J.R. Oppenheimer: koneiston uhri ja tiedemaailman sankari: Osa 2/2

 

 

Perustuu - osan 1 tavoin - soveltuvin osin TV-teatterin tallenteeseen vuodelta 1967 Oppenheimerin kuulustelusta liittovaltion ao. lautakunnan  kuulemistilaisuudessa vuonna 1954.

::::::::::::::::::::::::::::

Amerikkalaiset kehittivät ensimmäisinä lämpöydinpommin eli vetypommin. Ensimmäinen koeräjäytys tapahtui vuonna 1952 Tyynellämerellä. Vetypommista käydyssä ristiriitaisessa keskustelussa Oppenheimer oli jälleen valokeilassa.  Hän vastusti julkisesti vetypommin kehittämistä.

Oppenheimer erotettiin atomienergiakomission neuvoa-antavan komitean puheenjohtajan paikalta. Oppenheimer vastusti vetypommin kehittämistä a) moraalisista syistä, b) siksi, että hän katsoi pommia olevan mahdotonta valmistaa, c) siksi, että tekniset valmiudet puuttuivat ja  d) siksi, ettei se ollut poliittisesti toivottava (laadittu vuonna 1949).

TV-teatterin näytelmään valikoituneiden kuulustelujen  tähtihetket osuvat tilaisuuden loppupuolelle,  jossa valiokunnan yksi jäsen  (Matti Ranin) ja Oppenheimer (Matti Oravisto)  käyvät nopearytmisen dialogin aiheesta. Esitän sen ohessa omin kommentein varustettuna.

Venäjä oli jo valmistanut atomipommin ja Oppenheimer vastusti aloitteen ottamista vetypommin valmistamisessa: ”strategisesti siitä ei ole meille mitään etua”. Kritiikki kohdistui Oppenheimeriin syystä, että  hän väitetysti viivytti pommin kehittämistyötä. Tunnonvaivat kuitenkin kaikkosivat, kun vuonna 1951 saatiin loistavia uusia ideoita (Oppenheimer: ”tieteelliset ideat kiehtoivat minua”), jotka sittemmin johtivat nopeasti pommin kehittämiseen. Näyttää siltä, että Oppenheimerin kanta muovautui kunkin ajankohdan osalta erikseen. Välillä tekninen kehitys ohjasi mielipidettä, välillä tunnonvaivat puuttuivat peliin. Oppenheimer ei osallistunut vetypommin kehittämisen käytännön työhön, hän oli ”vain” neuvonantaja. Vetypommin isäksi Oppenheimer nimesi kuulusteluissa Edward Tellerin. Myöskään atomipommin isäksi hän ei kainostellen suostunut. Siihen ei usko kukaan.

Oppenheimerin empiminen ja tunnontuskat sekä ajoittainen tekniikasta ihastuminen ovat ohjanneet Oppenheimerin ajattelua, ja kenties siksi ovat ihastuttaneet meitä jälkeen jääneitä. Älykkään ihmisen epävarmuus on kuin korkeatasoinen ajattelu sinällään - se kiehtoo. Teller oli paljon suoraviivaisempi tyyppi - ja sanokaamme paljon kylmempi, kun keskustellaan tunnonvaivoista tai niiden puuttumisesta. Teller oli - sen aika näytti – oman aikansa ”cold war warrier”.

Kuulusteluissa viitattiin uskollisuuteen -  mutta kenelle, ydinaseista puhuttaessa? Oppenheimer ei kieltänyt, etteikö Teller olisi  - kaiken jälkeen - pyytänyt häntä vastuullisiin tehtäviin Los Alamosissa. Hän kuitenkin kieltäytyi. Miksi? No, muuten vain.

Kuulusteluissa Oppenheimerin todettiin osallistuneen atomipommin pudottamiskohteiden valitsemiseen. Missä olivat silloin tunnonvaivat? Entä miksi hän jäi pois vetypommin rakentamisen haasteista? Hän olisi omalla panoksellaan voinut jouduttaa pommin kehittämistä jopa vuosilla, sen sijaan, että häntä nyt syytettiin superpommin viivästyttämisestä.

Siis kuka on vastuussa tapahtuneesta?  Oppenheimer: ”Ei ole fyysikoiden vika, jos tieteelliset ideat muuttuvat pommeiksi”. Oppenheimer usein toisti lausetta: Teimme, mitä käskettiin. Oli sota.

”Minua kiehtoivat houkuttelevat uudet ideat”, on ajatus, joka myös toistuu Oppenheimerin sanomana, kun hän joutui vastaamaan kysymykseen vastuusta tai uskollisuudesta. ”Ideassa” ei ole kysymys tappamisen toteuttamista, vaan keksimisen riemusta, hän halusi sanoa….

Kysymys kuulusteluissa: ”Olisiko teillä ollut moraalisia vaikeuksia,  jos olisitte rakentaneet pommin jo vuonna 1942?” Vastaus: ”EI, tunnonvaivat tulivat paljon myöhemmin”. Kysymys: ”Milloin?” Vastaus: ”Kun minulle selvisi, että meillä oli tarkoitus todella käyttää pommia”.

Komitean puheenjohtaja esitti vielä yhden kysymyksen: ”Ettekö usko, tohtori Oppenheimer, että tällaisessa suhtautumistavassa saattaisi piillä vaikkapa jaettua uskollisuutta?” Oppenheimer: ”Keiden välillä?, Komitean pj.: ”Jaettua uskollisuutta hallitukselle, jaettua uskollisuutta ihmiskunnalle”. Oppenheimer viileästi: ”Tiedemiehet joutuvat tällaiseen uskollisuusristiriitaan, kun hallitukset eivät ota vastuuta”. Oppenheimer (ärtyneenä) vakuuttaa uskollisuutta hallitukselle kaikissa vaiheissa.  Kuitenkin hän hakee rivien välissä selvästi laajempaa vastuuta ydinaseista.

Vihaisen sävyinen todistajan kuuleminen päättyy tähän.  

::::::::::::::::::::::::::::::

Oppenheimerin  jälkeen kuultavana oli Edward Teller. Hän oli oma itsensä, itsevarma ja itsetietoinen. Hän tunsi vanhastaan Oppenheimerin ja kehui tätä hyväksi muiden innostajaksi. Tellerin mukaan jo vuonna 1945 oli valmius kehittää lämpöydinpommi, jota Oppenheimer omassa todistajanlausunnossaan piti teknisesti aivan liian aikaisena ajankohtana.

Teller kaatoi koko lastin Oppenheimerin niskaan vastuuttaen hänet lämpöydinpommiohjelman tarpeettomasta myöhästyttämisestä. Muutoin pommi olisi ollut valmis jo vuonna 1948, siis ennen venäläisten atomipommia! Teller omien sanojensa mukaan turhautui (ilmeisesti Oppenheimerin aiheuttamiin) viivästyksiin ja poistui Los Alamosista heti sodan jälkeen. Oppenheimer oli niin vaikutusvaltainen tiedemies, ettei hänen tahtoaan voitu ohittaa. Teller: hän sanoi minulle, että pysykää nyt housuissanne!

Kuulemisen loppusanoissa hän vielä nolaa Oppenheimerin, joka istui samassa huoneessa, tokaisten, että Oppenheimerin istuminen sodanjälkeisissä komiteoissa olisi voitu hoitaa, vaikka hän ja komiteat olisivat istuskelleet koko ajan ongella. Teller arvioi arvoituksellisesti Oppenheimerin itsensä kannalta lojaaliksi, mutta valtiolle menettelyjensä takia epälojaaliksi! Sitten hän runttaa lopullisesti Oppenheimerin sanoen, että jos Oppenheimerille annetaan elintärkeitä salaisuuksia säilytettäväksi, hän (Teller) ei tuntisi oloaan turvalliseksi. Silti hän antaisi kollegalleen luotettavuustakuun! Teller arvioi Oppenheimerin kaiken kaikkiaan monisäikeiseksi ja ristiriitaiseksi luonteeltaan ja siten ailahtelevaksi. Tellerin asennetta kuvaa jäätävä kyynisyys. Hän naureskelee Oppenheimerille, joka ”kuvittelee ihmisten tulevan järkiinsä”. Tunnonvaivoja hän ei omalle kontolleen ota. Miten hän välttää ne? Siten, ettei tee niistä ongelmia itselleen. Kun Telleriltä kysyttiin, kuka ensimmäisenä keksi ydinvoiman räjähdetarkoituksen, vastaus tuli kuin pyssyn suusta.”Oppenheimer”.

Fyysikko Hans Bethe toimi yhtenä avaintodistajana. Edward Telleristä hän sanoo, että Teller on nero ja hänen henkilökohtainen ystävänsä, mutta niin vaikea ihminen, ettei hän, siis Bethe, tule hänen kanssaan toimeen. Bethe toimii myös ensikäden todistajana sanoessaan, etteivät Oppenheimer ja Teller pitäneet toisistaan.

Bethe ja Oppenheimer sen sijaan tulivat mainiosti toimeen keskenään. Bethe todisti samaa kuin monet muut: vain Oppenheimerilla oli edellytykset saattaa Los Alamosin projekti onnistuneeseen lopputulokseen.

Superpommin aikataulusta Bethe oli samaa mieltä kuin Oppenheimer: vastaavasti Teller oli liian optimistinen.

Että fyysikot olivat lapsekkaasti ihastuneita omiin keksintöihinsä, tuli todistetuksi, kun kukaan (Bethen mukaan) ei miettinyt pommin pudottamisen seurauksia etukäteen, vaan heräsi tunnontuskiin, kun synti oli jo tehty! Bethe: haluttiin ensimmäisenä käyttöön hirviömäinen tuhoase. Bethen mukaan Oppenheimer esitti kriittisiä kysymyksiä ja argumentteja ”Superin” käyttöönotosta, mutta pääasiassa molemmat olivat ymmällä, epäileviä ja horjuvia vetypommiprojektin onnistumisesta. Ambivalentisti toivottiin, että pommia ei tarvitsisi käyttää tai ainakin niin yritettiin vakuuttaa itselle.

Bethe torjui myös käsityksen, että Oppenheimer oli jarruttanut Superin kehittämistä omista syistään.  Turvallisuuskysymyksissä Oppenheimeria syytettiin pikemminkin hallituksen pokkuroinnista kuin välinpitämättömyydestä.

Kaiken kaikkiaan Bethe toivoi aseriisuntaratkaisua kaikkia piinaavaan haasteeseen. Tämän päivän tiedoilla tuntuu suuresti epäilyttävältä, että aseriisunta tässä pommin kehittämisen euforiavaiheessa olisi onnistunut.

Viimeisenä todistajana käytetty fysiikan professori Isaac Rabi nosti esille tuohon aikaan villinä rehottaneen vainoharhaisuuden ilmapiirin, joka kohdistui ihmisten motiiveihin. Rabin mukaan Oppenheimer joutui tähän epäilyjen myllyyn, joka sai Rabin suunniltaan, koska se kohdistui luotettavimpaan ihmiseen, jonka hän tunsi ”itseni mukaan lukien”.

Lopuksi Rabi lausui terveiset komitealle: teidän lausuntonne vaikuttaa enemmän tässä asiassa kuin mikään tuomioistuimen tuomio. Ja niinhän siinä kävi.

Oppenheimer pyrki kansainväliseen sopimukseen puheissaan koskien ydinaseiden käytön rajoittamista. Hän oli ensimmäisiä,  joka käytti ilmaisua ”kauhun tasapaino” epätoivottavana tilana. Oppenheimeriin kohdistuneiden moitteiden keskellä kaikki - myös O:n vastustajat - kiittelevät hänen kiistattomia ansioitaan. Oppenheimeriin kohdistuneiden syytösten pääkohdat olivat seuraavat:

Oppenheimer tuli elämänsä varrella – ystäviensä kautta - ”liian” lähelle kommunistiyhteyksiä, jotta ne aikakauden vainoharhainen ilmapiiri huomioon ottaen olisi voitu sivuuttaa ilman raskauttavia seurauksia.

Oppenheimer ei ollut yksin ideologioineen. Hyvin monet fyysikot ajattelivat O:n tavoin. Oltiin huolestuneita ihmisten toimeentulosta ja tasa-arvosta kapitalistisessa yhteiskunnassa. Ongelmat kulminoituivat 1930-luvulla.

Oppenheimer oli ideologisista taustoista johtuen yksi niistä aikalaisista, jolla oli ihanteelliset päämäärät, ja joka pettyi, kun Stalinin aikainen synkkä historia paljastui.

Oppenheimerin tunnontuskat kasvoivat atomi- ja vetypommia kehitettäessä ja vaikuttivat monella tavalla hänen uraansa fyysikkona ja alan johtavana asiantuntijana. O:ta syytettiin vetypommiohjelman viivästyttämisestä.

Oppenheimer oli yksi ensimmäisistä, jotka pyrkivät yhteistyöhön aseriisunnassa Neuvostoliiton kanssa. Etenemismahdollisuuksia ei ollut tuohon aikaan. Päin vastoin epäiltiin Oppenheimerin vaikuttimia ottaen huomioon Neuvostoliiton nousun toiseksi suurvallaksi

:::::::::::::::::::::::::::

Valiokunnan enemmistön kanta: Oppenheimer ei saa luotettavuustakuuta (so. Oppenheimer menetti turvallisuusluokituksensa). Päätöksen perustelut eivät viittaa epälojaaliuteen valtiota kohtaan vaan syynä olivat tietty häilyvyys päätösvalinnoissa (etenkin koskien lämpöydinpommin aikatauluja) sekä luottamussuhteet eräisiin vasemmistolaisiin tahoihin yli uskollisuuden liittovaltiolle.

Oppenheimer sai osakseen paljon myötätuntoa jo ennen kuin hänet virallisesti vapautettiin häntä koskevista epälojaaliussyytöksistä. Vuonna 1963 Oppenheimer sai Enrico Fermi -palkinnon presidentti Lyndon B. Johnsonilta. J. Robert Oppenheimer kuoli vuonna 1967. Vuonna 2022 Yhdysvaltojen hallitus kumosi virallisesti 68 vuotta aiemmin (1954) tehdyn päätöksen hänen turvallisuusluokituksensa kumoamisesta. Laiha lohtu haudan taakse.

 

 

J.R. Oppenheimer: koneiston uhri ja tiedemaailman sankari: Osa 1/2

 

TV-teatterissa esitettiin vuonna 1967 Timo Bergholmin ohjaama näytelmä ”Oppenheimerin tapaus”, jossa pääosassa loisti Matti Oravisto, jota olen aina ihaillut näyttelijänä. Taustahenkilöinä produktiossa olivat mm. Jouko Turkka, Reima Kekäläinen ja Jootarkka Pennanen. Näyttelijät olivat sen aikaisia huippuja. Oraviston lisäksi mukana olivat mm. Tauno Söder, Toivo Mäkelä, Matti Ranin, Olavi Ahonen, Sakari Jurkka, Leo Riuttu, Kaarlo Halttunen, Kauko Kokkonen  ja Helge Herala.

Luulin, että näytelmä on  hävinnyt päälle nauhoituksen seurauksena, mutta onnekseni erehdyin. Ystävällinen lukijani huomautti nauhan olemassaolosta, ja nyt tämä kulttuuriteko on kaiken hyvän päälle nähtävissä  Areenassa. Kiitokset Ylelle!  Käynnistyskertojen määrä on tätä  kirjoittaessani 8160 kappaletta.

Katsoin näytelmän koululaisena jo silloin, kun se tuli ensimmäisen kerran TV:stä 56 vuotta sitten, ja siitä jäi erittäin positiivinen kuva nuoren miehen mieleen. Se käsittelee aihetta, joka on tällä hetkellä yhtä ajankohtainen kuin ensi-illan esitysaikaan. Näytelmä on kuvaus fyysikko J.R. Oppenheimerin kuulemisesta (ei kuulustelusta, vaikka käytän tätäkin ilmaisua tapahtuman kuulustelumaisen luonteen takia) liittovaltion atomienergiakomission turvallisuusvaliokunnassa aiheena Oppenheimerin luotettavuus arvioituna niiden merkittävien toimielinten  näkökulmasta, joissa hän oli johtotehtävissä.  Kuulemisessa Oppenheimer toimi todistajana häntä itseään koskevassa asiassaan, mutta seuraamukset olivat luultavasti vakavammat kuin siinä tilanteessa, jossa hän olisi ollut syytettynä. Kuuleminen tapahtui huhtikuussa vuonna 1954.

Näytelmä on kirjoitettu alkuperäisen kuulustelunauhan pohjalta.

:::::::::::::::::::::::

Oppenheimer toimi vuosina 1943-1945 atomipommin kehittelytyön johtajana Los Alamosin salaisissa laboratorioissa keskeisenä osana kenraali Leslie Grovesin johtamaa Manhattan-projektia. Pääsemme seuraamaan komission valiokunnan kuulemistilaisuutta Yhdysvaltain suuren presidentin ja valtiomiehen Thomas Jeffersonin silmien alla, jonka muotokuva oli ripustettu kuulemistilaisuuteen varatun huoneen seinälle. Vertauskuvallista tämäkin: Oppenheimerin henkilöhistorian kaivelu ei ole kunniaksi sille Amerikalle, jota Jefferson edusti.

Kuulemisen tarkoitus oli selvittää voitiinko Oppenheimerille luovuttaa ydinvoiman kehittelyn salaisuuksia niin, etteivät tiedot vuotaneet ulkopuolisille. Oli kulunut pitkälti toistakymmentä vuotta siitä, kun Manhattan projekti loppui, mutta sitä ennen ja sen jälkeen oli tapahtunut paljon sellaista, josta ei tiedetty ja joka langetti epäilyn varjon Oppenheimerin ylle. Oppenheimerin luotettavuus asetettiin kyseenalaiseksi FBI:n toimesta.

Piippua poltteleva Oppenheimer on levollinen suuren osan kuulemistilaisuuden vieneestä ajasta, mutta reagoi ärtyneesti joihinkin väitteisiin kuulemisen kestäessä.

Oppenheimer tunsi kiistattomasti vetoa vasemmistolaisuuteen 1930-luvulla niin kuin monet muutkin älyköt, jotka pettyivät kapitalismin kykyyn ratkaista yhteiskunnan ongelmia. Mielenosoitukset, mellakat ja jättimäinen työttömyys olivat yhteiskunnan vitsauksena vielä 1930-luvun jälkipuoliskolla.  Oppenheimer tutustui useisiin yliopistopiirien vasemmistoälyköihin, joista osa oli kommunistipuolueen jäseniä, ja osa taas muutoin tunsi viehtymystä maailmanparantamiseen vasemmistoideologiaan tukeutuen. Näihin vaiheisiin ei kiinnitetty sodan aikana suurempaa huomiota, olivathan USA ja Neuvostoliito liittolaisia keskenään Saksaa vastaan käytävässä sodassa.  Viisikymmentäluvulla kommunismin vastaisen ajattelun vahvistuessa Joseph McCarthyn julkisuustempausten myötä myös  aiempi vasemmistosympatioita tuntenut sivistyneistö joutui silmätikuksi.

Olosuhteissa tapahtui paradigman muutos: entiset ystävät muuttuivat vihollisiksi 10 vuodessa. Ideologisissa asioissa melko naiivi Oppenheimer joutui puun ja kuoren väliin yrittäessään luovia vasemmistolaisten ystäviensä - joista hän halusi pitää kiinni - ja viranomaisten vakoiluepäilyksien välissä. Moni atomienergikomission kuultavana ollut kuvasi Oppenheimeria ristiriitaiseksi henkilöksi, vaikka muutoin kunnioitti hänen älyään ja henkilökohtaisia ominaisuuksia.

Toisaalta komission jäsenet ihmettelivät, miksi niin moni fyysikko oli vasemmalle suuntautunut, ja miksi juuri heitä piti palkata Los Alamosiin. Oppenheimer vastasi, että keskinkertaisia poliittisesti moitteettomasti käyttäytyviä oli kyllä tarjolla, mutta monilta puuttui se älyn kirkkaus,  jonka ennakkoluulottomat vasemman laidan kulkijat tarjosivat. Minusta tuntuu, että näiden fyysikoiden suhtautumista tavallisiin köyhiin kuvasi parhaiten ilmaus ”myötätunto” tai ”myötäeläminen”.

:::::::::::::::::::::::

Se, että Oppenheimer arvioitiin olevan neuvostoagentti  on puhdasta mccarthylaista vainoharhaisuutta. Komission kuultavaksi joutuminen tarkoitti sitä,  että haluttiin saattaa Oppenheimerin  luotettavuustakuu kyseenalaiseksi. Kuten sanottu, kysymys ei ollut oikeudenkäynnistä. Samaan aikaan radiohaastattelussa McCarthy yritti kuitenkin saada kuulemisen vaikuttamaan oikeudenkäynniltä.

Kuulemisen alkupuolella kuullaan Oppenheimerin vastaukset hänelle jätettyyn syytöskirjelmään. Kun kuulustelija yrittää harhauttaa Oppenheimeria sanomalla , että ”sitten te -  ensin pommin rakennettuanne - pudotitte sen Hiroshimaan”, on Oppenheimer valppaana ja kertoo, ketkä tosiasiassa vastasivat pommin pudottamisesta. Oppenheimer kumppaniensa kanssa määritti paikkavaihtoehdot, mihin pommit (tai pommi) pudotetaan.

Sitten Oppenheimer joutui vaikeuksiin väittäessään epäuskottavasti ensin, että vastusti pommin pudottamista – sitä ensin kolme vuotta rakennettuaan(!) –  mutta lisäsi sitten hieman uskottavammin, että ”vaikken sitä kovin voimakkaasti vastustanutkaan”. Oppenheimer myönsi kärsivänsä hirvittävistä moraalisista tuskista pommin pudottamisen johdosta. Oppenheimer pyrki hieman hapuillen selittämään, että ydinvoimaa voidaan käyttää myös rauhanomaisiin  tarkoituksiin.

