Suomi uudessa maailmanjärjestyksessä Alexander Stubbin tulkitsemana

 

Elokuun lopulla kolmipäiväisillä suurlähettiläspäivillä Alexander Stubb määritti oikeastaan ensimmäisen kerran presidenttinä Suomen ulkopolitiikan kokonaisuutta. Alexander Stubb oli valinnut diplomaattien ohjenuoraksi muista yhteyksistä tutun ”arvopohjaisen realismin”. Joku taisi sanoa, että se on paras ulkopoliittisen linjan määritelmä, koska se yleisluontoisuudessaan sopii mihin tahansa ulkopoliittiseen linjaan. Sujuvana puhujana Stubb sai koko puheenvuoronsa kuulostamaan ulkopolitiikan jatkumolta.

Koska tasavallan presidentin tärkeimpiin tehtäviin kuuluu kansainvälisten suhteiden hoito, keskityn oheisessa tekstissä plus kuviossa siihen. Oheisessa kuviossa pyrin peilaaman stubbilaista ulkopoliittista  linjaa oletettuun uuteen maailmanjärjestykseen (näpäytä suurentaaksesi kuva, ESC palataksesi tekstiin):

Arvot ohjaavat valintoja, mutta ongelmia ei ratkaista  vain niiden kesken, jotka ovat samaa mieltä asioiden suunnasta ja hoidosta. Tapahtui virhe, kun kuviteltiin, että ´vuosikymmeniä jatkunut suhteellisen seesteinen rauhan aika ja yhteistoimintavaihe vain jatkuisivat ilman kulmien rypistelyä ja että tehty rauhantyö voitaisiin tuotteistaa globaaliksi vientituotteeksi, kuten Olli Saarinen asian mainiosti ilmaisi.

Pahimmillaan pakonomainen arvopohjainen realismi on johtanut punaisten viivojen vetämiseen kartoille: ”tähän pisteeseen on päästy hyvällä tahdolla, mutta jos tämän viivan ylitätte, niin….”

Joka tapauksessa – menemättä syvemmälle arvopohjaisen realismin  problematiikkaan.  Alexander Stubb on omaksut  käsitteen osaksi ulkopoliittista linjaamme.  Lähtökohta on siis, että länsimaat ratkaisevat soveliaana pidetyn ulkopolitiikan  linjauksen, mutta on moneen kertaan osoitettu, että saman mielisten kultapossukerho ei pysty hallitsemaan kokonaisuutta. Realismi on siksi tunkeutunut arvopohjaisuuden läpi ja tuonut reaalimaailman tosiasiat kansainvälisen politiikan välineeksi, kuten on tapahtunut monta kertaa aiemminkin historiassa.

Toimeen on tultava myös niiden kanssa, jotka eivät jaa yhteisiä (so. länsimaisia ) arvojamme. Tämä yhdistelmä (liberaali demokratia - autoritarismi) on erittäin haastava ja jännitteinen asetelma, jonka Stubbkin myöntää, mutta sopinee  kanssakäymisen työstettäväksi pohjaksi.

Jostakin syystä Stubb soveltaa arvopohjaista realismia varsin kategorisesti sanoessaan suurlähettiläspäivillä, että ”paluuta vanhaan Venäjä-suhteeseen ei enää ole”. Vannomatta paras. Lähes olemattomiin hajonneiden ystävyyssuhteiden ohuista langoista on joskus löydettävissä langanpää, josta käsin kerimällä voidaan vapautua nykyisten ”suhteiden” pakkopaidasta. Ja tämä ei merkitse mitään pakkosuomettumisen uutta läpimurtoa.  

Stubbin näkemys, että Suomen ulkopoliittista linjaa ei määritetä enää pelkästään Venäjän kautta on sekin liioittelua: kyllä Suomella oli suomettumisen vuosinakin useimmiten ollut oma näkemys,  jota on puolustettu suorasti tai epäsuorasti.

Minua on myös harmittanut käsitteen ”harmaa vyöhyke” käyttö, jota on pidetty synonyymina ”puolueettomuudelle”, joka ohjasi Suomen ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä jopa ihan kohtalaisella menestyksellä ilman, että linjalla tarvitsi ymmärtää John Foster Dullesin omaksumaa käsitystä ”moraalittomuudesta”. Niin helposti unohdamme historian veteen piirretyn viivan oikealla linjalla olemisesta!

