perjantai 30. lokakuuta 2020

Biden vs. Trump: loppusuora

  

Sadat mielipidemittaukset ovat julkaisseet ennusteensa viime aikoina Donald Trumpin ja Joe Bidenin voimasuhteista Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailussa. Käytän tässä lähteenä Financial Timesin (FT) tuoretta jatkuvaseurantaista mielipidetiedustelua.

Vaalit ovat näillä näkymin menossa selkeästi Bidenille, mutta Trumpilla on kuitenkin vaalipäivän 3.11.2020 yllätyksellä pienet mahdollisuudet pistää peli tiukaksi. Valitsijamiehet jakautuvat tässä FT:n ennusteessa  279-125 (270 riittää valintaan) Bidenin hyväksi. Hienojakoisemmassa  tarkastelussa Bidenin tukena on Financial Timesin mukaan ”varmat” 203 valitsijamiestä ja melko varmoja (”Leaning”)  on 72. Vastaavasti varmoja Trumpin kannattajia on 83 ja melko varmoja on 42. Tasaisia valitsijamiespaikoittain laskettaessa  on 134. Monet republikaanien osavaltiolinnakkeet ovat horjumassa ja äänten jakautuminen on kiikun kaakun. Trumpin mahdollisuus perustuu juuri siihen,  että lähes kaikki ”horjuvat” kääntyvät lopulta Trumpin hyväksi.

Koska osavaltiosta tulevat valitsijamiehet menevät voittavalle puolueelle kokonaisuudessaan (lähes) joka osavaltiossa, ovat Biden ja Trump kampanjoineet kovasti avainosavaltioissa. Näitä ovat Pennsylvania, Michigan, Wisconsin ja Ohio. Ne ovat vaa´ankieliosavaltioita koko turneen osalta ja jaossa on runsaasti valitsijamiehiä. Edelliset vaalit ratkesivat juuri avainosavaltioiden äänillä, jotka ratkaisevilta osin menivät äärimmäisen niukalla erolla Trumpille. Vuonna 2016 annettiin noin 120 000 000 ääntä. Voittaja ratkesi yhteensä 77 000 äänen erolla muutamissa ns.  ruostevyöhykkeen osavaltioissa. Valtakunnallisesti Clinton voitti prosentein 48,0-45,9 ja äänissä hän peittosi Trumpin 2,9 miljoonalla äänellä. Ei ole oikeastaan ihme, että vaaligallupit ennustivat Hillary Clintonin olleen vahvoilla.

Tilanne on monissa osavaltioissa se,  että Trump vei ne edellisellä kerralla niukasti. Nyt ne ovat liikkumassa suurelta osin hänen ulottumattomiinsa.

Yksi mielenkiintoinen seikka ovat postiäänet, joita näissä vaaleissa on annettu verrattomasti enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Tämäkin äänestystapa suosii demokraatteja, jos ääniä annetaan runsaasti niin kuin nyt näyttää. Trump on heittänyt epäilyksen varjon postiäänten laskemisen ylle. Hän on yrittänyt leimata postiäänestyksen epärehelliseksi jo etukäteen arvatenkin siitä syystä,  että voisi vedota – tappion uhatessa - koko vaalitoimituksen olevan sabotoitu.

Arvokkaita osavaltioita kandidaattien kannalta ovat Kalifornia, Texas ja Florida  niistä valittavien valitsijamiesten runsauden takia

Biden on saanut puolelleen paljon valkoisen työväestön, mustien ja latinojen ääniä, joiden pitäisi varmistaa Bidenin voitto. Financial Timesin valtakunnalliset kannatuskäyrät näyttävät nyt Bidenille etua prosentein 51,6 – 43,0, joka vastaa viimeaikaisia tuloksia muissa mielipidemittauksissa.

Tällä kertaa mielipidemittausten toteuttajat ovat pyrkineet korjaamaan vuoden 2016 virheitä, jotta ennusteet osuisivat paremmin kohdalleen. Itse asiassa valtakunnallisella tasolla aiemminkaan ei ollut ongelmia. Haasteet tulivat vastaan osavaltiotasolla:  valtakunnallinen tulos on riippuvainen osavaltioiden äänijakaumista.

Järjestelmän yksi ongelma on, että mielipidemittausten järjestäjien taso varsinkin osavaltiotasolla on luvalla sanottuna kirjava. Jo yksin se, että väestön pohjatiedot ovat epätarkempia kuin esimerkiksi Pohjoismaissa vaikuttaa luotettavien ennusteiden laatimista.

Tänä päivänä ennusteiden ja vaalien suuri ongelma on koronapandemia. Tauti on mm. estämässä ihmisiä menemästä äänestyspaikoille sairastumisen pelossa. Äänestys tapahtuu tästäkin syystä mieluiten postitse.

Suomessa Ylen keskeinen tulostaho on FiveThirtyEight, joka julkaisee painotettua keskiarvoa kaikkien julkaistujen mielipidemittausten tuloksista. Toivottavasti valinta on oikea.

:::::::::::::::::::::::::::

Yksi kaikkein merkittävimmistä tuloksista, mikä vaaleilla voitaisiin saavuttaa,  jos Biden ne voittaa, olisi presidentin  tehtävien normalisoiminen. On ollut järkyttävää havaita,   kuinka Donald Trump on vienyt lokaan presidentin  tehtävien periaatteet, asiallisen  esiintymisen, rehellisyyden kunnioittamisen ja toisten arvostamisen periaatteet. Ydinkannattajille nämä ovat toissijaisia valintaperusteita, mutta muut jäävät kaipaamaan Trumpilta käsitteen ”decent” sisältöjä (rehellinen, kelvollinen, kunnollinen, kohtuullinen).

Trumpin paljon mainostetut ”toteutuneet vaalilupaukset” ovat osin hyvin kyseenalaisia tarkoitusperältään (Meksikon rajan vastainen muuri, Kiina-kaupan rajoitukset, vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta samoin kuin monista muista merkittävistä sopimuksista). Ne kyllä vetoavat ydinkannattajiin, mutta miten on muiden laita?

Trump on myös onnistunut joissakin tärkeissä asioissa. Yksi näistä on työllisyyden hoito, jossa Obaman aikana alkanut lähes lineaarinen työllisyyden kohentuminen on jatkunut koronakriisiin saakka.

Yhteistyökyvyttömyys koronan vastaisessa taistelussa (itse asiassa periksi antaminen) on yksi suurimmista epäonnistumisista Trumpin kaudella. Koronaepidemian kehittymiseen liittyvä totuuden vääristelyn määrä on puistattava.

Avokätisesti jaetut verohelpotukset varsinkin omille kannattajille ovat tuhoamassa talouden perustuksia. Velan määrä on saavuttanut tähtitieteelliset mittasuhteet, velkakellon mukaan 30.10. klo 02.57 velka oli 27 188 540 500 000 dollaria (loppu vahvasti pyöristetty,  koska luvut vilistävät silmissä niin nopeasti, ettei hyödytä olla turhan tarkka). Eli selvällä suomen kielellä  sanottuna velka on 27 000 miljardia dollaria. Osa siitä johtuu toki meneillään olevasta elvytyksestä.

Trumpin äärimmäisen tempoileva politiikka,  vaihtelevat linjaukset ja epäpresidentillinen käytös täydentävät ”Trumpin linjan”. On vaikeaa edes käsittää,  miten suuressa määrin hän on heikentänyt mielikuvaa presidentti-instituutiosta.

Jos valinta kohdistuu Bideniin, jää hänelle iso tehtävä muutoksen aikaansaamiseksi lukuisissa asioissa. On selvää, että tehtävä on niin iso,  että kaikkea ei pysty hoitamaan.

 

 

tiistai 27. lokakuuta 2020

Edessä loistava urheilumenestys?

  

Urheilumenestyksellä on mitattu kansakuntien keskinäistä kilpailukykyä  1800-luvulta lähtien ja ainakin siitä asti,  kun urheilulajien säännöt lyötiin lukkoon kansainvälisesti. Suomessa yleisurheilusta muodostui kansakunnan itsetunnon mittari vuoden 1912 Tukholman olympiakisoista lähtien. 

Olympiakisamenestyksestä tuli kaikkein tärkein kansakunnan kuntoisuuden osoitin, mutta pienemmistä tapahtumista – Suomea koskien - Ruotsi-Suomi-yleisurheilumaaottelu nousi arvoon arvaamattomaan. Stadion täyttyi kerta toisensa jälkeen yleisömäärän yltäessä parhaimmillaan lähes 100 000 katsojaan kaksipäiväisessä tapahtumassa.

Suomi voitti miesten maaottelut perätysten 1954-1964. Mutta ajat muuttuivat. Suomen yleisurheilukone alkoi yskiä osin jo 1950-luvulla,  mitä tuli kansainväliseen suurkilpailumenestykseen, mutta Ruotsi-ottelussa vielä juhlittiin. Pian anemia levisi sekä kansainväliseen kilpailutoimintaan että Ruotsi-otteluun. Tämä tapahtui 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Suomi hävisi maaottelut miehissä vuodesta 1965 vuoteen 1969 lukuun ottamatta vuotta 1968. Valitus heikosta menestyksestä oli kova. Pekka Tiilikaisen kuultiin selostamossa murehtivan kyyneliin saakka menestymättömyyttä. Kuuntelin itsekin radioselostuksia korva radiossa kiinni ja elin murheen mukana.

Menestystä kaivattiin ja janottiin erityisesti keski- ja pitkillä juoksumatkoilla, suomalaisten lempilajeissa. Olivathan juuri nämä olleet menestyksen symboleja ainakin 1920-luvulta lähtien. Kansainvälinen menestys 5000 ja 10 000 metrillä oli suorastaan romahtanut tultaessa 1960-luvulle.  Jotain piti keksiä.

Vuonna 1967 Suomen urheiluliitossa oivallettiin Jukka Uunilan johdolla panostaa ulkomaiseen valmennukseen, eikä mihin tahansa rutiiniin,  vaan parhaaseen mahdolliseen voimavaraan, uusseelantilaiseen Arthur Lydiardiin (1917-2004), joka oli poppamiehen maineessa valmennettuaan huipulle Murray Halbergin,  John Daviesin, Barry Mageen ja varsinkin kolminkertaisen olympiavoittajan Peter Snellin.  Lydiardin oppi-isä oli samalta ilmansuunnalta,  Percy Cerutty (1895-1975), jonka briljantti saavutus oli maileri Herb Elliotin valmentaminen yleisurheilumaailman kiintotähdeksi. Sekä Australian että Uuden -Seelannin menestyksen sadonkorjuun aika oli vuosien 1960 ja 1964 olympiakisoissa.

Myöhemmistä juoksijatähdistä ainakin Rod Dixon, John Walker ja Dick Quax saivat vaikutteita Lydiardilta.

Lydiard teki Suomessa kaksivuotisen  (19 kuukautta) valmennusrupeaman. Kun kaikki sitten oli ohi,  kirjoitti nimimerkki Liimatainen (Urho Kekkonen) Suomen kuvalehdessä pettyneenä, että ”unelmoitu Suomen kestävyysjuoksun uusi tuleminen jäi haaveeksi”. Kekkonen totesi, että ”poppamies epäonnistui eikä jättänyt minkäänlaista jälkeä suomalaiseen urheiluelämään”. Presidentin puuttuminen asiaan kuvaa,  kuinka tärkeää menestyminen yleisurheilussa oli.  Ja menestyihän Kekkonen itsekin aikoinaan useissa eri yleisurheilulajeissa. Mutta Lydiard sai synkeän tuomion.

