tiistai 29. toukokuuta 2018

”Käpy” ja sen muisto

Mikko Niskasen ”Käpy selän alla” (1966) nähtiin juuri TV:ssä. Elokuva kertoo arkisesta telttaretkestä maaseudulle. Pääosissa on neljä nuorta, Santtu, Riitta, Timppa ja Leena. Kumppanukset, joita esittävät Eero Melasniemi, Kristiina Halkola, Pekka Autiovuori ja Kirsti Wallasvaara ovat aikuistuvia epäkäytännöllisiä helsinkiläisiä, joiden totuttelua ”metsä-Suomeen” saamme seurata.

Itse tarina on tavallistakin tavallisempi, mutta elokuvan ansioina ovat sen tuoreet uudet kasvot, jotka omistautuvat rooleilleen juuri oikealla tavalla. Itse elokuvatarinassa vieraillaan maatilalla maidonhakureissuilla, hakeudutaan lavatansseihin ja rakennetaan ihmissuhteita vaihtelevalla menestyksellä.

Tavallinen tarina? Mutta olihan olemassa kohu esiaviollisista suhteista ja viinanjuonnista? Pitää toki paikkansa, mutta tähän päivään mennessä kaikkeen on jo totuttu. Pinnallisesti elokuva on haahuilua luonnossa ja katoavassa maalaisympäristössä. Parasta elokuvassa on ”oleminen”. Se on ikään kuin katkelma elävästä elämästä, jolla ei ole alkua eikä päätöstä, on vain jatkumo, ja hyvä näin. Syntyy kuva etsivistä nuorista, joiden tulevaisuus on hämärän peitossa.

Elokuvan dialogista suuri osa on näyttelijöiden itsensä improvisointia, joka sinällään poikkesi tuon ajan elokuvan tekotavasta dramaattisesti. Improvisointi sekä näkyy että ei näy. Joissakin kohdin vuoropuhelu on kömpelöä, mutta pääosin kuitenkin sujuvaa. Entä syvällisyyttä tavoittelevat monologit tai keskustelut? No, ne toteutetaan vaihtelevalla menestyksellä. Pääasia on kuitenkin aikaa kestävä kasvutarinan problematiikka: tällainen kertomus hiukan pelkistäen voidaan kokea ”milloin vain”.

Elokuvan nuoret ovat – kuten Sakari Toiviainen on hyvin määrittänyt – suruttomia ja vapaita, mutta samalla tyytymättömiä, tasapainottomia ja ahdistuneita. Ehkä heitä painaa tiedostamaton opiskelujen jälkeinen orastava aikuisuus ja sen velvollisuudet, joita he eivät osaa - ymmärrettävää kyllä - pukea sanoiksi ja ajatuksiksi. Vielä kerran voidaan heittäytyä villeiksi ja vapaiksi vailla huolta huomisesta. Toki suhtautuminen tulevaisuuteen vaihtelee: porukan pelle, Timppa on lopulta vastuuntuntoisin joukosta, kun taas Santulla elämä on auki, mies elää boheemisti tiedostaen vetovoimansa vastakkaiseen sukupuoleen.

Hyvin kuuskytlukulainen ”osallistumista” korostava teema – hyppely kuviteltujen kansallisaarteiksi luonnehdittavien instituutioiden katoilla, jotka tosiasiassa ovat hiukan ränsistyneitä maaseudun rakennuksia - voidaan kokea hulluna päähänpistona, irrallisena osana elokuvan pääjuonesta tai, niin kuin minä se koen, orastavana kiinnostuksena maailmanparantamisen näköaloihin. Hiukan arvoitukselliseksi jää myös Anneli Saulin hahmo – hän näyttelee itseään – ”vierailevan tähden” roolissaan. Hän on käsittääkseni Santulle portti aikuisuuteen, kypsään itsenäiseen elämään, mutta samalla koskematon haave.

Jussi-patsaiden jaossa filmi menestyi erinomaisesti. Kuudesta palkinnosta ei kuitenkaan yksikään mennyt nuorille pääosien esittäjille, jotka ovat filmin varsinaiset vetonaulat. Katsottiin jopa, että he eivät näytelleet, vaan esittivät elokuvassa itseään! Miksi siis palkita näyttelijätyöstä! Tosiasiassa näyttelemällä itseään he ottivat elokuvan haltuunsa. Kaikki kunnia silti innostavalle ohjaajalle Mikko Niskaselle (ohjaaja-Jussi) ja käsikirjoittaja Marja-Leena Mikkolalle. Mikkola sai Jussin parhaasta käsikirjoituksesta, vaikka tekstiä muokattiin ohjaajien ja näyttelijöiden yhteistyönä sopien aina edellisenä iltana juonta eteenpäin. Sanoisin, että Mikkolan panos oli nimenomaan ajan hengen välittäminen tarinan muodossa ja elokuvakerronnan keinoin. Osin sekasortoinen elokuvanteko sai filmillisen muodon Esko Nevalaisen kuvausinnovaatioiden ja Juho Gartzin ryhdikkään leikkaustyön ansiosta.

Elokuvan yleisömenestys on ollut valtava (700 000 katsojaa teattereissa). Sitä oli odotettu jo etukäteen ja kerrankin odotukset täyttyivät.

On vaikeaa sanoa, miten tämän päivän kaksikymppiset suhtautuvat elokuvaan. Voi olla, että aika on tehnyt tehtävänsä ja etäännyttänyt nykynuoret ”Kävyn” ajankuvasta. Se ei kuitenkaan millään tavalla heikennä aikalaisten kokemusta. Elokuva on yksi oleellinen osa kuusikymmentälukulaisuutta. Kysymys on irtautumisesta vanhasta maailmasta ja syöksymisestä uuteen uljaaseen, parempaan (!) maailmaan. Elokuvaa yritetään vieläkin mainostaa eroottisena, jotta sitten voidaan sanoa, että nykykatsojan silmin se on tässä mielessä kovin pliisu. Minusta erotiikka on vain yksi elokuvan lähestymistavoista nuoruuteen.

Monille aikalaisille tärkein asia koko elokuvassa oli ja on musiikki, josta Kaj Chydenius sai Jussin. Mikko Niskanen ei yritäkään sulauttaa laulukappaleita elokuvaan, vaan antaa niiden toimia rinnan tarinan kanssa. Musiikki ja sanat ovat kestäneet loistavasti aikaa. Olen monesti kuunnellut kappaleita you tubesta ja eläytynyt niiden kautta pääosien esittäjien ajatusmaailmaan. Kristiina Halkolan tulkinta kappaleesta ”Laulu rakastamisen vaikeudesta” on kaikessa julistavuudessaan ja hiomattomuudessaan täyskymppi. Se on kuusikymmentäluvun historiankirjoitusta.

Muutoinkin Halkolan roolia voisi korostaa. Hänen raivokas improvisaationsa, jolla hän pyrkii kivuliaasti irtautumaan edesvastuuttoman sällin, eli Santun, otteesta jää yksittäisenä kohtauksena suomalaisen elokuvan historiaan.

Elokuvan lahjakkaat näyttelijät saatiin yhteen ”Kävyn tähdet” -muistelmadokumentissa vuonna 2009. Hienoa! Siinä Eero Melasniemi sanoo, että elokuvaa pitäisi katsoa rinnan tuon ajan muiden elokuvien kanssa, silloin nähtäisiin viimeistään sen poikkeuksellisuus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti