lauantai 31. lokakuuta 2015

Salaliittoteorioiden kiehtovuudesta

Jonas Sivelä on kirjoittanut kirjan salaliitoista, ”Kaiken takana on salaliitto” (Atena, 2015). Minulla on näkökulma tähän aiheeseen, koska olen salaliittoskeptikko. Tämä ei tarkoita, ettenkö tunnistaisi salaliittoja lähihistoriasta. Ongelma on monisyisempi.

Salaliittoteoriat kiehtovat ihmisiä. Olen yhdistänyt salaliittoteoriaherkkyyden luottamusyhteiskunnan vahvuusasteeseen: mitä heiveröisempi luottamusyhteiskunta sitä enemmän on salaliittokuvioita. Miksi? Koska useimmissa tapauksissa epäillyt tapaukset liittyvät viranomaisten toimintaan, joka asetetaan kyseenalaiseksi. Aika usein tulee vastaan väite, että viranomaiset peittelevät omia tekosiaan, ja tämä tapahtuu sitä useammin mitä heikompi luottamus (viranomaisiin) yhteiskunnassa vallitsee.

”Yksityisiä” salaliittoja on varmaan tuhkatiheään, mutta ne eivät välttämättä tule julki….

Normaalina pidän, että väkivallanteon/onnettomuuden/muun poikkeuksellisen tilanteen sattuessa tutkitaan neutraalilta pohjalta tapausta, ja jos epäillään salaliittoa, pitää se erikseen osoittaa. Nyt tilanne on monesti se, että salaliittotaipuvaiset ihmiset lähtevät siitä, että salaliitto on OLETUS, ja jos epäillään, että on kysymys muusta, se pitää erikseen todistaa. Nurinkurista.

Salaliittoteorioiden kannattajat yrittävät päästä voitolle vastustajista teorioiden määrällä. Ne voivat olla, ja usein ovatkin, täydellisesti ristiriidassa keskenään, mutta sillä ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että teorioita on esimerkiksi 100 kappaletta. Viesti kuuluu: sen täytyy olla salaliitto, koska näin moni on päätynyt tälle kannalle!

Mikä on salaliitto? Se on määrityskysymys, johon Sivelänkin mielestä on vaikea vastata. Mikä on haihattelua tai suoranaista hölynpölyä, missä on edes siteeksi totta, ja missä on oikeaa salaliittoeliksiiriä? Voidaan myös kysyä, missä liikkuu terveen kritiikin raja.

Sivelä lainaa Kielitoimiston sanakirjaa, jonka mukaan salaliitto on ”kahden tai useamman henkilön salainen sopimus määrätavoitteista, varsinkin poliittisesta rikoksesta, salahanke”.

Ketkä ovat herkkiä omaksumaan salaliittoteorioita? Sivelän käyttämien lähteiden mukaan sellaiset ihmiset, jotka tuntevat, etteivät hallitse asioita, mutta haluavat vaikka väkisellä luoda kuvan itselleen tilanteen hallinnasta (eli muodostavat tarvittaessa omasta päästään ratkaisun). Mukana voi olla hysteeristä pelkoa tuntemattoman edessä. Oman käsitykseni mukaan ihmiset, jotka sietävät epävarmuutta (sitä, että ”tapaus on avoin”) eivät retkahda salaliittoteorioihin kovin herkästi.

Sivelän mainitsemista todellisista salaliitoista nostan tässä esille kaksi, joihin olen itsekin perehtynyt. Ns. Tonkinin lahden välikohtaus (kaksiosainen välikohtaus 2. ja 4. 8. 1964) laukaisi välillisesti Vietnamin sodan. Pohjois-Vietnamin väitettiin tulittaneen amerikkalaisia hävittäjäaluksia Pohjois-Vietnamin rannikon tuntumassa, kuitenkin aluevesirajan ulkopuolella. Olen pyrkinyt nauhoitetuista keskusteluista (jotka ovat osin kuultavissa tänäkin päivänä youtubesta) kenraalien kesken, ja kenraalien ja puolustusministeriön kesken, saamaan selvyyttä, mikä oli todellinen tilanne. Loppupäätelmä on, että laukauksia ei ammuttu, mutta asia vietiin kongressiin todistettuna tapauksena, joka lähes yksimielisesti päätti kantanaan, että ”aggressioon” oli vastattava.

On vaikea sanoa, kuinka tarkoitushakuista toiminta oli kenraalien puolelta, koska nauhoista voi päätellä, että armeijan johto oli itsekin epävarma, oliko hyökkäystä tapahtunut (epäiltiin tutkaheijastuksia ym.). Sen sijaan puolustusministeri McNamaran toiminta on asetettu voimakkaasti kyseenalaiseksi, koska hän vähintäänkin epävarmoin tiedoin vei asian presidentille todistettuna asiana. Presidentti käynnisti amerikkalaisten lentokoneiden pommituslennot - kongressin hyväksynnän saatuaan - Pohjois-Vietnamin alueelle (reagointi amerikkalaisten puolelta oli tosin aluksi maltillista ja varsinaisesti sota käynnistyi vasta tammi-helmikuun vaihteessa 1965). Tapaus osoittaa, miten selvänkin harhautuksen (salaliiton) piirteet täyttävä tapaus on joiltakin osin hämärä.

Toinen tapaus muistuttaa hämäävästi Tonkinin lahden välikohtausta. Kysymys on Mainilan laukauksista, jotka toimivat verukkeena talvisodan syttymiselle. Neuvostoliitto väitti, että Suomen puolelta oli tulitettu venäläistä asutusta ja sen oli pakko vastata tuleen. On pystytty todistamaan, että suomalaisten aseiden kantama ei yltänyt Neuvostoliiton osoittamiin paikkoihin, niinpä ainoa selitys on, että Neuvostoliitto halusi tekosyyn käynnistää sota, koska Suomi ei edeltäneissä neuvotteluissa suostunut itäisen naapurin vaatimuksiin.

Sivelä toteaa, että samat ”arkkikonnat” (FBI, CIA, juutalaiset, antisemitistit….) kulkevat salaliittoteorioiden läpi. Muistuu mieleen, kun luin Kennedyn murhan selvittämiseksi asetetun Earl Warrenin komission raportin, jossa todistajana kuultu Jack Ruby (Kennedyn murhaajan Lee Harvey Oswaldin murhaaja) loihti presidentin murhan ympärille mahtavan juutalaisvastaisen salaliiton, josta hänen piti päästä heti keskustelemaan presidentti Johnsonin kanssa (oli se niin järisyttävä asia!). Ruby esitti, että hän hyppäisi samaan lentokoneeseen Earl Warrenin kanssa sitten, kun tämä seuraavan kerran pistäytyy Washingtonissa (Ruby oli vankilassa samaan aikaan Oswaldin murhasta!). Earl Warren teeskenteli ottavansa vakavasti Rubyn sanat samaan aikaan, kun salaliittoteorioitsijat ihan oikeasti ottivat vaarin suuruudenhullun ja suunnattoman esiintymishaluisen Rubyn puheista. Tässä on esimerkki yhdestä salaliittoteorioihin vihkiytyneen ryhmän edustajasta: ihminen on kliinisesti terve, mutta silti akuutisti pois tolaltaan.

Käyn ohessa kursoorisesti läpi Sivelän kertomuksen John F. Kennedyn murhasta, koska olen siihen itsekin perehtynyt. Sivelä perehdyttää lukijan pariin keskeiseen murhan salaliittoteorian esittäjään, nimittäin Mark Laneen ja Jim Garrisoniin ottamatta kuitenkaan lopullisesti kantaa puolesta tai vastaan. Kummankin teoriat ovat kyllä kestämättömällä pohjalla. Sivelä juoksuttaa kirjassaan murhatapahtuman läpi ”vannoutuneen John F. Kennedy -harrastajan” Janne Patosalmen. Onnittelen Sivelää valinnasta, sillä Patosalmi osoittautuu lopulta voittopuolisesti salaliittoskeptikoksi.

Sivelä mainitse kaksi keskeistä lähdettä myöhemmästä salaliitotutkimuksesta, nimittäin Gerald Posnerin teoksen ”Case Closed” ja Vincent Bugliosin toistaiseksi perusteellisimman murha- ja salaliittoanalyysin ”Reclaiming History: The Assasination of President John F. Kennedy (2007), jossa hän 1600 sivun jälkeen päätyy ehdottomasti kannalle, jossa murhaajia oli yksi, ja murhaaja oli Lee Harvey Oswald.

Sivelä välttää ottamasta lopullista kantaa miltei kaikkiin esittelemiinsä tapauksiin, myös Kennedyn murhaan. Hän olisi toki voinut esittää vastakritiikit esittelemilleen Kennedyn murhateorioille: Hän kertoo ns. magic-bullet -teorian (johon Oliver Stone virheellisesti perusti salaliittoelokuvansa), mutta ei kerro, että se on osoitettu vääräksi, koska Kennedy ja kuvernööri Conally eivät istuneet täsmälleen peräkkäin vaan viistosti ja eri korkeudella tuoleillaan toisiinsa nähden. Luoti ei voinut mitenkään vikurrella väitetyllä tavalla.

Sivelä mainitsee myöhemmin nimetyn salamurhakomitean teettämän ääninauha-analyysin, jonka mukaan laukauksia oli neljä, mutta esittelee vain laimeasti virallisen ”vastatutkimuksen”, joka yksiselitteisesti osoittaa, että laukauksia oli kolme.

Olen käsitellyt Kennedyn murhaa huomattavasti seikkaperäisemmin blogikirjoituksissani ”Kennedyn murha – epätodennäköinen salaliitto” (13.11.2013), ”Kennedyn murha - salaliittoteorioiden ehtymätön pankki” (23.3.2012), ”Salaliittoteorioiden sietämätön houkutus” (24.6.2015), ”Tapaus Jack Ruby – pikainen matka ihmismielen syövereihin” (24.11.2013), ”Taikaluodeista todellisiin luoteihin” (17.11.2013). Yleisemmällä tasolla olen käsitellyt aihetta kirjoituksessani ”Miksi salaliitoteorioita tarvitaan?” (15.5.2014).

William Manchester teki Kennedy-elämäkerran 1960-luvulla. Osuvasti hän toi esille, että jos toiselle puolelle asetetaan 6 miljoonaa murhattua juutalaista ja toiselle puolelle valtava natsihallinto, vallitsee tasapaino: vain noin suunnaton rikollinen koneisto voi saada aikaiseksi noin suuren rikoksen. Mutta jos asetetaan toiselle puolelle Kennedy (maailman mahtavin mies), ja toiselle puolelle Oswald (elämässään epäonnistunut mitättömyys), vallitsee täydellinen epätasapaino. Miten voi niin mitätön henkilö kuin Oswald surmata niin merkittävän hahmon kuin Kennedy ? Ei mitenkään! Niinpä murhaajan puolelle on pakko lisätä suurisuuntainen salaliitto, jotta saataisiin tasapaino aikaiseksi!

Annetaan viimeinen puheenvuoro Lee Harvey Oswaldin veljelle Robert L. Oswaldille: "Ei ollut mitään salaliittoa, salaliitto oli Lee Oswaldin pään sisällä".

::::::::::::::::::::::::::

Salaliittoteoriat elävät kirjoissa (”Da Vinci -koodia” on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta) ja netissä. Ne ovat myös suosittuja elokuvien aiheita. Olen suhtautunut varsinkin todellisten historiatapahtumien elokuvatulkintoihin erittäin kriittisesti, koska ne muokkaavat historiatietoja – eivätkä läheskään aina objektiiviseen suuntaan. Mainittakoon esimerkkeinä Kuuban kriisiä käsittelevä elokuva ”Kolmetoista päivää” ja Oliver Stonen ”JFK”).

Sivelä käy läpi salaliittoteoriat eteläafrikkalaisista aids-uskomuksista ja Estonian uppoamisesta, WTC-tornien tuhoutumiseen ja edelleen ensimmäiseen miehitettyyn kuulentoon ja Orson Wellesin vuoden 1938 radiokuunnelmaan ”Maailmojen sota” saakka. Oma lukunsa ovat ufo-havainnot, Elvis Presleyn kuolemattomuus (”Elvis elää!”), prinsessa Dianan ja Marilyn Monroen kuolemat ja lukemattomat juutalaisuuteen liittyvät salaliitot….. Vielä Sivelä käsittelee ilmastonmuutokseen liittyvät salaliittoteoriat, samoin kuin rokotteisiin liittyvät epäilyt niiden sivuvaikutuksista.

Kirjoittaja käy läpi salaliittotematiikka suomaisen Riikka Söyringin kautta yllättävänkin paljon palstatilaa uhraten. Söyring on salaliittoteorioihin vihkiytynyt henkilö. Käsittääkseni Sivelä haluaa esitellä salaliittomyönteisen henkilön - hänen ajattelunsa logiikan - lukijoilleen.

Sivelä puuttuu avainasiaan, kun hän toteaa, että salaliitoilla rakennetaan täydellinen maailma yksityiskohtineen tukemaan esitettyä teoriaa. Tästä syntyy myös helposti epäily: maailma ei voi olla noin täydellinen!

Itse olen soveltanut mielessäni em. näkökohtaa esim. Kennedyn murhan salaliittoepäilyihin. Kun Kennedyn ruumis tuodaan sairaalan lääkärit tekevät väitetysti lähes tulkoon kaikki virheet, mitä on mahdollista tehdä. Tässä ei tarvita paljoa mielikuvitusta, kun voitiin esittää epäily, että virheitä tehtiin tahallaan. Miten tätä voi selittää? Selitän sen siten, että jälkikäteen tapahtumat voidaan rekonstruoida salaliittoepäilijän mielessä täydellisen toimenpidejärjestyksen mukaisesti: näin PITI toimia täydellisessä maailmassa. Elävä elämä ei kuitenkaan etene niin. Hermostuksissaan lääkärit - nuo kaikkitietävät ihmiset – tekevät virheitä, kuten ketkä tahansa. Tässä ei ole mitään salaliittomaista.

Jack Ruby (alun perin Rubinstein) on loistava esimerkki ihmisestä, joka loihti päästään suurisuuntaisen juutalaisvastaisen salaliiton, jossa hän – ja vain hän – oli pelastamassa koko liittovaltion. Vihdoinkin hän – mitätön poliisiasemalla norkoilija, joka oli kaikkien kaveri – sai tilaisuuden osoittaa olevansa jotain muuta kuin striptease-klubin omistaja.

Jotain tällaista oli päässään ehkä myös Lee Harvey Oswaldilla – yksinäisellä luuserilla, joka halusi tehdä tarkemmin määrittelemättömän suurteon - pelastaa maailman. Oli kuitenkin vain yksi salaliitto ja se oli - kuten hänen järkiveljensä Robert Oswald totesi - hänen omassa päässään. Aivan kuten Jack Rubyllakin.

Sivelän kanta salaliittoihin?

Hän on johtopäätöksissään viileän varovainen. Hän ei asetu alttiiksi salaliittoteorioille herkästi, mutta ei toisaalta kielläkään niitä. Tutkija varjelee riippumattomuuttaan?!

torstai 29. lokakuuta 2015

Ja jälleen Nato-intoilijat pettyivät….

Yle Uutiset on juuri teettänyt Taloustutkimuksella Nato-kannatusta koskevan mittauksen. Vertailutulokset ovat vuosilta 2014 ja 2013. Liittymistä kannattavien määrä on pudonnut 26 prosentista 22 prosenttiin vuodessa. Tämä on hämmentävää, kun ajatellaan minkälainen vyörytys mediassa on ollut viimeisten 12 kuukauden kuluessa nimenomaan Natoon liittymisen puolesta.

Kansalaiset eivät hötkyile. Monesti tulee mieleen, että tavallisen kansan mielipiteet ovat pohditumpia kuin ns. eliitin ja median.

Median ja ns. asiantuntijoiden Nato-propaganda on saanut aikaan sen, että epävarmojen osuus on lisääntynyt, mutta kannattaa huomata, että epävarmoiksi on siirtynyt väkeä sekä Nato-kannattajista että vastustajista. On selvää, että molemmat osapuolet tähtäävät markkinointinsa tähän kasvaneeseen ryhmään. On toivottavaa, että Naton vastustajien rivit saataisiin jollakin tapaa kootuksi, jotta argumentointi olisi systemaattista.

Myös Naton vastustajien määrä on pudonnut hieman eli 58 prosentista 55 prosenttiin, joka on em. Nato-vyörytys huomioiden vähäinen siirtymä.

Entä onko Natoa kannattavien ja vastustavien suhde muuttunut? Tuoreessa tutkimuksessa prosenttimäärien suhdeluku on 2,6 eli Naton vastustajia on prosenteissa 2,6 kertaa enemmän kuin kannattajia. Viime vuonna suhdeluku oli 2,2. eli Naton vastustajien suhteellinen osuus on lisääntynyt! Tämän on täytynyt olla karvas kalkki sekä Hesarille (joka on osoittanut vähäistä huomiota koko gallupiin) että muille median Nato-propagoijille.

Kannattaa panna merkille, että välittömästi gallupin julkaisun jälkeen tuotiin julki ns. asiantuntijoiden mielipide, jonka mukaan Natoon liittyminen on eduksi Suomeen tehtäville investoinneille, samoin asekauppa piristyy. Mitään kunnollisia todisteita ei esitetty, vaan päinvastoin todettiin, että ”eihän tätä voi tietää”. Ei todellakaan! Tällaiset julkisuuteen tehdyt interventiot ovat rinnastettavissa lähinnä Nato-propagandaan. Ne kuitenkin kuvaavat sitä epätoivoa, joka heijastuu ns. asiantuntijoista. Tartutaan melkein mihin tahansa oljenkorteen.

Tässä uusimmassa tutkimuksessa kysyttiin vielä Ruotsi-kortin vaikutusta. Tulos oli, että vahva kansalaismielipide (47 prosenttia vastaajista, joka on selvästi enemmän kuin vastakkaista mielipidettä edustaneiden prosentti) ei lämmennyt Nato-liittymiselle, vaikka Ruotsi osoittaisi tien sinne. Edes Ruotsin porvarien Nato-kannan tiivistyminen ei ole ratkaisevasti vaikuttanut suomalaisten kantoihin. Tämä on merkille pantavaa. Suomalaisten enemmistön mielipide näyttää kiveen hakatulta. Jotkut haikailevat Natoon liittymisen perään, kun kansainvälinen tilanne rauhoittuu. Epäilen, että kansalaiset vetävät kyllä johtopäätöksen, mutta Nato-vastaiseen suuntaan!

Kyllä kansa tietää -asenne tuli selvästi esille kysymyksessä, jossa tiedusteltiin kansanäänestyksen käyttöä jäsenyyspäätöksen tukena. Peräti 63 prosenttia oli sitä mieltä, että kansanäänestys tarvitaan. Jos eliitti vastustaa kansanäänestystä, osoittaa se aliarvioivansa kansalaisten mielipiteitä.

On hämmentävää, miten usein Ulkopoliittisen instituutin Nato-mieliset Charly Salonius-Pasternak ja saman putiikin Mika Aaltola saavat jatkuvaa julkisuutta esim. TV:stä. Panin Helsingin juuri päättyneillä kirjamessuilla merkille ns. asiantuntijaeliitin mielipidejakauman, ja molemmille puolille löytyi kannatusta. Nato-kiihkoilijoiden ykkönen on Jukka Tarkka. Kriittisesti eritellen Natoon suhtautuvat mm. Heikki Talvitie, Markku Kangaspuro, Pekka Visuri, Markku Kuisma, Markku Kivinen, Raimo Pesonen, Stefan Widomski ja Arto Mustajoki.

En rupea tällä kertaa erittelemään Nato-mielisten argumentteja, koska olen vastikään arvioinut parissakin blogikirjoituksessa Jukka Tarkan viimeisimmän kirjan.

Ensi vuonna veri punnitaan, kun hallituksen Nato-selvitys toteutetaan. On toivottavaa, että ns. puna-multa täydennettynä vihreillä pitää. Myös kokoomuksessa on Nato-skeptikoita. Tuuliviirimäinen Soini yrittää vainuta tuulen suunnan. Ainakin mielipidetiedustelut osoittavat, että kansalaiset puolueiden takana suhtautuvat huomattavan kriittisesti Nato-intoiluun.

Viime aikoina on jo totuttu erilaisten think tankien kauhumaalailuihin tasaisin välein. Ihmiset eivät enää hätkähdä näitä esille tuloja. Sekä idässä että lännessä harjoitetaan trollitoimintaa ja muuta propagandaa, joka ei näytä liikuttavan kansalaisia, ja hyvä näin.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Rolling Stones - Vierinkivien kivikausi

Olen aina kieltäytynyt asettamasta nuoruuden suosikkejani Beatleseja ja Rolling Stoneseja vastakkain. Mitä se hyödyttää? Rollareissa minua viehättää heidän uransa ”kivikausi”, varhaiset vuodet. Kuuntelin heitä singleiltä heti 1964-1965, mutta oikeastaan minua kiinnostivat noiden alkuaikojen EP:t ja LP:t, jotka eivät tuolloin olleet saatavilla – tai olivathan ne, mutta kaukana kaupunkien levykaupoissa. Niitä kirkonkylän poika vain harvakseltaan pääsi hyödyntämään. Niinpä löysin Rollareiden alkutuotannon vasta muutamaa vuotta myöhemmin 60-luvun jälkipuoliskolla.

Yritin eläytyä siihen bluesin ja varsinkin rhythm and bluesin maailmaan, jota he edustivat. Ehkä enemmän kuin mikään bändi, Rollarit mahdollistivat B.B Kingin, John Lee Hookerin ja vastaavien nousun eurooppalaisten ja tavallisten amerikkalaisten nuorten kuultavaksi. Se, että rhythm and blues nousi juuri Rollareiden ja monien muiden ansiosta levylistoille, mahdollisti ainakin osaksi soul-musiikin läpimurron vuosina 1964-65.

Rolling Stonesista on luotu kuva paheellisena yhtyeenä. Noiden vuosien (karkeasti ottaen 1964-1970) jälkeen monet yhtyeet ovat olleet toki paljon sekoilevampia. Rollarit itse loivat imagonsa, eikä voi välttyä ajatukselta, että paljolti tarkoitushakuisesti. Joskus yhtyeen suurimpana ihmeenä on pidetty sitä, että Keith Richards, 72 on yhä hengissä.

Kaksikko Jagger-Richards (”s” ilmestyi sukunimen perään vuonna 1978) oli ja on yhtyeen johtokaksikko. Kysymys on rockin historian yhdestä menestyksekkäimmistä säveltäjä-sanoittaja -parivaljakoista. Varsinkin alkuaikoina yhtyeen musiikkityyliin vaikutti merkittävällä tavalla Brian Jones, multi-instrumentalisti, joka kuitenkin vähitellen joutui sivuun yhtyeen hittilinjasta pyrkiessään pitämään kiinni bluespohjasta.

Rolling Stonesit muistetaan 60-luvun puolessa välissä heidän kansainvälisistä läpimurtobiiseistään ”The Last Time” ja ”Satisfaction” . Vajaat pari vuotta myöhemmin yhtye esiintyi Ed Sullivan showssa, jossa isäntä vaati kaksinaismoralistisesti, että hittisingle ”Let´s Spend the Night Together” on laulettava muodossa ”Let´s Spend Some Time Together”. Youtube-tallenteelta voidaan todeta tänäkin päivänä, että Mick Jagger noudattaa käskyä, tosin muljauttaen silmiään merkitsevästi ratkaisevassa kohtaa kappaletta. Vähän myöhemmin Sullivan määräsi Doorsin Jim Morrisonin laulamaan ”Light My Firen” riimin “Girl, we couldn’t get much higher” muodossa “Girl, we couldn’t get much better”. Doors ei totellut ja sai porttikiellon ohjelmaan. Ihanan vanhanaikaisen vastenmielistä!

Mutta nyt sukellamme kivikauteen….

Rolling Stones perustettiin vuonna 1962. Ensimmäiset 12 kuukautta kuluivat enemmän tai vähemmän säännöllisesti keikaillen. Ohjelmistossa oli rhythm and bluesia, bluesia, pop-kappaleita, kaikki covereita muiden alkuperäiskappaleista. Heidän ensimmäinen singlensä julkaistiin kesäkuussa 1963. Se oli Chuck Berryn ”Come On”. Yhtyeellä oli jo tuolloin helposti tunnistettava tyyli. Toinen single olikin sitten Lennonin ja McCartneyn sävellys, marraskuussa 1963 julkaistu ”I Wanna Be Your Man”. Kolmas single oli erinomainen versio Buddy Hollyn kappaleesta ”Not Fade Away”. Viime mainittu oli yhtyeen ensimmäinen tuntuva hitti nousten Englannin listoilla sijalle kolme. Sitten tulivatkin (1964) ykköshitit ”It´s All Over Now” ja hidas ”Little Red Rooster”. Viime mainittu hämmentää vieläkin. Onko koskaan listojen kärjessä ollut bluesimpaa kappaletta slide-kitaroineen? Kysymys on Willie Dixonin kirjoittamasta ja Howlin´ Wolfin alun perin levyttämästä blueskappaleesta.

Tuohon aikaan yhtye nousi maailmanlaajuiseksi suuruudeksi, jos onnistui läpäisemään USA:n kivikovat markkinat. Tämä onnistui Vierinkiviltä vuonna 1964 Yhdysvaltojen markkinoilla julkaistun Irma Thomasin sinkun ”Time Is On My Side” avulla, josta on tullut yksi yhtyeen tunnusmelodioista. Aika on todella ollut yhtyeen puolella! Yhtyeen toinen single Yhdysvalloissa oli top twenty -hitti ”Heart of Stone”. Varhaisvuosien tarinamme päättyy Englannin singletilaston ykköshittiin ”The Last Time” (julk. helmikuussa 1965), joka oli yhtyeen läpimurtohitti myös Suomessa. Se oli merkittävä kappale myös siksi, että se oli Jaggerin ja Richardsin omaa tuotantoa.

Ensimmäinen EP (singlen ja LP:n välimuoto) julkaistiin tammikuussa 1964. Se sisälsi cover-version mm. Barrett Strongin kappaleesta ”Money”. Sattumalta myös Beatles on levyttänyt tämän varsin tunnetun kappaleen. Lähestymistapa on erilainen, mutta molemmat ovat hyviä. Stonesien versio on hyvin persoonallinen rollarimainen, kiihkeäsävyinen kappale. Beatlesien paras versio kappaleesta on Tukholmassa (!) radiota varten tehty erinomainen äänitys.

Samalla EP:llä ovat myös Arthur Aleksanderin tunnettu pop-kappale ”You Better Move On” ja Leiber&Stollerin yhtä tunnettu ”Poison Ivy”.

Toinen EP (1964) oli nimeltään ”Five by Five”, jossa olivat mm. vetoavasti esitetty balladi ”If You Need Me” (Pickett/Bateman) ja Chuck Berryn ”Around and Aroundista” tehty todella sytyttävä versio.

Kolmas EP olikin sitten live-EP ”Got Live If You Want It” (kesäkuu, 1965). Se oli yhtyeen viimeinen virallinen EP. Se sisältää mm. Hank Snown kappaleet ”I´m Moving On” ja ”I´m Alright”. Sekaannusten varmistamiseksi (!) saman niminen LP levy julkaistiin USA:ssa vuonna 1966.

Yhtyeen ensimmäinen LP, nimeltään ”The Rolling Stones”, julkaistiin Englannissa huhtikuussa 1964 (Yhdysvalloissa nimellä ”The Rolling Stones – England´s Newest Hit Makers”). Se oli pääosin r&b-albumi. Albumi on tärkeä myös sen takia, että sillä on yhtyeen ensimmäinen oma kappale ”Tell Me”, varsinainen iskusävelmä! LP sisältää version kappaleesta ”Route 66” (mielestäni ehkä paras versio tästä kappaleesta, Eeron ja Jussin tulkinta on cover Rollareiden versiosta). Muita LP:n raitoja ovat mm. ”Carol” (Chuck Berry), ”Walking the Dog” (Rufus Thomas), blues-klassikot ”I Just Want to Make Love to You” (Dixon), ”Mona” (McDaniel), ”You Can Make It If You Try” (Jarrett) ja ”I´m a King Bee” (Harpo) sekä ”Can I Get a Wittness?” (Holland/Dozier /Holland).

Toinen albumi, ”Rolling Stones No 2” julkaistiin tammikuussa 1965 (Yhdysvalloissa hiukan eri koosteella nimellä 12 x 5) ja sisälsi mm. kappaleet ”Everybody Needs Somebody to Love” (Solomon Burke), ”Time Is on My Side”, ”Pain in My Heart” (Allen Toussaint), ”Off the Hook” (Jagger/Richards) ja ”Susie Q” (Hawkins/Lewis/Broadwater).

Kolmas LP oli nimeltään ”Out of Our Heads” (Yhdysvalloissa julkaistiin välissä ”The Rolling Stones, Now!” -LP, jossa oli lähes tulkoon samat kappaleet kuin muilla yhtyeen Englannissa julkaistuilla levyillä). ”Out of Our Heads” (julk. syyskuu 1965/UK) sisältää sekin pääosin cover-versioita muilta artisteilta, kuten ”Mercy Mercy” (Covay/Miller), ”That´s How Strong My Love Is” (Roosevelt/Jamison), Cry to Me (Russell)……

Vasta seuraava albumi ”Aftermath” sisälsi vain Jagger/Richards -sävellyksiä.

Kaikki albumit olivat jättiläismenestyksiä.

Olen vieläkin sitä mieltä, että monet yhtyeen parhaista kappaleista – vaikka suureksi osaksi ovatkin cover-versioita amerikkalaisten säveltäjien ja artistien kappaleista – ovat noilta vuosilta. Yhtyeen lukuisat suuret menestykset tulivat toki myöhemmin enkä aseta niiden vaikutusta yleisöön mitenkään kyseenalaiseksi. Olen vain viehättynyt Rollareiden pioneerityöstä, koska siinä kunnioitetaan mustan musiikin alkuperää, johon heidänkin menestyksensä pohjautui.

Samalla voitaneen kirjoittaa muistokirjoitukset EP-levylle (jonka taru taisi loppua 1960-luvun puolessa välissä), vinyylisinglelle, ja viimeksi myös LP:lle. Viime vuonna taidettiin Englannissa myydä enää pari miljoonaa LP:tä kaiken kaikkiaan, kun parhaina aikoina pelkästään muutama kärkialbumi saattoi yltää yhteensä samaan määrään.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Kirjamessuilta poimittua

Helsingin kirjamessujen teemamaa oli tällä kertaa Venäjä. Aleksandria-instituutin Markku Kangaspuro kertoi messujen teemaan liittyen Venäjällä kuulemansa huulen: Mikä on pessimistin ja optimistin välinen ero? Pessimisti: Tämän huonommin ei voi enää mennä. Optimisti: Kyllä voi!

