CIA taiteen ystävänä

Yle Areenan historiasarjassa on nähtävillä dokumentti taiteesta kylmän sodan välineenä: ”Taide kylmän sodan aseena”. Ranskalaisten ja amerikkalaisten yhteistyönä syntyneen dokumentin lähestymistapa on hyvin amerikkalainen. Yritän seuraavassa referoida ja arvioida dokumenttia parhaani mukaan. Dokumentin alkuperäinen nimi on ”American Modern Art. The Secret Weapon of The Cold War”. Pääteesinä on CIA:n rooli taiteen ja taiteilijoiden hyväksikäyttämisestä amerikkalaisen elämäntavan ja vapauksien markkinoimiseksi maailmanlaajuisesti. Syntyy monikerroksinen kuva eri intressitahojen toiminnasta.

Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti Ranskan ja yksi tulema tästä oli taiteen tekijöiden joutuminen vainon kohteeksi. Hitlerhän ei pitänyt modernista taiteesta, jota ranskalaiset merkittävässä määrin edustivat. Moderni taide edusti Hitlerille rappiota. Natsit vihasivat toki kuvataiteen ohella myös saksalaisnäkökulmasta epäkelpoa kirjallisuutta. Syntyi kirja- ja taiderovioita. Niinpä amerikkalaiset avustivat ranskalaisia kulttuurialan ihmisiä siirtymään Yhdysvaltoihin. Pariisi menetti asemiaan taiteen keskuksena.

Maahanmuuton seurauksena Amerikkaan siirtyi suuri joukko tunnettuja surrealisteja ja muita modernin taiteen merkkihahmoja. Syntyi ranskalainen taideyhteisö amerikkalaisuuden keskelle. Sopeutuminen ei ollut helppoa. Sitä kuitenkin edisti amerikkalaisten taidepiirien hyväksyntä. Taitelijoiden mukana siirtyi ranskalaisia humaaneja arvoja sivutuotteena. Modernin taiteen museo (MoMA) oli keskeinen toimija ranskalaisten sijoittumisessa uuteen ympäristöön.

Vierailtuani itsekin New Yorkin MoMA:ssa en ajatellut, että museolla on dokumentissa kuvattu historia takanaan. Ranskalaisten taitelijoiden sopeutumista joudutti taideinstituutioiden - muun muassa Guggenheimin - kiinnostus uusia kulttuurilähettiläitä kohtaan. Innostus tarttui myös amerikkalaisiin taiteilijoihin, joista kuuluisin oli Jackson Pollock. Uudet ranskalaiset taiteentekijät antoivat vauhtia amerikkalaisille taiteentekijöille. Yhteistyö hyödytti molempia osapuolia.

Sodan jälkeen surrealisteihin (ja ranskalaiseen humanismiin) otettiin etäisyyttä. Samaan aikaan maailmanpolitiikassa idän ja lännen vastakkainasettelu tuhosi sodanaikaisen sovun. Neuvostoliitolla oli merkittävä rooli natsien kukistamisessa, ja se katsoi oikeudekseen saada voitonhedelmistä osan etupiirien muodossa. Maailman kahtiajakautuminen sai vauhtia Marshall-avusta, jolla tuettiin Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia Neuvostoliitoa vastaan. Vastaavasti Stalin omaksui vihamielisen suhtautumisen länsiliittoutuneisiin.

Yhtä jalkaa perinteisten valtapoliittisten keinojen kanssa kehitettiin Yhdysvalloissa kulttuuriohjelmaa – julkisuudelta salassa. Taidetta tukemalla arveltiin lisättävän amerikkalaisten vaikutusvaltaa maailmalla. Tuki ja keinot olivat ulkoministeriön käsissä, ei ollut mitään kulttuuriministeriötä.

Moderni taide valittiin taisteluvälineeksi, koska sillä arveltiin ilmaistavan amerikkalaista vapautta. Sitten heräsivät ennakkoluulot. Taidetta vierastettiin ja tutkimatonta uutta taidetta erityisesti. Yhdysvaltain omia modernisteja alettiin pitää vaarallisina kommunisteina ja taidenäyttelykiertueet Euroopassa peruttiin. Ilmapiiri juonsi juurensa Joseph McCarthyn vainoharhaisista kommunistivainoista. Moderni taide antoi presidentti Trumaninkin mieltä huonon kuvan amerikkalaisuudesta. Dadaismi, kubismi, futurismi, ekspressionismi, surrealismi, abstraktionismi saivat kuulla kunniansa. Mielenkiintoista on, että sekä Neuvostoliitossa että fasistisissa valtioissa suhtauduttiin moderniin taiteeseen kielteisesti amerikkalaisten konservatiivien tapaan. Esimerkiksi Neuvostoliitossa sosialistinen realismi oli taiteen perusta.

Nouseva eurooppalainen kommunismi aiheutti päänvaivaa amerikkalaisille. Yhdysvallat koettiin Länsi-Euroopan kommunistissa piireissä maailmanvalloittajaksi. Varsinkin ranskalaiset ymmärsivät riippumattomuutensa uhatuksi. Nelson Rockefeller ja Modernin taiteen museo astuivat näyttämölle tässä vaiheessa. Asetuttiin tukemaan modernia taidetta mesenaatteina. Suuret eurooppalaiset nimet saivat tilaa taiteelleen MoMAssa. Abstrakti ekspressionismi edustikin yhtäkkiä amerikkalaista yrittämisen vapautta eikä suinkaan kommunismia. Modernista taiteesta tuli positiivisen mielikuvan välittäjä Amerikasta. Se palveli Yhdysvaltain tavoitteita kylmässä sodassa.

Tarvittiin keino tuoda amerikkalainen ajatusmalli muun maailman tietoisuuteen. Pian se löytyikin. Vuonna 1947 perustettu CIA käynnisti salaisen rahoitusjärjestelmän, jonka avulla tiedustelupalvelu loi tärkeän vaikutuskanavan Eurooppaan kommunismin vastaisessa taistelussa. MoMA ja Nelson Rockefeller olivat taiteen rahoituksen keskiössä. Kuvio täydentyi Rockefellerin vaikutusvaltaisilla ”ystävillä”.

Myös osa kriitikoista liittyi propagandisteihin. Amerikkalaisten vasemmistolaisten taiteilijoiden tukeminen kylmän sodan taistelussa Neuvostoliittoa vastaan käänsi aiemman ajattelun ylösalaisin. Tarkemmin ajateltuna idea vasemmistolaisten tukemisesta tuntuikin hyvältä. Tällä periaatteella voitiin ”salakuljettaa” amerikkalaisen vapauden symboliksi koettua modernia taidetta maan rajojen ulkopuolelle. Muutos ei olut suinkaan helppo sillä modernin taiteen ”kommunistisuus” istui syvällä amerikkalaisessa kulttuurissa puhumattakaan rahapiireistä.

Nikita Hrustsev inhosi modernia taidetta sosialistisen realismin vaihtoehtona. Hrustsevin ideologinen muuri oli särjettävissä CIA:n organisoimalla taiteiden tuella. Jackson Pollock nousi nyt uuden ajattelun johtotähdeksi. Hän saavutti kooltaan jättimäisillä modernin taiteen teoksillaan pysyvän aseman amerikkalaisessa taidehistoriassa.

New Yorkista kehittyi uuden taiteen keskus: taiteilijat olivat siellä läheisissä kontakteissa keskenään. Perusettiin keskustelukerho edistämään taiteen rajat ylittävää yhteistyötä. Näin löytyi yhtymäkohta beat-sukupolveen 1950-luvulla. Kerhosta tuli ”abstraktin ekspressionismin hautomo”, kuten dokumentissa todetaan. Kehittyi radikaali aktiivisten ”kiivailijoiden” ryhmä, jonka tukena MoMA toimi.

CIA:n toiminnassa ”taideulottuvuus” oli tietenkin vain yksi toimintamuoto muiden joukossa, osoittipahan kuitenkin, miten laaja-alaisesti ja kuitenkin huomaamatta ideologiaa voitiin levittää.

Eisenhowerin aikana tämä uusi propaganda-ajattelu saavutti täyttymyksen. Amerikka esiteliin malliesimerkkinä uudesta maailmanvallasta, jonka kanssa kannatti liittoutua. Ulkoministeri ja ”kylmän sodan sotilas” John Foster Dulles ja Nelson Rockefeller kytkettiin taisteluun yhteisen asian puolesta.

Perustetiin USIA-tiedotustoimisto, jonka tarkoitus oli kirkastaa kuvaa Amerikasta maailmalla. Se ulotti toimintansa kaikille kuviteltavissa olevilla aloille ja kaikkialle maailmaan. Kulttuuriseen sodankäyntiin sijoitetiin vuosittain kaksi miljardia dollaria. Taistelu ”ajatuksista” saavutti kulminaatiopisteen. Yksi tärkeä osa tätä maailmanvalloitusta oli MoMA-johtoinen abstraktin taiteen soluttaminen Eurooppaan taidenäyttelyjen tukemisen avulla. Samalla pönkitettiin New Yorkin asemaa uuden taiteen – erityisesti abstraktin ekspressionismin - keskuksena. Taidegallerioiden määrä moninkertaistui.

Tahtoivatko taitelijat tätä? Totuutta ei kerrottu taitelijoille, kaikki tapahtui salamyhkäisesti: he olivat tahtomattaan kylmän sodan taistelun kumppaneita.

Miten asiat muuttuivat 1960-luvulla? Yhdysvaltalainen elämäntyyli jatkoi – kritiikin keskellä – maailmanvalloitustaan. Taiteen arvoa mittatiin yhä useammin rahalla. Taide muuttui ”kulutusystävällisemmäksi”. Moderni abstraktivismi sai väistyä Andy Warholin taidenäkemysten tieltä. Warholin taidenäkemys ilmensi ”uutta” kuluttamiskulttuuria: Campbellin keittopurkit löivät läpi.

Poptaiteesta tuli osana popkulttuuria kaiken kattava läntinen ilmiö, joka sisällytti itseensä myös koko kulttuurin vastustamisen! Voitaneen sanoa, että vanha MoMAn harjoittama propagandan levittämistyö alkoi Warholin aikaudella toteuttaa itseään. Siitä tuli ”omavarainen” ilmiö. Toki vastustajiakin oli, mutta protestit jäivät suosionosoitusten alle. ”Heppoisesta taiteesta” tuli maailmanvalloittaja. Myönnettäköön, että kun katselin muutama vuosi sitten Warholin töitä New Yorkin MoMAssa, en tiennyt/ajatellut, mitä kaikkea museon historia kätki taakseen.

Entä sitten? Propaganda ja reaalimaailman ilmiöt kiinnittyvät yhä sotkuisemmin toisiinsa. Kriittinen näkemys sekoittuu ihailuun. Lopulta taiteella sinänsä on itseisarvo, ei sillä, että joku käyttää sitä propagandataistelussa hyväkseen. Totuus on ihmisen silmässä.

Dokumentissa summataan tapahtunut amerikkalaisen kulttuurialan läpimurroksi, joka tapahtui varsin neitseellisessä ympäristössä. Amerikkalaisuuden ja kulttuurin sidettä ei ole pidetty erityisen vahvana. Edistivätkö CIA ja MoMA + muut propagandistit modernia kulttuuria tekemällä (propagandistisesta) välttämättömyydestä hyveen, josta hyötyivät sekä taitelijat että kulttuurin kuluttajat – tavalliset ihmiset?

Michael Caine ja svengaava Lontoo

Yle Areenassa on nähtävillä dokumenttielokuva 1960-luvun svengaavasta Lontoosta, ”ja sukupolvesta , joka hylkäsi vanhat aatteet ja syleili uutta popkulttuuria”. Dokumentin nimi on ”My Generation – Michael Caine” ja se on valmistunut vuonna 2017. Otsikon mukaisesti teemaan johdattele 60-luvun näyttelijäsuuruus Michael Caine, joka kelasi samalla omaa uraansa läpi myrskyisän vuosikymmenen. Duunaritaustaisena hän samaistaa itsensä työväenluokasta nousseisiin 60-luvun poptähtiin.

Nopeaksi leikatussa dokumentissa eletään uudelleen 60-luvun hämmentävää aikaa. Caine tarjoaa räävitöntä menoa sen kuvan perusteella, joka tuosta vuosikymmenestä on luotu tai jäänyt ihmisten mielikuviin. Mutta onko se totta?

Eipä tietenkään, mutta ei ole tarkoituskaan! Osatotuuden dokumentti toki tarjoaa valitsemastaan näkökulmasta. Ei koko Lontoo svengannut, vaan massat elivät harmaata arkea, kuten missä tahansa maassa tuohon aikaan. Mutta eipä pilata iloa, tempaudutaan mukaan villiin menoon, josta vastaa tuon ajan muotitietoisin joukko. Höyhenen kevyen käsittelyn ohessa ”My Generation” tarjoaa välähdyksenomaisesti syvälle käyviä kaivautumisia tuon ajan popkulttuuriin ja yhteiskunnalliseen muutokseen, ja hyvä niin.

Dokumentin eräänlainen tunnusmelodia on The Whon ”My Generation”, haastava nuoren sukupolven taisteluhuuto. Koko dokumentin läpi kuullaan tuon ajan tunnetuimpia poptähtiä ja melodioita ei-kronologisessa järjestyksessä.

Caine viittaa juonnossaan tuon ajan ikäihmisten ylläpitämään kuvaan menneiden aikojen ”vanhoista hyvistä ajoista”, mutta ihan oikeasti nykyajan hyvät ajat tarttuivat Englantiin vasta 1960-luvulla. Vielä 1950-luvulla sodan jäljet, rauniot olivat näkyvillä Lontoossa. Tämä kaikki tarjosi järisyttävän kontrastin uuden sukupolven luomalle ja kokemalle muutokselle. Clement Attleen pääministerikausi (1945-1951) ja silloin tehdyt sosiaaliset uudistukset silottivat tietä 1960-luvulle.

Dokumentti osoittaa, kuinka Englanti ei ollut enää vuosikymmenen päättyessä ennallaan. Se oli kokenut järisyttävän paradigman muutoksen, jonka tarjosi äänekäs populaarimusiikki (sittemmin Sgt Pepperin myötä psykedelinen taide eri ilmenemismuotoineen), (valo)kuvataiteen läpimurto, Pop art (taidekoulut!), hiustaide (Vidal Sassoon ja hiusten geometrinen muotoilu), miesten pitkät ja naisten lyhyet hiukset, Carnaby Streetin muoti Mary Quantin (minihameet) viitoittamana, huumehörhöily ja monet muut asiat. Mutta katoavaista on kaikki: kävin itsekin toiveikkaana Carnaby Streetillä 1990-luvulla. Kadusta, tai siitä kuvasta, joka kadusta oli luotu, oli vain varjo jäljellä.

