Viittaan otsakkeella pariin viime aikoina esillä olleeseen asiaan, nimittäin Ben Zyskowiczin (myöhemmin BZ) nuoruuden muistelmiin (Vares: ”Nuori Ben Zyskowicz”), joissa hän palaa mieliteemaansa eli suomettumisen kauhuihin ja toisena asiana Yhdysvaltain kanssa suunniteltuun DCA-sopimukseen (kahdenvälinen puolustusyhteistyösopimus). Tarkastelen kumpaakin kapeasta näkövinkkelistä eli ”oikeassa olemisen” näkökulmasta. Molemmat ovat osa Suomen kokemuksia tai tulossa olevia kokemuksia, ja liittyvät siten kiinteästi toisiinsa.
Ensin vanhempi näistä kahdesta teemasta: BZ:sta on kehittynyt jonkinmoinen
syväsuomettumisen guru, joka pudottelee meille vähemmän perehtyneille totuuden siemeniä
menneisyyden tapahtumista. Ilman muuta BZ oli näitä ihmisiä, jotka alun perin
asettuivat suomettumisen viheliäisessä maailmassa ”oikealle” puolelle. Siitä monet
antavat hänelle tunnustusta.
Omaa suomettumiskäsitystä olen eritellyt näissä blogikirjoituksissa
harvakseltaan viimeisten 12 vuoden
aikana. En ota tässä kantaa siihen, kuinka lähellä totuutta kuvittelen olevani.
(Oman määrittelyni mukaan) ”ensimmäisen sukupolven” (1960-luvulta 1980-luvulle)
suomettuminen on ollut BZ:n bravuuri, johon hän on palanut ajoittain aina sen
aktuellin teeman näkökulmasta, joka kulloinkin on ollut julkisuudessa esillä.
Ensin muutamia suomettumisen määritelmiä, jotka eroavat
toisistaan, mutta myös täydentävät toisiaan:
1)Tanskalainen Hans Mouritzen
kirjoittaa artikkelissaan Small States and Finlandisation in the Age of Trump
(IISS:n Survival-julkaisusarja), kuinka moninapaisessa maailmassa, heikkojen
kansainvälisten yhteisöjen ympäristössä - missä vaihtoehtona voi olla kaaos tai
sota - suomettuminen on mainettaan parempi ratkaisu ongelmiin. Voisiko tästä
sanoa, että ”parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa”?
Mouritzen määrittää suomettumisen
tilana, jossa ( pieni) valtio ottaa itselleen parhaan mahdollisen hyödyn
poliittisesta ja strategisesta riippuvuudestaan suureen valtioon. Mouritzen
näköjään yrittää asettua helikopteriperspektiiviin ja piut paut välittää Suomessa
(ja mm. BZ:n johdolla) käydystä keskustelusta.
Peräänkuuluttaisin ”ymmärtämisen
historiaa”, joka Mouritzenin tapauksessa tarkoittaisi hänen näkemyksensä
ymmärtämistä, muttei välttämättä hyväksymistä ainakaan kattavana totuutena. Mouritzenin
ajattelu voitaisiin hyväksyä varauksin ”näkökulma-ajatteluna”, mutta ei siten, että se sisältäisi
tuonnempana kohdassa kolme (3) mainitsemani vulgääriopportunistiset tai liki
maanpetokselliset keinot.
2) Paavo Väyrynen määritteli taannoin suomettumisen
seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden
tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo kriittisempi
argumentointipohja, koska suomettumisen liittyy vahingon tuottaminen omalle
kansakunnalle.
3) Kolmas määritelmä on kaikkein vastenmielisin ja inhottavin:
Suomalaiset käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten
vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen
päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa
normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.
Oletan, että viime mainittu on lähellä
BZ:n määritelmää ja vastaa myös omaa tietoisesti kapea-alaista määritelmääni/näkemystäni
suomettumisesta. Karsin siis risuaidasta risut pois ja jätän vain aidan jäljelle.
Laajemmassa kuvassa tulisi
huomioida, missä kontekstissa suomettumisesta puhutaan. Siitä voidaan puhua
tarkoittaen konkreettisesti Suomea, joka usein johtaa ärtyneeseen reagointiin,
tai siitä voidaan puhua teknisenä terminä, jossa keskiössä on yleensä pienen valtion
suhtautuminen tai sopeutuminen suuremman
painostukseen.
:::::::::::::::::
Nyt BZ palaa ”toisen sukupolven” suomettumiskäsitteeseen, jota harjoitettiin
erityisesti 2000-luvulla (niputan tässä käsitteet ”uussuomettuminen” ja
”jälkisuomettuminen” saman otsakkeen alle). Se tarkoitti suurin piirtein sitä,
että Venäjän (tai minkä tahansa ulkovallan) aikomuksiin (sanoihin, tekoihin) suhtauduttiin
tietyllä periksi antavalla luottamuksella. Toisen polven suomettuminen tuli
esille erityisesti jättimäisten energiakysymysten myötä. Se tarkoitti riskien ottamista
asioissa, joissa hyväuskoinen luottamus toisen valtioon (Venäjä korostuneesti) ylitti
itsekritiikin kynnyksen.
BZ erottelee jyrkästi ensimmäisen polven ja toisen polven suomettumisen
toisistaan. Itse asiassa viime mainittua BZ ei lue lainkaan suomettumisen
kategoriaan kuuluvaksi. Jyrkäksi eron
tekee BZ:n mielestä se, että ensimmäisen sukupolven suomettumisessa oli kysymys
kansakunnan kohtalosta ja itsemääräämisoikeudesta ja toisessa lähinnä herkkäuskoisuudesta
poliittisia ja kauppapoliittisia etunäkökohtia arvioitaessa.