Messujen suosio näytti säilyneen. Väkeä oli neljänä päivänä yhteensä noin 80 000 (ml. viini- ruoka- ym. messut) Olin paikalla perinteiseen tapaan kaikkina päivinä. Ruuhka oli valtava etenkin lauantaina, mutta kyllä senkin kanssa pärjäsi. Yleisön määrästä päätellen ei ainakaan messujen perusteella tarvitse olla huolestunut suomalaisten lukuinnostuksesta. Moni osti minun tapaani joululahjakirjat messuilta. Myös koululuokkien vierailut paikalla luovat uskoa lukuinnostuksen säilymiseen.

Keskityn tässä vain historia- , talous- ja yhteiskunnallisiin aiheisiin, en niinkään fiktioon. Kaikille ei kirjatulvan takia löydy ostajaa, koska teosten kohderyhmänä ovat aivan pienetkin erillisryhmät. Vain muutama kirja pystyy isoihin volyymeihin. Moni helmi jää huomaamatta tarjonnan paljouden keskellä. Yksi löytöni oli Tommi Uschanovin ”Hätä on tarpeen”. Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015.” Palaan aiheeseen.

Toisaalta paljon lukevana olen pannut merkille saman, minkä moni muukin eli, että kustannustoimittajat on karsittu niin vähiin, että markkinoille tulee viimeistelemättömiä kirjoja.

Messujen suola ovat tietenkin luennot eri aiheista. Venäjän ja Suomen suhteet olivat teeman mukaisesti erityisen huomion kohteena. Nostaisin esille muutamat messuilla esiintyneet henkilöt, joiden asennoituminen tukee rakentavaa turvallisuuspolitiikkaa. Tällaisia ovat Heikki Talvitie, Markku Kangaspuro, Pekka Visuri, Markku Kuisma, Markku Kivinen, Raimo Pesonen, Stefan Widomski ja Arto Mustajoki. Päinvastaisia esimerkkejä olivat mm. Saara Jantunen ja Sofi Oksanen. Keskeinen havainto oli, että Venäjän Suomen suhteisiin rakentavasti asennoituneet näkivät suhteemme laaja-alaisesti, peittelemättä kipukohtia ja sortumatta panikointiin. Jantusen ja Oksasen asenne oli läpeensä yksipuolinen ja keskittyi Venäjän propagandan torjumiseen.

Oli melkoinen järkytys, kun vertasi Stefan Widomskin puheenvuoroa Sofi Oksasen ja Saara Jantusen yksipuoliseen informaatioon. Widomski kertoi kuinka hän tunsi myötähäpeää mennessään neuvotteluvaltuuskuntien kanssa Moskovaan, kun suomalaiset kollegat osoittivat venäläisille ylemmyytensä tavalla tai toisella. Meitä suututtaa venäläisten uho ja valitus, että he eivät saa ansaitsemaansa kohtelua, mutta ovatko jauhot omassa pussissa kuivat?

Vaikka ei olisikaan samaa mieltä venäläisten kanssa ulkopolitiikan kriiseistä ja sananvapauskysymyksistä (useimmat, kuten minä, eivät ole), ei tekisi pahaa asettua vastapuolen asemaan ja miettiä, miten asioissa päästäisin eteenpäin. Onnettomasti Oksanen ja Jantunen tulevat leimanneeksi monet rakentavan kriittisesti Venäjään suhtautuvat – mutta venäläisyyttä edes jossain määrin ymmärtävät tahot – trollien uhreiksi, aivopestyiksi yksinkertaisiksi tolvanoiksi.

He esittävät propagandan tunnistamista oppiaineeksi! Se onkin vastuullinen tehtävä, sillä Isisin propagandan lisäksi on tunnistettava Venäjän ja lännen propaganda ja vastapropaganda. Eiköhän nämä pitäisi yrittää sisällyttää olemassa oleviin äidinkielen tunteihin?

:::::::::::::::::::::::::::

Hyvin vahva teema tämän kerran kirjamessuilla oli poliittinen taistelu Suomen tasavallan huipputehtävistä ja presidenttien Neuvostoliitto/Venäjä-suhteet. Vertaan tässä kahta luentoa (ja kirjaa) keskenään: Jukka Seppisen ”Mauno Koivisto – poliittinen elämäkerta” ja Risto Hauvosen ”Koivisto Kekkosta kaatamassa”. Minulla on ollut hyvin kriittinen asenne Jukka Seppisen kirjatehtailuun, ja kun kuulin hänen suustaan, miten Kekkonen oli puhdistanut pöydän siistiksi ongelmista Koiviston edessä olleista haasteista ja sitten Koivisto oli sotkenut pakan pahan kerran päästämällä KGB:n riehumaan vapaasti Suomen sisäpolitiikkaan, niin tuli suorastaan paha mieli. Missä on nyt – usein Urho Kekkosen hiljaisuuden vuosiin liitetty – moite presidenttiin kohdistuvista tahdittomista, vääristelevistä arvioista? Minä ainakin annan ankaran moitteen.

Hauvosen kirja oli minulle myönteinen yllätys tasapuolisuudessaan, vaikka ei sisältänytkään erityisen uusia aspekteja. Kirja on yhteenvedonomainen kooste 1980-luvun vaihteen jännittävistä vuosista.

Nämä kaksi kirjoihin perustuvaa esittelyä/luentoa olivat valovuoden päässä toisistaan, mitä tulee asennoitumiseen päähenkilöihin. Olemmeko yhä enemmän menossa tällaiseen suuntaan, jossa lukijalle jää suuri vastuu luetun ja puhutun ymmärtämisessä. Asia jää mysteeriksi, sillä kirjamessujen luonteeseen eivät sovi yleisödebatit, joissa voitaisiin kriittisesti arvioida esiteltäviä teoksia.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Radikalismi aikansa kuvastimena

”Nuoriso kapinoi kulutusyhteiskuntaa vastaan. Minä kasvoin aikana, jolloin iloittiin, että kulutustavaraa yleensä oli”. Näin totesi kolmekymmentäluvun radikaali Matti Kurjensaari (62 vuotta) 3.3.1969 päiväkirjamuotoisessa kirjassaan ”Syntynyt sivulliseksi”. Siinä hän luotaa suhdettaan 1960-luvun radikaalien kapinaan.

Kurjensaari kuvaa omaa asennettaan dualistiseksi suhteessa radikalismiin: ”Useimmat (radikaalit) ovat äsken kääntyneitä ja julistus on sitä sävyä kuin heillä olisi valta tuomita helvettiin kaikki ne, jotka eivät seuraa heitä”. Sitten hän aavistuksen verran pehmentää: ”Siitä huolimatta tunnen myötätuntoa näitä nuoria kohtaan. Eivät he ainakaan ajattele autoja ja elintasoa….” Kolmekymmentäluvun aggressiivinen osapuoli oli oikeistoradikalismi (jota vastaan Kurjensaari opponoi), ja 1960-luvun vasemmistoradikalismi. Tänään ääriliikehdintä on voimakkaasti polarisoitunut.

Peilaan seuraavassa Kurjensaaren omaa radikalismin aikaa 1930-luvulla 1960-luvun kapinalliseen ajankuvaan ja edelleen nykypäivän radikalismiin.

Onko Kurjensaaren oheisessa päiväkirjamerkinnässä kysymys ”siitä tavallisesta tarinasta”: entinen radikaali siinä rupeaa ylenkatsomaan (tai säälimään) nykypäivän radikaaleja? Katsotaanpa!

Kurjensaari kääntää asian niin, että aina seuraava sukupolvi pitää edellisen ihanteita vanhentuneina. Kuusikymmentäluvun radikaalia nuorisoa vaivasi ”kollektiivinen syyllisyyden tunne”. Mutta onko tässä suhteessa mikään muuttunut? Hän – Matti Kurjensaari – tunsi yhtä lailla syyllisyyttä rikkaiden ja köyhien maailmasta kolmekymmentäluvulla. Ja juuri se teki Kurjansaaresta radikaalin. Eroksi kuusikymmentäluvun radikalismin ja oman nuoruutensa radikalismin välillä hän näki sen, ettei hänen nuoruudessaan ollut kansainvälistä aspektia: Kurjensaari tunsi syyllisyyttä kansalaissodan hirmutekojen takia.

Hän tuntee vastenmielisyyttä päiväkirjan kirjoittamishetken aikaan muodikkaana pidettyä huumeiden käyttöä kohtaan aivan erityisesti silloin, kun sitä perustellaan kehitysmaiden sorron aiheuttamalla mielipahalla. Se on hänen mielestään yhtä vähän relevantti syy kuin oli hänen alkoholinkäyttönsä oman radikalisminsa perusteena. Syyt huumeiden ja alkoholin käyttöön löytyvät lähempää yksilöä. On vain muodikasta etsiä jaloja perusteita huumaavien aineiden käytölle.

Kurjensaari sanoo hyppäävänsä barrikadeille, kun demokratian perusarvot asetetaan kyseenalaisiksi, kuten tapahtui 1930-luvulla. Kurjensaaren esillä pitämää taustaa (kansalaissota ja 1920- ja 1930-luvun demokratian harjoitteluvaihe) vasten tämä on hyvin ymmärrettävä mielipide.

Entä mitä pitäisi ajatella nyt, kun on siirrytty ”kypsän” demokratian aikaan?

Jos ajattelen tilannetta tänäään, niin voisin minäkin tuntea syyllisyyttä, että uskon liberaaliin demokratiaan, vaikka se näyttää pettävän kannattajansa toistuvasti . Mistä muusta johtuvat ääriliikkeiden aggressiot kuin kyvyttömästä demokratiasta? Mistä muusta johtuvat kansanvaltaisesti tehtyjen päätösten epätyydyttävät tulokset vaikkapa päivän politiikassa. Vai johtuuko kansanvallan puolesta tunnettu syyllisyys siitä, että siltä on odotettu aivan liikaa?

Kurjensaari ei malta olla herjaamatta silloisen (60-lukulaisen) radikalismin kaukohakuisuutta (kehitysmaiden ongelmat, silloin ajankohtainen Biafran tilanne jne.). Kyynisesti hän toteaa, että hänen oman nuoruutensa radikalismilla oli parempi osa: he löysivät sorretut ”omasta pihastaan tai nurkan takaa”. Kurjensaarta näyttää vaivaan myös 60-luvun radikalismin ”äänekkyys” ja rettelöinti. Hänen oma protestinsa oli aikoinaan vaivihkaista ja maltillista.

Mitähän Kurjensaari sanoisi tämän päivän tilanteesta: nyt sorretut ovat konkreettisesti pihoillamme? Ja he eivät ole suomalaisia! Mitä tästä kaikesta on seurannut? Radikalismin nousua, mutta kyse ei ole enää pelkästään nuorten radikalismista , siihen kuuluu kaiken ikäisiä, ja se on monikerroksista arvoradikalismia. Kaupungin kaduilla kohtaavat sekä turvapaikan hakijoille solidaariset että heitä vastustat kaikenikäiset tahot. Mikään ei ole niin kuin ennen!

Kurjensaarella on itselläänkin epäilevä suhtautuminen omaan radikaalisuuteensa. Hän antaa alistuvan tuomion itselleen: ”Minun oivallukseni ovat (nykyään) … jo konservatiivisia, sivustakatsojan näkemyksiä, niissä on katkeraa viisautta”. Luopuva entinen radikaali? Vai oliko kysymys siitä, että Kurjensaari ei ollut 1930-luvun radikaali, aika vain oli vanhoillinen.

Pitääkö todeta, kuten amerikkalainen professori Robert Reich, joka kimpaantui, kun erään yleisötilaisuuden avaaja käytti hänestä nimitystä vasemmistolainen: ”minä olen aina ollut keskellä, yhteiskunta on siirtynyt oikealle!”

Tätä joudun itsekin pohtimaan: oma ”radikaalisuuteni” oli ulkoa päin katsottuna melko sävyisää. Näytin sovinnaiselta pelkästään siitä syystä, että ihmiset ympärilläni olivat ”partaradikaaleja”.

Tämän päivän radikalismi ei ole mitään ”etäradikalismia”. Kaikki ongelmat ovat läsnä. Ihmiset ovat raivoissaan ja näyttävät sen. Yhtäkkiä 60-luvun kehitysmaaongelmat ovat verisesti keskuudessamme tässä ja nyt. Turvapaikanhakijoita on kymmenin tuhansin. Silti olen sitä mieltä, että 60-lukulaisten radikaalien ja tämän päivän radikaalien välillä on yhtymäkohtia. Solidaarisuuden ”siirtovaikutus” toimii vanhemmilta nuoremmille. Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun radikaalien jälkipolven joukossa on edelleen tavattoman myötätuntoisesti turvapaikanhakijoihin suhtautuvia ihmisiä.

Onko mikään muuttunut?

Ehkä se, että nyt myötätuntonsa turvapaikanhakijoille osoittavat myös oikeistoliberaalit. Vai onko heillä mielessä vain hyötynäkökohta? Saadaan halpaa työvoimaa työmarkkinoille?

Entä ne, jotka ovat barrikadin toisella puolella, ne jotka ovat turvapaikanhakijoita vastaan? Ei tätä aggressiivista ryhmää ollut kuusikymmentäluvulla. Ehkä he ovat kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun suuren hiljaisen enemmistön toisen ja kolmannen polven jälkeläisiä. Mistä tämä joukko koostuu? Nuorista miehistä, jotka haluavat säilyttää suomalaisuuden koskemattomana, Suomen suomalaisilla?

Onko edellä mainittu syyllisyydentuntokin muuttunut? Tunnemmeko syyllisyyttä sekä siitä, että turvapaikanhakijoille ei löydy sijaa kuin myös siitä, että liika on liikaa? Tapahtumia ei enää hallita, tapahtumat hallitsevat meitä.

Edellä esitetyn summaten voisi ehkä todeta, että Kurjensaaren radikalismille niin tärkeän kansalaissodan paikan on ottanut kansainvälinen pakolaisproblematiikka ja siitä nouseva radikalismi. Kurjensaari ei ymmärtänyt kuusikymmenlukulaisuutta, koska nuoret eivät ymmärtäneet sisällissodasta seurauksista noussutta sovun ja suvaitsevuuden tarvetta, vaan halusivat repiä uudelleen. Juuri nyt tarvittaisiin kansainvälistä sovun ja suvaitsevuuden liittoa. Muuten tilanteen hallinta karkaa käsistä.

torstai 22. lokakuuta 2015

Terrorismia italialaisittain: Punaiset prikaatit

Helsingissä asuva Anton Monti on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Italian Punaisista prikaateista (”Punaiset prikaatit. Italian väkivaltaiset vuodet 1970-1988”, Into 2015). Teema on tietenkin ajankohtainen viime aikojenkin tapahtumien johdosta. Juuri nyt tapahtumien keskipisteenä ovat arabivaltiot, mutta vaikutukset ulottuvat kauaksi Eurooppaan, Venäjälle ja Yhdysvaltoihin.

Punaisten prikaatien terrorissa kuoli vuosien 1969 ja 1988 välillä peräti 491 ihmistä ja 1181 haavoittui. Aseellisia poliittisia hyökkäyksiä tehtiin 14 491. Kysymys oli miltei sisällissodan luonteisesta taistelusta. Monti puhuu ”matalan intensiteetin sisällissodasta”. Sodan uhrit olivat usein aivan syyttömiä itse tapahtumiin, he vain sattuivat omistamaan väärän virkapuvun tai olemaan attentaatin kohteeksi joutuneen instituution palveluksessa.…

Italian poliittinen kulttuuri poikkeaa dramaattisesti skandinaavisesta. Siksi meidän voi olla vaikeaa samaistua niihin olosuhteisin, josta terrori nousi. Mistä terrorismi sai alkunsa ja miksi? Ketkä olivat terroristeja? Mikä oli punaisten prikaatien yhteys saksalaiseen Punaiseen armeijakuntaan (RAF)? Kaikkia näitä teemoja suomalaistunut Anton Monti käsittelee.

