sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Tasapuolisuussyndrooma ja muita politiikan oireyhtymiä

 

Nykyaikainen poliittinen ja mediaympäristö on lyönyt ällikälle niin monta kertaa,  että voitaneen puhua tottumisen kulttuurista.  Räikeän mainosretoriikan  ja suoranaisten solvausten käyttöön on turruttu niin, että vuosien varrella tapahtunutta vinoutunutta kehitystä  tuskin  huomataan.  

Tästä tullaan erääseen poliittisen toiminnan (tai minkä tahansa elämänalueen) ominaispiirteeseen,  joka on kiusannut minua pitkään. Käytän siitä nimitystä  ”tasapuolisuussyndrooma”. Lienen selityksen velkaa. Tasapuolisuussyndroomalla tarkoitan sitä, että jos meillä on kuvitteellinen  taistelu A:n ja B:n välillä, niin A:n ryhtyessä aggressiivisesti  kurmuuttamaan B:tä,  panemme kyllä syyllisen merkille: se on tietenkin A. Mutta kun yritämme asemoida itsemme A:n ja B:n välille, niin jostakin syystä asetamme (tahdikkuus- tai tasapuolisuussyistä)  taistelupukarit tasavertaiseen asemaan. Saatamme sanoa: ”Molemmat ovat samanlaisia!” , ”Tappelupukarit siinä ottivat yhteen!” tai ”Kyllästyin osapuolien asiattomaan käytökseen”. Näin toimii tasapuolisuussyndrooma. Se on yksi tapa välttyä ottamasta kantaa puolesta tai vastaan edes pläkkiselvässä tapauksessa.

Esimerkki: Joe Bidenin ja Donald Trumpin (ainoassa?)  keskinäisessä TV-väittelyssä Trump puhui raivostuttavasti koko ajan sekä vastustajansa että tilaisuuden puheenjohtajan päälle. Biden – puhuttuaan turhautuneena muutaman kerran Trumpin päälle - hermostui sen verran,  että päästi suustaan:  ”Will you shut up man…. this is so unpresidential”. Media – ei toki koko media – sortui  tasapuolisuussyndroomaan ja leimasi  MOLEMMAT päälle puhujiksi  ja siksi koko tilaisuuden kaameaksi epäonnistumiseksi.

Toinen esimerkki: Sanna Marin  joutui  oppositiopoliitikkojen raivokkaan hyökkäyksen kohteeksi  ns. kasvomaskiasiassa. Taisteltiin siitä oliko hallitus painostanut viranomaista -  hallituksen linjaa myötäilevästi  -  estämään maskisuosituksen antaminen. Kaiken koetun jälkeen todettiin todistettavasti, ettei painostusta  ollut harjoitettu.  Oleellista tässä tasapuolisuussyndrooman näkökulmasta oli, että varsinkin mediassa annettiin kuva, että  molemmat osapuolet (pääministeri ja epäluottamuslauseen esittänyt poliittinen puolue) olivat  yhtälailla syyllisiä ”sotkuun”.  Vielä päiviä ”asian loppuun käsittelyn” jälkeen aihetta pidettiin elossa varsinkin iltapäivälehdissä, ikään kuin juttuja olisi jäänyt varastoon ja ne piti saada tuotantoon. Tätä voisi pitää leimaavan tiedottamisen pohjanoteerauksena.

On pakko kysyä,  mihin politiikka (tai politikointi) on menossa, kun niin inhoavalla raivolla hyökätään jotain henkilöä vastaan. Tulee mieleen, että pakkomielteenomaisesti ja tarkoitushakuisesti - halutaan päästä eroon jostakin poliittisesta epähenkilöksi leimatusta tahosta, joka alistetaan työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Pyrimmekö palaamaan aikaan,  jolloin hallitukset istuivat keskimäärin vuoden? Eikö siitä lyhytnäköisestä pahasta tavasta nimenomaan yritetty aikanaan vapautua? Ilmeisesti nykyisin ”osatavoitteena” pyritään pääsemään eroon ainakin yhdestä ministeristä/vuosi.

Twitter ja muut netin viestintävälineet toimivat vastavuoroisesti kiihdyttäen kalabaliikkia. Sekä päättäjät että äänestäjät osallistuvat yhtä antaumuksella toistensa mukilointiin. Kun vyöry lähtee liikkeelle on sitä hyvin vaikea pysäyttää. Täysin väärää ajattelua edustaa  sekin julma näkökanta, että prosessin  täytyy päättyä leimatun henkilön eroon ennen kuin ollaan tyytyväisiä. Tämä muistuttaa modernisoitua versiota mustamaalaamisesta. Poliitikko tekee suurpalveluksen poliittiselle järjestelmälle,  jos pysäyttää syrjäyttämiseen  johtavan karusellin kieltäytymällä eroamasta ilman pätevää syytä

Yksi syy vallitsevaan  ilmapiiriin on nykyisen pääministerin poikkeava habitus. Hän muuttaa kuvaa pääministeriydestä. Lisäksi hänelle on suotu joitakin sellaisia ulkoisia ominaisuuksia, jotka lisäävät vierastamista häntä kohtaan. Suosion kirous on ilmeinen.

