Lähi-idän räjähdysherkkä öljytynnyri uhkaa maailmanrauhaa

 

 Elämme kansainvälisen kriisin keskiössä Lähi-idän tilanteen takia. Ensin Israelin ja sen arabivihollisten yhteenotto käynnisti laajan konfliktin, jonka polttopisteessä on ollut ja on edelleen Gazan alue. On saatu aikaiseksi heiveröinen rauhantila, mutta mitään takuuta sen kestävyydestä ei voida antaa.

Alueella on useita voimakenttiä, joiden ympärille sodan uhka kiertyy. Yksi vaikuttavimmista on väestöltään 90 miljoonaisen Iranin pyrkimys alueen johtavaksi  voimatekijäksi. Maantieteellinen hotspot on nyt Hormuzinsalmi. Se on nykyisin aivan elintärkeä väylä öljynkuljetusten reittinä idästä länteen. Juuri Hormuzinsalmen laivaliikennettä kontrolloivana tahona iranilaiset ovat päässeet nykyisen asemaansa öljyntuotannon ja öljynkuljetusten valtiaana.

::::::::::::::::::::::::::::

Suezin kriisi oli yksi kylmän sodan aikakauden vakavimmista kriiseistä. Sen voidaan katsoa alkaneen varsinaisesti siitä hetkestä, kun Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser kansallisti Suezin kanaalin 26.7.1956, siis 70 vuotta sitten.

Tärkeänä tekijänä kriisissä oli arabinationalismi , jonka voimakkain edustaja oli Nasserin johtama Egypti. Arabinationalismi sai lisävoimaa, kun Egypti liittyi kolonialismista vapautuneiden sitoutumattomien maiden, eli ns. neutraalien muodostamaan valtaryhmittymään.

Vuonna 1956 Suez oli öljykuljetusten logistiikan kannalta aivan ratkaiseva kuljetusväylä. Kriisi huipentui marraskuun alussa käytyyn Suezin sotaan englantilaisten, ranskalaisten ja israelilaisten yhdessä tuumin suorittaessa intervention alueelle syrjäyttääkseen Nasserin. Tämän sodan päättyminen 6.11.1956 merkitsi myös kriisitilanteen  laukeamista. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto yhdistivät hetkeksi – kesken kylmänsodan - vaikutusvaltansa pakottaen hyökkääjät katkerina perääntymään.

Suurvaltapoliittisesti tilanne oli muuttumassa. Aiemmat alueen valtiaat Englanti ja                                               Ranska olivat joutuneet väistymään niiden voimavarojen vähetessä. Ne olivat menettämässä suurvaltastatustaan.

Vaikka Yhdysvallat ja Englanti ja Ranska olivat liittoutuneet toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen, Yhdysvallat oli omaksunut kriittisen kannan varsinkin englantilaisten kolonialismiin.  Se näkyi Suezilla. Joskus tuntui siltä, että Yhdysvallat kohdisti ankarimman kritiikkinsä Englantia, Ranskaa ja Englantia kohtaan.

Neuvostoliitto ja Yhdysvallat  olivat kylmässä sodassa ankaria kilpailijoita keskenään, mutta Suezin kriisissä ne löysivät toisensa – vastahakoisesti, mutta kuitenkin – samalta puolelta kylmän sodan rintamalinjoja. Hormuzinsalmen konfliktissa Venäjä on puolustamassa Iranin etuja, mutta sen toimintamahdollisuudet eivät ole kaksiset.

::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä on muuttunut,  ja mikä on pysynyt ennallaan, jos vertaillaan näiden kahden ajankohdan tilannetta toisiinsa?

Ensinnäkin Suezin ja Hormuzin väylien merkitystä voidaan rinnastaa toisiinsa. Molemmat ovat säilyttänet arvonsa globaaleina logistiikkaväylinä. Yllättävä yhtymäkohta löytyy Hormuzin ja Suezin kriisien suurvaltapolitiikan puolelta. Vanhat liittolaiskuviot asetettiin kyseenalaisiksi Suezilla, kun Ranska ja Englanti (Israelin tukemana)  pitivät tiukasti yhtä pelätessään menettävänsä vesireitin ja oikotien lännen ja idän välillä Nasserin yltiöpäisen nationalismin takia. Yhdysvallat rikkoi länsiliittoutuneiden samanmielisyyden ryhtymällä  vastustamaan vanhaa kolonialistista perinnettä, jota Englanti ja Ranska Suezilla yhdessä ja erikseen noudattivat. Yhdysvallathan muutoinkin vastusti kolonialismia vapaan maailman nimissä.  Yhdysvaltain presidentinvaalit myöhään syksyllä 1956 alleviivasivat Dwight D. Eisenhowerin imperialismin vastaisia linjauksia.

Hormuzinsalmella yhtälöön joudutaan lisäämään Iran, joka vanhastaan on asennoitunut  Yhdysvaltoja, Englantia ja Ranskaa vastaan, päävihollisen ollessa ilman muuta Yhdysvallat. Helppoa ei ole ollut myöskään länsivaltojen keskinäinen yhteistyö, jossa kahnausta on aiheuttanut Yhdysvaltojen tyytymättömyys Länsi-Euroopan Natolle antaman tuen väitettyyn vähäisyyteen. Yhdysvallat on jopa uhkaillut Irtisanoutumisella Natosta.

Kylmän sodan kaudella pelättiin bipolaarisen maailmankuvan kriisejä, mutta nyt tapahtunutta muutosta kansainvälisissä suhteissa voidaan kuvata käsitteellä paradigman muutos, niin dramaattisia käänteitä se sisältää.

Yhteenvetona voisi  todeta, että ainakin Trumpin kaudella entiset liittokunnat – joihin ehdimme tottua - ovat osoittaneet haurastumisen merkkejä. Eri asia on sitten, että Trumpin presidenttikauden päättyminen avannee seesteisemmän näkymän länsivaltojen yhteistyölle.

 

 

Vietnamin sodan juurilla

 

Donald Trump näyttää järjestelevän mielivaltaisesti kriisialueiden herkkiä tasapainotiloja. Näin Gazassa yhdessä Israelin kanssa, Iranissa ja itse asiassa koko Lähi-Idän alueella. Vanhastaan pohjalla ovat valloitussuunnitelmat koskien Grönlantia, Panamaa, Venezuelaa, Kuubaa ja jopa Kanadaa, vain päällimmäiset mainitakseni.

Mutta USA on osannut organisoida häikäilemättömiä vallankumouksia ja vallankaappauksia aiemminkin. Otan tästä esimerkiksi Vietnamin ja sen lähialueet. Lähtökohtana ovat Ranskan Indokiinasta johdettavat konfliktit ja sodat.

Ja tarina alkaa…

Vietnam on osa ”Indokiinaa” ja alue on ollut perinteisen siirtomaakuvion kohteena 1800-luvun lopulta lähtien. Siirtomaiden jaossa Indokiina (tai Taka-Intia) jyvitettiin Ranskalle, mutta toisen maailmansodan pyörteissä Japanin aggressiivinen laajentumispolitiikka johti japanilaismiehitykseen, tosin Ranskan nukkehallituksen avulla. Sodan päätyttyä Ranska hallitsi jälleen aluetta, mutta joutui taistelemaan Vietnamin vahvaa itsenäisyysliikettä, Viet Minhiä vastaan.