Monti yhdistää terroristien taistelun toisen maailmansodan aikuiseen natsien vastaiseen taisteluun maan vapauttamiseksi fasisteista. Yhtymäkohtia on, ja on houkuttelevaa ajatella, että sota ei päättynyt vuonna 1945, vaan jatkui, kun maa ei siirtynytkään monien odotusten mukaisesti sosialismiin (ja kun kapitalismi tuotti pettymyksen ja yhteiskunnalliset olot säilyivät epävakaina). Toisaalta 1970-luvun vaihteen prikaatilaiset tekivät pesäeron fasismia vastaan taistelleisiin pohjoisitalialaisiin ”vanhoihin veteraaneihin”. Tosiasiassa ikäero ei ollut dramaattisen suuri: natseja vastaan taistelleet olivat viisissäkymmenissä seitsemänkymmentäluvulle tultaessa.

Jotenkin minulle jää käsitys, että Punaiset prikaatit sulautuivat italialaiseen yhteiskuntaan kuin mafia aikoinaan sisilialaiseen yhteiskunnalliseen rakenteeseen. Ei ollut rikollisia ja tavallisia kansalaisia erikseen: mafia oli osa yhteiskuntaa. Siksi sen juuriminen oli ja on niin vaikeaa.

Samalla tavalla Punaisten prikaatien sotilaat olivat tavallisia tehtaantyöläisiä. Tehtaissa vaikuttaneet kommunistit tiesivät prikaatilaisten läsnäolosta, heidän kuulumisestaan tehtaan työntekijöihin, heidän levittämistään julisteista, banderolleista jne. Oliko puolueeseen kuuluneiden ja prikaatilaisten välillä vain aste-ero?

Monti käy läpi prikaatien poliittista suuntautumista. Mitään yhtenäistä joukkoa ryhmittymä ei muodostanut. Kommunisteja jäsenet olivat, mutta minkä sortin kommunisteja? RAF syytti heitä stalinisteiksi, mutta saksalaiset itse saivat tukea sosialistisilta mailta. Pikemminkin italialiset kävivät omaa sotaansa, omista lähtökohdistaan, italialaisesta yhteiskunnasta nousevien teemojen pohjalta. Tästä huolimatta minulle jää hiukan avoimeksi, mikä oli punaisten prikaatien vallankumouksellinen päämäärä. Mikä oli lopullinen tavoite? Yhteiskunnan horjuttaminen verisillä attentaateilla?

Näissä blogikirjoituksissa olen usein keskittänyt huomioni ilmiöiden syntyvaiheisin, niin nytkin. Mikä sai nuoret miehet asettumaan yhteiskuntaa vastaan? Varmaan on syitä, jotka avautuvat vasta hyvin syvällisen Italian yhteiskuntaan porautuvan analyysin avulla, jos sittenkään. Sitä paitsi on muistettava, että terroristiryhmiä oli useampia, joiden tavoitteet ja toimintatavat vaihtelivat.

Punaisten prikaatien alkuvaiheen johtohahmon Renato Curcion avulla on mahdollista kurkistaa järjestön salattujen motiivien taakse. Selvää on, että työväestön perinteiset järjestäytymisen muodot (ammattiyhdistykset, puolueet) eivät riittäneet prikaatiaktivisteille. Luettiin marxilaisia teorioita, perustettiin kommuuneja, käynnistettiin opintopiirejä…..

Vuosi 1969 oli italialaisen terrorin avainvuosi. Italiassa siis realisoitui ”vuosi 1968” vasta seuraavana vuonna ja Montin mukaan se ”jatkui melkein kaksi vuosikymmentä”.

Terrorismin lähtökohdiksi voidaan hahmottaa joitakin yhteiskunnallisia syitä. Esimerkiksi työväenluokan ja maatyöläisten heikko asema (kova kuri työpaikoilla, poliisin kovat otteet) toimi yhtenä katalysaattorina. Välähdyksen tästä maailmasta tarjoaa Giuseppe De Santisin elokuva ”Katkeraa riisiä” (1952). Elokuvasta heijastuu luottamuksen puute ihmisten välillä.

Hyvin uskottavaa on, että viranomaisten väkivaltaiset toimet monien prikaatilaisten kotipaikkakunnilla 1960-luvulla toimivat katkeruuden lähteinä. Monille nuorille vaihtoehtoina olivat kirkko tai kommunistinen puolue. Väliin tuli länsimaisen kulttuurin läpimurto ja vapautuminen jäykistä rakenteista. Voimakas teollistuminen tarjosi joukkoliikkeille menestymisen mahdollisuuksia: työläisiä suorastaan virtasi tehtaisiin. Samaan aikaan keskustavasemmistolaiset voimat murtautuivat hallitukseen. Myös yliopisto-opiskelun laajeneminen tarjosi virikkeitä muualta maailmasta: työläisten lapset pääsivät yliopistoihin kuten muuallakin länsimaissa. Varmaan myös sopivien johtohahmojen ja persoonallisuuksien esiintulo juuri oikealla hetkellä vahvisti tulevien terroristien menestystä.

Punaisten prikaatien alkujuuret voidaan siis sijoittaa vuoteen 1968. Silloin tapahtui irtisanoutuminen perinteisten puolueiden rauhallisesta etenemisestä kohti sosialismia. Enää ei arkailtu: yhteenotot poliisien kanssa eivät välttämättä päättyneet opiskelijoiden tappioksi….

Vuoden 1969 tehdasvaltauksiin osallistui jopa 250 000 ihmistä. Ajankuva oli, että Fiatin Mirafiorin tehdas työllisti 55 000 työläistä, nyt se työllistää 5000……. Italialainen protesti ei ollut maailmoja syleilevä (Vietnam, kehitysmaat). Se oli täysin käytännöllinen: enemmän palkkaa, vähemmän työtä ja suorat päätösoikeudet työläisille ilman välikäsiä! Suora taistelu kapitalisteja vastaan!

Arpa oli heitetty, kun milanolaisessa pankissa räjähti pommi joulukuussa 1969 ja surmasi 17 ihmistä. Paluuta ei ollut, oli astuttu väkivallan tielle: Brescia: 8 kuollutta, Bologna: 85 kuollutta jne….

On vaikeaa saada kokonaiskäsitystä tapahtumista, sillä terroristiryhmiä eri tavoittein oli lukuisia. Myös oikeistoterrorismia esiintyi: tärkeää näytti olevan toisen osapuolen syyllistäminen omista väkivallanteoista.

Kaiken lisäksi myös sotilasvallankaappauksia suunniteltiin useita kertoja työläisten kapinoinnin tukahduttamiseksi…..

Kommunistinen puolue haki historiallista kompromissia. Heidän myötäsukaisena partnerinaan toimi kristillisdemokraattien Aldo Moro. Ei siis ihme, että Moro valikoitui väkivaltaisen kaappauksen kohteeksi.

Kirjassa käsitellään yksityiskohtaisesti entisen pääministerin Aldo Moron äärimmäisen väkivaltainen kidnappaus vuonna 1978, ja 55 päivän vankeus prikaatin ”vankilassa”. Kaappausta johti Punaisten prikaatien huomattavin johtaja Mario Moretti. Tilanteen paradoksi oli siinä, että ns. laillinen yhteiskunta ei suostunut keskustelemaan lainkaan vaihtokaupasta tai terroristen motiivien pohjalta mistään kompromissista. Punaiset prikaatit jäivät turhautuneina ottamaan yhteyksiä viranomaisiin ja poliitikkoihin eri tahojen kautta päästäkseen kiipelistä, johon he olivat itsensä saattaneet. Itse Aldo Moro käyttäytyi rauhallisesti, kohtaloonsa alistuen, ymmärtäessään, että hänen oma puolueensa kristillisdemokraatit olivat hänet hylänneet. Montin kuvaus on äärimmäisen pelkistetty ja lukija voi vain neuvottomana todeta asioiden etenevän kohti vääjäämätöntä lopputulosta…. Morettin kumppanit eivät olleet lainkaan varmoja, että Moron kohtalo piti ratkaista väkivaltaisesti. Lopulta Morettin täytyi tappaa Moro henkilökohtaisesti….

Montin kirjan pääargumentiksi terrorismille nousee ”petetyn vallankumouksen” kertomus, johon aivan kirjoitukseni alussa viittasin. Kommunistipartisaanit vapauttivat vuonna 1945 suuria maa-alueita saksalaisilta. Ne tekivät sen ennen liittoutuneiden saapumista. Partisaanit tulkitsivat, että rauhanoloihin palaaminen merkitsi samalla palaamista sotaa edeltäneeseen vanhojen omistajasukujen tehdasomistukeen. Myös monet poliisit ja virkamiehet säilyttivät asemansa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Partisaanit kokivat, että fasismin vastainen vallankumous petti heidät. Partisaanit kätkivät aseita ja lahjoittivat niitä myöhemmin Punaisten prikaatien jäsenille…. Todistettavasti Aldo Moron kidnappauksessa käytetyt aseet olivat vanhoja kätköaseita.

Monti tuo myös esille, että vaikka terrorin pääsyyt kumpuavatkin Italian maaperästä, on Che Guevaran opeilla ja niiden muokkauksella jokin ansio tapahtumiin: pienten ryhmien esimerkillä oli tarkoitus sytyttää vallankumouksen roihu.

Punaiset prikaatit jäävät Euroopan historiaan suurimittaisena terrorijärjestönä. Jos arvailisin itse, mikä oli heidän avainmotiivinsa, niin ehkä lähtisin etsimään sitä omistajuudesta. Kysymys oli maan, tilojen ja tehtaiden omistajuudesta käydystä taistelusta. Kysymys oli myös siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa tuon ajan historiaa: kuka ansaitsee kunnian saada palkkion Italian hyväksi tehdyistä uhrauksista.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Keskellä on turvattominta - tulonjako muutoksen kourissa

Olen useissa blogikirjoituksissa käsitellyt keskiluokan asemaa tulonjaollisesti. Keskiluokan aseman heikkeneminen on ollut nähtävillä jo vuosia varsinkin Yhdysvalloissa. Vasta nyt meillä Suomessa näytetään kiinnitettävän huomiota asiaan laajemmin. Kiinnostus on varmaankin yhteydessä parhaillaan tapahtuvaan hyvinvointiyhteiskuntaan liittyvään muutokseen.

Helsingin Sanomissa 18.10. 2015 on herätty asian käsittelyyn. Pääkirjoituksessa ”Yhdysvaltain keskiluokka kurjistuu” todetaan, että USA:ssa keskiluokka (johon kuuluu 38 prosenttia koko väestöstä ) omistaa varallisuudesta 19,6 prosenttia. Lukema on huippualhainen. Varallisuus painottuu 1 prosentille, 0,1 prosentille ja 0,01 prosentille. Suomessa keskiluokkaan kuuluu 45,6 prosenttia väestöstä ja se omistaa 50.9 prosenttia koko varallisuudesta. Ero maiden välillä on hämmästyttävä, vaikka tiedossa onkin ollut Yhdysvaltain kehitys pitkältä aikaväliltä.

Entä tulojen osalta? Mitä muutoksia on tapahtunut? Käytän ohessa esimerkkinä amerikkalaisen autoteollisuuden tulotasoa, koska autotyöntekijät symboloivat aiemmin hyvinvoivaa keskiluokkaa. Tulojen alenema on silmiinpistävän räikeä, kuten seuraava taulukko osoittaa.

Taulukko 1

Autoteollisuuden vastapalkattujen tuntipalkka Yhdysvalloissa vuosina 1961-2015 (inflaatiotarkistettuna vuoteen 2011). Vuoden 2015 palkka on arvio. (Lähde: Yhdysvaltalainen Autoteollisuuden liitto, UAW):

Vuosi..... dollaria

1961...... 18.97

1970...... 23.58

1982...... 19.17

1990...... 23.66

1996...... 19.11

2007...... 15.25

2011...... 14.78-15.78

2015...... 13.63-14.55

Pienituloisten asema on Yhdysvalloissa heikentynyt vielä selkeämmin. Euroopan johtavien maiden pienituloiset ovat sännänneet joukolla ohi Yhdysvaltojen paljastaen tulonjaon pahan polarisoitumisen USA:ssa.

Onko meillä Euroopassa syytä riemuun? Tuskinpa, sillä sama tauti eli keskiluokan aseman heikkeneminen uhkaa myös Länsi-Euroopan maita. Toistaiseksi varsinkin Skandinavian maiden hyvin kehittynyt tulotaso ja laaja sosiaaliturva ovat pitäneet elintason korkealla. Samalla tuloerot ovat pysyneet kohtuullisina. Monet merkit viittaavat siihen, että tämä kausi on nyt päättymässä. Seuraamme Yhdysvaltain viitoittamaa tietä ja se tulee näkymään palkkakehityksessä, jos emme halua jättityöttömyyttä. Tasa-arvon säilymistä painottava sosiaalipoliittinen rakenne on toistaiseksi pehmentänyt muutosta esimerkiksi Suomessa.

Seuraavassa pohdin hiukan tapahtuneen/tapahtuvan kehityksen syitä.

Viime aikojen trendi on ollut, että solidaarisesta palkkapolitiikasta on haluttu luopua myös Suomessa. Viimeisin palkkaratkaisu oli keskitetty, ja eräänlainen muunnos solidaarisesta palkkapolitiikasta. Entä jos yritys ei pysty maksamaan uusien sopimusten mukaisia palkkoja? Raa’asti sanottuna se merkitsee yritystoiminnan loppumista, kuten Gösta Rehn ja Rudolf Meidner totesivat jo 1940-luvun lopulla luodessaan solidaarisen palkkapolitiikan idean. Solidaarinen palkkaratkaisu on aina liian rankka joillekin yrityksille. Niin kauan kuin työmarkkinoille virtasi väkeä, Aasian maiden kilpailu loisti poissa olollaan ja kaatuneiden yritysten ja menetettyjen työpaikkojen tilalle löytyi helposti uusia, ei tapahtuneesta kehityksestä ollut kansantalouden kannalta suurta haittaa. Päinvastoin solidaarinen palkkapolitiikka kiihdytti luovaa tuhoa ja piti elinkeinoelämän kilpailukykyisenä.

Perimmältään hyvinvointiyhteiskuntaan sisältyvä luovan tuhon rakenne on varsin kunnianhimoinen. Järjestelmä vaatii paljon innovatiivisuutta, jotta uusia työpaikkoja syntyisi riittävästi poistuneiden tilalle. Laaja keskiluokka voi säilyä vain, jos yhteiskunnallisessa uudistumiskyvyssä onnistutaan. Yksi keskiluokan menestyksen perusta on tunne oikeudenmukaisuuden tarpeesta yhteiskunnassa. Koska keskiluokka pitää yhteiskuntaa käytännössä pystyssä, on sen saatava nauttia myös itse työnsä hedelmistä. Kansanedustaja Elina Lepomäki totesi vastikään kriittiseen sävyyn, että ”suuri osa nykyisen julkisen sektorin tulonsiirroista tapahtuu keskiluokalta keskiluokalle eikä esimerkiksi hyvätuloisilta pienituloisille”. Juuri se, että tulonsiirroista suuri osa tapahtuu keskiluokalta keskiluokalle (ja suuri osa myös pienituloisille) on taannut järjestelmän pystyssä pysymisen. Keskiluokan on myös itse hyödyttävä maksamistaan veroista eli yhteiskunnan palvelujen tulee siis olla universaaleja, kaikille tarjottavia, muutoin verojen maksumoraali rapautuu pitkällä aikavälillä. Tämä on raadollinen totuus. Vain hyvin yksinkertaisella logiikalla voidaan väittää, että kysymys on ainoastaan rahan siirrosta taskusta toiseen.

