Perustuu - osan 1 tavoin -
soveltuvin osin TV-teatterin tallenteeseen vuodelta 1967 Oppenheimerin
kuulustelusta liittovaltion ao. lautakunnan
kuulemistilaisuudessa vuonna 1954.
::::::::::::::::::::::::::::
Amerikkalaiset kehittivät
ensimmäisinä lämpöydinpommin eli vetypommin. Ensimmäinen koeräjäytys tapahtui
vuonna 1952 Tyynellämerellä. Vetypommista käydyssä ristiriitaisessa
keskustelussa Oppenheimer oli jälleen valokeilassa. Hän vastusti julkisesti vetypommin
kehittämistä.
Oppenheimer erotettiin
atomienergiakomission neuvoa-antavan komitean puheenjohtajan paikalta.
Oppenheimer vastusti vetypommin kehittämistä a) moraalisista syistä, b) siksi,
että hän katsoi pommia olevan mahdotonta valmistaa, c) siksi, että tekniset
valmiudet puuttuivat ja d) siksi, ettei
se ollut poliittisesti toivottava (laadittu vuonna 1949).
TV-teatterin näytelmään
valikoituneiden kuulustelujen
tähtihetket osuvat tilaisuuden loppupuolelle, jossa valiokunnan yksi jäsen (Matti Ranin) ja Oppenheimer (Matti
Oravisto) käyvät nopearytmisen dialogin
aiheesta. Esitän sen ohessa omin kommentein varustettuna.
Venäjä oli jo valmistanut
atomipommin ja Oppenheimer vastusti aloitteen ottamista vetypommin
valmistamisessa: ”strategisesti siitä ei ole meille mitään etua”. Kritiikki
kohdistui Oppenheimeriin syystä, että
hän väitetysti viivytti pommin kehittämistyötä. Tunnonvaivat kuitenkin
kaikkosivat, kun vuonna 1951 saatiin loistavia uusia ideoita (Oppenheimer:
”tieteelliset ideat kiehtoivat minua”), jotka sittemmin johtivat nopeasti
pommin kehittämiseen. Näyttää siltä, että Oppenheimerin kanta muovautui kunkin
ajankohdan osalta erikseen. Välillä tekninen kehitys ohjasi mielipidettä,
välillä tunnonvaivat puuttuivat peliin. Oppenheimer ei osallistunut vetypommin
kehittämisen käytännön työhön, hän oli ”vain” neuvonantaja. Vetypommin isäksi
Oppenheimer nimesi kuulusteluissa Edward Tellerin. Myöskään atomipommin isäksi
hän ei kainostellen suostunut. Siihen ei usko kukaan.
Oppenheimerin empiminen ja
tunnontuskat sekä ajoittainen tekniikasta ihastuminen ovat ohjanneet
Oppenheimerin ajattelua, ja kenties siksi ovat ihastuttaneet meitä jälkeen
jääneitä. Älykkään ihmisen epävarmuus on kuin korkeatasoinen ajattelu sinällään
- se kiehtoo. Teller oli paljon suoraviivaisempi tyyppi - ja sanokaamme paljon
kylmempi, kun keskustellaan tunnonvaivoista tai niiden puuttumisesta. Teller
oli - sen aika näytti – oman aikansa ”cold war warrier”.
Kuulusteluissa viitattiin
uskollisuuteen - mutta kenelle,
ydinaseista puhuttaessa? Oppenheimer ei kieltänyt, etteikö Teller olisi - kaiken jälkeen - pyytänyt häntä
vastuullisiin tehtäviin Los Alamosissa. Hän kuitenkin kieltäytyi. Miksi? No,
muuten vain.
Kuulusteluissa Oppenheimerin
todettiin osallistuneen atomipommin pudottamiskohteiden valitsemiseen. Missä
olivat silloin tunnonvaivat? Entä miksi hän jäi pois vetypommin rakentamisen
haasteista? Hän olisi omalla panoksellaan voinut jouduttaa pommin kehittämistä
jopa vuosilla, sen sijaan, että häntä nyt syytettiin superpommin
viivästyttämisestä.
Siis kuka on vastuussa
tapahtuneesta? Oppenheimer: ”Ei ole
fyysikoiden vika, jos tieteelliset ideat muuttuvat pommeiksi”. Oppenheimer
usein toisti lausetta: Teimme, mitä käskettiin. Oli sota.
”Minua kiehtoivat houkuttelevat
uudet ideat”, on ajatus, joka myös toistuu Oppenheimerin sanomana, kun hän
joutui vastaamaan kysymykseen vastuusta tai uskollisuudesta. ”Ideassa” ei ole
kysymys tappamisen toteuttamista, vaan keksimisen riemusta, hän halusi sanoa….
Kysymys kuulusteluissa: ”Olisiko
teillä ollut moraalisia vaikeuksia, jos
olisitte rakentaneet pommin jo vuonna 1942?” Vastaus: ”EI, tunnonvaivat tulivat
paljon myöhemmin”. Kysymys: ”Milloin?” Vastaus: ”Kun minulle selvisi, että
meillä oli tarkoitus todella käyttää pommia”.
