Olen näissä blogikirjoituksissa pyrkinyt noudattamaan tiettyjä periaatteita. Ensinnäkin muodon osalta olen pyrkinyt kirjoittamaan pienimuotoisia tutkielmia, esseitä tai ”aineita”. Aineet ovat tuttu kirjoittamismalli jo kouluopetuksen ajoilta. Niissä oli selkeä rakenne: alku, keskikohta ja loppu. Perimmältään kirjoitan siis edelleen ”aineita”.
Jokainen kirjoitus on pieni tutkielma, jossa käytetään lähteitä. Olen elämäni varrella pyrkinyt keräämään mahdollisimman laajan yleissivistyksen. Useimmiten aiheet, joista kirjoitan ovat minulle tuttuja monista eri yhteyksistä. Pohjatieto antaa mahdollisuuden hakeutua kiinnostavien lähteiden äärelle. Kriittisesti suoritetun internethaun merkitys on valtava etu menneisiin aikoihin verrattuna.
Oma opiskelu-urani tuotti kaksi pro gradu-työtä ja lukuisan määrän seminaariesitelmiä, joiden oppien pohjalta olen myös toteuttanut pienimuotoisia kirjoitelmiani. Blogikirjoituksia on kertynyt vuodesta 2011 yli 1300 kappaletta. Tekstejä työstämällä pyrin ensisijaisesti säilyttämään henkisen vireyteni.
Laura Huhtasaaren ja joidenkin muiden samankaltaisten tapausten johdosta plagioinnin mahdollisuus on noussut keskustelussa pintaan. Minulla on kirjoitelmien työstöstä varsin ehdottomia näkemyksiä: kirjoitusten täytyy perustua totuudellisuuteen, faktojen tulee olla tarkkoja (nimet, vuosiluvut, tapahtumien logiikka) ja oikeinkirjoituksen tulee olla kelvollista.
Huhtasaaren plagiointi näyttää räikeältä. Paitsi että hän plagioi kirjoitusvirheineen toisen tekemää pro gradua, hän ilmeisesti myös kopioi plagioimansa työn tulokset sellaisenaan, jolloin hän ei itseasiassa antanut omaa kypsyysnäytettä opinnäytetyön muodossa. Kaiken tämän olen havainnoinut mediasta, joten olen täysin median välittämien tietojen varassa.
Tapahtuneen kommentoijista teologian tohtori Teemu Kakkuri vaikuttaa osuvimmalta arvioissaan. Hän kiinnitti huomiota siihen aivan keskeiseen asiaan, että mikään kontrolli ei voi estää plagiointia, jos siihen on haluja. Ratkaiseva asia tässäkin on yhteiskunnassa vallitseva luottamuksen ilmapiiri. Suomalaista yhteiskuntaa on pidetty luottamusyhteiskuntana, jota vastaan siis Huhtasaari toimi. Meillä luotetaan viranomaisiin ja luotamme toisiimme poikkeuksellisessa määrin. Kansainväliset vertailut todistavat pitkään tiedossa olleen asian. Tämä on hieno arvopääoma ja merkki liberaalin demokratian suuresta voitosta.
Keskustelussa on harhauduttu osin vikateille: ei opinnäytetyön kriteerejä voi asettaa sen mukaan, kuinka paljon voi maksimissaan lainata sitaatissa. Kakkuri aivan oikein toteaa, että opinnäytetyössä liika lainaaminen on väärin, vaikka käyttäisikin lainausmerkkejä.
Toinen linja, jota Huhtasaaren ”ymmärtäjät” ovat tuoneet esille on, että Jyväskylän yliopisto – vanha oppilaitokseni – on lepsuillut, joten sitä on syytettävä siitä, että Huhtasaaren plagiointi hyväksyttiin aikoinaan. Tietenkin yliopiston kontrolli petti, mutta se ei tippaakaan lievennä Huhtasaaren väärää menettelyä.
”Ohjaajan olisi pitänyt antaa oikeat ohjeet” on seuraava tekosyy. Pro-gradu on kypsyyskoe, jossa oman päättelykyvyn pitää riittää sen yksinkertaisen tosiasian toteamiseen, että naapurin tutkielmaa ei voi tässä laajuudessa - ja ilman lähdeviitettä – käyttää hyväksi.
Sitten on vielä ”ajojahtisyndrooma”. Kun mitään muuta ei keksitä, voi heittää tämän luun kriitikoiden kaluttavaksi. Sitähän ei tarvitse perustella millään tavalla, kun osa kannattajista uskoo ajojahtiargumentointiin ilman yhtäkään näyttöä.
Minun opiskeluaikoinani 40 vuotta sitten ei tietenkään ollut ohjelmapohjaista kontrollia. Luottamus tuntui olevan korkealla tasolla. Pieni varaus on syytä jättää: ehkä aika on kullannut muistot.
Huhtasaari tekisi sekä itselleen että tälle problematiikalle suuren palveluksen jos hän ottasi nöyrästi haasteen vastaan ja tekisi aloitteen ongelman ratkaisemisemiseksi. Todennäköisesti lopputulos sataisi hänen laariinsa.
::::::::::::::::
Kakkuri aivan oikein toteaa paperimuodossa olevien lähteiden tarkan läpikäynnin olevan mahdotonta. Ohjelmapohjainen opinnäytetöiden plagiointitarkastus on taas varsin tuore asia ja koskee vain sähköisessä muodossa olevia tutkielmia.
Huomaan noudattavani opiskeluaikojen perinnettä kirjoitustyössäni. Objektiivisuuden nimiin vannominen on liian helppoa, niinpä olen käyttänyt ilmaisua objektiivisuuteen pyrkiminen. Eri asia on, että näkemykset voivat eri henkilöillä vaihdella huomattavastikin samojen faktojen pohjalta. Ja niin pitääkin olla mielipiteenvapauden olosuhteissa. Oma ajattelu pitää voida tuoda esille ilman pelkoa. Tähän voisi joku lisätä, että nimenomaan netti on mahdollistanut tiedon laajan levityksen, mutta samalla ikäväsävyisen leimaamisen. Kaikella on hintansa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti