Maailmanjärjestykset näkökulmina

 

Luon seuraavassa katsauksen aiempien kirjoitusteni pohjalta nykyisiin ja tuleviin maailmanjärjestyksiin, joita on tässä tarkastelussa kolme kappaletta. Esitetyt näkökulmat eivät tietenkään läheskään edusta kaikkia esiin tulleita näkökulmia. Olen korostanut näissä kolmessa kirjoituksessa eri tyyppisiä lähestymistapoja maailmanjärjestysteemaan.

 

Maailmanjärjestykset/Näkökulma  1

 

Lähes seitsemän vuotta sitten laadin blogikirjoituksen, jossa arvioin Vladimir Putinin ja Donald Trumpin maailmankatsomusten perusteiden yhtäläisyyksiä. Kirjoitusta olen lainannut tähän soveltuvin osin ja sitä  voidaan verrata toteutuneeseen myöhäissyksyllä 2024.

Ja lainaus alkaa…..

Olkoon vakka vaikka Donald Trump ja olkoon kansi vaikka Vladimir Putin. Molemmat ovat tehneet tilauksen toisilleen, ja kas, sitä saa mitä tilaa.

Molemmat ovat valinneet kotimaansa olemassaolon perustaksi ekseptionalismin (oman maan ainutlaatuisuuden) ja molemmat ovat ottaneet tavoitteekseen alun perin amerikkalaisen Manifest Destinyn, suuren kohtalonuskoon pohjautuvan tehtävän. Trump on julistanut ”Make America Great Again” -oppiaan (MAGA) vuoden 2016 vaalikampanjastaan saakka ja Putinin uho saa yhä suurellisempia muotoja. Hän puhuu putinilaisesta maailmanjärjestyksestä. Ainutlaatuisuudesta suurvallat ovat olleet toisilleen mustasukkaisia, Stalin aikoinaan 1920-luvulla amerikkalaisille, koska olihan sosialismi ainutlatuisuudessaan ylivertainen. Barack Obama todettuaan ensin, että Amerikka on ainutlaatuinen, meni lisäämään, että ”aivan, kuten englantilaiset, espanjalaiset  ja ranskalaiset ovat suurenmoisia omasta mielestään. Muuten oikein, mutta tuo loppu olisi pitänyt jättää sanomatta, sillä teekutsuliikkeen kellokkaat polttivat hihansa: on vain yksi ainutlaatuinen kansakunta ja se on tietenkin  Amerikan Yhdysvallat.

Molempien maiden kampanjat vetoavat äänestäjien populistisimpiin vaistoihin. Putinille – ja myös Trumpille - vain loputon vallanhimo muodollisen demokratian keskellä, merkitsee jotain. Jossain taustalla on oivallus, että liberaali keskiluokka on menettänyt valta-asemaansa ja ääniä keskitytään kalastelemaan enemmän tai vähemmän tietoisesti työväestöltä ja pienituloisilta, joita voidaan helposti huijata.

Putin on kertonut uusista kaiken torjunnan läpäisevistä ydinaseilla varustetuista ohjuksista. Sanalla sanoen Venäjä on siirtynyt kärkeen – ainakin propagandassaan - tuhoaseiden kehittelyssä. Putin on ilmoittanut, ettei epäröisi käyttää ydinasetta, vaikka se johtaisi Venäjän itsensä tuhoutumiseen: siis sankarillinen, totaalinen joukkoitsemurha. ”Mihin me tarvitsisimme maailmaa, jossa ei olisi Venäjää?”, kysyy Putin. Eikä vastausta tarvitse sanoa ääneen.

Putinin tavoitteena on ”Putinilainen maailmanjärjestys”, josta hän on päivittänyt nyt uuden version nimeltä ”Uusi maailmanjärjestys” tai ”Maailmanjärjestys 2018”. Jäämme odottamaan, minkä muodon se saa.

Trump on valmis koitokseen, onhan hänellä kuvittelemansa voittava diili takataskussaan. Joka tapauksessa molempien valtapolitiikan sommittelu osuu jollakin kummallisella tavalla yksiin toisen kanssa. Molemmat sanovat katuvansa menneisyyden tekoja, jossa kaikki tehtiin muiden toimesta väärin: Neuvostoliiton hajoaminen oli globaali katastrofi ja Yhdysvaltoja muut maat ovat kohdelleen kaltoin, siis vain käyttäneet sitä hyväkseen, imeneet siitä verta. Asiat on palautettava maailmanmahtien suuruutta korostavalle tolalle.