Syystäkin yksi dokumentin päähenkilöistä on David Bailey, sillä valokuvaus oli muotitaidelaji. Bailey tokaisee yhdessä vaiheessa dokumenttia omahyväisesti, että ei ”Beatles luonut svengaavaa 60-lukua. Lontoo loi Beatlesin”.

Ehkä juuri luokkarajojen rikkominen kuvasi tuon ajan yhteiskunnallista radikalismia parhaimmillaan. Beatlet olivat tässäkin johtotähtiä mitään vanhaa kunnioittamattomalla asenteellaan. Beatlesin häpeämättömyys oli osin suunnattu juuri yläluokkaisuutta vastaan, sille irvailtiin, vain teot ratkaisivat. Yhtyeen jäsenet, kuten muutkin tuon ajan muutoksen airuet olivat työväen- tai keskiluokasta.

Dokumentissa viitataan ehtimiseen TV-haastatteluihin tai TV-ohjelmiin, eikä syyttä, sillä yksi todella vallankumouksellinen muutos oli televisiovastaanottimien määrän räjähdysmäinen kasvu Englannissa 1960-luvun alussa. Heti vuosikymmenen alussa politiikkaa ja poliitikkoja kritisoivat satiiriset ohjelmat nousivat suosioon. Mikään ei ollut pyhää. TV oli oiva väline lisäämään kierroksia yhteiskunnalliseen muutokseen.

Haastatellut tähdet eivät olleet mitään yhdentekeviä tyhmyreitä. Esimerkiksi Marianne Faithfull pystyi hyvin erittelemään uutta ihmeellistä (psykedelistä ja huumehoureista) maailmaa. Laihaa muoti-ikonia Twiggyä ei koskaan pidetty minään älykkönä, mutta hänkin raivasi tiensä muodin huipulle tuomalla persoonaansa rohkeasti esille. Toki sovinismi kukki: David Bailey olisi konna nykyajan metoo-näkökulmasta.

Svengaava Lontoo ihastutti kaikkialla maailmassa. Popmusiikin Amerikan valloituksen yhteydessä puhuttiin britti-invaasiosta, kun Beatlesin avaamasta aukosta syöksyi sisään lukemattomia bändejä. Hetkeksi svengaava Lontoo nousi läntisen maailman keskipisteeksi, kuten Pariisi 1900-luvun vaihteessa.

Vapauden symboliksi nostetaan Radio Carolina, merirosvoradio, joka lähetti populaarimusiikkia laivalta, kun Englannin vanhoilliset kanavat eivät (aluksi) siihen suostuneet.

:::::::::::::::::::

Loppua kohden dokumentin rytmi hidastuu. Kaikki päättyy aikanaan. Koko vuosikymmenen hiipuminen tapahtui yhtä jalkaa Beatlesien hajoamisprosessin kanssa. Talouskehitys synkkeni, brittiläinen imperiumi haalistui. Samalla yhteiskunnallisen kehityksen sävyt muuttuivat tummemmiksi: Vietnamin sota ja rotulevottomuudet johtivat siihen, että yhteiskunnalliset asenteet kovenivat. Mielenosoitukset täyttivät kadut.

Kuusikymmentäluvun myötä vanha jähmeä maailma parempine ja vähemmän hyvine ihmisineen sai väistyä, mutta vapauden lisääntymisellä oli hintansa. Huumausaneet levisivät kulovalkean tavoin nuorison keskuudessa. Jonkinlaisena esikuvana toimivat The Rolling Stonesin jäsenet. Olivatko juhlat jatkuneet liian pitkään?

Dokumentti päättyy Brian Jonesin maahanpanijaisiin.

Vuonna 1965 Beatlesin jäsenet vastaanottivat MBE-arvonimen. Siitä muutamat aiemmin palkitut suuttuivat niin, että palauttivat oman kunniamerkkinsä. Ja niin teki John Lennonkin - poliittisena protestina, lennonmaiseen tyyliin - vuonna 1969.

Yle vastaan poliitikot ja populistit

Demokraatissa oli 19.7.2018 erinomainen Atte Jääskeläisen haastattelu sananvapaudesta ja monista muista tämän päivän mediaa konkreettisesti koskettelevista aiheista (”Ylen jättänyt Jääskeläinen kertoo nyt, kuka painosti ja ketä ja voiko PS vallata median”).

Referoin ohessa haastattelua, mutta myös kommentoin soveltuvin osin.

Jääskeläistä ei voi pitää tietenkään totuuden torvena, mutta käytyään kovan koulun tehtävässään vastaavana päätoimittajana Ylessä hänen sanoillaan on painoarvoa. Ainakin Jääskeläisen analyysi tarjoaa keskustelulle hyvän pohjan.

Lehti toteaa, että Jääskeläinen-kohun taustalla oli ”pääministeri Juha Sipilän (kesk) ja Ylen välinen Terrafame-kohu monine käänteineen”. Kyllähän siinä oli laajemmin kysymys koko median asemasta vallan välineenä ja kohteena. Yksityiskohtiin en tässä asiassa mene, vaan keskityn periaatteellisempiin asioihin, kuten Jääskeläinenkin ko. haastattelussa.

Atte Jääskeläisen kaudelle Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan johdossa sattui muun muassa perussuomalaisten jytky ja puolueen Yleisradiota kovasanaisesti arvostelleiden kansanedustajien nousu Ylen hallintoneuvostoon. Samalla Ylen vuodesta 1947 toiminut hallintomalli osoitti rakoilemisen merkkejä. Tämän ns. Lex Jahvetin mukaan kaikki olennaiset yleisradiota koskevat linjaukset tehdään eduskunnassa. Päätösvalta on siis eduskunnalla, ei hallituksella.

Vain pari kertaa hallituksen taholta on ”rangaistu” Yleä supistamalla tai jäädyttämällä sen budjettia.

Jääskeläinen toteaa, että ”populistiset puolueet kansainvälisesti haluavat politikoida koko medialla, erityisesti yleisradioyhtiöillä, ja kyseenalaistaa niiden roolin”. Hän maalaa pirun seinälle ja näkee uhkakuvan, joka on toteutunut Unkarissa ja Puolassa.

Myös Suomessa perussuomalaiset halusivat rangaista Yleä vaatimalla Yleisradion rahoituksen alentamista. Sittemmin päädyttiin Yle-veroon. Nyt pahin Ylen vastainen vimma on laantunut.

Viime kädessä kysymys oli poliittisen vaikuttamisen torjumisesta Ylessä. Jääskeläinen - ainakin omasta mielestään - taisteli tämän tavoitteen puolesta. Jääskeläinen toteaa aivan oikein, että ”liberaalissa demokratiassa median pitäisi olla vuoropuhelun areena varsinkin maassa, jossa vasemmistolehdistö on käytännössä kuollut. Meillä on yhden lehden maakuntia, sähköiselläkin puolella käytännössä yksi iso toimija ja toinen vähän pienempi”.

Jääskeläinen näkee journalismin tehtäväksi liberaalin demokratian puolustamisen, johon kuuluu vähemmistöjen tukeminen. Tästä syntyy ristiriita populistiseen oikeistoon päin.

Populistisen uusoikeiston pyrkimystä mediakontrolliin vastustetaan mm. faktantarkistuksella, mutta se ei näytä toimivan, sillä tarkistukset eivät tavoita niitä, joille ne on suunnattu. Viime kädessä oikeisto leimaa koko faktantarkistuksen ”liberaalin median salaliitoksi”. Kysymys on populistien periaatteellisesta kannasta: koko liberaali media on eliitin käsikassara. Jääskeläinen käsittää faktantarkistuksen tehon liian suppeasti, mutta pitää paikkansa, että faktantarkistus tavoittaa parhaiten ne, jotka muutoinkin visusti vartioivat jakamansa/vastaanottamansa tiedon oikeellisuutta.

::::::::::::::::::

Yritän seuraavassa luoda, jos ei ymmärtävän niin ainakin erittelyyn pohjautuvan käsityksen kritiikistä, joka kohdistuu valtamediaan ml. Yle.

Lainaan tähän erästä aiempaan kirjoitustani, jossa viittaan professori Ilkka Ruostetsaaren tutkimukseen, ja jossa Ruostetsaari ”paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla”. Ruostetsaari ottaa esille esimerkin (tutkimuksiinsa viitaten), jonka mukaan ”vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, mikä on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!”

Ruostetsaaren tutkimus osoittaa kuinka toisaalta vaikutusvaltavaje ja toisaalta ylimitoitettu vaikutusvalta herättävät polarisaation kautta ärtymystä kansalaisissa ja heitä edustavissa poliitikoissa.

Eräässä toisessa kirjoituksessa totean seuraavaa:

”Monet eri seikat vahvistavat käsitystä, että lukuisissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan. Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelisin ……. tapahtuneen niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen - edelleen väitteen mukaan - kansakunnalle vahinkoa. Isänmaallisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.”

Edellä esitettyä voisi pitää vaikka populistien puolustuspuheenvuorona. Enemmän siinä on kuitenkin kysymys liberaalin demokratian kannattajien herättelystä ymmärtämään tapahtunutta kehitystä.

:::::::::::::::::

Suomalainen lehdistö on aivan viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta ollut hyvin ideologioihin sitoutunutta (puoluesidonnaiset lehdet). Vasta 1980- ja -90-luvuilla syntyi laaja ”kaikkien sanomalehti”, sillä myös työväenlehtien lukijat haluttiin mukaan lukijakuntaan. Samalla lehtiä aloitettiin markkinoida ”sitoutumattomina”.

Ongelma syntyy siitä, että toimittajat ovat ajattelutavaltaan – osin koulutuksen seurauksena – samanmielisesti ajattelevia. He edustavat hyvin koulutettua keskiluokkaa. Tämän maailmankuvan suuri joukko ihmisiä kokee vieraaksi itselleen.

Yhteenvetäen yhteiskunnallinen polarisaatio on suurimpia modernin yhteiskunnan haasteita. Jääskeläisen mukaan emme ole vielä Suomessa kahtiajakautumisessa kovin pitkällä. Itse olen painottanut - mm. Ruostetsaareen viitaten - että polarisaatio on jo päällä. Se ei vain hillityssä suomalaisessa yhteiskunnassa ilmene repivänä taisteluna vaan esimerkiksi poliittisena taisteluna kannatuksesta ja neulanpistoina nettikeskusteluissa.

Olemme kuitenkin polarisoitumiskehityksessä kaukana Yhdysvaltain tämän päivän todellisuudesta.

Suomessa on voimassa kaikille yhteinen luottamusyhteiskunta eräänlaisena raamina, mutta tarkemmin syynättäessä yhteiskunnalliset erot paljastuvat. Saavutettua luottamusyhteiskunnan tasoa on vaikeaa pitää yllä, sillä sitä repivät polarisaation monitahoiset syy- ja seuraussuhteet.

Jääskeläisen mukaan ”median kannattaisi käyttää älyään ongelman aitoon pohtimiseen” ja jatkaa: ”jos toistamme liian liturgisesti sitä, että Suomi on laadukkaan median maa, silloin tämä ajatustyö jätetään tekemättä. Kysymykset ovat todella vaikeita. Kuinka ihmiset saadaan keskustelemaan toistensa kanssa tavalla, joka synnyttää rakentavaa vuoropuhelua”.

Olemme jossakin vaiheessa päättäneet yleisellä tasolla, että Suomi on yhtenäinen sivistysvaltio, mutta laiminlyöneet seurannan. Meille on pääsyt kehittymään suuri joukko ihmisiä, joille keskiluokkainen ”hyvinvointivaltiosivistys” ei ole mikään merkkipaalu, vaikka me sivistystyötä ikämme tehneet niin kuvittelemme. Kattava sivistysajattelu ei enää toimi eriytyneessä ja yksilöllisessä maailmassa. Sivistystä eliitin mieltämässä hengessä ei välttämättä arvosteta. Päinvastoin sitä pidetään elitistisenä.

Journalismin vastuusta ja politiikan vaikutusvaltavajeista

Olen viitannut useissa yhteyksissä demokratian toimivuuteen Suomessa. Tarkastelen tässä aihetta median ja lehtimiesvastuun näkökulmasta.

Meillä on syytä olla ylpeitä siitä, että tuoreessa kansainvälisessä vertailussa suomalaiset tunsivat uutiset kaikkien luotettavimmiksi 37 meihin rinnastettavan maan vertailussa. Toisaalta jos kansainvälinen vertailu pudotetaan pois joudumme omissa kriittisissä arvioissamme tyytymään paljon vaatimattomampaan tulokseen: parissakin tuoreessa tutkimuksessa lähes puolet vastaajista koki median tuottavan yksipuolista tietoa. Merkittävä uutinen on, että vastaajien mielestä media liioittelee mielipide-eroja. Tätä mieltä on yli puolet vastaajista.

Näin kai se on. Silmiinpistävää on, miten uutiset on myytävä kansalaisille kirkuvilla, provosoivilla otsakkeilla. Huomaan itsekin olevani liipaisimella, kun pohdin otsakointia näissä kirjoituksissa: repäisenkö rehvakkaasti vai tyydynkö tylsään asiaotsakkeeseen.

Helsingin Sanomissa oli hyvä asiaa kosketteleva pääkirjoitus 28.6.2018: ”Rohkea journalismi tukee demokratiaa”. Siinä todettiin, että ”journalistien tehtävä on huolehtia siitä, että eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedonvälityksessä”. Tämä vahvistetaan vielä toteamalla, että ”journalismi ei voi olla eliitin puhetta eliitille”.

On luultavaa, että osa kansalaisista kokee asian juuri niin, että eliitti saa mediatilaa kohtuuttomasti. Ehkä juuri tämä seikka rapauttaa vanhaa ylpeydenaihettamme, luottamusyhteiskuntaamme, joka on saanut niin mairittelevia arvioita kansainvälisissä vertailuissa.

Ehkä oleellisin osa Helsingin Sanomien pääkirjoitusta on loppuosan toteamus, että ”yhteiskunnan polarisoitumisen myötä pieni osa kansalaisista on siirtynyt mielipiteissään joko liberaaliin tai konservatiiviseen ääripäähän”. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että eliitti saa kohtuuttomasti huomiota suhteessa maltillisiin kansalaisryhmiin, vaikka viime mainittu muodostaa enemmistön. Eri asia on sitten ovatko nämä kovaääniset nettirummuttajat eliittiä vai vain ihmisiä, jotka pitävät kovaa melua itsestään.