Mitä tapahtui, kun Lydiard poistui Suomesta vähin äänin?  Kekkonen ei ollut ainoa,  joka osoitti mieltään. Poistuminen oli täydellinen kontrasti hänen maahantuloonsa nähden.  Odotukset olivat tuolloin korkealla. Seurasin itse noina aikoina intensiivisesti urheilijoidemme menestystä tai  menestymättömyyttä  ja olin valmis yhtymään Pekka Tiilikaisen armottomiin Lydiardiin kohdistamiin moitteisiin: ”juoksutti jalat alta” Suomen silloisilta kansallisilta huipuilta.

Juuri tuohon aikaan nousi ilman Lydiardiakin kansainväliselle tasolle tai sen tuntumaan koko joukko suurten ikäluokkien synnyttämiä kestävyysjuoksulahjakkuuksia (mm. Sepot Nikkari,  Matela, Tuominen). He tarjosivat ison lupauksen menestyksestä suomalaiselle  yleisurheilulle. Tähän joukkoon Lydiard iski kyntensä tarkoituksena nostaa ylös rankingissa kokonainen juoksijasukupolvi.  Juoksijat eivät kuitenkaan kestäneet Lydiardin tarjoamaa rääkkiä terveinä.

Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu tai ainakin hyvät jatkokertomuksen ainekset.  Lasse  Virenin ja Pekka Vasalan menestykset 1972 Münchenin olympiakisoissa (samoin kuin Juha Väätäisen kaksi Euroopan mestaruutta 1971) palauttivat  Lydiardin maineen: hän vastaanotti kutsun Tamminiemeen kahville ja sai korkean arvomerkin Kekkosen kädestä. Katsottiin,  että Lydiard oli pannut siemenen itämään viisi vuotta aiemmin ja nyt oli sadonkorjuun aika. Ja toden totta: suomalainen yleisurheilu sai melkoisen buustin noista ajoista. Lydiard sai arvonantoa jopa suomalaisilta pikajuoksuvalmentajilta, joiden valmennustyöhön ulkomaan vieras jätti jälkensä. Poppamies alkoi olla maineensa arvoinen.

Tosin Pekka  Tiilikainen taisi torjua kaikki viittaukset Lydiardin ansioihin vielä 1970-luvun alussakin.

Mihin Lydiard perusti konkreettiset valmennusmetodinsa. On sanottu, ettei hän kehittänyt juurikaan uutta verrattuna esimerkiksi ensimmäisen haamumailerin Roger Bannisterin harjoitusmetodeihin, mutta lisäsi käytössä  olleisiin ohjelmiin harjoitusmatkojen kestoon ja intensiivisyyteen liittyviä elementtejä. Ratkaisevaa oli harjoituksen jaksottaminen optimaalisesti edettäessä  kohti suurkilpailuja. Harjoittelua täydennettiin maksimaalisilla mäkivedoilla.

Lydiard ajoi äärimmäisiä harjoittelumetodeja vaatien puolimailereilta ja mailereilta maratontyyppisiä 100 mailin harjoitusrupeamia viikkoa kohden. Ne saattoivat tarjota jonkinlaisen pohjan maltillisesti sovellettuna Virenille ja Vasalalle, mutta olivat liian kovia monille muille. Lydiardin vaikutteet saattoivat edesauttaa Suomen kestävyysjuoksun renessanssin toteuttamisessa, mutta samantapaisten metodien yrittäminen Meksikossa  ja Venezuelassa johtivat Lydiardin epäonnistumiseen.

Jos suomalaiset kärkijuoksijat osin pystyivätkin ottamaan  vastaan Lydiardin ylipitkien harjoitteiden vaatimukset,  oli suuri vaara, että fysiikka ei kestä kaikilla tällaista kestorääkkiä. Oliko asia niin, että vain poikkeuksellisen lahjakkaat juoksijat (Snell, Elliot, Viren , Vasala) pystyivät täyttämään Lydiardin harjoittelun päämäärät. Keskinkertaisemmilla juoksijoilla  harjoitteet johtivat loukkaantumisherkkyyden kasvuun. Paljolti oli tietenkin kiinni siitä,  miten esimerkiksi Virenin henkilökohtainen valmentaja Rolf Haikkola sovelsi Lydiardin menetelmiä.

Ehkä merkittävin panos,  minkä Lydiard antoi suomalaiselle kestävyysjuoksulle oli harjoittelun kovuuden iskostaminen, paljon suuremman kovuuden kuin mihin täällä oli kuusikymmentäluvulla totuttu. Paljolti johtuen vanhoista harjoittelutottumuksista Lydiard herätti ristiriitaisia ajatuksia juoksijoissa ja valmentajissa.

Voitaisiinko vastaavissa tilanteissa - yleisurheilun aneemisissa vaiheissa – käyttää  ulkomaista valmennusapua herätteenä? Epäilemättä, mutta vain hyvin perustelluissa olosuhteissa, muutoin käytetty aika valuu hukkaan. Valmennustieto kiertää maailmalla vinhaa vauhtia ja tietoja on saatavissa Snellin ja Elliotin päiviä avoimemmin. Ero juoksijoiden välillä saattaa syntyä myös dopingin käytön asteesta, vaikka haluaisimmekin unohtaa asian .

Kansallisen urheilumenestyksen nälkä on edelleen suurta. Tavoitteiden saavuttamiseksi vain paras on kyllin hyvää. Suomalaiset tuntevat suomalaisensa  paremmin kuin ulkomaiset valmentajat,  ja voivat siksi onnistua ulkomaisia kollegoja paremmin.

 

 

 

lauantai 24. lokakuuta 2020

Jäähyväiset pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle?

 


Tuoreessa T&Y-lehdessä 3/2020 yliopistonlehtori Hannu Tanninen ja emeritusprofessori Matti Tuomala pohtivat  yhteisessä  artikkelissaan ”Onko pohjoismainen hyvinvointimalli jo menneisyyttä?” ylistetyn pohjoismaisen mallin kestävyyttä globalisaation turbulenssissa. Miten talouskriisit, globalisaatio, finanssikapitalismi ja eriarvoisuuden kasvu liittyvät toisiinsa ns. pohjoismaisen mallin oloissa?  Artikkelissa tarkastellaan aihetta ensi sijassa työmarkkinoiden näkökulmasta.

Referoin ohessa kirjoitusta ja kommentoin soveltuvin osin, mutta ensin pieni historiakatsaus.

Vuonna 1938 Saltsjöbadenissa Ruotsin työnantajat, työntekijäjärjestöt ja sosialidemokraattinen työväenpuolue allekirjoittivat sopimuksen,  joka muodosti mallin tuleville työmarkkinasopimuksille. Sopimusta hyväksi käyttäen kaksi ekonomistia,  Gösta Rehn ja Rudolf Meidner (myöh. R&M) loivat mallin, jossa palkkojen määräytyminen siirrettiin markkinoilta kollektiivisen sopimisen piiriin. Työmarkkinaosapuolien ohella valtio osallistui aktiivisesti sopimiseen  lainsäädäntöhankkeiden avulla. Palkat sovittiin solidaarisuusperiaatteella (sama palkka samasta työstä), joka nosti pienempiä palkkoja  ja mahdollisti matalampien palkkojen säällisen kilpailukyvyn työmarkkinoilla. Tuloksena oli palkkaerojen kaventuminen. Samalla tuottavimmat ja innovatiivisimmat yritykset kukoistivat investoimalla uusille aloille ja uusiin tuotteisiin.  

Entä jos yritys ei pystynyt maksamaan uusien sopimusten mukaisia palkkoja? Raa’asti sanottuna se merkitsi yritystoiminnan loppumista, kuten Gösta Rehn ja Rudolf Meidner totesivat jo 1940-luvun lopulla.  Solidaarinen palkkaratkaisu on aina liian rankka joillekin yrityksille. Niin kauan kuin työmarkkinoille virtasi väkeä, Aasian maiden kilpailu loisti poissaolollaan ja kaatuneiden yritysten ja menetettyjen työpaikkojen tilalle löytyi helposti uusia, ei tapahtuneesta kehityksestä ollut kansantalouden kannalta suurta haittaa. Päinvastoin solidaarinen palkkapolitiikka kiihdytti luovaa tuhoa ja piti elinkeinoelämän kilpailukykyisenä. Olen aina ollut sitä mieltä, että R&M -malli ei ole mitenkään humaani vaan erittäin tavoitteellinen ja osin jopa säälimätön. Lopputuloksena – koko Pohjoismaihin levinneenä – päästiin tilanteeseen, jossa uusilla teknologioilla ja organisaatioilla korvattiin vanhentuneita rakenteita.

Saltsjöbadenin sopimus  oli yhteisvastuullisuuden malli, jota Ruotsin perässä sovelsi myös Suomi, jos tulkinta sallitaan. Yhteisvastuuta  ja solidaarisuutta  Suomessa edusti ns. tammikuun kihlaus 23.1.1940. Se oli yhteistyöjulistus, jossa Suomen työnantajien keskusliitto tunnusti työntekijäjärjestöt neuvotteluosapuoliksi.

Voidaan todeta, että R&M -mallista on luovuttu pikkuhiljaa vuosikymmenien varrella 1980-luvulta alkaen. Hiukan mutkia oikomalla näen suomalaisen metsäteollisuuden tuoreen (2020) ratkaisun osana R&M -tyyppisen mallin asteittaista purkamista. Kukaan ei varmasti osaa sanoa,  mitkä seuraamusvaikutukset siirtymisestä yrityskohtaisiin työehtoneuvotteluihin on. Kihlausta ollaan siis purkamassa!  Tannisen ja Tuomalan laatiman kirjoituksen aikana ei tuore työmarkkinaratkaisu ollut vielä tiedossa.

Lisäsikö R&M -malli  tuloillaan ja pääomillaan rikastuneiden määrää, koska järjestelmä onnistui luomaan edellytykset vaurauden keskittymiselle omistajille? Näin aivan ilmeisesti tapahtui. Eriarvoisuuteen ei sinänsä pyritty, mutta koko kansantalouden vaurastumisen näkökulmasta omistajat kokivat aiheelliseksi investoida  hyödyllisiin tarkoituksiin  eikä käyttää varoja  yksityiseen ylellisyyteen. Lisäksi yhteiskunnan maksuttomat palvelut, kuten koulutus,  lisäsivät kaikkien osapuolien taloudellista ja henkistä liikkumavaraa.

Kun omistus oli keskittynyttä (”muutama iso kapitalisti”) pääsi ammattiyhdistysliike painostamaan omistajaa helpommin kuin jos omistus olisi ollut hajautunutta. Suurkapitalistit olivat ”säästöpossuja” työntekijäpuolen näkökulmasta. Yksi seuraus tästä  kaikesta oli pienimuotoisena käytössä olleiden palkansaajarahastojen kehittäminen. Niiden merkityksestä on kiistelty, koska ne eivät luontevasti sopineet R&M -malliin. Joka tapauksessa ne lopetettiin rahamarkkinoiden vapautumisen yhteydessä 1980-luvulla.

Kahdeksankymmentäluvulla Ruotsin työnantajat vähitellen irtautuivat  solidaarisesta palkkapolitiikasta perustellen muutosta massatuotannon muuttumisella erikoistuneemmaksi. Samoihin aikoihin käynnistyi tulo- ja varallisuuserojen kasvu.

Tanninen ja Tuomala  arvelevat, että vuoden 1938 sopimuksen mukainen teollisuuskapitalistien ja pankkien yhteenliittymä menetti  asemansa finanssikapitalisteille. Erona näillä on,  että ensin mainittu liittymä keskittyi reaali-investointeihin ja jälkimmäinen pörssikursseihin ja kiinteistösijoituksiin. Seurauksena R&M -mallinen korkea investointiaste sakkasi finanssikapitalismin myötä 1990-luvun alussa eikä ole siitä toipunut.

Tapahtui kaiken kattava muutos: markkinafundamentalismi johti  tuloerojen lisääntyminen, tuottavuuden kasvu vaimeni ja  kokonaistuotannon kasvu pieneni.