Kaikki aiemmin aikaansaatu tuhotyö on aiheutunut liberaalin demokratian soveltamisesta.

Putinilaisella maailmanjärjestyksellä on mielenkiintoinen yhtymäkohta Henry Kissingerin poliittiseksi testamentiksi jääneeseen, suhteellisen tuoreeseen ”World orderiin” (kts. esim. blogikirjoitukseni ”Maailmanpolitiikan uusi järjestys”). Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään pyrkiä suurvaltojen sopimaan maailmanjärjestykseen.

On luotava uusi westfalenilainen maailmanjärjestys siten, että suurvallat pitävät yllä kuria ja järjestystä. Tässä uudessa järjestyksessä kansallisvaltiot voivat säilyttää muodollisen itsenäisyyden, mutta sitoutuvat suurvaltojen yhdessä luomien sääntöjen noudattamiseen.

Kaikki ei käy välttämättä yksiin ympäröivän todellisuuden kanssa. Naton kaltaiset toisen osapuolen iholle tulevat sotilasliittoumat ovat Putin opin mukaan torjuttavia maailmanrauhaa uhkaavia liittoja. Trump ei hänkään ajattele liittoumakeskeisesti vaan pitää parempana kahdenkeskisiä turvallisuussopimuksia, jotka perustuvat mafiamaiseen vuorovaikutteiseen, palkitsemiseen hyvillä teoilla.

Trumpilainen diilipolitiikka on äärimmilleen kansainvälisiä suhteita yksinkertaistava ajatussyndrooma. Politiikkaa hoidetaan liikemiespohjalta ja se perustuu bisnesvaistoihin. Voitto näissä suhteissa on aina liikemiehen voitto toisesta samanlaisesta. Mutta politiikassa totunnaiset kaupankäynnin diilit eivät välttämättä pidä.

Ja lainaus loppuu….

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 

Maailmanjärjestykset/Näkökulma 2

 

Tulevaksi (ja osin jo voimassa olevaksi) maailmanjärjestykseksi on hahmotettu Kiinan ja Yhdysvaltojen johtamia blokkeja. Uusi maailmanjärjestys on rakentumassa parhaillaan.

Venäjä ei halua jäädä lehdelle soittelemaan, niinpä sillä on oma tulkintansa tai sovelluksensa  uudesta maailmanjärjestyksestä. Sitä yritän kuvailla seuraavassa:

Venäjän lopullisia tarkoitusperiä voi vain arvailla, mutta lähtökohtana voidaan pitää 1950-70-lukujen bipolaarista (kaksinapaista)  Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sanelemaa maailmanjärjestystä. Vaikka ydinsodan vaara loi varjon tuon aikaisten suurvaltasuhteiden ylle, Neuvostoliitto pyrki propagandassa, ja miksei todellisuudessakin ”rauhanomaiseen rinnakkaineloon” sosialismin ja kapitalismin välillä. Noina vuosikymmeninä pidettiin pääsääntöisesti kiinni molempien osapuolien etupiireistä Jaltan jäljiltä.

Kun Neuvostoliitto ja sosialismi romahtivat 1990-luvun vaihteessa, oli Venäjä täysin tyytymätön vallitsevaan yksinapaiseen Yhdysvaltain johtamaan maailmanjärjestykseen. Venäjän etupiiri pieneni dramaattisesti Putin kuvasi Neuvostoliiton romahdusta ”vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi”. Hän asetti tavoitteekseen  Venäjän maailmanmahdin ja Neuvostoliiton eheyden palauttamisen etupiireineen osana paljon mainostamaansa moninapaista maailmanjärjestystä. Samalla ”rauhanomainen rinnakkainelo” palautettiin tavoitteistoon Venäjän uudessa perustuslaissa (2020), mutta se tapahtuisi vasta sen jälkeen, kun Venäjä pääsisi asemaan, jonka se näki samanveroisuudeksi Yhdysvaltain kanssa. Kiinan ja Venäjän tavoitteet näyttävät yhtäläisiltä tästä näkökulmasta: molemmat haluaisivat tasavertaisuutta Yhdysvaltain kanssa.

Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen pragmaattisuus - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan”.

 

Putinin ja Lavrovin World order sisältää kauas historiaan ulottuvan uskonnollisideologisen katsantokannan.

