Ydinsodan alkuun 10 sekuntia….

 

 Jotkut meistä kypsään ikään tulleista saattavat muistaa Daisy-tyttösen, joka mainosfilmillä (Tony Schwartz Collection) pellonpientareella seisten nyppii päivänkakkarasta terälehden toisensa jälkeen: ”rakastaa… ei rakastaa…”  Samalla hän laskee haparoiden kymmeneen, viitosen, kuutosen ja seiskan mennessä keskenään sekaisin. Kun Daisy (”Daisy Girl”, ”Peace, Little Girl”) pääsee yhdeksään -  kymmenettä terälehteä ei enää ole - katseen samalla kohotessa kaukaisuuteen, alkaa kaiun saatteleman miesäänen aavemainen  luvunlasku päinvastaisessa järjestyksessä: 10... 9... 8... 7… 6... 5… 4… 3… 2… 1… 0  kameran tarkentuessa samalla tytön oikeaan silmään. Kun focus osuu silmään, räjähtää samalla sekunnilla ydinlataus täyttäen koko näkymän räjähdyspilveen mahtavan jylinän saattelemana…. muuttuakseen lopuksi Lyndon B. Johnsonin äänellä lausutuksi ydinsodan varoitukseksi: ”meidän täytyy rakastaa toisiamme, tai muutoin kuolemme…”.  Säe perustuu W.H. Audenin runoon ”September 1, 1939”.

Kuka oli mainoksen ”Daisy”?  Hän oli myöhempi lapsimalli Monique M. Luiz (os. Corzilius) s. 3.5.1961. Hän edustaa kaiken sen loanheiton keskellä, mitä vaalikampanja edusti, puhtautta, viattomuutta ja elämäniloa. Mainoksen voima perustuu ristiriitaan todellisuuden ja Daisyn ilmentävän valoisan tulevaisuudenodotuksen välillä.

Kysymys on Lyndon B. Johnsonin vaalimainoksesta vuodelta 1964, jolla hän halusi dramatisoida hetkeä,  jolloin ydinsota käynnistyy, ja kuvata, mitkä vaikutukset sillä on. Kauhun tasapaino oli yleisesti hyväksytty ilmaus tuon ajan ilmapiiristä. Mainos oli suunnattu vastaehdokas Barry Goldwateria ja hänen kannattajiaan vastaan, joita syytettiin liian kevytmielisestä suhtautumisesta ydinsotaan. Vastaavasti Goldwaterin leiri syytti Johnsonia ydinsodalla uhkailulla ja äänestäjien pelottelulla ja sillä, että annettiin ymmärtää, että Goldwater ei ainoastaan puhuisi retorisesti ydinsodasta vaan aloittaisi sen.

Mainos esitettiin vain kerran (7.9.1964) ja syykin oli ilmeinen. Se oli  tuon ajan ääni- ja kuvavirrassa liian rankka näytettäväksi toistuvasti TV-yleisölle. Se näytettiin myöhään illalla, koska oletettiin,  että pikkulapset ovat nukkumassa…. ja vain heidän äänestyskelpoiset vanhempansa katsovat TV:tä.

Vaalimainoksen esittämisestä on kulunut lähes tarkalleen 60 vuotta. Olen monesti miettinyt, mikä vaikutus tuolla mainoksella olisi tänä päivänä, jos se näytettäisiin nyt, kun niin monet puhuvat suursodan uhasta. Mikä on muuttunut,  ja mikä on ennallaan? Kuka ryhtyy ensimmäisenä hulluksi napinpainajaksi?

Joka tapauksessa mainos herätti ristiriitoja Johnsonin esikunnassa. LBJ itse kannatti mainoksen toistamista normaalimainoksen tapaan.  Toisaalta oltiin sitä mieltä, että mainos täytti kerran, ja vain kerran esitettynä paikkansa parhaalla mahdollisella tavalla. Sitä todistaisi se, että mainos on jäänyt elämään historiaan.

Vaalikampanjan jatkuessa Johnson korosti, että ei ollut sellaista käsitettä kuin ”konventionaalinen  ydinase”. Ydinasetta ei pitänyt tavanomaistaa.

Daisy-vaalimainos alkoi muistuttaa pientä aikasytytyksellä varustettua ydinpommia. Tilanne eteni vaalitaistelun luonteen mukaisesti kiistelyyn siitä, ketä mainoksesta voitaisiin syyttää, sen esittäjää vai sen tulkitsijoita. Republikaani Barry Goldwater käytti joka tauksessa tilaisuutta hyväkseen mollatakseen Johnsonin ”Daisyn”  avulla.

Daisyn varjolla julkaistiin muitakin samaan periaatteeseen perustuvia mainoksia. Sitä on kuvattu käänteentekeväksi TV-mainokseksi, joka  on jättänyt pysyvän jäljen TV-mainonnan historiaan. Sen ideaa on käytetty hyväksi myöhemmissä mainoksissa sekä USA:ssa että muualla maailmassa.

Daisy-mainosta moitittiin sen synnyttämästä ilmapiiristä,  joka ilmensi  goldwaterilaista  impulsiivisuutta. Johnsonin leirissä tulkittiin niin, että mainos kuvaa Goldwaterin halua käynnistää heppoisin perustein  ydinsota. Republikaanien ehdokas pyrittiin leimaamaan sodanlietsojaksi (warmonger). Toisaalta hän antoi sotaisilla puheillaan itse sille katetta.

Daisy-mainoksesta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista ja ristiriitaisimmista TV-mainoksista. Eräs seuraamus oli, että psykiatrit rupesivat tutkimaan, oliko Goldwater sovelias Yhdysvaltain presidentiksi.

On liioiteltua väittää Goldwateria sotahulluksi pelkän ”Daisyn”-propagandan perusteella. Kyllähän  Goldwaterin puheet muutoinkin olivat ydinaseella uhkailuun päin kallellaan. Miksi siis tuhlata ruutia asiaan, joka oli muutoinkin selvä?

Itse presidentinvaalissa Johnson sai maanvyörymävoiton (486 valitsijamiestä)  Goldwaterista  (52 valitsijamiestä).

::::::::::::::::::::::::::::::

Olemme jälleen tänä päivänä amerikkalaisen vaalisirkuksen vaikutuksen kohteina. Ydinaseet ovat tällä kertaa uhkakuvana taustalla. Nyt valtteina ovat etniset solvaukset, edellisten vaalien väitetyt väärinkäytökset, ikärasismi ja vastustajien  edustajien haukkuminen hulluiksi.

Joku voi ihmetellä,  miksi nyt nähdään vuoden1964 tapahtumat näin korostuneina, kun verrataan niitä  Donald Trumpin pyrintöihin, vaalivilppikampanjoihin tai vaihtoehtoisten totuuksien markkinointiin ym. Mikä olisi perustavaa laatua olevalla tavalla muuttunut 60 vuodessa? Ei mikään? Ehkä kaikki keskeinen sai sytykkeen liikuttavasta mutta samalla pelottavasta Daisy-mainoksesta. Konkreettisesti toteutetut mainokset sitten räätälöidään kullekin ”katsojamaailmalle” erikseen eri aikoina.

Sanoisin, että ”Daisy” on edelleen vavahduttava esimerkki TV-mainonnan vaikuttavuudesta. Onko se samalla hyvien tapojen vastainen? Entä onko ”hyvien tapojen vastaisuutta” enää olemassakaan? Sen saa jokainen päättää tykönään.