Eikä tässä kaikki. Samaan aikaan 1980-luvun lopulla talouteen hiipi reaganomics  ja thatcherismi rikkaita suosivine poliitikkoineen ja sääntelyn purkuineen. Oletus oli,  että Trickle-down economics (rikkaita suosiva politiikka) hyödyttää lopulta kaikkia.  Tätä todistamatonta väitettä levitetään edelleen.

Rahamarkkinoiden vapautumista pidettiin 1980-luvulla monilla tahoilla siunauksellisena asiana. Mutta myös varoituksen sanoja lausuttiin: globalisoituminen johtaa kasvaviin tuloeroihin, työpaikkojen epävarmuuteen ja yhteiskunnalliseen rauhattomuuteen. Rehnin ja Meidnerin  malli alkoi rapautua kiihtyvään tahtiin.

Tapahtumien seurauksena keskiluokan aikanaan niin mahtava asema alkoi heikentyä. Kehitys johti populismin nousuun.  Ruotsissa  käyttövoimansa populismista saivat erityisesti oikeistolaiset ruotsidemokraattien keskiluokkaiset kannattajat. Työttömyys ja talouden anemia koettelivat puolueen tukijoita erityisesti vuoden 2006 jälkeen.

Pienten tuloerojen maat Suomi ja Ruotsi nousivat tuloerojen kasvunopeudessa  tilastojen kärkeen 1990-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeen marginaaliverot kasvoivat läntisessä maailmassa Pohjoismaat mukaan lukien.  Huippu saavutettiin Yhdysvalloissa 1960-luvun alussa (yli 90 prosentin marginaaliverot!) ja Pohjoismaissa 1980-1990-luvulla. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa – päinvastoin kuin Tanskassa  - ansio- ja pääomatulot eriytettiin toisistaan 1990-luvulla. Tanska seurasi hiukan myöhemmin perässä, ja seuraamuksetkin olivat samanlaiset kaikilla: tuloerot kääntyivät nousuun.

Globalisaatiota ei voi tässä yhteydessä sivuuttaa. Monikansalliset yritykset ostaessaan pohjoismaalaisen yrityksen yleensä maksavat vähemmän veroja kuin ostettu yritys oli maksanut ennen kauppoja. Monikansallinen yritys voi siirtää voittonsa kevyemmän verotuksen maahan.

Rahoitussektoria suitsittiin tiukasti 1930-luvun laman jälkeen. Sama tilanne vallitsi sodan jälkeen aina 1970-luvulle saakka. Sääntelyn purku aloitettiin 1980-luvulla. Finanssikriisejä ei ollut lainkaan tiukan valvonnan aikana. Tilanne muuttui radikaalisti sääntelyn vapautuksen käynnistyttyä. Kriisit seurasivat toisiaan ja ulottivat vaikutuksensa myös Pohjoismaihin.  R&M -malli tuskin olisi pystynyt estämään rahamarkkinakriisejä, mutta ainakin se olisi voinut rajata seurausvaikutuksia. R&M -malli oli nimenomaan vakauden lähde.

Kirjoittajat vetävät johtopäätöksen,  että finanssipolitiikka on ollut viime vuosikymmeninä huomattavasti elvyttävämpää Ruotsissa kuin Suomessa. Arjen havainto: väitteelle löytyy peruste! Meillä on vallinnut  Snellmannista ja Rytistä alkaen omituisen kylmäkiskoinen suhtautuminen elvytykseen lukuun ottamatta tätä viimeistä EU-elvytystä. Ruotsissa taas noudatettiin niin myöhään kuin 1990-luvun lamassa – päinvastoin kuin meillä -  R&M -mallin keynesiläistä kokonaiskysyntää ylläpitävää finanssipolitiikkaa. Myös finanssikriisin jälkimainingeissa vuoden 2012 jälkeen Ruotsi noudatti elvyttävämpää politiikkaa kuin Suomi. Meneillään olevan pelastuspakettikriisin yhteydessä on meillä Suomessakin vihdoin selkeästi sanouduttu irti 1990-luvun suuren laman kiristävästä talouspolitiikasta.

Tanninen ja  Tuomala  torjuvat väitteen,  että suuret tuloerot edistäisivät talouskasvua. Ne päinvastoin lisäävät kriisiherkkyyttä. Kirjoittajia kiusaa  selvästi,  että taloutemme rakenteellisten ongelmien väitetään johtuvan  ”jäykistä”  työmarkkinoista. He vertaavat  Ruotsiin,  jossa varsinkin yksityisellä puolella paikallista sopimista on ”verraten vähän”. Isoissa kaupungeissa yksilöllinen palkkaus on lisääntynyt, ei muualla.

Asetettaessa vastakkain sosiaalinen korporatismi (keskitetty  järjestelmä) ja yritystasolle saakka hajautettu järjestelmä, ovat palkkaerot pienemmät sosiaalisen korporatismin maissa.  Kirjoittajat ovat skeptisiä sen suhteen, että hajautettu työmarkkinamalli toisi etuja keskitettyyn verrattuna.

Kirjoittajat tuovat esille sen faktan, että ero julkisen  sektorin työllistämiskyvyssä  Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä johtuu siitä, että koulutuksessa, terveydenhoidossa ja hoivapalveluissa muut Pohjoismaat pystyvät työllistämään selvästi enemmän kuin Suomi. ”Pohjoismaissa julkisen sektorin työllisyysosuus on ollut pitkään noin 5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin Suomessa”, toteavat kirjoittajat. Tämä on selvä skandinaavinen (muut kuin Suomi) etu verrattaessa työllistämispotentiaalia Pohjoismaiden kesken .

Kirjoittajat toteavat, että pohjoismaista hyvinvointimallia ei tarvitse keksiä uudelleen. Riittää,  kun se suurelta osin palautetaan. EU:n avulla se voisi onnistua, mutta kirjoittajat ovat skeptisiä: yhteistyötavoitteet  ovat liiaksi julistuksen tasolla. Tanninen ja Tuomala näkevät yhteistyötavoitteiden vastaisena EU:n muotoutumisen  uusliberalistiseksi projektiksi, jossa verokilpailu on luontevampaa kuin yhteisen tahtotilan saavuttaminen.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Pohjoismainen hyvinvointimalli on historiallinen saavutus,  jonka hämärtymisestä puhumattakaan menettämisestä on syytäkin olla huolissaan. Siksi Tannisen ja Tuomalan pohdinnat ovat relevantteja, eivätkä missään tapauksessa pelkästään kaihoisia menneen suuruuden ajan kaipaamisia. Meillä on ehkä liian suuri into seurata uusia talouden, teknologian  ja yhteiskuntatieteiden  (muoti)virtauksia, jotka eivät sitten kuitenkaan vie asioita eteenpäin,  vaan saattavat jopa taannuttaa kehitystä.

Vaikeaksi haaste muuttuu,  kun hyvinvointimallia pyritään ajantasaistamaan.  Sitä se nimittäin  joka tapauksessa tarvitsee. Mutta miten se toteutetaan säilyttämällä kaikki arvokas ja sopeutumalla silti vääjäämättömään yhteiskuntamuutokseen?

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Menneisyys ei auta ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaisuutta?

 

Tämän blogin nimi on Historia jatkuu.  Sen rinnalla blogille voisi antaa tuoteselosteen ”Menneisyys auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaa”. Mutta onko maailma muuttunut ja ajanut ohi tällaisen selityksen?

Helsingin Sanomissa oli 10.10.2020 Eleonoora Riihisen Lauantaiessee ”Tekeekö kulttuurimme meistä narsisteja?” Siinä hän tarkastelee tulevaisuudennäkijä, professori  Christopher Laschin (1932-1994) ajattelua pessimismin ja dystopian profeettana. Riihinen viittaa Laschin menestysteokseen ”The Culture of Narcissism: American Life in An Age of Diminishing Expectations” (1979).  Lasch on viime vuosina nostettu uudelleen jalustalle nimeämällä tämä aika, jota nyt  elämme ”Lasch-hetkeksi” (Lasch moment). Sekä demokraatit että republikaanit ovat pyrkineet omimaan Laschin omiin joukkoihinsa.

Laschin toinen tärkeä teos on ”The Revolt of The Elites and Betrayal of Democracy, joka ilmestyi postuumisti vuonna 1996.  Lasch on haluttu nähdä Trumpin ja Brexitin ajan oraakkelina. Kirja on korkeasti koulutettujen liberaalien tietotyöläisten ja perinteisten työläisten välisen kasvavan ristiriidan kuvaus. Nämä kaksi ryhmää ovat enenevässä määrin kyvyttömiä ymmärtämään toisiaan. Ymmärryksen puutteen luoma aukko täyttyy toisaalta populismilla ja toisaalta näennäisradikaaleilla opeilla.  Lasch pelkää, että demokratian arki jaettuine arvoineen, ihanteineen ja ihmisiä yhteen kokoavine paikkoineen on katoamassa. Trumpilainen dystopia nähtynä neljännesvuosisata ennen Trumpin presidenttivuosia?

En ole lukenut kumpaakaan mainituista kirjoista, joten käytän pohdinnan sytykkeenä Riihisen Lasch-arviota (The Culture of Narcissism) ja runsaita muita (netti)lähteitä.

:::::::::::::::::::::::::

Riihinen toteaa saman kuin moni muukin: on vaikeaa saada selkoa, mitä juuri nyt tapahtuu lähellä tai kaukana meistä ja tämä epävarmuus voi ahdistaa ihmisiä. Ajatteleva ja tiedostava ihminen haluaa tietää – ja ajatella!

Mutta auttaako menneisyys ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaa, kuten itse olen ajatellut? Laschin interventio aiheeseen on synkkä ja kyyninenkin: ”Tulee tunne, että elämme maailmassa, jossa menneisyys ei ohjaa nykyisyyttä ja tulevaisuudesta on tullut täysin arvaamaton”. Asetelma  on kuin Donald Trumpin utuisesta maailmasta, jossa koskaan ei pysty arvioimaan, mikä on presidentin ulostulo tänä päivänä.  ”Menneisyys auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaa” on omasta mielestäni relevanttia tekstiä, joskin luulen ymmärtäväni Laschin poikkeavat tarkoitusperät.

”Narsismin kulttuuri” on myös kuvaus kuusikymmentäluvun radikaalien luopumisesta vallankumouksellisesta unelmista ja kääntymisestä joogaan ja terapiaistuntoihin, kaikkeen mikä aktivoi itseä ja ”Todellisen Minän etsimistä”.

::::::::::::::::::::::::::::

Maailman sekasortoinen tila saa ihmisen pakeneman vaikkapa taiteen tai viihteen maailmaan, minkä tahansa harrasteen pariin, pois reaalimaailman loputtomista kriiseistä.

Riihinen käyttää Laschia maailman ”ymmärtämisen” välineenä. Syntyvä kuva ei ole mieltä ylentävä. On kysymys historiattomuuden tunteesta (”kulutamme fragmentaarista uutiskenttää”). Käsitän fragmentaarisuuden tässä yhteydessä niin,  että tapahtuma- ja uutisvirrat kulkevat pieninä tai suurina annoksina lävitsemme, pysähtymättä, antamatta aikaa  pohtia,  mitä jokin yksittäinen asia kiinnitettynä laajempaan tapahtumien kulkuun merkitsee:  tänään näin, huomenna jokin uusi uutinen täyttää mielemme ja niin edelleen. Ja jokaiselle päivälle pitää olla skuuppi, uutinen,  joka lyö muut mediat laudalta.

Riihinen yrittää pysäyttää maailman kohtaan,  jota olen itsekin yrittänyt pohtia. Hän ottaa esimerkiksi (?) lupauksen amerikkalaisesta unelmasta, rags to riches, joka toimii enää hyvin rajatusti. Tavallinen köyhä tai keskiluokkainen kansalainen turhautuu odotuksissaan muistellessaan aikaa,  jolloin yritteliäs ihminen pääsi miten pitkälle tahansa.