Lavrov jatkaa ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Putin ja Lavrov haluavat tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka suhtkoht ovat samansisältöisiä asioita. En kiirehdi tässä vaiheessa irtisanoutumaan herrojen aatoksista, vaan yritän ymmärtää jotakin tästä argumentoinnista. Nimittäin, kyllähän George Bush nuoremman ristiretki ”toisuskovaisia” vastaan Irakiin vuonna 2003 oli selkeä liberaalin demokratian vientiyritys idealistisessa hengessä. Olen tuominnut tämän epätoivoisen läntisten arvojen vientiyrityksen alusta lähtien ja aion pitäytyä mielipiteessäni. Seuraukset ovat olleet kauhistuttavat: pahat diktaattorit on kaadettu, mutta tilalle on saatu vielä pahempaa: maailmanlaajuinen terrori. Terrorikin on pahentunut: al-Qaida on korvautunut vielä väkivaltaisemmalla Isisillä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Maailmanrauha on uhattuna tällä hetkellä, se on selvä. Kysymykseni kuuluu: voitaisiinko Venäjän ”rauhanomainen rinnakkainelo” ottaa pohjaksi neuvotteluille rauhan palauttamiseksi ja uudeksi maailmanjärjestykseksi? Vastaus - jos se olisi myönteinen - olisi myötäsukainen Putinin Venäjän esitykselle moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.

Useimmat torpannevat ehdotuksen heti kättelyssä.

Esitykseni suuri  haaste on ilmeisen selvä: Venäjän ehdotus maailman jakamiseksi etupiireiksi. Etupiirien  nyt esillä ollut sisältö ei tietenkään käy. Sille olisi etsittävä Kiinan ja USA:n hyväksymä korvaava sisältö.

Maailmanjärjestys (uusi tai vanha) ei luultavasti ole milloinkaan riidaton. Näen niin,  että Yhdysvallat päivittää koko ajan  ”omaa maailmanjärjestystään” tulevaisuuden oletuksena.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 

Maailmanjärjestykset/Näkökulma 3

 

Henry Kissinger ajantasaisti käsityksensä maailmanmenosta sellaiseksi kuin hän sen näkee kirjassaan ”World Order” (Penguin Press, 2014). Kuka tahansa ei pysty kirjoittamaan käsitystään maailman järjestyksestä ainakaan siinä mielessä, että on myös uskottava. Kissingeriltä ei ole koskaan loppunut uskallus. Jo väitöskirjan nimi oli vaatimattomasti ”A World Restored”. Kissingeriä on pidetty reaalipoliitikkona, jota hän tietenkin onkin. Hänen lähestymistapansa on hyvin perinteinen, suurvaltakeskeinen. Yksi tämän kirjoitukseni teemoista on, onko Kissingerin strateginen näkemys tämän päivän todellisuudessa vanhanaikainen?

Olen blogikirjoituksissani arvostellut kyynisesti maailman tapahtumiin suhtautuvan Kissingerin ajattelua. Erityisesti kaksi tapahtumaa nousee yli muiden, Kissingerin rooli Chilen tapahtumissa 1970-luvun alussa ja Kambodzan pommitukset. Chile oli yksi harvoista Etelä-Amerikan maista 1970-luvun alussa, jossa oli ollut demokratia kymmeniä vuosia. Salvador Allenden nousu Chilen johtoon oli liikaa presidentti Richard Nixonille. Mikä oli Kissingerin rooli Chilen tapahtumissa? Omin sanoin kuultuna hän vähätteli omaa rooliaan ja kiusaantui, kun otettiin esille yksityiskohtia. Kissingerin rooli oli käsittääkseni huomattavan suuri. Hän oli hämähäkki, joka keräsi USA:n eri hallinnon haarojen tavoitteet yhteen toimenpiteitä varten ja lopputuloksena oli laillisesti valitun presidentti Allenden väkivaltainen syrjäyttäminen.

Kambodzan pommituksissa 1965-1973 aiheutui valtavaa tuhoa. Oma käsitykseni on, että Kambodzalle osin kostettiin Yhdysvaltain Vietnamissa kärsimä tappio.

Käytän seuraavassa referoiden apuna Foreign Affairs -lehden (March-April 2015) arviointia Kissingerin World Orderista.

On totta, että maailma janoaa järjestystä tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Maailma ei ole enää kaksinapainen eikä yksiselitteisesti myöskään yksinapainen. On valtava määrä konflikteja ja kriisejä: Irak, Syyria, Afganistan, Libya, Ukraina jne. Merkittävä rooli muuttuneessa tilanteessa on Vladimir Putinilla, joka on valjastanut politiikan välineeksi sotatoimet. Länsimailla on paljon kotoisia ongelmia, ja reagoiminen Venäjän toimiin on ollut monien mielestä vaisua. Ehkä tämä on maailmanrauhan kannalta onni!

Toisaalta Yhdysvaltain puuttumiset konflikteihin Lähi-Idässä eivät ole olleet kovinkaan onnistuneita. Ristiriidat ovat olleet sisällisotaluonteisia ja sekaantuminen osapuolien taisteluihin on ollut monilta osin epäonnistunutta.

Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas).

Käytännön politiikassa tärkeimmät periaatteet ovat edelleen valtioiden suvereniteetti ja puuttumattomuus toisten asioihin. Kriisipesäkkeiden ”uusi järjestys” autoritäärisine hallintoineen ja postmoderneine ristiriitoineen haastaa vanhan kissingeriläisen järjestyksen. Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.

Vahvoja esimerkkejä World Orderista ovat Westfalenin rauha 1648 ja varsinkin Wienin kongressi 1814-15. Napoleonin sotien päättymistä (1815) seurasi kahden voimamiehen Metternichin ja Talleyrandin määrittämä rauha, joka pääosin kestikin ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Lännen asettamaa World Orderia ovat haastaneet viime vuosina shiiat ja sunnit, Al-Qaida ja Isis. Kun läntinen maailmanjärjestys on perustunut valtiollisiin kiveen hakattuihin periaateisin ovat haastajien aseena heimokeskeisyys ja lahkolaisuus. Iran tarjoaa selkeän esimerkin valtiohaasteesta: onko Iranissa kysymys valtiosta vai laajemmasta yhteenliittymisen periaatteesta? Iran on jo muinaisista ajoista lähtien ollut enemmän kuin valtio. Se on ollut ”koko maailma” tai maailmanselitys.

Iranin kohdalla ollaan nykyisin edellä mainitussa valtiota laajemmassa aggressiivisessa asetelmassa (koskien sen ydinarsenaalin valvontaa), jossa perinteisellä diplomatialla on vaikeutensa ja ollaan lähellä em. puuttumisen ja balance of power -periaatteen käyttöönottoa. Kissingerin kirjan kirjoittamisen jälkeen on diplomaattisella tiellä edetty, mutta tulokset ovat kuitenkin olleet vaisuja (vrt. Israelin ja Palestiinan konflikti).

Paljon suuremmassa määrin kuin Iran, on Kiina jotain muuta kuin pelkkä suvereeni valtio. Jo Kiinan keisari hallitsi ”koko maailmaa”. Kiinan nykyisessä nousussa on jotain jälkiä tästä ajatuksesta. Kiina yrittää löytää synteesiä keisarin Kiinan ja uuden ekspansiivisen Kiinan väliltä. USA ja Kiina eivät jaa yhteistä demokraattista perinnettä eikä nykyisyyttä, mutta Kissingerin mielestä eroavuudet tavoitteissa ovat pienemmät Kiinan ja USA:n välillä (!) kuin Kiinan ja sen yhtälailla ekspansiivisten naapureiden välillä.

Näen selvän eron Kiinan ja USA:n noudattamien imperialististen periaatteiden välillä. Yhdysvalloilla on sotilaalliseen voimaan perustuva tukikohtaimperialisminsa (sadoittain tukikohtia ympäri maailmaa) ja Kiinalla kauppaan ja ekspansiiviseen taloudelliseen valtaan perustuva imperialisminsa. .Kumpikaan ei noudata vanhaan kolonialismiin perustuvaa siirtomaapolitiikkaa. Kumpikaan ei myöskään noudata venäläiseen etupiireihin perustuvaan imperialismiin perustuvaa politiikkaa.

USA:n maailmanjärjestys muodostuu Kissingerin mielestä toisaalta Franklin Rooseveltin pragmaattisesta realismista ja toisaalta Woodrow Wilsonin liberaalista idealismista. Nämä kaksi muodostavat kilpailevat suunnat Yhdysvaltain maailmanjärjestyksessä. Wilsonin idealismia edustakoon Kansainliitto ja Rooseveltin pragmaattisuutta toisen maailmansodan aikana omaksuttu ajatus, että suurvallat jakavat maailman.

On helppoa nähdä, että Kissingerin ajattelu nykyisestä valtapolitiikasta on johdettavissa Wilsonista ja Rooseveltista.