Oppenheimerin vaikeus oli siinä, että hän sanoi kannattaneensa teknisesti pommin rakentamista, mutta oli vastahankaan,  kun piti ottaa kantaa pommin käyttämiseen sodankäynnin välineenä. Selitys ei kuulosta kovin uskottavalta ottaen huomioon, mitä sitten tapahtui. Oppenheimer oli ikään kuin keksinyt (teknisen) ihmevälineen,  jota ei sitten saanut käyttää siihen tarkoitukseen, mikä sillä kiistatta oli. Toisin sanoen: keksiä siis pommi ihmisen nerouden todisteeksi ja sanoa sitten, että sitä ei ole tarkoitettu käytettäväksi. Ihminen tuskin voi välttää kiusausta käyttää pommia ennemmin tai myöhemmin.  Tähän kysymykseen Oppenheimer törmäsi elämänsä aikana kerta toisensa jälkeen.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Oppenheimer käyttää kommunistista ystävistään nimeä ”kanssamatkustaja”. Hän luki myös itsensä kanssamatkustajaksi noin vuodesta 1936 lähtien. Kanssamatkustajaksi hän määritti kommunistin, joka omaksui ainakin osia kommunistisen puolueen ohjelmasta, mutta joka ei kuulunut puolueen jäsenistöön.

Oppenheimer myönsi vaimonsa olleen kommunistisen puolueen jäsen noin vuodesta 1936 lähtien. Myös veli Frank oli kommunisti. Kommunistien hirmutyöt loitonsivat Oppenheimeria kommunismista 1930-luvun lopulta lähtien.

Oppenheimer joutui katkaisemaan suhteensa vasemmistolaisiin ystäviinsä sodan aikana tultuaan nimetyksi Manhattan-projektiin vuonna 1942. Poikkeuksen teki kuitenkin hänen kihlattunsa Jean Tatlock, jota Oppenheimer ilmeisesti suojeli tämän horjuvan mielenterveyden takia. Lopputulos oli kuitenkin, että epätasapainoinen Tatlock riisti hengen itseltään. Myös Tatlock oli kommunisti. Tunnetuin Oppenheimerin kommunistiystävistä oli Berkeleyn yliopiston professori  Haakon Chevalier. Chevalierin merkitys kasvoi, kun paljastui, että hän oli ollut  yhteydessä moniin Oppenheimerin ystäviin ja mahdollisesti ollut mukana vakoilutoiminnassa. Kun Oppenheimer tosiasioiden vastaisesti kielsi tietyt yhteytensä, vaaransi hän asemaansa, koska häntä voitiin syyttää valehtelusta. Oppenheimerin syntitaakka kasvoi näistä tapahtumista ja vaikutti myöhemmin hänen saamaansa kohteluun. 

Oppenheimerilla oli siis paljon yhteyksiä useisiin kommunistisiin tahoihin. Miksi niin monet esimerkiksi fyysikoista olivat  kommunisteja  tuohon aikaan, selviää tämän kirjoitukseni alkuosan yhteiskunnallisten olosuhteiden erittelystä.

Kommunistisen puoleen jäseneksi Oppenheimer ei liittynyt missään vaiheessa.

Ben Zyskowicz avaa suomettumisen mekanismeja 2/2

 

(jatko-osa) 

Ben Zyskowicz (myöhemmin BZ) ottaa esille useita esimerkkejä suomettumisen käytännön ilmenemismuodoista, jotka minäkin muistan. Yksi tällainen oli Fred Astaire-Cyd Charisse -elokuva ”Silkkisukat” (”Silk Stockings”, 1957, alun perin ”Ninotchka”, 1939), joka esitettiin Suomen TV:ssä 1970-luvun alussa. En tuntenut lukiolaisena entuudestaan elokuvaa, mutta kesken kaiken panin merkille, kuinka kaikkia repliikkejä ei  käännetty tai ei käännetty ainakaan oikein. Ideologinen sävy oli räikeä: Neuvostoliittoa paneteltiin oikein kunnolla. Huudahdin reaktionomaisesti : ”Miten tämä on voinut mennä läpi?” Elokuvasta tehtiin eduskuntakysely muun kauhistelun ohessa ja sen esittämistä piti selittää neuvostoliittolaisille.

Suomettuminen tarkoitti mm. kilvoittelua siitä, kuka pääsi esille neukkuyhteydessä. Tästä on lukemattomia esimerkkejä. Monimutkainen tilanne aiheutui, kun vuoden 1962 Moskova-johtoiset kansainväliset nuorisofestivaalit pidettiin Helsingissä. Koska suomettuminen ei ollut vielä lyönyt läpi, sensuroivat suomalaiset nuorisojärjestöt tapahtumaa. Festivaaleilla vallitsi ankara ideologioiden kamppailu lännen ja idän välillä.

Eräs tuon ajan ominaispiirre oli, että käsite ”rauha” yhdistettiin neuvostopropagandassa miltei kaikkeen mahdolliseen, sellaiseenkin,  jolla ei ollut mitään yhteyttä rauhaan. Sana ”rauha” oli koodi, jolla pyrittiin vahvistamaan Pax Sovieticaa, neuvostorauhaa.

BZ ottaa luonnollisesti  kantaa myös Kekkosen rooliin suomettumisessa todeten sen aivan oikein merkittäväksi. Kekkonen oli ensimmäisiä,  jollei ensimmäinen, joka käytti Neuvostoliitto-suhteita (neuvostokorttia) edistääkseen uraansa. Tätä tapahtui sittemmin kymmenien vuosien ajan. Tuskin kukaan asioista perillä oleva voi kieltää tätä. Esimerkki vahvistetusta lähteestä: Kekkonen pyysi Leonid Brezneviä puuttumaan Vieno Sukselaisen pyrkimyksiin päästä maalaisliiton puheenjohtajaksi 1960-luvun vaihteessa. Breznevin sivumerkintä arkistopaikassa on yksiselitteisen myönteinen. Breznevin tahto myös toteutettiin. Apu oli molemminpuolista.

Neuvostoliitto tuki omilla keinoillaan Kekkosen valintaa jokseenkin kaikissa presidentinvaaleissa, joissa Kekkonen oli ehdokkaana. Kekkonen loi mallikäyttäýtymisen häntä vähäisemille poliittisille kihoille.

Neuvostoliitto omaksui menettelytavat, jotka osoittautuivat menestyksellisiksi ”luomalla yhteyksiä suomalaisen yhteiskunnan kaikille tasoille”, kuten BZ sen muotoilee. BZ puhuu kilvoittelusta, jonka avulla kynnelle kykenevät suomalaistahot pääsivät halutessaan esille. BZ tuo varsin avoimesti esille puolueiden roolin tässä pelissä säästämättä ketään, ei myöskään omaa puoluettaan, joka tosin lähti mukaan peliin myöhäsyntyisesti, kun muut olivat jo poistumassa siitä!

BZ korostaa aivan oikein, että Neuvostoliitto ei pääsääntöisesti uhannut ikävillä seurauksilla, jos ei ”toteltu” vaan osaamistaan pehmeästi hyödyntäen. Jostakin syystä BZ ihmettelee, miten suhteiden luomisessa onnistuttiin vähäisempiä suomalaistahoja myöten. Enpä juuri yhdy ihmettelyyn! Yhteyksien määrä ratkaisi.

Ensimmäinen murtuma Neuvostoliiton tavoitteisiin tapahtui, kun Johannes Virolainen tuli valituksi Neuvostoliiton (ja Kekkosen) tahdon vastaisesti keskustan presidenttiehdokkaaksi Ahti Karjalaisen sijasta vuonna 1981. Venäläiset pysyivät hiljaa tietäen, että asiaa ei kannata paisutella. Neuvostostrategiassa oli huomioitu tietty väljyys valintaprosessissa.

Tätä vaihetta seurasi Mauno  Koiviston valinta presidentiksi ilman, että Neuvostoliitto mitenkään  reagoi, vaikkei hän ollutkaan neuvostosuosikki. He olivat hyvissä ajoin hyväksyneet myös tämän vaihtoehdon. BZ nostaa tikun nokkaan tässä yhteydessä suomalaisten yliherkän uhkaskenaarionäkymän. Kahdeksankymmentäluvun vaihteessa monet möröt olivat jo väistyneet Suomen ja Neuvostoliiton suhteista – näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi. Suomettumisen kaudella herättikin huomiota suomalaisten oma aktiivisuus suomettaa ympäristöä, joka monesti näytti ylittävän neuvostoliittolaisten intressin.

BZ kysyy,  oliko kaikki se myötämielisyys tarpeen, jota suomalaiset  osoittivat neuvostoliittolaisia kohtaan. Mitä siitä olisi seurannut, jos ei olisi toimittu neuvostoliitolaisten tahdon mukaisesti,  kysyy BZ, ja vastaa: ei mitään, kuitenkin myöntäen, että sopivaisuuden rajat oli  tunnettava.

Entä kotiryssäilmiö?  Ilmiö ei ehkä ollut niin vaikuttava kuin siitä on annettu ymmärtää. Agentit toimivat suomalaisen yhteiskunnan  silminä ja korvina välittäen tietoja esimiehilleen Moskovassa. Sen kyllä havainnoin, että venäläisten suhtautuminen suomalaisiin vaihteli (niin kuin suomalaistenkin venäläisiin): Suurlähettiläs Aleksei Beljakovista jäi yrmeän ikävä kuva. Hän oikeasti uhkaili suomalaisia. Samaa lopputulosta edusti toinen suurlähettiläs, Vladimir Stepanov, vaikka antoikin itsestään kuvan Kekkosen joviaalina ryyppykaverina. Tämän muistaa haudan takaa ainakin Keijo Korhonen, jonka rinnuksiin Stepanov kävi kerran vähemmän diplomaattisesti.

::::::::::::::::::::::::::::

Oliko 1970-luku venäläisvaikutteinen pimeä vuosikymmen vai myönteisen kehityksen vuosikymmen? BZ: molemmissa on perää, ei ole syytä unohtaa, että vuosikymmen oli sosiaalistaloudellisessa mielessä edistyksen vuosikymmen. Molempia näkemyksiä voidaan puolustaa.  

Joka tapauksessa puolue toisensa jälkeen joutui nöyrtymään suomettumisen nimissä sekä Neuvostoliitolle että Kekkoselle (poikkeuslaki ym.). Lopulta mentiin BZ:n mielestä liian pitkälle. Kokoomuslaisten piti pidättyä jopa suomalaisten kommunistien arvostelusta.

Mitä lukemista suosittelisin BZ:n haastattelun tueksi ja täydennykseksi? Ehkä parhaan taistolaisuutta käsittelevistä kirjoista on kirjoittanut radikaaliaktivisti Lauri Hokkanen (s. 1950), joka on laatinut sen  omista taistolaisvuosistaan. Viisisataasivuisen (!) kirjan nimi on ”Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö.” (Docendo, 2021), joka paljastaa kirjan tarkoituksen: se on osin tunnustuksellinen kertaus taistolaisvuosien historiasta.

BZ näkee selvän eron varsinaisten suomettumisvuosien ja 2000-luvun jälkisuomettuneisuuden, (uussuomettuneisuuden ja suomettuneisuuden pitkän hännän) vuosien välillä, joita hän pitää aikalaispolitiikkaan liittyvinä keskinäisriippuvuuden strategisina ratkaisuina verrattuna 1970-luvun suomettumisen tositoimiin, jolloin oli kysymys valtakunnan tulevaisuudesta.

BZ vetää suomettuneisuuden uusinta aikaa ymmärtäväisesti yhteen: suomettuminen oli kilvoittelua Neuvostoliiton ystävyydestä, kun taas Nord Stream edusti jälkisuomettunutta sinisilmäisyyttä, joka noudatti keskinäisriippuvuuden vallitsevaa oppia.

BZ:n mukaan Natoon liittymistä kannattavien ja Natoon kielteisesti suhtautuvien kohtaloa sitoo yhteen ”hiljentämisen politiikka”: oli aika, jolloin ainoa oikea menettely oli pysytellä Naton ulkopuolella ja oli aika,  jolloin ainoa oikea ratkaisu oli Natoon liittyminen. Kysymys oli vanhasta yhden totuuden politiikan soveltamisesta eli siitä, että Suomeen sopii vain yksi totuus kerrallaan. Naton kannattajia painettiin aikoinaan alas, nyt painetaan alas Naton vastustajia. 

BZ tunnistaa, että jotain on jääty paitsi suomettumisen aikakauden selvitystyössä. Olisi pystyttävä vastaamaan kysymykseen MIKSI, eikä vain kysymykseen MITÄ. Mielestäni BZ hakee ehkä turhan kategorisesti vastauksia kysymykseen, johon ei ole välttämättä vastausta tai sitten on tyydyttävä omaan tulkintaani, jonka mukaan kysymys oli ja on vallantavoittelusta, johon tarvitaan avuksi kansa, kansanosa, jokin samanmielisten ryhmä tai siten jokin ihmistä suurempi aate, jota vallantavoittelija lähtee jalostamaan mieleisekseen. Jos tämä ei riitä määrittelyksi, vetäydyn Hokkasen kirjan arvioinnin yhteydessä esittämäni ajatelman taakse: ”Ehkei vihoviimeistä  totuutta kannatakaan hakea. Jotain jää aina pimentoon, ratkaisematta. Asia  jää tietenkin vaivaamaan mieltä, mutta ehkä juuri se avaa suljetun takana olevan totuuden…..joskus”. 

 

 

Ben Zyskowicz avaa suomettumisen mekanismeja 1/2

 

 Professori Vesa Vares on kirjoittanut Ben Zyskowiczista (myöhemmin BZ) kirjan ”Nuori Ben Zyskowicz”. BZ toteaa, että tarkoitus ei ole jatkaa BZ:n elämäkertaa eteenpäin uusiin osiin, vaan palauttaa mieliin tämän yhden niteen avulla erityisesti  suomettumisen nimellä tunnetut vuodet. Ilmiö oli korostuneesti esillä 1970-luvulla,  BZ:n poliittisen uran alkutaipaleella. Seurasin myös itse lukiolaisena ja nuorena opiskelijana tarkasti noiden aikojen poliittista kehitystä, eikä aihe ole jättänyt minua vieläkään. Siitä osoituksena useat blogikirjoitukset 10 viime vuoden ajalta.

Kirja on menestynyt hyvin myynti- ja kirjaston lainausmarkkinoilla ja tämä podcast on poikinut yli 30 000 käynnistyskertaa tähän mennessä (12.10.2023).

Lähteenäni tässä kirjoituksessa ei ole em. kirja, vaan kirjan pohjalta Politiikkaradioon tehty Tapio Pajusen tekemä haastattelu, joka on nimetty ”Ben Zyskowicz ja suomettumisen pitkä varjo”. Koska aikakausi kosketteli minun tuntojani perustavaa laatua olevalla tavalla, en ainoastaan referoi, vaan myös kommentoin tässä BZ:n esittämiä mielipiteitä ja kannanottoja.

BZ on nykyhistoriasta hyvin perillä, joten historia tuntevalle hänen puheensa kuulostaa luontevalta ja analyyttiseltä.

Sattumalta oma historian seuraaminenkin alkoi lähes samaan aikaan kuin BZ:lla, hänellä Kennedyn murhasta, minulla Novaja Zemljalla pudotetusta kaikkien aikojen suurimmasta vetypommista (1961) ja noottikriisistä (1962).

Suomettumisella tarkoitetaan perinteisessä ja vakiintuneessa mielessä Neuvostoliittoa nöyristelevää politiikkaa, mutta BZ:aa kuunnellessani ja opponoidessani yritän löytää myös uusia näkökulmia perin juurin pureskeltuun  aiheeseen.

BZ uhraa paljon puheaikaa sen pohdintaan, mikä oli suomettumisen alkuperä, mistä kaikki oikein alkoi ja mistä syystä. Itse asetan kirjoituksessani haasteen itselleni seuraavasti: pyrin osoittamaan, että kysymys oli ensisijaisesti valtapolitiikasta, taistelusta siitä,  kenellä on hegemonia Suomen poliittisessa elämässä.

Kysymys oli siis ensisijaisesti  normaalista poliittisesta valtataistelusta, joka – kun perinteiset menettelyt eivät toimineet – sai suomettumismekanismin kautta lisäulottuvuuksia, ja joka imettiin valtapolitiikan osaksi palvelemaan kunkin tahon omia etuja. Kun kaikki yrittivät samaa menestysreseptiä,  oli seurauksena yhteiskunnallisen ilmapiirin leimautuminen.

Kansainvälisessä horisontissa käsitteillä finlandisierung ja finlandisation tarkoitettiin epätoivotusti ”Suomen kaltaiseksi tulemista”, ja  jos ei ryhdytä vastatoimiin, muutkin Euroopan maat joutuvat Suomen kaltaiseen tilaan. 

Suomettumisen alkupiste voidaan määrittää yöpakkasten aikoihin eli syksylle 1958, jolloin K.A. Fagerholmin  enemmistöhallitus nousi valtaan, jota Neuvostoliitto ei  hyväksynyt hallituksessa mukana olleiden ”Neuvostoliiton inhokkien eli ”tanneriliaisten” Väinö Leskisen ja Olavi Lindblomin takia. Tässä mielessä ajankohta on perusteltu lähtökohta suomettumiskehitykselle,  joskaan ei välttämättä vastaa kaikkein perimmäisimpiin kysymyksiin.

::::::::::::::::::::::::::::::

Itse asiassa sekä BZ että minä lähdemme liikkeelle samasta Fagerholmin hallituksesta  suomettumisen luonteen avaamiseksi, mutta emme vuoden 1958 enemmistöhallituksesta, vaan vuoden 1948 sosialidemokraattisesta vähemmistöhallituksesta. Näille hallituksille oli yhteistä, että Neuvostoliitto vastusti niitä molempia luonteeltaan epäystävällisinä. Niissä ei ollut mukana sosialisteja tai kommunisteja

Yhtenä pääjuonteena taisteltiin työväen sieluista (jota en tässä käsittele tarkemmin) sosiaalidemokraattien ja  kommunistien välillä. Neuvostoliiton tarkoituksena oli vähitellen valmentaa Suomea työväen valtaan, jolloin edut yhtenäistyisivät Neuvostoliiton kanssa. Näin kuviteltiin. Neuvostoliiton pettymykseksi Suomessa omaksuttiin lähes kautta poliittisen kentän skandinaavinen yhteiskuntapolitiikan malli.

Kun vuoden 1948 Fagerholmin hallitus nimettiin, Neuvostoliito kyllä yritti kaataa sen, mutta siltä puuttui keinot, koska Suomessa isänmaalliset voimat asettuivat puolustamaan hallitusta. Neuvostoliitolla oli kädet täynnä työtä hallita sen uusia kansandemokraattisia  satelliitteja. Sillä ei ollut aikaa eikä tarmoa ruveta kaatamaan vastenmielistä Fagerholmin hallitusta, joten se tyytyi hallituksenvastaiseen propagandaan ja  odottamaan parempaa tilaisuutta. Sitä paitsi Stalin oli suhteellisen tyytyväinen sodassa saavutettuun  valta-asemaan..

Mitä tapahtui vuosien 1948 ja 1958 välisenä 10-vuotiskautena? Miksi se on suomettumisen kannalta avainjaksoja? Tapahtunutta paradigman muutosta voidaan kuvata  seuraavilla stepeillä:

1)       Kahden Fagerholmin hallituksen välillä oli selvä ero: Neuvostoliitto ei pystynyt kaatamaan ensimmäistä hallitusta (1948-1950) johtuen puolueiden vastarinnasta. Fagerholmin kolmatta hallitusta (1958-1959) se pystyi painostaman ankarasti kaatumiseen saakka. Neuvostoliitto ei siis pystynyt kaatamaan Fagerholmin ykköshallitusta, vaikka se oli ”vain” sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Ajan poliittinen asetelma  muuttui, koska se pystyi kaatamaan Fagerholmin kolmoshallituksen, vaikka se oli enemmistöhallitus.  

2)      Suurvaltapolitikassa tapahtui rajalinjojen jyrkkenemistä, jota voisi luonnehtia sanoin: ”jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan”. Suurvallat vahtivat saavuttamiaan etuja. Yhdysvaltain ulkoministeri ja ”cold war warrior” John Foster Dulles kuvaili omaa kantaansa neuvostonäkemyksiä simuloiden: ”puolueettomuus on moraalitonta”. Elettiin kylmän sodan ideologisesti  voimakkaasti jakavaa kautta.

3)      Paasikivi puolusti ponnekkaasti Fagerholmin ykköshallitusta, kun taas Kekkonen ei antanut tukeaan - tai toimi ambivalentisti tukiessaan - Fagerholmin kolmoshallitusta.

4)      Neuvostoliitto tuki Kekkosta vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Kysymys oli pysyvästä tuesta koko Kekkosen presidenttikaudelle. Kekkonen oli Neuvostoliiton mies. Suomen hallitukseen pääsy edellytti Neuvostoliiton ystävyyttä.

5)      Kekkoslaiset  ml. syntymässä oleva K-linja plus kommunistit muodostivat kekkoslaisen linnakkeen, jota oli vaikea murtaa,  koska Neuvostoliitto päästettiin Kekkosen aktiivisella myötävaikutuksella yöpakkasten ja noottikriisin (1961) kautta sisälle Suomen sisäpolitiikkaan vaikuttamaan sen suuntaan. Tappiolle jäivät kokoomus ja sosiaalidemokraatit (asevelisosialistit), jotka eivät mahtaneet mitään Neuvostoliiton tukemalle Kekkoselle.

6)      Tapahtunutta kehitysvaihetta voidaan pitää suomettumisen läpimurtona.  Hegemonia siirtyi kekkoslaisille Neuvostoliiton tuella vähitellen 1960- ja 1970-luvun aikana. Tullakseen hyväksytyksi Kekkosen Suomessa, vastustajien  oli omaksuttava suomettunut myöntyväisyys (sekä Kekkosta että Neuvostoliittoa kohtaan). Suuntaukselle vallitsi kypsä ilmapiiri, koska kekkoslaisten piirissä sille oli jo valmiiksi sosiaalinen tilaus.

 Vielä on syytä muistaa, että Suomessa julkaistiin ”neuvostovastaisia” teoksia tai Neuvostoliittoa kohtaan kriittistä sanomalehtiaineistoa vielä 1950-luvulla runsain mitoin. ”Aina” ei siis ole vallinnut suomettunut olosuhde Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

 :::::::::::::::::::::::::::::::

 Suomettumista koskien ei riitä, että kysytään, mitä se oli; on kysyttävä, miksi sitä oli.