Kun puhutaan keskiluokan heikentymisestä,  voidaan se projisoida Laschin hengessä omaan pohjoismaiseen elinympäristöömme.  Tällä tarkoitan sitä, että koska ”skandinaavinen hyvinvointilupaus” ei enää siivitä elämässä eteenpäin, niin kysymys on ”amerikkalaisen lupauksen” täyttymättömästä rinnakkaislupauksesta. Osa keskiluokkaisen elämän toiveissa eläneistä ihmisistä on kokenut pettymyksen tunteen, kun hyvinvointi ei ole kasvanut vaan suorastaan tyrehtynyt. Milloin lupaus on annettu? Olen kirjoittanut kuusikymmentälukulaisesta optimismista, jonka ihmiset sisäistivät. Juuri se sisälsi odotuksen keskiluokkaisesta, paremmasta, jatkuvasta elintason ja elämänlaadun paranemisesta. Sittemmin – lamojen ja taantumien sekä globalisaation kautta – on päädytty tilanteeseen,  jossa turhautuminen tavoitteen saavuttamattomuuden takia purkautuu populistisina ilmiöinä.

Tätäkö Lasch tarkoittaa kirjansa otsakkeessa sanaparilla ”diminishing expectations”, vähenevien odotusten (aikakausi)?

Sekasortoinen ympäristö ruokkii narsismin kulttuuria, itseensä käpertymistä. Ihmissuhteet ovat molemminpuolista hyväksikäyttöä, sanalla sanoen ihminen liittyy elämään vain löyhästi, joka johtaa siihen, että ”emme keskustele keskustelun aiheesta vaan keskustelusta itsestään”.

Inhorealistisesti politiikan sisältö on  muuttunut  Laschin 40 vuotta sitten esittämän tulevaisuuden kuvan mukaisesti: tuloerot kasvavat, usko johtajiin heikkenee, solidaarisuus katoaa taustalle ja korvautuu itsensä kehittämisellä. Politiikasta tulee julkisuutta ahnehtivien ihmisten pelikenttä. Äänestäjät rinnastavat itsensä vahvoihin johtajiin ja hyljeksivät köyhiä……..

Riihinen toteaa Laschin kuvaavan Trumpia ja Trumpin Yhdysvaltoja hämmästyttävän osuvalla tavalla 40 vuotta sitten. Ei siis ihme, että Trumpin potkut saanut ”johdattelija” Steve Bannon on omaksunut Laschilta paljon omiin strategioihinsa. Trumpin supernarsistinen olemus toimi aikansa Bannonin innoittajana.  Kun Bannon näki,  kuinka Trumpin avustajat yrittivät -  kaiken sauhuamisen keskellä - saada presidentin huomion hetkeksi  kiinnittymään allekirjoitettaviin papereihin, hän näki todellisen tilanteen.

Olisiko Laschin (pinnallistuvan) ihmisen vastakohta  ihminen, jota kiinnostaisivat syvällinen perehtyminen tapahtumien  taustoihin ja tieteelliseen maailmankatsomukseen, joka  yrittäisi välttää itseensä rakastumista, joka yrittäisi muuttaa ympäristöä kestävästi ja joka yrittäisi vaikuttaa  muihin  ihmisiin niin, että heidän elämänsä paranee. Aivan varmasti näitäkin ihmisiä on.

::::::::::::::::::::::

Tekeekö kulttuurimme siis meistä narsisteja, irrottaako se meidät historian tuottamasta kokemuksesta, kaventaako se näkemystämme? Lasch on pessimisti ja näkee asiat edessä odottavan dystopian näkökulmasta. Onko tällainen ajattelu hedelmätöntä?  Tuskinpa,  jos säilyttää terveen järjen ja kritiikin katsannossaan.

Laschin ihanteet löytyvät 1800-luvun alusta, jolloin yhtenäiskulttuuri  monine hyveineen oli vielä Yhdysvalloissakin voimassa. Tämä kulttuuri korvautui 1900-luvun meritokratialla (olet yhtä hyvä kuin saavutuksesi). Tällöin rikkoutui se yhtenäiskulttuurin piirre ja  Laschin ihanne, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Siksi varmaankin Laschin yksi suosionosoitusten kohde oli kansalaisoikeusliike.

Kansalaisoikeusliikkeen vaihtuminen antirasismiin (ja sen terminologiaan) oli tuhoisaa Laschin mielestä. Se oli alku uudelle eliitille, joka käytti  sosiaalisiin olosuhteisiin fokusoitumisen sijasta verbaalisia ilmaisuja.

Tavoitteleeko Lasch  kadonnutta maailmaa? Taistelu vaikuttaa toivottomalta. Useimmat antavat – minun tavoin – periksi modernille maailmalle ja  sen käyttämille käsitteille.

Laschin kaltaista dinosaurusta tarvitaan viestimään, mitä olemme onnistuneet kadottamaan menneinä vuosikymmeninä.

 

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Tasapuolisuussyndrooma ja muita politiikan oireyhtymiä

 

Nykyaikainen poliittinen ja mediaympäristö on lyönyt ällikälle niin monta kertaa,  että voitaneen puhua tottumisen kulttuurista.  Räikeän mainosretoriikan  ja suoranaisten solvausten käyttöön on turruttu niin, että vuosien varrella tapahtunutta vinoutunutta kehitystä  tuskin  huomataan.  

Tästä tullaan erääseen poliittisen toiminnan (tai minkä tahansa elämänalueen) ominaispiirteeseen,  joka on kiusannut minua pitkään. Käytän siitä nimitystä  ”tasapuolisuussyndrooma”. Lienen selityksen velkaa. Tasapuolisuussyndroomalla tarkoitan sitä, että jos meillä on kuvitteellinen  taistelu A:n ja B:n välillä, niin A:n ryhtyessä aggressiivisesti  kurmuuttamaan B:tä,  panemme kyllä syyllisen merkille: se on tietenkin A. Mutta kun yritämme asemoida itsemme A:n ja B:n välille, niin jostakin syystä asetamme (tahdikkuus- tai tasapuolisuussyistä)  taistelupukarit tasavertaiseen asemaan. Saatamme sanoa: ”Molemmat ovat samanlaisia!” , ”Tappelupukarit siinä ottivat yhteen!” tai ”Kyllästyin osapuolien asiattomaan käytökseen”. Näin toimii tasapuolisuussyndrooma. Se on yksi tapa välttyä ottamasta kantaa puolesta tai vastaan edes pläkkiselvässä tapauksessa.

Esimerkki: Joe Bidenin ja Donald Trumpin (ainoassa?)  keskinäisessä TV-väittelyssä Trump puhui raivostuttavasti koko ajan sekä vastustajansa että tilaisuuden puheenjohtajan päälle. Biden – puhuttuaan turhautuneena muutaman kerran Trumpin päälle - hermostui sen verran,  että päästi suustaan:  ”Will you shut up man…. this is so unpresidential”. Media – ei toki koko media – sortui  tasapuolisuussyndroomaan ja leimasi  MOLEMMAT päälle puhujiksi  ja siksi koko tilaisuuden kaameaksi epäonnistumiseksi.

Toinen esimerkki: Sanna Marin  joutui  oppositiopoliitikkojen raivokkaan hyökkäyksen kohteeksi  ns. kasvomaskiasiassa. Taisteltiin siitä oliko hallitus painostanut viranomaista -  hallituksen linjaa myötäilevästi  -  estämään maskisuosituksen antaminen. Kaiken koetun jälkeen todettiin todistettavasti, ettei painostusta  ollut harjoitettu.  Oleellista tässä tasapuolisuussyndrooman näkökulmasta oli, että varsinkin mediassa annettiin kuva, että  molemmat osapuolet (pääministeri ja epäluottamuslauseen esittänyt poliittinen puolue) olivat  yhtälailla syyllisiä ”sotkuun”.  Vielä päiviä ”asian loppuun käsittelyn” jälkeen aihetta pidettiin elossa varsinkin iltapäivälehdissä, ikään kuin juttuja olisi jäänyt varastoon ja ne piti saada tuotantoon. Tätä voisi pitää leimaavan tiedottamisen pohjanoteerauksena.

On pakko kysyä,  mihin politiikka (tai politikointi) on menossa, kun niin inhoavalla raivolla hyökätään jotain henkilöä vastaan. Tulee mieleen, että pakkomielteenomaisesti ja tarkoitushakuisesti - halutaan päästä eroon jostakin poliittisesta epähenkilöksi leimatusta tahosta, joka alistetaan työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Pyrimmekö palaamaan aikaan,  jolloin hallitukset istuivat keskimäärin vuoden? Eikö siitä lyhytnäköisestä pahasta tavasta nimenomaan yritetty aikanaan vapautua? Ilmeisesti nykyisin ”osatavoitteena” pyritään pääsemään eroon ainakin yhdestä ministeristä/vuosi.

Twitter ja muut netin viestintävälineet toimivat vastavuoroisesti kiihdyttäen kalabaliikkia. Sekä päättäjät että äänestäjät osallistuvat yhtä antaumuksella toistensa mukilointiin. Kun vyöry lähtee liikkeelle on sitä hyvin vaikea pysäyttää. Täysin väärää ajattelua edustaa  sekin julma näkökanta, että prosessin  täytyy päättyä leimatun henkilön eroon ennen kuin ollaan tyytyväisiä. Tämä muistuttaa modernisoitua versiota mustamaalaamisesta. Poliitikko tekee suurpalveluksen poliittiselle järjestelmälle,  jos pysäyttää syrjäyttämiseen  johtavan karusellin kieltäytymällä eroamasta ilman pätevää syytä

Yksi syy vallitsevaan  ilmapiiriin on nykyisen pääministerin poikkeava habitus. Hän muuttaa kuvaa pääministeriydestä. Lisäksi hänelle on suotu joitakin sellaisia ulkoisia ominaisuuksia, jotka lisäävät vierastamista häntä kohtaan. Suosion kirous on ilmeinen.

Juha Sipiläkin pyrki omalla tavallaan muuttamaan poliitikon kuvaa. Menestys ei ollut kaksinen, mutta

ymmärrän tällä hetkellä hieman paremmin Juha Sipilää, vaikka hän menettikin tarpeettoman helposti hermonsa median kyykytyksessä.

Yhteenvetona voisi todeta, että  tasapuolisuussyndrooma on kommentoijan suojautumiskeino, jolla hän välttää  asettuminen kummankaan riitaosapuolen  puolelle, vaikka syyllinen (riidan aloittaja) voitaisiin helposti nimetä.

Median itsekritiikki on hyvin alhaisella tasolla tällä hetkellä. Onko sitä? Tämän huomaa,  kun katselee itsepintaista juuttumista johonkin teemaan (vaikkapa maskisyndrooma), josta järki sanoo,  että aiheen vaihto olisi paikallaan. Mutta ei. Asia on pureksittu vasta sitten,  kun viimeinenkin mattimyöhäinen toimittaja on saanut leimattua oman puumerkkinsä.  Kysymys on kuin kalutusta luusta susilaumalle, josta vielä yritetään saada jotain irti.     

::::::::::::::::::::::

Olemme tottuneet siihen, että Donald Trump harrastaa totuudenvastaisia puheita leimatessaan vastustajansa epäkelvoiksi, epäisänmaallisiksi tai muuten vain vastenmielisiksi.

Pahinta tuossa edellä olevassa kappaleessa on sana ”tottuneet”. Se nimittäin kertoo, että on syntynyt tilanne, jossa - yksittäisten lipsahdusten sijasta - vallitsee kokonainen totuudenvastaisten puheiden kulttuuri. Mikä on muuttunut? Onhan aiemminkin harrastettu esimerkiksi vaalikamppailujen yhteydessä mustamaalausta, muunnellun totuuden kertomista tai suoranaisia valheita. On syytä käydä läpi asiaa tarkemmin.

