Ben Zyskowicz avaa suomettumisen mekanismeja 2/2

 

(jatko-osa) 

Ben Zyskowicz (myöhemmin BZ) ottaa esille useita esimerkkejä suomettumisen käytännön ilmenemismuodoista, jotka minäkin muistan. Yksi tällainen oli Fred Astaire-Cyd Charisse -elokuva ”Silkkisukat” (”Silk Stockings”, 1957, alun perin ”Ninotchka”, 1939), joka esitettiin Suomen TV:ssä 1970-luvun alussa. En tuntenut lukiolaisena entuudestaan elokuvaa, mutta kesken kaiken panin merkille, kuinka kaikkia repliikkejä ei  käännetty tai ei käännetty ainakaan oikein. Ideologinen sävy oli räikeä: Neuvostoliittoa paneteltiin oikein kunnolla. Huudahdin reaktionomaisesti : ”Miten tämä on voinut mennä läpi?” Elokuvasta tehtiin eduskuntakysely muun kauhistelun ohessa ja sen esittämistä piti selittää neuvostoliittolaisille.

Suomettuminen tarkoitti mm. kilvoittelua siitä, kuka pääsi esille neukkuyhteydessä. Tästä on lukemattomia esimerkkejä. Monimutkainen tilanne aiheutui, kun vuoden 1962 Moskova-johtoiset kansainväliset nuorisofestivaalit pidettiin Helsingissä. Koska suomettuminen ei ollut vielä lyönyt läpi, sensuroivat suomalaiset nuorisojärjestöt tapahtumaa. Festivaaleilla vallitsi ankara ideologioiden kamppailu lännen ja idän välillä.

Eräs tuon ajan ominaispiirre oli, että käsite ”rauha” yhdistettiin neuvostopropagandassa miltei kaikkeen mahdolliseen, sellaiseenkin,  jolla ei ollut mitään yhteyttä rauhaan. Sana ”rauha” oli koodi, jolla pyrittiin vahvistamaan Pax Sovieticaa, neuvostorauhaa.

BZ ottaa luonnollisesti  kantaa myös Kekkosen rooliin suomettumisessa todeten sen aivan oikein merkittäväksi. Kekkonen oli ensimmäisiä,  jollei ensimmäinen, joka käytti Neuvostoliitto-suhteita (neuvostokorttia) edistääkseen uraansa. Tätä tapahtui sittemmin kymmenien vuosien ajan. Tuskin kukaan asioista perillä oleva voi kieltää tätä. Esimerkki vahvistetusta lähteestä: Kekkonen pyysi Leonid Brezneviä puuttumaan Vieno Sukselaisen pyrkimyksiin päästä maalaisliiton puheenjohtajaksi 1960-luvun vaihteessa. Breznevin sivumerkintä arkistopaikassa on yksiselitteisen myönteinen. Breznevin tahto myös toteutettiin. Apu oli molemminpuolista.

Neuvostoliitto tuki omilla keinoillaan Kekkosen valintaa jokseenkin kaikissa presidentinvaaleissa, joissa Kekkonen oli ehdokkaana. Kekkonen loi mallikäyttäýtymisen häntä vähäisemille poliittisille kihoille.

Neuvostoliitto omaksui menettelytavat, jotka osoittautuivat menestyksellisiksi ”luomalla yhteyksiä suomalaisen yhteiskunnan kaikille tasoille”, kuten BZ sen muotoilee. BZ puhuu kilvoittelusta, jonka avulla kynnelle kykenevät suomalaistahot pääsivät halutessaan esille. BZ tuo varsin avoimesti esille puolueiden roolin tässä pelissä säästämättä ketään, ei myöskään omaa puoluettaan, joka tosin lähti mukaan peliin myöhäsyntyisesti, kun muut olivat jo poistumassa siitä!

BZ korostaa aivan oikein, että Neuvostoliitto ei pääsääntöisesti uhannut ikävillä seurauksilla, jos ei ”toteltu” vaan osaamistaan pehmeästi hyödyntäen. Jostakin syystä BZ ihmettelee, miten suhteiden luomisessa onnistuttiin vähäisempiä suomalaistahoja myöten. Enpä juuri yhdy ihmettelyyn! Yhteyksien määrä ratkaisi.

Ensimmäinen murtuma Neuvostoliiton tavoitteisiin tapahtui, kun Johannes Virolainen tuli valituksi Neuvostoliiton (ja Kekkosen) tahdon vastaisesti keskustan presidenttiehdokkaaksi Ahti Karjalaisen sijasta vuonna 1981. Venäläiset pysyivät hiljaa tietäen, että asiaa ei kannata paisutella. Neuvostostrategiassa oli huomioitu tietty väljyys valintaprosessissa.

Tätä vaihetta seurasi Mauno  Koiviston valinta presidentiksi ilman, että Neuvostoliitto mitenkään  reagoi, vaikkei hän ollutkaan neuvostosuosikki. He olivat hyvissä ajoin hyväksyneet myös tämän vaihtoehdon. BZ nostaa tikun nokkaan tässä yhteydessä suomalaisten yliherkän uhkaskenaarionäkymän. Kahdeksankymmentäluvun vaihteessa monet möröt olivat jo väistyneet Suomen ja Neuvostoliiton suhteista – näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi. Suomettumisen kaudella herättikin huomiota suomalaisten oma aktiivisuus suomettaa ympäristöä, joka monesti näytti ylittävän neuvostoliittolaisten intressin.