Ranskan imperialismi Indokiinassa päättyi legendaariseen Dien Bien Phun taisteluun 1954, jossa Ranskan armeija kärsi totaalisen tappion Viet Minhille. Käynnistyneissä rauhanneuvotteluissa Genevessä sovittiin vaalien järjestämisestä. Tässä vaiheessa osapuoleksi tullut – Ranskaa jo aiemmin tukenut - Yhdysvallat vastusti vaaleja, koska kaikki asiantuntijat olivat sitä mieltä, että Ho Tsi Minhin Viet Minh olisi voittanut demokraattisesti järjestetyt vaalit ja koko Vietnam olisi siirtynyt kommunistien hallintaan. Yhdysvallat ei sallinut tämän tapahtua, vaan liittoutui vuonna 1955 Etelä-Vietnamiin muodostetun Ngo Dinh Diemin hallituksen kanssa Ho Tsi Minhin Pohjois-Vietnamia ja Etelä- Vietnamin kansallista vapautusrintamaa FNL:ää vastaan.

Ensimmäiset 10 vuotta 1955-1964 sota kyti taustalla eikä muuttunut laajamittaiseksi aseelliseksi konfliktiksi. Yhdysvallat osallistui Etelä-Vietnamin korruptoituneen hallinnon tukemiseen lisääntyvien ”neuvonantajajoukkojen” avulla.

Mikä oli Yhdysvaltain menettelyn taustalla? Eisenhowerin presidenttikaudella Vietnam nähtiin osana koko Kaakkois-Aasian alueen käsittävää kommunismin ja kapitalismin välistä taistelukenttää. Eisenhower loi opin, jonka mukaan Neuvostoliito ja Kiina ulottavat valtansa maa kerrallaan koko Kaakkois-Aasian alueelle. Eisenhower käytti tästä etenemisstrategiasta nimeä dominoteoria.

John F. Kennedy veti johtopäätöksiä vuoden 1961 kesäkuussa pidetyn Wienin huippukokouksen, ja aggressiivisesti siellä esiintyneen Nikita Hrustsevin käytöksen seurauksena. Hrustsev näytti hänestä sosialismin aggressiiviselta levittäjältä. Hrustsev itse korosti Wienissä, että kysymys oli kunkin kansan omasta kapitalismin vastaisesta taistelusta. Kennedyn mielestä Vietnamista piti tulla tulppa kommunismin leviämiselle. Itse asiassa juuri Vietnamista haluttiin tehdä maailmanlaajuinen esimerkki, jossa perinteisten etupiirien ulkopuolella ratkaistaan ideologioiden paremmuus.

Kennedyllä oli tunne, että hän ei ollut riittävän painesietoinen Wienissä. Hän tarvitsi paikan, jossa osoittaa kovuutensa. Pian Wienin huippukokouksen jälkeen hän sanoi, että hänen oli osoitettava tiukkuuttaan (toughness) jossain ”ja se paikka on Vietnam”. Hän lähetti tuohon ristiriitojen repimään maahan vähitellen 16 000 sotilasneuvonantajaa. Tällä teolla Yhdysvallat jälleen lisäsi sitoumuksiaan ja panostuksia Vietnamiin.

Kuitenkin Kennedy oli elämänsä viimeisinä viikkoina epävarma halustaan sitoutua Vietnamiin ja pyrki selvittämään perusteellisesti sitoutumisen tarpeen ja poliittisen hinnan. Kennedyn murha 22.11.1963 jättää sitoutumisen asteen avoimeksi hänen osaltaan.

Juuri ennen Kennedyn murhaa tapahtui kuitenkin jotain dramaattista, joka vaikeutti irtautumista Vietnamista.

Läpeensä korruptoitunut, nepotismiin sortunut Vietnamin presidentti Ngo Dinh Diem joutui entisten kannattajiensa ja armeijan upseerien vihan kohteeksi. Kenraalit suunnittelivat vallankaappauksen saatuaan väitetysti varmistuksen, että USA ei puutu syrjäyttämiseen. On epäselvää, mikä oli Kennedyn hallinnon osuus syrjäyttämiseen tai ”murhalupaan”. Vallankaappaus toteutettiin 1.11.1963 ja Diem surmattiin seuraavana päivänä.

