torstai 30. syyskuuta 2021

Tamminiemen pesänlikaajat - dokumentti sananvapauden puolesta

 

Arthur Franck palaa uudessa dokumentissaan 50 vuoden takaiseen Suomeen, jolloin elettiin Kekkosen, YYA-sopimuksen ja suomettumisen aikaa.  Franckin dokumenttielokuva  ”Pesänlikaajat - erään kirjakohun anatomia” on nyt nähtävissä Ylen Areenassa. Kirjakohun synnyttäjä oli 40 vuotta sitten ilmestynyt pieni (160-sivuinen) lituskainen kirjanen ”Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee -  kuka tulee?”.  

Franck työryhmineen on tehnyt hyvää työtä. Tämän voi selkeästi sanoa, kun nyt olen katsonut Ylen  Areenasta dokumentin.  Tällä dokumentilla on tärkeä tehtävä historiankirjoitusta ajatellen, vaikka asiat sinänsä ovat  tuttuja. On toki monia,  joilta asiat ovat unohtuneet ja kertaushan  on opintojen äiti. On paljon niitäkin,  joille tämä on ensi perehtyminen 1970-luvun politiikan kyllästämään Suomeen.

 Dokumentissa on onnistuneesti nivottu yhteen dokumentaariset  osuudet ja dramatisoidut osuudet. Kirjaprojekti käynnistyi,  kun Aarno Laitinen  ehdotti kirjan kirjoittamista  päätoimittajaputkessa olevalle Janne Virkkuselle, joka otti riskin ja haasteen vastaan. Hesarin poliittisen toimituksen jäsenet muodostivat muun ryhmän: Arto Astikainen, Ritva Remes, Anneli Sundberg, Kalle Heiskanen ja Hannu Savola. Itsestään selvänä pidettiin, että julkaisu tehtiin nimimerkin suojissa. Laitinen vanhimpana ja porukan esimiehenä johti työtä. Muodostui eräänlainen Hesarin Dream Team.

Ennen kaikkea näen dokumentissa kokonaisuuden,  joka on osa sananvapauden historiaa. On erittäin hyvä asia,  että dokumentin julkaisu tapahtuu nyt,  kun kaikkialla liberaali demokratia on kyseenalaistettu ja sen mukana sananvapaus. Monet pölyt ovat ehtineet tässä välillä laskeutua. On syntynyt  sopivasti etäisyyttä, jotta tapahtunutta voidaan käydä läpi kiihkotta. Vastikään edesmenneen Aarno Laitisen osalta tässä dokumentissa on kysymys hänen nimenomaisen sananvapautensa muistokirjoituksesta, jonka julkituontiin hän itse ehti  osallistua….

Aivan varmasti kaikkea henkilöön käyvää ei kerrota hygieenisistä syistä, mutta en usko,  että mitään oleellista jää sanomatta.

Jos pelkistäisi ja yksinkertaistaisi dokumentin avainsanat,  niin ne voisivat olla ”Moskova” ja ”viina”. Tarkoitus oli Janne Virkkusen sanoin estää  alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen valinta Moskovan suosikkina Suomen tasavallan presidentiksi. Tämä kiteytys ei kuitenkaan vastaa mihinkään syvätulkintaan, jota yritän omasta näkökulmastani avata.

Tekijäryhmän henkilöluonnehdinnat osoittavat,  että Laitisen ajattelutapa ohjasi työtä. Koko Tamminiemi-prosessi toimi 1970-luvun suomalaisen politiikan salailun kulttuuria vastaan. Asioista sovittiin pienissä piireissä ja yhteinen nimittäjä epävirallisille neuvotteluille ja juoruille oli eduskunnan sauna tai kuppila, jossa sekä poliitikot että toimittajat  kumartuivat päät yhteen. Alkoholi, ”kännääminen”,  oli osa tuota kulttuuria. Tilanne suorastaan huusi paljastuksia ja niiden myötä poliittista juoruilua. Juorut olivat juoruja, mutta niissä oli usein enemmän kuin totuuden siemen. Täytyi vain löytää kanava asioiden ulostulolle. Sellainen löytyikin, sillä Hesarin ”Kummitäti”-palstalla Laitinen harjoitteli ”pesänjakajia” varten, kunnes päätoimittaja kielsi palstan pidon.