Komitean puheenjohtaja esitti vielä
yhden kysymyksen: ”Ettekö usko, tohtori Oppenheimer, että tällaisessa
suhtautumistavassa saattaisi piillä vaikkapa jaettua uskollisuutta?”
Oppenheimer: ”Keiden välillä?, Komitean pj.: ”Jaettua uskollisuutta hallitukselle,
jaettua uskollisuutta ihmiskunnalle”. Oppenheimer viileästi: ”Tiedemiehet
joutuvat tällaiseen uskollisuusristiriitaan, kun hallitukset eivät ota
vastuuta”. Oppenheimer (ärtyneenä) vakuuttaa uskollisuutta hallitukselle
kaikissa vaiheissa. Kuitenkin hän hakee
rivien välissä selvästi laajempaa vastuuta ydinaseista.
Vihaisen sävyinen todistajan
kuuleminen päättyy tähän.
::::::::::::::::::::::::::::::
Oppenheimerin jälkeen kuultavana oli Edward Teller. Hän oli
oma itsensä, itsevarma ja itsetietoinen. Hän tunsi vanhastaan Oppenheimerin ja
kehui tätä hyväksi muiden innostajaksi. Tellerin mukaan jo vuonna 1945 oli valmius
kehittää lämpöydinpommi, jota Oppenheimer omassa todistajanlausunnossaan piti
teknisesti aivan liian aikaisena ajankohtana.
Teller kaatoi koko lastin
Oppenheimerin niskaan vastuuttaen hänet lämpöydinpommiohjelman tarpeettomasta
myöhästyttämisestä. Muutoin pommi olisi ollut valmis jo vuonna 1948, siis ennen
venäläisten atomipommia! Teller omien sanojensa mukaan turhautui (ilmeisesti
Oppenheimerin aiheuttamiin) viivästyksiin ja poistui Los Alamosista heti sodan
jälkeen. Oppenheimer oli niin vaikutusvaltainen tiedemies, ettei hänen tahtoaan
voitu ohittaa. Teller: hän sanoi minulle, että pysykää nyt housuissanne!
Kuulemisen loppusanoissa hän vielä
nolaa Oppenheimerin, joka istui samassa huoneessa, tokaisten, että
Oppenheimerin istuminen sodanjälkeisissä komiteoissa olisi voitu hoitaa, vaikka
hän ja komiteat olisivat istuskelleet koko ajan ongella. Teller arvioi arvoituksellisesti
Oppenheimerin itsensä kannalta lojaaliksi, mutta valtiolle menettelyjensä takia
epälojaaliksi! Sitten hän runttaa lopullisesti Oppenheimerin sanoen, että jos
Oppenheimerille annetaan elintärkeitä salaisuuksia säilytettäväksi, hän (Teller)
ei tuntisi oloaan turvalliseksi. Silti hän antaisi kollegalleen
luotettavuustakuun! Teller arvioi Oppenheimerin kaiken kaikkiaan
monisäikeiseksi ja ristiriitaiseksi luonteeltaan ja siten ailahtelevaksi.
Tellerin asennetta kuvaa jäätävä kyynisyys. Hän naureskelee Oppenheimerille,
joka ”kuvittelee ihmisten tulevan järkiinsä”. Tunnonvaivoja hän ei omalle
kontolleen ota. Miten hän välttää ne? Siten, ettei tee niistä ongelmia
itselleen. Kun Telleriltä kysyttiin, kuka ensimmäisenä keksi ydinvoiman
räjähdetarkoituksen, vastaus tuli kuin pyssyn suusta.”Oppenheimer”.
Fyysikko Hans Bethe toimi yhtenä
avaintodistajana. Edward Telleristä hän sanoo, että Teller on nero ja hänen
henkilökohtainen ystävänsä, mutta niin vaikea ihminen, ettei hän, siis Bethe,
tule hänen kanssaan toimeen. Bethe toimii myös ensikäden todistajana
sanoessaan, etteivät Oppenheimer ja Teller pitäneet toisistaan.
Bethe ja Oppenheimer sen sijaan
tulivat mainiosti toimeen keskenään. Bethe todisti samaa kuin monet muut: vain
Oppenheimerilla oli edellytykset saattaa Los Alamosin projekti onnistuneeseen
lopputulokseen.
Superpommin aikataulusta Bethe oli
samaa mieltä kuin Oppenheimer: vastaavasti Teller oli liian optimistinen.