BZ kytkee toisiinsa taistolaisuuden ja suomettumisen henkisen ilmapiirin.
Itse näkisin alkujuurena olevan suurien ikäluokkien aikuistumisen,
opiskelijoiden aktivoitumisen (massa tuo voimaa) ja työväenluokan voimistumisen (elinkeinorakenteen
muutos) aiheuttaman vasemmistosuuntauksen. Kysymys oli tavallaan taistelusta
hegemonisen otteen saamiseksi. Kukaan ei tai mikään taho ei perinyt voittoa kamppailussa,
mutta vasemmistosuuntaus ohjasi kehitystä 1970-luvulla (sosiaaliturvan
kehittäminen, peruskoulu ym.). Taistolaisuus alkoi nuorten ikäluokkien ei-ideologisena
radikalisoitumisena 1960 luvun jälkipuoliskolla ja poimi matkaansa dogmaattisesti
suuntautuneen vasemmiston (lue: ml taistolaisuus), kuitenkin niin, että
suuntaukset irtosivat toisistaan ja puhdas radikalismi väljähtyi varhain.
Yhteiskunnallinen vasemmistoliike hidastui ja lopulta vaimeni 1970-luvun
loppuun mennessä.
Itse koin nuo ajat opiskelijana 1970-luvun alussa. En kokenut
vallankumouksellisen hengen hegemoniauhkaa, vaikka minulla oli kolme
taistolaista kämppäkaveria. Minua ei myöskään yritetty käännyttää. Suuri osa
edunvalvonnasta kohdistui opiskelijoiden asemaan. Muu oli sitten kovaa vallankumousretoriikkaa,
joka ei kuitenkaan ollut lähelläkään realisoitumista.
::::::::::::::::::::::::::::
Monet, kuten minä ovat olleet epäileviä Naton kyvystä toimia
riittävän yksimielisesti (idän ja lännen välisen) konfliktin uhatessa (kun
kerran sotilasliittoon piti mennä
mukaan). Rakoilun oireet ovat todennettavissa, vaikka akuuttia kriisiä ei
olekaan välittömästi näköpiirissä. Eivät ainoastaan Itä-Euroopan (Nato)maat
aiheuta huolta, vaan myös Yhdysvaltain sisäinen eripura, joka näyttää vakavalta
lähestyttäessä seuraavia presidentinvaaleja.
Päättäjät ovat tapahtuneen huomioon ottaen valmistautuneet Naton
hajanaisuuteen suunnittelemalla Yhdysvaltain kanssa keskinäisen kahdenvälisen
puolustusyhteistyösopimuksen (DCA), joka
pitää hyväksyä Suomen eduskunnassa 2/3 enemmistöllä tullakseen voimaan. DCA:lla Yhdysvallat antaa ikään kuin
maakohtaisen avustustakuun kriisin tai sodanuhan varalta.
Samanlaiset sopimukset Yhdysvallat on tehnyt tai tekemässä myös muiden
Pohjoismaiden kanssa.
Jos olen oikein käsittänyt, Yhdysvallat saa erityisen suvereenit
mahdollisuudet perustaa tukikohtia, siirtää joukkoja Suomen alueella ja järjestää
muutoinkin puolustuksensa itsenäisesti.
Sitä mukaa, kun Yhdysvaltojen
oikeudet operoida Suomen alueella kasvavat, kapenee Suomen suvereniteetti, näin
oletan. Ainakaan retoriikassa tätä ei valtioiden kesken myönnetä, mutta
katsoisin sopimusjärjestelyn luonteen YYA-sopimuksen kaltaiseksi. Molempia yhdistää
suuri yksimielisyys (YYA-sopimusta kannatti parhaimmillaan 90 prosenttia kansalaisista).
Eri asia on sitten, että Yhdysvaltain hämmentävän laaja läsnäolo maassamme ei
monien suomalaisten mielestä aiheuta läheskään yhtä suurta huolta kuin
YYA-sopimus, jonka yllä leijui pakkoyhteistyön mahdollisuus sodan uhatessa.
Tosiasiassa YYA-sopimus oli välttämättömyys, josta tehtiin hyve. Voi olla, että
Yhdysvaltain kanssa tehtävä sopimus on hyve, joka koetaan useimpien mielestä välttämättömyytenä.
Koko turvallisuuden problematiikka kulminoituu kysymykseen, kuinka
tulenaraksi itäraja muotoutuu tulevien väistämättömien kansainvälisten kriisien
keskellä. Entä Yhdysvaltojen luotettavuus tosipaikan tullen? Yhdysvaltain
vetäytyminen ”monroelaiseen” eristäytyneisyyteen voi luoda turvallisuusaukon.
MAGA-filosofia luo ensiaskeleet eristäytymiseen.
Olen käyttänyt käsitettä lännettyminen Yhdysvaltain ja Suomen
kiinteästä yhteistyöstä Suomen puolelta nähtynä. Kaikki kortit (pois lukien oma
uskottava puolustus) ovat sen varassa, että Yhdysvaltain demokratia ”palaa juurilleen” edes
jonkinasteiseen konsensukseen ja että vaalien voittaja hyväksytään ilman suurempaa
vallankaappausuhkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti