perjantai 29. toukokuuta 2020

Kirjekuoreen suljettu historia

Timo Kalevi Forss on koonnut kirjekokoelman kirjan kansien väliin nimellä ”Unohtumattomia kirjeitä Suomesta”. Se sisältää tunnettujen ja tuntemattomien henkilöiden kirjeenvaihtoa 100 kirjeen verran aikajärjestyksessä 1830-luvulta nykypäivään saakka. Jälleen kerran tuli mieleen, mitä menetämme, kun kirjoittaminen on siirtynyt tietsikalle. Varsinkin käsin kirjoitetut kirjeet herättävät henkiin muistoja lähettäjistä ja vastanottajista riippumatta siitä onko kirjoittaja tai kirjoituksen vastaanottaja lukijalle tunnettu tai tuttu.

Tietokoneen persoonattomaan muistiin säilötyt kirjoitukset on voitu pyyhkiä taivaan tuuliin yhdellä napin painalluksella. Vai onko? Tehokkuus ja pelkistetty tyyli ovat korvanneet ”kirjetaiteen”. Kirjoittamisella ei ole sitä arvoa, joka sillä oli aiemmin. Vai kuvittelenko vain? Eikö toisaalta juuri nyt ole teknisesti paremmat mahdollisuudet säilöä tietoa kuin koskaan aiemmin? Osa kirjeistä on korvattu twiiteillä, sähköpostilla, tekstiviesteillä ja monilla muilla nykyajan välineillä. ”Kirjeenvaihdon” luonne on muuttunut perustavaa laatua olevalla tavalla.

Teoksessa esitellyissä kirjeissä on ainakin kaksi keskeistä arvoa, sisältö ja käsiala (toki osa kirjeistä on kirjoitettu koneella). Vanhaan hyvään aikaan kirjeet myös säilytettiin paremmin kuin tänään. En lainkaan halua väheksyä sitä, että monet nimenomaan ovat halunneet kirjeidensä säilyvän, hyvä näin.

Käsiala kertoo paljon kirjoitetun tekstin kunnioituksesta. Monet kirjeet – jotka ovat alkuperäisistä kopioina Forssin kirjassa – ovat kuin taideteoksia. Oma kokemukseni vanhasta käsin kirjoittamisesta periytyy kansakoulu- ja oppikouluvuosilta, jolloin aineen nimi oli kaunokirjoitus. Kirjoitusvälineenä oli juokseva muste ja kynä oli mustekynä. Olihan minulla yritystä. Tarvittiin huolellisuutta, ettei syntynyt sotkua.

Ihmettelin monesti äitini vanhojen kirjeiden miltei matemaattisesti soljuvaa hienostunutta tyyliä tietäen, etten itse pääse vastaavaan mitenkään.

Paitsi musteella, monet Forssin kirjan kirjoitukset on kirjoitettu sydänverellä. On vaikea sanoa, kuinka tarkasti kirjoittajat ovat vaalineet kirjeiden jäämistä tuleville sukupolville. Monet ovat unohtuneet kirjojen ym. väliin tai kirjenipuiksi ja löytyneet vahingossa kirjoittajan jäämistöstä Monet valtiomiesten kirjeet ovat taas julkisia tai salaisia ja arkistoitu.

:::::::::::::::::::::::

Valitsin kirjekokoelmasta kirjoituksen, joka on tehnyt itseeni poikkeuksellisen suuren vaikutuksen. Kysymys on C.G.E. Mannerheimin kirjeestä Adolf Hitlerille 2.9.1944. Kirje liittyy kansakunnan kohtalokkaisiin vaiheisiin, kun Suomi joutui tappiolle joutuneen Saksan ja voittavan Neuvostoliiton armeijoiden väliin puristuksiin. Oli heitettävä kansakunnan kohtalon arpa, mutta ennen kuin päästiin tai jouduttiin näin pitkälle, oli tapahtunut ratkaisevia välivaiheita.

Ahdingossa kesällä 1944 presidentti Risto Ryti Saksan ulkoministerin Joachim von Ribbentropin painostamana lähetti kirjeen (26.6.1944) Hitlerille, jossa hän vakuutti, ettei Suomi tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Tunnetusti Ryti lähetti kirjeen omissa nimissään - ilman eduskunnan suostumusta. Varsinaista valtiosopimusta ei siis tehty. Vastauskirjeessään 4.7.1944 Hitler ilmaisi suuren tyydytyksensä presidentin päätöksestä ja lupasi, että ”Saksa Suomen hallituksen toivomuksen mukaisesti antaa ja tulee antamaan Suomen puolustusvoimille kaiken sotilaallisen aseavun, mikä Saksalle on mahdollista”. Ryti erosi 1.8.1944 ja asia siirtyi uudelle presidentille, Mannerheimille.

Sotatoimet etenivät Suomen kannalta odotetun epäsuotuisasti syyskesän 1944 aikana ja asiaan jouduttiin palaamaan. Vääjäämättä edettiin kohti aselepoa ja välirauhaa Neuvostoliiton kanssa. Oli sanottava irti aseveljeys Saksan kanssa nopealla aikataululla. Mutta miten se tehtäisiin ottaen huomioon esimerkiksi se, että pohjoisessa Saksalla oli yli 200 000 sotilasta. Oliko vallankaappauksen uhka olemassa? Tapahtumien logiikka eteni käytännössä seuraavasti: Mannerheim ilmoitti Hitlerille Suomen katkaisevan suhteet Saksaan 2.9.1944 ja aselepo solmittiin Neuvostoliiton kanssa 4.9.1944.

Presidentti Mannerheimin kirjettä Hitlerille 2.9. voidaan pitää loistavana esimerkkinä siitä, kuinka ahdistavasta ”rinnan taistelemisesta” päästään eroon hienotunteisuutta noudattaen. Kirjeessä Mannerheim ilmoittaa, että kansakunnan pelastaminen vaatii häneltä keinon löytymistä irtautua nopeasti sodasta. Presidentti toteaa, että riittävän (so. massiivisen) avun saanti Saksalta ei enää onnistu vallitsevassa kriittisessä tilanteessa. Sanomaansa pehmentäen Mannerheim toteaa kohteliaasti, että hän ei lainkaan epäile Saksan vilpitöntä halua auttaa Suomea.

Presidentti viittaa kansanedustuslaitoksen ja kansan tahtoon, jossa vaaditaan rauhaa. Ambivalentisti Mannerheim toteaa, että 90-miljoonaisen Saksan kansan ja pienen Suomen kyky selviytyä sodassa on dramaattisesti erilainen. Tosiasiassa molempien yli oltiin ajamassa samaan aikaan.

Sitten tulee kirjeen ydinkohta sekä sisällöllisesti että tyylillisesti: ”Haluaisin erityisesti tähdentää, että vaikka kohtalo ei soisikaan aseillenne menestystä, Saksa tulee kuitenkin elämään (päinvastoin kuin Hitler varsinkin vähän myöhemmin defaitistisesti julisti/PT). Samaa ei voida väittää Suomen kohdalta. Jos tämä tuskin nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemätöntä, että se karkotettaisiin maastaan ja hävitettäisiin sukupuuttoon. Tällaisen uhan alaiseksi en voi kansaani päästää”. Hienosti muotoiltu kohta on esimerkki, miten pienen valtion suuri johtaja tahdikkaasti, mutta realistisesti sanoutuu irti yhteistyöstä suurvallan kanssa.

Mannerheim aivan oikein epäilee kirjeessä, että vastapuolen (siis Hitlerin) sympatiaa mielipiteelle ei heru. Faktat oli kuitenkin todettava!

Mannerheim ylistää vielä lopuksi aseveljeyttä, joka maiden välillä on vallinnut, mutta ”tiemme eroavat todennäköisesti pian”. Mannerheim luo odotuksia kirjeessään, että Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten ja pohjoisen asukkaiden välillä säilyvät korrektit suhteet: ”Omasta puolestani en milloinkaan voi enkä halua kääntää aseitamme ….. saksalaisia vastaan”. Tässä hän tietenkin erehtyi ja seurauksena oli osapuolien syvä katkeruus Lapin sodan tapahtumista. Ehkä Mannerheim kirjeensä lopussa pyrki luomaan ilmapiirin, että keskinäiset välit olisi voitu hoitaa rauhanomaisesti sodan loppuun saakka, mutta siinä odotukset osoittautuivat katteettomiksi. Suomi selvisi suurvaltojen ahtaasta raosta oman taistelunsa, mutta myös sodan logiikan seurauksena. Mannerheimin kirjeen dramatiikkaa ei voi ylikorostaa noina ratkaisevina päivinä.

tiistai 26. toukokuuta 2020

Kultaranta-keskustelut 2020

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö isännöi jälleen tänäkin vuonna ”Kultaranta-keskusteluja”. Teemana oli koronaepidemian jälkeinen aika: ”Maailma koronapandemian jälkeen”. Keskusteluissa, jotka käytiin sattuneesta syystä Pasilan studiossa keskityttiin siihen, miten voimme vaikuttaa muutoksen suuntaan epidemian aikana ja sen jälkeen.

Suhtauduin etukäteen hiukan skeptisesti siihen nouseeko Pasilassa sellaisia keskusteluteemoja esille, jotka olisivat luoneet jotain uutta aiempaan keskusteluun verrattuna. Lopputulemaan suhtaudun kuitenkin myönteisesti. Tähän vaikutti paljolti se, että osallistujat olivat työryhmätyön kautta jo ennen ”Kultarantaa” muodostaneet agendoja.

Poimin muutamia aiheita keskusteluista ilman kytkentää nimettyihin henkilöihin. Niinistö summasi jo alussa kansalaisten oletetun yhteisen kannan, kun hän totesi, että ”kyllä minä tämän kanssa pärjään”. Niinistöä tuntui askarruttavan se, ”palataanko vanhaan kaiken jälkeen”, vai olemmeko muutoksen kynnyksellä.

Monet näkivät asioiden tilan niin, että korona korosti kriisikokemusta, joka on muutoinkin ollut tulollaan. Meillä on siis ollut päällä monimutkainen prosessi, jonka ongelmallisuutta korona on syventänyt.

Kansainväliset kysymykset olivat tässä keskustelussa hiukan väistyvässä roolissa, mutta joitakin merkittäviä aiheita nousi esille. Pohdittiin mm. voisiko EU toimia välittäjän roolissa USA:n ja Kiinan sitkeässä konfliktissa. Lopputulema taisi olla, että EU:n yhtenäisyys on niin rapautunut, ettei siitä ole sovittelijan rooliin. Sen sijaan on painetta valita puolensa kahden suurvallan kiistoissa.

:::::::::::::::::::::

Kaikki vannovat rokotteen kehittämisen nimiin. Samalla pelätään, että rokote ajautuu harvojen suuryritysten rahastuksen kohteeksi. Jostain muistilokeroista kaivoin esille poliorokotteen keksijän, Jonas Salkin nimen ja ajattelutavan. Hän oli aikanaan ihmetyksen kohteena, kun hän ei patentoinut poliorokotetta ja tehnyt sillä rahaa. Perustelu Salkilla oli yksinkertainen: ”Voitko patentoida auringon?” Nyt globalisoituneessa maailmassa Salkin periaatetta tarvittaisiin enemmän kuin koskaan aiemmin.

Keskusteluissa nousi esille haaste voitaisiinko muissakin tärkeissä asioissa kuin koronakysymyksissä saavuttaa yhtä suuri painoarvo, kuin mihin epidemian käsittelyssä on pystytty. Näyttää siltä, että koronan aiheuttamaan turvattomuuden tunteeseen ja epidemian dramaattisuuteen liittyvät vaikutukset ovat niin suuret, että muut asiat – tärkeätkin – tuskin yltävät koronan huomionarvoon.