Joka tapauksessa pieni suuntaan tai toiseen ahdasmielinen vähemmistö käy myös toimittajien kimppuun, toimien samaan suuntaan niiden kanssa, jotka haluavat rajoittaa demokratian perusedellytystä, sananvapautta.

:::::::::::::::::

Hesarin em. pääkirjoituksessa ei kiinnitetä huomiota valtaeliittien asemaan (mielipide-eliittien mielipiteisiin kyllä!) Suomessa muutoin kuin yleisellä tasolla. Eliittejä voidaan tarkastella myös irrallaan kansalaisten jakautumisesta enemmän tai vähemmän polarisoituneisiin ryhmiin.

Professori Ilkka Ruostetsaari on tutkimuksessaan ”Vallan sisäpiirissä” (Vastapaino, 2014) tutkinut mm. joukkotiedotuseliittejä (kolme eri tutkimuskertaa 1991, 2001 ja 2011). Eliitit Ruostetsaari on jakanut seitsemään ryhmään: politiikka, hallinto, elinkeinoelämä, järjestöt, joukkotiedotus, tiede ja kulttuuri. Ruostetsaaren mukaan kokoomuksen kannatus on vahvistunut eri valtaeliittien erittelyssä eniten juuri joukkotiedotuseliitissä, jossa sen osuus on noussut tutkimusjaksolla peräti 21 prosentista 50 prosenttiin. Kokoomuksen asema joukkotiedotuseliitissä ei ole voinut olla heijastumatta poliittiseen kannatukseen, jonka se ylittää yli kaksinkertaisesti. Kuinka uskottavaa on, että oikeistolaistunut joukkotiedotuseliitti pitää huolta siitä, että ”eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedotusvälineissä”? Tärkeää on, että yksittäiset journalistit kommenttipalstoillaan pyrkivät pitämään huolta myös niiden äänistä, jotka eivät tahdo muutoin kuulua. Sen he ovat velkaa sananvapauden alttarille.

Sitoutumattomuus on taikasana jonka taakse voi mennä vaikka kuinka vahvoin ideologisin sitein varustautunut taho. Helsingin yliopiston tutkija Isak Vento toteaa Hesarin eräässä aiemmassa (22.4.2018) haastattelussa, että ”oikeistoliberaaleille on …. tyypillistä, että he eivät tunnista omien ajatustensa ideologisuutta”.

:::::::::::::::::::::::

Ruostetsaaren tutkimus paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla. Ruostetsaaren mukaan vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, joka on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!

Ruostetsaaren tutkimus osoittaa kuinka toisaalta vaikutusvaltavaje ja toisaalta ylimitoitettu vaikutusvalta herättävät polarisaation kautta ärtymystä kansalaisissa ja heitä edustavissa poliitikoissa.

On helppo yhtyä Hesarin pääkirjoituksen lopputoteamukseen, että moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu on toimivan demokratian edellytys.

Voimmeko luottaa mediaan?

Reuters-instituutin tekemässä Digital News Report 2018 -tutkimuksessa Suomi pärjäsi hyvin vertailtaessa uutisten luotettavuutta 37 maassa. Kaikista maista Suomessa luotetaan uutisiin eniten. Kotimaista uutismediaa luettiin paljon myös verkossa.

Näyttää siltä, että kansainvälinen kilpailu ei ole kovin suuri uhka kotimaisille medialähteille. Suomen eksoottinen kieli ja joka tapauksessa pieni kielialue olivat omalta osaltaan tukemassa kotimaisen median vahvuuksia. Mutta muitakin syitä kannattaa pohtia. Erityisen luotettavaksi koettiin Yle-Uutiset. Verkossa luotettavuuden kirjo oli monipuolisempi.

Facebookin käyttö uutislähteenä on laskenut, joskin on edelleen suosittu. Esimerkiksi Youtuben merkitys on kasvanut. Toisaalta yli puolet tutkimukseen vastaajista oli hyvin tai erittäin paljon huolissaan verkon totuudellisuudesta, mikä ei tietenkään ole yllätys. Välillä tuntuu, että netissä vallitsee viidakon lait, koska pyritään siihen, että koviten huutavat saavat eniten ilmatilaa.

Joka tapauksessa Suomessa ja muissa Pohjoismaissa verkkouutisista maksavien määrä on kasvanut. Suomessa 18 prosenttia maksaa uutisista verkossa, mikä on huomattavan korkea luku.

Samantyyppistä teemaa käsitteli Suomen Kulttuurirahaston ja ajatuspaja e2:den julkaisema tutkimusraportti ”Suomalaisten identiteetit” 2/4, joka keskittyi siihen onko Suomi niin jakautunut kuin julkisuudesta voisi päätellä.

Yksi mitatuista kohteista oli mediakriittisyys. Reutersin tutkimusta vahvistaen lähes puolet vastaajista koki median tuottavan yksipuolista tietoa. Merkittävä tieto on, että vastaajien mielestä media liioittelee mielipide-eroja. Tätä mieltä on yli puolet vastaajista.

Tutkijat saavat saman kohtalon osakseen. Enemmistön mielestä tutkijoiden omat arvot ohjaavat liikaa tutkimusta. Kansalaisten kriittisyys näyttää olevan vallitsevaa riippumatta koulutustasosta.

Mielenkiintoista tässä kaikessa on, että huolimatta mediakritiikistä suomalaiset kuitenkin eniten luottavat esimerkiksi uutisiin, kuten Reutersin tutkimus osoittaa. Saman tyyppinen ajatus tuli mieleen, kun suomalaiset todettiin mittaustulosten perusteella onnellisimmiksi ihmisiksi globaalisti. Myös onnellisuustutkimuksen yhteydessä ihmeteltiin tulosta, kun suomalaiset ovat niin kriittisiä yhteiskuntaa ja elämänpiiriään kohtaan.

Sama tilanne vallitsee monien kansainvälisesti tutkittujen teemojen osalta. Täytyy olla joku yhdistävä selitys. Selittäisin itse tätä paradoksia niin, että kehityksen (ja hyvään tulokseen pääsemisen) edellytys on suuren osan kansalaista tyytymättömyys millä alalla tahansa, vaikka sitten kokonaisuutta arvioitaessa tulos olisikin kansainvälisesti verrattuna loistava. Tyytyväisyyden edellytys on siis kriittinen asenne, joka mahdollistaa kattavan menestyksen.

Yhdysvalloissa ollaan jo aikapäiviä sitten jakauduttu mediakulutuksen suhteen kahtia. Kuunnellaan vain sitä kanavaa, jota halutaan kuunnella ts. imetään uutisia kanavilta, jotka suoltavat omaan poliittiseen ja ideologiseen kantaan soveltuvia uutisia. Näin omat näkemykset vahvistuvat sen sijaan, että suoritettaisiin henkilökohtaista omiin asenteisiin kohdistuvaa faktantarkistusta. Suomessa ei olla edetty tähän suuntaan, mutta merkkejä saattaa olla jo näkyvissä Yhdysvaltain kehityssuunnan seuraamisesta. Internetistä jo haetaan niitä uutisia, joita nimenomaan halutaan nähdä ja kuulla.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat toteaa, että yhtenäiskulttuurin (yksien radio- ja TV-uutisten) aika on ohi. Tämä lienee myös ollut aiemman konsensusajattelun ylläpitämä voima, joka nyt on murenemassa.

On vaikeaa sanoa, onko eripura lisääntynyt, sillä kyllä aiemminkin oli suuria ja korostuneesti ideologisesti värittyneitä eroja ihmisten ja yhteisöjen välillä. Ehkä muutos on siinä, että nyt mielipidekirjo on laajentunut ”kaikkien sodaksi kaikkia vastaan”. No, tämä on liioittelua, mutta eri yksilöiden ja kansanryhmien lähestymiskulmien kasvanut määrä lienee fakta.

Sitten on vielä ideologisesti värittyneet asennevinoumat. Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaalien aikoihin nousi esille ”musta tuntuu” -ajattelun korottaminen perinteisten ns. luotettavien medialähteiden yläpuolelle. Oikeaksi siis haluttiin kokea se, mikä omassa sisimmässä ”tuntui” oikealta. Tällainen ajattelu on sukua samoihin aikoihin esille nousseelle valeuutiskulttuurille, joka viettää edelleen riemujuhliaan koko ajan muuntautuen aikaan sopivaksi.

Olemme Suomessa välttyneet pahimmilta mediassa ilmenneiltä vinoumilta.

Entä voidaanko vanhan yhtenäiskulttuurin uutisointia soveltaa uusiin uutistoiminnan virtauksiin?

Miten olla siis vaihtoehtoinen, mutta samalla luotettava ja monipuolinen tiedon lähde? Tähän moni vastaa, että tarjoamalla moniarvoista uutisointia monipuolisine kommentteineen. Uutisten ja kommenttien erottaminen toisistaan on iso harppaus objektiivisen tiedonvälityksen suuntaan.

Seuraan itse lähes ammattimaisesti eri tiedotusvälineitä sekä sähköisessä että paperimuodossa. Suuressa kuvassa paljastuu isojakin eroja eri tiedotusvälineiden uutisoinnissa. Median omistuspohja on ehkä merkittävin yksittäinen vaikuttava tekijä arvioitaessa median luotettavuutta.

”Käpy” ja sen muisto

Mikko Niskasen ”Käpy selän alla” (1966) nähtiin juuri TV:ssä. Elokuva kertoo arkisesta telttaretkestä maaseudulle. Pääosissa on neljä nuorta, Santtu, Riitta, Timppa ja Leena. Kumppanukset, joita esittävät Eero Melasniemi, Kristiina Halkola, Pekka Autiovuori ja Kirsti Wallasvaara ovat aikuistuvia epäkäytännöllisiä helsinkiläisiä, joiden totuttelua ”metsä-Suomeen” saamme seurata.

Itse tarina on tavallistakin tavallisempi, mutta elokuvan ansioina ovat sen tuoreet uudet kasvot, jotka omistautuvat rooleilleen juuri oikealla tavalla. Itse elokuvatarinassa vieraillaan maatilalla maidonhakureissuilla, hakeudutaan lavatansseihin ja rakennetaan ihmissuhteita vaihtelevalla menestyksellä.

Tavallinen tarina? Mutta olihan olemassa kohu esiaviollisista suhteista ja viinanjuonnista? Pitää toki paikkansa, mutta tähän päivään mennessä kaikkeen on jo totuttu. Pinnallisesti elokuva on haahuilua luonnossa ja katoavassa maalaisympäristössä. Parasta elokuvassa on ”oleminen”. Se on ikään kuin katkelma elävästä elämästä, jolla ei ole alkua eikä päätöstä, on vain jatkumo, ja hyvä näin. Syntyy kuva etsivistä nuorista, joiden tulevaisuus on hämärän peitossa.

Elokuvan dialogista suuri osa on näyttelijöiden itsensä improvisointia, joka sinällään poikkesi tuon ajan elokuvan tekotavasta dramaattisesti. Improvisointi sekä näkyy että ei näy. Joissakin kohdin vuoropuhelu on kömpelöä, mutta pääosin kuitenkin sujuvaa. Entä syvällisyyttä tavoittelevat monologit tai keskustelut? No, ne toteutetaan vaihtelevalla menestyksellä. Pääasia on kuitenkin aikaa kestävä kasvutarinan problematiikka: tällainen kertomus hiukan pelkistäen voidaan kokea ”milloin vain”.

Elokuvan nuoret ovat – kuten Sakari Toiviainen on hyvin määrittänyt – suruttomia ja vapaita, mutta samalla tyytymättömiä, tasapainottomia ja ahdistuneita. Ehkä heitä painaa tiedostamaton opiskelujen jälkeinen orastava aikuisuus ja sen velvollisuudet, joita he eivät osaa - ymmärrettävää kyllä - pukea sanoiksi ja ajatuksiksi. Vielä kerran voidaan heittäytyä villeiksi ja vapaiksi vailla huolta huomisesta. Toki suhtautuminen tulevaisuuteen vaihtelee: porukan pelle, Timppa on lopulta vastuuntuntoisin joukosta, kun taas Santulla elämä on auki, mies elää boheemisti tiedostaen vetovoimansa vastakkaiseen sukupuoleen.

Hyvin kuuskytlukulainen ”osallistumista” korostava teema – hyppely kuviteltujen kansallisaarteiksi luonnehdittavien instituutioiden katoilla, jotka tosiasiassa ovat hiukan ränsistyneitä maaseudun rakennuksia - voidaan kokea hulluna päähänpistona, irrallisena osana elokuvan pääjuonesta tai, niin kuin minä se koen, orastavana kiinnostuksena maailmanparantamisen näköaloihin. Hiukan arvoitukselliseksi jää myös Anneli Saulin hahmo – hän näyttelee itseään – ”vierailevan tähden” roolissaan. Hän on käsittääkseni Santulle portti aikuisuuteen, kypsään itsenäiseen elämään, mutta samalla koskematon haave.

Jussi-patsaiden jaossa filmi menestyi erinomaisesti. Kuudesta palkinnosta ei kuitenkaan yksikään mennyt nuorille pääosien esittäjille, jotka ovat filmin varsinaiset vetonaulat. Katsottiin jopa, että he eivät näytelleet, vaan esittivät elokuvassa itseään! Miksi siis palkita näyttelijätyöstä! Tosiasiassa näyttelemällä itseään he ottivat elokuvan haltuunsa. Kaikki kunnia silti innostavalle ohjaajalle Mikko Niskaselle (ohjaaja-Jussi) ja käsikirjoittaja Marja-Leena Mikkolalle. Mikkola sai Jussin parhaasta käsikirjoituksesta, vaikka tekstiä muokattiin ohjaajien ja näyttelijöiden yhteistyönä sopien aina edellisenä iltana juonta eteenpäin. Sanoisin, että Mikkolan panos oli nimenomaan ajan hengen välittäminen tarinan muodossa ja elokuvakerronnan keinoin. Osin sekasortoinen elokuvanteko sai filmillisen muodon Esko Nevalaisen kuvausinnovaatioiden ja Juho Gartzin ryhdikkään leikkaustyön ansiosta.

Elokuvan yleisömenestys on ollut valtava (700 000 katsojaa teattereissa). Sitä oli odotettu jo etukäteen ja kerrankin odotukset täyttyivät.