Suomettumiseen liittyy paljon sen olemusta valaisevia  piirteitä suomettumisen ”kypsässä” vaiheessa 1970-luvulla,  joita yritän ohessa eritellä verraten samalla omia näkemyksiäni BZ:n analyyseihin. Tämä on välttämätöntä koko kuvan luomiseksi suomettuneisuudesta.

 BZ aivan oikein painottaa Suomen sisäisiä tapahtumia, koska ne paljastavat yhden oleellisen piirteen suomettuneisuudesta: suomalaiset olivat usein innokkaampia suomettuneisuuden ilmapiirin  omaksujia kuin neuvostoliittolaiset. Pääsihän sillä parhaassa tapauksessa käsiksi poliittisen vastustajan herkkään kohtaan tai edistämään omaa uraa. Mahtoi olla herkullinen hetki neuvostoliitolaisten puolelta, kun oma väki teki likaisen työn venäläisten puolesta.

 BZ kohdentaa suomettumisen vahvan kauden 1960-luvun puolesta välistä - pikku hiljaa vaimentuen - 1980-luvulle saakka. Itse tarkentaisin täyden eliksiirin aikakauden johonkin Tšekkoslovakian miehityksen (1968)  jälkeisen kauden ja Kekkosen vallantäyteyden huippukohdan välille. Viime mainittu on ajoitettavissa 1970-luvun puoleen väliin ja siitä edelleen vuosikymmenen loppuun. Vahvoja sanansaattajia ja suomettuneisuuden ilmapiirin ylläpitäjiä olivat Neuvostoliiton suurlähettiläät Aleksei Beljakov 1970-luvun alussa ja Vladimir Stepanov vuosikymmenen loppupuolella. Samaan ajankohtaan osuu suomalaisten oma suomettuneisuuden hengen  kukoistus.

 Avainsanoja tuolloisessa keskustelussa olivat neuvostoystävyys ja neuvostovastaisuus. Suomalaiset kilvoittelivat keskenään parhaista suhteista (KGB-agentit, ns. kotiryssät ja  Neuvostoliiton      suurlähetystön henkilökunta).

 BZ kiinnittää huomiota keskeisiltä osin Ylen ja eräiden muiden viestimien ”puolueettomaan” suhtautumiseen vielä 1960-luvulla. Vasta radikaali 1960-luku (varsinkin sen loppuvuodet) nosti esille nyt kiisteltävät  teemat suomettumisineen. Luotiin kiiltokuvamaisia käsityksiä neuvostoliitolaisesta todellisuudesta. BZ väittää, että tälle mielipiteen muutokselle ei ole löytynyt tyydyttävää selitystä. Mielestäni on löytynyt. Yritän seuraavassa eritellä joitakin BZ:n kaipaamia perusteita ja faktoja:

1)      Yhteiskunta vasemmistolaistui 1960-luvulle tultaessa. Sen sivutuotteena ilmeni pyrkimystä luoda ihannoitu kuva sosialismista aiemman idyllisen vanhakantaisen poroporvarillisuuden ja kapitalismin sijaan. Aiempi maailmakuva vaikutti aikansa eläneeltä. Kysymys ei siis ollut halusta kuvittelemalla luoda uusi (suomettunut) maailmankuva, vaan myös vanhan muuttumisesta elinkelvottomaksi. Siinä oli jotain jälkijättöistä. Viisikymmentäluku ei voinut jatkua, sillä sen perinne voidaan jäljittää hyppäyksenomaisesti  sotaa edeltäneeseen 30-lukuun. Yhteiskunnan modernisoituminen ei kuitenkaan onnistunut ilman kasvukipuja: luotiin mm. ihannemaailma sosialismin pohjalta avaruuden valloituksineen, kuvitellen  tämän edustavan uutta ihanaa maailmaa.

2)      Aivan samalla tavalla kuin radikalismi hiipi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi 1960-luvulla porvarillisen puolueettomuuden (1950-luvun) jälkeen,  niin samalla tavalla radikalismi dogmatisoitui 1970-luvulla. Siitä tuli liturgista oikeaoppineisuutta edustavaa pyhää ainesta, joka piti omaksua sellaisenaan. Muistan yliopistossa seminaarissa toistetun sanasta sanaan Marxin Pääoman lauseita. Ne edustivat sellaisenaan dogmatisoitua totuutta.

3)      Edustan edellä kantaa, jossa kysymys ei sittenkään ollut aivan hihasta vedetystä dramaattisen yllättävästä ideologisesta käännöksestä BZ:n edustaman kannan mukaan, vaan - ainakin aluksi -  normaalin rajoissa pysyvästä aatteellisesta liikehdinnästä ja vastakkainasetteluun  perustuvasta keskustelusta yhteiskuntamuutoksen painaessa päälle. Ei liene ensimmäinen kerta,  jolloin muutos tunnistetaan,  mutta keinot synnyttävät erimielisyyttä.

4)      Erikseen on syytä korostaa vaikutusta,  jolla suomettuminen vaikutti nuoriin. Nuoruuden ehdottomuus saa vastakaikua suomettumisen taustalla vaikuttavasta ehdottomuudesta,  ehdottomasta oikeassa olemisesta.

5)      Suomettumisen äärivasemmistolainen tausta muodostui edellä esitetyn mukaan yhteiskunnallisen kehityksen väärin veikkaamisesta, opportunismista (tarkoitus pyhittää keinot), jolla ollaan voittajan puolella ja saadaan mahdollisimman suuri hyöty itselle, kohtalonuskosta, että maailmalla on tälle sukupolvelle tietty tehtävä toteutettavana sekä oman järjestelmän ainutlatuisuudesta (ekseptionalismi), jolla pyhitetään keinot sekä ääri-ideologisoituneesta maailmankuvasta.

 Jatkuu osa 2/2

Meidän oikeassa olevien kesken…

 

Viittaan otsakkeella pariin viime aikoina esillä olleeseen asiaan, nimittäin Ben Zyskowiczin (myöhemmin BZ) nuoruuden muistelmiin (Vares: ”Nuori Ben Zyskowicz”), joissa hän palaa mieliteemaansa eli suomettumisen kauhuihin ja toisena asiana Yhdysvaltain kanssa suunniteltuun DCA-sopimukseen (kahdenvälinen puolustusyhteistyösopimus). Tarkastelen kumpaakin kapeasta näkövinkkelistä eli ”oikeassa olemisen” näkökulmasta. Molemmat ovat osa Suomen kokemuksia tai tulossa olevia kokemuksia, ja liittyvät siten kiinteästi toisiinsa.

Ensin vanhempi näistä kahdesta teemasta: BZ:sta on kehittynyt jonkinmoinen syväsuomettumisen guru, joka pudottelee meille vähemmän perehtyneille totuuden siemeniä menneisyyden tapahtumista. Ilman muuta BZ oli näitä ihmisiä, jotka alun perin asettuivat suomettumisen viheliäisessä maailmassa ”oikealle” puolelle. Siitä monet antavat hänelle tunnustusta.

Omaa suomettumiskäsitystä olen eritellyt näissä blogikirjoituksissa harvakseltaan  viimeisten 12 vuoden aikana. En ota tässä kantaa siihen, kuinka lähellä totuutta kuvittelen olevani. (Oman määrittelyni mukaan) ”ensimmäisen sukupolven” (1960-luvulta 1980-luvulle) suomettuminen on ollut BZ:n bravuuri, johon hän on palanut ajoittain aina sen aktuellin teeman näkökulmasta, joka kulloinkin on ollut julkisuudessa esillä.

Ensin muutamia suomettumisen määritelmiä, jotka eroavat toisistaan, mutta myös täydentävät toisiaan:

1)Tanskalainen Hans Mouritzen kirjoittaa artikkelissaan Small States and Finlandisation in the Age of Trump (IISS:n Survival-julkaisusarja), kuinka moninapaisessa maailmassa, heikkojen kansainvälisten yhteisöjen ympäristössä - missä vaihtoehtona voi olla kaaos tai sota - suomettuminen on mainettaan parempi ratkaisu ongelmiin. Voisiko tästä sanoa, että ”parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa”?

Mouritzen määrittää suomettumisen tilana, jossa ( pieni) valtio ottaa itselleen parhaan mahdollisen hyödyn poliittisesta ja strategisesta riippuvuudestaan suureen valtioon. Mouritzen näköjään yrittää asettua helikopteriperspektiiviin ja piut paut välittää Suomessa (ja mm. BZ:n johdolla) käydystä keskustelusta.

Peräänkuuluttaisin ”ymmärtämisen historiaa”, joka Mouritzenin tapauksessa tarkoittaisi hänen näkemyksensä ymmärtämistä, muttei välttämättä hyväksymistä ainakaan kattavana totuutena. Mouritzenin ajattelu voitaisiin hyväksyä varauksin ”näkökulma-ajatteluna”,  mutta ei siten, että se sisältäisi tuonnempana kohdassa kolme (3) mainitsemani vulgääriopportunistiset tai liki maanpetokselliset  keinot.

 2) Paavo Väyrynen määritteli taannoin suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo kriittisempi argumentointipohja, koska suomettumisen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle.

3) Kolmas määritelmä on  kaikkein vastenmielisin ja inhottavin: Suomalaiset käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.

Oletan, että viime mainittu on lähellä BZ:n määritelmää ja vastaa myös omaa tietoisesti kapea-alaista määritelmääni/näkemystäni suomettumisesta. Karsin siis risuaidasta risut pois ja jätän vain aidan jäljelle.

Laajemmassa kuvassa tulisi huomioida, missä kontekstissa suomettumisesta puhutaan. Siitä voidaan puhua tarkoittaen konkreettisesti Suomea, joka usein johtaa ärtyneeseen reagointiin, tai siitä voidaan puhua teknisenä terminä, jossa keskiössä on yleensä pienen valtion suhtautuminen tai sopeutuminen  suuremman painostukseen.

:::::::::::::::::

Nyt BZ palaa ”toisen sukupolven” suomettumiskäsitteeseen, jota harjoitettiin erityisesti 2000-luvulla (niputan tässä käsitteet ”uussuomettuminen” ja ”jälkisuomettuminen” saman otsakkeen alle). Se tarkoitti suurin piirtein sitä, että Venäjän (tai minkä tahansa ulkovallan) aikomuksiin (sanoihin, tekoihin) suhtauduttiin tietyllä periksi antavalla luottamuksella. Toisen polven suomettuminen tuli esille erityisesti jättimäisten energiakysymysten myötä. Se tarkoitti riskien ottamista asioissa, joissa hyväuskoinen luottamus toisen valtioon (Venäjä korostuneesti) ylitti itsekritiikin kynnyksen.

BZ erottelee jyrkästi ensimmäisen polven ja toisen polven suomettumisen toisistaan. Itse asiassa viime mainittua BZ ei lue lainkaan suomettumisen kategoriaan kuuluvaksi.  Jyrkäksi eron tekee BZ:n mielestä se, että ensimmäisen sukupolven suomettumisessa oli kysymys kansakunnan kohtalosta ja itsemääräämisoikeudesta ja toisessa lähinnä herkkäuskoisuudesta poliittisia ja kauppapoliittisia etunäkökohtia arvioitaessa. 