Nyt tilanne on muuttumassa. Uusien työpaikkojen synty on entistä vaikeampaa kovassa globaalissa kilpailussa. On syntynyt tarve pitää kiinni olemassa olevista työpaikoista, vaikka sitten palkanalennusten kautta. Tämä käy ilmi yllä olevasta taulukosta. Tämä ennakoi muutosta myös meille skandinaaveille. Amerikkalainen malli on alullaan…..

Teollisuustyön kilpailukyky alkoi heiketä Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla. Kaukana takanapäin tuntuivat olevan 1950-luvun kultaiset päivät. Silloin syntyi perheidylli, jossa mies kävi ansiotyössä ja vaimo hoiti kodin, elintason noustessa yhdenkin työssäkävijän taloudessa nopeasti. Yhdysvallat oli vielä 1950-luvulla melko patriarkaalinen yhteiskunta, niinpä tilanteen muuttuessa naisille löytyi työmarkkinoilta tilaa. Elintason nousua eivät hidastaneet edes suuret syntyvien ikäluokat (Babyboomers 1946-1964).

Mutta tilanne muuttui…..

Yhdysvaltain keskiluokan rimpuilu elintasokilpailussa on ollut hätkähdyttävää seurattavaa. Ensin vaimot menivät töihin, sitten työaikoja pidennettiin ja lopuksi elintasoa ylläpidettiin pankkilainoilla. Viime mainittu kehitys huipentui finanssikriisiin, kun omistusasuntojen nopeasti nousseita arvoja käytettiin aivan yleisesti kulutusluottojen vakuutena. Kaikki tämä loppui aikanaan tunnetuin seurauksin.

Onko Suomessa tapahtumassa sama kehitys kuin Yhdysvalloissa? Varmaankin, ainakin osittain. Kaikilta osin vertailu ei kuitenkaan toimi. Meillä molemmat aviopuolisot ovat jo usein töissä. Työaikojen pidentäminen on vaikeaa, koska meillä on vahva ammattiyhdistysliike. Yhdysvalloissa palkat joustavat helpommin alaspäin, Suomessa jähmeämmät palkat johtavat irtisanomisiin. Meillä hyvinvointiyhteiskunnan kunnianhimoiset tavoitteet pitää kiinni hyvistä työpaikoista kaatavat yrityksiä, jotka eivät pysty vastaamaan kansainväliseen kilpailuun.

Koska Yhdysvallat on tämän trendin ajuri, on syytä muutamalla sanalla referoida sitä, miten maailmankaupan ja teollisuustuotannon tasolla on päädytty nykytilanteeseen.

Teollisuustuotteiden valmistus siirtyi 1990-luvulta lähtien yhä laajemmin Kauko-Itään samaan aikaan, kun teollisuuden osuus BKT:stä putosi USA:ssa lähelle 10 prosenttia. Teollisuuden tuotanto ja hyvätuloinen keskiluokka irtautuivat toisistaan. US Steel ei työllistänyt enää 400 000 työntekijää, vaan vaivaiset 50 000 työntekijää. Teollisuus loi aikanaan myös runsaasti hyväpalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja, jotka nekin luonnollista syistä vähenivät. Sen sijaan syntyi valtava määrä heikkopalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja. Wallmart ei työllistänyt ketään vuonna 1961, mutta nyt työntekijämäärä on 2,1 miljoonaa. Keskipalkka lienee noin 9 dollaria tunnilta.

Sijoittajien kannalta teollisuusyritykset eivät olleet enää ainakaan pääosin hyviä sijoituskohteita. Ne muuttuivat huonotuottoisiksi ja korvautuivat rahamarkkinasijoituksilla. Tapahtui kapitalismin rahallistumisilmiö (finansialization).

Teollisuuden muuttuminen epäseksikkääksi ei ollut omiaan vankistamaan keskiluokan asemaa, tapahtui päinvastainen ilmiö.

Keskiluokan heikkeneminen on yhteydessä tuloerojen kasvuun. Erityisesti 1980-luvulta alkaen ilmenneet talouden kuplat nostivat joidenkin ansiotasoa räjähdysmäisesti samaan aikaan, kun tosilla palkat taantuivat. Finanssikriisin jälkeen tuloerot ovat jatkaneet kasvuaan.

Työmarkkinoilla on tapahtunut ja tapahtumassa polarisoitumista hyvä- ja huonopalkkaisiin. Keskiluokan merkitys nykyisen järjestelmän keskeisenä rakennuspalikkana on pienentynyt ja pienenee myös jatkossa.

Yhdistelmän keskiluokan kukoistus – hyvinvointiyhteiskunta – demokratia -osat kytkeytyvät elimellisesti toisiinsa. Niinpä yhden palikan epävakaus horjuttaa koko järjestelmää. Juuri nyt olemme tässä tilanteessa.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Neuvostoliitto loi perustan Venäjän arabiyhteistyölle

Juuri nyt kun uutiset ovat täynnä Venäjän yllättäviä aloitteita Lähi-Idässä on syytä käydä läpi Venäjän (käytännössä Neuvostoliiton) ensimmäistä historiallista etenemistä alueelle.

Viisikymmentäluvun alkupuolella näytti mahdottomalta sovittaa yhteen kommunistista ideologiaa ja islamin oppeja. Heti sodan jälkeen Neuvostoliito tuki Israelia ehkä hieman mystisistäkin syistä, sillä Neuvostoliitossa vallitsi vuosina 1948-1952 antisemitistinen aalto. Vähitellen kanta muuttui ja Neuvostoliitto rupesi syyttämään Israelia siitä, ettei siitä ollut tullut ”sitä demokraattista ja riippumatonta valtiota”, jonka itsenäisyyttä Neuvostoliitto tuki vuonna 1948….

Muutos tapahtui, kun arabinationalismi Gamal Abdel Nasserin johdolla pääsi valtaan. Kuitenkin välittömästi Nasserin valtaantulon jälkeen Neuvostoliitto suhtautui kielteisesti uusiin vallanpitäjiin, nämä kun toteuttivat työläisten vastaisia toimenpiteitä ja kommunistivainoja. Nasser puolestaan epäili, että Neuvostoliitto halusi päästä kiinni Lähi-Idän öljyvaroihin. Neuvostoliiton kielteinen asenne kansallisia liikkeitä kohtaan johtui Stalinista, joka ei hyväksynyt kuin kahden leirin olemassaolon: Neuvostoliiton johtaman sosialistisen ja Yhdysvaltojen johtaman kapitalisisen leirin. Puolueettomuutta ei tunnustettu ja kansallisista ja porvarillisista liikkeistä sanottiin, että ne tyytyivät vain muodolliseen itsenäisyyteen. Sama polarisoitunut ajattelu vallitsi Yhdysvalloissa.

Ainoa Lähi-Idän valtio, johon Neuvostoliitto suhtautui positiivisesti oli Syyria(!). Ratkaiseva käänne oli vuoden 1954 vaalit, joissa kansallismieliset, Neuvostoliittoon myönteisesti suhtautuvat voimat pääsivät valtaan. Lisäksi Syyriassa oli, päinvastoin kuin muissa arabivaltioissa, voimakas kommunistinen puolue.

Vähitellen asetelma muuttui sellaiseksi, että Yhdysvallat sitoutui vanhoihin vallanpitäjiin ja Neuvostoliito tarttui hanakasti mahdollisuuteen voittaa alaa arabimaiden nousevan kansallismielisyyden avulla. Yhdysvallat näki tuon aikaisen poliittisen opin mukaisesti arabinationalismin – usein täysin liioitellusti – merkitsevän liukumista kohti kommunismia. Neuvostoliitto taas varsinkin kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksen (helmikuussa 1956) jälkeen hyväksyi (nationalistisen) neutraliteetin lopullisesti, saihan se tilaisuuden irrottaa osan läntiseksi mielletystä leiristä ”ei-kenenkään” maaksi.

Arabinationalismi merkitsi vanhojen järjestelmään juurtuneiden uskomusten ja arvojen särkymistä. Tuolloin Neuvostoliitto pääsi iskemään henkiseen ja ideologiseen tyhjiöön. Neuvostoliiton menestyksen kautta kesti vuosia, joidenkin arabivaltiojen osalta paljon pidempäänkin. Tuskinpa Syyria on koskaan ollut kokonaan irti Venäjän vaikutuspiiristä sen jälkeen, kun suhteet lähtivät kehittymään myönteisesti 1950-luvun puolessa välissä.

Venäjän (oikeammin Neuvostoliiton) ”ensimmäisen vaiheen” vaikutusvalta alueella jäi kuitenkin lopulta rajalliseksi ja hiipui ajan mittaan. Arabisosialismi ei saanut kestävää jalansijaa. Afganistanin sodan jälkeen Neuvostotoliitto vetäytyi omaan kuoreensa, sillä ei ollut voimavaroja ylläpitää saavutettuja asemiaan.

Yhdysvallat ja länsi manifestoivat omaa demokratiaansa alueelle pyrkien hegemonistiseen asemaan. Menestys ei ole kuitenkaan lopulta ollut kaksinen: läntinen kulttuuri on koettu monilla arabitahoilla vastenmieliseksi. Yhdysvaltain läsnäolo alueella on pikemminkin lisännyt sekasortoa.

Ratkaiseva muutos tapahtui, kun Iranin islamilainen vallankumous puhkesi vuonna 1979 ja muutti Lähi-Idän asetelman. Se merkitsi nasserilaisen nationalistisen modernismin loppua ja paluuta uskontokeskeiseen elämänmuotoon. Taistelua käydään arabimaiden sisällä maltillisten ja ääriuskonnollisten liikkeiden välillä. Toiveita herättänyt demokraattinen - arabikevään (2011) mukanaan tuoma - vapaamielinen tuulahdus on ajettu alas ja vanhat ristiriidat – mm. sunnien ja shiiojen vastakkainasettelu on noussut pintaan.

Suurvaltojen suhteissa on samaan aikaan tapahtunut voimakas viileneminen, joka heijastuu nyt Lähi-Itään. Nyt Venäjä on asettumassa uudelleen Yhdysvaltain takapihanaan pitämäänsä arabimaailmaan ja hakee tukea amerikkalaisia vastaan kapinoivilta valtioilta. Kysymys on venäläisen intervention toisesta vaiheesta. Se pyrkii Neuvostoliiton aikoinaan saavuttamaan asemaan. Selvää on, että monet arabiryhmittymät ovat saaneet tarpeekseen amerikkalaisista. Amerikkalainen ylivalta on sotilasteknologian takia ollut hyvin alistavaa ja arabiylpeys on kärsinyt kovan kolauksen: vastavoimaa on haluttu.

Nyt Venäjä tuo oman sotilasteknologiansa amerikkalaisten rinnalle. Käydään pääosin taistelua ilmasta käsin sillä molemmat tietävät maajoukkojen sitomisen muodostavan vaaratekijän, jonka jälkeen jumiudutaan vuosiksi alueelle.

Lähi-Itää jaetaan siis 1950-luvun tyyliin. Näennäisesti ollaan myös yhteistyössä, mutta keskinäinen epäluulo suurvaltojen välillä on kuitenkin dominoiva piirre. Venäjä on nyt päässyt sisään alueelle Syyrian kautta. Viisikymmentäluvulla luvulla läpimurto tapahtui Syyrian lisäksi varsinkin Egyptin kautta (Suezin kriisi, Assuanin padon rakentaminen).

Yhteinen nimittäjä Yhdysvaltain ja Venäjän toimille on terrorismi - näennäisesti – mutta kummallakin osapuolella on ”omat” terroristinsa.

Tilanne on sekava ja norsut (Venäjä ja länsi) ovat alueella, jossa on vaikeaa kääntyillä tönimättä toista osapuolta. Nyt ei ole kysymys ideologisesta ahtaudesta, vaan siitä, että vanha valtapoliittinen asetelma nostaa päätään: jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Tämä sama ilmiö on nähtävissä Euroopassakin: pyritään luomaan uusia jakolinjoja ja liittoutumattomuus on ahtaalla.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Eräällä tavalla arabikevät edusti 50-luvun arabinationalismi toisintoa, mutta arabikevään vapauden tuulet olivat paljon hentoisempi tuulahdus, kuin mitä oli arabinationalismin rynnäkkö oli 1950-luvulla. Tietenkin erona oli myös se, että arabinationalismi yritti ja osin onnistuikin katkaisemaan siteet imperialismin aikaan, kun taas arabikevät oli taistelua arabivaltioiden sisällä vapauden puolesta taantumusta vastaan.

Yhtä kaikki oleellinen johtopäätös on, että vakiintunutta yhteiskunnallista tilaa ei ole saatu aikaiseksi. On mahdotonta ennustaa, mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät.

Sekasortoinen pakolaisproblematiikka on vain lisännyt ongelmien määrää. Tavallinen kansa on jäänyt sodan jalkoihin ja temmannut koko Euroopan osaksi kriisiä.

Mihin Venäjä pyrkii Lähi-Idässä? Käsittääkseni oleellista on pyrkimys vaikutusvallan lisäämiseen. Se haluaa, että sillä on sanansa sanottavana kaikissa oleellisissa suurvaltapoliittisissa kysymyksissä. Mitään miehitys- tai valloitushaluun viittaavaa en näe Venäjän käytöksessä.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Kasvupolitiikkaa, innovaatioita ja digitalisaatiota

Nykyinen hallitus toisaalta leikkaa palveluista ja toisaalta edistää innovaatioita. Yhtäältä näkemys näyttää olevan, että leikkaamalla palkoista luodaan kasvun (bkt ja vienti) edellytyksiä. Vielä voidaan tuoda esille lähestymistapa, jossa leikataan ”normaalipalveluista” ja kohdistetaan leikkauksista kertyvät resurssit tiettyihin kapea-alaisiin kehittämiskohteisin (kärkihankkeisiin).

Joseph Stiglitziä lainaten ”tässä lyödään vetoa siitä, että vientisektori elpyy nopeammin kuin kotimainen sektori surkastuu”. Mittaamisen ongelmat ovat sitten erikseen: jos talous kasvaa vuonna 2016 esimerkiksi 1,5 prosenttia, niin työllisyys voi elpyä hieman ilman, että hallituksen toimet ovat vielä ehtineet vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Onnistumisen anastajia varmaan riittää! Keskityn seuraavassa tiivistetysti kasvuideologioiden erittelyyn.

Kanava-lehdessä 6/2015 artikkelissa ”Selviääkö Suomi digimurroksesta?” Tuomo Alasoini käsittelee em. problematiikkaa hyvin eritellen. Hän toteaa, että ”entisten menestystarinoiden varjo on pitkä. Innovaatiotoiminta keskittyy Suomessa edelleen liikaa vai olemassa olevien osaamisten ja liiketoimintojen kehittämiseen”. Edellä mainitusta seuraa usein loogisesti, että keskitytään kustannusleikkauksiin ja vastataan kilpailuun pitkittämällä olemassa olevien palvelujen ja tuotteiden elinkaarta. Julkisella sektorilla tämä merkitsee sitä, että tarjotaan palveluna samaa, mitä ennenkin, mutta heikennettynä. Tämä muistuttaa sinnittelyä ja henkiinjäämistaistelua.

Alasoini puhuu digitaalisista disruptoreista, joita ovat esimerkiksi Amazon, Apple ja Google. Ne ovat aiheuttaneet markkinamurroksen innovatiivisilla tuotteillaan: markkinat on määritelty uudelleen. Kaikki vanha, kuten Nokian tuotteet menettivät iskuvoimansa. Kysymys ei ole ensisijassa tuotteen laadusta vaan enemmänkin sen innovatiivisuudesta. Olisi siis sopeuduttava em. yhtiöiden luomaan ympäristöön.