Ehkä tärkeimmäksi keskustelujen kohteeksi nousi – kotimaisuuspainotteisuudesta huolimatta - EU:n velkaelvytys, siis yhteisvastuu EU:n jäsenvaltioiden veloista. Sixten Korkman tarjosi insertissä tähän sovinnoin kättä yli valtioiden ja valtaryhmittyminen rajojen. Presidentti oli heti tarkkana ja lausui verhotuin sankääntein varoituksen sanoja yhteisestä velkaantumisesta. Niinistöä kiusasi selvästi rahan määrän tolkuton kasvu velkatalouden seurauksena. Kysymys nousi esille uudelleen aivan keskustelun lopussa, kun Niinistöllä ja pääministeri Marinilla näytti olevan jossain määrin eri painotus suhtautumisessa komission vielä hämärän peitossa olevaan ehdotukseen. Mistään sitoutumisesta - puolin ja toisin - kiveen hakattuihin kantoihin ei tietenkään ollut kysymys. Niinistöllä tuntui olevan melkoisen skeptinen suhtautuminen euron kestävyyteen. Ainakin jotain ratkaisevaa pitäisi tapahtua parin vuoden sisällä, jotta joitain myönteisiä merkkejä eurosta saataisiin. Niinistö tuntui saavan tukea ajatuksilleen esimerkiksi Esko Aholta. Monet vakavasti otettavat tahot ovat esittäneet kriittisiä arvioita euron kestävyydestä. Kysymys ei ole enää pelkästään populistien EU- ja eurokielteisyydestä.

EU- ja euroskeptisyyden keskeltä nousi myös EU:n positiivisia puolia korostavia näkökulmia. EU:n etuja on ollut vaikea hahmottaa tavallisen kansalaisen näkökulmasta, mutta keskustelussa nousi esille EU:n sääntelyinstrumentti tällä kertaa positiivisessa mielessä. Pelisäännöt pitää olla.

Yhdeksi koronapandemian aiheuttamaksi maailmaa muuttavaksi tekijäksi on noussut etätyön laajeneminen miltei kaikenlaiseen palvelutyöhön. Mullistusta ennakoitiin koronan seurauksena myös hyvin menestyneeseen verkkokauppaan. Samaan aikaan suuret marketit ovat monissa osin maapalloa joutuneet digitalisoinnin kuristusotteeseen.

Myös kouluopetuksen ja kaikenlaisen muunkin koulutuksen etänä tapahtuva soveltaminen sai paljon myönteistä huomiota keskusteluissa. Paluuta vanhaan lähiopetuksen maailmaan sellaisena kuin se aiemmin koettiin tuskin on. Useissa puheenvuoroissa korostetiin koronan myötä tapahtuneen digitalisoinnin etenemistä monilla muillakin aloilla. Onko tässä suurin koronan aiheuttama muutostrendi?

Seuraava askel palvelujen kehityksessä nähdään - kuinka ollakaan – sosiaalipalvelujen siirtämisessä verkkoon nykyistä huomattavasti laajemmin. Järjestelmän putoajien joukossa nähtiin yksinyrittäjät ja freelancerit, ainakin erot eri toimijoiden välillä kasvavat.

Kansainvälisessä kaupassa EU:n suureksi ongelmaksi katsottiin toimivien sisämarkkinoiden puuttuminen. Yhdysvallat on tässä jättiyrityksineen ja yhtenäisine markkinoineen roimasti edellä. USA ja Kiina ovat ottaneet selvän etumatkan ja jopa poljeksineet EU:n eripuraisia valtioita jalkoihinsa.

Läntisellä Euroopalla ja varsinkin sen pohjoisella osalla on paljon valtteja käytössään verrattuna muuhun Eurooppaan. Avainkäsitteeksi nähtiin kansalaisen keskinäisen luottamuksen korostuminen. Itse olen painottanut myös kansalaisten luottamuksen korkeaa tasoa instituutioihin päin.

Pohdintaa herätti kysymys kansalaisten halusta osallistua heitä koskeviin ”koronapäätöksiin”. Tarvetta on siitäkin syystä, että on herätetty epäily, että kansalaisiin kohdistuu holhoamismentaliteettia: valvotaan, mutta ei kysytä onko tarvetta. Näin on erityisesti 70+ -ikäisiä koskien. Minua – lähes riskiryhmään kuuluvana - perään katsominen ei ole häirinnyt, koska suhtaudun kontrolliin joustavasti: yritän kantaa vastuun omista toimistani järjen käytön sanelemana, en sen takia, että joku valvoo.

Puhuttiin myös kouluikäisten tarpeesta osallistua heihin itseensä kohdistuvaan päätöksentekoon. Jokaisella ryhmällä tuntuu olevan tarvetta itse osallistua terveyttä koskevana päätöksentekoon, mikä on tietenkin täysin ymmärrettävää.

Moni keskusteluun viestiä lähettänyt koki hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen olevan vaarassa. Vastauksena esitettiin muun muassa, että työnteko on parasta lääkettä palvelujen varmistamiseksi. Alleviivaisin itsekin työnteon välttämättömyyttä, jotta yhteiskunnan toimintojen rahoituspohja pystytään säilyttämään vakaana.

Moni koki huolta päätöksenteon ripeyden puutteesta. Ei niinkään sen takia, että koronakriisin hoidossa olisi hidasteltu, vaan sen takia, että normaalioloissa päätöksenteko junnaa liian kauan paikoillaan: hieromiseen menee liiaksi aikaa. Kaikkeen päätöksentekoon tulisi soveltaa joutuisuutta. Itse suhtaudun asiaan niin, että ihmisillä on taipumus käyttää kaikki se aika, mikä suodaan ja mikä on mahdollista! Niinpä kiireettömässä ympäristössä asioita junaillaan aikaa käyttäen. Kun kriisissä on toimittava ripeästi, käytetään aikaresurssia tehokkaammin.

Yhdyn siihen Pasilan keskusteluissa toistettuun näkemykseen, että luottamus (kansalaisten luottamus toisiinsa) on avainasioita kriisistä selviytymiseen. Lisäisin tähän vielä luottamuksen instituutioita kohtaan, kuten jo edellä totesin. Se on perälauta joka tarvitaan asioiden kunnollisen hoitamisen perustaksi. Suomalaisilla on taipumus luottaa viranomaistyöhön, joskus sääntösidonnaisuuteen saakka. Mutta mieluummin näin päin, kuin että hällä väliä -tyyli voittaa asioiden hoitamisessa.

lauantai 23. toukokuuta 2020

Suomettaminen vallankäytön välineenä

Suomettumiskeskustelu nousee aina silloin tällöin esille vielä tänä päivänä, vaikka kylmän sodan maailmaan liittyvä termi on jo (pääosin) taakse jäänyttä elämää. Toisaalta itse käsite on irronnut taustastaan, joten suomettuminen Suomesta eriytettynä jatkaa elämäänsä.

Helsingin Sanomien artikkelissa 14.5.2020 tutkija Albert B. Wolf tarjoaa Suomen ulkopoliittista tietä ratkaisuksi Iranin ja USA:n väliseen taisteluun Irakista. Tuntuu siltä, että liian herkästi kaivetaan esille jokin menneisyyden sapluuna, johon olemassa oleva kriisi sitten sovitetaan. Irakin ympärille monimutkaisen vyyhden seurauksena kehkeytynyt konflikti on kolmiodraama, jossa ei ole suomettumisolosuhteisiin viittavia piirteitä. Ensi sijassa kysymys on kahden suurvallan vaikutusvaltataistelusta sodan runteleman maan, Irakin, valtatyhjiöstä.

Suomettumista on eri vivahtein määritelty lukuisia kertoja viime vuosikymmeninä. Yhden määritelmän on laatinut tanskalainen tutkija Hans Mouritzen (2017). Mouritzen määrittää suomettumisen positiivissävyisenä tilana, jossa ( pieni) valtio ottaa itselleen parhaan mahdollisen hyödyn poliittisesta ja strategisesta riippuvuudestaan suureen valtioon. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä! Paavo Väyrynen määritteli taannoin suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo kriittisempi argumentointipohja, koska suomettumisen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä tämäkin!

Tässä sitä ollaan. On yhtäältä positiivinen tai neutraali tapa määrittää suomettuminen ja toisaalta kriittisempi näkemys, jossa suomettuminen nähdään itseä vahingoittavana.

Kun suomettuminen kytketään jonkin suurvallan vahvaan alueelliseen - etupiirin sisältävän – vallankäyttöön voi sen nähdä parhaimmillaan keinona sopeutua olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen. Mouritzen näyttää pitävän suomettumista erityisesti moninapaisuuteen – ei niinkään yksi- tai kaksinapaisuuteen - liittyvänä asiana. Hän puhuu suomettumisilmiöstä, joka yhdistettiin aikanaan Suomen asemaan ja projisoi sen nyt mielestään vastaavassa asemassa oleviin valtioihin. On muistettava, että suomettuminen Suomessa ei ollut staattinen ilmiö, vaan sen laatu vaihteli vuosikymmenien kuluessa. Tuskinpa Mouritzen pitäisi 1970-luvun meikäläistä suomettumista muille sopivana esimerkkinä.

Tähän sopinee lainaus omasta blogitekstistäni, jossa käsittelin suomettumista kriittiseen sävyyn (”Suomettumisen variaatioista” 24.5.2014):

”Suomettumiskäsite näyttää sopivan paremman puutteessa lyömävälineeksi. Aikanaan suomettumiskäsite oli kylmän sodan käsitevalikoimaan kuulunut ilmaus. Varsinkin Länsi-Saksassa siitä tuli kovan poliittisen pelin käsikassara. Pelättiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua ja Suomi kelpasi välillisesti vaaralliseksi esimerkiksi poliittisen liikkumatilan ja mielipiteen vapauden ahtaudesta.

Suomessa Kekkonen pyrki kääntämään yhdessä vaiheessa suomettumiskeskustelun myönteiseksi tavaksi kuvata kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän omaavan maan yhteistyötä. Kovin vakuuttavaa vaikutusta Kekkonen ei tehnyt, koska juuri 1970-luku oli suomettumisen vastenmielisimpien piirteiden esilletuloaikaa.

Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla ”neuvostovastaisia” voimia.

Oikeastaan hyvin harvoin liikkumavaraa testattiin (ehkä yöpakkaset 1958 olivat poikkeus, jolloin koko suomettumistermiä ei ollut vielä lanseerattu), sillä ainakin minun mielestäni tilaa erilaisille näkemyksille oli, mutta Suomen puolelta oltiin varovaisia ja haluttiin, ettei suhteisiin tule säröä.

Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.

Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein vastenmielisin ja inhottavin. Suomalaiset käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.” Olkoon tästä esimerkkinä seuraava katkelma Suomen suomettumishistoriasta:

Kuten tunnettua Vieno Sukselainen maalaisliiton puheenjohtajana menetti asemiaan tultaessa 1960-luvun alkuun. Hänet haluttiin kekkoslaisten toimesta keikauttaa pois vallankahvasta. Kekkonen näki hänet kilpailijanaan. Arkistojen kätköistä lyö silmille muistiinpano Brezneviltä 28.3.1964: ”Kekonen – pyytää / Kaatamaan Sukselaisen”. Siinä se on kirjaintarkasti neljä sanaa kaikkine kielivirheineen! Viikkoa myöhemmin Pravda julkaisi jutun, jossa se ankarasti arvosteli Sukselaista osallistumisesta virolaisten emigranttien tilaisuuksiin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Sukselaisen lähtölaskenta oli alkanut. Kuvaan kuuluu, että paineen kasvaessa Sukselaista kohtaan Kekkonen tyynnytteli Neuvostoliiton tölväisyn aiheuttamaa hälyä Suomessa! Kaikki meni silti suunnitelmien mukaan ja kesän 1964 puoluekokouksessa Sukselainen vaihdettiin Virolaiseen.