BZ kytkee toisiinsa taistolaisuuden ja suomettumisen henkisen ilmapiirin. Itse näkisin alkujuurena olevan suurien ikäluokkien aikuistumisen, opiskelijoiden aktivoitumisen (massa tuo voimaa)  ja työväenluokan voimistumisen (elinkeinorakenteen muutos) aiheuttaman vasemmistosuuntauksen. Kysymys oli tavallaan taistelusta hegemonisen otteen saamiseksi. Kukaan ei tai mikään taho ei perinyt voittoa kamppailussa, mutta vasemmistosuuntaus ohjasi kehitystä 1970-luvulla (sosiaaliturvan kehittäminen, peruskoulu ym.). Taistolaisuus alkoi nuorten ikäluokkien ei-ideologisena radikalisoitumisena 1960 luvun jälkipuoliskolla ja poimi matkaansa dogmaattisesti suuntautuneen vasemmiston (lue: ml taistolaisuus), kuitenkin niin, että suuntaukset irtosivat toisistaan ja puhdas radikalismi väljähtyi varhain. Yhteiskunnallinen vasemmistoliike hidastui ja lopulta vaimeni 1970-luvun loppuun mennessä.

Itse koin nuo ajat opiskelijana 1970-luvun alussa. En kokenut vallankumouksellisen hengen hegemoniauhkaa, vaikka minulla oli kolme taistolaista kämppäkaveria. Minua ei myöskään yritetty käännyttää. Suuri osa edunvalvonnasta kohdistui opiskelijoiden asemaan. Muu oli sitten kovaa vallankumousretoriikkaa, joka ei kuitenkaan ollut lähelläkään realisoitumista.

::::::::::::::::::::::::::::

Monet, kuten minä ovat olleet epäileviä Naton kyvystä toimia riittävän yksimielisesti (idän ja lännen välisen) konfliktin uhatessa (kun kerran sotilasliittoon  piti mennä mukaan). Rakoilun oireet ovat todennettavissa, vaikka akuuttia kriisiä ei olekaan välittömästi näköpiirissä. Eivät ainoastaan Itä-Euroopan (Nato)maat aiheuta huolta, vaan myös Yhdysvaltain sisäinen eripura, joka näyttää vakavalta lähestyttäessä seuraavia presidentinvaaleja.

Päättäjät ovat tapahtuneen huomioon ottaen valmistautuneet Naton hajanaisuuteen suunnittelemalla Yhdysvaltain kanssa keskinäisen kahdenvälisen puolustusyhteistyösopimuksen (DCA),  joka pitää hyväksyä Suomen eduskunnassa 2/3 enemmistöllä tullakseen voimaan.  DCA:lla Yhdysvallat antaa ikään kuin maakohtaisen avustustakuun kriisin tai sodanuhan varalta.

Samanlaiset sopimukset Yhdysvallat on tehnyt tai tekemässä myös muiden Pohjoismaiden kanssa.

Jos olen oikein käsittänyt, Yhdysvallat saa erityisen suvereenit mahdollisuudet perustaa tukikohtia, siirtää joukkoja Suomen alueella ja järjestää muutoinkin puolustuksensa itsenäisesti.

Sitä mukaa,  kun Yhdysvaltojen oikeudet operoida Suomen alueella kasvavat, kapenee Suomen suvereniteetti, näin oletan. Ainakaan retoriikassa tätä ei valtioiden kesken myönnetä, mutta katsoisin sopimusjärjestelyn luonteen YYA-sopimuksen kaltaiseksi. Molempia yhdistää suuri yksimielisyys (YYA-sopimusta kannatti parhaimmillaan 90 prosenttia kansalaisista). Eri asia on sitten, että Yhdysvaltain hämmentävän laaja läsnäolo maassamme ei monien suomalaisten mielestä aiheuta läheskään yhtä suurta huolta kuin YYA-sopimus, jonka yllä leijui pakkoyhteistyön mahdollisuus sodan uhatessa. Tosiasiassa YYA-sopimus oli välttämättömyys, josta tehtiin hyve. Voi olla, että Yhdysvaltain kanssa tehtävä sopimus on hyve, joka koetaan useimpien mielestä välttämättömyytenä.

Koko turvallisuuden problematiikka kulminoituu kysymykseen, kuinka tulenaraksi itäraja muotoutuu tulevien väistämättömien kansainvälisten kriisien keskellä. Entä Yhdysvaltojen luotettavuus tosipaikan tullen? Yhdysvaltain vetäytyminen ”monroelaiseen” eristäytyneisyyteen voi luoda turvallisuusaukon. MAGA-filosofia luo ensiaskeleet eristäytymiseen.  

Olen käyttänyt käsitettä lännettyminen Yhdysvaltain ja Suomen kiinteästä yhteistyöstä Suomen puolelta nähtynä. Kaikki kortit (pois lukien oma uskottava puolustus) ovat sen varassa, että  Yhdysvaltain demokratia ”palaa juurilleen” edes jonkinasteiseen konsensukseen ja että vaalien voittaja hyväksytään ilman suurempaa vallankaappausuhkaa.

 

”Olette reunavaltio, olette kohde…”

 

 ”Te olette yksi kaikkein suojattomimmista Nato-maista. Olette reunavaltio. Olette kohde”, sanoo yhdysvaltalainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Andrew A. Michita. Hän tarkoittaa Suomea. Samalla hän antaa ymmärtää, että Yhdysvallat saattaa harkita ydinaseiden sijoittelua uudelleen käynnissä olevan vaalisyklin jälkeen.

Michita varoo ottamasta kantaa ydinaseiden sijoittamiseen Suomen alueelle, mutta kaikesta päätellen juuri se vaihtoehto houkuttaa. Kun suomalaisten suuri enemmistö oli vielä Natoon liittymistä vastaan, todettiin varoituksen sanana, että Naton jäsenenä Suomi muodostaa lännen etulinjan  tai eteen vedetyn tukikohdan ja on siten väistämättä syttyvän ydinsodan osapuoli. Nyt Michita ennustaa samaa Naton jäsenenä. Mutta tällaista tämä peli on nyt, kun olemme Nato-Suomessa. Annetaan kuva verhotusti, ettei ole mitään vaaraa, kun Yhdysvaltain ydinaseet tarjoavat suojan.

Tarkoitus ei ole edetä tämän pidemmille uhkien esittämisen tiellä. Kysymys on tässä vaiheessa maailmanlaajuisen jännityksen kiristymisestä, jossa yhteydessä Suomi on konfliktin tai kriisin potentiaalinen osapuoli valitsemansa  linjan takia.   

Samaan aikaan meille näytetään Suomessa kuvattuja  kotivideoita, joissa nuori tai keski-ikäinen Vladimir Putin kuluttaa aikaansa leppoisasti kavereidensa kanssa pelaten pöytätennistä ikään kuin viholliskuvat olisivat loitonneet johonkin taivaanrannan taakse näkymättömiin. Tuohon aikaan 1990-luvulla olikin niin, että Venäjä pyrki asettumaan demokraattisesti johdettujen kansojen yhteyteen yhtenä sen toimivana osana.

Vielä 2000-luvun alussa Venäjä oli valmis kompromisseihin tulkintani mukaan, mutta vähitellen toivo hiipui. Olisivatko lännen toimet Ukrainan suhteen olleet yhtä selkeästi Ukrainan demokraattisia voimia tukevia, jos olisi tiedetty vuoden 2007-2008 tienoilla, mikä on lopputulos?  

Sitten Putin itse hännystelijöineen tai hänen pahat henkensä saivat uskomaan, että Venäjä oli uhattuna lännen taholta. Sitähän todisti Naton eteneminen Venäjän rajoille kaikista päinvastaisista vakuutteluista huolimatta. Venäjä katsoi, että sitä uhattiin. Edelleen pahat henget rakensivat maailmanjärjestystä, jossa Venäjällä on johtava asema. Mutta siihen päästäisiin vasta valtavien uhrausten jälkeen.

Miksi Putin omaksui nämä kannat? Siksi, että hänen suuri valtakuntansa oli kärsinyt koko 1900-luvun suurimman geopoliittisen katastrofin menettäessään ”alusmaansa” ja puskurinsa Itä-Euroopan  kansandemokratioiden vapautuessa ja Neuvostoliiton osavaltioiden itsenäistyessä. Jonkun täytyi herättää kansakunta ydintalven horroksesta ja jonkun oli ruvettava etsimään keinoja, jolla tappiot käännetään toistuviksi voitoiksi. Putin ei halua olla se valtionpäämies Venäjällä, jonka jälkimainetta pilkataan Venäjän suurvalta-aseman menettämisestä.

Erikseen ovat sitten ne tahot, jotka hakevat syitä Venäjän laajenemispyrkimyksille myyttisestä ja mystifioidusta historiasta ja muinaisista uskonnollisista selityksistä.

Viime aikoina on lännessä keskusteltu siitä, onko Naton kyky puolustaa itseään ja muita jäsenvaltioita niin korkealla tasolla kuin on annettu aiemmin ymmärtää. Kysymys on paljolti siitä, miten Ukrainan sodan arvioidaan päättyvän. Monet tosin näkevät Ukrainan sodan jatkuvan ennakoimattoman ja ennustamattoman ajanjakson.

Venäjän tarkkoja suunnitelmia ei tiedetä. Putin itse määrittää Venäjän olevan ”rajaton”, eli että venäjä hyökkää mihin ilmansuuntaan tahansa ja puolustaa aluettaan mistä ilmansuunnasta tahansa tulevaa hyökkäystä vastaan. Onko tällainen hokema propagandaa vai sisältääkö se sisällään kestävän strategian, sitä arvuutellaan.

Oma lukunsa on Naton sisäisen päätöksenteon horjuvuus esimerkiksi Ukrainan kysymyksessä, mutta muutenkin. Unkari ja Puola  ja nyt viimeksi Slovakia ovat asettaneet ehtoja avustusten jatkumiselle tai kokonaan torjuneet avustamisen jatkamisen. Vielä pahaenteisempää on Yhdysvaltojen kannan muuttumismahdollisuus, jos republikaanit (ja Donald Trump) voittavat presidentinvaalit. Nato on rakennettu siten, että päätöksenteon tulee olla yksimielinen. Avustustoiminnan laatu taas voi olla mitä tahansa aseista huopiin saakka. Joka tapauksessa Natoon kuuluvat  kansallisvaltiot itse päättävät osallistumisesta Naton projekteihin.

Mitä tulee Suomeen, niin meillä tuntuu olevan monissa piireissä horjumaton luottamus Yhdysvaltain apuun viime kädessä. Tätä ajatusta tukee erillisen yhteistyösopimuksen (DCA) laatiminen Yhdysvaltain kanssa, vaikka meillä on jo Nato-sopimus. Sopimus on poikkeuksellinen. Suomi sallisi toisen valtion joukkojen läsnäolon maassa tavanomaisia sotaharjoituksia pitkäkestoisemmin. Näissä piireissä on luultavasti kannatusta ajatuksille tuoda Naton sotilastukikohtia tai ydinaseita Suomeen ja  osallistumisesta Viron ilmatilanvalvontaan Ämarin tukikohdasta  käsin. Virossa ei tunnuta oltavan läheskään yhtä innokkaita Suomen aktiiviseen osallistumiseen Viron ilmavalvontaan Virosta käsin kuin suomalaiset intoilijat haluaisivat. Viro luultavasti haluaa taktisista syistä tukeutua ilmavalvonnassaan keskisen ja itäisen Euroopan maiden hävittäjiin. Onneksi presidenttiehdokkaissa on tarpeellista varovaisuutta ilmavalvontapyrkimysten varalle. Ydinaseet ovat siis Naton pelote tai pikemminkin USA:n, Britannian ja Ranskan pelote, sillä Natolla ei ole omia ydinaseita.

