Urheiludramatiikkaa: suuren mestarin luhistuminen

 

 Pariisin olympiakisat ovat kääntyneet jälkipuoliskolleen ja voidaan tehdä alustavia arvioita kisojen onnistumisesta. Sanoisin, että jos näin jatkuu loppuun saakka, pariisilaiset voivat onnitella itseään onnistumisesta:  kisojen organisointi on onnistunut hienosti. Toki kisojen kustannukset vanhaan tyyliin karkasivat  käsistä.

Ranskalainen draaman taju on päässyt hyvin esille.  Pienistä välähdyksistä ja suuresta historiasta se muodostuu. Oiva ajatus oli viedä kisat historiallisiin ympäristöihin. Kuumailmapallo yhdistettynä soihdun kuljetukseen osoittaa kekseliäisyyttä. Stadionilla voittajat saivat kumauttaa kelloa vanhaan ranskalaiseen tapaan.

Varsinainen pommi oli kuitenkin mielestäni yleisömäärä, Stadionin päivästä toiseen 80 000:een nousseet katsojaluvut + muiden katsomojen täyttymiset  saavat olympialiikkeen tuntumaan uskottavalta. Tuli mieleen Lontoon kisat 2012 hyvine järjestelyineen . Läheskään aina näin ei ole voitu sanoa kisojen päättyessä.

Tulostaso sekin oli korkealla olympiakisojen statuksen velvoittamalla tavalla. Lajimäärän kasvu on ollut valtava. Välillä hirvittää, kuka pystyy lopulta kantamaan kokonaisvastuun paisuneista kisoista. Mukaan on tullut sellaisia lajeja, joita muutama kymmenen vuotta sitten pidettiin lähinnä viihteen piiriin kuuluvina.

Rahapalkkiot ovat kysymys sinänsä. Paroni Pierre de Coubertin kääntäisi kylkeä haudassaan, jos tieto 50 000 euron palkkiosta kultamitalisteille saavuttaisi hänet.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Tärkeintä olivat tietenkin kamppailut paremmuudesta. Ikimuistettavat kaksin- tai kolmintaistelut ovat tietenkin tällaisten kisojen suola täydennettynä muilla mausteilla.

Keskityn tässä mielilajiini yleisurheiluun, jossa kaikkein kovimmat taistelut säväyttivät. Käykööt esimerkkinä seuraavat,  vain muutamat mainitakseni:

Naisten 400 metrin aidat: Sydney McLaughlin-Levrone – Femke Bol.

Miesten 100 metrin juoksu: Noah Lyles –  Kishane Thompson

Miesten 1500 metrin juoksu: Jakob Ingebrigtsen – Josh Kerr  (josta tuli kolmannen korvapuusti).

Itseeni teki unohtumattoman vaikutuksen näistä viimeisin,  Josh Kerrin ja Jakob Ingebrigtsenin kaksinkamppailuna markkinoitu 1500 metrin juoksu, johon kuului myös yllätysmomentti….

Kas näin se mielestäni meni:

”Ingebrigtsen tyrmättiin”, kirkuivat otsakkeet 1500 metrin kilpailun jälkeen. Syynä oli se, että Jakob Ingebrigtsen, norjalaisten suuri, joskin ristiriitainen sankari oli valinnut taktiikakseen Pariisin olympiakisojen 1500 metrin finaalissa mitätöidä muiden suunnitelmat lähtemällä vetämään rajusti -muutaman kymmenen metrin rauhallisen vaiheen jälkeen - kun hän näki, että vauhdinpitäjää ei löydy,  eikä jäniksiä suurkilpailujen luonteen takia ole käytettävissä. Mitä sitten tapahtui, jää urheilun historiaan.

Tietenkin hän oli ottanut tällaisen vaihtoehdon etukäteen huomioon, olihan hän mestaritaktikko, joka oli tottunut johtamaan henkisesti ja fyysisesti juoksuja, joihin osallistui. Hän halusi tyrehdyttää muiden itseään kovemman rytminvaihdoksen eli loppukirin. Jälkikäteen, kun hänelle selvisi, että ensimmäinen kierros meni 54 sekuntiin eli normaalin ”loppukirin” verran,  hän katui ylimitoitettua alkuvauhtiaan. Se söi muiden vauhtia, mutta kaikkein eniten hänen omaansa

Joka tapauksessa katsoja joutui keskelle valtavaa taistelua maailman parhaan mailerin tittelistä 80 000 katsojaan nousseen vellovan yleisömassan vangitsevassa otteessa.

Voi vain arvella, mitä Ingebrigtsenin päässä liikkui. Hänet oli asetettu tilanteeseen,  jossa media rakensi kaksinkamppailua hänen ja Kerrin kesken. Tietäen aiempien kokemusten perustella, että Kerr voisi olla häntä nopeampi loppunopeudessa hän käynnisti riskaabelin, mutta jotenkin järjellisesti  perusteltavissa olevan taktiikan  - oikeammin strategian  -  jossa hän päätti juosta Kerriltä ja muilta jalat alta. Olihan hän maailman paras keskipitkien juoksumatkojen vauhdinpitäjä.

Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kun 90 prosenttia juostavasta matkasta oli takana päin. Ingebrigtsen oli varautunut siihen, että muut seuraisivat häntä kovasta vauhdinpidosta huolimatta. Hänellä oli vielä yksi valtti: hän oli valmis viimeisillä kymmeniillä metreillä puristamaan viimeiset hikipisaratkin voittaakseen, mutta tässä kohtaa paljastui  hänen suhteellinen heikkoutensa: hänellä ei ollut mitään räjähtävää kiriä. Hänen valttinsa oli siinä, että hän oli tottunut viemään puhdin muilta kovalla yhtäjaksoisella vauhdinpidolla,  jota hän terästi puristuksella  kisan lopussa -  kasvot ilmeettöminä säilyttäen .

Jännitysnäytelmä saavutti kliimaksin loppusuoran alussa, jossa Ingebrigtsenin  vilkaisu olkapään yli paljasti, että suurin uhka, Josh Kerr, vaani heti olkapään takana. Mutta siinä ei ollut kaikki: mukana pysyivät myös ”vaaraton” amerikkalainen Cole Hocker, jonka ei pitänyt olla ”siinä” ja hieman taaempana nimekkäämpi amerikkalainen Yared Nuguse.  Ingebrigtsen käynnisti viimeisen irtiottoyrityksensä ja sai kasvatettua eron Kerriin parin metrin suuruiseksi. Kerr löysi jostain vielä voimia ja imi Ingebrigtsenin saavuttaman eron kiinni.

Kerr asettui Ingebrigtsenin selän taakse ihanteelliseen hyökkäysasemaan. Se oli kuitenkin yllätysmies Hocker, joka  käynnisti viimeisten kymmenien metrien taistelun. Kun Ingebrigtsen hetkeksi avasi portin sisäradan sisäreunaan, Hocker taistelutahtoisena hyökkäsi kuin häntä varten jätettyyn rakoseen. Ingebrigtsen ehti kuitenkin viime hetkellä sulkea väylän, mutta samalla  Kerr nousi toiselta puolen Ingebrigtsenin rinnalle. kamppailun tuoksinassa Hocker, joka näytti jo luopuvan taistelusta,  näki mahdollisuutensa, kun  Ingebrigtsen uudelleen avasi väylän ja syöksyi  tähän väliin. Ingebrigtsen oli voimaton puolustamaan asemiaan ja niin Hocker sisä-  ja Kerr ulkopuolelta ohittivat hänet.  Ingebrigtsenin umpikujan täydensi hieman taaempaa eteen kirinyt Nuguse, joka myös  ohitti Ingebrigtsenin syösten hänet ulos palkintopallilta.

:::::::::::::::::::::

Siinä Ingebrigtsen nyt muutama hetki juoksun loppumisen jälkeen käveli ympäriinsä näennäisen ilmeettömänä, mutta pää täynnä mielenkuohuntaa. Ajatuksen risteilivät hänen päässään: mestarijuoksija oli kohdannut parempansa hänen päämatkallaan.

Puolueettomana itseään pitävä tarkkailija joutui tilanteeseen, jossa hän ei tiennyt pitäisikö hänen lohduttaa suurta mestaria vai osallistua uuden mestarin riemukkaaseen juhlintaan.

Paljastui, että sankari ei ollut haavoittumaton – ja se tuo inhimillisen piirteen suuren mestarin puolustustaisteluun. Hän näytti heikoimmillaan ollessaan haavoittuneelta olennolta,  jonka kunniaa oli loukattu. Mutta hän ei ollut, kuten moni pettymyksen kyyneliä nieleskelevä sankari, itsesääliin vaipuva surkimus. Pikemminkin hänen taistelutahtonsa heräsi tulevia haasteita kohdatakseen. Hän  eritteli tapahtumakulun voidakseen ennalta ehkäistä moisen jatkossa.

Ingebrigtsen oli joutunut – ehkä tahtomattaan - tilanteeseen, jossa ylenkatseiseksi tulkitun mestarin ylivoima johti monien kestävyysjuoksun seuraajien  vieroksuntaan. Hän ei selvästikään ollut tyyppiä ”kaikkien kaveri”.  Syntyi tyypillinen asetelma, jossa osa katsojista ensihehkutuksen sammuttua käänsi peukalonsa alaspäin  mestarin ylivertaisuuden takia. Lisäksi liikkeellä oli paljon juoruja Ingebrigtsenin perheen sisäisten jännitteiden vuoksi: maineen ja kunnian kääntöpuolet löivät läpi.

:::::::::::::::::::::::::::

Myös yksilösuoritukset ansaitsevat maininnan. On vaikea kuvitella innoittuneempaa hetkeä kuin Armand Duplantisin ylittäessä ME-korkeuden 625. Onnittelut!

:::::::::::::::::::::::::::

Suomen menestys kisoissa oli heikko. Se odotettu vuoden paras suoritus jäi tekemättä miltei kaikilta. Kävi niin,  että odotus kävi pitkäksi aivan, kuten keihäänheittäjä Helanderin syntymättä jääneen huippuheiton odotuksessa, jonka jokainen halusi nähdä.