Juha Sipiläkin pyrki omalla tavallaan muuttamaan poliitikon kuvaa. Menestys ei ollut kaksinen, mutta

ymmärrän tällä hetkellä hieman paremmin Juha Sipilää, vaikka hän menettikin tarpeettoman helposti hermonsa median kyykytyksessä.

Yhteenvetona voisi todeta, että  tasapuolisuussyndrooma on kommentoijan suojautumiskeino, jolla hän välttää  asettuminen kummankaan riitaosapuolen  puolelle, vaikka syyllinen (riidan aloittaja) voitaisiin helposti nimetä.

Median itsekritiikki on hyvin alhaisella tasolla tällä hetkellä. Onko sitä? Tämän huomaa,  kun katselee itsepintaista juuttumista johonkin teemaan (vaikkapa maskisyndrooma), josta järki sanoo,  että aiheen vaihto olisi paikallaan. Mutta ei. Asia on pureksittu vasta sitten,  kun viimeinenkin mattimyöhäinen toimittaja on saanut leimattua oman puumerkkinsä.  Kysymys on kuin kalutusta luusta susilaumalle, josta vielä yritetään saada jotain irti.     

::::::::::::::::::::::

Olemme tottuneet siihen, että Donald Trump harrastaa totuudenvastaisia puheita leimatessaan vastustajansa epäkelvoiksi, epäisänmaallisiksi tai muuten vain vastenmielisiksi.

Pahinta tuossa edellä olevassa kappaleessa on sana ”tottuneet”. Se nimittäin kertoo, että on syntynyt tilanne, jossa - yksittäisten lipsahdusten sijasta - vallitsee kokonainen totuudenvastaisten puheiden kulttuuri. Mikä on muuttunut? Onhan aiemminkin harrastettu esimerkiksi vaalikamppailujen yhteydessä mustamaalausta, muunnellun totuuden kertomista tai suoranaisia valheita. On syytä käydä läpi asiaa tarkemmin.

Olemme nyt toisenlaisessa mediaympäristössä kuin aiemmin, sillä käytössä on netti ja sen myötä tulleet uudet totuudenvastaisten puheiden ja kirjoitusten ”säännöt”. ”Valemedia” ja ”vaihtoehtoinen totuus” ovat vain esimerkkejä uusista käytänteistä, jotka meidän - joidenkin tahojen mukaan - pitäisi omaksua tottumuksina. Olen havainnut,  että tauti on levinnyt jo osin Suomen eduskuntaankin.

Mutta osattiin sitä ennenkin!

Räikeää ja häpeilemätöntä nykypäivän  vaalimainontaa on yritetty banalisoida  vertaamalla sitä demokraatti Lyndon B. Johnsonin ravisuttavaan vaalimainokseen vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan yhteydessä. Mainoksessa esiintyy pikkuinen Daisy-tyttö, jota käytetään hyväksi republikaani Barrry Goldwaterin vastaisessa kampanjassa. On väitetty, että mainoksessa esitetty ydinsodalla uhkaaminen tehosi moniin äänestäjiin, vaikka mainosta ei sattuneesta syystä näytetty kuin kerran (7.9 1964). Johnsonia syytettiin jo mainoksen lanseerauksen aikaan äänestäjien pelottelusta. Hän voitti vaalit maanvyörymäenemmistöllä.

Mutta ehkäpä on syytä tarkastella vähän tarkemmin tuon mainoksen taustoja.

Mainos on seuraavanlainen: kolmevuotias Daisy-tyttö nyppii niityllä terälehtiä kädessään pitämästään kukasta laskien samalla ykkösestä yhdeksään (välillä hellyttävästi sekoillen luvuissa). Kun Daisy on päässyt yhdeksään kamera zoomaa hänen silmäänsä tytön katsoessa suoraan kameraan ja samalla taustaääni kalsealla äänellä lukee aikaa ydinräjäytykseen: kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän……. Nolla laukaisee ydinlatauksen. Seuraa räjähdys ja leimahdus, joka on lainattu mainokseen todellisuudessa tehdystä ydinräjäytyksestä (ydinkokeesta). Taustalla kuuluu Lyndon B. Johnsonin ääni, joka varoittaa ydinsodasta. Mainoksessa ei mainita Goldwateria nimeltä, mutta asiayhteys on selvä. Filminpätkä päättyy mainosäänen lausahdukseen: ”Vote for President Johnson on November 3. The stakes are too high for you to stay home”.

Kysymys on yhdestä mainoshistorian ristiriitaisimmista mainoksista. Mistä Johnsonin koneisto sai aiheen hätkähdyttävään mainokseen? Ei savua ilman tulta; sotaisa Goldwater itse oli vaalinkampanjan aikana antanut aineksia kyseiseen mainokseen. Johnsonin puhuessa Vietnamista vetäytymisestä (mikä ei toteutunut) äärioikeistolainen Goldwater oli sodan kannattaja ja jopa ehdotti ydinaseen käyttöä, ”jos se on tarpeellista”. Goldwater myös oikeasti vihjaisi ydinaseen käyttöön toteamalla ”by one impulse act you could press a button and wipe out 300 milloin people before sundown”.

Kovien puheiden retoriikka ei siis ole mitään uutta. Tänä päivänä se ei vain enää muodosta poikkeusta tapahtumavirrassa, vaan siitä on tullut arkinen tapa, johon tavalla tai toisella totutaan.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti