Elokuun lopulla kolmipäiväisillä suurlähettiläspäivillä Alexander Stubb määritti oikeastaan ensimmäisen kerran presidenttinä Suomen ulkopolitiikan kokonaisuutta. Alexander Stubb oli valinnut diplomaattien ohjenuoraksi muista yhteyksistä tutun ”arvopohjaisen realismin”. Joku taisi sanoa, että se on paras ulkopoliittisen linjan määritelmä, koska se yleisluontoisuudessaan sopii mihin tahansa ulkopoliittiseen linjaan. Sujuvana puhujana Stubb sai koko puheenvuoronsa kuulostamaan ulkopolitiikan jatkumolta.
Koska tasavallan presidentin tärkeimpiin tehtäviin kuuluu
kansainvälisten suhteiden hoito, keskityn oheisessa tekstissä plus kuviossa
siihen. Oheisessa kuviossa pyrin peilaaman stubbilaista ulkopoliittista linjaa oletettuun uuteen
maailmanjärjestykseen (näpäytä suurentaaksesi kuva, ESC palataksesi tekstiin):
Arvot ohjaavat valintoja, mutta ongelmia ei ratkaista vain niiden kesken, jotka ovat samaa mieltä asioiden
suunnasta ja hoidosta. Tapahtui virhe, kun kuviteltiin, että ´vuosikymmeniä
jatkunut suhteellisen seesteinen rauhan aika ja yhteistoimintavaihe vain jatkuisivat
ilman kulmien rypistelyä ja että tehty rauhantyö voitaisiin tuotteistaa globaaliksi
vientituotteeksi, kuten Olli Saarinen asian mainiosti ilmaisi.
Pahimmillaan pakonomainen arvopohjainen realismi on johtanut
punaisten viivojen vetämiseen kartoille: ”tähän pisteeseen on päästy hyvällä tahdolla,
mutta jos tämän viivan ylitätte, niin….”
Joka tapauksessa – menemättä syvemmälle arvopohjaisen
realismin problematiikkaan. Alexander Stubb on omaksut käsitteen osaksi ulkopoliittista linjaamme. Lähtökohta on siis, että länsimaat ratkaisevat
soveliaana pidetyn ulkopolitiikan linjauksen,
mutta on moneen kertaan osoitettu, että saman mielisten kultapossukerho ei
pysty hallitsemaan kokonaisuutta. Realismi on siksi tunkeutunut arvopohjaisuuden
läpi ja tuonut reaalimaailman tosiasiat kansainvälisen politiikan välineeksi,
kuten on tapahtunut monta kertaa aiemminkin historiassa.
Toimeen on tultava myös niiden kanssa, jotka eivät jaa yhteisiä
(so. länsimaisia ) arvojamme. Tämä yhdistelmä (liberaali demokratia -
autoritarismi) on erittäin haastava ja jännitteinen asetelma, jonka Stubbkin myöntää,
mutta sopinee kanssakäymisen
työstettäväksi pohjaksi.
Jostakin syystä Stubb soveltaa arvopohjaista realismia
varsin kategorisesti sanoessaan suurlähettiläspäivillä, että ”paluuta vanhaan
Venäjä-suhteeseen ei enää ole”. Vannomatta paras. Lähes olemattomiin
hajonneiden ystävyyssuhteiden ohuista langoista on joskus löydettävissä langanpää,
josta käsin kerimällä voidaan vapautua nykyisten ”suhteiden” pakkopaidasta. Ja
tämä ei merkitse mitään pakkosuomettumisen uutta läpimurtoa.
Stubbin näkemys, että Suomen ulkopoliittista linjaa ei määritetä
enää pelkästään Venäjän kautta on sekin liioittelua: kyllä Suomella oli suomettumisen
vuosinakin useimmiten ollut oma näkemys, jota on puolustettu suorasti tai epäsuorasti.
Minua on myös harmittanut käsitteen ”harmaa vyöhyke” käyttö,
jota on pidetty synonyymina ”puolueettomuudelle”, joka ohjasi Suomen ulkopolitiikkaa
vuosikymmeniä jopa ihan kohtalaisella menestyksellä ilman, että linjalla tarvitsi
ymmärtää John Foster Dullesin omaksumaa käsitystä ”moraalittomuudesta”. Niin
helposti unohdamme historian veteen piirretyn viivan oikealla linjalla olemisesta!