On vaikeaa sanoa, miten tämän päivän kaksikymppiset suhtautuvat elokuvaan. Voi olla, että aika on tehnyt tehtävänsä ja etäännyttänyt nykynuoret ”Kävyn” ajankuvasta. Se ei kuitenkaan millään tavalla heikennä aikalaisten kokemusta. Elokuva on yksi oleellinen osa kuusikymmentälukulaisuutta. Kysymys on irtautumisesta vanhasta maailmasta ja syöksymisestä uuteen uljaaseen, parempaan (!) maailmaan. Elokuvaa yritetään vieläkin mainostaa eroottisena, jotta sitten voidaan sanoa, että nykykatsojan silmin se on tässä mielessä kovin pliisu. Minusta erotiikka on vain yksi elokuvan lähestymistavoista nuoruuteen.

Monille aikalaisille tärkein asia koko elokuvassa oli ja on musiikki, josta Kaj Chydenius sai Jussin. Mikko Niskanen ei yritäkään sulauttaa laulukappaleita elokuvaan, vaan antaa niiden toimia rinnan tarinan kanssa. Musiikki ja sanat ovat kestäneet loistavasti aikaa. Olen monesti kuunnellut kappaleita you tubesta ja eläytynyt niiden kautta pääosien esittäjien ajatusmaailmaan. Kristiina Halkolan tulkinta kappaleesta ”Laulu rakastamisen vaikeudesta” on kaikessa julistavuudessaan ja hiomattomuudessaan täyskymppi. Se on kuusikymmentäluvun historiankirjoitusta.

Muutoinkin Halkolan roolia voisi korostaa. Hänen raivokas improvisaationsa, jolla hän pyrkii kivuliaasti irtautumaan edesvastuuttoman sällin, eli Santun, otteesta jää yksittäisenä kohtauksena suomalaisen elokuvan historiaan.

Elokuvan lahjakkaat näyttelijät saatiin yhteen ”Kävyn tähdet” -muistelmadokumentissa vuonna 2009. Hienoa! Siinä Eero Melasniemi sanoo, että elokuvaa pitäisi katsoa rinnan tuon ajan muiden elokuvien kanssa, silloin nähtäisiin viimeistään sen poikkeuksellisuus.

Paperista bitteihin – Sanomien ja Erkkojen historia 1800-luvulta tähän päivään

Blogikirjoituksessani ”Pilveen kirjoittajan lööppi” 5.9.2016 muistelin käyntiäni Taiteiden yön yhteydessä Päivälehden museossa, jossa seurasin mm. käsinladontaa. Museossa ”pilveen kirjoittaja” (siis blogin kirjoittaja) sai näytteen käsin ladotusta ”Historia jatkuu” -sloganistani paperilla. Tulos nähdään oheisessa kuvassa:

Tähän sopinee pieni muistelu tuosta kirjoituksestani:

”Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden perustamisen historia on täynnä suurta intoa, vähäistä tietotaitoa ja aivan liian pieniä resursseja. Venäjän sananvapautta kuristava ote leijui lopettamisuhkana lehden yllä. Luulenpa, että tämä vaihe täytyi kuitenkin käydä läpi ennen kuin saavutettiin jotain pysyvämpää lehdistömme historiassa. Päivälehden ”piiristä” kasvoi lopulta poliittinen liike. Nuorsuomalaiset ovat monen myöhemmin perustetun poliittisen puolueen alkujuuri (edistyspuolue, kokoomus, maalaisliitto/keskustapuolue, jopa sosiaalidemokraatit). Vallitsi valtava odotus, että tapahtuu jotain suurta ja ihmiset, jotka olivat mukana lehtimaailman myllerryksessä odottivat itseltään merkittävää roolia juuri tuossa historian vaiheessa.”

Päivälehden/Helsingin Sanomien historiassa on myös kysymys omistajasuvun Erkkojen historiasta. Erkkojen matkasta maineeseen kirjoitin myös blogikirjoituksessa ”Aatos Erkko ja onnistumisen ongelma” (kirja-arvio Antti Blåfieldin teoksesta ”Loistavat Erkot”). Pieni katkelma tuosta kirjoituksesta sopinee tähän:

”Paradoksaalista on, että Aatos Erkko, joka sai miltei kaiken, mitä median alalla on saavutettavissa, turhautui menestyksen keskellä. Vuonna 1994 hän totesi Hufvudstadsbladetin haastattelussa: ”Olen paljon radikaalimpi kuin Helsingin Sanomien toimitus. Missä minä saan ajatukseni painettua? Helsingin Sanomat ei ole kiinnostunut”. Muutoinkin Erkko osoitti tyytymättömyyttään lehteä kohtaan noihin aikoihin. Kaipa se on merkki Hesarin mahtavuudesta, että kukaan ei saanut omistajan sadattelun seurauksena potkuja. Lehti oli mahtavampi kuin omistajansa! Lohdutuksena Hesarin menestys teki Erkosta suunnattoman rikkaan.”

Nämä asiat palautuivat mieleen, kun luin Niklas Jensen-Eriksenin ja Elina Kuorelahden tuoretta teosta ”Suuri affääri” (Siltala, 2017). Kirja kertoo Sanoman ja sanomalaisten historiasta pienestä startupista suureksi afääriksi. Kysymys on siis yhtiön historiasta.

:::::::::::::::::

Keskityn tässä kirjoituksessa Helsingin Sanomilla rikastuneiden Erkkojen viimeisten vuosikymmenien ja toisaalta aivan viime vuosien historiaan. Matka ulottuu lehden loiston päivistä yhtiön laajenemisen vuosien kautta paperilehden mahalaskuun ja digi/printtilehden uudelleen nousuun aivan viime aikoina.

Tarina voitaneen alkaa 1980-luvun nousukauden viimeistä ylilyönneistä. Suomihan oli irtautunut rahamarkkinoiden säätelystä, velkarahaa haettiin vapautuneilta markkinoilta ja sijoitettiin kasinobisnekseen. Ekonomistit varoittelivat talouden ylikuumenemisesta, mutta markkinat eivät kuunnelleet…. Hesari oli osin tämä kiihkon ylä- ja ulkopuolella. Sen turvatun aseman tarjosi vakaa talous. Mutta kovia haasteitakin oli. ”Suuressa affäärissä” tuodaan mainiosti esille Yhtymän ”lamantunnistusvaltti” eli työpaikkailmoitukset. Vielä syksyllä 1989 kaikki näytti hyvältä. Joulukuussa, tarkemmin sanottuna 8.12.1989 tuli veret seisauttava raportti ilmoitusmyynnin romahtamisesta. Tämä oli enemmän kuin ennakkovaroitus. Laman tuhovaikutukset tulivat sitten 1991-1993. Sanoma osasi reagoida eli sopeuttaa toimintaansa ennaltaehkäisevästi orastavaan lamaan.

Vahvan talouden Hesariakin käynnistyvä lama kohteli kaltoin. Parissa vuodessa palstamillimetrein mitatusta ilmoitusmäärästä katosi 90 prosenttia. Kaikki on suhteellista. Sanoma Yhtymän liikevaihto putosi maltillisesti vuoden 1990 2,2 miljardista markasta vuoden 1992 1,9 miljardiin markkaan. Hesarin tappiot eivät heiluttaneet koko yhtymää. Tulos oli koko ajan reilusti voitollinen. Aatos Erkon linja, ettei irtisanota, piti kohtuullisesti: massairtisanomisilta vältyttiin. Hesarin levikki nousi vuonna 1992 483 000 kappaleeseen. Sitten alkoi hidas lasku, jolle ei näyttänyt tulevan loppua. Jokin asia oli muuttumassa, joka aamuista aamulehteä ei pidetty enää itsestään selvyytenä.

Nettiin siirtymisestä puhuttiin, mutta käytännössä eteneminen oli varovaista.

Lama tarjosi vahvalle yhtiölle etenemisen paikan, mutta oli monelle muulle kohtalokas, kuten Uudelle Suomelle. Uuden Suomen ostaminen ei Sanomaa kiinnostanut, mutta tuottoisaa Kauppalehteä se tavoitteli vuosia.

Kesällä 1991 aloitettiin keskustelu kansainvälistymisestä. Suomi alkoi olla rahoille epävarma paikka. Yhtymä onnistui kansainvälisten kanavien kautta hyvin rahavarojensa suojaamisessa.

Kaiken jälkeen Yhtymä pystyi investoimaan tulorahoituksella. Hesarin osuus katteen luomisessa oli ylivertainen. Sähköinen viestintä oli yksi sijoitustoiminnan kiinnostuksen kohteista. Tavoiteltu MTV jäi kuitenkin lopulta hankkimatta, vaikka siihen oli ehkä mahdollisuus vuosien kuluessa. Aatos Erkon varovaisuus oli etenemisen este, mutta myös suurten epäonnistumisten este.

Yhdeksänkymmentäluvulla yhdessä vaiheessa Erkot olisivat halunneet myydä koko yhtymän, mutta myyntihinta ei koskaan noussut riittävälle tasolle. Erkko tarjosi Yhtymää amerikkalaiselle finanssiyritykselle Kohlberg Kravis Roberts & co, joka harjoitti yritysten kaappauksia ja pilkkomisia. Oliko yllättävä myyntiyritys yhteydessä aiemmin mainitsemaani Erkon turhautumiseen Helsingin Sanomiin? Olisihan se ollut melkoinen jytky, jos Hesarin kaltainen instituutio olisi joutunut bisnessusien repimäksi.

Lopulta etenemisen vaihtoehdoista toteutui Sanoman ja WSOY:n yhdistäminen (1998). Kilpailijana markkinoilla oli Bonnier, jota ennen Sanoman piti iskeä. Ostosten mukana tuli paljon toimintoja, jotka poikkesivat vanhasta lehtitalotoiminnasta. WSOY:n mukana tuli muun muassa Rautakirja, joka toi tullessaan huomattavan katteen. Tässä vaiheessa Sanoma oli äveriäimmillään. Liikevaihto kiipesi 7,4 miljardiin markkaan.

Uusi Sanoma-WSOY listautui Helsingin pörssiin 2000-luvun vaihteessa. Aatos Erkko luopui keväällä 2001 Sanoman hallituksen puheenjohtajuudesta ja vähän myöhemmin hallituksen jäsenyydestä. Pääomistaja ei kuitenkaan voinut kokonaan jättää yritystään. Suuret asiat vietiin edelleen Erkolle päätettäväksi.

Uudella vuosituhannella omistuksia tuli ja meni. Jää kuva, että yhtymä etsi bisneksiä hapuillen sinne tänne. Ehkä raha poltti taskussa. Sanoma kohtasi eräänlaisen onnistumisen ongelman: sillä ei ollut Suomessa juuri kasvumahdollisuuksia.

Uusien bisneksien lopputulos jätti paljon toivomien varaa: Talousanomat, internet-kuviot, hollantilainen VNU:n aikakauslehtitoiminnot (ostettiin 1,25 mrd:n hinnalla vuonna 2001) eivät osoittautuneet hyviksi liiketoimiksi. VNU:ta seuranneen 10 vuoden aikana Sanoma solmi yli sata yritys- ja liiketoimintakauppaa. Aktiviteetit ulottuivat Itä-Eurooppaan ja Venäjälle. Laajentumisen seurauksena aikakauslehdet muuttuivat Sanoman ydinliiketoiminnaksi.

Kasvavan monialayrityksen riskit kasvoivat. Säästöt tulivat jokapäiväisiksi. Henkilökunta huomasi sen siitä, että kahvipullat katosivat sisäisistä palavereista! Ensimmäiset uuden tilanteen yt-neuvottelut käytiin vuonna 2006. Suorissa irtisanomisissa Yhtymä oli edelleen varovainen Erkon hengessä.

Sanoma myi 2010-luvulla huomattavan osan omistuksistaan (mm. DNA:n R-kioskit, Suomalaisen Kirjakaupan ja pääosan ulkomaisista lehtitaloista…..). Sanoma myi myös kiinteistöjään, jotka Erkolle olivat omistamisen keskiössä. Ostopuolella olivat aiemmin Sanoman vieroksumat ilmaisjakelulehdet.

Huomattava muutos omistuksessa tapahtui, kun Antti Herlin osti itsensä Sanoman toiseksi suurimmaksi omistajaksi. Päätuote Helsingin Sanomat ajautui myös vaikeuksiin. 2010-luvun vaihteessa paperilehti oli suurissa ongelmissa kaikkialla maailmassa. Oltiin kahden tuotteen loukussa: printtimedia oli laskussa ja digi-tuotanto oli vasta tulossa – mutta kiduttavan hitaasti. Kysymys kuului, miten verkosta saa rahaa?

Myös sisällöllisesti Hesaria arvosteltiin. Se oheni fyysisesti, mutta myös sisältö ”oheni”. Joskus postilaatikolta Hesaria kiikuttaessani tuntui, että lehti oli tavanomaisen maakuntalehden kokoinen. ”Suuri affääri” loppuu tähän välitilaan, josta on vaikea sanoa, mihin suuntaan oltiin menossa. Heikot positiiviset digitaaliset signaalit olivat kuitenkin näkyvissä.

Juuri kirjan hankittuani Hesarissa ilmestyi näköislehtien vertailu paperilehtiin: ”HS:n näköislehden lukijamäärä kasvaa lujaa” (15.9.2017). Jutun pylväsdiagrammit osoittavat, että Hesari on parhaiten lehdistämme pystynyt kasvattamaan nettilehden osuutta paperiversioon. Helsingin Sanomien kokonaislukijamäärästä, 679 000 kappaletta digitaalisen näköislehden osuus oli 115 000 (kasvua 16 % edelliseen tutkimukseen). Ollaan jo tilanteessa, jossa kokonaislukijamäärä laski enää 1,5 prosenttia.

Niklas Jensen-Eriksen ja Elina Kuorelahti ovat kirjoittaneet tiiviin ja informatiivisen kirjan Sanoma-yhtymästä. Kirjoittajien linja on korostetun ”sitoutumaton”. Runsaslukuisen haastateltavajoukon annettaan puhua omalla äänellään kirjoittajien kommentoimatta juurikaan sanottua. Hyvä näin.

Sujuvasti kirjoitettua ja helppolukuista kirjaa voi mielellään suositella luettavaksi. Kysymys on arvokkaasta ja monilta osin ainutlaatuisesta osasta suomalaista yrityshistoriaa. Sanoma on saanut arvoisensa yrityshistorian perusteellisine lähdeviitteineen.

Mä lehden luin

Istun Kaisa-kirjastossa Helsingissä ja luen Atlanticia, Foreign Affairsia ja Foreign Policya. Ihailen kirjoitusten ammattimaista otetta. Artikkelien sisällöstä voi olla joskus eri mieltä, mutta niiden laatutaso on korkea. Tosin keskeiset aika- ja sanomalehdet Suomessa täyttävät myös laatulehdistön kriteerit.