Olemme nyt toisenlaisessa mediaympäristössä kuin aiemmin, sillä käytössä on netti ja sen myötä tulleet uudet totuudenvastaisten puheiden ja kirjoitusten ”säännöt”. ”Valemedia” ja ”vaihtoehtoinen totuus” ovat vain esimerkkejä uusista käytänteistä, jotka meidän - joidenkin tahojen mukaan - pitäisi omaksua tottumuksina. Olen havainnut,  että tauti on levinnyt jo osin Suomen eduskuntaankin.

Mutta osattiin sitä ennenkin!

Räikeää ja häpeilemätöntä nykypäivän  vaalimainontaa on yritetty banalisoida  vertaamalla sitä demokraatti Lyndon B. Johnsonin ravisuttavaan vaalimainokseen vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan yhteydessä. Mainoksessa esiintyy pikkuinen Daisy-tyttö, jota käytetään hyväksi republikaani Barrry Goldwaterin vastaisessa kampanjassa. On väitetty, että mainoksessa esitetty ydinsodalla uhkaaminen tehosi moniin äänestäjiin, vaikka mainosta ei sattuneesta syystä näytetty kuin kerran (7.9 1964). Johnsonia syytettiin jo mainoksen lanseerauksen aikaan äänestäjien pelottelusta. Hän voitti vaalit maanvyörymäenemmistöllä.

Mutta ehkäpä on syytä tarkastella vähän tarkemmin tuon mainoksen taustoja.

Mainos on seuraavanlainen: kolmevuotias Daisy-tyttö nyppii niityllä terälehtiä kädessään pitämästään kukasta laskien samalla ykkösestä yhdeksään (välillä hellyttävästi sekoillen luvuissa). Kun Daisy on päässyt yhdeksään kamera zoomaa hänen silmäänsä tytön katsoessa suoraan kameraan ja samalla taustaääni kalsealla äänellä lukee aikaa ydinräjäytykseen: kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän……. Nolla laukaisee ydinlatauksen. Seuraa räjähdys ja leimahdus, joka on lainattu mainokseen todellisuudessa tehdystä ydinräjäytyksestä (ydinkokeesta). Taustalla kuuluu Lyndon B. Johnsonin ääni, joka varoittaa ydinsodasta. Mainoksessa ei mainita Goldwateria nimeltä, mutta asiayhteys on selvä. Filminpätkä päättyy mainosäänen lausahdukseen: ”Vote for President Johnson on November 3. The stakes are too high for you to stay home”.

Kysymys on yhdestä mainoshistorian ristiriitaisimmista mainoksista. Mistä Johnsonin koneisto sai aiheen hätkähdyttävään mainokseen? Ei savua ilman tulta; sotaisa Goldwater itse oli vaalinkampanjan aikana antanut aineksia kyseiseen mainokseen. Johnsonin puhuessa Vietnamista vetäytymisestä (mikä ei toteutunut) äärioikeistolainen Goldwater oli sodan kannattaja ja jopa ehdotti ydinaseen käyttöä, ”jos se on tarpeellista”. Goldwater myös oikeasti vihjaisi ydinaseen käyttöön toteamalla ”by one impulse act you could press a button and wipe out 300 milloin people before sundown”.

Kovien puheiden retoriikka ei siis ole mitään uutta. Tänä päivänä se ei vain enää muodosta poikkeusta tapahtumavirrassa, vaan siitä on tullut arkinen tapa, johon tavalla tai toisella totutaan.

 

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Onko nyt Bidenomicsin vuoro?

 


 

Pitkästä aikaa referoin ja kommentoin New Yorkin yliopiston taloustieteen professorin, nobelistin ja New York Timesin  kolumnistin Paul Krugmanin ajatuksia. Krugman ottaa kantaa presidenttiehdokkaiden Trumpin ja Bidenin talouspoliittisiin linjauksiin 1.10.2020 NYT:n kolumnissaan ”The Very Strong Case for Bidenomics”. Otsake tarkoittaa sitä, että Krugman painottaa Bidenin talousopoliittisten oppien paremmuutta Trumpin vastaaviin nähden.

Näen pääkilpailijoiden ohjelmien luonteessa yhtymäkohtia Suomessa käytyyn keskusteluun, jossa hallitus haluaa ensisijaisesti sijoittaa infraan ja koulutukseen ja oppositio, varsinkin kokoomus,  haluaa alentaa veroprosentteja talouden elvyttämiseksi.

Bidenin taloussuunnitelma korvaisi Trumpin yritysveroleikkaukset palauttamalla verotuksen tason ja investoimalla infrastruktuuriin ja koulutukseen.

Näitä vaihtoehtoja on ollut vaikeaa päästä vertaamaan esimerkiksi käydyssä ensimmäisessä ”debatissa”, koska - kiitos Trumpin  huutamisen ja totuudenvastaisuuksien  -  väittelystä puuttui sisältö”.

Kuilu on syvä ehdokkaiden välillä: Joe Biden on luvannut, että hänen vero-ohjelmansa ja kulutuksen lisäämissuunnitelmansa luovat miljoonia työpaikkoja ja edistävät talouden kasvua, kun taas Trumpin mukaan ne tuhoavat talouden.

Krugman näkee Bidenin olevan vahvoilla väitteineen, ja sanoo mm. Moody´sin analyytikoiden  ja Goldman Sachsin  asiantuntijoiden  olevan samaa mieltä kanssaan. Krugmanin mukaan republikaanit yrittävät käyttää hyväkseen mainettaan parempina talouspolitiikan johtajina väärin perustein.

Tässä vedotaan mm. Ronald Reaganiin, mutta tosiasiassa Bill Clintonin talousbuumi 1990-luvulla oli sekä pidempi että korkeampi. Krugman vie kunnian Trumpilta koronaa  edeltävistä kasvuluvuista, koska tosiasiassa tämä kasvu edusti vain Barack Obaman aikaisen kasvun jatkumoa. Lähihistorian republikaanipresidenteistä kumpikaan Busheista ei päässyt kehumaan hyvällä talouskasvulla.

Myöskään verotuksen  kiristäminen ei johda automaattisesti taantumaan, kuten väitetään. Tätä todistaa Clintonin veronkorotukset,  jotka itse asiassa johtivat talousbuumiin. Muitakin esimerkkejä  löytyy.

Krugman toteaa myös,  että Obamacare ei johtanut - republikaanien päinvastaisista väitteistä huolimatta -  ”miljoonien työpaikkojen tuhoutumiseen”. Päinvastoin työpaikat ovat massiivisesti lisääntyneet.

Edelleen virhepäätelmä on ollut kuvitelma dynaamisesta talouskasvusta johtuen rikkaiden verohelpotuksista, joka on ollut yksi republikaanien legendoista. Trumpin yhtiöveron leikkaukset eivät myöskään tuottaneet odotusten mukaista kasvua investointeihin.

Kun Moodys´ ajoi  Bidenin ehdotuksen taloussapluunansa läpi,  oli tulos, että Bidenin ehdotus tuo  selvästi suuremman talouskasvun  kuin mitä saavutetaan jatkamalla Trumpin ohjelmaa.

Kysymys on tietenkin uskottavuustaistelusta: kumpi kandidaateista on ohjelmineen uskottavampi. Krugman asettuu tässä taistossa yksiselitteisesti  Bidenin puolelle.

:::::::::::::::::::::::::::

Vanhastaan tiedän, että Krugmanilla on poleeminen ote käsittelemiinsä aiheisiin. Näin yksinkertaisesti asia ei ole kuitenkaan sivuutettavissa. Tämän päivän Trump-tyyppisen keskustelun yhteydessä poleeminen keskusteluote on usein välttämätöntä, koska neutraaliuteen pyrkivä keskustelutyyli on menettänyt tehovoimaansa. Lisäarvona Krugman tarjoaa lisäksi tieteellisen panoksen poliittisen taistelun keskelle.

maanantai 12. lokakuuta 2020

Maskipolitiikkaa

 


 

Viime päivien koronaan liittyvät riidat ovat turhauttaneet vanhan demokratian kannattajan, sellaisen,  jona itseäni pidän:  jos näin jatkuisi,  olisi politiikan tekeminen itsetarkoituksellista pintavaahtoa. Mistä on kysymys? Kysymys on tietenkin parin viime päivän ajan eduskunnassa velloneesta maskikiistasta ja sen ympärille rakennetusta näytelmästä.

Maskikiistassa on haluttu nähdä  THL:n pääjohtajaan Markku Tervahautaan kohdistuvaa ”poliittista ohjausta”, jonka tarkoituksena  olisi ollut vaikuttaa maskien  käyttöönoton suositeltavaan ajankohtaan viime keväänä.  Kun kirjoitan tätä, ei kukaan ole vielä esittänyt todisteita siitä, että poliittista ohjausta olisi harjoitettu. Väitteet ovat heiveröisellä pohjalla. Ne perustuvat oletuksiin, jotka perustuvat omintakeisiin spekulaatioihin. Tervahauta on kiistänyt vaikuttamisyritykset.

Sen sijaan panin keväällä merkille,  että asiantuntijat olivat maskin käytöstä hyvin erimielisiä. Kansainväliset lähteet olivat yhtä kirjavia kannanotoissaan kuin kotimaisetkin tahot. En väitä, että  kukaan tarkoitushakuisesti yritti hämmentää tilannetta, asia nyt vain oli vaikea ratkaista kokemuksen puutteesta johtuen. Jokainen virus käyttäytyy omalla tavallaan, niin myös korona.

 Maskista metakan nostaneiden perusteluissa nousee esille kerta toisensa jälkeen,  että olimme tehneet kansainvälisesti poikkeavan ratkaisun maskin suhteen: muualla maski otettiin vastaan kritiikittömämmin. Suomen menestys koronan ensimmäisen aallon hoidossa -  ilman maskin käyttösuositusta -  osoittaa, että maskin merkitystä on liioiteltu. Maskit ovat koronan vastaisessa taistelussa yksi väline, kuten käsihygienia tai etäisyyksien pitäminen.  On tärkeää korostaa,  että koronan yhteydessä vastausten löytäminen esiin tulleisiin haasteisiin oli ja on edelleen osin hapuilua.  

Entä jos keväällä kaiken epävarmuuden keskellä olisi päädytty vahvaan maskisuositukseen? Silloin olisi törmätty Sanna Marinin jo keväällä esille ottamaan maskipulaan. Olisi  ollut mahdotonta saada riittävän laadukkaita maskeja yleisön käyttöön riittävän nopeasti ja riittävässä määrin. 

Kaikesta päätellen kehittyi  hyvin poliittinen näytelmä, jossa pääosassa on puolueiden välinen kilpailu. Mutta mitä kummaa, eikö hetki sitten vallinnut  tilanne, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen, oli vain yksi vihollinen,  ja se oli korona?  Tähän saakka on yritetty pitää pitkän aikavälin taloudenhoito erossa itse koronasta ja siihen liittyvästä elvytyksestä, mutta nyt niitä halutaan käsitellä yhdessä. Kokoomus pyrkiikin Krista Kiuruun kohdistuvalla epäluottamuslauseella sanoutumaan irti ”koronarauhasta” kaikilta osin. Hätä tuntuu olevan suuri.

Kupletin juoni kokoomuksessa oli suunniteltu niin, että kun syksy koittaa ja päästään puhumaan taloudesta, gallupit rupeavat käyttäytymään ”oikeaoppisesti”, so.  talouden realiteetit satavat kokoomuksen laariin. Ensimmäiset gallupit tänä syksynä kuitenkin osoittavat,  että talouden synkeän tilan käyttäminen poliittisena aseena tai liittolaisena ei toiminut. Kansalaiset ovat ymmärtäneet,  että koronarauha ja talous ovat yhtä ja samaa jatkumoa, mutta eivät luotaantyöntävällä tavalla vaan luonnollisella  ja ymmärrettävällä tavalla.