Kennedy näytti järkyttyneeltä, kun kuuli Diemin tappamisesta, mutta on vahvoja epäilyjä, että hän tiesi asiasta etukäteen. Tätä vahvistaa presidentti Lyndon B. Johnsonin arkistoidut kommentit.

Kuten tunnettua Lyndon B. Johnson nauhoitti omat tärkeät puhelunsa presidenttinä ollessaan. Niiltä paljastuu kylmän sodan häikäilemättömyys valtionpäämiestasoa myöten. Keskustelussa demokraattisen poliitikon Eugene McCarthyn kanssa vuoden 1966 alussa hän totesi seuraavaa: ”He (Diem) was corrupt and he ought to be killed. So we killed him. We all got together and got a goddamn bunch of thugs and assassinated him”. Sitten hän totesi vääjäämättömän seurauksen: “Now, we´ve really had no political stability since then". Diemin murha ei siis mitenkään helpottanut mahdollisen (vetäytymis)päätöksen tekoa, sillä Vietnam ajautui epävarmuuden tilaan pääministerin murhan jälkeen.

Tästä alkoi USA:n ajautuminen syvälle Vietnamin viidakoihin.

Voitaneen sanoa, että Lyndon B. Johnsonille lankesi epäkiitollinen tehtävä selvitä Diemin jälkeisessä sekavuuden tilassa. Johnson valitsi asteittain entistä laajemman sitoutumisen Vietnamiin.

Mutta se onkin jo toinen juttu.

 

Quo vadis, Eurooppa?

 

Minä kuten monet muutkin ovat seuranneet maailmanmenoa huolen täyttämillä ajatuksilla. Yhdysvallat ei enää pelkästään uhkaile vaan on valmis ryhtymään suuria riskejä sisältäviin sotiin, viimeksi Irania vastaan, yhdessä Israelin kanssa. Tuntuu, että helposti innostuva Trump on Israelin johdateltavissa. Mitkä ovat Israelin päämäärät meneillään olevassa sodassa, sillä sodasta tässä on kysymys. Näyttää ilmeiseltä, että se pyrkii ehdottomaan hegemoniaan koko Lähi-Idän alueella. Siihen se tarvitsee yllytyshullun Trumpin avukseen.

Trumpin  silmissä  Yhdysvallat ei myöskään tarvitse liittolaisia avukseen. Ne päin vastoin edustavat Yhdysvaltojen liikkumavaraa kaventavia ja voimavaroja heikentäviä tahoja.

Eurooppalaisten valtioiden – mukaan lukien Naton jäsenvaltiot – alennustila on jatkunut vuositolkulla. Niinistö oli oikeassa, kun hän taannoin vaati voimakkaasti Euroopan (so. EU:n) yhteisen puolustuksen vahvistamista. Silloin hän tuntui jäävän yksin. Nyt muut Euroopan valtiot ovat lähestyneet Niinistön realismia.

:::::::::::::::::

Mutta missä on varsinainen pihvi erilaisten sekavien ongelmavyyhtien yksityiskohtien luettelemisen sijaan? Ei hyvältä näytä. On tullut riittävän selkeästi todistetuksi, että Yhdysvaltain  oikeistokonservatiivinen falangi Trumpin johdolla ja Putinin Venäjä ovat  ylätasolla löytäneet vaihtoehdottomasti toisensa.

 J.D. Vance on tämän ajattelun vakavasti otettava lipunkantaja ja ideologi Trumpin hataran ja hyppelehtivän ajattelun sijaan. Taustalla vaikuttaa todella merkittävä asia eli laajennettu etupiiriajattelu. Itse asiassa tullaan hyvin lähelle Putinin uutta maailmanjärjestystä, jossa pelissä ovat paljon suuremmat geopoliittiset argumentit kuin Ukraina. Tältä pohjalta löytyvät myös perustelut Venäjän ahneeseen ja ahdistelevaan suhtautumiseen koskien Euroopan maita riippumatta siitä kuuluvatko maat Natoon vai eivät. Kysymys on koko Euroopan kohtalosta.