USA ei joudu taistelemaan periaatteidensa puolesta yksin, sen paras liittolainen on läntinen Eurooppa pienistä jännitteistä huolimatta. Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen World orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat. Toki Euroopan valtiotkin ovat säilyttäneet suuren osan suvereniteetistaan EU:sta huolimatta. Kissingerin mielestä EU ei kuitenkaan voi olla esimerkki muille maailman valtioille.

Mistä Kissingerin skeptisyys yhteenliittymiä kohtaan johtuu? Käsittääkseni hän ei usko ”suojelemisen yhteisvastuuseen” (responsibility to protect). Eli siis esimerkiksi Naton artikla viiteen! Valtapolitiikka on ensisijainen. Sitä ei suinkaan ole humaani toisen puolesta ajattelemisen vaihtoehto. Siksi reaalipoliitikko Kissinger ei halua Ukrainan liittyvän Natoon, koska suurvalta Venäjä ei koskaan sitä hyväksyisi. Toisaalta hän toki myöntää, että intervention suorittanut taho ei voi toteuttaa pitkäaikaista sortoa.

Lopuksi on otettava esille nuorempien tutkijoiden haaste. Miksi Kissingerin World orderissa ei priorisoida uuden teknologian, kybermaailman, globalisaation ja ilmastonmuutoksen vaikutusta perinteisen valtapolitiikan edelle? Toki Kissinger myöntää näiden merkittävyyden, mutta silti painottaa ”suurvaltojen rauhaa” primäärinä. Wienin kongressin ja Westfalenin rauhan tyyppiset ratkaisut ovat ohjausvaikutukseltaan suurempia kuin esimerkiksi internetiin ja hybridivaikuttamiseen perustuvien teknologisten ratkaisujen välilliset vaikutukset.

Hän vertaa virtuaaliavaruutta (cyberspace) wilsonilaiseen idealismiin. Internet (internet of things, teollinen internet ym.) eivät muuta maailmaa niin paljon, että vanha reaalipoliittinen asetelma väistyisi. Totta on, että meneillään olevissa konflikteissa kybersota häämöttää ”vain” jossain taustalla, mutta välillisesti kybermaailma voi olla tulevaisuudessa merkittävä taistelutanner. Itse asiassa juuri nyt käydään henkien taistelua siitä kuka aiheuttaa kybervahinkoja Itämerellä. Tulehtuneet suurvaltasuhteet voivat nostaa tikun nokkaan tietoliikennekaapeleiden rikkomisen/rikkoutumisen ja olla suurvaltakonfliktin primääri syy.

Lähitulevaisuudessa digitalisaatio sekä luo että tuhoaa työpaikkoja ja aiheuttaa valtavia pistemäisiä kasvusysäyksiä samalla kun työntekijöiden palkat eivät välttämättä nouse lännessä (korkean arvon työtä luodaan vähän ja matalan arvon työtä paljon). Palvelu voidaan tuottaa toisella puolella maapalloa (jossa sijaitsevat arvohubit) ja itse palvelun hyväksikäyttäjät eivät tiedä mitään siitä, missä kassakone kilahtaa. On erittäin vaikeaa arvioida, minkälaisia painopistemuutoksia edellä esitetystä aiheutuu globaalitaloudessa ja luodaanko näiden avulla sotien syitä vai rauhan mahdollisuuksia.

Ainakin itse näen tässä konfliktin vaaran, sillä taloudelliset edut eivät tule jakautumaan tasaisesti. Kuinka tämä uusi maailma on sovitettavissa kissingeriläiseen World orderiin?

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kissingeriläisessä World orderissa valtapolitiikka on vahvempi ja vaikuttavampi tekijä kun esimerkiksi teollinen internet ja kybermaailma, jotka ovat moderneja vallankäytön välineitä.

Vanha suurvaltajohtoinen reaalipolitiikan maailma on vaikuttavampi kuin valtioiden solmimien liittojen maailma. Itse asiassa monet näkevät liittoutumien heikkoudet kiusallisina tosiasioina (EU, jopa Nato).

Epäilen kuitenkin, että tietoliikenneyhteydet verkkoineen muodostavat tulevaisuudessa kyberturvallisuuden ytimen ja sitä kautta kaventavat eroa perinteiseen valtapolitiikkaan. Itse asiassa ne muodostuvat tärkeäksi ja kiinteäksi osaksi valtapolitiikkaa.