Sanoma-yhtiön toimitusjohtaja Aatos Erkon rooliin kiinnitetään dokumentissa myös huomiota. Hän ei puuttunut itse toimittajien työhön,  mutta arvosteli kirjoituksia jälkikäteen ja erityisesti varjeli Suomen Neuvostoliitto-suhteita aina suomettumiseen saakka. Erkon oli vaikea sopeutua pelkästään omistajan rooliin. Lukemistani elämäkertateoksista heijastuu Erkon tuntema epämukavuus, jonka ympäristökin pani merkille. Hän myös edusti kantaa,  jonka mukaan Ahti Karjalaista piti ajaa presidentiksi.

Seitsemänkymmentäluvulla suuri osa toimittajista vannoi Kekkosen nimiin, osa toimi kriitikkoina. Toimittajien käytöstä suhteessa vallanpitäjiin luonnehditaan dokumentissa sanalla alamaisuus. Pisimmilleen vietynä  ”joukkotiedotusvälineille” pyrittiin antamaan Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssiteiden vahvistamiseen  liittyviä tehtäviä virallisissa kommunikeoissa. Vapaan lehdistön kannalta tämä oli vähintään arveluttavaa. Aarno Laitinen sanoo suoraan, että ”aika oli kulkenut ohi” Kekkosesta. Fyysisesti ja henkisesti Kekkosen kunto näkyi toimittajille kompurointina sanoissa ja liikkumisessa. Nämä vaikenivat asiasta. Laitinen: ”Kekkonen ei hallinnut hommaa”. Presidentin kunnosta ensimmäisenä kertoi itse asiassa New York Timesin toimittaja Werner Wiskari. Ritva Remes toteaa dokumentissa, että oltiin tilanteessa, jossa Tamminiemen pesänjakajat oli pakko tehdä, muutoin ”ei ollut reittiä totuudelle”.

Oma lukunsa ovat sitten kotiryssät, joita Hesarin seitsikolla ei kuitenkaan väitteen mukaan ollut. Ehkä naapuri katsoi toimittajat toivottomiksi tapauksiksi. Vaikuttavin kotiryssistä oli Viktor Vladimirov, joka suorastaan ylpeili asialla: ”minä olen kotiryssä”. Häntä pidettiin Tamminiemen pesänjakajissa presidentin tekijänä sen jälkeen,  kun hän tuli (uudelleen) Suomeen vuonna 1977. Yleisesti arveltiin,  että herrasmiesmäinen Vladimirov ajoi presidentiksi Karjalaista, joskin toimintatavat olivat pehmeämpiä kuin monilla hänen  kollegoillaan. Laitinen kertoo päättäjien peloista, jos väärä henkilö valitaan presidentiksi. Ihan vakavasti otettavat johtotason ihmiset puhuivat miehitysvaarasta.

Tamminiemen pesänjakajien tekijöitä ei kerrottu julkisuteen, mutta paljastuminen oli väistämätöntä. Kirjan toimittajat yrittivät peitellä jälkiään haukkumalla kirjaa julkisuudessa (”alatyylinen, ei mitään uutta”). Kirjan yksi antisankareista, Paavo Väyrynen vaati retorisesti kirjaa poltettavaksi. WSOY oli alun perin kiinnostunut kirjan julkaisemisesta, mutta kustannussopimusta ei syntynyt: ”Huonosti kirjoitettu”. Kustannussopimus tehtiin  pienen Kustannusvaihe Ky:n kanssa.  Eräänlaisena kostona WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio paljasti kirjoittajien nimet. Vain Laitinen sai potkut,  muut selvisivät kovilla kuulusteluilla ja varoituksella. Varsinkin Sundberg tuntuu edelleen katkeralta saamastaan kohtelusta. Hesarin johdossa oli kuitenkin selvä pyrkimys kaataa koko roska Laitisen niskaan. Asia ratkaistiin Laitisen mukaan sisällissodan malliin siten, että  yksi kymmenestä ammuttiin (Laitinen)  ja ”loput tarvittiin pyörittämään sahaa”.