Jotta epäluottamus yhtä ministeriä (tai miksei koko hallitustakin kohtaan) voisi toimia täytyisi epäluottamuslauseen olla uskottava. Väitteiden esittäjällä pitää olla vahvat argumentit.

Uhriksi valittiin Krista Kiuru, kun pääministeriin ei uskallettu tarttua. Kiuru on ollut keskeinen hahmo  hallituksen päähankkeissa. Ministeri on hyvin työteliäs. Matkan varrella hän on ilmeisesti suututtanut toimillaan joitakin tahoja ja nyt on vastapuolella poliittisten velkojen maksun paikka. Aavistelin tätä jo lukiessani Helsingin Sanomista Marko Junkkarin monisivuisen analyysin Kiurun toimien syistä ja seurauksista. Kiurun joutuminen liipaisimelle ei ole jutun lukemisen jälkeen ihme. Asiaan kuuluu,  että artikkeli oli pääosin Kiurua kiittävä, mutta se ei paranna hänen asemaansa, vaan ehkä jopa heikentää sitä. Onnistuminen tai  epäonnistuminen, sama se.

Julkisuudessa ristiriitaa on yritetty luoda Kiurun ja keskustan väliin ja vielä tarkemmin Kiurun ja ministeri Lintilän väliin. Tämä johtuu siitä, että Lintilä on symboloinut koronakriisissä elinkeinoelämän etuja ja Kiuru taas on ollut terveys ensin -sloganin lipunkantaja. Näitä on vaikea sovittaa yhteen olipa asialla kuka tahansa. On annettu kuva, että Kiuru istuu koronakriisin hoidon päällä  ja on jättänyt Lintilän huutamaan korpeen.

Tämän näytelmän johtolauseeksi sopisi Mika Salmisen kommentti: ”Kannattaisi ehkä nyt keskittyä siihen epidemiaan”. Tämä on ainoa oikea neuvo. Tuntuu siltä,  että poliittisesti on tehty kärpäsestä härkänen. Sivupoluille harhailemisella  kadotetaan keskeinen reitti ylös ja ulos  koronakriisissä. Salminen totesi asiassa harrastettavan saivartelua ja on siinä täsmälleen oikeassa.

::::::::::::::::::::::::

Poimin seuraavassa kriittisesti joitakin  kiinnostavia tiedonmuruja koronakriisistä ja luon samalla   yhteenvetokatsauksen epidemian hoitoon  yrittäen ymmärtää niitä,  jotka ovat joutuneet tekemään ratkaisuja akuutissa tilanteessa. Toki taustalla on ollut koko ajan strategia,  joka on edesauttanut  ratkaisujen valmistelussa ja teossa.

Kun kriisi puhkesi viime keväänä,  saatoin panna merkille,  kuinka monilla asiantuntijoilla oli  halu osoittaa pätevyytensä kollegojen ja suuren yleisön silmissä. Mitäpä sitä peittelemään osaamistaan. Lausuntoautomaatteina toimivien asiantuntijoiden kohdalla on kuitenkin se riski, että kun eksperttejä on sanokamme puoli tusinaa niin lausunnoissa alkaa näkyä erituumaisuus. Näin kävikin.  Tämä on tietenkin ristiriidassa sen kanssa,  että kansalaiset haluaisivat  ajatella,  että totuus näin tärkeässä asiassa on jakamaton ja ehdoton.  

Jakolinjoja kulkee myös poliitikkojen ja virkamiesten välillä.  Presidentti Niinistö ehdotti ”nyrkin” perustamista johtamaan koronan vastaista käytännöntyötä. Vastakaikua Niinistö on saanut osakseen vaihtelevasti. Jostakin syystä en itse lämmennyt presidentin ajatukselle. Meillähän on vakiintuneet toimintamuodot,  joiden avulla hoidetaan  asioita,  eikä lopputulos ole ollut hassumpi verrattuna moniin muihin maihin. Ehkä nyt käytössä oleva päätöksenteon mekanismi on hiukan viritettynä sittenkin kohdallaan.

:::::::::::::::::::::

Mika Salminen on todennut viisaasti, että tilanteet ja arvot kehittyvät ja uusia asioita opitaan koko ajan: ei siis ole sellaista tietoa,  joka  olisi kriisin  jokaisessa vaiheessa ehdoton fakta. Lokakuussa tiedetään maskeista huomattavasti enemmän kuin toukokuussa. Niinpä ”lopullisia”  kantoja ei kannata hakata kiveen.

Tärkeä havainto on,  että kysymys  on koko ajan ollut toimenpiteiden kokonaisuuden hallinnasta (etäisyydet, käsihygienia, kokoontumisrajoitteet, maskit, testeihin hakeutuminen, ulkomaanmatkat….) jossa varsinkin keväällä onnistuttiin hyvin. Keväällä ja alkukesästä maskeja ei suosittu,  koska kansainväliset terveysorganisaatiot (mm. WHO) suhtautuivat  maskeihin maltillisen pidättyvästi. Kevät ja kesä  eivät toisaalta houkutelleet käyttämään maskeja johtuen viruksen hiljaisesta vaiheesta.  Suomessa maskit koettiin välttämättömiksi vasta, kun tautipesäkkeitä syksyllä ilmeni ympäri maata.

                                                                                                                                       

perjantai 9. lokakuuta 2020

Perussuomalaiset muutoksen airuena?

 


 

Sami Borg, Elina Kestilä-Kekkonen ja Hanna Wass ovat toimittaneet kirjan ”Politiikan ilmastonmuutos -Eduskuntavaalitutkimus 2019. Tarkastelen seuraavassa yhtä sen osaa, joka on otsikoitu ”Perussuomalaisten äänestäjäkunnan muutos 2011-2019”. Sen ovat kirjoittaneet Jussi Westinen, Ville Pitkänen ja Elina Kestilä -Kekkonen.

Referoin ja kommentoin sopivin kohdin tutkimusta omista näkökohdistani käsin.

Suomessa oikeistopopulistit löivät läpi vasta 2010-luvulla, joka on länsieurooppalaisessa katsannossa myöhäinen läpimurron ajankohta. Sitten alkoi tapahtua: vuosikymmenen vaihteessa,  lyhyellä aikavälillä Timo Soinin johtama Perussuomalaiset saavutti lukuisan määrän vaalivoittoja. Vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa se sai yli kymmenen prosentin kannatuksen ja eduskuntavaaleissa 2011 tapahtu varsinainen ”jytky”, 19,1 prosentin kannatus. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa jytkylle tuli jatkoa 17,7 prosentin kannatuksella. Tässä vaiheessa puolue oli vakiinnuttanut paikkansa duunarimiesten puolueena Suomen puoluekartalla. Karismaattinen johtaja Timo Soini ja vähittäinen paikallistasolle juurtuminen  täydensivät populistisen puolueen kuvan.

Puolueen poliittinen profiili muuttui vuonna 2017,  kun puolueen johtajaksi nousi maahanmuuttokysymyksissä profiloitunut Jussi Halla-aho. Samalla johtoon nousi muitakin maahanmuuttovastaisia voimia. Nyt viimeistään SMP:n perintö väistyi taustalle. Puoluehajaannus syveni ja johti itseään maltilliseksi enemmistöksi nimittäneen eduskuntaryhmän perustamiseen. Se otti itselleen nimen siniset Sininen tulevaisuus, ”siniset”. Perussuomalaiset oli mielipiteessään ehdottomampi kuin siniset, joka yritti siivota oikeistopopulistista julkikuvaa siistimmäksi. Sinisten gallup-kannatus jäi olemattomaksi.

Puoluehajaannus johti perussuomalaisten gallup-kannatuksen romahtamiseen 10 prosenttiin, mutta aneeminen tila jäi väliaikaiseksi, sillä vuoden 2019 eduskuntavaaleissa kannatus nousi 17,5 prosenttiin. Puolue jäi oppositioon ja gallup-suosio nousi parhaimmillaan 23.5 prosenttiin laskien siitä alle 20 prosenttiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Eduskuntavaalitutkimuksen tarkoituksena oli siis selvittää onko perussuomalaisten sosiodemografisessa kannatuspohjassa  tapahtunut  muutoksia 2010-luvun aikana.

Perussuomalaiset ei ole halunnut sijoittaa itseään vasemmisto-oikeisto-akselille, mutta ulkopuolisen silmissä puolue on viime aikoina  selvästi oikeistolaistunut talous-  ja veropoliittisissa teemoissa. Tulee tunne, että  siirtymä oikealle on tapahtunut kahdessakin mielessä,  ensinnäkin puolue on heittäytynyt oikeistoideologiseen ajatteluun toiminnan syvemmissä virroissa ja toiseksi nykyinen oppositiopolitiikka – jossa oppositio muodostaa vastapoolin vasemmistolaiselle hallitukselle - on johtanut perussuomalaiset oikeistolaistumiseen.

On siis perusteltuja syitä lukea perussuomalaiset oikeistopuolueeksi. Niinpä esimerkiksi pienten tuloerojen kannatus on puolueen kannattajien keskuudessa pudonnut selvästi.

Puolue on lisännyt kannatustaan paitsi yrittäjien keskuudessa  niin myös työntekijöiden keskuudessa. Neljäkymmentä prosenttia puolueen äänestäjistä on ammattiasemaltaan työntekijöitä. Timo Soinin  slogan ”työväenpuolue ilman sosialismia” on pudonnut käytöstä. Kannatus työntekijöiden joukossa kertonee työntekijöiden porvarillisesti suuntautuneen osan  tukevan perussuomalaisia.

Oppositiopolitiikan myötä kritiikki hallituspuolueita kohtaan on terävöitynyt ja vastaavasti kokoomusta kohtaan on muuttunut myönteisemmäksi. Ei sen puoleen, sama toimii myös toisinpäin: hallituspuolueilla on ollut kasvavan kriittinen asenne perussuomalaisia kohtaan. Tämä on heijastunut vastakkainasettelun kärjistymisenä.

Hämmentävää on,  että vuonna 2011 eduskuntaan valituista perussuomalaisten 39 kansanedustajasta enää yhdeksän valittiin vuonna 2019. Henkilömuutosten kautta maahanmuuttokielteisyys on kasvanut. Maahanmuuttokysymyksen näkyvillä olon lisäksi naisten pienentynyt  määrä  eduskuntaryhmässä on vaikuttanut sosiaalipoliittisten teemojen käsittelyn vähenemiseen eduskuntaryhmässä.

Perussuomalaiset ovat saavuttaneet yleispuolueen aseman keräten kannatusta kaikilta 1960-luvulta  1990-luvulle syntyneiltä.

Työväestön keskuudessa  on pantu varmaan merkille, että perussuomalaiset ei aja korostetusti niitä teemoja,  joita työväestö pitää tärkeinä. Niinpä perussuomalaisten kannatus työväestön keskuudessa alentui selvästi vuoden 2019  eduskuntavaaleissa. Sosiaalidemokraattien vastaisku näytti tältä osin onnistuneen.

Perussuomalaiset on saavuttanut vankan aseman työttömien joukossa. Puolue on saanut kaikissa tutkimuksessa tarkastelluissa vaaleissa vajaat 30 prosenttia työttömien äänistä. En pysty suoralta kädeltä sanomaan, mikä tässä on syynä. Vai onko asia niin, että perussuomalaiset on tässäkin tyytymättömyyden äänitorvi?