Että fyysikot olivat lapsekkaasti
ihastuneita omiin keksintöihinsä, tuli todistetuksi, kun kukaan (Bethen mukaan)
ei miettinyt pommin pudottamisen seurauksia etukäteen, vaan heräsi
tunnontuskiin, kun synti oli jo tehty! Bethe: haluttiin ensimmäisenä käyttöön
hirviömäinen tuhoase. Bethen mukaan Oppenheimer esitti kriittisiä kysymyksiä ja
argumentteja ”Superin” käyttöönotosta, mutta pääasiassa molemmat olivat
ymmällä, epäileviä ja horjuvia vetypommiprojektin onnistumisesta.
Ambivalentisti toivottiin, että pommia ei tarvitsisi käyttää tai ainakin niin
yritettiin vakuuttaa itselle.
Bethe torjui myös käsityksen, että
Oppenheimer oli jarruttanut Superin kehittämistä omista syistään. Turvallisuuskysymyksissä Oppenheimeria
syytettiin pikemminkin hallituksen pokkuroinnista kuin välinpitämättömyydestä.
Kaiken kaikkiaan Bethe toivoi
aseriisuntaratkaisua kaikkia piinaavaan haasteeseen. Tämän päivän tiedoilla
tuntuu suuresti epäilyttävältä, että aseriisunta tässä pommin kehittämisen
euforiavaiheessa olisi onnistunut.
Viimeisenä todistajana käytetty
fysiikan professori Isaac Rabi nosti esille tuohon aikaan villinä rehottaneen
vainoharhaisuuden ilmapiirin, joka kohdistui ihmisten motiiveihin. Rabin mukaan
Oppenheimer joutui tähän epäilyjen myllyyn, joka sai Rabin suunniltaan, koska
se kohdistui luotettavimpaan ihmiseen, jonka hän tunsi ”itseni mukaan lukien”.
Lopuksi Rabi lausui terveiset
komitealle: teidän lausuntonne vaikuttaa enemmän tässä asiassa kuin mikään
tuomioistuimen tuomio. Ja niinhän siinä kävi.
Oppenheimer pyrki kansainväliseen
sopimukseen puheissaan koskien ydinaseiden käytön rajoittamista. Hän oli
ensimmäisiä, joka käytti ilmaisua
”kauhun tasapaino” epätoivottavana tilana. Oppenheimeriin kohdistuneiden
moitteiden keskellä kaikki - myös O:n vastustajat - kiittelevät hänen
kiistattomia ansioitaan. Oppenheimeriin kohdistuneiden syytösten pääkohdat
olivat seuraavat:
Oppenheimer tuli elämänsä varrella
– ystäviensä kautta - ”liian” lähelle kommunistiyhteyksiä, jotta ne aikakauden
vainoharhainen ilmapiiri huomioon ottaen olisi voitu sivuuttaa ilman
raskauttavia seurauksia.
Oppenheimer ei ollut yksin
ideologioineen. Hyvin monet fyysikot ajattelivat O:n tavoin. Oltiin
huolestuneita ihmisten toimeentulosta ja tasa-arvosta kapitalistisessa
yhteiskunnassa. Ongelmat kulminoituivat 1930-luvulla.
Oppenheimer oli ideologisista
taustoista johtuen yksi niistä aikalaisista, jolla oli ihanteelliset päämäärät,
ja joka pettyi, kun Stalinin aikainen synkkä historia paljastui.
Oppenheimerin tunnontuskat
kasvoivat atomi- ja vetypommia kehitettäessä ja vaikuttivat monella tavalla
hänen uraansa fyysikkona ja alan johtavana asiantuntijana. O:ta syytettiin
vetypommiohjelman viivästyttämisestä.
Oppenheimer oli yksi ensimmäisistä,
jotka pyrkivät yhteistyöhön aseriisunnassa Neuvostoliiton kanssa.
Etenemismahdollisuuksia ei ollut tuohon aikaan. Päin vastoin epäiltiin Oppenheimerin
vaikuttimia ottaen huomioon Neuvostoliiton nousun toiseksi suurvallaksi
:::::::::::::::::::::::::::
Valiokunnan enemmistön kanta:
Oppenheimer ei saa luotettavuustakuuta (so. Oppenheimer menetti
turvallisuusluokituksensa). Päätöksen perustelut eivät viittaa epälojaaliuteen
valtiota kohtaan vaan syynä olivat tietty häilyvyys päätösvalinnoissa (etenkin
koskien lämpöydinpommin aikatauluja) sekä luottamussuhteet eräisiin
vasemmistolaisiin tahoihin yli uskollisuuden liittovaltiolle.
Oppenheimer sai osakseen paljon
myötätuntoa jo ennen kuin hänet virallisesti vapautettiin häntä koskevista
epälojaaliussyytöksistä. Vuonna 1963 Oppenheimer sai Enrico Fermi -palkinnon
presidentti Lyndon B. Johnsonilta. J. Robert Oppenheimer kuoli vuonna 1967.
Vuonna 2022 Yhdysvaltojen hallitus kumosi virallisesti 68 vuotta aiemmin (1954)
tehdyn päätöksen hänen turvallisuusluokituksensa kumoamisesta. Laiha lohtu
haudan taakse.