Amerikkalaisten laatulehtien teksti on haasteellista. Niitä on luettava ajatuksella eivätkä ihan kaikki kohdat avaudu ainakaan ensimmäisellä lukemalla.

Vaaditaan perehtyneisyyttä, muuten lukukokemus on turhauttava kokemus. Tässä tullaan asian ytimeen (ainakin tämän kirjoituksen ytimeen): lukevatko näitä juttuja ihmiset, jotka kirjoittavat vain toisilleen. Entä jos napataan kadulta keskiverto Trumpin kannattaja, miten kiinnostavina hän kokee nämä artikkelit?

Laura Saarikoski kirjoittaa Hesarissa 26.8.2017 artikkelissa ”Yhdysvalloissa valheet uppoavat isoon osaan kansasta kuin häkä”. Hän erittelee hyvin mediailmapiiriä suuren veden takana. Mitään uutta jutussa ei oikeastaan ole, mutta ei tarvitsekaan olla. Se käy hyvin mediamaailman kertauksesta.

Jutun ytimessä on lehtien ym. lukijakunnan jyrkkä jakautuminen ainakin kahtia (tosiasiassa hyvin moniin eri osiin). Joskus tuntuu miltei lapselliselta pohtia lukijakunnan eriytymistä. Se nyt on vaan niin polarisoitunut kuin miltä se näyttääkin.

Olemme saavuttaneet sisällön tuottamisessa aivan uuden tason. Kuka tahansa voi olla uutisten tuottaja. Miten voi enää erottautua massasta, kun ”kaikki” kirjoittavat? Vastaus: joko yrittämällä pärjätä vanhoja lehtimiesihanteita (objektiivisuuteen/totuudellisuuteen pyrkiminen) noudattaen tai sitten kehittämällä ”vaihtoehtoisen totuuden”. Tämä viime mainittu noudattaa sitä ”totuutta”, jotka ihmiset haluavat tuntea omakseen. Sillä taas ei välttämättä ole mitään tekemistä faktojen kanssa.

Onko tämä vastikään kehitetty valeuutisvaihe aivan uutta median historiassa? Ei tietenkään, mutta nyt se tulee esille aiempaa verrattomasti räikeämpänä. Aluksi ajateltiin, että ns. faktantarkistajat paljastavat kyllä valheen: ei tarvitse olla huolestunut. Keskivertosuomalainen pärjääkin tällä kontrollilla pitkälle. Mutta nyt eletäänkin - varsinkin Yhdysvalloissa - aivan toista aikaa. Suuren änkyräkonservatiivien joukon asenne on sellainen, että faktantarkistajista viis! Luetaan vain sitä tietoa, jota halutaan kuunnella ja omaksua ja tarjontakin on aivan valmiina. Valemedia alkaa olla jo vitsi, sehän on rutiinia!

Saarikosken jutussa tuodaan esille, kuinka Trumpin kannattajat ovat ”kouluttamattomia duunareita”. En todellakaan voi uskoa, että he lukisivat alussa mainittuja ulkopoliittisia ja yhteiskunnallisia aikakauslehtiä. He päinvastoin ovat omaksuneet ajattelun, jossa ns. laatumedia huijaa heitä ja Washington on täynnä heidän pettäjiään.

On hyvin tyypillistä, että sanotaan, että vanhat duunarit on unohdettu Yhdysvaltain politiikassa . Unohdetun kansan ääni, Donald Trump tuli ja tarttui täkyyn ja on nyt Yhdysvaltain presidentti, sanokoon laatulehdistö mitä tahansa. Koko trumpilainen ajattelu perustuu itsensä pettämiseen. Entisiä teollisuustyöpaikkoja ei pystytä palauttamaan. Taloustieteilijä Richard Baldwinin viesti on moneen kertaan lausuttu, mutta paikkansa pitävä: ”Työpaikkojen suojelu globalisaatiolta ei ole mahdollista” ja jatkaa: ”Sen sijaan pitäisi enemmän miettiä keinoja, miten voisimme suojella työntekijöitä”. Ennen kaikkea tarvitaan uusien taitojen hankkimista. Lainaukset ovat HS:n Baldwinin haastattelusta ”Uusi tekniikka tunkeutuu palveluihin” (HS: 26.8.2017).

Vähemmälle pohdinnalle jää se, mikä voisi olla yhteiskunnan rooli ihmisten sivistämisessä. Tässä kohtaa änkyräkonservatiivinen Trumpin kannattaja leimaa tällaiset puheet kommunistisiksi. Ei tässä mitään yhteiskunnan roolia tarvita: jokainen pärjää omillaan! Mutta kun ei pärjää. Juuri nämä samaiset Trumpin duunarit ovat niitä, jotka ovat menettäneet otteensa yhteiskunnassa vallitsevasta todellisuudesta ja omasta tilastaan. He kuvittelevat ”tietävänsä” ja tunnistavansa asiat. Vastakkainasettelu on selvä: heidän inhoamansa liikaviisaat ovat oma kuppikuntansa, joka kerää rahat itselleen.

Kysymys on ketjureaktiosta, jossa työpaikkojen menetykset ovat johtaneet otteen menettämiseen ja tosiasioiden korvaamiseen kuvitellulla tietämyksellä, joka taas on johtanut taikauskoon ja salaliitoteorioihin. Syytökset projisoidaan ”paremmin tietävään” eliittiin. Eliitillä on omat syntinsä, mutta syntipukkiteoria on väärä.

Satun olemaan sitä mieltä, että yhteiskunnan vastuun ihmisten sivistämisessä täytyy olla suuri. Juuri yleissivistys on Yhdysvalloissa lyöty laimin kymmenien miljoonien ihmisten osalta. Tietovelkaa maksetaan nyt pois karmealla tavalla. Ja kuitenkin 1950-luvulla lukion käyneiden osuus Yhdysvalloissa oli ylivoimainen Eurooppaan verrattuna, jossa panostettiin enemmänkin ammatilliseen koulutukseen.

Onko meillä Suomessa nähtävissä jotain samanlaista ilmiötä? Osittain on. Keskustelupalstoilla (tai pikemminkin mielenilmaisupalstoilla) on meidän omat trumpilaisemme, jotka vieläpä uskovat jokaiseen sanaan, minkä suuri johtaja Trump sanoo. Hjallis Harkimo livautti kerran erään haastattelun yhteydessä, että MTV:n ja Ylen uutisilla on jo eriytynyt katsojakunta. Tämän mukaan ollaan siis saman tien alussa, missä Yhdysvalloissa ollaan jo pitkällä. No, eivät valtakunnalliset kanavat kuitenkaan johda Suomea Yhdysvaltojen tielle.

::::::::::::::::::::

Olen monesti ottanut esillä ”tasapuolisuussyndrooman”. Se on tila, jossa kaksi tai useampi kiistelevää osapuolta niputetaan samaan läjään, samanlaisiksi riitapukareiksi, joista parempaa ei kannatta ryhtyä seulomaan. Tässä tehdään iso virhe. Miksi? Saarikosken jutussa viitataan Harvardin yliopiston erääseen tutkimukseen, jossa todetaan:

”Selvin ja tärkein sanomamme on, että Yhdysvaltain poliittinen kartta ei ole polarisoitunut yhtä lailla kartan molemmissa päissä. Oikealle on syntynyt melko eristäytynyt oikean laidan ekosysteemi, jonka muoto ja toimintatavat eroavat jyrkästi muusta mediaekosysteemistä”.

Juuri näin.

Liberaalia lehdistöä on vaikeaa leimata vasemmiston äänitorveksi, joka oikeiston tavoin yhtälailla vääristää todellisuutta. Tasapuolisuussyndroomassa on itse asiassa kysymys henkisestä velttoudesta eli haluttomuudesta hakea totuuden siemenet. Helpompaa on niputtaa riidan osapuolet samaan kategoriaan, samalla säästytään ottamasta kantaa.

Laatumedian suuri haaste on, miten reagoida höpöuutisiin (esimerkiksi tekaistuun juttuun Hillary Clintonin harjoittamasta lasten hyväksikäytöstä washingtonilaisessa pitseriassa). Jos laatumedia uutisoi valemedian julkaisemia mainitun kaltaisia tuotoksia, se lisää niiden uskottavuutta trumpilaisten keskuudessa. Jos siis laatulehti kirjoittaa Hillary Clintonin seksuaalisista vinoumista – vaikkakin ne valheeksi leimaten - niin sehän kertoo Trumpin kannattajille, ettei savua ilman tulta.

Lopputulos tästä kaikesta voisi olla, että riippumatta, mitä Trump puhuu – se ja sama puhuuko hän totta vai valhetta – oleellista on, että hän pitää kannattajiensa puolta. Tässä on kuitenkin miina, johon Trump voi astua: pitkän päälle ei nimittäin riitä, että vain retoriikassa ajetaan kannattajien asiaa. Myös käytännössä tulee saada tuloksia.

Yle poliitikkojen taistelukenttänä

Kun viimeksi kirjoitin Ylestä, oli kirjoituksen sävy voimakkaasti yhtiön roolia puolustava. Minusta on ollut tärkeää, että meillä on olemassa Yleisradion puolueettomuutta tavoitteleva näkemys ajankohtaisista asioista. Keskityn tässä Ylen uutis- ja ajankohtaislähetysten arviointiin.

Näkemykseni on puhtaasti joka miehen katsojakokemukseen perustuva. En siis ole hankkinut paljastustietoja taustalta, vaan olen julkisuuteen tulleiden tietojen varassa. Haluan kuitenkin tuoda esille taustalla vaikuttavan huoleni, jossa katsojakuntaa mahdollisesti ollaan jakamassa vaivihkaa osaryhmiin, joilla jokaisella on omat tv-uutisensa ja omat ajankohtaisohjelmansa Amerikan malliin. Kun siis Trump kirjoittelee twittereitään, on toinen silmä suunnattu FOX-tv:hen. Tällaisesta tilanteesta olemme toki vielä kaukana.

Tähän ajatukseeni sisältyy monien mielestä vanhanaikainen näkemys, ”kansakunnan yhteinen tv-kokemus”, jota ei enää taida olla olemassa. Joskus panen huvittuneena merkille, että mitä enemmän huudetaan nationalististen tavoitteiden perään sitä vähemmän välitetään yhteisestä kokemuksesta. Sitä näkee enää korkeintaan urheilukilpailujen yhteydessä.

HS:ssä oli iso juttu Ylen tilanteesta ”Ohjasiko rahoituspaine Ylen linjaa?” 1.3.2017, jossa pohdittiin viime aikojen Yle-kohuja. Erityisesti esillä oli kysymys suosiiko Yle itseensä myötämielisesti suhtautuvia poliitikkoja kutsuessaan juuri tiettyjä nimimiehiä ja -naisia ajankohtaisohjelmien vieraiksi. Lehden juttuun liittyneen toimittaja Antero Mukan kommenttipuheenvuoron viimeinen lause jäi mieleen eräänlaisena uutis- ja ajankohtaisohjelmien journalististen tavoitteiden kiteytymänä: ”Kuohunta Pasilassa on huono uutinen myös Ylen kaupallisille kilpailijoille, meillekin Sanomatalossa. Sananvapauden puolustajana on uskottava, että riippumaton Yle on sittenkin etulinjan taistelija.” Kunpa voisin uskoa tähän jaloon mielipiteeseen. Minusta näyttää, että kilpailijat ja heidän hännystelijänsä seuraavat tyytyväisenä vierestä, kun Yleä kivitetään.

Ylen asema nähdään liian voimakkaasti pelkästään rahoituksen näkökulmasta. Leikkauksista huolimatta sen asema on edelleen vahva, ei kuitenkaan niin vahva kuin jotkut kuvittelevat. En puutu tässä Yleisradion rahoitukselliseen tilanteeseen tarkemmin, vaan murheeseen, joka liittyy Yleisradion tämän hetkiseen tilaan.

On paljon ihmisiä, jotka sylkevät kaiken julkisrahoitteisen päälle, koska takana on verokarhu, joka haluttaisiin laihdutuskuurille. Itse en ole nähnyt asiaa koskaan näin yksipuolisesta näkökulmasta. Tärkeintä on monipuolinen, erilaisia näkemyksiä välittävä kanava, joka hankkii palvelukseensa osaavaa henkilökuntaa ja osaa käyttää vierailevia tähtiä (usein poliitikkoja) valaisemaan käsiteltävää asiaa vanhoista tai uusista näkökulmista.

Oma lukunsa ovat yhteiskunnallisten ohjelmien toimittajat, jotka ovat poistuneet Ylestä ovet paukkuen. Heillä on oma kapea-alainen käsitys ylen tehtävästä, jota en toki väitä vääräksi. Näkemys edustaa kuitenkin hyvin pikkutarkkaa, suorastaan kliinistä puolueettomuusnäkemystä, joka ei ota huomioon, mitä koko Ylen tasolla tapahtuu: kilpailijat käyttävät armotta tilaisuutta hyväkseen, kun pikkutarkka riitely läpäisee julkisuuden.

Irtisanoutuneet toimittajat ovat päässeet mittamaan arvoaan mediamarkkinoilla ja ovat todenneet sen hyväksi. Työpanos on kelvannut ja miksei kelpaisi, onhan kysymys ammattilaisista.

Hesarin jutussa käy ilmi, että Yle-myönteiset poliitikot - niin tärkeitä kuin he ovatkin Yleisradiolle – ovat leimautumisvaarassa. Heidän positiivisesta näkemyksestään koskien Ylen journalistista tehtävää ei piitata, vaan heidät nähdään Ylen puolueellisina tukijoina.

Samaan aikaan Hjallis Harkimon työryhmän esitystä kaupallisen uutistoiminnan tukemista verovaroin tervehditään ilolla ainakin kokoomuksessa. Työryhmään kuului mm. Eero Heinäluoma, joka hänkin on esityksen kannalla. Pääministeri ei sentään kiirehtinyt lausumaan mielipidettään, vaan heitti pohdinnan asiasta hallituksen puoliväliriiheen. Jos tälle tielle lähdetään, en näe sille loppua. MTV3:n uutisilla on kuulema jo nyt ”oma yleisönsä”. Tässä tahtomattaan tunnustetaan, että olemme ottaneet pienen askeleen Yhdysvalloissa toteutuneelle tielle: eri poliittisilla katsannoilla on omat tv-kanavansa (CNN, FOX), jotka syventävät polarisaatiota kansalaisten välillä. Tämä on vaarallinen tie ja johtaa yhteiskunnallisten ohjelmien yleisöjen eriytymiseen pidemmällä aikavälillä. Tätäkö haluamme?

Meillä uutistuotantoa tekevät vain Sanoman omistama Nelonen ja Mediahub, joka tekee uutisia MTV3:lle. Nämäkin ovat eri mieltä tuesta: MTV3 haluaa tukea ja Sanoma taas ei.