BZ kysyy,  oliko kaikki se myötämielisyys tarpeen, jota suomalaiset  osoittivat neuvostoliittolaisia kohtaan. Mitä siitä olisi seurannut, jos ei olisi toimittu neuvostoliitolaisten tahdon mukaisesti,  kysyy BZ, ja vastaa: ei mitään, kuitenkin myöntäen, että sopivaisuuden rajat oli  tunnettava.

Entä kotiryssäilmiö?  Ilmiö ei ehkä ollut niin vaikuttava kuin siitä on annettu ymmärtää. Agentit toimivat suomalaisen yhteiskunnan  silminä ja korvina välittäen tietoja esimiehilleen Moskovassa. Sen kyllä havainnoin, että venäläisten suhtautuminen suomalaisiin vaihteli (niin kuin suomalaistenkin venäläisiin): Suurlähettiläs Aleksei Beljakovista jäi yrmeän ikävä kuva. Hän oikeasti uhkaili suomalaisia. Samaa lopputulosta edusti toinen suurlähettiläs, Vladimir Stepanov, vaikka antoikin itsestään kuvan Kekkosen joviaalina ryyppykaverina. Tämän muistaa haudan takaa ainakin Keijo Korhonen, jonka rinnuksiin Stepanov kävi kerran vähemmän diplomaattisesti.

::::::::::::::::::::::::::::

Oliko 1970-luku venäläisvaikutteinen pimeä vuosikymmen vai myönteisen kehityksen vuosikymmen? BZ: molemmissa on perää, ei ole syytä unohtaa, että vuosikymmen oli sosiaalistaloudellisessa mielessä edistyksen vuosikymmen. Molempia näkemyksiä voidaan puolustaa.  

Joka tapauksessa puolue toisensa jälkeen joutui nöyrtymään suomettumisen nimissä sekä Neuvostoliitolle että Kekkoselle (poikkeuslaki ym.). Lopulta mentiin BZ:n mielestä liian pitkälle. Kokoomuslaisten piti pidättyä jopa suomalaisten kommunistien arvostelusta.

Mitä lukemista suosittelisin BZ:n haastattelun tueksi ja täydennykseksi? Ehkä parhaan taistolaisuutta käsittelevistä kirjoista on kirjoittanut radikaaliaktivisti Lauri Hokkanen (s. 1950), joka on laatinut sen  omista taistolaisvuosistaan. Viisisataasivuisen (!) kirjan nimi on ”Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö.” (Docendo, 2021), joka paljastaa kirjan tarkoituksen: se on osin tunnustuksellinen kertaus taistolaisvuosien historiasta.

BZ näkee selvän eron varsinaisten suomettumisvuosien ja 2000-luvun jälkisuomettuneisuuden, (uussuomettuneisuuden ja suomettuneisuuden pitkän hännän) vuosien välillä, joita hän pitää aikalaispolitiikkaan liittyvinä keskinäisriippuvuuden strategisina ratkaisuina verrattuna 1970-luvun suomettumisen tositoimiin, jolloin oli kysymys valtakunnan tulevaisuudesta.

BZ vetää suomettuneisuuden uusinta aikaa ymmärtäväisesti yhteen: suomettuminen oli kilvoittelua Neuvostoliiton ystävyydestä, kun taas Nord Stream edusti jälkisuomettunutta sinisilmäisyyttä, joka noudatti keskinäisriippuvuuden vallitsevaa oppia.

BZ:n mukaan Natoon liittymistä kannattavien ja Natoon kielteisesti suhtautuvien kohtaloa sitoo yhteen ”hiljentämisen politiikka”: oli aika, jolloin ainoa oikea menettely oli pysytellä Naton ulkopuolella ja oli aika,  jolloin ainoa oikea ratkaisu oli Natoon liittyminen. Kysymys oli vanhasta yhden totuuden politiikan soveltamisesta eli siitä, että Suomeen sopii vain yksi totuus kerrallaan. Naton kannattajia painettiin aikoinaan alas, nyt painetaan alas Naton vastustajia. 

BZ tunnistaa, että jotain on jääty paitsi suomettumisen aikakauden selvitystyössä. Olisi pystyttävä vastaamaan kysymykseen MIKSI, eikä vain kysymykseen MITÄ. Mielestäni BZ hakee ehkä turhan kategorisesti vastauksia kysymykseen, johon ei ole välttämättä vastausta tai sitten on tyydyttävä omaan tulkintaani, jonka mukaan kysymys oli ja on vallantavoittelusta, johon tarvitaan avuksi kansa, kansanosa, jokin samanmielisten ryhmä tai siten jokin ihmistä suurempi aate, jota vallantavoittelija lähtee jalostamaan mieleisekseen. Jos tämä ei riitä määrittelyksi, vetäydyn Hokkasen kirjan arvioinnin yhteydessä esittämäni ajatelman taakse: ”Ehkei vihoviimeistä  totuutta kannatakaan hakea. Jotain jää aina pimentoon, ratkaisematta. Asia  jää tietenkin vaivaamaan mieltä, mutta ehkä juuri se avaa suljetun takana olevan totuuden…..joskus”.