Kasvupolitiikka on perimmältään innovaatiopolitiikkaa. Matti Pohjola määrittää tutkimuksessaan ”Työn tuottavuus talouskasvun lähteenä” eri tekijät seuraavasti: 1) Koulutus ja investoinnit henkiseen pääomaan, 2) Investoinnit koneisiin, laitteisiin ja rakenteisiin sekä 3) Teknologian kehitys (uudet tuotteet, uudet toimintatavat).

Sanalla sanoen puuttuu rohkeutta kehittää uutta. Monet heittävät retorisesti, että eihän valtio kehitä uusia tuotteita. Eipä tietenkään, mutta se voi luoda edellytyksiä kehittää niitä monellakin eri tavalla. Näyttää siltä, että ilman vahvaa yhteiskunnan panostusta uusia kansantalouden kannalta merkittäviä menestystuotteita tuotteita syntyy vain harvakseltaan.

Entä työpaikkatasolla? Itselläni on kokemusta innovointiryhmien pyörittämisestä työorganisaatiossa runsaastikin. Johtopäätökseni on, että ideointi on kohtalaisella tasolla, mutta toteutus tahtoo kaatua pienelle ryhmälle tai jopa yhdelle ihmiselle.

Yrityksiä pitäisi kannustaa aktiivisesti tukemalla kasvutalkoisiin, mutta tarvitaanko myös kovempaa painetta tavalla tai toisella? Yrityksillä on kiusausta siirtää valtiolta esim. verohelpotuksilla saatu liikkumavara osinkoihin työpaikkojen sijasta.

Väittelyssä korostuvat kustannuskilpailukyky ja säästöt. Itse palaan lopulta aina vientiin tarjottavaan tuotepalettiin. Tässä mielessä leikkaukset, jotka kohdistuvat koulutukseen ja innovaatiotukiin tuntuvat erityisen turhauttavilta. Olen ollut iloisesti yllättynyt SAK:n uutta luovista ehdotuksista parhaillaan käytävään kilpailukykykeskusteluun (esim. nollakorotus palkkoihin ja vienti edellä -palkkapolitiikka). Se ei edusta änkyrälinjaa, mistä SAK:ta on syytetty. SAK lienee leiponut esitystensä sisälle myös neuvotteluvaraa. Oli tärkeää, että Sipilä liikahti omista tavoiteasetelmistaan. Joustovaran synnyttämisessä käytettiin väitetysti kätilöitä hyväksi.

Hallituksen oma alkuperäinen esitys on esillä olleista malleista huonoimmasta päästä, koska sillä ei päästä tavoiteltuihin työllisyys- ja kasvutavoitteisin. Kuitenkin perusasetelma on edelleen ennallaan: hallituksen muutettu esitys vs. mahdollinen työmarkkinaosapuolien yhteinen esitys.

Samaan aikaan monet tahot harjoittavat kovaa painostuspolitiikkaa. Mm. Kauppalehti uutisoi uhkailevaan sävyyn, että ”on ….. vain ajan kysymys, milloin EU ottaa Suomen hampaisiinsa velkaantumisen tai rakenteellisen alijäämän vuoksi”. Näitä ”hampaisiin ottoja” on tapahtunut rutiininomaisesti kautta koko EU:n olemassaolon aikana. Niillä on turha pelotella ihmisiä.

Valtiovarainministeriön mukaan julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen kohoaa ensi vuonna 62,6 prosenttiin. Velan taso on suhteellisen matala eurooppalaisittain. Velan kasvuvauhti on ongelmallinen, mutta siinäkin voidaan nähdä positiivisena piirteenä, että julkisen talouden alijäämä suhteessa bkt:hen jää alle kolmen prosentin ensi vuonna. Alijäämän alentaminen on toki jatkossa yksi päätavoitteista.

Suomen talouden tie ylöspäin on hidas ja kivinen, mutta ei se lohduttomuutta lietsovilla puheilla parane. Tarvitaan konkreettisia tekoja ja optimistista asennetta.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Jukka Tarkka: Suomi, Nato ja Venäjän haaste

Jukka Tarkalta on ilmestynyt teos ”Venäjän vieressä” (Otava, 2015), jossa hän perkaa Suomen turvallisuusympäristöä. Tämä on toinen blogikirjoitukseni, joka kumpuaa Tarkan kirjan pohjalta.

Tarkan mukaan Putin tutki virkakautensa aluksi (v. 2000) mahdollisuutta liittyä Natoon. Mieli muuttui nopeasti, kun ”äiti-Venäjän pyhyyteen kiinnittynyt ajatussuunta” vahvistui Venäjällä.

Tarkan ajattelussa tähtiajatuksena on, että Suomen liittoutumattomuus merkitsee Venäjän kannalta positiivista liittoutumattomuutta. Mitä tämä tarkoittaa? Oleellista Tarkan ajattelussa on, että kaikki, mikä voidaan liittoutumattomuudessa kääntää myönteiseksi Venäjän kannalta, on kielteistä Suomen kannalta. Sanoisin, että onpa asenteellista! Tarkka ei tyydy tähän, vaan sanoo Venäjän suhtautumista kaunaisuudeksi, kun Suomi haikailee Nato-yhteistyön syventämistä. Siis pelkkää kaunaa, eikö todellakaan mitään muuta? Tarkka hakee syntyjä syviä jopa toisen maailmansodan kokemuksista (Suomi osoitti taistelukykyä ja tuotti tappioita venäläisille). Tässä syy kaunaan.

Suomi on osa lännen ja idän välisiä suhteita, halusipa se tai ei. Yksi virstanpylväs länsi-itä suhteissa oli Yhdysvaltain ja Saksan Mihail Gorbatsoville vuonna 1990 antama lupaus, ettei Nato laajenisi Saksaa pidemmälle itään. Vuonna 1997 Bill Clinton ilmoitti Jeltsinille Helsingin tapaamisen yhteydessä, että Nato laajenee omien tarpeidensa mukaisesti ja mitätöi vuonna 1990 annetun - osin hiukan kiistanalaisen - suullisen lupauksen. Jeltsin katsoi olevansa pakotettu hyväksymään Clintonin diktaatin vastahakoisesti. On helppoa nähdä, että USA meni jo tuolloin niin pitkälle, että välittömästi Venäjän vahvistuessa Naton etenemisestä aiheutuu eripuraa ja etupiiritaistelua. USA käytti säälimättä hyväkseen Venäjän tuolloista heikkouden tilaa.

Jeltsin esitti yhden ehdon: Nato ei saa ottaa jäsenikseen entisiä – nyt itsenäisiä - neuvostotasavaltoja. Clinton ei suostunut tähän. Myös USA:ssa heräsi vastarintaa: muun muassa ulkopolitiikan Grand Old Man, yli 90-vuotias George F. Kennan piti Naton itälaajentumaa jättivirheenä. Naton laajeneminen alkoi muutaman kuukauden kuluessa Helsingin tapaamisesta.

Edellä mainitussa presidenttien tapaamisessa Helsingissä sovittiin tietyistä yhteistyörakenteista ja aluksi niiden toteuttamisessa edettiinkin. Pian molemminpuolinen epäluulo heräsikin. Venäjällä oli tarve käydä suurvaltatason neuvotteluja sen uuden nousevan suurvaltastatuksen merkeissä, mutta USA tarjosi agendalle vain yksityiskohtien käsittelyä. Venäjä tunsi itsensä nöyryytetyksi ja turhautui.

Isona asiana USA lupasi kuitenkin olla sijoittamatta ydinaseita ja tukikohtia uusien Nato-jäsenvaltioiden alueelle. Tämä oli kieltämättä avokas, ellei suorastaan elintärkeä lupaus suurvaltakonfliktin välttämiseksi.

Tarkka maalaa pian pirun seinälle. Hän loihtii Naton ja Venäjän yhteistyöstä varsinaisen peikon: Suomea uhkaa vaihtorahaksi joutuminen. Tapansa mukaan Tarkka kehittelee mielessään kaikki mahdolliset kauheudet ilman, että hän pystyy millään tavoin perustelemaan niiden toteutumismahdollisuuksia. Niinpä hän vie Naton ja Venäjän kaupat Suomea koskien niin pitkälle, että ”paljoa ei jäisi puuttumaan vuoden 1939 Molotov-Ribbentrop -sopimuksen luomasta asetelmasta”. Sitten hän huomaa itsekin menneensä liian pitkälle ja vetää takaisin hirveyksiään.

Tarkka lainaa Suomen ulkopolitiikan tutkijoiden hahmotelmia Venäjän aikeista vuodelta 2008 ja ne onkin perustetavissa: Venäjä pyrkii ensisijaisesti saamaan kunnioitusta ja kansainvälisen yhteisön hyväksyntää ja valvomaan Venäjän ulkopuolella olevien oman maan kansaisten etuja. Tutkijat arvioivat jännitteiden lievenevän, jos Venäjä vahvistuisi ja sen suurvalta-asema tunnustettaisiin. Uhkatekijät taas voimistuisivat, jos Venäjä pysyisi suhteellisen heikkona. Nämä ovat kaikki kennanilaisia totuuksia, jotka allekirjoitan.

Erityisen katkera Tarkka tuntuu olevan siitä suhtautumistavasta, jota Suomi osoitti Baltian maita kohtaan, kun ne liittyivät Natoon. Suomi vain ilmoitti Baltian maiden Nato-jäsenyyden lisäävän alueen vakautta, vaikka tosiasiassa - Tarkan mielestä - Suomen olisi pitänyt hypätä Nato-kyytiin yhdessä balttien kanssa. Nyt Tarkan mukaan Suomi suorastaan tarjoutui Venäjän etupiiriin.

Sitten Tarkka pääsee vauhtiin ja maalaa ison pirun seinälle: konfliktin syttyessä ”Suomi on todellisessa painajaistilanteessa”. Tämä johtuu siitä, että kumpikaan osapuoli ”ei tiedä”, mitä liittoumaton Suomi tekee ”pahan paikan tullen”: ”se, joka ei näytä lippua on vapaata riistaa!” Mitä tästä seuraisi? Tarkan mielikuvissa (tai mielikuvituksessa) Suomi joutuisi kahden rintaman sotaan Naton ja Venäjän väliin! En tiennytkään, että Suomelle avautuu mahdollisuus konfliktin tullen pitää hallussaan kolmannen maailmansodan avaimia? Huikea näkymä. Nyt kiireesti liittoutumaan!

Otetaan vähän rauhallisemmin. Lähtökohdan pitäisi olla, että Venäjällä tulisi olla jokin syy hyökätä Suomen kimppuun. Olen käsittänyt, että jos suurvallat eivät kuitenkaan lähtisi tekemään ”Ribbentrop-sopimusta” Suomen pään yli (Tarkka itse kompromettoi tämän mahdollisuuden), niin Venäjällä on hyvin vähän kelvollista syitä hyökätä Suomen kimppuun. Miksi? Koska Suomi on ollut tähän saakka niitä harvoja kolkkia Venäjän rajalla, jossa Venäjä on voinut luottaa, ettei sen kimppuun hyökätä. Suomen ja Ruotsin muodostama liittoutumaton vyöhyke on tässä ratkaisevan tärkeä elementti. Myös Ruotsissa esimerkiksi keskustapuolue on sitonut oman Nato-kantansa Suomen kantaan. Se ei siis ole varauksettoman myönteinen, vaikka meillä pyritään antamaan tällainen kuva. Jos taas syttyy kolmas maailmansota, niin mitä sillä on väliä, missä raossa Suomi on?

Tarkan sfääreissä on hyvin voimakkaana suursota-aspekti. Hän rakentaa pelotteluskenaarionsa juuri tämän vaihtoehdon varaan: Suomen tulee pelastua Natoon, vaikkei kiveä jäisi kiven päälle!

Välineenä tässä pelottelukampanjassa hän käyttää suomettumista. Tämä käsite voidaan tunkea melkein mihin väliin tahansa. Mielenkiintoista tässä on, että suomettumisen leima isketään jokaisen sanaan ja lauseeseen, jolla Suomi pyrkii perustelemaan suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella pysymistä.

Ulkopuolella pysyminen on heikkoutta, dullesilaista moraalittomuutta! Tämä johtaa ajatteluun, jossa media ja eliitti eivät ole ymmärtäneet loitontaa Suomen kansaa liittoutumattomuuden ihanteesta, siis ”suomettumisesta”! Miten paheellista elämää olemmekaan viettäneet kymmeniä vuosia!

tiistai 13. lokakuuta 2015

Jukka Tarkka: Venäjän vierestä lännen syliin

Jukka Tarkka on kirjoittanut Suomen turvallisuusympäristöstä kirjan nimeltä ”Venäjän vieressä” (Otava, 2015). Kirja on Nato-intoilun tähänastinen ennätys, mitä tulee liittoutumisintensiiviseen otteeseen.

Toki kirjassa on kokeneen historioitsijan oivalluksia asian ympäriltä, jopa niin, että analyysitasolla hän on varmaan historiantutkijoidemme kärkeä, mutta valitettavasti Tarkka heikentää kirjan arvoa täysin yksipuolisella Nato-manipuloinnilla. Kirja on yhden asian liike. Teoksensa lopussa hän kuitenkin harmistuneena tulppaa itse Nato-haaveensa!

Tarkastelen Tarkan paksua kirjaa vain joidenkin näkökulmien kautta oheisessa tekstissä. Palaan aiheeseen kirjasta esiin nousevien uusien teemojen näkövinkkelistä tulevissa kirjoituksissa.

Jos yrittäisi löytää avainkohdan kirjasta, niin se tulee vastaan sivulla 314. Tarkka toteaa, että ”Venäjä alkoi käyttää voimaa dramaattisesti uudella tavalla 1990-luvulla, ja varsinkin Halosen presidenttikauden alusta alkaen.” Sitten hän toteaa, että Suomen turvallisuuspoliittinen johto tiesi muutoksesta enemmän kuin halusi kertoa ymmärtämättömille Suomen kansalaisille. Kuitenkin Tarkka esittää varmuuden vuoksi retorisen kysymyksen: ”Vai eikö se (johto) ymmärtänyt menossa olleen muutoksen merkitystä?” Sitten hän tulee keksimäänsä villakoiran ytimeen: ”Paasikivi ja Kekkonen olivat toista maata”. Tarkka antaa ymmärtää, että samalla tavalla kuin Paasikivi ja Kekkonen paukuttivat kovapäisten suomalaisten kalloon realismia Neuvostoliitto-vetoisista suhteista, niin samalla tavalla nyt ulkopoliittisen johdon pitäisi takoa järkeä kansalaisten päähän Naton ehdottomuudesta. Viimeisten 20 vuoden aikainen ulkopoliittinen johto ei Tarkan mielestä ole ”uskaltanut johtaa”. Tässähän tämä: Nato-johtopäätökset olisi pitänyt vetää jo kauan sitten.

Tällä ”toista oli ennen” -silmänkääntötempulla – eräänlaisella Neuvostoliitto-suhteiden kanssa symmetrisellä kuviolla - hän hakee Nato-politiikkansa tueksi kaksi presidenttiä! Johtopäätös on selvä: hiukan kärjistäen Kekkonen ja Paasikivi olisivat oikeasti olleet Nato-miehiä, jos heidät siirrettäisiin tähän päivään!

Kuvitelma, että Paasikivi olisi tarkoin tiennyt kansan käännytystien reitit, on satuilua. Hän kätki todellisuuden. Paasikiven päiväkirjat ilmestyessään 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen hätkähdyttivät ja kertoivat miehestä, joka piilotti julkisuudelta todelliset, usein hyvin negatiiviset, tunteensa itänaapurista. Presidentti ei voinut olla varma tekemiensä ratkaisujen oikeellisuudesta, vaan hapuili etsiessään oikeaa tietä. Elimme silloin ja elämme nyt epävarmassa maailmassa. Tarkka ei näytä haluavan asemoida Suomea Venäjän viereen, vaikka se on hänen kirjansa nimessä. Naapuruus on muutakin kuin pelkoa ja ahdistusta naapurin aikeista. On se pahimmillaan sitäkin, mutta se on myös mahdollisuuksien avaaja, niin kuin olemme kokeneet.

