Arthur Franck palaa uudessa dokumentissaan 50 vuoden takaiseen Suomeen, jolloin elettiin Kekkosen, YYA-sopimuksen ja suomettumisen aikaa. Franckin dokumenttielokuva ”Pesänlikaajat - erään kirjakohun anatomia” on nyt nähtävissä Ylen Areenassa. Kirjakohun synnyttäjä oli 40 vuotta sitten ilmestynyt pieni (160-sivuinen) lituskainen kirjanen ”Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee - kuka tulee?”.
Franck työryhmineen on tehnyt hyvää
työtä. Tämän voi selkeästi sanoa, kun nyt olen katsonut Ylen Areenasta dokumentin. Tällä dokumentilla on tärkeä tehtävä historiankirjoitusta
ajatellen, vaikka asiat sinänsä ovat tuttuja.
On toki monia, joilta asiat ovat
unohtuneet ja kertaushan on opintojen äiti.
On paljon niitäkin, joille tämä on ensi perehtyminen
1970-luvun politiikan kyllästämään Suomeen.
Dokumentissa on onnistuneesti nivottu yhteen
dokumentaariset osuudet ja dramatisoidut
osuudet. Kirjaprojekti käynnistyi, kun
Aarno Laitinen ehdotti kirjan
kirjoittamista päätoimittajaputkessa
olevalle Janne Virkkuselle, joka otti riskin ja haasteen vastaan. Hesarin
poliittisen toimituksen jäsenet muodostivat muun ryhmän: Arto Astikainen, Ritva
Remes, Anneli Sundberg, Kalle Heiskanen ja Hannu Savola. Itsestään selvänä
pidettiin, että julkaisu tehtiin nimimerkin suojissa. Laitinen vanhimpana ja
porukan esimiehenä johti työtä. Muodostui eräänlainen Hesarin Dream Team.
Ennen kaikkea näen dokumentissa
kokonaisuuden, joka on osa sananvapauden
historiaa. On erittäin hyvä asia, että
dokumentin julkaisu tapahtuu nyt, kun
kaikkialla liberaali demokratia on kyseenalaistettu ja sen mukana sananvapaus.
Monet pölyt ovat ehtineet tässä välillä laskeutua. On syntynyt sopivasti etäisyyttä, jotta tapahtunutta
voidaan käydä läpi kiihkotta. Vastikään edesmenneen Aarno Laitisen osalta tässä
dokumentissa on kysymys hänen nimenomaisen sananvapautensa
muistokirjoituksesta, jonka julkituontiin hän itse ehti osallistua….
Aivan varmasti kaikkea henkilöön
käyvää ei kerrota hygieenisistä syistä, mutta en usko, että mitään oleellista jää sanomatta.
Jos pelkistäisi ja
yksinkertaistaisi dokumentin avainsanat,
niin ne voisivat olla ”Moskova” ja ”viina”. Tarkoitus oli Janne
Virkkusen sanoin estää alkoholisoituneen
Ahti Karjalaisen valinta Moskovan suosikkina Suomen tasavallan presidentiksi.
Tämä kiteytys ei kuitenkaan vastaa mihinkään syvätulkintaan, jota yritän omasta
näkökulmastani avata.
Tekijäryhmän henkilöluonnehdinnat
osoittavat, että Laitisen ajattelutapa
ohjasi työtä. Koko Tamminiemi-prosessi toimi 1970-luvun suomalaisen politiikan
salailun kulttuuria vastaan. Asioista sovittiin pienissä piireissä ja yhteinen
nimittäjä epävirallisille neuvotteluille ja juoruille oli eduskunnan sauna tai
kuppila, jossa sekä poliitikot että toimittajat
kumartuivat päät yhteen. Alkoholi, ”kännääminen”, oli osa tuota kulttuuria. Tilanne suorastaan
huusi paljastuksia ja niiden myötä poliittista juoruilua. Juorut olivat juoruja,
mutta niissä oli usein enemmän kuin totuuden siemen. Täytyi vain löytää kanava asioiden
ulostulolle. Sellainen löytyikin, sillä Hesarin ”Kummitäti”-palstalla Laitinen
harjoitteli ”pesänjakajia” varten, kunnes päätoimittaja kielsi palstan pidon.
Sanoma-yhtiön toimitusjohtaja Aatos
Erkon rooliin kiinnitetään dokumentissa myös huomiota. Hän ei puuttunut itse
toimittajien työhön, mutta arvosteli
kirjoituksia jälkikäteen ja erityisesti varjeli Suomen Neuvostoliitto-suhteita
aina suomettumiseen saakka. Erkon oli vaikea sopeutua pelkästään omistajan
rooliin. Lukemistani elämäkertateoksista heijastuu Erkon tuntema epämukavuus,
jonka ympäristökin pani merkille. Hän myös edusti kantaa, jonka mukaan Ahti Karjalaista piti ajaa
presidentiksi.
Seitsemänkymmentäluvulla suuri osa
toimittajista vannoi Kekkosen nimiin, osa toimi kriitikkoina. Toimittajien
käytöstä suhteessa vallanpitäjiin luonnehditaan dokumentissa sanalla
alamaisuus. Pisimmilleen vietynä ”joukkotiedotusvälineille”
pyrittiin antamaan Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssiteiden
vahvistamiseen liittyviä tehtäviä
virallisissa kommunikeoissa. Vapaan lehdistön kannalta tämä oli vähintään
arveluttavaa. Aarno Laitinen sanoo suoraan, että ”aika oli kulkenut ohi”
Kekkosesta. Fyysisesti ja henkisesti Kekkosen kunto näkyi toimittajille
kompurointina sanoissa ja liikkumisessa. Nämä vaikenivat asiasta. Laitinen:
”Kekkonen ei hallinnut hommaa”. Presidentin kunnosta ensimmäisenä kertoi itse
asiassa New York Timesin toimittaja Werner Wiskari. Ritva Remes toteaa
dokumentissa, että oltiin tilanteessa, jossa Tamminiemen pesänjakajat oli pakko
tehdä, muutoin ”ei ollut reittiä totuudelle”.
Oma lukunsa ovat sitten kotiryssät,
joita Hesarin seitsikolla ei kuitenkaan väitteen mukaan ollut. Ehkä naapuri
katsoi toimittajat toivottomiksi tapauksiksi. Vaikuttavin kotiryssistä oli
Viktor Vladimirov, joka suorastaan ylpeili asialla: ”minä olen kotiryssä”.
Häntä pidettiin Tamminiemen pesänjakajissa presidentin tekijänä sen
jälkeen, kun hän tuli (uudelleen)
Suomeen vuonna 1977. Yleisesti arveltiin, että herrasmiesmäinen Vladimirov ajoi
presidentiksi Karjalaista, joskin toimintatavat olivat pehmeämpiä kuin monilla hänen
kollegoillaan. Laitinen kertoo
päättäjien peloista, jos väärä henkilö valitaan presidentiksi. Ihan vakavasti
otettavat johtotason ihmiset puhuivat miehitysvaarasta.
Tamminiemen pesänjakajien tekijöitä
ei kerrottu julkisuteen, mutta paljastuminen oli väistämätöntä. Kirjan
toimittajat yrittivät peitellä jälkiään haukkumalla kirjaa julkisuudessa
(”alatyylinen, ei mitään uutta”). Kirjan yksi antisankareista, Paavo Väyrynen
vaati retorisesti kirjaa poltettavaksi. WSOY oli alun perin kiinnostunut kirjan
julkaisemisesta, mutta kustannussopimusta ei syntynyt: ”Huonosti kirjoitettu”. Kustannussopimus
tehtiin pienen Kustannusvaihe Ky:n
kanssa. Eräänlaisena kostona WSOY:n pääjohtaja
Hannu Tarmio paljasti kirjoittajien nimet. Vain Laitinen sai potkut, muut selvisivät kovilla kuulusteluilla ja varoituksella.
Varsinkin Sundberg tuntuu edelleen katkeralta saamastaan kohtelusta. Hesarin
johdossa oli kuitenkin selvä pyrkimys kaataa koko roska Laitisen niskaan. Asia
ratkaistiin Laitisen mukaan sisällissodan malliin siten, että yksi kymmenestä ammuttiin (Laitinen) ja ”loput tarvittiin pyörittämään sahaa”.
Muilta toimittajilta hesarilaiset
eivät saaneet myötätuntoa, päinvastoin kateuden sekainen arvostelu täytti
ilmatilan: kirjaa pidettiin epäsopivana. Lopulta Laitinen voitti irtisanomisjutun
oikeudessa, ja osti saamallaan
korvauksella vaimolleen turkin.
Dokumentissa todetaan, että
Pesänjakajat nidottiin kehnosti. Tästä minäkin olen saanut osani, sillä oma kappaleeni on lähes irtolehtipainoksena.
Odotetun muutaman tuhannen painoksen sijasta kirjaa myytiin 162 00 kappaletta.
Galluppien mukaan ihmiset pitivät kirjaa uskottavana ja tarpeellisena.
Paljon ivattu Hannu Tarmio joudutti
vuodollaan ja epäreiluudellaan länsimaisten sananvapausperiaatteiden läpimurtoa
Suomessa. Samaa asiaa palveli koko Tamminiemi-projekti. Kirjan
ilmestymisen jälkeen paluuta menneeseen
ei ollut, joskin muutos tapahtui koivistolaisen verkkaisesti.
Franckin dokumentti on
ensikatsomisella tuoreella tavalla ohjattu ja käsikirjoitettu. Se säilyttää jännitteen
loppuun saakka. Katsoja vertaa mielellään nykypäivää noiden aikojen Suomeen.
Ainakin voidaan sanoa, että paljon on
tapahtunut poliittisten käytäntöjen tervehtymistä. Mutta ovatko vanhat synnit
korvautuneet uusilla, nykypäivään sopivammilla?
Poliitikkojen suomettumisesta
puhutaan propagandistisesti edelleen, mutta ilman faktoihin perustuvaa vakuuttavuutta.
Viinan läträäminen on suurelta osin poistunut kuvioista ja idänkaupan
korruptio - näin uskon - on paljolti väistynyt.
Demokratia on ottanut aimo askeleita Koiviston presidenttikausista lähtien. Toisaalta uudet hybridi- ja kyberuhat ovat vallanneet tilaa.
Olisiko nyt aika Niinistön
jälkeiselle vahdinvaihdon sarkasmille? Tuskinpa siihen riittää aineksia.
Nykyisin politiikan alaa rajaavat uudet tekijät. Netti on lisännyt
läpinäkyvyyttä ja keskustelu on aiempaa avoimempaa. Haasteet ovat erilaiset
kuin 40 vuotta sitten. Nyt tarvitaan erilaista osaamista kuin menneinä
vuosikymmeninä.
Demokratian uhkat eivät ole
kadonneet mihinkään. Kansanvaltaa haastetaan kaikkialla maailmassa nyt uudella
tavalla. Autoritaarinen hallinto on saavuttanut voittoja, joskaan hintaa ei ole pystytty arvioimaan
läheskään täysimääräisesti. Useimmat lienevät kuitenkin sitä mieltä, että
kekkoslaiselle ”demokraattiselle autoritarismille” ei ole Suomessa enää
todellista kysyntää.