Inhorealistisesti on pakko todeta, että ”maailmanrauhan” valttikortit ovat – Kiinan täydentäessä  kehikon - Yhdysvaltain ja Venäjän käsissä. Kysymys ei olekaan enää pelkästään Putinin maailmanjärjestyksestä vaan suurvaltojen keskenään sopimasta Pax Eurooppa tai Pax Euraasia -maailmanjärjestyksestä, jossa (suuri) osa vanhan maailman maista pyritään pakottamaan  vanhoillisten tahojen sopimaan ”rauhaan”. Voidaan hyvin nähdä suuren kehikon sisällä Venäjän pyrkimys sitä lähellä olevien maiden alistamisesta Valko-Venäjän kaltaiseen rajatun suvereniteetin tilaan.

Samaan aikaan, kun ponnistellaan epätoivoisesti Ukrainan itsenäisyyden puolesta, odotellaan, että venäläisiä joukkoja vapautuu Putinin suurisuuntaisten unelmien toteuttamiseen, vaikka maa itse on ahdingossa.

:::::::::::::::::::::::::

Lähestytäänkö nyt Wienin kongressin 1814-1815 henkeä, jossa Napoleonin sodista voittajina selvinneet taantumukselliset voimat ottivat tehtäväkseen vallan haltuunoton tyrkäten liberaalit voimat syrjään? Nytkin kirjoitetaan voittajavaltioiden historiaa.

Jo nyt on ilmennyt Yhdysvaltain pyrkimys keskeyttää  amerikkalaisten aseiden vienti Ukrainalle siihen asti, kunnes Ukraina suostuu amerikkalaisten  (yhdessä Venäjän kanssa?) - asettamiin rauhanehtoihin. Tämä on jo selvää kiristystä.

Kiihkeä yritys päästä eteenpäin rauhan tavoittelussa jatkuu. Pakko kysyä, kenen rauhasta on kysymys. Missä piilottelee Venäjä? Kiinnitin huomiota siihen, että Venäjästä ei paljoa ole puhuttu viime aikoina. Jää kuva, että Vladimir Putinille katetaan pöytää.

Edellä esitetty on toki vain yksi tulevaisuuden skenaario.

Ehkä tämän kaiken kakofoniamyrskyn silmässä on sittenkin tyyni kohta, johon kaikki puheissa hakeutuvat tai ainakin pyrkivät?

Voidaanko Venäjä-suhteet palauttaa?

 

Aika parantaa haavat vai parantaako? Kysymys on Suomen Venäjä-suhteiden palauttamisen mahdollisuuksista.

Oli arvattavissa, että kun aikaa kuluu, parantaa se osan Ukraina-lähtöisistä lähimenneisyyden haavoista ainakin joidenkin ihmisten osalta, kun taas joillekin Venäjä-suhteiden tuhoutumisessa on jotain lopullisen oloista – ainakin tunnetasolla. Sitten ovat ne, jotka haluavat ystävällisempien suhteiden palauttamista, jos ei muuten niin kauppasuhteiden takia. Onhan varsinkin Itä-Suomi kokenut kanssakäymisen mitätöitymisen synkeät vaikutukset.

On sanottu, että kun Venäjällä menee lujaa, menee Suomellakin. Suomi kokee saavansa osan suhdehyödyistä varsinkin kaupankäynnin hedelmistä.

Suhteiden rikkoutumisesta niiden elpymiseen on pitkä matka. Sotaan liittyy sekä fyysisten suhteiden että henkisten suhteiden tuhoutumista.  Tunnetilan voimakkuus koskee myös suhteisin reagoimista niiden joutuessa vaaranalaisiksi. Eikö olekin niin, että reagointi tapahtuu ex tempore, tässä ja nyt ilman suurempaa harkintaa. Se on tyypillistä ylireagointia: väitetään esimerkiksi, että suhteet eivät palaudu koskaan ennalleen.