Kertoessaan Juri Derjabinin ja Viktor Vladimirovin – ”kahden ytimeltään stalinistin” - vaikutuksesta hyväuskoisiin suomalaisiin, hän yksioikoisesti sanoo herrojen silkkihansikkaiden sisällä olleen ”teräsnyrkin”. Kyllä, sitäkin, mutta yritän olla vielä ovelampi: mielestäni Vladimirovilla oli tiedustelijan taitojensa ansioista terve järki mukana ”Suomi-ystävyydessään”. Ei voinut oikein kuvitella, että hän aidosti olisi ollut mukana suurlähettiläiden Beljakovin ja Stepanovin juonissa. Hän tunsi, että Suomi ei ollut vallankumouksellisessa tilassa. Hän oli tärkeä mies Neuvostoliitolle antaessaan suomalaisille kuvan ”hienostuneesta” neuvostoagentista, mutta hän oli tärkeä mies Suomelle, koska osasi vetää Neuvostoliiton vaikuttamismahdollisuuksien rajat. NKP:n miehiltä nämä pidäkkeet puuttuivat. Suomi oli tärkeämpi ambivalenttina ystävänä kuin - väitetysti - vallankumouskypsänä tai armeijoiden esikuntayhteistyöhön valmiina kansakuntana.

Onko Tarkalla lisää esimerkkejä suomalaisesta hyväuskoisuudesta?

Tarkka ottaa esimerkiksi ”hempeilijä” Rooseveltin, jolle Josef Stalin oli ”Joe-setä”. Suomalaiset pitivät Neuvostoliiton johtomiehistä yllä omaa Joe-setä -maneeriaan vielä 1990-luvulla, vieläpä 2010-luvulla, väittää Tarkka. Vasta Ukrainan tapahtumat avasivat silmät.

Viittasin äsken blogissani Timo Vihavaisen pohdintaan kirjassa ”Kansakunta rähmällään”, jossa esitettiin vertailu itäeurooppalaisten ja suomalaisten suhtautumisesta Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana. Vertailu meni suurin piirtein niin, että itäeurooppalaiset suhtautuivat neukkuvallan aikana ironisesti venäläisiin, kun taas suomalaiset uskoivat oikeasti suhdepolitiikkaansa.

Kaikkien näiden esimerkkien tarkoituksena on osoittaa, että suomalaiset ovat olleet naiiveja luottaessaan Neuvostoliiton/Venäjän lauhkeuteen ja ystävyysliturgiaan.

Mutta mikä on Tarkan vaihtoehto: avataan viholliskuva täysillä ja mennään samalla Naton teräsmuurin taakse? Niinkö?

Voimme arvostella Venäjän autoritaarista hallintoa ja arvaamattomuutta demokraattisten oikeuksien näkökulmasta, mutta sama ongelma nousee esille, kun ajatellaan Lähi-Idän tapahtumia: liitymmekö läntisten liberaalidemokratian puolustajien joukkoon arvostelemalla diktatorisia hallintoja vai sovitammeko (ja nyt ei puhuta hyväksymisestä) diktaattorien/autoritääristen johtajien toiminnan reaalimaailman tapahtumaksi. Miksi olemme usein pakotettuja tekemään näin? Koska käytäntö on opettanut, että liberaalin demokratian lippua heiluttava voi aiheuttaa mitä suurimman vahingon alueella, jossa liberaalien ystävien määrä saattaa jäädä tosi pieneksi. Valitsenko kunniakkaan, mutta hyödyttömän taistelun vapauden puolesta vai taktikoinko eri vaihtoehtojen välillä?

Hyväksyn syytöksen kyynisyydestä. Sama koskee myös Venäjän tapahtumia. Liitymmekö Naton ”vapauden armadaan” vai tunnustammeko tosiasiat eli vastenmielisiksi kokemamme vapauden rajoitteet Venäjällä?

Seikka, jota Tarkka koko ajan teroittaa on, että ajat ovat muuttuneet kylmän sodan päivistä. Suurin osa poliitikoista ja kansasta elää hänen mielestään vanhaa neukkuaikaa: ei tajuta eroa ideologian läpitunkeman Neuvostoliiton ja keskiajalta ja 1800-luvulta vaikutteet hakevan nyky-Venäjän välillä. Olen näissä kirjoituksissa tuonut esille joskus aivan päinvastaisen väitteen: vuosi 1989 ei ole vedenjakaja uskotellussa laajuudessa. Lopulta ideologisen rajanylityksen (Neuvostoliiton tuhoutumisen) voittaa pitkäkestoinen suurvaltapolitiikan logiikka: eivät Neuvostoliiton toimet lopulta poikenneet 1800-luvun ja 1900-luvun alun suurvaltakilpailusta, tai poikkea nykyisestä valtapolitiikasta. Kyseessä on jatkumo. Ideologisen savuverhon alta paljastuvat ikiaikaiset etupiiriasetelmat, eikä välttämättä muuta.

Tarkka pyrkii haukankatseella erottamaan vanhojen höperöjen ummehtuneet, lämpimiksi koetut neuvostosuhteet nykyisestä täyden eliksiirin länsi-itä vastakkainasettelusta. Olisi pitänyt aikoja sitten valita puolemme John Foster Dullesin malliin: on moraalitonta olla puolueeton, olet joko meidän puolella tai meitä vastaan.

Erityisesti Tarkka haluaa korostaa turvallisuusympäristön uutta tilannetta. Ylikorostaako hän sitä aikaa, jota parhaillaan elämme, kuten me ihmiset helposti teemme? Tietenkin Venäjän käytöksessä on tapahtunut muutos, jos verrataan sitä 10-20 vuoden takaiseen Venäjään, mutta näin lyhyellä aikajänteellä en lähtisi - Tarkan tapaan - ennustamaan lopullisen oloisesti tulevaa kehitystä.

Erkki Tuomioja on Tarkalle punainen vaate. Hän antaa ymmärtää, että Tuomioja yhdessä sosiaalidemokraattisten presidenttien kanssa ei reagoinut tarpeeksi ajoissa Nato-ikkunan avoinna oloon 1990-luvulla. Nyt Ukrainan konfliktin ollessa päällä ”ei voida enää” liittyä Natoon. Tarkka jopa kääntää asian niin, että ”itse aiheutettu” liittoutumattomuus (siis se, että ei menty ajoissa Natoon 1990-luvulla) merkitsee paluuta YYA-Suomen aikaan: jos et ymmärtänyt liittoutua lännen kanssa, olet idän etupiirissä! "Menetetyn mahdollisuuden" johdosta miehestä huokuu valtava pettymys kirjan viimeisillä sivuilla.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Erkki Liikanen – sateentekijä Mikkelistä (osa 2)

Ongelmat Suomen taloudessa lisääntyivät hallitsemattomiksi: Neuvostoliiton kaupan vaikeudet, vaihtotaseen vaje, työmarkkinakierroksen ongelmat, kaikki rahamarkkinoiden vapauttamisesta johtuvat hirveydet, vahvan/vakaan markan problematiikka ja lukemattomat muut vaikeudet kaatuivat päälle ”Tapahtui yhtaikaa liian paljon ja liian nopeasti”, kuten Leinonen summaa. Kovimmalla hetkellä Liikasen hermot dramaattisesti pettivät vuoden 1988 budjettiriihen yhteydessä. Liikanen oli keskittänyt liian paljon asioita itselleen ja sortui työkuorman ja paineiden alla, joskin tokeni nopeasti. Siirtyminen ulkomaille kiteytyi noina päivinä ja presidenttikin suostui. Liikanen lupasi jatkaa hallituksessa vuoden 1990 kesään saakka. Lehdet vaikenivat valtiovarainministerin romahduksesta tuon ajan tavan mukaan. Muistan itse heränneeni todellisuuteen kalvava epäily mielessä, kun Matti Ali-Melkkilä, Skopin pääjohtaja, teki itsemurhan joulukuussa 1989. Jotain oli pahasti pielessä, vaikka julkisuuteen päin vakuutettiin kaiken olevan kunnossa.

Tauti oli päällä ja sen nimi oli velkadeflaatio: omistusten arvot putosivat niitä varten otettujen lainojen alapuolelle. Kukaan ei muistanut 1930-luvun opetuksia ja Irving Fisherin lanseeraamaa käsitettä. Leinonen tarjoaa selviytymismalliksi yksioikoisesti Thatcherin mallia, joka tuskin olisi ratkaissut Suomen monisyisiä ongelmia.

Presidentti Koivisto nimesi Liikasen Brysselin suurlähettilääksi keväällä 1990 eli hän toimi Suomen edustajana Euroopan unionissa. Liikanen ilmiselvästi nautti suurlähettilään roolista, kun pesti alkoi saman vuoden syyskuussa. Alkoivat ranskan kielen opinnot.... Pian Liikasella oli entinen vauhti päällä: jazz-aamiaisia, lukemattomia vierailijoita, niukkaa tarjoilua….. Uusi suurlähettiläs jatkoi kontrolloivaa linjaansa ja vaati kutsutuilta ennen vierailua kunnollista perehtymistä käsiteltäviin asioihin.

Samoihin aikoihin kotimaassa Suomi luopui virallisesti vahvan markan politiikasta ja devalvoi valuuttansa. Se oli vastoin Liikasen linjaa. Vähän ajan päästä - lyhytaikaisen kelluttamisen jälkeen - valuutta sidottiin taas kovaan pohjaan, euroon…. liian kovaan…. Liikasen ura eteni yläviistoon koko EU-Suomen ajan. Hän toimi kaksi kertaa komissaarina vuosina 1999-2004 (1. yritystoiminta ja tietoyhteiskunta, ja 2. budjetti, henkilöstö ja hallinto), ja sen jälkeen Suomen pankin pääjohtajana vuodesta 2004 eteenpäin. Kaikkiin tehtäviinsä hän jätti vähintään puumerkin, mutta useimmissa mylläsi organisaation uusiksi ja loi pitkäaikaiskäytäntöjä myös yhdessäoloon ja verkostoitumiseen.

Epäsuomalaiseen tapaan hän oli sosiaalisessa kanssakäymisessä parhaiden eurooppalaisten kumppaniensa veroinen tai parempi. Äärimmäinen energisyys asetti myös kollegat kovaan paikkaan, eikä ollut ensimmäinen tai toinen kerta, kun avustajat vaihtuivat Liikasen ympäriltä.

Liikasen henkilökemiat toimivat paljolti on/off -periaatteella. Jos omasi suurin piirtein samankaltaisen luonteenlaadun kuin Liikasella oli, pärjäsi, mutta monelle hitaammalle kärsimätön Liikanen saattoi olla hankalakin esimies.

Liikanen on esimerkki siitä, kuinka tehtävät hoidetaan käytännössä opiskelemalla, vaikka tietopohja saattoi alussa olla vähäinenkin. Tästä esimerkkinä voisi mainita seuraavan sukupolven verkkotekniikkaan perehtymisen, vaikka vähää aikaisemmin hän ei tiennyt, mitä on varmuuskopiointi….. Samalla intensiivisyydellä hän perehtyi lääketeollisuuteen, päästökauppoihin ja kemikaalidirektiiviin.

Komissaarin tehtävistä vapauduttuaan hänellä näytti olevan valinnan varaa erilaisista johtotehtävistä: Sitra, Yle, EK (!)….. Liikanen päätyi kuitenkin onnekkaastikin ihannevirkaan, Suomen pankin pääjohtajaksi, jossa tehtävässä hän ylienergisenä pöllytti löysäilyyn tottuneet alaisensa ja pisti koko organisaation uusiksi. Liikanen rakensi mieleisensä pankin. Toiset pitivät tästä, toiset eivät.

Mieleeni jää kuva, että Liikanen hallitsi tilanteen kuin tilanteen saadessaan käsiinsä hahmotettavissa olevan organisaation – vaikka kuinka suuren – mutta joutui vaikeuksiin, kun yritti 1980-luvun lopun epämääräisessä talouspoliittisessa kaaoksessa selvitä kuivin jaloin. Tilanne oli mahdoton, koska kontrollifriikki Liikanen ei saanut otetta poikkeuksellisen sekavasta poliittisesta kuviosta.

Pankin pääjohtajana hän on kahlannut läpi villin viidakon finanssikriiseineen. Vuonna 2005 Liikanen sai Jackson Holen seminaarissa varoituksen tulevasta, kun Raghuram Rajan (nykyinen Intian valtionpankin pääjohtaja) hätkähdytti arvioillaan kuuntelijoita. Liikanen otti vakavasti Rajanin huomiot finanssikatastrofin todennäköisyydestä päinvastoin kuin muu kokousväki, joka buuasi Rajanille. Oltiin vuoden päässä kuplan puhkeamisesta…… Kun Liikanen kertoi hiukan myöhemmin, että hänen suosikkikirjansa oli Rajanin ”Fault Lines”, hankin sen välittömästi itselleni. Olen velkaa näissä blogikirjoituksissani Rajanille.

Liikasen maine pätevänä, aikaansaavana miehenä on kasvanut vuosien varrella. Hän oli vakava ehdokas EKP:n neuvoston puheenjohtajaksi vuonna 2011. Valituksi tullut Mario Draghi käyttää kirjan mukaan Liikasta melkeinpä oikeana kätenään. Liikanen on ollut nimettynä - pankin neuvoston jäsenyyden ohella - merkittäviin tehtäviin EKP:ssä. Hänellä on luottoa melkein mihin tehtävään tahansa.

Yksityisellä tasolla Liikanen on säilyttänyt solidaarisuuden hädänalaisia kohtaan osallistumalla esimerkiksi hyväntekeväisyyteen, mutta yhteiskunnan tasolla Liikanen on vahva hallituksen leikkauspolitiikan taustahahmo.

Liikasta voi kadehtia tai ihailla, hänelle voi ilkeillä epäonnistumisista tai ihmetellä hänen energisyyttään, häntä voi pitää verkostoitumisihmeenä tai pohdiskelijana. Hän on savolainen piällysmies, jolla näyttää olevan teflon-kuori, mutta jotkin rajat hänelläkin on: on vain hiuksen hieno viiva, joka erottaa sateentekijän ylikuorman alle sortuvasta ihmisestä.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Erkki Liikanen - sateentekijä Mikkelistä (osa 1)

Hannu Leinonen on kirjoittanut Erkki Liikasen ”kevytelämäkerran”, ”Erkki Liikanen - euron herttua” (WSOY, 2015). Leinonen ei saanut apuja Liikaselta, tämä kun aikoo kirjoittaa omat ilmeisen paksut muistelmat joskus tulevaisuudessa. Kirja on entisen ammattitoimittajan sujuvasanaisesti kirjoittama kohdettaan kunnioittava työ, jossa Liikasen omin laatu tulee hyvin esille. Toki taustalta pilkottaa kirjoittajan oikeistolainen talousnäkemys.

Tavan mukaan jätän oman jälkeni elämäkertakuvaukseen, joten kyse ei ole pelkästään kirja-arviosta.

Tärkeintä minusta kuitenkin on, että kirjasta saa monipuolisen kuvan tästä politiikan ihmelapsesta. En ole aiemmin perehtynyt kovin tarkkaan Liikasen lapsuus- ja nuoruusvuosiin, mutta nyt, kun arvioin häntä aikuisuran näkökulmasta, niin hänen menneisyytensä tuntuu jotenkin odotetulta. Hän oli varhaiskypsä lahjakkuus.