Perussuomalaisia kannattavien sosioekonominen asema on muuttunut. Se ei ole enää matalimmin koulutettujen puolue. Kannattajat kuuluvat tyypillisimmillään alempaan keskiluokkaan. Kun tähän vielä lisätään, että perussuomalaisten kannattajat ovat peruspessimistejä ja suhtautuvat tulevaan skeptisesti,  alkaa kuva tyypillisestä perussuomalaisesta  hahmottua. Paljolti puolueen  pelot ja odotukset  muistuttavat  keskieurooppalaisen radikaalioikeiston  ahdistusta ja odotuksia. Yhdysvalloissa keskiverto Donald Trumpin kannattaja kuuluu samaan ryhmään. Juuri nämä ihmiset ovat taloudellisesti haasteiden edessä ja näkevät tulevaisuuden mustana.

Yhteenvetona voisi sanoa, että alempi keskiluokka pelkää asemansa puolesta, koska sitä uhkaavat työttömyys ja globalisaation seuraukset. Keskiluokkaisen työpaikan häviäminen merkitsee usein vaihtoehtona pienipalkkaista palvelualan työpaikkaa. (Alempi) keskiluokka  uhkaa jäädä nykykehityksen uhriksi,  koska keskiluokan aiemmin vankka asema horjuu. Maahanmuuttokielteisyys on juuri johdettavissa näiden ihmisten kokemasta ahdistuksesta, kun heidän työpaikkojensa määrää ja hyvinvointia uhataan kaventaa.

Tulkitsen niin, että perussuomalaisista on 2010-luvulla ollut vaikea saada otetta, koska -  kuten tutkimuksessa sanotaan – ”perussuomalaisten äänestäjäkunnan koostumus …. elää voimakkaasti”. Onko niin, että puolue toimii monelle äänestäjälle varaventtiilinä,  kun perinteiset puolueet eivät vastaa odotuksia?

 

tiistai 6. lokakuuta 2020

Anne Applebaum ja demokratian tulikoe

 


Tietokirjailija ja journalisti Anne Applebaum on julkaissut useita kirjoja Neuvostoliiton historiasta, joita kaikkia luonnehtii Venäjän järjestelmän ja poliittisten tavoitteiden ankara arvostelu. Viimeksi Applebaum on julkaissut teoksen ”Twilight of Democracy” (2020), joka on pikavauhtia käännetty suomeksi nimellä ”Demokratian iltahämärä”. Käytän ohessa tausta-aineistona muutamia Anne Applebaumia koskettelevia  lehtikirjoituksia ja hänen  uusinta teostaan. Johtopäätökset ovat omiani.

Anne Applebaumilla on ongelma. Hän haluaisi älyllisesti suuntautuvan järkikonservatismin voittavan aatteiden välisessä taistelussa, mutta sen sijaan hänen ideologisen ajattelunsa likelle on ajautunut monia sellaisten suuntausten kannattajia,  joiden tarkoitusperiä hänen on vaikea ymmärtää. Tähän kategoriaan kuuluu konservatiivisia populisteja, oikeistolaisia onnenonkijoita, historian ideologisia vääristäjiä, suvaitsemattomia demokratian tuhoajia  tai sitten yksinkertaisesti vain vallanhimoisia ja vaarallisia profeettoja, joiden päämääränä on äärinationalismi ja eriasteiset autoritaariset hallinnot.  Applebaum yrittää löytää tapahtuneelle mahdollisimman yksinkertaisen selityksen:  hän kehittelee  ajatuksen, että aivan normaaleja kanavia eteenpäin pyrkivät ihmiset ovat kohdanneet voittamattoman esteen  ja törmänneet seinään.  Uudessa tilanteessa  - epäonnistuttuaan uralla etenemisessä – he ovat päätyneet edellä mainittuihin  epäterveisiin  vaihtoehtoihin.

Itselleni heräsi muuan ajatus: olenko tavannut edellä kuvattujen  konservatiivien sukulaissieluja jossain muussa ideologisessa yhteydessä? Kyllä - vasemmalla.  Vasemmistolaiset,  jotka ovat törmänneet voimiin, jotka haluavat hylätä liberaalin intellektuaalisen vasemmistolaisuuden parhaat piirteet ja lähestyvät anarkisteja tai äkkikäännöksen tehneitä vallanliehittelijöitä,  ovat juuri näitä ”Applebaumin ongelman” epäterveitä vaihtoehtoja.

Vai onko asia niin, että nämä tiedostavat konservatiivit ja liberaalit vasemmistolaiset – jotka herkästi kommentoivat muiden tomia - ovat ITSE muuttuneet lähiympäristönsä vastustamiksi mielipidevaikuttajiksi? Tämän kirjoittaja luottaa siihen, että he ovat toistaiseksi aidon ja suvaitsevan demokratian asialla.

:::::::::::::::::::::

Anne Applebaum oli ensimmäisiä amerikkalaisia journalisteja,  jotka kiinnittivät huomiota epädemokraattisiin  trendeihin länsimaissa.

Uudessa kirjassaan Applebaum kuvaa monia illiberalismin ”asianajajavaltioita” ympäri maailmaa osoittaen,  kuinka he käyttävät salaliittoteorioita, poliittista polarisaatiota, sosiaalista mediaa ja jopa nostalgiaa muuttaakseen yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan. Esimerkkeinä oikean laidan populisteista autoritaarisine tendensseineen Applebaum käyttää Puolaa, Unkaria, Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja.

Kiusallisimpana seurauksena tapahtuneesta kehityksestä Applebaum pitää entisten ystävien toistensa välttelyä ja torjuntaa. Oikeistopopulisteiksi kääntyneet  puolustavat autoritaarisia johtajiaan riippumatta siitä,  kuinka epärehellisiä,  tai kuinka korruptoituneita  nämä ovat.  Samalla he loittonevat vanhoista ystävistään ideologisoiden ystävyyssuhteet populistisilla ja autoritaarisuutta tukevilla argumenteilla.

Applebaumin mielestä suurin uhka demokratialle on monien valtioiden kansalaisten ”autoritaarinen persoonallisuus” erityisesti entisissä Itä-Euroopan sosialistisissa valtioissa. Meritokratia ei ole ollut riittävä argumentointipohja monille näistä autoritaarisesti asennoituvista henkilöistä, vaan he turvautuvat päähänpinttymiinsä ”keskikokoisine valheineen”, vaihtoehtoisine totuuksineen ja salaliittoteorioineen. Ja heidän herransa ja auktoriteettinsa palkitsevat  heidät heidän uskollisuudestaan.

Ketkä viehättyvät autoritarismista? On huomiota herättävää,  että kohtalaisen hyvin koulutetut, keskiluokkaiset ihmiset ovat lupaavinta kohderyhmää. He ovat juuri noita ajan virrassa saavutetusta asemastaan  periksi antaneita ihmisiä, jotka ovat kärsineet nykykehityksestä.  Nähdäkseni Applebaum ei varsinaisesti pyri ”ymmärtämään”  näitä uusien kyseenalaisten ajatustapojen ja ideologioiden omaksujia, vaan näkee heihin kohdistamansa kriittisen asennoitumisen oikeutetuksi. Toinen linjahan voisi olla vastustajan asemaan asettuminen hänen omien vaikuttimiensa pohjalta, vaikkei sinänsä hyväksyisikään argumentteja.

:::::::::::::::::::::::::::::

Myös nyt niin kuuluisa Francis Fukuyama on käsitellyt demokratiateemaa perin pohjin. Hän tekee sen identiteettiajattelun näkökulmasta. Fukuyaman ajattelussa on havaittavissa piirteitä populistien ymmärtämisestä – joskaan ei hyväksymisestä – juuri identiteettien kautta. Olen käsitellyt tätä aihetta tarkemmin erillisessä kirjoituksessa;  tässä lainaan vain katkelmaa tuosta blogi-kirjoituksesta,  joka sopinee tähän yhteyteen.

Francis Fukuyama  kirjoitti  vuonna 2018 kirjan,  jonka nimi kuuluu ytimekkäästi ”Identiteetti” (Antti Immosen suomennos,  2020). Alaotsakkeena on ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka”. Alkuperäisen teoksen nimi on ”Identity:  The Demand for Dignity and the Politics of Resentment”. Alaotsakkeella viitataan identiteettiä korostavien (populististen) tahojen kokemaan arvostusvajeeseen ja siitä johtuvaan kateuteen, jotka sitten yhdessä synnyttävät identiteetti-ilmiöitä. Teoksellaan Fukuyama osallistuu identiteettipolitiikasta käytyyn/käytävään laajaan keskusteluun ansiokkaasti.

Fukuyama lähestyy Applebaumin esille nostamaa teemaa ehkä hieman eritellymmin,  ja on sen takia huomionarvoinen ajattelussaan.

Fukuyama myöntää, että uudella vuosituhannella liberaali demokratia on kärsinyt tappioita ja vastaavasti autoritaariset vallanpitäjät ovat saavuttaneet menestystä. Autoritarismi nojaa hyvin vahvasti identiteettipolitiikkaan. Voitaneen siis objektiivisesti todeta, että Fukuyama on 1990-luvun vaihteen arvioissaan (”Historian loppu”) ainakin osin erehtynyt: liberaalin demokratian kilpailijana autoritaarisuus  on saavuttanut kiistatonta menestystä.

Fukuyama tarttuu ”Identiteetti”-kirjassaan oleelliseen muutokseen ideologisissa ja poliittisissa voimasuhteissa,  kun hän toteaa, että ”vanhaa valtaa” edustavat keskusta-vasemmisto- ja keskusta-oikeistopuolueet ja ”uutta  valtaa” identiteettikysymyksistä nousevat puolueet. Ristiriidat uusien ja vanhojen poliittisten voimien kesken ovat usein jyrkempiä kuin ”vanhojen puolueiden” keskinäissuhteiden aikaan.

Internetin läpimurto kaikkine seuraamuksineen on hyödyttänyt enemmän populistisia tahoja kuin perinteisiä puolueita. Some on suosinut identiteettiryhmiä. Tämä on näkynyt erityisesti autoritaarisesti johdettujen  maiden kansannousuissa, mutta myös oikeistolaisten identiteettiä korostavien tahojen toiminnassa demokratioissa. Some on pirstonut identiteettiryhmiä pienempiin osiin ja mahdollistanut väärän ja valheellisen tiedon levittämisen  ennenkuulumattomalla tavalla.

:::::::::::::::::::::::::::

Demokratian iltahämärä voi väistyä  aamun sarastuksen tieltä, jos demokratialiikkeet saavat tuulta purjeisiin. Pimeimmän hetken väitetään vallitsevan juuri ennen sarastusta. Demokratialiikkeet eivät siis ole kuolleet,  vaan ovat viime aikoina osoittaneet elinvoimansa. Luo uskoa tulevaisuuteen, että kansanvaltaiset järjestelmät ovat niihin kohdistuneen  haastamisen seurauksena voimistuneet.

Demokratian  ja autoritaarisuuden välinen taistelu käy juuri nyt kuumimmillaan Valko-Venäjällä.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.9.2020  ”Demokratian tuhon ennustaja” Applebaum toteaa mielenkiintoisesti, että ”Demokratian uusi nousu tarvitsee populistien vastapainoksi maltillisimman oikeiston ja vasemmiston parempaa argumentointikykyä”. Hän viittaa samaan asiaan,  josta Fukuyama yllä puhui.

Applebaum näkee äärioikeiston paljon suurempana vaarana demokratiakehitykselle kuin äärivasemmiston ja on siinä oikeassa. Jäin jopa ihmettelemään,  mitä Applebaum tarkoittaa vasemmistovaaralla laajassa mielessä. Pari esimerkkiä diktatuureista, kuten Pohjois-Korea ja Venezuela tai levottomuudet kampuksilla eivät juuri selitä äärivasemmiston aiheuttamaa ”potentiaalisesti suurta ongelmaa”. Nyt taitaa puhua ensi sijassa konservatiivi ajattelija. Toki hän muistaa mainita, että äärivasemmistolta puuttuvat tosiasialliset vallan välineet, joilla se raivaisi itselleen tilaa.