Viime vuosikymmenien kehitys on johtanut ns. harmaan vyöhykkeen  kutistumisen. Se tarkoittaa,  että valtio on suurvaltablokkien ulkopuolella, ”harmaalla” vyöhykkeellä. Harmaalla  vyöhykkeellä on huonohko kaiku, sillä nykykehitys on johtanut siihen,  että paine valita puolensa on kasvanut. On vahinko, että neutraliteetti tulkitaan kantaaottamattomuudeksi ja puolueettomuus moraalittomaksi (John Foster Dulles). Myös Suomi pyrittiin leimamaan 2000-luvulla liittoutumattomana maana harmaalle vyöhykkeelle kuuluvaksi. Nyt tämä kelpo vaihtoehto on kuollut ja kuopattu.

Sitten on tarkasteltava vielä asioita puolustusteollisuuden ja niiden kustannusten näkökulmasta. Nyt ajattelu on sellainen, että puolustusmenot ovat säästöjen ulkopuolella. Ne saavat jatkaa kasvuaan, koska kysymys on maanpuolustuksesta. Kun Yhdysvallat uhkaa mahdollisesti vetäytymisellä Euroopasta, pyrkii Eurooppa resursseja lisäämällä paikkaamaan USA:n jättämän aukon. Lisäksi Naton sisäisen rintaman haurastuminen luo uusia haasteita. Menoja siis kasvatetaan aivan varmasti…

Vielä on ainakin yksi merkittävä näkökulma käsittelemättä: Venäjä pyrkii luomaan globaalin USA:n vastaisen rintaman,  johon se kokoaa Yhdysvaltoihin  kriittisesti asennoituvia valtioita mukaan, kuten BRICS-maat, mutta myös muita maita.

Tuntuu siltä, että arpa on heitetty ja Suomi luovuttanut kohtalonsa muiden maiden käyttöön. Ja luokan kiltein oppilas on mukana tässä sotapelissä.

 

Spede: elokuva elokuvan tekemisen vaikeudesta

 

 

”Spede” on Aleksi Delikourasin elokuva elokuvan tekemisen (ja varsinkin komedian tai farssin tekemisen) vaikeudesta. Keskushenkilö on kaikkien tuntema Pertti Pasanen eli Spede, joka harjoitti koomikon vaativaa työtä 1950-luvulta lähtien, aluksi radiossa ja sitten TV:ssä. Mukana elokuvassa ovat tietenkin myös Vesku, Simo, Marjatta, Ere Kokkonen ja Jukka Virtanen. Spedeä näyttelee Riku Nieminen ja selviytyy kohtalaisen hyvin vaativasta roolista, jonka esikuvasta melkein kaikilla suomalaisilla on jokin käsitys.

Speden henkilöhahmon kuvaamisen haaste on siinä, ettei ole yhtä Spedeä vaan monta. On tuottaja Spede, ohjaaja Spede, näyttelijä Spede ja taiteilija Spede, elokuvien rahoittaja Spede, rahamies ja rahanahne Spede, naistenmies ja avioliiton rikkoja Spede, keksijä Spede, työnarkomaani Spede, kriitikoita vastaan taisteleva Spede, omia turhaumiaan väkivaltaisesti ulkopuolisiin purkava Spede, suuria instituutioita (esim. Yle) vastaan taisteleva Spede ja kunnianhimoisempia kollegoja vastaan kamppaileva Spede,  vain muutaman mainitakseni.

Elokuvassa Speden elämä pyritään ”siivuttamaan” eri tehtäviin ja se on todella haastava tehtävä. Tämä johtaa siihen, että kukin edellä luetelluista ambitioiden kohteista ohenee aivan silmissä.

Aivan klassisia ovat Speden taistelut julkisia apurahakoneistoja vastaan, joista Spedelle useimmiten jäi luu käteen. Spede taisteli samalla itsekunnioituksen säilyttämisen puolesta vaihtelevalla menestyksellä. Hänen omintakeinen taiteellisuutensa  jäi paitsi arvostuksesta, jonka se objektiivisestikin arvioiden olisi ansainnut.

Minkä Spede valitsi elämäntehtäväkseen useista vaihtoehdoista? Sanoisin suorasukaisesti, että hauskana olemisen ja sen avulla rahan tekemisen. Koomikon luonnetta on vaikea määrittää, sillä koomikko saattaa ”kotioloissa” olla varsin sulkeutunut ja vakava, ehkä tuskainenkin. Henkilöä arvioitaessa voi siis kohdattaessa tulla vastaan odotuksiin nähden poikkeavia piirteitä. Elokuvassa Speden synkkää puolta – verbaalista ja fyysistä väkivaltaisuutta – vain ohuesti sivutaan. Speden pinna lienee ollut hyvin usein  kireällä, jopa katkeamispisteessä riittämättömyyden tunteiden kalvaessa mieltä.

Häntä piinasi hauskan miehen maine. Piti esittää koko ajan jotain muuta kuin sisimmässään oli. ”Kaikkihan Speden tuntevat” -iskulause sisältää suuren väärinymmärryksen. Viihdyttäjä-juontaja Heikki Hietamies taisi kerran sanoa, ettei hän ole koskaan tavannut niin tosikkomaista miestä kuin Spede oli.

Spede sisimmässään halusi tehdä hauskoja laatuelokuvia, mutta siitä tavoitteesta hän  ei yksin pystynyt selviämään. Hän tarvitsi ”kavereita”. Elokuvien tekeminen oli keskinäisriippuvuuden sanelema työnteon laji. Jos Spede-elokuvassa haluaa nähdä syvällisempiä ihmissuhdemekanismeja, niin Ere Kokkosen ja Speden ihmissuhde täyttää vaatimuksen. Speden kaksinkamppailu Ere Kokkosen kanssa liittyy mitä intensiivisimmin elokuvan teon organisointiin ja päätöksenteon ristiriitoihin, ja tietenkin elokuvan tekemisen taiteellisiin päämääriin. Se on ainoa osa Spede-elokuvassa,  jossa keskitytään johonkin teemaan pitkäjänteisemmin. Kokkonen pyrkii luomaan taiteen tekemisen tasolle määreet, joita kiireisen Speden on vaikea omaksua. Käsittääkseni Kokkonen tavoitteli elokuvamaisempaa otetta ja vähemmän sketsikokoelmaa.

Speden ja Kokkosen kaksinkamppailu on kuvattu elokuvassa  suhteellisen uskottavasti. Jos elokuvassa esitetty näkemys pitää paikkansa, oli Kokkosen osuus huomattavasti aiemmin kuvattua intensiivisempi ja vahvempi.  

Spede halusi luoda omien sääntöjensä mukaisia elokuvia. Ajattelu tulee hyvin esille eräässä Jörn Donnerin johtamassa  vanhassa keskusteluohjelmassa, jossa mukana ovat Spede ja Lenita Airisto. Spede julistaa lähes 10-kohtaisen  ohjelman elokuvataiteen tukemisen ja tekemisen koko prosessin kuvaukseksi. En tiedä pystyikö hän saamaan asettamansa tavoitteet läpi, nimittäin mukana painoi arvioijan subjektiivinen näkemys. Speden ja Yleisradion suhteet samoin  kuin muut yhteydet rahoittajiin ja palkitsijoihin olivat kauttaaltaan rasitteiset.                                                                                                                                                    

Speden yksi etu ja haaste oli, että hän oli onnistuneimmillaan sketsiviihteen tekijä, ja siinä  hän oli parhaimmillaan loistava. Speden vanhoissa elokuvissa saattoi käydä niin, että vitsit loppuivat puolen tunnin kohdalla, suurin piirtein samassa ajassa, jossa päättyivät TV:n puolen tunnin pituiset Spede-showt. Speden elokuvien tekeminen vaikutti kaaosmaiselta, vaikka väitettiin, että käsikirjoitusta noudatettiin tunnontarkasti.

Työnarkomaanina Spede laiminlöi tärkeitä ihmissuhteita. Hän ajautui tilapäisiin suhteisiin ja palasi – silloin kun palasi - kotiin huonon omantunnon saattelemana. Vaimoon suhde rapistui ajan kanssa, mutta raha liene poissulkenut kokonaan irtautumisen.

Speden ylivoimainen  menestyksen sinetti oli elokuvien katsojamäärät, parhaimmillaan liki miljoona katselijaa/elokuva. Hän todella osasi luoda elokuvia,  jotka vetosivat Suomen kansaan. Pahaksi onneksi meikäläisen kaltaisiin ihmisiin hänen elokuvansa tehosivat vain kohtuullisesti. Väitän, että vähemmällä kiireellä jäljestä olisi tullut vielä parempaa ja mietitympää. Katsojilta Spede sai lyömättömän mandaatin hänen elokuviensa tasoa arvostelevia tahoja vastaan.

Yksi Spede-elokuvan pinnalle liimatuista lyhyistä teemanpätkistä oli Edvin Laineen lyhyt piipahdus elokuvassa jonka tarkoituksena lienee ollut Speden vastaisen liittouman edustajan - siis Laineen - esiinmarssi, jossa hän tuomitsi viihteen tekemisen elokuvien pohjana perusteellisesti. Tämäkin episodi osoittaa, miten tiukoille Spede joutui oman elokuvan genreä  puolustaessaan.

Elokuvanteon hahmoista eniten toisiaan vastaavina tyyppinä nähdään Ere Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri , jonka ohjaaja antaa käyttää pari ehkäpä ohjaajan mieltymyksiä vastaavaa kommenttia komedian/farssin  tekemisestä.

Spede oli riippuvainen Vesa-Matti Loirista ja hänen henkilöhahmoistaan, varsinkin Uuno Turhapurosta. Loirin lähtö Turkuun teatterintekijäksi kehittämään ammattitaitoaan Holmbergin ja Långbackan johdolla oli Spedelle ankara isku vasten kasvoja. Ilmat pakenivat miehestä ja Spede lysähti kasaan silmissä. Tämä kohta elävimmin kuvaa näyttämötaiteilija Vesa-Matti Loirin korkeatasoisia suorituksia Turussa verrattuna Speden tarjoamiin mahdollisuuksiin. Speden rahat eivät pystyneet viemään pohjaa Loirin ambitioiden täyttymiseltä Turussa, joka oli Loirin uran kannalta ainoa oikea ratkaisu hänen irtautumisekseen Speden otteesta. 

::::::::::::::::::::::::

Elokuva Spedestä ei ole ollut menestys. Miksi?

Spede jää Suomen kulttuurihistoriaan viihteen tekemisen jättiläisenä. Hän oli brändi, josta riitti palanen monille muillekin. Spede halusi itse johtaa kaikkia työn alla olevien teosten osa-alueita. Hän jopa halusi omistaa yhteistyökumppaninsa.

Elokuva paitsi pönkittää Speden mainetta, niin myös esittelee ihmisen nimeltä Pertti Pasanen hyvine ja kelvottomine piirteineen.

Sketsiviihteen taitajana (sekä käsikirjoittajana että esittäjän ominaisuudessa) Spede nousee omaan luokkaansa.