Milloin tämä tukahduttava kehitys käynnistyi? Luullakseni silloin, kun alettiin parlamentaarisen ryhmän toimesta pohtimaan Ylen tehtäviä. Yle haluttiin pannan lujille ja ainakin osa poliitikoista olisi halunnut pistää koko Yleisradion lihoiksi. Taustalla tunnuttiin käytävän ankaraa vääntöä siitä, kenen puolella tai ketä vastaan Yle toimi. Alun pitäen kysymys oli aidosta huolesta, mitä tapahtuu Ylen kanssa kilpaileville kanaville. Niiden puolesta pelättiin. Nyttemmin mielestäni huolet ovat pienentyneet: tilanne ei ole ainakaan kriittinen, vaan pikemminkin tilaa on sekä julkiselle että kaupallisille toimijoille. Ylen ympärillä kohu ei kuitenkaan laannu, vaan osin jo kilpailijoidenkin toimesta sitä halutaan pitää esillä. Toimittaja Mukan toive Ylestä sananvapauden puolustajana onkin sivuasia.

Puhutaan totutusti työrauhasta, kun jollekin taholle annetaan tilaisuus toipua jostain härdellistä. Olkoon Ylessä kysymys nyt sitten siitä. Olisi välttämätöntä löytää nopeasti tie selvemmille vesille, ettei tästä kaikesta tule huonotasoista sarjafilmiä. On luonnollista, että ajankohtaisten asioiden kriittinen käsittely on haasteellinen tehtävä. Intressirajat tulevat nopeasti vastaan, ja koko ajan ollaan astumassa joidenkin varpaille. Silti Yle on kriittisten ajankohtaistapahtumien ykköstutkija. Sillä on parhaat resurssit ja siltä voidaan odottaa demokratian vahtikoiraroolin täyttämistä yhteiskunnassa. Erityisesti keskustapuolueen (mutta myös perussuomalaisten ) ympärille on kietoutunut monia ohjelma-aihioita, joiden saaminen valmiiksi Ylessä on takkuillut. On ymmärrettävää, että ohjelmien laatuvaatimusten, toimittajien kunnianhimon ja yhteiskunnallisten paljastusten ristitulessa tulee konflikteja.

Autoritäärinen populismi tekee tuloaan ja sen myötä objektiivisuuteen pyrkivä uutisointi joutuu entistä suurempien haasteiden kohteeksi. Trumpismin mallin mukaisesti tosiasiatkin kiistetään. Onko tämä ajattelu jo Suomessa vai vasta nousemassa maihin? Nyt on sitten käynnistetty ulkopuolinen selvitys, jotta saadaan selvyys ”mitä Ylessä oikein tapahtuu”. Mitään suuria paljastuksia en odota. Toivottavasti selvitys ei sotke ammattitoimittajien työtä, esimiesten mielenrauhaa ja poliitikkojen yöunia.

Tätä kirjoitettaessa Ylen strategian laadintaa ollaan siirtämässä sen hallitukselta hallintoneuvostolle. Merkitseekö tämä pikkutarkempaa poliittista puuttumista ohjelmatoimintaan? Ei pitäisi. Aika näyttää. Joka tapauksessa hallintoneuvoston roolin korostamispyrkimys mahdollistaa Ylen roolin tarpeettoman politisoitumisen.

:::::::::::::::::::

Kaiken kaikkiaan on hyvä, että Ylen työn laadusta käydään keskustelua, mutta toisaalta selvästi näkee, että mopo on ajoittain karannut käsistä ja hässäkät ovat saaneet elämää suuremman roolin.

Pilveen kirjoittajan lööppi

Kävin Helsingin Taiteiden yössä. Hieno sää siivitti menoa, väki oli liikkeellä. Kaiken markkinahumun keskellä erottuivat muutamat hienot musiikkiesitykset. Mieleenpainuva oli esimerkiksi Esplanadin sähköviulisti.

Tilaisuuden loppuvaiheessa tieni johti Päivälehden museoon, vanhaan suosikkipaikkaani. Museo on talven jälkeen ”digitalisoitunut”. Uutta tekniikkaa on hyödynnetty näyttävästi historian tapahtuminen havainnollistamiseksi uutisoinnin näkökulmasta. Kysymys on kahden toisiaan seuranneen lehden, Päivälehden ja Helsingin Sanomien yhteisestä taipaleesta 1800-luvun lopulta nykypäivään.

Kuvat ovat Päivälehden museosta.

Käsinladonta on tarkkaa puuhaa ja kirjaimet sijoitetaan väärinpäin

Teksti on peilikuva ladonnasta.

Valmista tuli! Kiitokset!

Erityisesti lehtien kattava digitointi on hieno urakka. Nyt kaikkien ilmestyneiden lehtien seuraaminen käy sivu sivulta isolta näytöltä. Myös vuosikymmenien uutistapahtumien havainnollistamiseen kuvamateriaalein on kiinnitetty suurta huomiota, kuten myös internetin käyttöön esimerkiksi sananvapauden kehittymisen näkökulmasta. Niin, sananvapaus, se onkin ehkä koko museon kaikkein kirkkaimmin esille nostettava tunnusmerkki. Päivälehti ja Helsingin Sanomat loistavat briljantteina suomalaisen sananvapauden kehittymisen historiassa. Eikä kysymys ole ainoastaan Suomesta. Kaikkien kansakuntien historiasta saa hakea yhtä loistavaa yhtäjaksoista sanavapauden merkkipaalua kuin mitä nämä lehdet yhdessä edustavat.

Museossa käynnin yhteydessä oli mahdollisuus tutustua käsinladontaan. Tähän kokemukseen oli mahdollista liittää oman lööpin tekeminen haluamastaan aiheesta. Minäpä tartuin tarjoukseen ja niin sain seurata ”oman mainokseni” tekemistä yli sadan vuoden takaisella tekniikalla. Kunnioitus latojan työtä kohtaan kasvoi, on se niin kovaa ja hidasta uurastusta. Oheinen kuvasarja kertokoon työn eri vaiheista.

Lööpintekoprosessi siirsi minut hetkeksi lehdenteon maailmaan vuosisadan vaihteeseen ja tuon ajan kuumana vellovaan ”esi-itsenäistymiskeskusteluun”.

Päivälehden perustamisen historia on täynnä suurta intoa, vähäistä tietotaitoa ja aivan liian pieniä resursseja. Venäjän sananvapautta kuristava ote leijui lopettamisuhkana lehden yllä. Luulenpa, että tämä vaihe täytyi kuitenkin käydä läpi ennen kuin saavutettiin jotain pysyvämpää lehdistömme historiassa. Päivälehden ”piiristä” kasvoi lopulta poliittinen liike. Nuorsuomalaiset ovat monen myöhemmin perustetun poliittisen puolueen alkujuuri (edistyspuolue, kokoomus, maalaisliitto/keskustapuolue, jopa sosiaalidemokraatit). Vallitsi valtava odotus, että tapahtuu jotain suurta ja ihmiset, jotka olivat mukana lehtimaailman myllerryksessä odottivat itseltään merkittävää roolia juuri tuossa historian vaiheessa.

Tavan mukaan odotuksissa joko petyttiin tai saavutettiin vain osa siitä, mitä oli asetettu tavoitteeksi. Saavutusten puolella on varmaan se esi-itsenäistymisen tuntu ja kokemus, joka tapahtumiin liittyi: ei haluttu olla venäläisiä eikä ruotsalaisia.

Kaikki tuo käsinladonnan historia elävöittää tuon ajan taustatapahtumia, naisasialiikettä, raittiusliikettä, työväenliikettä, darwinismia, teollista kehitystä ja teollisia innovaatioita….

Mullistukset ajatustavoissa olivat liikaa monille niin kuin ne ovat tänäkin päivänä, kun ajattelee mitä tapahtuu tänään tai jo näkyvissä olevassa tulevaisuudessa. Kirjoitan tätä blogia pilveen, jonkin konehuoneen palvelimeen ja ihmettelen iäkkään käsinlatojan kärsivällisyyttä.

Ylen ”alasajotyöryhmä” suitsi itsensä

Olen useissa kirjoituksissa kajonnut Ylen asemaan suomalaisessa mediakentässä. Olen ollut huolestunut Ylen puolesta sen aseman säilymisestä suomalaisena kulttuuri-instituutiona ja objektiivisuutta tavoittelevana ohjelmatuottajana.

Ylen tulevaisuutta ja rahoitusta miettinyt työryhmä on saanut esityksensä valmiiksi ja lopputulos on arvioitavissa. Ja niinhän siinä kävi, että Ylen vastaiset puheet eivät pääsääntöisesti konkretisoituneet. Etukäteen työryhmän työhön ladattiin paljon odotuksia ja nimenomaan kriitikkojen taholta. Puhuttiin jopa koko Ylen lopettamisesta tai ainakin ajankohtaisohjelmien lopettamisesta Ylen kanavilta.

Rahoitusjärjestelmään ei esitetty muutosta: Yle-vero säilyy. Kriitikot saivat läpi muutoksen indeksimenettelyyn: Ylen indeksi jäädytetään 2-3 vuodeksi, sitten palattaisiin normaaliin indeksimenettelyyn. Matalan inflaation ja palkkakehityksen aikana menetys ei ole suuren suuri, mutta merkitsee kuitenkin painetta ”tehostaa” toimintaa.

Kiusallista minusta on ”hallintoneuvoston vahvistaminen”, joka merkitsee eräänlaista strategista päällystakkia Ylelle. Tällä voi olla se välillinen merkitys, että Ylen asemaa kyseenalaistetaan toistuvasti. Toivottavasti näin ei tapahdu, vaan Yle saa työrauhan.

Parlamentaarinen strateginen päällystakki saattaa luonteestaan huolimatta sotkeentua yksityiskohtiin ja ohjelmatoiminnan konkretiaan. Poliitikkojen on syytä tottua kriittisen Yleen ja Ylen tulee pyrkiä poliitikkojen arvioimiseen aikaansaannosten perusteella, ei populistisessa lyömismielessä.

Tasapuolisuus tasapuolisuuden vuoksi ei ole mistään kotoisin. MOT:n kaltaiset ohjelmat eivät onnistuisi kaupallisella puolella. Riippuvuussuhteet olisivat liian ilmeiset. Merkittävänä rakenteellisena muutoksena voidaan pitää vaatimusta lisätä ostoja kotimaisilta ja eurooppalaisilta riippumattomilta tuottajilta 30-35 prosentilla vuoteen 2022 mennessä. Tällä on hyvät puolensa, joskin henkilökohtaisesti olen pitänyt Ylen omaa tuotantoa kaikkein riippumattomimpana tapana tuottaa ohjelmaa. Jos kysymys on uutis- ja ajankohtaisohjelmien ostamisesta ulkopuolisilta, on jälleen syytä olla tarkkana, että riippumattomuus ja kriittinen ote pitää. Myös ostettavien ohjelmien laadun tulee vastata korkeita laatukriteereitä. ”Kiintiöostoja” ei tule sallia. Onneksi siirtymäaika on pitkä.

Kun kuuntelee Yleisradion Uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtajaa Atte Jääskeläistä jää kuva, että uusien tavoitteiden mukaiset soveltamismahdollisuudet ovat suuret. Olen käsittänyt, että ostoihin yksityiseltä sisältyvät myös arkistossa olevien ohjelmien esitysoikeudet, joiden käyttöön Ylelle nyt avautuu käyttömahdollisuus lisääntyvien (tai Yleltä siirrettyjen) resurssien myötä. Kysymys ei siis ole suorasta uusien ohjelmien ostosta pelkästään.

Vaatimus lisätä Ylen ja kaupallisen median yhteistyötä on periaatteessa oikea, voihan Yle toimia alustana monenlaiselle yhteistoiminalle. Kaikki riippuu toteutustavasta. Hieman hämmästyttää halu puuttua Ylen verkkotuotteisiin. Se on tiedontuottamisen tätä päivää ja tulevaisuutta. On katsottu, että Yle resursseillaan on verkossa liian ylivoimainen. Vaatimus on, että Ylen tulee luopua alueellista etusivuista maakuntalehtien hyväksi. Parempi ratkaisu olisi ollut esittää Ylelle vaatimus paikallis- ja aluelehtien tukemisesta esim. uutistuotannon osalta. Mutta ehkä molemmilla päädytään samaan lopputulokseen.

Paperilehtien ongelmat johtuvat aivan muista seikoista kuin Ylen vahvasta asemasta. Lehtien kurjuus on yleismaailmallinen ilmiö. Vain harvat mediat ovat onnistuneet toimintansa ”verkkoistamisessa” kannattavasti.

Kaupallinen media on ollut kitkeränä, koska sen mielestä Ylen rahoitusta olisi pitänyt leikata reippaasti. Strategia oli erikoinen, Yleä olisi pitänyt heikentää, jotta muu media olisi ollut tyytyväinen.

Ylen tehtävien määrittelyyn liittyvästä saivartelusta on hyvänä esimerkkinä perussuomalaisten puuttuminen monikulttuurisuuskäsitteeseen. Hermoille kävi kohta, jossa Ylen tehtäväksi määriteltiin monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden tukeminen. Perussuomalaiset saivat allergiareaktion haukkumiensa ”suvakkien” väitetystä hyysäämisestä. Uusi sanamuoto määrittää monikulttuurisuustehtävän samalla tavalla kuin entinen, mutta monisanaisemmin.

::::::::::::::::::::::::::

Työryhmätyön lopputulema oli odotettu. En tiedä käydyistä keskusteluista, mutta ne voittivat, jotka ymmärsivät Ylen suunnattoman tärkeän tehtävän sitoutumattomana sivistyksellisenä ja informoivana mediana. On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät verorahoilla ostettavan riippumattoman palvelun luonteen oikein. Meillä on aivan tarpeeksi mainosrahoitteisia kanavia eivätkä ne menesty niin huonosti kuin sanotaan.

Tiedonvälitys tarvitsee Ylen kaltaisen ankkurin, joka on kiinnitetty kansallisen kulttuurin maaperään laajalti ymmärrettynä. Ihan kaikkea ei kannata myydä kaupallisuuden alttarille.

Olen käsittänyt, että Yle on digitalisoinnissa ja modernissa uutisvälityksessä aivan huipulla kansainvälisestikin. Juuri näin pitää ollakin: Ylen pitää olla suunnannäyttäjä ja jakaa innovaatioidensa hedelmiä myös kaupallisille kilpailijoille.