Mikään helppo oppilas pikku-Liikanen ei ollut koulussa. Hän pisti hanttiin, jos katsoi opettajan olevan väärässä. Näin kävi ilmeisen usein, sillä Liikanen omaksui isänsä peruja vasemmistolaisen elämänkatsomuksen, eikä peittänyt kynttilää vakan alle. Yhdeksän keskiarvo ja viisi laudaturia yo-kisoista ovat tuon ajan - nykyistä paljon tiukemmassa - arviointikäytännössä merkkejä siitä, että koulu sujui muun toiminnan ohessa varsin hyvin.

Oma kouluaikani osui suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Liikasen. Teiniliitto oli silloin kova juttu. Kouluolojen kohentaminen ja kouludemokratia nousivat vahvasti esille vuodesta 1966 lähtien ja agenda aktivoi perustavaa laatua olevalla tavalla myös Liikasta. Liitto vasemmistolaistui rajusti. Muistan itse, kuinka eräs kotipaikkakuntani taiteilija esitteli töitään kirjastossa ja osoitti erikseen erään työn, joka näytti vähemmän taidetta tuntevasta punaisensotkuiselta töherrykseltä. Taiteilija ilmoitti, että työlle oli annettu nimi ”Savitaipaleen kesälukio”.

Alusta lähtien Liikanen esiintyi pikkuvanhana, ikään kuin lapsipoliitikkona. Äärimmäisen seurallinen Liikanen verkostoitui nopeasti itseään vanhempien nuorisopoliitikkojen kanssa. Junttaaminen oli Liikasen erityislahjakkuus. Hän vei luokan mennessään: hiljaisia mielenosoituksia, vihellyskonsertteja aamunavauksissa….. Kiusallista opettajien kannalta oli, että häiriköijä samaan aikaan menestyi opinnoissaan.

Koulu ei riittänyt pikku-Erkille, vaan lukion toisen luokan keväällä (kai se oli silloin seitsemäs luokka) hän lähti Yhdysvaltoihin stipendiaattina saaden kosketuksen Yhdysvaltain rotulevottomuuksiin. Mieleeni tulee Olof Palmen samantyyppinen kokemus nuoruusvuosilta hänen matkustaessaan ympäri Yhdysvaltoja – köyhyyden ja rikkauden paradoksi löi silmille. Molempien osalta matkat olivat silmiä avaavia ja vaikuttivat myöhempään poliittiseen näkemykseen.

Liikasen yksi tempaus oli taksvärkkikeräys Mosambik-instituutin hyväksi. Tarkoitus oli rakentaa kirjapaino keräysrahoilla. Monien vaiheiden jälkeen, kun sankariopiskeijamme oli vieraillut – ei kerran vaan useasti - kohdemaassa hanke saatettiin päätökseen. Pitihän varmistaa, etteivät rahat valu korruptioon. Leinosen kirjan mukaan kirjapaino on vieläkin käytössä!

Liikasen opiskelut jatkuivat Helsingin yliopistossa kansantaloustiede pääaineena. Leinonen aivan oikein huomauttaa, että noina aikoina ei ollut aikaa tohtoriopinnoille: työelämä imaisi nopeasti kyvykkäät ihmiset maistereina. Liikanen siirtyi ripeästi koululais- ja opiskelijapoliitikosta (jonka huippuna Liikanen oli teiniliiton puheenjohtaja) valtakunnan poliitikoksi. Hän pääsi kansanedustajaksi ennätysnuorena, 21 vuotiaana, joka on vieläkin Suomen ennätys. Heti ensimmäisellä kerralla tuli 8 500 ääntä, ja jatkossa äänimäärä ylitti 10 000 rajan reippaasti.

Liikanen oli vasemmistodemari noihin aikoihin ja pani nimensä EEC-vastaiseen kannanottoon luopuen kuitenkin myöhemmin ehdottomuudestaan. Ajan mittaan hän siirtyi puolueessaan keskemmälle. Myös sdp kokonaisuudessaan punertui 1970-luvun puoleenväliin saakka alkaen sitten haalentua.

Keskemmälle siirtyminen oli välttämätöntä, sillä Liikasesta tuli vuonna 1980 Ulf Sundqvistin jälkeen sdp:n puoluesihteeri. Seitsemänkymmentäluku oli demareille vahvaa aikaa ja myös Liikanen oli iskussa. Välillä tuli ylilyöntejä, kun Liikanen puuttui asioihin, jotka ärsyttivät muita, varsinkin vanhempia poliitikkoja. Liikanen ei ollut kuitenkaan aktiivinen osapuoli Sorsan, Koiviston ja Sundqvistin keskinäisissä junailuissa ja ristiriidoissa. Hän keskittyi kentän tuntemuksen lisäämiseen, ja kansanedustajatyöhön, osallistuen vahvasti myös paikallispolitiikkaan.

Liikasen poliittinen aktiivisuus muuttui käytännönläheisemmäksi 1980-luvulla. Puoluesihteerinä hänellä oli mahdollisuus harjoittaa verkostoitumistaitojaan. Yleensäkin puoluesihteereiden merkitys oli tuohon aikaan vaikuttavampi kuin tänään. Jatkoa seurasi: Liikanen oli sdp:n 1980-luvun menestyksissä mukana. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa puolue sai 57 kansanedustajaa Manu-ilmiön seurauksena. Tulosta seurasi Sorsan ennätyspitkä neljän vuoden hallitusrupeama. Kekkosen aika lyhyine hallituskausineen oli lopullisen (?) tuntuisesti ohi.

Liikanen koki monet poliittisen ympäristön muutokset 1980-luvulla, mm. ympäristötietoisuuden nousun (Koijärvi 1979), ja Neuvostoliiton kaupan nopean vähenemisen 1980-luvun alusta lähtien öljyn hinnan halpenemisen seurauksena. Myös tulosopimukset lisukkeineen (verotus, työolot, sosiaalituet) löivät läpi kaikessa laajuudessaan vasta kahdeksankymmentäluvulla. Liikasen oma rooli ei näytä korostuvan edellä esitetyissä tapahtumissa. Hän oli Sorsan uskollinen sotilas.

Dramaattisempi oli rahamarkkinoiden vapautumista seurannut luottoekspansio. Suomen pankin pankkivaltuuston jäsenenä Liikanen oli vaikuttamassa voimakkaasti vakaan markan politiikkaan: devalvaatioista piti päästä irti.

Liikanen osoittautui nopeaksi ja nokkelaksi toimissaan, mutta aina välillä hän ylitti muiden ärsytyskynnyksen kärsimättömällä luonteenlaadullaan: hän ei jaksanut kuunnella. Leinonen nimeää Liikasen ensimmäiseksi (?), joka puhui eduskunnassa ilman papereita! Tätä taitoa hän on jalostanut niin pitkälle, että omien havaintojeni mukaan papereista puhuminen on hänelle vaikeampaa kuin vapaamuotoinen puhe.

Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla lähestyttiin keskustan ja sdp:n valtataistelun huipentumaa. Neuvostoliiton kaupasta tuli näiden suhteiden pelinappula. Aiemmin hyljeksitty kokoomus nousi temppelinharjalle, kun sekä sdp että keskusta halusivat itselleen tukipuolueen. Näissä karkeloissa Liikanen eli täysillä mukana. Sdp:n puolelta tähän draamaan sidottiin vakaa markka, kun taas Paavo Väyrysen keskusta halusi porvarihallituksen devalvaatioineen.

Keskustan ja sdp:n välirikko oli lopulta totaalinen. Vuoden 1987 vaaleista Liikanen ennakoi tappiota puolueelleen ja kehitti viime hetken täkynä lapsilisien kolminkertaistamisen ja samanaikaisen verollepanon. Hanke oli heikosti valmisteltu ja Liikasan uran paha epäonnistuminen. Vaaleissa sdp menetti 100 000 ääntä, mutta vain yhden kansanedustajapaikan. Keskusta kärsi myös tappion, kun taas kokoomus sai melkoisen voiton. Tämä johti sitten kassakaappisopimuskiemuran kautta sinipunahallitukseen, jonka kätilöinä olivat sekä Sorsa että Liikanen. Liikasesta tuli vihdoinkin ministeri, vieläpä valtiovarainministeri.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla luotonanto kiihtyi kuukausi kuukaudelta. Talouden ylikuumenemisen kanssa yhtaikaa Liikanen ryhtyi miettimään uraa ulkomailla. Koivisto ei sitä sallinut. Sdp:n puheenjohtajuudesta hän ei lähtenyt kilpailemaan, kun luopuva Sorsa ei antanut Liikasen pahaksi pettymykseksi yksiselitteistä tukea.

Noiden kiihkeiden vaiheiden kuvaajana Hannu Leinonen on parhaimmillaan. Hän osaa kehitellä draaman kaaren kliimaksiin. Leinosen kuvaus kasinopelin vaiheista 1980-luvun lopulla on ehkä intensiivisin lukemistani.

jatkuu seuraavassa blogikirjoituksessa…..

perjantai 9. lokakuuta 2015

Kuka höynäytti ja ketä?

YlePuheessa tuli eräänä aamuna uusintana keskustelu ”nuorten suomettajien toiminnasta” vuodelta 1992, jossa Ilkka Kanerva, Eero Heinäluoma ja Jaakko Laakso keskustelivat ulkopolitiikasta tilanteessa, jossa YYA-sopimus oli taakse jäänyttä elämää.

Puutun tässä vain yhteen kohtaan keskustelua. Ilmeisesti Timo Vihavaisen ”Kansakunta rähmällään” -kirjan innostamana esitettiin vertailu itäeurooppalaisten ja suomalaisten suhtautumisesta Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana. Vertailu meni suuriin piirtein niin, että itäeurooppalaiset suhtautuivat neukkuvallan aikana ironisesti venäläisiin, kun taas suomalaiset uskoivat suhdepolitiikkaansa.

Tietenkin itäeurooppalaisten asema oli erilainen. Suomi oli itsenäinen demokratia. Toisaalta erilaisesta suhtautumisesta voisi kertoa Puolan ja Suomen vertaaminen keskenään 1800-luvulla. Suomi esiintyi realiteetit huomioon ottavana Venäjän osana, kun taas puolalaiset hakivat irtautumista venäläisten ikeestä. Tapahtumien kulku on varmaankin ollut monimutkaisempi enkä tässä yritäkään etsiä lopullista totuutta. Joka tapauksessa puolalaisten ja suomalaisten ajattelutapaero on ollut melkoinen. Kysymys oli eräänlaisesta höynäyttämiskulttuurista. Itäeurooppalaiset ironisoivat Neuvostoliitto-suhteita eli teeskentelivät (valehtelivat) kohteliaisuuksissaan venäläisille.

Edellä mainitussa keskustelussa suomalaiset - Ilkka Kanerva päällimmäisenä - visusti vakuuttivat olleensa rehellisiä suhteiden ylläpitäjinä. Jaakko Laakso tosin yritti ajaa oikealta ohi toteamalla, että taistolaisten suhtautumisessa venäläisiin oli YYA-kaudellakin ironinen aspekti, joka olisi perustunut siihen, että toveruus oli niin korkealla tasolla, että taistolaisilla oli varaa laskea leikkiä venäläisten kustannuksella vaikkapa itänaapurin dogmatiikasta.

Ilkka Kanerva oli vakuuttunut, että suomalaiset poliitikot olivat aina ”suomalaisia”, siis patriootteja puoluekannasta riippumatta. Vaikea sanoa olisiko hän valmis tänään allekirjoittamaan tuolloin lausumansa.

Olivatko suomalaiset poliitikot siis aidosti tosikkoja omaksuen Venäjä-suhteiden liturgian sellaisenaan ja uskoen vielä siihen? Epäilemättä vilpittömyyden määrä oli korkealla tasolla. Käytännön realiteetit painoivat vaa´assa paljon: raha oli melkoinen konsultti, sillä Suomen ja Neuvostoliiton kaupan korkea taso vaikutti myönteisesti suomalaisten elintasoon.

Nyt varsinkin Baltiassa on suhtauduttu nihkeästi tai kielteisesti suomalaisten pyrkimykselle pitää asiallisia suhteita venäläisiin vaikeassa tilanteessa. Balttien ajatus yksinkertaistettuna on, että suomalaiset mielistelevät venäläisille vanhassa YYA-hengessä, kun taas baltit haluavat tukeutua Natoon täydellisessä epäluottamuksessaan venäläisiin. Historian kokemukset ohjaavat keskinäisiä välejä.

Olemme tilanteessa, jossa ihmiset ovat Suomessa jakautuneet puolesta ja vastaan suhtautumisessa Venäjään. YYA-Suomessa sopimuksen kannatusprosentti oli 90 % kieppeillä. Nyt arvioisin jyrkän kriittisesti venäjän johtoon suhtautuvien määräksi ehkä 20-30 prosenttia kansalaisista. Ylivoimainen enemmistö suhtautuu kuitenkin käytännöllisesti Venäjään, vaikkei hyväksyisikään sen brutaaleja toimenpiteitä.

Balteilla ja itäeurooppalaisilla on enemmän katkeraa tunnetta mukana ja siihen vaikuttavat kokemukset 1940-luvulta 1980-luvun lopulle.

Samalla, kun suomme ymmärrystä itäeurooppalaisten traumoille, meillä on oikeus ja velvollisuus ajatella itsenäisesti ja suhtautua kriittisesti esimerkiksi Baltiassa ilmenevään hysteerisiä piirteitä saaneeseen Venäjä-raivoon.

On hedelmätöntä kilpailla siitä, kenen ennakko- tai jälkiviisaus osuu kohdalleen. Historian kokemukset ohjaavat meitä oikeaan tai väärään suuntaan. Viimeisten 70 vuoden historia on tärkeä kokemuslähde, vaikken uskokaan kirjaimellisesti historian opetukseen. Suomi on huojahdellut Venäjä-nöyristelystä länsi-intoiluun, mutta mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut.

Suuri linja voisi edelleen olla Paasikiven peruslinja vahvistettuna aktiivisella ulkopolitiikalla. Koen asian niin, että jälleen kerran meneillään on taistelu sotilaallisen liittoutumisen houkuttelevuutta vastaan. Mihin meitä houkutellaan? Toisaalta Nato pyrkii saamaan Suomesta eteen työnnetyn sillanpääaseman Venäjää vastaan. Suomelle on - suuren asevelvollisuusarmeijansa takia - varattu laajemman alueellisen puolustuksen tehtävä. Yhdysvalloilla on taipumusta ajatella niin, että Suomi olisi osana patoamispolitiikkaa, joka idässä tulkitaan helposti saartorenkaan tavoitteluksi Venäjän ympärillä. Asema on yksiselitteisesti vaarallinen. Suomen ei pidä alistua CIA:n lännettyneeksi välikappaleeksi.

Venäjä näkisi Suomen ihannetilassa mielellään osana Venäjä-riippuvaista ”liittoutumattomuutta”. Pisimmälle vietynä Suomella olisi tässä roolissa vahva Venäjän luoteisrajan turvaamistehtävä oman armeijansa ja mahdollisesti Suomen ja Venäjän armeijoiden välisen esikuntayhteistyön avulla (vrt. blogikirjoitukseni ”Venäjän Suomen vastaisen rajan problematiikka Andrushkevitshin tapauksen valossa”). Tällainen tila ei vastaa Suomen etua.

Suomen vaihtoehto koostuu geopoliittisen aseman tunnustamisesta, hyvistä naapurisuhteista, taitavasta tietyn toleranssin sisältävästä liittoutumattomuuspolitiikasta, aktiivisesta kriisien selvittämispyrkimyksestä ja länsimaisesta demokratiakäsityksestä.