Yhdysvaltain vaalien tulosta Applebaum pitää tärkeänä airuena sekä USA:n että muunkin maailman kehitykselle. Juuri demokraattien Joe Biden tarjoaa mahdollisuuden ”vallankumouksellisten sosiaalisten uudistusten” toteuttamiselle, toteaa Applebaum toiveikkaasti. Poliittisen keskitien kulkija Biden tarjoaa Applebaumin mukaan myös tasapainottavan vaihtoehdon äärioikeistolle ja äärivasemmistolle. Jos näin kävisi veisi se mahdollisuuksia populisteilta ja voisi välillisesti vaikuttaa demokratian vahvistumiseen ja autoritaaristen hallintojen heikkenemiseen maailmalla.

Venäjään viitatessaan Applebaum epäilee,  että Venäjällä ja Trumpilla on käsittelemättömiä asioita. Onko Venäjällä halussaan Trumpia kompromettoivia salaisuuksia?

Anne Applebaum on mielenkiitoinen esimerkki konservatiivista, joka  on omaksunut – osin Trumpin toilailujen seurauksena – maltillisia,  puoluerajat helposti ylittäviä kantoja nykyisen hedelmättömän polarisaatioajattelun vastapainoksi. Demokratialla on Applebaumissa vahva puolestapuhuja.

 

lauantai 3. lokakuuta 2020

Demokratian oppitunneilla

 


Kun katselee Yhdysvaltain demokratian toteutumista presidentinvaalien alla,  joutuu hämmennyksen tilaan, johon viittasin  ehdokkaiden ensimmäistä vaaliväittelyä koskeneessa kirjoituksessa. Miten kauas onkaan edetty säällisestä kansanvallan toteutuksesta!

Juuri nyt  amerikkalaisen demokratian haaksirikon yhteydessä tulee mieleen Yhdysvaltain presidentti, joka pakotti ”väittelyssä” vastustajansa jakamaan kanssaan öykkärimäisen käytöksen. Todellakin syyllinen tapahtumaan on se, joka heittää ensimmäisen kiven. Ja se on helppo määrittää: Donald Trump keskeytti Joe Bidenin ja tilaisuuden puheenjohtajan Fox Newsin Chris Wallacen 120 -145 (!) kertaa laskentalähteestä riippuen. Vallantäyteys on kasvanut niin suureksi, että koko keskustelutila täyttyi Donald Trumpin itsekkäällä oman oikeassa olemisen julistuksella.

Tietenkin nykydemokratian karikoiden historia Yhdysvalloissa on laajempi ja pidempi kuin mitä ensimmäisessä vaaliväittelyssä nähtiin. En kuitenkaan jatka pidemmälle asioiden kertausta kuin toteamalla, että Suomessa ei sentään olla näin eksyksissä.

::::::::::::::::::::::::::::

Entä meillä Suomessa, mikä on demokratian ja sivistyksen asema?

Helsingin Sanomissa  juhlittiin 1.10. 2020 pääkirjoituksessa ”Demokratia kasvaa koulusta” Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen juhlapäivää pohtimalla demokratian tilaa Suomessa, ja ennen kaikkea sen muuttumista vuosikymmenien saatossa. Pääkirjoitus on hyvä sytyke myös omille pohdinnoille.

Kansanedustaja Sillanpäästä tuli ensimmäinen naisministeri Suomessa. Hänet nimettiin toiseksi sosiaaliministeriksi  Väinö Tannerin vähemmistöhallitukseen vuonna 1926. Tulevina vuosina Sillanpää vaikutti muun muassa ensikotitoiminnan ja Naistenklinikan perustamiseen sekä äitiysavustuslain säätämiseen. Sillanpää oli vanhoille päivilleen saakka äärimmäisen työteliäs ja aikaansaava.

Miina Sillanpää on oiva esimerkki siitä,  kuinka kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, kunhan ahkeruus ja pää kestävät. Sillanpään ura osui yhtenäiskulttuurin ajalle, jolloin yhteiskunnan laajaan sivistykseen perustuva rakenne oli vasta muotoutumassa. Vaikka poliittisesta suunasta taisteltiinkin, solidaarisuus ja sopu yhteiskuntaryhmien välillä voittivat.

Hesarin pääkirjoituksessa todetaan, että nyky-Suomessa eletään yhä vähemmän sillanpääläisten hyveiden mukaisesti. Tapahtunut yhteiskuntarakenteen eriytyminen on toteutunut kaikkialla saman kehitystason maissa. Silti demokraattiset prosessit ovat Suomessa korkealla tasolla. Poliitikot taistelevat kannattajiensa päämäärien  puolesta välillä mitään kaihtamattomilla tavoilla ”Amerikan malliin”, mutta kansanvallan perusrakenne on säilynyt vahvana. Silti haasteet kasvavat koko ajan.

Koulutus levisi aikoinaan yhä laajempiin kansankerroksiin. Omana aikanani tapahtui suurten ikäluokkien oppikouluun ryntäys 1960-luvun vaihteessa ja  vastaava invaasio yliopistoihin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa.

Kysymys ei ollut vain suurten ikäluokkien invaasiosta, vaan siitä, että yhteiskunta oli valmis ottamaan massojen sivistymisen vastaan.

Tässä on jotain tuttua, jotain sellaista, jolle löytyy vertauskohta aiemmasta historiasta. Joudumme palaamaan 1920-luvulle…….

Mitä sanoikaan Matti Kurjensaari (1907-1988) teoksessaan ”Taistelu huomispäivästä” (1948, 1967): ”Meidän sukupolvemme on 1920-luvulla alkaneen ylioppilastulvan täysivaltaista edustajistoa. Silloin käyrät kohosivat huimaavasti…… Auditoriot täyttyivät”. Se oli sen ajan joukkoryntäystä sivistymään, opiskelijamäärä lähes kolminkertaistui vuodesta 1920 vuoteen 1938. (Vielä hurjempi nousu tapahtui 1960-luvulla, kun opiskelijamäärä kolminkertaistui vain vuosikymmenessä). Kurjensaari: ”(1920-luvulla) opiskelijoita saapui korkeakouluihin laajemmista piireistä kuin koskaan aikaisemmin. Yhä useammin merkittiin isän ammatiksi vahtimestari, työmies, maanviljelijä, pika-ajuri, palomies….”. Näitä polkuja pitkin ihmisistä tuli tuomareita, maistereita, lääkäreitä, pappeja.

Kurjensaari kokee ihailun – ehkä pikkuisen kateudenkin - kohteena ne vanhemmat (1900-luvun alun) ikäluokat, jotka saivat jo kotonaan nauttia sivistysperinteistä: aiemmat sukupolvet osaavat enemmän kuin me! ”Heillä oli etumatkaa”, sanoo Kurjensaari. ”Heillä ei ole tulokkaalle ominaista jännittynyttä, kireää otetta.” Ja edelleen: ”1920-luvulla meidän lähtökohtamme oli toinen….. tehtävämme oli suorittaa henkilökohtaista uudisraivausta…. suoritimme ensimmäisen polven sivistyneistön tavoin jättiläismäistä sopeutumis- ja omaksumiskamppailua”. Ehkä tässä on vähän tyypillistä oman sukupolven uudisraivaushengen ylikorostamista, mutta totta toinen puoli.

Tietenkin Kurjensaaren opiskelijasukupolvella (työmiesten, vahtimestareiden lapsilla…) oli ankarat aineellisista puutteista johtuvat haasteet opinnoissaan: ”Vasta toisena lukukautena rupesin syömään sunnuntaisinkin”, sanoo Kurjensaari. Terve.

Matti Kurjensaaren aikalaiskertomus ja sitä muutama vuosikymmen myöhemmin seurannut suurten ikäluokkien pakkautuminen opintoihin ovat elimellinen osa suomalaista sivistyksen ja demokratian voittokulkua, kivuliasta, mutta kuitenkin.

:::::::::::::::::::::::::

Olisi teeskentelyä väittää, etteikö luottamus edustukselliseen demokratiaan olisi heikentynyt Suomessakin viime vuosina. Osa pettynyttä keskiluokkaa on  ryhtynyt hakemaan populistisista  lupauksista parempaa huomista ja osa hakee suorasta demokratiasta keinoja muuttaa ympäröivä todellisuus haluamakseen. Tälle päivälle on ominaista, että tietä raivataan omille mielipiteille jyrkkien kannanottojen  ja vastakkainasettelujen kautta. Netti tarjoaa debattiin/sapelinkalisteluun alustan.

Keskiluokkainen kipuilu on osoitus siitä, että tulevaisuudelta ei odoteta suuria, pikemminkin päinvastoin: keskiluokan heikkenevä  yhteiskunnallinen asema vaanii nurkan takana,  jos ei ole osin jo toteutunut.

Tämä kaikki on merkki siitä, että yhteiskunnallista eriytymistä on tapahtunut. Sama,  mikä koskee yhteiskunnallista asemaa koskee myös koulutusta.  On vaara, että tulevat sukupolvet ovat heikommin koulutettuja ja palkattuja  kuin ne,  jotka nyt ovat työmarkkinoilla.  Pisa-tuloksissa on näkynyt oppilaiden välisten osaamiserojen kasvua, samoin koulujen väliset erot ovat kasvaneet. Molemmat merkkejä eriytymisestä.

Globalisaatio hämärtää tavallisen kansalaisen  näkymää siihen,  mitä ympärillä tapahtuu. Syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen vaatii poikkeuksellisen syvällistä paneutumista asioihin.

Samaan aikaan edellä mainittujen prosessien kanssa vielä voimassa olevat yhtenäiskulttuurin elementit  saattavat rapautua monien muidenkin kehityskulkujen seurauksena. Polarisaatio eri kansanryhmien välillä on vaarassa kasvaa. Sopimisen kulttuuri,  joka on ollut omiaan pitämään kansakunnan koossa on uusien haasteiden edessä.

::::::::::::::::::::::::::::::

Demokratian vahvuus on siinä, että sen avulla voidaan harjoittaa epävarmuuden sietokykyä. Kurinalainen äärivasemmisto- tai oikeisto-oikeamielisyys viehättää selkeydellään monia (” tulisi joku ja löisi nyrkin pöytään”). Suomalainen kansanvalta on kuitenkin kestänyt: huojuttuaan ja horjuttuaan hetken suomalaiset eivät lähteneet lapualaiseen, fasistiseen kokeiluun mukaan. Antti Blåfield toteaa HS:n kolumnissa  ”Fasismi kasvaa tunnetilasta yhteiskunnalliseksi voimaksi” 18.8.2015, että ”suuri enemmistö suomalaisista on valmis sietämään elämän epätäydellisyyttä mieluummin kuin marssimaan hurmahenkisen totuuden tahdissa”.

Demokratia on väline, joka vakiinnuttuaan sammuttaa suuret yhteiskunnalliset palot. Se ei ole kovin ripeä liikkeissään, joka harmittaa monia. Silloin, kun pitäisi ryhtyä tekoihin, se jaarittelee, riitelee ja hakee loputtomiin kompromissia. Mutta toisaalta se tuo tavallisen ihmisen näkökulman yhteiskunnallisiin kiistelyihin ja avoimiin haavoihin eikä antaudu tuulen vietäväksi niin helposti kuin mitä tapahtuu nopealiikkeisemmälle älymystölle. Kansanvalta toimiessaan tuo tervettä vakautta ja ennustettavuutta yhteiskuntapolitiikkaan.

”Suomalaisen demokratian peruskivi on koulutus”, toteaa HS pääkirjoituksensa lopuksi. Katson myös itse, että nämä kaksi – demokratia ja koulutus  -  ovat kulkeneet ja kulkevat käsi kädessä.  Suomalaisen kansanvallan ja koulutuksen historia Miina Sillanpää esimerkkinä vahvistaa tapahtuneen kehityksen.