Muilta toimittajilta hesarilaiset eivät saaneet myötätuntoa, päinvastoin kateuden sekainen arvostelu täytti ilmatilan: kirjaa pidettiin epäsopivana. Lopulta Laitinen voitti irtisanomisjutun oikeudessa,  ja osti saamallaan korvauksella vaimolleen turkin.

Dokumentissa todetaan, että Pesänjakajat nidottiin kehnosti. Tästä minäkin olen saanut osani,  sillä oma kappaleeni on lähes irtolehtipainoksena. Odotetun muutaman tuhannen painoksen sijasta kirjaa myytiin 162 00 kappaletta. Galluppien mukaan ihmiset pitivät kirjaa  uskottavana ja tarpeellisena.

Paljon ivattu Hannu Tarmio joudutti vuodollaan ja epäreiluudellaan länsimaisten sananvapausperiaatteiden läpimurtoa Suomessa. Samaa asiaa palveli koko Tamminiemi-projekti. Kirjan ilmestymisen  jälkeen paluuta menneeseen ei ollut, joskin muutos tapahtui koivistolaisen verkkaisesti.

Franckin dokumentti on ensikatsomisella tuoreella tavalla ohjattu ja käsikirjoitettu. Se säilyttää jännitteen loppuun saakka. Katsoja vertaa mielellään nykypäivää noiden aikojen Suomeen. Ainakin voidaan sanoa,  että paljon on tapahtunut poliittisten käytäntöjen tervehtymistä. Mutta ovatko vanhat synnit korvautuneet uusilla, nykypäivään sopivammilla?

Poliitikkojen suomettumisesta puhutaan propagandistisesti edelleen, mutta ilman faktoihin perustuvaa vakuuttavuutta. Viinan läträäminen on suurelta osin poistunut kuvioista ja idänkaupan korruptio  - näin uskon - on paljolti väistynyt. Demokratia on ottanut aimo askeleita Koiviston presidenttikausista lähtien. Toisaalta uudet hybridi- ja kyberuhat ovat vallanneet tilaa.

Olisiko nyt aika Niinistön jälkeiselle vahdinvaihdon sarkasmille? Tuskinpa siihen riittää aineksia. Nykyisin politiikan alaa rajaavat uudet tekijät. Netti on lisännyt läpinäkyvyyttä ja keskustelu on aiempaa avoimempaa. Haasteet ovat erilaiset kuin 40 vuotta sitten. Nyt tarvitaan erilaista osaamista kuin menneinä vuosikymmeninä.

Demokratian uhkat eivät ole kadonneet mihinkään. Kansanvaltaa haastetaan kaikkialla maailmassa nyt uudella tavalla. Autoritaarinen hallinto on saavuttanut voittoja,  joskaan hintaa ei ole pystytty arvioimaan läheskään täysimääräisesti. Useimmat lienevät kuitenkin sitä mieltä, että kekkoslaiselle ”demokraattiselle autoritarismille” ei ole Suomessa enää todellista kysyntää.

 

 

 

 

 

tiistai 28. syyskuuta 2021

Tamminiemen pesänjakajat – valtapeliä kieli poskessa

 


 Ylen Areenassa on nähtävillä Arthur Franckin dokumenttielokuva  ”Pesänlikaajat - erään kirjakohun anatomia”. Kirjakohun synnyttäjä oli 40 vuotta sitten ilmestynyt pieni (160-sivuinen) lituskainen kirjanen ”Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee -  kuka tulee?”.  Tekijä Franck oli silloin juuri syntynyt. Minä sen sijaan kirjan lukijana olin jo poliittisen historian suurkuluttaja.

Keskityn tässä kirjoituksen ensimmäisessä osassa Tamminiemen pesänjakajien aikaisen historian muistelemiseen. Mikä tuossa ajassa oli merkityksellistä ja mitä noista ajoista voidaan oppia?

Helsingin Sanomien politiikan toimituksen päällikön  Aarno ”Loka” Laitisen päässä syntynyt idea johti kirjan julkaisemiseen loppuvuodesta 1981. Olin ensimmäisiä, jotka ryntäsivät kirjakauppaan ostamaan kirjan. Muitakin oli, sillä kirja myi lopulta  yli 160 000 kappaletta. Olen lukenut tuon ohkaisen lituskan monta kertaa eri aikoina. Ehkä se pitää mielen virkeänä ajatellen sitä, mitä juuri nyt tapahtuu politiikan kulisseissa. Seitsemänkymmentälukulaisessa vakavahenkisessä ilmapiirissä monet paheksuivat arkaluontoisten asioiden käsittelemistä näin kevyesti.

