisiä voimasuhteita

 

 Vuoden 2024 presidentinvaalit ovat herättäneet valtavan määrän spekulaatioita varsinkin tappion kärsineen demokraattisen puolueen sisällä. Ensituskassa on puhuttu maanvyörymätappiosta. Siitä ei ole kysymys. Esimerkiksi senaatin voimasuhteet muuttuivat vain hieman, kylläkin demokraateille tappiolliseen suuntaan.

Kun on päästy tarkemmin analysoimaan vaalien tuloksia, on noussut esille eri äänestäjäryhmien äänestyskäyttäytymismuutokset. Vuosikymmenien ajan Yhdysvallat oli valkoisen keskiluokan hallitsema maa, jossa vähemmistöt eivät päässeet muuttamaan voimatasapainoa.

Viimeisimmät vaalit ovat vaikuttaneet muutoksen herkkyyttä kuvaaviin tunnuslukuihin. Jo vuoden 2020 vaalit korostivat etnisten ryhmien äänestysmuutoksia, Tuoreet vaalit ovat paiskanneet muutoksentuulet esille hytkähdyttävällä tavalla.

Seuraavassa pohdin muutoksen tekijöitä Yhdysvalloissa asuvan historian professorin Marko Maunulan Hesarissa 24.11.2024 ilmestyneen esseen avulla. Kirjoituksen otsake on ”Trumpin laaja kannatus on osoitus rasismin hiipumisesta”.

Soveltuvin osin luotaan myös omaan tietopohjaani perustuen esseetä.

Selvää on, että Donald Trump sai lisää etnisten vähemmistöjen ääniä edellisiin vaaleihin verrattuna. Maunula toteaa raja-aitojen sijainnin muuttuneen etnisistä rajoista koulutusta ja varallisuutta koskeviksi rajoiksi.

Maunula kuvaa vaalin tulosta maanjäristykseksi, jonka olen heti kirjoitukseni alussa hylännyt liioittelevana. Nancy Pelosin mukaan demokraatit voittivat kongressivaaleissa neljä uutta osavaltiota, vaikka tuleva presidentti menestyi hyvin juuri noissa osavaltioissa.

Tappion aiheuttaman järistyksen lisäksi demokraatit kärsivät jälkijäristyksistä, kun etninen puoluekannatuskartta muuttui demokraateille epäedullisesti. Afroamerikkalaisissa Trump kaksinkertaisti kannatuksensa ja latinomiehissä Trump saavutti karkeasti 50 prosentin tason. Varsinkin afroamerikkalaisten nuorten keskuudessa Trump keräsi suosiota.

On syytä arvioida menestyksen syitä etnisen taustan omaavissa ryhmissä. Ainakin voidaan sanoa, että vähemmistöt samaistivat itsensä taloudelliseen menestykseen eikä niinkään etnologiseen taustaansa.

Usein mainittuja syitä demokraattien vaatimattomaan menestykseen olivat amerikkalaisten huolet koskien taloutta ja laitonta maahanmuuttoa. Lisäksi rasitteena olivat heikentyneet suhteet valkoisten liberaalien ja etnisten vähemmistöjen välillä.

Trumpin voiton myötä useat kommentaattorit pelkäsivät lisäuhkana etnonationalismin taudin leviämistä eurooppalaisesta laitaoikeistosta ison veden länsipuolelle.

On monia muitakin vaikuttavia muuttujia, jotka mielestäni rasittivat väestönosien suhteita. Valkoiset olivat kymmeniä vuosia päässeet määrittelemään  ongelmat, jotka rasittivat väestön sisäisiä välejä. Tultaessa tähän päivään vähemmistöt haastoivat enemmistön samaistaen itsensä amerikkalaiseen unelmaan, ei niinkään rodulliseen vähemmistöön. Samaan aikaan valkoisten liberaalien vanhat linnakkeet  uhkasivat rapautua. Ei voi välttyä ajatukselta, että monikymmenvuotinen taistelu paremman elintason puolesta on luonut liberaaleille paitsi tietyn omahyväisyyden tunteen, niin myös jonkinasteisen ”taisteluväsymyksen”.

Trump on samoilla linjoilla Euroopan oikeistopuolueiden kanssa. Maunula toteaa Trumpin puolueen olevan ”matkalla multietniseksi ja kansallismieliseksi oikeistopopulistiseksi puolueeksi”. Vaaleissa  Trump markkinoi teemojansa yksinkertaisilla iskulauseilla populistiseen tyyliin.

Tutkimuksissa 90 prosenttia valkoisista konservatiiveista allekirjoitti iskulauseen ”Yhdysvallat on maailman paras maa”, kun taas valkoisista  liberaaleista samaa mieltä oli vain 31 prosenttia. Trumpistit ja etniset vähemmistöt uskovat ”perinteiseen hyvään” Amerikkaan ja se näkyi vaaleissa trumpilaisen  nationalistisen populismin lujana kannatuksena.

Juuri tuo latinojen ja afroamerikkalaisten usko Yhdysvaltojen ainutlaatuisuuteen (ekseptionalismiin) herättää huomiota kaikkien niiden rasismipuheiden sijasta,  joita olemme vuosikymmeniä kuulleet ja viljelleet.  Maunulan mukaan olemmekin luopumassa rasismin itsepintaisesta perinteestä. Tutkimusten mukaan latinoiden enemmistö (53 prosenttia rekisteröidyistä äänestäjistä) haluaa laittomien maahanmuuttajien massakarkotuksia! Se, että suuri osa latinoista suhtautui torjuvasti kanssasiskojensa ja -veljiensä pyrkimiseen Yhdysvaltoihin (laittomasti) on jo yllätys. Trump ikään kuin ”kaappasi” nämä ryhmät omiksi tukijoikseen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset ovat tympääntyneet loputtomaan rasismista jauhamiseen. Jos rasismiin suhtautuminen on  näin radikaalisti muuttunut, niin se on jo ennenkuulumatonta.

Mutta, mutta… tuskinpa löydämme kuitenkaan Euroopasta tällaisia ilmiöitä. Rasismi on edelleen aktuelli ongelma vanhalla mantereella. Ja ollaanko Yhdysvalloissa todella luopumassa ”rasismin itsepintaisesta perinteestä? Tuskinpa sentään.

Joka tapauksessa Maunulan mielestä ihmiset ovat turtuneet rodullistamiseen ja yleensäkin demokraattien versioon identiteettipolitiikasta. He haluavat heitä kohdeltavan yksilöinä, ei osana jotain anonyymia joukkoa, joka on alistettu rutiineille. Maunula: Trumpin kasvava suosio etnisten  vähemmistöjen parissa kertoo rasismin hiipumisesta Yhdysvalloissa!

Amerikka on Maunulan mukaan hitaalla marssilla kohti ”jälkirodullista” Amerikkaa. Siihen eivät näytä vaikuttavan hidastavasti Trumpin pidäkkeettömät  ja älyvapaat tölväykset ja kommentit rasismiin liittyen.

Populismi on  tyrkkinyt eteenpäin  käsitystä, että luokan merkitys kasvaa etnisen identiteetin kustannuksella.

Kolmannen vaihtoehdon haave elää

 

Löytyisikö kolmannelle puolueelle sijaa Yhdysvalloissa?

Tarjoaisiko Minnesotan ”suomalaisosavaltio” mallin yhteiskunnallisen polarisaation kurjuuteen?

Minnesotassa on aina äänestetty demokraatteja. Moniäänisyyttä politiikassa positiivisessa mielessä kesti  aina Bill Clintonin kauteen saakka 1990-luvulle.

Clinton valitsi politiikkansa teemoiksi aiempien rajattujen (so. osavaltiokohtaisten) teemojen sijasta laajoja kysymyksiä kuten arvoväittämiä. Kansakunnan perustajaisät pelkäsivät juuri sitä, että kansa jakautuu toisiinsa ahdasmielisesti suhtautuviin ryhmiin.