::::::::::::::::::::

Mielenkiintoinen interventio aiheeseen on Risto Volasen kirjassaan ”Suomen synty” (Otava, 2017) esittämä pitkän historialinjan huomio, joskaan hän ei itse korosta suomettuneisuuskäsitettä. Suomi käytti suomettuneita strategioita vaihtelevassa määrin pitkin 1800-lukua, ehkä silmiinpistävimmin heti Porvoon valtiopäivien yhteydessä vuonna 1809, jolloin otettiin käyttöön sopeutuva suhtautuminen Venäjään. Tätä edesauttoi Aleksanteri I:n tietoinen strateginen ja taktinen – myötämielinen – asennoituminen Suomeen alusmaana. Realistisesti ajatellen kysymys oli tietenkin siitä, että Suomi toimi Venäjän puskurivaltiona. ”Autonominen suomettuminen” sopi kuitenkin käyttöpolitiikaksi, koska Venäjän suojissa Suomea ei uhannut miehitys (Oolannin sota ja Viaporin pommittaminen eivät olleet mantereeseen kohdistuvia miehitysuhkia). Autonomian suojissa Suomi saattoi kehittää ruotsalaispohjaista kulttuuria ja yhteiskuntamallia.

Tietenkin tässä kaikessa oli kysymys erityislaatuisesta suomettumisen versiosta, koska Suomi oli miehitetty valtio, mutta sitä suuremmalla syyllä - tekemällä itsensä tykö - luotiin pohja toimivalle suhteelle Venäjään päinvastoin kuin esimerkiksi Puolassa tapahtui samaan aikaan.

Suomen autonominen suomettuminen toimi kohtuullisesti lähes koko 1800-luvun, vaikka molemmin puolin (Ruotsi-Suomen revansismi, Venäjällä panslavismi + sen liiallisena kokemat itsenäisyydenosoitukset) suhteisiin luotiin viileitä jaksoja. Ehkä suomettumisen toimivin aika ulottui 1860-luvulta 1880-luvun loppupuolelle. Silloin suomalainen poliittinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen kansallismielinen ajattelu löysi parhaiten kukoistavat väylät. Heti perään sortokaudet pyrkivät tuhoamaan ”suomettuneisuuden saavutukset” ja jouduttivat itsenäistymispyrkimyksiä.

Suomettumista voi siis lähestyä suurvallan itsenäisen naapurivaltion näkökulmasta tai sitten ”alusmaan” näkökulmasta.

::::::::::::::::

Tunnetut Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin suositukset Ukrainalle ottaa käyttöön suomettumisen strategiat herättivät aikanaan pahennusta. Jälleen avainkysymys on, miten suomettuminen määritetään. Brzezinski käytti suomettumistermiä ehdottaessaan, että Venäjän valta-asema on ”vallitseva suunta”, mikä Ukrainan kannattaisi ottaa huomioon, silti säilyttäen liittoutumattomuuden. Kommentti Suomesta tuli välittömästi, kun Rene Nyberg argumentoi New York Timesin mielipidekirjoituksessa, ettei suomettuminen ole alistumista, vaan ”avain epätasaisten valtasuhteiden hallitsemiseen”. Tässä kannassa voidaan nähdä selviä yhtymäkohtia Mouritzenin määritelmään.

Kuitenkin Mouritzenkin puhuu joustavasta alistumisesta, jossa lähestytään toisaalta Brzezinskiä. Mouritzen näkee suomettumisen vaihtoehtona suurvallan etupiiriin liukumisen sijaan. Hän myöntää, että suomettuminen on kiikkulauta, jossa periksi antaminen tai liian jyrkkä vastustaminen ovat molemmat kriittisiä tekijöitä. Todetessaan, että suomettuneen kansakunnan pitää olla yhtenäinen Mouritzen tulee tärkeään rajanvetoon: suomettuminen voi pahimmillaan johtaa oman maan kansalaisten syrjimiseen vierasta valtaa suosivien vallassaolijoiden käyttäessä suhteita väärin omaksi edukseen. Pesuveden mukana huuhtoutuu helposti esimerkiksi vapaan lehdistön status, kun itsesensuuri mielletään osaksi suomettumista.

Suomettuminen on taitolaji. Jos Suomen 1800-luvun snellmanilainen strategia ymmärretään suomettumisen sovellukseksi (siis jos), niin Suomi koki sekä suomettumisen suopeuden että sen riskit. Viime mainittu realisoitui, kun Venäjä 1900-luvun vaihteen molemmin puolin luopui hyväntahtoisesta Suomen aseman ymmärtämisestä ja ryhtyi venäläistämään Suomea. Toki on muistettava, että samaan aikaan monille suomalaisille ei riittänyt enää autonomia-asema. Haluttiin enemmän.

Entä miten Mouritzen soveltaa teoreettista viitekehystään nykypäivän käytäntöön? Mitkä valtiot ovat tai voisivat olla hänen määrityksensä mukaan suomettuneita?

Kreikka toisen maailmasodan jälkeen on esimerkki länteen suomettuneesta valtiosta koettaessaan pärjätä kotimaan kansalaisten tarpeiden ja länsivaltojen paineessa. Janukovytsin Ukraina on toinen esimerkki yrittäessään tasapainoilla Venäjän, EU:n ja mieltään osoittavien kansalaisten välissä. Epäonnistumisen seurauksena oli yksi nykypäivän pahimmista konflikteista.

Taiwan suomettui Kiinaan päin yrittäessään tasapainoilla suuren naapurinsa kanssa vuosina 2008-2016. Muita esimerkkejä voisivat olla Mouritzenin mukaan Pakistan (Kiina), yhdistynyt Korea (Kiina), Armenia (Venäjä).

Esimerkit ovat epätarkkoja ja suomettuminen niiden yhteydessä kuulostaa ”vaihtoehtoiselta totuudelta”. Suomettumista pitääkin tarkastella räätälöitynä ratkaisuna akuuttiin tilanteeseen, jossa pitää olla valmiutta improvisointiin, mutta myös suhteiden vakiinnuttamiseen kohtuuajan kuluessa. Ei mikään helppo laji.

::::::::::::::::::::::

Miten suomettumista voidaan arvioida tämän päivän hybridi- ja kyberuhkien maailmassa? Valtioneuvoston tilaaman tuoreen ”Moskova puhuu” -raportin näkökulmasta Suomi on pudonnut kylmän sodan jälkeiseen maailmaan tultaessa - väitetysti - ”kolmanteen koriin” Moskovan näkökulmasta. Suomen strateginen merkitys on siis Venäjän johdon kannalta selvästi vähentynyt suomettuneisuuden aikaan verrattuna.

Onko siis koko suomettumiskäsite - liitettynä Suomen asemaan – menettänyt merkitystään? Joku voisi katsoa, että hyvä, Suomi ei ole enää Venäjän silmätikkuna entiseen malliin. Tosiasiassa nykyinen moninapainen globalisoituva maailma edellyttää aktiivista suhteiden kehittämistä, mutta nyt kylmän sodan aikaa tasapainoisemmalta pohjalta.

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Asiantuntijuuden problematiikasta

Olen näissä kirjoituksissa usein kiinnittänyt huomiota asiantuntijuuden merkitsevyyteen ja asemaan nyky-yhteiskunnassa.

Asiantuntijuuskäsitettä käytetään oikein ja väärin sekä vastaanottajien että asiantuntijan näkökulmasta. Ei ole kuitenkaan tarkoitus mitätöidä eksperttiyttä, mutta siihen pitää suhtautua kriittisesti, kuten mihin tahansa tiedon lähteeseen.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.5.2020 valtio-opin emeritusprofessori Kari Palonen erittelee ansiokkaasti asiantuntijuusteemaa tavalla, joka suurelta osin osuu yksiin omien ajatusteni kanssa.

Palonen tarkastelee aihetta koronakeskustelun näkökulmasta ja asiantuntijuuden ja parlamentarismin välisenä suhteena. Asiantuntijuus ei Palosen mielestä – jos tulkitsen oikein – voi perustua asemaan, vaan arvonanto on ansaittava perehtyneisyyden ja uskottavuuden kautta.

Koronakriisin aikana ”asiantuntijuus” on saanut korostetun merkityksen hallituksen vedotessa usein THL:n tai HUSin asiantuntijalääkäreiden tai virkamiesten mielipiteisiin. Ei ole kuitenkaan yhtenäistä ”asiantuntijakäsitystä”. Erikostuntijat ovat olleet useissa tapauksissa eri mieltä toistensa kanssa, korostaneet omaa profiiliaan ja ottaneet etäisyyttä taustayhteisönsä kantaan.

Näin kannanottoihin muodostuu väljyyttä, joka on Palosen mielestä ymmärrettävääkin. Mielipiteen väljyys ulottuu emeritusprofessori Palosen henkilökohtaiseen asennoitumisen saakka. Niinpä hän suhtautuu koronarajoituksiin niitä joustavasti soveltaen, kuten minäkin.

Palosen mielestä ”mitään asiaa ei ole suojattu politiikalta”, ts. asioilla on ”aina” poliittinen ulottuvuus. Näin kategorisesti tulkittuna kulmakarvat nousevat. Jätän ehkä sittenkin tilaa emeritusprofessoria enemmän ammattimaiselle asiantuntijuudelle.

Palonen ottaa HS:n haastattelussa esille myös kiistelynäkökulman. Mielenkiintoista tässä on, että asiantuntijoiden kiistely on ollut niin korostunutta. Tähän olen kajonnut jo blogikirjoituksessa ”Saivartelua epidemialla” 17.5. 2020. Mielipide-eroavuuksien kohteina ovat olleet muun muassa ns. laumasuoja, kuolleisuuden määrä epidemiassa ja viruksen aaltoliikkeen todennäköisyys ja laajuus.

Arkisessa keskustelussa terveydenhoidon käsitykset on rinnastettu luonnontieteellisen näkemyksen eksaktiuteen, jossa ”mielipide” on väistyvä kliinisen tietoon verrattuna. Palosen mielestä on käynyt niin, että ”luonnontieteellinen” näkökulma on osoittautunut yhtä vaihtelevaksi kuin poliittisten mielipiteiden kirjo.

Tämä on hämmentänyt kokonaiskuvaa koronasta, sillä asiantuntijat ovat pahimmillaan kiistelleet keskenään jopa enemmän kuin poliitikot. Katkeriakin mielipiteitä on esitetty niiden alan eksperttien taholta, joiden kannanotot on jääneet vähemmälle huomiolle tai kokonaan sivuutettu.

Päätösten poliittista luonnetta ei ole syytä vähätellä. Esimerkiksi 70-vuotiaden rajoituksiin suhtautuminen on ollut hyvin kiistanalainen asia ja jakanut sekä maallikkoja että asiantuntijoita.

Kaiken kaikkiaan on syytä olla varovainen korostettaessa asiantuntijanäkemysten erilinjaisuutta. Yhtenä seurauksena voi olla kaikkien näkemysten suhteellisuus. Ns. vaihtoehtoisen totuuden aikakausi on sotkenut asiantuntijuuden kuvaa. Räikeimmillään tämä on merkinnyt ajattelutapaa, jossa jokainen mielipide on asiantuntijamielipide, ”jos itsestä siltä tuntuu”. Tästä pölhöpopulismista Palonen sanoutuu tietenkin irti. Jos asiantuntijuutta ei ole tarjolla, erikoistuntijalla ei ole riittävää auktoriteettia tai asiantuntijuutta hyljeksitään, turvaudutaan helposti vahvaan johtajaan.

Palonen ymmärtää poliitikkoja: usein päätös joudutaan tekemän vaillinaisin tiedoin ja riittämättömin perustein. Hän pitää parlamentaarista debattia jalompana muotona kuin tieteellisestä väittelyä. Sen etuna on organisoitu käsittelytapa. Asettaisin itse ehdoksi kuitenkin sen, että keskustelun pitää olla korkeatasoista (faktoihin perustuvaa, vähemmän propagandistista), mitä se ei suinkaan aina ole Suomen eduskunnassa. Palonenkin viittaa torjuvassa mielessä identiteettivoittoisen oikeassa olemisen keskustelukulttuuriin.

Kaiken kaikkiaan Palosen asettama haaste, että parlamentaarinen, ”puntaroiva” keskustelu koronasta on osa vahvistuvaa keskustelukulttuuria, on tervetullut ja virkistävä interventio käytävään polemiikkiin.

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Saivartelua epidemialla

Kun seuraa käytyä keskustelua koronaviruksesta käy mielessä, että se yksituumaisuus, jota pyrittiin noudattamaan koronaepidemian alkuvaiheessa on poispyyhitty kokonaan. Nyt arvostellaan tehtyjä hallinnon toimenpiteitä sydämen kyllyydestä.

Minusta tässä on jotain tarkoitushakuista, halutaan käsittää ohjeistus/suositukset/määräykset väärin , jos se vain on mahdollista. Vallitsee ikään kuin kilpailu siitä kuka keksii satuttavimman tavan arvostella hallinnon päätöksiä. Myös asiantuntijoiden joukossa on niitä, jotka haluavat sulan hattuun olemalla eri mieltä enemmistön muodostaman asiantuntijamielipiteen kanssa: Jokainen haluaisi olla oikeassa - ja ensimmäisenä!

Minusta tulisi – sen sijaan, että maalataan piru seinälle ja käsitetään suositukset ohjeistuksina, ohjeistukset määräyksinä ja päätökset käskyinä – tukea ja kannustaa epävarmuuden tunteen vallassa olijoita käyttämään omaa järkeä henkilökohtaisissa koronaratkaisuissa.

Yritän seuraavassa valaista käytyä ärtynyttä keskustelua, joka on vaivannut minua.

THL:n terveysturvallisuusjohtaja Mika Salminen, joka on järkimiehen maineessa, on hänkin ottanut ärhäkkäästi kantaa 70+ -vuotiaiden ohjeistukseen. Hän toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa 16.5.2020, että ” en tykkää tästä ikäihmisten eristämisestä. Minulle tulee paljon vanhempien ihmisten viestejä, että he eivät ymmärrä tätä. He ovat ihan terveitä, hyväkuntoisia, mutta ei heillä ole paljoa elämää jäljellä. Eivät he halua istua kotona tapaamatta lapsenlapsiaan ja lapsiaan”, hän toteaa.

Minusta kuitenkin näyttää siltä, että hallitus on seurannut käytyä keskustelua ja lieventänyt ”holhoustaan” koko koronaepidemian ajan. Salminen reagoi todennäköisesti hallituksen ensimmäiseen ohjeistukseen, jossa kehotettiin 70-vuotiata pysymään ”karanteenia vastaavissa olosuhteissa”. Se saattoi siinä varhaisessa tilanteessa olla varmuuden maksimoimiseksi ”oikea” ohjeistus. Mutta kun on sittemmin pohdittu eristämisen aiheuttamia psyykkisiä seuraamuksia, on ohjeistusta huojennettu. Tätä huojennusta ei kuitenkaan jostakin syystä ole haluttu huomioida, vaan on koettu ”karanteenihengen” olevan edelleen vallitsevana.

Mikä tuo huojentava ohjeistus oli? Hallitus totesi toukokuun alussa, että ”yli 70-vuotiaiden suositellaan edelleen välttävän fyysisiä kontakteja mahdollisuuksien mukaan. Valtioneuvosto korostaa riskiryhmään kuuluvien omaa harkintaa toimintaohjetta noudatettaessa”. Käydyssä keskustelussa on korostettu viestin alkuosaa, ei sen oleellista loppuosaa! Ihmisiä pitäisi kärjistämisten sijasta kannustaa joustaviin mutta järkeviin kompromisseihin.

STM on edelleen joustavoittanut vierailukäytäntöjä 15.5.2020 seuraavasti: ”Tapauskohtaisesti harkiten oireettomien läheisten on kuitenkin voitava vierailla vakavasti sairaiden asiakkaiden, joiden tila on kriittinen, ja saattohoidossa olevien asiakkaiden luona turvallisella tavalla. Poikkeusolot ovat kestäneet jo pitkään, ja sen vuoksi tarvitaan myös toimintakäytänteitä, jotka mahdollistavat muillekin asukkaille/potilaille läheisten tapaaminen kasvokkain toimintayksiköiden järjestämässä turvallisessa ympäristössä”. Riittääkö tämä kriitikoille?

Ylen tuoreessa kyselyssä nuoret (15-24-vuotiaat) jatkaisivat yli 70-vuotiaden tiukkoja rajoituksia paljon suuremmassa määrin kuin ikäihmiset itse (65-79-vuotiaat). Vastaavat prosenttiluvut olivat kyselyssä 56 prosenttia/24 prosenttia. Jää auki onko tässä kysymys nuorten ylihuolehtivaisuudesta vai tilanteen vaatimalta suojeluhalulta vai kenties asenteellisesta vanhempien ikäluokkien itsestään huolehtimiskyvyn aliarvioinnista.

::::::::::::::::::::

Viruksen leviämisen vastaisessa taistelussa on takerruttu – yksinkertaistaen – kahteen käsitteeseen: ”tukahduttaminen” ja ”leviämisen estäminen”. Tukahduttamisella tarkoitettaneen niin voimakkaita toimenpiteitä viruksen vastaisessa taistelussa, että korona häviää ja sen jälkeen tiukalla seurannalla pidetään tilanne ennallaan. Leviämisen estämisellä taas pidetään rajoittamistoimenpiteet sellaisina, että virusepidemia ei pääse laajentumaan kansalaisten keskuudessa. Käytännössä viimeksi mainittu on tuomassa saman tuloksen kuin tukahduttaminen ilman tukahduttamiseen liittyviä ankaria rajoituskeinoja. Virukselta puuttuu uudet leviämiskanavat – kiitos kansalaisten kuuliaisuuden ja vastuuntunnon - ja ihmisiä parantuu nopeammin kuin uusia tautitapauksia ilmenee. Osassa maata ei ole moneen päivään ollut yhtään tartuntatapausta.

Näin käsittääkseni päädytään samaan lopputulokseen ja taistelu ”tukahduttamisen” ja ”leviämisen estämisen” välillä kuivuu kokoon. Yksi asia voi kääntää suunnan: rajoituksia helpotetaan liian nopeasti, jolloin tauti saa uutta vauhtia. Korona ”yrittää paluuta”, jos sille annetaan tilaisuus. Tällä hetkellä näyttää siltä, että tautia ollaan – ainakin toistaiseksi – nujertamassa vähitellen.

On selvää, että koronaepidemian edetessä asiantuntijoiden ja hallituksen mielipiteet ovat tarkentuneet. Alun perin puhuttiin epidemian leviämisen hidastamisesta, jotta teho-osastot säästyvät muualla nähdyltä katastrofilta. ”Hidastamisessa” on edetty niin hyvin, että termiä on pitänyt muuttaa: Marin tiedotustilaisuudessa 15.5.2020: ”Hallituksen mielestä on niin, että epidemia ei saisi ollenkaan edetä tässä maassa”. Hiukan myöhemmin samassa tiedotustilaisuudessa hän totesi, että tavoitteen tulisi olla, että virusta ei ilmene ”yhtään tapausta”.

Nyt tavallaan kiistellään siitä, kuka ehtii ensimmäisenä muuttamaan vanhat käsitykset uutta tilannetta vastaavaksi. THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta, joka on ollut yksi tukahduttamisen puolestapuhujista sanoo nyt (Hesari 16.5.2020), että ”tukahtuminen ” (ei siis tukahduttaminen) näyttää olevan tapahtumassa joka tapauksessa , se on hyvin todennäköistä”. Näin hän päätyy Marinin edellä esitettyyn johtopäätökseen hiukan toista kautta, mutta kuitenkin.

Yllätysmomentti edellä kuvatussa on se, että muutos käynnistyttyään on edennyt nopeammin kuin kukaan on odottanut. Koronan ensimmäinen vaihe näyttää saivartelun jälkeen päättyvän positiiviseen (väli)arvioon: viruksen valloitusretki hidastuu tai heikkenee selvästi. Varaukset potentiaalisesta negatiivisesta käänteestä on syytä toki tässäkin kohtaa tuoda esille. Rajoituksista vapautuminen voi olla kiistanaihe jatkossakin. Joka tapauksessa elämän täytyy jatkua. Salminen toteaa Hesarin haastattelussa, että kansanterveystyön tarkoitus ei ole päästä eroon kaikista sairauksista keinoja kaihtamatta: usein kannattaa hyväksyä joitakin haittoja sen sijaan, että riski poistetaan kokonaan.

On syytä toivoa, että nykyaikainen lääketiede ja kokemukset meneillään olevasta epidemiasta ovat opettaneet varovaisuuteen arvioinneissa. Espanjan tauti tuhosi 1920-luvun vaihteessa elämää pahiten kolmannessa aallossa Helsingissä ja neljännessä aallossa Lapissa. Epäselvää on nyt sekin tuleeko ”aallokkoa” vai ei.

torstai 14. toukokuuta 2020

Erkki Liikanen – nuorin ja vikkelin

Erkki Liikanen on kirjoittanut muistelmansa ”Olin joukon nuorin” (Otava, 2019). Kirjan otsake kertoo varhaiskypsästä lahjakkuudesta, joka ehti tehdä merkittäviä asioita alle 25 vuotiaana, enemmän kuin moni muu koko uransa aikana. Minua on aina kiinnostanut uranluojien lähtökohdat, mistä kaikki oikein alkoi ja mitä sitten seurasi. Näin myös Erkki Liikasen kohdalla. Siksi keskityn tässä erityisesti Liikasen nuoruusvuosiin.

Liikasen elämäkertaa on kehuttu sen lähestymistavasta. Hän sijoittaa itsensä sodan jälkeisen historian tapahtumavyöryyn. Muodostuu eräänlainen kehityskertomus, joka lomittuu historian faktoihin. Pidin tästä lähestymistavasta.

Toinen kiinnostava asia on, että Liikanen on ikätoverini, hän aloitti kansakoulun vuonna 1957, kuten minäkin. Voin rinnastaa oman varttumiseni hänen varhaisvuosiensa taustahistoriaan.

Liikasen äiti joutui kaksikin kertaa evakon tielle. Isä taas joutui jatkosotaan sen viime vaiheissa. Tämä johtaa kirjoittajan ajatukset Matti Tapion dokumenttinäytelmään ”Sodan ja rauhan miehet”. Koin sarjan yhtä sykähdyttävänä ja mieleenpainuvana kuin Liikanenkin. Sodan jäljet ja muistot elivät Liikasenkin perheessä pitkään sodan päättymisen jälkeen. ”Sodan ja rauhan miehet” palautti mieliin Suomen kohtalonhetket.

Kun lukee Liikasen perheen kohtaloista, tulee mieleen, kuinka 1940-luvun lopulla 1950-luvulla ihan tavallisissa perheissä raadettiin otsansa hiessä jokapäiväisen leivän eteen. Leipä ei Liikasenkaan perheessä ollut leveä, pikemminkin päinvastoin. Vähäiset tulot ajoivat lisätienesteihin monissa sivuhommissa, ja joskus ei muita ollutkaan kuin sivuhommia (näitä olivat mm. kioskinpito, puolukanpoiminta myyntiin, kutominen, suutarin työt…..). Kirjaa lukiessa tuntui, että tässä palautettiin mieliin monien – todella monien – suomalaisten perheiden arki ja huolet noina aikoina realistisella tavalla. Valituksen ääni ei kuulu läpi kerronnasta. Kohtaloon vain alistuttiin tai otettiin elämäntilanne selviytymishaasteena , kun paremmasta ei ollut tietoa. Toki ahdinko näkyi perhepiirissä sairasteluina, jotka Liikanen kaihtelematta erittelee.

Ehkä tämä kaikki jätti pysyvät jäljet Erkki-poikaan, joka ei unohtanut myöhemmällä poliitikon urallakaan, mistä olosuhteista oli lähtöisin.