Stubb on korvannut Niinistön neljän pilarin vakauspolitiikan kolmella periaatteella, jotka ovat seuraavat: 1) euroatlanttisuus, 2) Ukraina ja Venäjä sekä 3) Suomen globaali vaikutusvalta.  Toistamatta tässä Niinistön neliportaisuuden periaatteita totean, että herrat ovat eri linjoilla käyttäen eri sanastoa. Ero on huomattava. Stubb puhuu itsevarmemmin ja rohkeammin (”euroatlanttisuus”  ja ”Suomen globaali vaikutusvalta”), Niinistö on varovaisempi ja neutraalimpi: Venäjä säilyy vielä Niinistöllä potentiaalisena mahdollisuutena ja kollektiiviset  suhteet ovat yhteistyön primäärina pohjana. Stubbin pointseissa näkyy Suomen tuore  Nato-jäsenyys ja  kohonnut itsetunto kansainvälisissä yhteyksissä.

Stubb rakentaa globaalin vallankäytön kolminapaisuuden varaan: globaali länsi, globaali  itä ja globaali etelä. Näistä hän nostaa etelän – ei niin yllättäen -  vaikutusvaltaisimmaksi pitkällä aikajänteellä. Vähän kuin Trumpia ja Putinia peesaten hän nostaa kahdenkeskisten suhteiden hoitamiset kollektiivista ylemmälle tasolle.

Omanarvontunnon kohoaminen näkyy siinä, että Stubb on luopunut koivistolaisesta selviytymisen filosofiasta (”Suomen idea on selvitä hengissä”) olemassa olemisen kuvaajana ja korvannut sen Suomella, joka on aktiivinen toimija, ja joka etsii uusia vaikutuskanavia. Stubbilla tuntuu olevan kova usko lännen haluun ja pystyvyyteen tukea Suomea. Sanat ovat kuitenkin sanoja ja löytävät vastineen todellisuudesta vasta kun tosi on kysymyksessä.

Sitä paitsi, olihan Kekkosellakin ”aktiivinen ulkopolitiikka” ohjenuoranaan kylmän sodan maailmassa. Erilaisia soveltamisalustoja löytyy!

Mitä tulee Natoon, niin selkeämpää Naton puolustajaa Suomesta tuskin löytyy kuin mitä Stubb on. Ei ole liioiteltua sanoa, että Stubb laskee koko poliittisen uransa lännen ja Naton varaan. Joskus Stubbin ”lapsenusko” lännen ja Yhdysvaltain ylivoimaisuuteen herättää ihmetystä. Stubb on hakeutunut USA-myönteisten kansainvälisten poliitikkojen seuraan, ja tiheästi hän on pitänyt yhteyttä itse Yhdysvaltain poliitikkoihinkin.  Stubb pyrkii myös muiden poliitikkojen kanssa mitätöimään Donald Trumpin helppoheikkimäisyyden.  Asia paketoidaan muotoon: Suomi pärjää tulipa presidentiksi valituksi kuka tahansa. Mutta pienemmässä seurassa, esimerkiksi diplomaattipiireissä, monia huolestuttaa Yhdysvaltain presidentinvaalit monellakin tapaa.

Stubbiin on voitu lyödä leima cold war warriorina  halusipa hän sitä tai ei. Niinpä Hesari pääkirjoitti 26.8 2024, siis ennen suurlähettilästapaamista, että Stubbilta ”odotetaan suoraa puhetta Venäjästä”. Tässä Stubb piti varansa eikä lähtenyt yllyttelyyn mukaan.

Historiattomuus tulee joskus väkisinkin esiin, kun Stubb tuo esille ”militaristisia” ajatuksiaan. Ei kysymys ole niinkään epäuskottavuudesta kuin intoilun naiiviudesta. Mistäpä me tiedämme, miten  asiat etenevät epätoivottavan, mutta mahdollisen konfliktin syttyessä. ”Voittajavaltion” maan tasalle pommitettujen kerrostalojen määrää ei ehkä osata suhteuttaa voiton hintaan. Sotaintoilijat antavat usein itsestään kuvan ikään kuin koulupoikina, jotka ovat lukeneet huonosti historianläksynsä.

Toki poliittisessa johdossa on huomioitu Venäjän kiivaana jatkuva raaka-ainekauppa ja täystyöllisyyttä muistuttava tilanne. Se merkitsee, että sodan päätymisestä ei ole välitöntä vaaraa!

:::::::::::::::::::::::::::::

Nyt on saatu Stubbilta ensimmäinen ulkopoliittinen linjaus. Jäämme odottamaan, miten se kohtaa reaalimaailman tyrskyt.