Yleisradio ja median murrokset

Jaakko Tapaninen ja Marko Ahtisaari ovat koostaneet asiantuntijamielipiteistä (13) mediamurrosta kuvaavan kavalkaadin. Kompaktin kokoisen kirjan nimi on ”10X Finland” (Teos, 2015). Kirjoittajina käytetyt ekspertit ovat kansainvälisiä guruja, jotka lähestyvät aihemaailmaa globaalista näkökulmasta, mutta heidän mielipiteensä ovat sovitettavissa yhtä lailla Suomeen. Käytän kirjaa taustalähteenä omille puntaroinneilleni.

Yleisradion uutistenlukija (ei siis "uutisankkuri") Heikki Kahila oli yhdessä TV-kuuluttaja Teija Sopasen kanssa yhtenäiskulttuurin symboli 1960-luvulla. Paitsi yhtenäisiä, TV-katsomot olivat suuria, koska kilpailua ei ollut. Kaikille kelpasi samat uutiset. Kahila oli luotettavuuden perikuva sen aikaisessa yhteiskunnassa.

Yhtenäiskulttuuri sai särön, kun ns. Reporadio 1960-luvun jälkipuoliskolla rikkoi yhtenäisyyden ja sen ajan vihareaktio kohdistui yleisradion johtajaan Eino S. Repoon. Silloinkaan ei voinut puhua kuin korkeintaan kahtiajakautumisesta. Toista on nyt. Media on pirstoutunut lukemattomiin osiin, pieniin ja suuriin. Myös katsomot, median kuluttajat ovat ”heimoutuneet” moniin alaryhmiin, joista jokaisella on oma suosikkikanavansa tai ohjelmatyyppinsä. Myös liiketoimintamallit ovat muuttuneet dramaattisesti.

Moderneilla markkinapaikoilla saatetaan yhteen palvelun tarjoajia ja asiakkaita (Uber, Airbnb). Mitään tiedonjakamisen sankareita tai monipuolistajia kyseiset markkinapaikat eivät ole, sillä tarpeeksi massaa kerättyään ne muuttuvat monopoleiksi, koska kasvattavat etumatkan niin suureksi kilpailijoihin nähden, että nämä eivät enää pääse markkinoille.

Lyhytviestipalvelut, kuten WhatsApp, Snapchat, Facebook Messenger tai Kiinassa WeChat (yhteiseltä nimeltään meset) ovat mobiilin tiedonvälityksen uusia sankaritarinoita. Ne ovat ”tietotoimistoja”, jotka ovat paitsi keskustelukanavia , niin myös tiedon jakamisen välineitä. Meset pyrkivät alustoiksi ja kanaviksi muulle medialle. Tämän päivän voittajia ovat viestintäteknologiat. Uberin kaltaiset markkinapaikat ja meset ovat lupaavia ehdokkaita tulevaisuuden monopoleiksi.

Tässä on Ylelle mietittävää.

Mikä vaikutus on ollut nousevilla yhteiskunnallisilla liikkeillä median murrokseen? Hämmästyttävän vähäinen. Pikemminkin vastavoimat ovat vahvistaneet autoritäärisiä voimia. Ukrainan Maidanin ja arabikevään tai Occupy Wall Streetin tapahtumat eivät ole johtaneet organisoituun pysyvään toimintaan. Liikkeet ovat olleet ”johtamattomia sosiaalisisia liikkeitä”. Merkillistä tässä on, että median välityskeinojen runsaus ei ole johtanut yhteisen keskustelun pirstoutumiseen kehittyvissä maissa, vaan pikemminkin järkyttävään vallan keskittämiseen ja autoritäärisiin hallintoihin.

Kehittyneissä länsimaissa taas keskustelun sirpaloituminen on jättänyt erilaista yhteiskunnallisista liikkeistä voimattoman kuvan. Liikkeet ovat olleet liian hajanaisia synnyttääkseen yhteistä kannatuspohjaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Yhden väitteen mukaan mikään merkittävän kokoinen kansanosa ei enää kykene käymään yhteistä keskustelua. Julkista keskustelua dominoivat erityisryhmät. Normaalidemokratia on yhdistelmä enemmistön valtaa ja vähemmistön oikeuksia, mutta internetiin perustuvassa demokratiassa vähemmistöt (usein pienet kiinteät ääriryhmät) saavat helposti tilaa. Aluksi saattaa käydä niin että vähemmistöjen äänen kuuluminen luo demokratiaa syventävän vaikutuksen, mutta sitten puhti loppuu kesken.

Kuitenkin voidaan sanoa, että monissa länsimaissa 1) demokraattinen päätöksenteko ja 2) riippumaton joukkotiedotus ovat säilyttäneet asemansa kohtuullisesti. Nämä kaksi käsitettä muodostavat kiinteän parin, josta muodostuu tärkeä osa kansakunnan identiteettiä. Meillä Suomessa tätä kansakunnan identiteettiin oleellisesti liittyvää tahoa, riippumatonta joukkotiedotusta, edustaa Yle.

Vastaväitteitä Ylen riippumattomuudesta toki esitetään , mutta kun arvostelua tulee läpi puoluekentän eikä sen perusteet näytä uskottavilta, ei ole mielestäni syytä huoleen. Sitten olisi, jos Yleä ei olisi olemassa.

Arvostelu heijastaa nykyistä yhteiskunnallista kuvaa, jossa jokaisella kansalaisryhmällä on oma agendansa. Tämä on johtanut siihen, että yhteisiä keskustelunaiheita on entistä vähemmän tai jos on ne muodostuvat joistakin järkyttävistä tapahtumaketjuista kuten pakolaisongelmasta. Tämä yleisen mielipiteen pirstoutuneisuus on johtanut vieraantumiseen yhteisetä faktapohjasta. Heikki Kahilan yhden kanavan uutisauktoriteetista on edetty kauas. Meillä Suomessa, jossa on vielä varsin korkea yleissivistyksen taso uutisaiheille annetaan yhä – ehkäpä vanhasta tottumuksesta – kohtalainen arvo , mutta ”10X:n” asiantuntijatahot väittävät, että suurin osa nykyisistä ja varsinkin tulevista kuluttajista hyppää yli uutisaineiston ja keskittyy autoihin, asuntoihin, uutuustuotteisiin ym. Sanomalehti esimerkiksi on mainosalusta!

Kirjassa korostetaan, että median tuottajaksi voi ryhtyä pienilläkin resursseilla. Tällä tavoin ajateltuna media voi toimia hyvinkin demokraattisin perustein: jokainen kynnelle kykenevä voi perustaa oman ”tietotoimiston”. Minulla on kuitenkin käsitys, että ennen pitkää jalansijaa saaneet yhden miehen tai naisen mediatoimistot fuusioituvat suurempaansa. Skaalaetu jättää pystyyn lopulta vain suurimmat ”tietoimistot”. Miten Yle sopeutuu tähän maailmaan?

Yle on ihailtu ja vihattu tiedonvälityksen lähde. On selvää, että Ylen on löydettävä hengissä säilyäkseen uusia rooleja. Toisaalta mahdollisuuksien rakentajana, sillä voi olla rahoituksensa takia etulyöntiasema.

Kirjassa tarjotaan vaihtoehdoksi, että Ylen ei pidä tyytyä pelkkään asioiden kritisointiin, vaan sen tulee löytää myös ratkaisuja esiin tuleviin ongelmiin. Yksi suurimmista haasteista on, pitäisikö Ylen pyrkiä massayleisöihin vai erikoisryhmien palveluihin. Olen itse päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että Yle tarvitsee suosittuja, mutta hyvälaatuisia ohjelmia. Vastaavasti se voi luopua kaikkein kevyimmistä yleisön kosiskeluista. Jos Yle ei tavoita suurta yleisöä millään keinoin, se ei tule pärjäämään virallisia tiedotteita, esim. ”merisäätä” tarjoamalla. Toisaalta Ylen pitää palvella myös pienryhmiä, jotka saattavat olla hyvin pitkälle Ylen tarjoaman palvelun varassa.

Yksi Ylen palvelun painopiste voisi olla kansainvälinen toiminta, yksi voisi olla kokeilu- ja tutkimustoiminta, jota muut mediat voivat hyödyntää. Yle voisi myös tarjota nykyistä enemmän palvelua muulle medialle, esimerkiksi sanomalehdistölle. Se toimisi silloin eräänlaisena ”lehdistötuen” antajana. Tämän uskon vähentävän lehtien tuntemaa kateutta Ylen tuntuvista resursseista.

Ylen yksi painopistealueista tulisi olla kansalaisyhteiskuntaa vahvistavat palvelut.

Tekipä Yle mitä tahansa sen yksi tärkeä tavoite pitäisi olla soveliaan mittariston kehittäminen toiminnan mittaamiseen. Se ei ole mikään helppo tehtävä, sillä mittari ei voi olla pelkästään katsojamäärään perustuva.

Edellä esitetyistä yhteensä ei tule muodostumaan mitään halpa-Yleä. Yle maksaa ja sen tulee olla hintansa väärti.

Ylen kilpailijoita tulevaisuudessa eivät välttämättä ole tutut nyt nähtävissä olevat eri kanavien omistajatahot, vaan erityisesti julkista palvelua haastavat kansainväliset kaupalliset kanavat, jotka työntyvät Suomeen joskus tulevaisuudessa. Osa niistä on meille vieraita ideologioita syöttäviä tahoja. Niitä varten meillä täytyy olla kilpailukykyinen, kansalaisyhteiskuntaa palveleva oma yleisradio. Se tarjotkoon meille ”kansallista ideologiaa”.

Kirjassa 10X Finland esitellään lyhyesti muutamia digitalisen ympäristön massamedioita, kuten BuzzFeed ja Vice, jotka julkaisevat vaativia yhteiskunnallisia sisältöjä. Teoriassa tämäntyyppiset mediat voisivat olla Ylen kilpailijoita, mutta epäselvää on, mikä on niiden perimmäinen bisnesidea. Yksioikoisesti ajattelevat ihmiset tarttuvat pinnallisiin verukkeisiin Ylen toiminnan alas ajamiseksi. Näistä kotimaisen infran ulosliputtamisista meillä on riittävästi huonoja esimerkkejä.

Yleisradiota pitää voida samaistaa koulujen tarjoamaan yleissivistykseen, kansalaisten identiteetin vahvistamiseen sekä muihin koko kansaa palveleviin instituutioihin ja miksei infrastruktuuriin.

PS

Oxfordin yliopiston Reuters Instituten tutkimuksessa vertailtiin vastikään kuuden eurooppalaisen yleisradioyhtiön sopeutumista muuttuvaan digitaaliseen mediaympäristöön. Raportista ilmenee, että BBC ja Yle ovat ottaneet käyttöönsä parhaiten uudet digitaaliset innovaatiot. Yhtiöt ovat sopeutuneet hyvin muuttuneeseen mediakäyttöön. Menestyksen salaisuus on se, että yhtiöt ovat nähneet uuden teknologian mahdollisuutena eivätkä uhkana, ja panostaneet voimakkaasti yleisölle suunnattuihin mobiilipalveluihin.

New York Times: tapahtumat ja niiden tulkinnat

Suomessakin on uutisoitu Ilkka Kanervan kommentteja New York Timesille (NYT) koskien taannoin pohjoisen rajan yli tulleita pakolaisia. Alkuperäinen juttu on otskoitu : ”E.U. Suspects Russian Agenda in Migrants´ Shifting Arctic Route”. Juttu vaikuttaa vähän jälkijättöiseltä, koska itse akuutti ongelma on ainakin toistaiseksi hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Referoin seuraavassa alkuperäistä NYT:n uutista. Varsinainen teemani on sen arviointi, miten näistä asioista esitetään kommentteja julkisuuteen. On havaittavissa yhtäältä pidättyvä, mutta asiallinen tapa kommentoida ja kommentointitapa, jolla pyritään luomaan skuuppi. NYT:n juttu on päivätty 2.4.2016 Kantalahteen ja siinä kerrataan asiallisesti rajan yli tulleiden pakolaisten keinoja päästä rajan yli Suomen puolelle. Sitten kerrotaan, miten liikenne yhtäkkiä pysähtyi ”yhtä mystisesti kuin se oli alkanutkin”.

NYT kertoo asiallisesti Venäjän presidentin Vladimir Putinin ja Suomen presidentin Sauli Niinistön sopimasta rajasopimuksesta, jonka mukaan puolen vuoden määräajan aikana Raja-Joosepin ja Sallan rajanylityspaikoista pääsevät läpi vain Venäjän, Suomen ja Valko-Venäjän kansalaiset. Jutussa haastatellaan Ilkka Kanervan lisäksi ”raja-aseman johtajaa” Matti Daavittilaa, joka toteaa, että ”Me emme tiedä, mitä on meneillään” ja jatkoi, että ”yhtäkkiä he lakkasivat tulemasta. Tämän enempää emme tiedä”.

NYT toki toteaa, että verrattuna Euroopan etelärajat ylittäviin pakolaisiin määrät pohjoisessa ovat erittäin pieniä. Kuitenkin NYT haluaa painottaa, että ylitykset herättivät ”geopoliittista huolta” sekä Helsingissä että Brysselissä. Lehdessä viitataan spekulointeihin, että Venäjä yrittää horjuttaa länttä ja EU:ta tarkoitushakuisilla toimenpiteillä.

Sitten lehti haastattelee yhtä Suomeen tullutta pakolaista, jolle maamme sijaintikin oli alun perin epäselvä. Joka tapauksessa hän maksoi venäläiselle välittäjälle 6000 dollaria palkkiona rajanylitysmuodollisuuksien hoitamisesta.

Ilkka Kanervalta on pyydetty haastattelulausuntoa, jossa hän toteaa, että ”valitettavasti tämä (pakolaiskysymys) vaikuttaa Venäjän poliittiselta mielenilmaisulta”. Kanerva kytkee Lapin pakolaiskysymyksen suoralta kädeltä Venäjän muihin pyrkimyksiin: ”He ovat erittäin taitavia lähettämään signaaleja. He haluavat osoittaa , että Suomen pitää olla hyvin varovainen, kun se tekee päätöksiä sotilaallista harjoituksista, Nato-kumppanuudesta ja EU:n sanktioista Venäjää vastaan”. Hän toteaa edelleen, että ”he (venäläiset) haluavat meidän olevan hermostuneita ja kiinnittävän huomiota heidän etuihinsa”. Kanerva ei ainakaan minun muistini mukaan ole ilmaissut ajatuksiaan näin suorasukaisesti Suomessa.