Liikanen pohtii suurten ikäluokkien määritelmää ja toteaa, että ne yleensä sijoitetaan vuosien 1946 ja 1949 väliin, jolloin kumpikaan meistä ei – ei kirjoittaja eikä lukija - kuulu näihin ikäluokkiin. Vähän väljemmän tarkastelun mukaan vuosi 1950 voidaan viimeisenä laskea määrittelyyn mukaan, jolloin meikäläinen vieläkin jää pois suurista ikäluokista. Eksaktimmin – Liikasen mukaan – suuriin ikäluokkiin kuuluvat syntyivät välillä 8/1945 - 8/1950. Kumpaisenakin kuukautena syntyi 8000 lasta, ja aikamäärien välillä joka vuosi enemmän.

Liikanen referoi kylmän sodan aikakauden tapahtumat kronologisesti liittäen omat ja perheensä vaiheet niihin siltä osin kuin muistaa tai kokee aiheelliseksi. Muisti ulottuu pienimpiinkin yksityiskohtiin! Liikanen piristää tarinointiaan kauttaaltaan sattumuksilla ja anekdooteilla.

:::::::::::::::::

Merkittävä vaihe Liikasen elämänuralla oli aktiivinen osallistuminen kotimaiseen ja kansainväliseen järjestötyöhön nuorella iällä. Yksi osa aktiviteetteja oli vuonna 1968 CBS-TV-kanavan sponsoroima Yhdysvaltain matka Maailman nuorisofoorumin delegaattina, joka tapahtui lukion toisella luokalla 17 vuotiaana. Liikanen tentti väliin jääneet kouluopinnot kesällä. Hän osallistui kolme kertaa TV-keskusteluihin hyvällä englannin kielellään. Liikanen sijoittui useisiin eri perheisiin matkan aikana. Matkan kohokohtia oli keskustelutuokio YK:n pääsihteerin U Thantin kanssa.

Kysymys oli toiviomatkasta ainakin siinä mielessä, että 1968 oli ”hullu vuosi” suuren veden molemmin puolin. Eri asia on sitten, että tapahtumat olivat monin osin järkyttäviä: presidentti Johnsonin luopuminen toisen kauden presidenttiehdokkuudesta, Yhdysvaltain juuttuminen umpikujamaisesti Vietnamin sotaan, Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhat, yliopistokampusten ja kaupunkien keskustojen väkivaltaiset rotulevottomuudet ja poistulomatkan aikoihin Ranskan kevään mellakat.

Liikasen tultua Suomeen seurasi Ranskan hullun vuoden tapahtumia Tsekkoslovakian miehitys ja repivä äärivasemmistoa jakava kiista oikeassa olemisesta Prahan tapahtuminen jälkiseurauksena. Tässä taistelussa sosiaalidemokraatti Liikanen ei toki ollut mukana osallisena, vaikka olikin tuomitsemassa miehityksen. Sen sijaan Teiniliiton puitteissa tapahtui: solidaarisuuden nimissä lähetettiin sähkeet Mexico Cityyn Tommy Smithille ja John Carlosille heidän protestinsa tueksi taistelussa mustan rodun puolesta.

Toisenlaisen totuuden todistajaksi Liikanen joutui pian samana vuonna Neuvostoliiton matkalla. Ankea kauppojen tavaratyhjyys levisi räikeänä silmien eteen Moskovassa. Vapautunutta tunnelmaa löytyi vasta Jerevanista. Vuosi 1968 oli varmaan määrittämässä nuoren Liikasen paikkaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tuohon aikaan Teiniliitto oli hurjimmillaan. Liikanen oli täysin rinnoin mukana johtamassa toimintaa yhdessä mm. Björn Wahlroosin kanssa. Muistan itsekin nuo aktiivisuuden osoitukset. Taisin olla vain hiljaa hengessä mukana, tosin kulmakarvoja kohotellen. Mieleen palautuu, kuinka kotikuntani kirjastossa oli taidenäyttely, jonka yksi työ näytti minusta punaiselta sekasotkulta. Taiteilija itse kertoi ironisesti, että joku näyttelyn katsoja oli antanut sille nimeksi ”Savitaipaleen kesälukio”. Nauroin muiden mukana.

Kun katselee luetteloja mukana olleista Teiniliiton aktiiveista, niin aivan kuin olisi listannut Suomen politiikan vaikuttajayksilöitä tulevina vuosina sekä oikealla, vasemmalla että keskellä. Tuntui kuin kaikki olisivat tempautuneet mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Varsinainen voimainponnistus oli painokoneen vieminen Dar es Salaamiin Mosambik-instituuttiin taksvärkkitoiminnan huipentumana. Ja kukapa muu painokonetta kiikutti Afrikkaan kuin Erkki Liikanen! Liikanen ja kumppanit altistivat itsensä ankaran arvostelun kohteeksi ja joutuivat vakuuttamaan, että painokonetta varten kerätyt rahat (700 000 nykyeuroa) eivät mene aseisiin vaan kirjapainokoneeseen: vapautusliike Frelimo ja ja sivistystyötä tekevä Mosambik-instituutti olivat kaksi eri asiaa! Painokone on edelleen (2017) paikallaan sijoitusmaassaan.

Liikasta kiusasi Teiniliiton toiminnassa ja kaikessa ylipolitisoituneen kauden toiminnassa porukoiden kahteen leiriin jakautuminen. Vuonna 1970 Liikanen valittiin Suomen Teiniliiton puheenjohtajaksi. Vastaehdokkaana oli Ilkka Kanerva. Kaiken touhun keskellä Liikanen kirjoitti ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin ja heti sen jälkeen hän kirjoittautui kansantaloustieteen pääaineopiskelijaksi Helsingin yliopistoon.

Taistolainen opiskelijaliike alkoi vaikuttaa vahvasti Teiniliitossa vuoden 1971 keväästä alkaen, vaikka olivatkin ”yli-ikäisiä” teineiksi. Liikanen ajautui väistämättä puheenjohtajana taistolaisten vastavoimaksi. Oli aika aikuistua: mikkeliläinen Erkki Liikanen valittiin eduskuntaan vuoden 1972 eduskuntavaaleissa 8500 äänen äänimäärällä. Teiniliitto sai jäädä. Vähän aiemmin Erkki Liikanen oli avioitunut, joten säpinää riitti.

:::::::::::::::::::::

On syytä päättää tällä kertaa tähän, kun päähenkilö on aikuisuuden kynnyksellä ja valittu Suomen nuorimpana (21 vuotiaana) kansanedustajaksi. Kirjassa Liikasen uraa käsitellään ajallisesti paljon pidemmälle, aina 1990-luvun puoleenväliin saakka. Taitekohtana on Suomen EU:n jäseneksi liittyminen vuonna 1995. Sitä ennen Liikanen ehti toimia valtiovarainministerinä, EU-suurlähettiläänä Brysselissä vuodesta 1990 ja komissaarina vuodesta 1994. Liikanen sai tuta millaisia reaktioita varsinkin valtion kirstunvartijan tehtävä herätti sekä omissa puoluetovereissa että poliittisissa vastustajissa.

En löytänyt kirjasta viittausta muistelmien jatko-osaan. Liikanen käy joka tapauksessa läpi uraansa 1990-luvulla vain väljästi referoiden. Tältä minusta ainakin tuntui. Teoksen lopussa on erikoinen ”Jälkikirjoitus”, jossa luodaan katsaus Liikaseen suuresti vaikuttaneisiin henkilöihin, Kalevi Sorsaan ja Mauno Koivistoon. Osa jälkikirjoituksesta on kunnianosoitus sille sukupolvelle, joka nosti Suomen hyvinvointiyhteiskunnaksi. Ja onhan se sen ansainnut: vallankumouksellinen vaihe, jossa ainakin yritettiin pitää kaikki mukana.

Mikä oli Erkki Liikasen poliittisen uran menestyksen salaisuus? Kirjasta huokuu ajatus , että Liikanen näytti tulevan toimen kaikkien kanssa ja oli kaikkien kaveri. Totta kai hän on nopea hoksottimiltaan ja nopealiikkeinen toimissaan – usein hän oli kulloisessakin tilanteessa joukon nuorin. Erästä asiaa ei kannata unohtaa: Liikasen ihmissuhdeverkosto on ylivertainen. Henkilöstöhakemisto on 16 sivun pituinen!

Kirja on helppolukuinen lyhyine lauseineen. Se on tarkoitettu keskushenkilön elämänuran ja sodanjälkeisen suuren kertomuksen vuorovaikutteiseksi tarinaksi.

maanantai 11. toukokuuta 2020

Kansa on puhunut - gallupit kertovat

Suomessakin on siirrytty puoluekannatuksen mittauksessa kuukausittaisiin mittauksiin, joita saadaan ainakin Yleltä, Helsingin Sanomilta ja Alma Medialta. Mittauksia siis riittää ja niitä on syytä verrata kunkin mittaajan omiin aiempiin mittareihin, ei siis toisiinsa keskenään. Sen verran otannat, niiden ajankohdat, painotukset tai käytettävä kertoimet vaihtelevat, että vertailuarvioinnissa pitää olla tarkkana. Suomessa ei ole vielä siirrytty menettelyyn, jossa lasketaan Ruotsin malliin eri mielipidetiedustelujen keskiarvoja.

Keskityn tässä mielipidetiedustelujen kiinnostavimpaan osaan eli eduskunnan puoluekannatuksen kunkin ajankohdan arviointiin. Olen ohessa käyttänyt Ylen toteuttamia puoluekannatusmittauksia viimeiseltä puolelta vuodelta, jotka keräsin yhtenäiseksi taulukoksi. Puolueiden vertailussa olen ottanut mukaan ajan ennen koronaepidemiaa (marraskuu 2019-helmi-maaliskuu 2020) ja sen jälkeen tapahtuneet mittaukset. Olemme tänä aikana kokeneet dramaattisen muutoksen kansanterveydessä, taloudessa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Miten paradigman muutos on näkynyt puoluekannatuksessa? Mitkä muut asiat ovat vaikuttaneet tuloksiin? Kuten muistettaneen olivat viime vaalit äärimmäisen tiukat johtavien puolueiden osalta. Pian vaalien pitämisen jälkeen perussuomalaisten kannatus irtosi omiin sfääreihin ja puolue olisi ilmeisesti voittanut vaalit, jos ne olisi pidetty parikin viikkoa myöhemmin.

Tarkastelemallani ajanjaksolla perussuomalaisten kannatus nousi lakipisteeseen eli 24,3 prosenttiin vuodenvaihteessa, joka on meidän nykyisissä poliittisissa oloissa poikkeuksellisen korkea taso. Vuoden alussa kannatusprosentti ylsi uudelleen samaan vahvistaen käsitystä, että kysymys ei ollut sattumasta. Sitten alkoivat muutoksen voimat jyllätä ja kannatus aluksi tasaantui ja kääntyi sitten dramaattiseen laskuun saavuttaen viimeisimmässä mittauksessa lukeman 17,9 %, jossa pudotusta puolenvuoden takaiseen tilanteeseen on 6,4 %.

Syitä perussuomalaisten pudotukseen on etsitty paosta nukkuvien puolueeseen, josta persut voimaantumisensa aikoina myös saivat osan kannatuspiikistään. Johtuuko tämä siitä, että populistisiin voimiin ei luoteta kriisin hetkellä vaan turvaudutaan ”vanhojen” puolueiden tarjoamaan vakauteen? Tämä vahvistaa kuvaa, että perussuomalaisten kannatus ei ole niin kiveen hakattu kuin esimerkiksi kokoomuksen kannatus. Yhtä hyvä selitys on että koronaviruksen myötä persut ovat joutuneet ”mukavuusalueensa” ulkopuolelle (johon kuuluu maahanmuutto- ja EU-vastaisuuden ylläpito). Tämä alleviivaa sitä, että perussuomalaiset on yhden tai kahden teeman puolue edelleenkin ja menestyy paremmin politiikan normaaliolosuhteissa.