Historiaa ei kannata harppoa kovin suurin askelin eikä myöskään siten, että näkymät ulottuvat vain huomiseen. Varovaisuus tulevaisuuden arvioinnissa on  viisautta.

Itse omaksuin varhain kriittisen tai ainakin varauksellisen asenteen Natoon. Tuntui, että olisi ollut syytä odottaa, kun ei välitöntä uhkaa ollut tiedossa. Ukrainan sodan helmikuussa 2002 tapahtunut sodan käynnistymisen  aiheuttama pelästys käänsi monen arvion Nato-kielteisyydestä Nato-myönteisyydeksi. Paine omaksua tämä ajattelu oli suuri. Sittemmin on ryhdytty DCA yhteistyöhön amerikkalaisten kanssa, joka käsittääkseni täydentää ”sujuvoittaa” (tai syventää) Nato-diiliä. Oma lukunsa on sitten näistä sopimuksista kiinni pitäminen  Trumpin aikakaudella,  jossa päätökset muodostuvat asianomaisen mielentilan ja mielialan mukaan. Muutos presidentti Bidenin kauteen verrattuna on järisyttävä, sillä Biden piti koko presidenttikautenansa ajan tavoitteensa vakaana, kuten presidentin pitääkin, olkoonkin, että hän edusti eri linjaa kuin minä.

::::::::::::::::::::::::::::

Entä tämän  hetken poliitikot? Ovatko he edenneet johonkin aiemmasta erottuvaan suuntaan suhteessa Venäjään? Ilta-Sanomien  haastattelussa kansanedustaja, entinen puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg lyö asian puolittain leikiksi todeten arvioinnin haasteeksi: ”arviointi on vaikea, ja jos joku kykenee tarkempaan arvioon, on hänellä ”merkittävästi isompi ja kirkkaampi kristallipallo kuin minulla”. Tämä on vähän sama kuin hän sanoisi, ettei ota kantaa. Hän vain koristelee vastauksensa arvoitukseksi.

Toinen kyselyyn vastaajista on ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Johannes Koskinen.

Avainkysymyksiksi nousevat 1) Mille tasolla suhteet pitäisi palauttaa ja 2) Venäjä-suhteiden palauttaminen on riippuvainen Ukrainan sodan kehittymisestä.

Kysymykseen voidaan siis vastata eksaktimmin vasta, kun sota on paljastanut luonteensa, ehkä myös vasta sitten, kun voimasuhteiden kehitys realisoituu. Sotahan voi jatkua määräämättömän ajan ja voi laajentua uusia valtioita tai alueita koskevaksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhteenvetona voisi todeta, että Venäjän voimavaroja on aliarvioitu, joskin toisaalta myös idässä on aliarvioitu Ukrainan ja liittolaisten voimavaroja. Ukrainalla  on myös painava sanansa sanotavanaan sodankäyntikeinojen kehittäjänä, joskin ero lienee Ukrainan ja Venäjän välillä kohtuullisen pieni.  Sota sinänsä toimii alustana uusille aseinnovaatioille, josta esimerkiksi droonit  muistuttavat meitä.

Suomen osalta jopa ratkaisevan tärkeää strategisesti on, milloin uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko valmistuu.

Tilanne tulevien tapahtumien osalta on aidosti  haastava, koska liittolaissuhteet ovat olleet muutoksen kourissa useiden vuosien ajan. Kukapa olisi uskonut, että Natoa retuutetaan tällä tavoin.

Vallitseva tilanne olisi otollinen koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin pohdinnalle. Parasta olisi, että Venäjä olisi siinä mukana. Mutta jos niin ei käy, on Euroopalla vakava haaste lisätä yhteistyötä jäsnvaltioiden kesken.