Kaksipuoluejärjestelmä on sellaisenaan polarisoiva ja saattaa johtaa äänestysten jättämiseen väliin. Tikka tapaa Joe Koivusen, jolla on suomalaiset juuret. Koivunen asuu minnesotalaisen Everethin pikkukaupungissa, joka nyt on huonossa hapessa ja riutumassa. Koivunen erittelee Everethin huonoa tilaa ja sitä, mistä se johtuu.  Everethin kultakausi osui rautamalmin hyödyntämisen aikoihin, mutta se kausi on nyt auttamatta ohi. Automaatio on vienyt duunit. Jäljellä on Helvetin enkelien toimisto ja valtava määrä tyhjää toimistotilaa. Kansakunnan tasolla laiton maahanmuutto on katkeroittanut demokraatteja aiemmin äänestäneiden työväen luokkaan kuluneiden äänet republikaaneja suosiviksi.

Everethin ongelma on itse asiassa yleisempikin Amerikan syrjäseutujen haaste. Ne eivät ole dynaamisia muuttohalukkuuteen kannustavia alueita, vaan pikemminkin stagnaatioon taipuvia paikkakuntia.

Koivunen on asunut kaupungissa koko ikänsä. Joe pyörittää heikosti menestyvää kirpputoria. Mitä minnesotalainen duunari ajattelee kaupungin touhusta? Kaikki ovat  kyllästyneet politiikkaan. Hän edustaa juuri sitä valkoista keskiluokkaa, joka on vaihtanut puoluetta demokraateista republikaaneihin. Joen puolue oli pitkään demokraatit, jotka pitivät huolta terveydenhoidosta ja sosiaaliturvasta. Obaman terveydenhuoltouudistus oli juuri tullut voimaan (2012)  ja  hän sai hyvää hoitoa syöpäänsä edullisesti.

Maaseudun rappio on syynä monen puoluevaihdokseen. Demokraatit on kaupunkipuolue. Joe Koivistoa voidaan käyttää esimerkkinä niistä tavoitteista, joita maaseudun ihmisillä oli: miljonäärien tuli kantaa suurempi   vastuu verorasituksesta, maahanmuuton tulppaamista tuli puoltaa vahvasti ja Ukrainan tuen jatkaminen tuli lopettaa. Suurin ongelma Joe Koiviston näkökulmasta on kuitenkin jatkuvat erimielisyydet politiikkojen kesken.

Poliitikkojen vaihtuvuuden vähäisyys on ongelmien kärkipäässä ja on omalta osaltaan johtamassa korruptioon. Paluu keskelle on monien toivelistan kärjessä. Itse asiassa Minnesotassa on toiminut kolmas puoue1900-luvulla monien vuosikymmenien ajan, kunnes kolmaspuoluelaiset sulautuivat demokraatteihin Hubert Humphreyin toimiessa välimiehenä.

Kolmannen puolueen ideologisesta luonteesta käydään taistelua Minnesotassa, vaikka sitä ei ole näköpiirissä. Voisiko se suuntautua maltilliseen keskustaan?  Entä vasemmalle, joka on monen nuoren toive?

Tikka kuvaa nykyistä  poliittista tilannetta kauhun tasapainona pääpuolueiden välillä. Ollaan siis pattitilanteessa,  jossa eteneminen sopuun ei onnistu nykyisillä vaihtoehdoilla.

Minnesotan suurimmassa kaupungissa Minneapolisissa on kokeiltu vaalitapaa, jossa useampi ehdokas voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen. Tällä vaalitavalla on ollut rohkaisevia vaikutuksia maltillisten menestymiseen. Äänestysaktiivisuus on myös kasvanut. Ainakin periaatteessa kolmansien ehdokkaiden läpimeno on mahdollista. Tällaista vaalitapaa myös vastustetaan aktiivisesti ja syy on tietenkin siinä, että vanhojen puolueiden menestys asetetaan kyseenalaiseksi.