Ps

Pienenä sivujuonteena tartun Spede-elokuvan hahmojen tupakointiin. Speden kaverit olivat ketjupolttajia. Tässä mielessä elokuva oli rehellisempi kuin esimerkiksi aiemmin arvostelemani ”Oppenheimer”, jossa totaalinen polttamattomuus oli mielestäni ”ohjelmallista”.

Villi länsi: ahneuden ja paremman elämän rajalla

 

 Ylen Areenassa on meneillään amerikkalainen  dokumenttisarja  ”Frontier – villin lännen valloitus",  joka kuvaa Yhdysvaltain maantieteellistä muodostumista mantereen alkuperäisen väestön kustannuksella. Frontier (rajaseutu) kuvaa aikaa, jolloin lännen myytit syntyivät. Tarkastelen ja arvioin dokumenttisarjaa lähinnä sen kuudennen eli päätelmäosan näkökulmasta. Rajaseutu oli se kuuluisa villi länsi, joka aikojen kuluessa on muotoutunut ikoniseksi historian vaiheeksi.   

Asutuksen leviämisen kannalta mantereen ylittävästä rautatiestä (valmistui 1869) tuli ratkaiseva tekninen edistysaskel. Matka mantereen poikki ei kestänyt enää kuukausia vaan parhaimmillaan vain neljä päivää. Se merkitsi monelle uuden elämän alkua maassa, jossa onnistujilla oli rajattomat mahdollisuudet edetä.

Kysymys oli luonnonrikkauksien saavutettavuudesta ja niiden hyväksikäytöstä. Maat oli viety arveluttavin sopimuksin vähitellen maan alkuperäisiltä asukkailta, intiaaneilta. Heidät ajettiin yhä kauemmas länteen ja pohjoiseen. Alkuperäiskansat olivat eläneet näillä mailla jo tuhansia vuosia. Rautatie käytännössä lopetti alkuperäisten kansojen vastarinnan. Valkoisen miehen näkökulmasta kysymys oli villin lännen täydellisestä kesyttämisestä.

Intiaaneille luvatut maat otettiin heiltä pois petetyillä lupauksilla pääosiltaan Texasin ja Meksikon pohjoisosan valloitusten kautta. Valtio tuki uudisraivaajien muuttoja runsailla avustuksilla. Taka-ajatuksena oli uusien muodostuvien osavaltioiden liittäminen liittovaltioon. Myös massiivista mainontaa hyväksikäytettiin eri ammattiryhmien muuttohalukkuuden lisäämiseksi. Rotuongelmaa vähäteltiin. Sloganina käytettiin ilmaisua ”parempi elämä”.

Alkuperäisasukkaille muuttoryntäys oli katastrofi. Rautatien vaikutus tunnistettiin varhain. Se oli vaara alkuperäisille asukkaille. Rautatiet edistivät mm. armeijan joukkojen kuljetuksia ja kaupallista biisoninmetsästystä. Liittovaltion tuki biisoninmetsästykselle oli tarkoitettu kantaväestön näännyttämiseen. Biisonit lähes kuolivat sukupuuttoon 1870-luvulla (vuonna 1900 jäljellä oli enää 1000 yksilöä).

Itäinen ja lännestä lähestyvä rautatie kohtasivat samassa pisteessä ja jakoivat intiaanien maat kahtia. Kaiken lisäksi lisäraiteita rakennettiin runsaasti idän ja lännen välille. Intiaanien (valkoiseen väestöön) sopeuttajat ja reservaatteja suosivat tahot ajoivat samaa päämäärää kuin armeija. Tulos: reservaatit yleistyivät.

Enpä tainnut ymmärtää ”Oregonin tien” (Oregon Trail, lähes 3500 kilometriä) merkitystä, kun luin Kuvitetut klassikot -lehteä (numero 12) pikkupoikana jalan tai hevosella (ennen rautatietä) kuljettavana luoteisväylänä Missourista Oregoniin, Tyynen valtameren rannalle.

::::::::::::::::::::

Intiaanien käännyttäminen ja opettaminen valkoisten tavoille kuuluivat käynnistettyyn uudelleenkoulutusohjelmaan, samoin kuin huonon kohtelun varjolla tapahtuneet siirrot paikasta toiseen.

Intiaanit eivät luopuneet maistaan vastarinnatta. Käynnistyivät ns. intiaanisodat (sisällissodan ja 1870-luvun puolenvälin välisellä ajanjaksolla). Samalla kuitenkin vastarinta vähitellen murtui. Kullan löytymisellä lännestä oli tuhoisia seuraamuksia intiaanien mahdollisuudelle selviytyä. Tästä huolimatta intiaanit saivat myös voittoja, joista tunnetuin tapahtui Little Big Hornissa. Kuitenkin intiaanit joutuivat  taipumaan sopimuksiin, jotka käytännössä tyrehdyttivät vastarinnan lopullisesti.

Intiaanien kanssa kyllä  pyrittiin tekemään sopimuksia, mutta niistä ei pidetty kiinni. Pyrkimykset intiaanien koulutuksen avulla tapahtuvaan ”sivistämiseen” epäonnistuivat. Menetelmät olivat väkivaltaisia. Voidaan jopa käyttää nimitystä kansanmurha! ”Sivistämisellä” vain tuhottiin vuosisatojen aikana omaksuttu kulttuuri.

Woundeed Kneen puron joukkomurha (1890) oli viimeinen sinetti intiaanien väistymiselle. Woundeed Kneetä on sanottu taisteluksi, mutta tosiasiassa se oli verilöyly, jonka kohteena olivat suurelta osin aseettomat naiset ja lapset.

Intiaanien määrä oli romahtanut jopa 60 miljoonasta (?) 1900-luvulle tultaessa 238 000:een henkeen. Intiaanit kuolivat kulkutauteihin ja luoteihin.

::::::::::::::::

”Rajaseudusta” tuli 1800-luvun lopulla vanhentunut käsite, sillä mantere oli asutettu idästä länteen. Ei ollut enää paikkaa, mihin tunkeutua!

Dokumentissa painotetaan, että Yhdysvaltain historia on löytämisen historiaa. Mitä löydettiin? Ihmiset löysivät itsensä parempien mahdollisuuksien olosuhteista. Kaikilla oli mahdollisuus olla osa jotain parempaa. Positiivisesti tulkittuna rajaseutu muuttui kuubalaisten, latinojen, kiinalaisten ja muiden ihmisryhmien  ”naapurustoksi”, joille oli ominaista sitkeys ja itsepintaisuus. Rajaseutu eli ja elää tässä mielessä heissä edelleen.

Mitä tapahtuu, jos rajaseutu ”poistuu”? Osataanko elää ilman frontieria? Tässä kohtaa dokumenttia tulee vastaan käsite ”exceptionalism”, ekseptionalismi, ainutlaatuisuus. Se esitetään yhteydessä,  jossa jäädään ihmettelemään, mitä tapahtuu, jos rajaseutua ei enää ole. Säilyykö amerikkalainen poikkeavuus, ainutlaatuisuus, joka oli kytketty rajaseutufilosofiaan? Se olisi enää ”vain” kuin Euroopan yhteisö, ”jonka amerikkalaiset luulivat jättäneensä taakseen”. Muuttuisiko Amerikka rajaseudun poistumisen myötä vähemmän avoimeksi mahdollisuuksille?

Eräs historioitsija esittää, että rajaseutu oli ”tyytymättömyyden varoventtiili”. Oli mahdollisuus - jos koki epäonnistumisen - lähteä halutessaan länteen. Go West, Buster Keatonin tapaan! Länsi edustaa tässä mahdollisuuksien paikkaa.

Amerikka – kaikkien mahdollisuuksien maa? Toisenkinlainen näkemys esitetään dokumentissa. Ja se jopa realisoitui! Euro-amerikkalaisuus nimittäin menetti hohtonsa ja alkoi muuttua epäluuloisuudeksi uusia vieraita kohtaan. Maahanmuuttajia tuli yhä enemmän, eikä enää pelkästään Britanniasta, Saksasta ja Skandinaviasta vaan aivan uusista maista,  Itä- ja Etelä-Euroopasta. Alettiin olla huolestuneita uusien tulijoiden sopeutumisesta. Tai sitten kysymys oli vain rasismista.

Vuosisadan lähestyessä loppua perinteiset valkoiset länteen muuttajat joutuivat kokemaan kilpailua aasialaisten, japanilaisten ja kiinalaisten taholta. Erityisesti ahkerat kiinalaiset joutuivat silmätikuiksi. Heidät  koettiin uhkaksi yhteiskunnalle. Kiinalaistaustaisia muuttajia vastaan alettiin säätää lakeja jo 1850-luvulta lähtien. Kaiken lisäksi Kalifornian osavaltio oli vaa’ankieliosavaltio presidentinvaaleissa. Voitto Kaliforniassa vaati kiinalaisvastaisen vaaliohjelman laatimista. Kiinalaiset joutuivat kaikenlaisten rajoitusten kohteiksi. Suurta odotusta ei palkittu.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain hallitus levitti  ideaa amerikkalaisesta unelmasta markkinointikampanjoissaan. Se tarjosi mielikuvissa uuden alun tulijoille. Monille lupaus osoittautui pettymykseksi. Mainoslauseet pönkittivät amerikkalaista ylemmyyttä: laajeneminen oli Jumalan antama lahja. Kysymys oli kuitenkin paljon arkisemmista asioista: maallisesta laajenemishalusta, väestön kasvusta, Meksikon kaltaisten heikkojen valtioiden voittamisesta, alkuperäisen väestön alistamisesta ja suurvaltasyndroomasta.

Positiivisten mainoslauseiden muodostamasta  kokonaisuudesta syntyi ajatus kutsumuskohtalosta, Manifest Destinystä. Kysymys oli Jumalan tahdosta ja oikeutuksesta toteuttaa suuri laajenemistehtävä, Manifest Destiny. Yhdysvaltain valkoinen väestönosa oli valittu ”kansa” toteuttamaan tavoite.

Ryöstämällä toteutettu alkuperäiskansojen maiden anastaminen pyhitettiin korulauseilla. Amerikka luotiin valkoisille vallanpitäjille, vaikka luotiin kuva kansojen sulatusuunista.

:::::::::::::::::::

 Alkuperäinen amerikkalainen unelma muodostuu mielestäni ainakin seuraavista osatekijöistä: rajaseutuideologiasta, Manifest Destinystä (kohtalouskosta, että Jumalan valittu kansa oli saanut tehtävän luoda suuri maa), ekseptionalismista (ainutlaatuisesta etevyydestä muihin kansoihin nähden), sotilaallisesta voimasta, jolla toteutettiin imperialistinen (tai vaihtoehtoisesti sisäinen kolonialistinen) hanke, valtion voimallisesta resursoinnista maan valtaamiseen sekä uudisraivaajahengestä.

Voi olla vaikeata myöntää, että vapauden tyyssija, amerikkalainen unelma, on luotu toisia sortamalla tai peräti tuhoamalla toisten vapaus.

Ja aivan lopuksi: en tiedä juuri yhtään tapausta, jossa maan – minkä tahansa maan - alkuperäinen väestö olisi selvinnyt voittajana ylivoimaisella teknologialla varustetusta uudesta mahdista, uudesta isännästä.