Olen myös näkevinäni puheenjohtaja Halla-ahon käytöksessä tiettyä epävarmuutta uudessa tilanteessa. Oppositiopoliitikko Halla-aholta puuttuu johtotähden luonne ja jämäkkyys. Jää kuva, että Halla-aho joutuu epäluontevalla tavalla kehittämään oppositioteemoja. Toki puolueella on edelleen vahva kannatus työväenluokkaisten ihmisten keskuudessa.

Jos koronaepidemia päätyttyään johtaa aiempaa suljetumpaan yhteiskuntaan ja suljetumpiin kansallisvaltioihin, merkitseekö tämä populistien nousua? Uudessa normaalissa populisteilla on näennäisesti mahdollisuus edetä jälleen, mutta epäilen silti menestysmahdollisuuksia, sillä globalisaatiokin kehittyy ja uudistuu ajan saatossa.

Kokoomuksen kannatus tuntuu suurimmista puolueista kaikkein vakaimmalta ja kannatus vaihtelee 17,5:n ja 18,5:n välillä hämmästyttävän tasaisesti. Koronakriisi ei anna mahdollisuutta suuriin irtiottoihin, joskaan myöskään tippuminen alemmalle tasolle ei ole kovin todennäköistä.

Sdp on nostanut kannatustaan hämmästyttävästi viime marraskuun 13,2 prosentista huhti-toukokuun 22,1 prosenttiin. Kannatuksen nousua on peräti 8,9 prosenttia. Sdp:n osalta on sanottu, että menestys johtuu koronaepidemian synnyttämästä kriisitunnelmasta, mutta totuuden nimessä on sanottava, että tuosta 8,9 prosentin noususta peräti 3,4 prosenttia oli ”kerätty” jo ennen epidemian tuloa julkisuuteen ja loput 5,5 prosenttia ovat sitten koronan tuomisia. Tarkalleen ottaen sdp:stä tuli Suomen suurin puolue viikolla 13.

Sanna Marinin esiintymiskyvyllä ja yllätyksettömällä asiallisuudella on varmasti ollut kannatusta nostava vaikutus. Marin on lisäksi aidosti kansainvälinen poliitikko, joka osaa herättää huomiota positiivisella tavalla ulkomailla. Marin on presidentti Niinistön ohella Suomen suosituin poliitikko. Pääministerin ja hallituksen toimiva vuorovaikutussuhde on nostanut myös valtioneuvoston suosiota.

Huomiota herättää, että sdp:n lisäksi muut hallituspuolueet eivät ole keränneet ”koronalisää”, joka on hieman hämmentävää. Ehkä yksi osa kriisitietoisuutta on huomion ja vallan keskittyminen ”koronasodan sumussa” yhdelle poliitikolle, joka sinänsä on yllättävää, koska Marin on poikkeuksellisen demokraattinen olemukseltaan.

Ehkä edellä on hieman liikaa annettu sijaa politikan henkilöitymiselle. Tosiasia on, että sdp kerää – vanhaan ”turvalliseen” huomaansa - nyt kannatusta, jonka se on menneinä vuosina menettänyt: vanhassa vara parempi. Matkaa on silti vielä Kalevi Sorsan ”rautaiseen 25 prosenttiin”. Tarvittiin koronavirus ikääntyneiden tuhlaajapoikien ja -tyttöjen paluuliikenteen käynnistymiseen.

Yksi kotimaisen politiikan mysteereistä on Suomen keskustan heikko menestys vaaleissa ja gallupeissa. Se on jumittunut noin 12 prosentin kannatukseen. Kepu on vanha puolue, mutta ei hyödy siitä samalla tavalla kuin sdp. Toisaalta on niitä, jotka sanovat, että keskusta on nyt niissä kannatuslukemissa, joissa sen kuuluukin olla. Itse asiassa se vuosikymmenien ajan taisteli itselleen kannatuksen ( 20 prosenttia plus), joka muissa vastaavissa poliittisissa ympäristöissä ei ole ollut mahdollista.

Keskustaa ei ole syytä kuitenkaan kuopata: puolue on osannut yllättää silloin, kun sitä vähiten on osattu odottaa Yhtälailla vihreät ja vasemmistoliitto ovat taantuneet. Ehkä näitä puolueita ja perussuomalaisia yhdistää halu edistää identiteettipolitiikka, johon vallitseva kriisitilanne ei anna mahdollisuutta. ”Rauhanajan” teemat ovat saaneet väistyä.

Hallitus on sitkeästi pitänyt selvästi yli 50 prosentin kannatuksen. Varmasti osa tästä johtuu yhteen hitsautumisesta sekä osin kriisitilanteen aiheuttamasta opposition kynsien tylsymisestä. Koronakriisi huutaa yhteenkuuluvuutta, jonka rapautumisesta on kyllä merkkejä.

Syksystä puhutaan ikään kuin silloin vallitsisi kokonaan toinen tilanne puolueiden voimasuhteet mukaan lukien. Kukaan ei kuitenkaan pysty varmuudella sanomaan, mikä vaihe kriisistä on silloin meneillään.

perjantai 8. toukokuuta 2020

Melkein riskiryhmässä

Moni on kirjoittanut tai muutoin ottanut kantaa seiskakympppisten kuulumiseen koronaepidemian riskiryhmään. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa Saska Saarikoski päiväkirjamaisella ”Poikkeustilassa”-palstallaan HS:ssä. Kirjoitan kuitenkin tässä omista kokemuksistani enkä niinkään referoi muiden tekstejä.

Seitsemänkymmentä vuotta täyttäneitä on lähes 900 000, joten ikäryhmällä on painoarvoa lukemattomissa asioissa, muun muassa vaaleissa. Meitä riskiryhmään tai melkein riskiryhmään kuuluvia on opastettu pitämään turvaväliä ja pesemään kätemme niin kuin muitakin ihmisiä. Sen lisäksi on kehotettu käymään kaupassa aamuvarhaisella. Käynkin silloin tällöin kaupassa aikaisin aamulla, koska olen aamuvirkku. Seitsemän jälkeen paikalla on vain henkilökuntaa asettelemassa ruokatarvikkeita hyllyihin.

Kasvosuojaa käytän harkinnan mukaan, mutta olen ollut taipuvainen lisäämään suojan käyttöä epidemian edetessä, vaikka ohjeet ovat ristiriitaiset. Hämmentävän harva käyttää kasvo- tms. maskia. Suhtaudun nöyrästi ja kunnioittavasti riskiryhmän rajoitteisiin Koenko olevani jotenkin erityiskontrollissa riskimäärittelyn takia? Koen jossain määrin, mutta hyväksyn sen. Saarikoski tuntuu ajattelevan niin, että hän ottaa osaa seiskakymppisten uhrautumisiin omaksi ja yhteiseksi hyväksi.

Jokainen voi pohtia kontollaan sitä, miten mielivaltaisesti tai järkevästi 70 vuoden raja on vedetty. En suostu pahoittamaan mieltäni tästä. Varsinainen tartunta ei näytä valikoivan ikäryhmiä, mutta itse taudin seuraamukset ovat vakavia ikäihmisille varsinkin, jos on ns. perussairauksia. Joitakin näyttää harmittavan se, että kaikki seitsenkymppiset tuomitaan rajoitteiden kohteeksi, vaikka ihmiset ovat terveydeltään ja kunnoltaan hyvin erilaisia. Niin vain on käynyt, kun ikähaitari vanhemmassa päässä on kasvanut ja moni 70-vuotias on ikinuori tänä päivänä verrattuna 1960-lukuun, jolloin seiskalla alkava ikä merkitsi useimmilla vanhuuden raihnautta.

Jotkut kokevat, että 70-vuotiaat eristetään viranomaisten toimesta normaalielämästä, jota ei mielestäni tehdä. Voin siis liikkua melko vapaasti turvavälit säilyttäen kaduilla ja kaupoissa edellä esitetyin suosituksin. Joitakin ehkä harmittaa kaikkien kunnoltaan eriasteisten ikäihmisten (70 +) niputtaminen samaan ryhmään. Ihminen taitaa kuitenkin olla juuri niin vanha tai nuori kuin itse kokee.

En ole itse kokenut ikäsyrjintää ilmaisevia alta kulmien vilkaisuja. Lenkkeilijät tuntuvat olevan paljolti samaa ikäryhmää kuin itsekin olen. Tulen joskus lenkillä nyökänneeksi ventovieraalle merkiksi siitä, että samassa veneessä ollaan iästä riippumatta. Tietenkin meikäläistäkin harmittaa, jos rajoitukset jatkuvat – ja varsinkin seitsenkymppisten erillisrajoitukset – esimerkiksi vielä puoli vuotta, mikä on tietysti paljon mahdollista. Henkisesti kannattaa varautua kaikenlaisiin vaihtoehtoihin.

Kaikkein oleellisinta on säilyttää hyvä fyysinen ja henkinen kunto. Olen nyt käynyt lenkillä – kuntosalin tilapäisesti jätettyäni – joka ikinen päivä koko ”korona-ajan”. Henkisesti säilyy vireänä vaikkapa näitä blogikirjoituksia kirjoittamalla - toivottavasti. Kirjastoa kyllä tarvittaisiin, mutta käyttöhän mahdollistuu asteittain, kuten olemme kuulleet!

Pikkuisen mieleen on hiipinyt ajatus, että toivottavasti seitsemänkymmentä ikävuotta täyttäneitä ei ruveta muussakin mielessä katsomaan ikään kuin menetettynä voimavarana. Tähän saakka ikäihmiset ovat edustaneet alikäytettyä resurssia monissakin suhteissa – työvoimanakin. Joskus sattumalta huomaa vanhuksista puhuttavan sävyyn, että koronaan ”menehtyväthän ovat vanhuksia”. Tämä ei tietenkään faktisestikaan pidä paikkaansa, mutta on siinä lisäksi sävy, joka sanojalta jää huomaamatta.

Kuulun melkein riskiryhmään ja melkein suuriin ikäluokkiin. Sukupolveni on ollut työllään luomassa hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta on ollut myös sen palveluiden käyttäjänä. Suurin osa meistä tuntee ylpeyttä, että on saanut omalla vähäisellä panoksellaan rakentaa tasapainoista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa. Yhteiskuntamalli on rakennettu muun muassa kestämään tautiepidemioita.

Koen, että monen nuoremman tilanne on paljon epävarmempi. Niinpä nuoremmat voivat kokea tulevaisuuden näkymän sumeana: saadaanko yhteiskunnan palvelut säilymään ainakin ennallaan ja miten käy eläkkeen?

Sukupolvisotaa tähän tautiin ei tarvita. Se kannattaa pitää mielessä.

tiistai 5. toukokuuta 2020

Kylmän sodan bipolaarisesta maailmasta moninapaiseen maailmaan

Toisen maailmansodan vielä jatkuessa sodan (tulevat) voittajat (lähinnä USA, Neuvostoliitto, Englanti) jakoivat maailman valtasuhteita uudelleen. Uutta jakoa varten pidettiin konferenssit Teheranissa (1943), Jaltassa, helmikuussa 1945 ja Potsdamissa, elokuussa 1945. Niissä keskeisellä sijalla olivat Puolan rajat ja Saksan kohtalo. Onneksi kaikkein radikaaleimmista aikomuksista luovuttiin, niinpä Saksaa ei lähdetty muuttamaan maatalousmaaksi. Vanhan tavan mukaan asioista ei sovittu riittävän tarkasti, jolloin kylvettiin tulevien suurvaltaristiriitojen siemenet.

Suurimmat valtiot, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto lopulta jakoivat tunnetun maailman karkeasti ottaen kahtia Englannin heikennettyä ratkaisevasti. Neuvostoliitto etupiireineen ja Yhdysvallat liittolaisineen betonoivat kahtiajaon. Väliin jäivät puolueettomat maat ja ulkopuolelle ”periferia” eli lähinnä ns. kehitysmaat.