Stubb on korvannut Niinistön neljän pilarin vakauspolitiikan
kolmella periaatteella, jotka ovat seuraavat: 1) euroatlanttisuus, 2) Ukraina
ja Venäjä sekä 3) Suomen globaali vaikutusvalta. Toistamatta tässä Niinistön neliportaisuuden
periaatteita totean, että herrat ovat eri linjoilla käyttäen eri sanastoa. Ero
on huomattava. Stubb puhuu itsevarmemmin ja rohkeammin (”euroatlanttisuus” ja ”Suomen globaali vaikutusvalta”), Niinistö
on varovaisempi ja neutraalimpi: Venäjä säilyy vielä Niinistöllä potentiaalisena
mahdollisuutena ja kollektiiviset suhteet ovat yhteistyön primäärina pohjana.
Stubbin pointseissa näkyy Suomen tuore Nato-jäsenyys ja kohonnut itsetunto kansainvälisissä
yhteyksissä.
Stubb rakentaa globaalin vallankäytön kolminapaisuuden varaan:
globaali länsi, globaali itä ja globaali
etelä. Näistä hän nostaa etelän – ei niin yllättäen - vaikutusvaltaisimmaksi pitkällä
aikajänteellä. Vähän kuin Trumpia ja Putinia peesaten hän nostaa kahdenkeskisten
suhteiden hoitamiset kollektiivista ylemmälle tasolle.
Omanarvontunnon kohoaminen näkyy siinä, että Stubb on luopunut
koivistolaisesta selviytymisen filosofiasta (”Suomen idea on selvitä hengissä”)
olemassa olemisen kuvaajana ja korvannut sen Suomella, joka on aktiivinen toimija,
ja joka etsii uusia vaikutuskanavia. Stubbilla tuntuu olevan kova usko lännen
haluun ja pystyvyyteen tukea Suomea. Sanat ovat kuitenkin sanoja ja löytävät
vastineen todellisuudesta vasta kun tosi on kysymyksessä.
Sitä paitsi, olihan Kekkosellakin ”aktiivinen
ulkopolitiikka” ohjenuoranaan kylmän sodan maailmassa. Erilaisia
soveltamisalustoja löytyy!
Mitä tulee Natoon, niin selkeämpää Naton puolustajaa Suomesta
tuskin löytyy kuin mitä Stubb on. Ei ole liioiteltua sanoa, että Stubb laskee
koko poliittisen uransa lännen ja Naton varaan. Joskus Stubbin ”lapsenusko”
lännen ja Yhdysvaltain ylivoimaisuuteen herättää ihmetystä. Stubb on hakeutunut
USA-myönteisten kansainvälisten poliitikkojen seuraan, ja tiheästi hän on pitänyt
yhteyttä itse Yhdysvaltain poliitikkoihinkin.
Stubb pyrkii myös muiden poliitikkojen kanssa mitätöimään Donald Trumpin
helppoheikkimäisyyden. Asia paketoidaan
muotoon: Suomi pärjää tulipa presidentiksi valituksi kuka tahansa. Mutta
pienemmässä seurassa, esimerkiksi diplomaattipiireissä, monia huolestuttaa Yhdysvaltain
presidentinvaalit monellakin tapaa.
Stubbiin on voitu lyödä leima cold war warriorina halusipa hän sitä tai ei. Niinpä Hesari
pääkirjoitti 26.8 2024, siis ennen suurlähettilästapaamista, että Stubbilta
”odotetaan suoraa puhetta Venäjästä”. Tässä Stubb piti varansa eikä lähtenyt
yllyttelyyn mukaan.
Historiattomuus tulee joskus väkisinkin esiin, kun Stubb tuo
esille ”militaristisia” ajatuksiaan. Ei kysymys ole niinkään epäuskottavuudesta
kuin intoilun naiiviudesta. Mistäpä me tiedämme, miten asiat etenevät epätoivottavan, mutta mahdollisen
konfliktin syttyessä. ”Voittajavaltion” maan tasalle pommitettujen kerrostalojen
määrää ei ehkä osata suhteuttaa voiton hintaan. Sotaintoilijat antavat usein
itsestään kuvan ikään kuin koulupoikina, jotka ovat lukeneet huonosti
historianläksynsä.
Toki poliittisessa johdossa on huomioitu Venäjän kiivaana
jatkuva raaka-ainekauppa ja täystyöllisyyttä muistuttava tilanne. Se merkitsee,
että sodan päätymisestä ei ole välitöntä vaaraa!
:::::::::::::::::::::::::::::
Nyt on saatu Stubbilta ensimmäinen ulkopoliittinen linjaus.
Jäämme odottamaan, miten se kohtaa reaalimaailman tyrskyt.