On selvää, että monet Suomessa suhtautuvat suopeasti siihen , kun puolustusvaliokunnan puheenjohtaja kertoo spekulaatioista todistettuina tosiasioina. Onhan se ”selvää puhetta”. En ole vakuuttunut, että Kanerva on informoitu näin perin pohjin asioista. Näyttää siltä, että Kanerva kertoo asiat niin kuin olettaa lännen haluavan kuulla ne. Samoin arvelen hänen haluavan esiintyä venäläisten todellisten aikeiden ”paljastajana”, vaikkei hänellä ole näyttöä asioista.

Paljon pidättyvämmin asian ilmaisee Jorma Vuorio Maahanmuuttovirastosta, joka toteaa samaisessa NYT:n haastattelussa, että ”ei ole mitään todisteita, vain spekulaatioita Venäjän valtion osallisuudesta (Lapin) rajan ylityksiin”. Mielestäni varsin perusteltu kannanotto varovaisuudessaan. Vuorio myös arvelee rikollisjärjestöjen, ei Venäjän viranomaisten, olevan vastuussa liikenteestä. Ainakin itse arvostan hänen spekulaatioihin halutonta arviointiaan.

En ota lainkaan kantaa siihen, kuinka uskottavia Venäjän selitykset ovat. Vain sillä on tässä merkitystä minkälaisen kuvan eri ihmiset antavat tapahtumien kulusta.

Vuorion tapaisten virkamiesten puheet leimataan helposti suomettuneiksi, vaikka kysymyksessä on hyvät julkiset keskustelutavat. Omassa mielessään kukin voi sitten pohtia, mitä haluaa.

Jotenkin arvattavissa olevaa oli, että New York Timesin jutusta Suomessa lainattiin vain Kanervan kommentteja.

Loiskiehuntaa Ylen ympärillä

Perussuomalaisten nuorten varapuheenjohtaja Aleksi Hernesniemi on tehnyt kansalaisaloitteen Yle-veron lakkauttamiseksi. Vaatimus kohdistuu siis eduskuntaan. Tilalle tulisi mainosrahoitus ja maksukortit. Tähän purkaukseen ei kannattaisi kiinnittää kovin suurta huomiota ellei kysymys olisi parhaillaan tapahtuvasta loiskiehunnasta koskien Ylen tulevaisuutta.

Arvioin useimpien ajattelevan niin, että yleisradio on riippumaton tiedonvälityksen lähde, ja kriittisen kansanvallan toteuttamisen välineenä joutuu astumaan milloin kenenkin varpaille. Varpaat kuuluvat milloin poliitikoille, milloin virkamiehille, milloin taas yritysmaailman vaikuttajille. Kysymys ei kuitenkaan voi olla – eikä ole – tarkoituksellisesta syyllistämisestä. Olisi suuri vahinko, jos yleisradiosta tulisi mainostajista riippuvainen kanava. Maksukanava-ajattelun myötä koko yleisradion perusajatus kansanradiona menetettäisiin.

Näyttää siltä, että Ylen haukkumisesta on muodostunut kansanhuvi. Sitä syytetään milloin mistäkin pahanolon tunteesta. Tältä pohjalta lähtevä kritiikki on todella heppoisella pohjalla.

Kansalaisaloitteen piti olla välillistä demokratiaa suoremman kansanvallan väline. Näin se toimiikin osittain. Mutta nyt näyttää siltä, että siitä tulee yhä suuremassa määrin kansankiihotuksen väline eripuraisuuden lietsojana.

Median monimuotoisuus on äärimmäisen tärkeä asia. Meillä on jo suuri määrä kaupallisia kanavia. Niiden ohella tarvitaan yle varmistamaan tiedonvälityksen neutraalisuus. Kaupallisten kanavien ohjelmatarjonta painottuu kilpailusyistä usein samantyyppiseksi. Meillä on oikeus vaatia Yleltä ainakin osin normaalikaavasta poikkeavia ohjelmia.

Hernesniemen perustelu on varsin yksioikoinen: Yle-veron poistamisen jälkeen rahaa jää kansalaisille enemmän käteen. Ei jää esimerkiksi 300 000 pienituloiselle, jotka on vapautettu Yle-verosta. Suuri osa heistä on eläkeläisiä ja juuri eläkeläiset ovat Ylen suurkuluttajia. Yle-maksu on kaiken kaikkiaan saatavaan palveluun verrattuna vähäinen.

Hernesniemen aloite on täysin populistinen. Perusteluissa toistuvat kaikki vanhat väitteet Ylen puolueellisuudesta, huonoista ohjelmista ja puolueiden eriarvoisesta kohtelusta. Konkreettisia esimerkkejä ”vääryyksistä” ei ole tuotu esille. Vain niiden perusteella on mahdollisuus esittää vasta-argumentteja.

Pääsyynä aloitteen tekoon näen perussuomalaisten huonon gallup-menestyksen, joka johtuu vaalilupausten pettämisestä. Syntipukkiteorian mukaan median ei saisi kertoa takinkäännöistä kriittisesti. Eivät muutkaan puolueet arvostelulta säästy. Kun politiikkaan lähtee mukaan on kritiikki kestettävä.

Tällaisilla Ylen tappoehdotuksilla ei ole mitään läpimenomahdollisuuksia.

Katselin Elävästä arkistosta ohjelmaa Ylen ohjelmaneuvostoista vuodelta 1972. Yllätys, yllätys, siellä käsiteltiin – sen aikaisella kohteliaan virallisella tavalla - Ylen ns. tasapuolisuutta. Tuossa ohjelmassa minulle tutut poliittiset hahmot puhuivat painottaen paitsi ”tasapuolisuutta” niin myös ”todenperäisyyttä” ja ”monipuolisuutta”. Tasapuolisuus onkin vaikeasti hallittavissa oleva asia: jakautuuko kritiikki tasaisesti ympäri puoluekenttää? Ei sen pitäisi, vaan arviointi – myönteinen tai kielteinen - pitäisi suhteuttaa tekemisiin ja sanomisiin. Eikö nimenomaan minkä tahansa median tavoitteena pitäisi olla mainitut todenperäisyys ja monipuolisuus.

Suurin huoleni kohdistuu Ylen tarkoitukselliseen ja usein kateelliseen heikentämiseen. Sillä on vahva mediarintama vastassaan, joka syyttää Yleä tosiasiassa media-alan murroksen aiheuttamista talousvaikeuksista. Syyttely on naurettavalla pohjalla. Digitalisointi on kaikkialla maailmassa murentanut sanomalehdistön asemaa. Ja syvä taantuma on pienentänyt mainostuloja. Ylen syyttäminen näistä on lähinnä panettelua.

Yleen voi vaikuttaa parhaiten hallintoneuvoston kautta. Suosittelen tätä ”kanavaa” niille, jotka haluavat vaikuttaa Yleen. Kansalaiskritiikki on myös mainio vahtikoira.

Mitä odotan Yleltä?

Verovaroin rahoitetun Ylen kannattaa panostaa muiden medioiden tukemiseen käytettävissä olevin keinoin, ja näin se käsittääkseni on tehnytkin. Samalla tiellä kannattaa jatkaa tehostetusti.

Yle kestää kiirastulen

Kuka puolustaisi Yleä? Politiikan puolelta löytyy vasemmalta ja keskeltä – ja miksei oikealtakin - niitä, jotka arvostavat yleisradiota. Mutta kilpailijoita riittää: muut TV-kanavat ja lehtitalot. Lopulta tärkeimmät kannattajat koostuvat TV-katsojien ”hiljaisesta” enemmistöstä, näin uskon. Nämä maanhiljaiset eivät rieku somessa. Mutta toimiiko demokratia enää siten, että kansalaisten mielipide painaa?

Kiitettävää on, että Yle on lähtenyt itse korjaamaan räikeimpiä virheellisiä käsityksiä itsestään. Ei Ylen tarvitse alistua julkiseksi hiekkasäkiksi.

Helsingin Sanomat julkaisi näyttävän artikkelin ”Hallitus tarttui nyt Ylen asemaan” 4.2.2016. Siinä on vähän esimakua, mitä tuleman pitää. Sitten varoituksen sana: HS ei itse ole millään muotoa puolueeton taho arvioitaessa Ylen asemaa. Pikemminkin se on ollut yksi kovimmista kriitikoista.

Professori Anssi Vanjoen johtaman mediatyöryhmän raportti oli käytettävissä jo ennen joulua ja olen sen pohjalta ottanut aiemmin kantaa siihen, mitä on tekeillä. Lainaan tässä kirjoituksessa joitakin osia tuosta blogista (”Yle alas?”, 13.12.2015). Tärkein Ylen asemaa pohtiva elin on kuitenkin parlamentaarinen työryhmä, joka istuu parhaillaan.

Keskusta, kokoomus ja perusuomalaiset ovat yhdessä sitä mieltä, että Ylen tehtävät ja rahoitus on arvioitava uudelleen. Hallituksella on kova tarve osoittaa kaapin paikka Ylelle, oppositiolle ja koko kansalle.

Tapahtuu paljon sellaista, jota ei haluta päästää julkisuuteen. Eivät edes hallitusryhmien avainkansanedustajat ole välttämättä selvillä hallituksen ydinryhmän aikomuksista ennen kuin ne isketään pöytään. Yksi tällainen oli tuoreen Yle-veron jäädytys. Aivan ilmeisesti vero on jatkossakin jäädytysten kohteena, joka tietää irtisanomisia.

Ylen haukkujaisista on tullut kansanedustajien yleistä hupia. Kovimmin tykittävät persut. Mutta olisiko perussuomalaisilla peiliin katsomisen paikka, sillä arvostelu, jota olen seurannut, on kohdistunut pääosin puolueen takinkääntöihin, joita on ollut hämmentävä määrä. Eikö Ylen tehtävä ole kiinnittää kriittistä huomiota lupausten pitämiseen? Sillä on demokratian vahtikoiran rooli ja se on jokaisen kansanedustajan syytä hyväksyä.

Vai onko ajatus, että puolueiden saamaa ohjelmatilaa mitataan sekundaattorilla? Itse en ole havainnut vääristelyä puolueiden saamassa käsittelyajassa. Joitakin ylilyöntejä on tapahtunut, mutta ne jakautuvat hyvin monien teemojen kesken, joista enemmistö on ollut muita kuin poliittisia aiheita.

Poliittinen ilmapiiri on jo valmiiksi latautunut puolueiden kannatuslukujen vaihtelujen seurauksena: Yle pitää saada kuriin! On selvää, että katsojat seuraavat Ylen toimintaa kannattamansa puolueen näkökulmasta. Juuri minun puoluettani on kohdeltu kaltoin! Tästä seuraa helposti kaikkien tyytymättömyys kaikkea kohtaan.

Mitään Puolan kaltaista yleisradion johdon puhdistusta ei kai sentään suunnitella. Ja olisiko edes tarvetta, sillä yleisradion toimitusjohtaja on sitoutumaton , mutta kokoomustaustainen Lauri Kivinen, eikä voi välttyä ajatukselta, että ideologinen näkymä on vahvana ohjenuorana hänen toiminnassaan. Puolustaako hän ohjelmatoimintaansa ja henkilöstöään? Kivisen roolia on syytä seurata parlamentaarisen työryhmän kokoontuessa. Mies on ollut hiljaa. Minkä roolin hän ottaa?

Minusta yleisradio on yksi riippumattomuuden pilareista koko yhteiskunta huomioiden. Ylellekin on sattunut erehdyksiä, mutta se on yleisesti ottaen täyttänyt tehtävänsä erinomaisesti. On valitettavaa, että päätöksentekoon tavalla tai toisella osallistuvat henkilöt (Eero Lehti) ovat jo etukäteen - parlamentaarisen työryhmän työn ollessa kesken - ottaneet julkisuudessa kantaa ja vaikeuttavat siten työryhmän tosikimuranttia tehtävää.

Katselin Ylen nettisivuja ja mielestäni siellä on muutamin avainsanoin hienosti määritetty Ylen tavoitteet: ”Suomalaisten keskellä”, ”Yle luo tilaa erilaisille ajatuksille ja yhteisille kokemuksille. Teemme Suomesta yhä paremman paikan elää.” Ja vielä Ylen arvoja : ”luotettavuus, riippumattomuus ja ihmisten arvostaminen”. Joka sana täyttä asiaa.

Kaikkein arveluttavinta ja alhaisinta on, jos Yleen kohdistetaan kostotoimenpiteitä joistakin väitetyistä kaltoinkohteluista. Jotkut poliittiset tahot pitävät yllä legendaa kulttuurimarxilaisista, jotka kaivavat maata suomalaisen yhteiskunnan alta. Näiden katsotaan pesiytyneen Yleen. Väitteet kannattaa jättää omaan propagandistiseen arvoonsa.

Jotkut päättäjät suhtautuvat kateudensekaisella asenteella Yleen. Ylessä on tehty monia hienoja ratkaisuja viime vuosina. Tällaisia ovat esimerkiksi Teema-kanava, Radio Puhe ja Areena. Jos jollakin on edes vähän resursseja kehittää tiedonvälitystä, niin kiirehditään ottamaan ne pois.

Liioin ei Yleä pidä ohjata liikaa ”virallisen” tiedottamisen kanavaksi. Sillä pitää olla myös hyvätasoisia, mutta myyviä (omia) tuotantoja. Varma tapa tuhota Yle on ohjata sen omaa tuotantoa kauttaaltaan epäkaupalliseen suuntaan. Katsojamääriä kuitenkin tuijotetaan, vaikka se ei saisi olla pääasia. Yle-veroa ei haluta maksaa, jos Ylen kanavien katsojamäärä putoaa dramaattisesti.

Miksi meillä ei saisi olla vahvaa Yleisradiota? Nyt tuntuu siltä, että kun printtimedia aivan muista syistä – digitaalisuuden edetessä – on vaikeuksissa, niin siitä syytetään Yleä. Ansaintalogiikka on vaikeutunut eikä minulla ole pienintäkään halua heikentää printtimedian vaikutusvaltaa tai taloutta, mutta eri asia on, miten paperilehtien asemaa parannetaan. Ei kai niin, että heikennetään kilpailijaa?

Menisin niin pitkälle, että pitäisin yleisradion kaltaista instituutiota sivistysvaltion tunnusmerkkinä. Ylen tulisi olla, ja osin se nykyisin onkin, kansakunnan omatunto ja itsekritiikin väline. Emme vain hevillä haluaisi tunnustaa sitä. Kun kritiikki tulee lähelle itseämme (tavallista kansalaista, poliitikkoa, virkamiestä…..), on meidän sietokykymme koetuksella. Vastaavasti Ylen tulee olla nöyrä objektiivisesti sitä vastaan esitettyä kritiikkiä kohtaan ja itsetutkistelun jälkeen pyrkiä parempaan.