Sekä puolueettomien maiden asema että kehitysmaiden oikeus valita puolensa asetettiin kyseenalaiseksi monta kertaa. Kylmän sodan taisteluja käytiinkin vakiintuneiden alueiden ulkopuolella, kuten Lähi- ja Keski-idässä, Kaukoidässä ja (Pohjois-)Afrikassa. Mitä kauempana konfliktit olivat sydänalueista, sitä herkemmin tartuttiin aseisiin.

Sitoutumattomien maiden ryhmä ryhtyi kiinteään keskinäiseen yhteistyöhön jo 1950-luvulla. Liikkeen käynnistäneet valtiot olivat Jugoslavia, Egypti, Indonesia ja Ghana. Sittemmin sitoutumattomien liike on laajentunut, mutta jotenkin väljähtänyt verrattuna liikkeen alun perin aiheuttamaan suureen innostukseen. Sillä ei ole enää funktiota.

Yhdysvaltain ulkoministeri (1953-1959) John Foster Dulles olkoon esimerkkinä kylmän sodan haukasta, jolle kommunismin patoamispolitiikka ei riittänyt. Dullesilla oli syvä uskonnollinen vakaumus: häntä voidaan hyvällä syyllä pitää kristillisenä fundamentalistina. Cold War Warrier, kylmän sodan sotilas, Dulles ilman muuta oli. Dullesilla oli merkittäviä meriittejä ulkoasiainhallinnon, kansainvälisten lakiasioiden ja merkittävien poliitikkojen neuvonantajatehtävistä ennen kuin hänet nimettiin vuonna 1953 Eisenhowerin hallinnon ulkoministeriksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että hän vastusti atomipommin käyttöä Japania vastaan. Hän pelkäsi, että siitä tulee ”normaali” tuhon väline missä tahansa tulevassa sodassa, jos käyttö aloitetaan maailmansodan päätteeksi.

Dullesin laajempaa näkemystä edustaa hänen pyrkimyksensä saartaa Neuvostoliitto liittosopimuksin, josta on käytetty nimeä ”pactomania”. Maniaa se olikin, sillä sopimusverkostoihin kuuluivat Naton lisäksi SEATO (Kaakkois-Aasian sopimusjärjestely, 1954, purettiin 1977) ja ANZUS (Australia ja Uusi-Seelanti) sekä CENTO (Keski-idän sopimusjärjestely, 1955, purettiin 1979). Saartorengas ulottui siis Kauko-Idästä Norjaan. Minulle on jäänyt suureksi arvoitukseksi, mihin noita mahtavanoloisia – mutta riitaisiksi osoittautuneita - pakteja lopulta tarvittiin. Kylmän sodan jännitteisen ilmapiirin ylläpitoon?

Helppoa ei ollut puolueettomilla maillakaan: Dulles kehitti osana politiikkaansa kostoperiaatteen (retaliation) ja äärirajapolitiikan (brinkmanship), jolla hän tehosti jatkuvaa varuillaanoloa ja vastaiskupolitiikkansa. Juuri hän sai vastaansa liittoutumattomien maiden liikkeen, joka taisteli polarisoitumista vastaan. Dulles määritti eksaktisti puolueettomuuden vastaisen politiikkansa näin: ”Puolueettomuudesta (neutrality) on lisääntyvästi tullut vanhanaikainen, ja paitsi aivan poikkeuksellisia olosuhteita, moraaliton ja lyhytnäköinen konsepti”. Käytännössä hän leimasi puolueettomuuden kommunismin myötäilyksi.

:::::::::::::::::::::

Kuten tunnettua 1990-luvun vaihteessa - sosialismin kaaduttua - valtiot irtautuivat kaksinapaisesta maailmanjärjestyksestä. Vapautuminen dullesilaisesta ajattelusta, sen jyrkkyydestä, oli toki ollut meneillään jo pitemmän aikaa. Kylmän sodan intensiteetti vaihteli ollen hyvin vahvaa 1950-luvulta aina 1960-luvun alkupuolelle saakka. Liennytys 1970-luvulla katkesi 1980-luvun aseiden kalisteluun ja maailma oli hetken ohjussodankäyntiuhan partaalla.

Tunnusomaista maailmanpolitiikalle 1990-luvulta alkaen oli a) Yhdysvaltain vahvistuminen maailman ainoaksi suurvallaksi, b) Venäjän heikkeneminen sen ajauduttua hetkeksi sekasortoiseen tilaan ja c) Kiinan alkava nousu kolmanneksi mahtitekijäksi. EU ei ollut laajentumisvaiheessaan vielä valmis haastamaan muita suurvaltastatuksellaan, mutta toisaalta sitä ei ollut syytä vähätelläkään.

Elämme nyt vaihetta, jossa vallan tasapaino horjuu kriisien seurauksena monilla alueilla. Suurvaltojen lukumäärän kasvu ja strateginen liike toisiinsa nähden on aiheuttanut yhtälön monimutkaistumisen. Suurvaltojen ”kurinpito” on sekin löystynyt. Aidan toiselle puolelle hyppääminen on mahdollistunut monitahoisten valtasuhdekombinaatioiden seurauksena, ajateltakoon vaikka suurvaltojen sekä toisaalta Iranin, Saudi-Arabian, Irakin, Syyrian ja Turkin tilannetta. Osa on siirtynyt näköjään pysyvähkön oloisesti ”niinistöläiseen” aidan päällä istumiseen. Sieltä käsin avautuu parhaat näkymät ja strategiset mahdollisuudet.

Myös sotilasliitto Nato nitisee liitoksissaan, vaikkei sitä suoraan kukaan tai mikään taho kyseenalaista. Dullesin päivistä on erkaannuttu todella kauas.

Monien kriisien siemenet on kylvetty jo kymmeniä vuosia sitten. Ne pulpahtavat näkyviin pitkän pinnan alla olon jälkeen missä vain. Pitkästä kypsyttelyvaiheesta johtuen monien kriisien lähtökohdat ovat vanhan kylmän sodan maailmassa, jopa sitäkin kauempana, kuten Lähi-idän kriisit osoittavat. Esimerkiksi Syyria oli läheisessä yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa jo 1950-luvulla. Valtioiden välisiä kahnauksia mutkistaa se, että monet valtiot ovat sisäisten ristiriitojen johdosta hajoamispisteessä.

Ikään kuin normaalijännitteet eivät olisi tarpeeksi, niin valtioiden johtoon on noussut vanhoista käytöstavoista piittaamattomia johtajia, joista Donald Trumpin improvisoiva ja spontaaneja päätöksiä tekevä ja niitä nopeatempoisesti muuttava hahmo on esimerkkinä muille. Täysin ennen kuulumatonta Trumpin käytös ei ole. Esimerkiksi Nikita Hrustseville oli tyypillistä käyttää räikeästi kotimaan tarpeita palvelevaa retoriikkaa kansainvälisillä politiikan areenoilla.

Nyt näyttää siltä, että a) Venäjä käyttää eteensä avautuvaa mahdollisuutta laajentaa etupiiriään tai vaikutusaluettaan, b) USA – ainakin väliaikaisesti - vetäytyy monista kylmän sodan aikuisista velvoitteistaan ja c) Kiina soveltaa käytäntöön USA:lta opittua ”tukikohtaimperialismia”. Toki kaikki kolme perustavat toimintansa jonkinasteiseen vakauteen, vaikka sitä ei helposti kaiken kuonan alta näekään. Juuri nyt Kiinan politiikka näyttää suurvalloista pitkäjänteisimmältä, jota taas USA tempoilevalla kauppapolitiikallaan pyrkii horjuttamaan. Näennäisesti EU:lle uhkaa jäädä sivustakatsojan rooli. EU onkin toistaiseksi joutunut jakamaan voimavarojaan sisäisen yhtenäisyyden varmistamiseen, mutta sillä on potentiaalia osallistua aiempaa dynaamisemmin maailmanpolitiikan kilpailuun, kunhan saa rivinsä suoristettua.

Konfliktit syntyvät, kuten vanhan kylmän sodan aikanakin, vaikutusalueiden rajoille. Siellä on eniten voitettavaa ja vähiten hävittävää. Moniulotteinen suurvalta-asetelma on jopa herkempi suurille konflikteille kuin menneen kylmän sodan aikana, koska toimijat näkevät liikkumavaran suurempana. Vanhan kylmän sodan aikana tiedettiin kuinka pitkälle voidaan mennä ilman, että toinen osapuoli reagoi. Vain muutamia poikkeuksia on, joissa liikkumavaraa koeteltiin.

Onko vanhan kylmän sodan ideologinen taistelu (kapitalismi vs. sosialismi) muuttunut tänään puhtaaksi valtapolitiikaksi? Muutos on näennäinen, koska ainakin itse näen ideologian nimissä käydyn taistelun jo kylmän sodan aikanakin olleen perusolemukseltaan valtapolitiikkaa. Ideologia tarjosi motiivin ja argumentit käydä kylmää tai kuumaa taistelua.

::::::::::::::::::::

Monia aikalaisiaan syvällisemmin maailmanpolitikkaa on tarkastellut Henry Kissinger. Kissinger on ajantasaistanut käsityksensä maailmanmenosta sellaiseksi kuin hän sen näkee kirjassaan ”World Order” (Penguin Press, 2014). Toimikoon hän kriitikkona edellä esitetylle.

Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä hallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas).

Käytännön politiikassa tärkeimmät periaatteet ovat edelleen valtioiden suvereniteetti ja puuttumattomuus toisten asioihin. Kriisipesäkkeiden ”uusi järjestys” autoritäärisine hallintoineen ja postmoderneine ristiriitoineen haastaa kissingeriläisen järjestyksen. Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.

Vahvoja esimerkkejä world orderista ovat Westfalenin rauha 1648 ja varsinkin Wienin kongressi 1814-15. Napoleonin sotien päättymistä seurasi kahden voimamiehen Metternichin ja Talleyrandin määrittämä rauha, joka pääosin kestikin ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Lännen asettamaa world orderia ovat haastaneet viime vuosina shiiat ja sunnit, Al-Qaida ja Isis. Kun läntinen maailmanjärjestys on perustunut valtiollisiin kiveen hakattuihin periaateisin ovat haastajien aseena heimokeskeisyys ja lahkolaisuus. Iran tarjoaa selkeän esimerkin valtiohaasteesta: onko Iranissa kysymys valtiosta vai laajemmasta yhteenliittymisen periaatteesta? Iran on jo muinaisista ajoista lähtien ollut enemmän kuin valtio. Se on ollut ”koko maailma” tai maailmanselitys.

Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen world orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat. Kyllähän Euroopan valtiotkin ovat säilyttäneet suuren osan suvereniteetistaan EU:sta huolimatta. Kissingerin mielestä EU ei kuitenkaan voi olla esimerkki muille maailman valtioille.

Mistä Kissingerin skeptisyys yhteenliittymiä kohtaan johtuu? Käsittääkseni hän ei usko ”suojelemisen yhteisvastuuseen” (responsibility to protect). Valtapolitiikka on ensisijainen. Sitä ei suinkaan ole humaani toisen puolesta ajattelemisen vaihtoehto. Siksi reaalipoliitikko Kissinger ei halua Ukrainan liittyvän Natoon, koska suurvalta Venäjä ei koskaan sitä hyväksyisi. Toisaalta hän toki myöntää, että intervention suorittanut taho ei voi toteuttaa pitkäaikaista sortoa.

::::::::::::::::

Onko Donald Trump kissingeriläinen vetäytyessään vanhoista USA:n aikoinaan asettamista velvollisuuksista? Suurvallalla ei ole siis vastuuta ”suojelemisesta”, mutta tässäkin tapauksessa sillä on vastuu säännöistä tai viimekädessä tasapainon palauttamisesta Entä se, että edellä esitin, että valtapolitiikka sivuuttaa ideologian? Kissinger korvaa ideologian käsitteellä ”ajatusten valta” (power of ideas), jonka hän näkee ilmeisesti tasavertaisena puhtaalle voimapolitiikan kautta hankittavalle vallalle.

Miksi world orderissa ei priorisoida uuden teknologian, kybermaailman, globalisaation ja ilmastonmuutoksen vaikutusta perinteisen valtapolitiikan edelle? Toki Kissinger myöntää näiden merkittävyyden, mutta silti painottaa ”suurvaltojen rauhaa” primäärinä. Wienin kongressin ja Westfalenin rauhan tyyppiset ratkaisut ovat ohjausvaikutukseltaan suurempia kuin esimerkiksi internetiin perustuvien teknologisten ratkaisujen välilliset vaikutukset.p>

Onko tämä oppi tuoreeltaan vanhentunut?

lauantai 2. toukokuuta 2020

CIA taiteen ystävänä

Yle Areenan historiasarjassa on nähtävillä dokumentti taiteesta kylmän sodan välineenä: ”Taide kylmän sodan aseena”. Ranskalaisten ja amerikkalaisten yhteistyönä syntyneen dokumentin lähestymistapa on hyvin amerikkalainen. Yritän seuraavassa referoida ja arvioida dokumenttia parhaani mukaan. Dokumentin alkuperäinen nimi on ”American Modern Art. The Secret Weapon of The Cold War”. Pääteesinä on CIA:n rooli taiteen ja taiteilijoiden hyväksikäyttämisestä amerikkalaisen elämäntavan ja vapauksien markkinoimiseksi maailmanlaajuisesti. Syntyy monikerroksinen kuva eri intressitahojen toiminnasta.

Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti Ranskan ja yksi tulema tästä oli taiteen tekijöiden joutuminen vainon kohteeksi. Hitlerhän ei pitänyt modernista taiteesta, jota ranskalaiset merkittävässä määrin edustivat. Moderni taide edusti Hitlerille rappiota. Natsit vihasivat toki kuvataiteen ohella myös saksalaisnäkökulmasta epäkelpoa kirjallisuutta. Syntyi kirja- ja taiderovioita. Niinpä amerikkalaiset avustivat ranskalaisia kulttuurialan ihmisiä siirtymään Yhdysvaltoihin. Pariisi menetti asemiaan taiteen keskuksena.

Maahanmuuton seurauksena Amerikkaan siirtyi suuri joukko tunnettuja surrealisteja ja muita modernin taiteen merkkihahmoja. Syntyi ranskalainen taideyhteisö amerikkalaisuuden keskelle. Sopeutuminen ei ollut helppoa. Sitä kuitenkin edisti amerikkalaisten taidepiirien hyväksyntä. Taitelijoiden mukana siirtyi ranskalaisia humaaneja arvoja sivutuotteena. Modernin taiteen museo (MoMA) oli keskeinen toimija ranskalaisten sijoittumisessa uuteen ympäristöön.

Vierailtuani itsekin New Yorkin MoMA:ssa en ajatellut, että museolla on dokumentissa kuvattu historia takanaan. Ranskalaisten taitelijoiden sopeutumista joudutti taideinstituutioiden - muun muassa Guggenheimin - kiinnostus uusia kulttuurilähettiläitä kohtaan. Innostus tarttui myös amerikkalaisiin taiteilijoihin, joista kuuluisin oli Jackson Pollock. Uudet ranskalaiset taiteentekijät antoivat vauhtia amerikkalaisille taiteentekijöille. Yhteistyö hyödytti molempia osapuolia.

Sodan jälkeen surrealisteihin (ja ranskalaiseen humanismiin) otettiin etäisyyttä. Samaan aikaan maailmanpolitiikassa idän ja lännen vastakkainasettelu tuhosi sodanaikaisen sovun. Neuvostoliitolla oli merkittävä rooli natsien kukistamisessa, ja se katsoi oikeudekseen saada voitonhedelmistä osan etupiirien muodossa. Maailman kahtiajakautuminen sai vauhtia Marshall-avusta, jolla tuettiin Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia Neuvostoliitoa vastaan. Vastaavasti Stalin omaksui vihamielisen suhtautumisen länsiliittoutuneisiin.

Yhtä jalkaa perinteisten valtapoliittisten keinojen kanssa kehitettiin Yhdysvalloissa kulttuuriohjelmaa – julkisuudelta salassa. Taidetta tukemalla arveltiin lisättävän amerikkalaisten vaikutusvaltaa maailmalla. Tuki ja keinot olivat ulkoministeriön käsissä, ei ollut mitään kulttuuriministeriötä.

Moderni taide valittiin taisteluvälineeksi, koska sillä arveltiin ilmaistavan amerikkalaista vapautta. Sitten heräsivät ennakkoluulot. Taidetta vierastettiin ja tutkimatonta uutta taidetta erityisesti. Yhdysvaltain omia modernisteja alettiin pitää vaarallisina kommunisteina ja taidenäyttelykiertueet Euroopassa peruttiin. Ilmapiiri juonsi juurensa Joseph McCarthyn vainoharhaisista kommunistivainoista. Moderni taide antoi presidentti Trumaninkin mieltä huonon kuvan amerikkalaisuudesta. Dadaismi, kubismi, futurismi, ekspressionismi, surrealismi, abstraktionismi saivat kuulla kunniansa. Mielenkiintoista on, että sekä Neuvostoliitossa että fasistisissa valtioissa suhtauduttiin moderniin taiteeseen kielteisesti amerikkalaisten konservatiivien tapaan. Esimerkiksi Neuvostoliitossa sosialistinen realismi oli taiteen perusta.

Nouseva eurooppalainen kommunismi aiheutti päänvaivaa amerikkalaisille. Yhdysvallat koettiin Länsi-Euroopan kommunistissa piireissä maailmanvalloittajaksi. Varsinkin ranskalaiset ymmärsivät riippumattomuutensa uhatuksi. Nelson Rockefeller ja Modernin taiteen museo astuivat näyttämölle tässä vaiheessa. Asetuttiin tukemaan modernia taidetta mesenaatteina. Suuret eurooppalaiset nimet saivat tilaa taiteelleen MoMAssa. Abstrakti ekspressionismi edustikin yhtäkkiä amerikkalaista yrittämisen vapautta eikä suinkaan kommunismia. Modernista taiteesta tuli positiivisen mielikuvan välittäjä Amerikasta. Se palveli Yhdysvaltain tavoitteita kylmässä sodassa.

Tarvittiin keino tuoda amerikkalainen ajatusmalli muun maailman tietoisuuteen. Pian se löytyikin. Vuonna 1947 perustettu CIA käynnisti salaisen rahoitusjärjestelmän, jonka avulla tiedustelupalvelu loi tärkeän vaikutuskanavan Eurooppaan kommunismin vastaisessa taistelussa. MoMA ja Nelson Rockefeller olivat taiteen rahoituksen keskiössä. Kuvio täydentyi Rockefellerin vaikutusvaltaisilla ”ystävillä”.

Myös osa kriitikoista liittyi propagandisteihin. Amerikkalaisten vasemmistolaisten taiteilijoiden tukeminen kylmän sodan taistelussa Neuvostoliittoa vastaan käänsi aiemman ajattelun ylösalaisin. Tarkemmin ajateltuna idea vasemmistolaisten tukemisesta tuntuikin hyvältä. Tällä periaatteella voitiin ”salakuljettaa” amerikkalaisen vapauden symboliksi koettua modernia taidetta maan rajojen ulkopuolelle. Muutos ei olut suinkaan helppo sillä modernin taiteen ”kommunistisuus” istui syvällä amerikkalaisessa kulttuurissa puhumattakaan rahapiireistä.

Nikita Hrustsev inhosi modernia taidetta sosialistisen realismin vaihtoehtona. Hrustsevin ideologinen muuri oli särjettävissä CIA:n organisoimalla taiteiden tuella. Jackson Pollock nousi nyt uuden ajattelun johtotähdeksi. Hän saavutti kooltaan jättimäisillä modernin taiteen teoksillaan pysyvän aseman amerikkalaisessa taidehistoriassa.

New Yorkista kehittyi uuden taiteen keskus: taiteilijat olivat siellä läheisissä kontakteissa keskenään. Perusettiin keskustelukerho edistämään taiteen rajat ylittävää yhteistyötä. Näin löytyi yhtymäkohta beat-sukupolveen 1950-luvulla. Kerhosta tuli ”abstraktin ekspressionismin hautomo”, kuten dokumentissa todetaan. Kehittyi radikaali aktiivisten ”kiivailijoiden” ryhmä, jonka tukena MoMA toimi.

CIA:n toiminnassa ”taideulottuvuus” oli tietenkin vain yksi toimintamuoto muiden joukossa, osoittipahan kuitenkin, miten laaja-alaisesti ja kuitenkin huomaamatta ideologiaa voitiin levittää.

Eisenhowerin aikana tämä uusi propaganda-ajattelu saavutti täyttymyksen. Amerikka esiteliin malliesimerkkinä uudesta maailmanvallasta, jonka kanssa kannatti liittoutua. Ulkoministeri ja ”kylmän sodan sotilas” John Foster Dulles ja Nelson Rockefeller kytkettiin taisteluun yhteisen asian puolesta.

Perustetiin USIA-tiedotustoimisto, jonka tarkoitus oli kirkastaa kuvaa Amerikasta maailmalla. Se ulotti toimintansa kaikille kuviteltavissa olevilla aloille ja kaikkialle maailmaan. Kulttuuriseen sodankäyntiin sijoitetiin vuosittain kaksi miljardia dollaria. Taistelu ”ajatuksista” saavutti kulminaatiopisteen. Yksi tärkeä osa tätä maailmanvalloitusta oli MoMA-johtoinen abstraktin taiteen soluttaminen Eurooppaan taidenäyttelyjen tukemisen avulla. Samalla pönkitettiin New Yorkin asemaa uuden taiteen – erityisesti abstraktin ekspressionismin - keskuksena. Taidegallerioiden määrä moninkertaistui.

Tahtoivatko taitelijat tätä? Totuutta ei kerrottu taitelijoille, kaikki tapahtui salamyhkäisesti: he olivat tahtomattaan kylmän sodan taistelun kumppaneita.

Miten asiat muuttuivat 1960-luvulla? Yhdysvaltalainen elämäntyyli jatkoi – kritiikin keskellä – maailmanvalloitustaan. Taiteen arvoa mittatiin yhä useammin rahalla. Taide muuttui ”kulutusystävällisemmäksi”. Moderni abstraktivismi sai väistyä Andy Warholin taidenäkemysten tieltä. Warholin taidenäkemys ilmensi ”uutta” kuluttamiskulttuuria: Campbellin keittopurkit löivät läpi.

Poptaiteesta tuli osana popkulttuuria kaiken kattava läntinen ilmiö, joka sisällytti itseensä myös koko kulttuurin vastustamisen! Voitaneen sanoa, että vanha MoMAn harjoittama propagandan levittämistyö alkoi Warholin aikaudella toteuttaa itseään. Siitä tuli ”omavarainen” ilmiö. Toki vastustajiakin oli, mutta protestit jäivät suosionosoitusten alle. ”Heppoisesta taiteesta” tuli maailmanvalloittaja. Myönnettäköön, että kun katselin muutama vuosi sitten Warholin töitä New Yorkin MoMAssa, en tiennyt/ajatellut, mitä kaikkea museon historia kätki taakseen.

Entä sitten? Propaganda ja reaalimaailman ilmiöt kiinnittyvät yhä sotkuisemmin toisiinsa. Kriittinen näkemys sekoittuu ihailuun. Lopulta taiteella sinänsä on itseisarvo, ei sillä, että joku käyttää sitä propagandataistelussa hyväkseen. Totuus on ihmisen silmässä.

Dokumentissa summataan tapahtunut amerikkalaisen kulttuurialan läpimurroksi, joka tapahtui varsin neitseellisessä ympäristössä. Amerikkalaisuuden ja kulttuurin sidettä ei ole pidetty erityisen vahvana. Edistivätkö CIA ja MoMA + muut propagandistit modernia kulttuuria tekemällä (propagandistisesta) välttämättömyydestä hyveen, josta hyötyivät sekä taitelijat että kulttuurin kuluttajat – tavalliset ihmiset?