Kirjan aineisto kerättiin  talvella ja keväällä 1981 ja koottiin kirjaksi saman vuoden kesällä. Urho Kekkosen kunto romahti syyskesällä 1981. Kirjoitusvaiheessa ennenaikaisista presidentinvaaleista ei ollut tietoa.

Kaivoin kirjan esille kirjahyllystäni, jossa se oli tallessa irtolehtipainoksena. Kirjan motossa lainataan Abraham Lincolnia: ”Yksikään ihminen ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta”.

Kirjan kirjoittamiseen osallistui lehdeltä salaa seitsemän Hesarin poliittisen toimituksen toimittajaa. Tekijöiden paljastuttua Laitinen sai potkut ja muut varoituksen. Laitinen voitti myöhemmin irtisanomisoikeudenkäynnin.

Kirjasen funktiona oli kertoa, mitä tapahtuu Kekkosen jälkeen, eli keillä on mahdollisuus presidentiksi, ketkä vain ehkä haaveilivat presidenttiydestä ja ketkä lähinnä kuvittelivat, että heillä oli mahdollisuuksia. Kutakin potentiaalista ehdokasta käsitellään erikseen. Siellä he olivat kaikki Holkerista Väyrysen ja Jakobssonin kautta Koivistoon saakka, kaikkiaan lähes 25 henkilöä. Suurin osa oli oikeasti presidenttikandidaatteja, mutta osa taustalla hyöriviä harmaita eminenssejä.

Sisältöasioiden kanssa yhtä oleellinen asia on kirjoitustyyli: kirja on täynnä osuvaa sarkastista huumoria. Toimittajat leikittelevät aiheella saadessaan paljastaa juoruja ja tosiasioita henkilöiden iholle tunkeutuen. Saamme mm. kuulla, että Suomen pankin johtajan Harri Holkerin hiihtoharrastus oli niin laajaa ja intensiivistä, että virka-aika ei enää riittänyt, vaan hiihtämiseen piti käyttää myös vapaa-aikaa (Holkeri kertoi paljon, paljon myöhemmin, että hän on tosiasiassa itse kertonut tämän jutun ensimmäisenä!).

Kirjan varsinainen clue oli siinä, että toimittajat kertovat vuosien varrella keräämänsä tiedon Pesänjakajissa, kun eivät lehden palstoilla – sen aikaisesta ilmapiiristä johtuen - sitä voineet tehdä. Tänä päivänä tällaisen juorun ja tosiasioiden yhdistelmän julkituominen milloin minkäkin lehden sivuilla on tuiki tavallista.

Kirja syntyi asetelmasta, jossa alkoholiongelmainen Ahti Karjalainen tavoitteli presidenttiyttä. Sen aikainen media tiesi Karjalaisen ongelmasta ja kavahti, mihin se voisi johtaa.  Pelko oli, että neuvostoliittolaiset käyttävät Karjalaisen heikkoutta hyväkseen omissa vaikuttamispyrkimyksissään. Muistan,  kuinka itse sain tietää Karjalaisen alkoholismista hyvin informoidulta opiskelijakaveriltani jo 1970-luvun alkuvuosina. Kielsin: ei voi pitää paikkaansa!

Kirjalla oli toki muitakin lähtökohtia.  Yksi oli,  että presidenttiyttä tavoittelemaan oli kertynyt melkoinen joukko kandidaatteja Kekkosen ylipitkästä presidenttiydestä johtuen. Kirja valaisee eri virantavoittelijoiden kunnianhimon astetta osuvin anekdootein.

::::::::::::::::::::::::::.

Kirjan syntyhistoria-ajankohdan ykkösteema oli kuitenkin Neuvostoliitto ja sen vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Kirjan toimittajilla oli halu kertoa esimerkiksi kotiryssäjärjestelmästä (so. kaikilla keskeisillä suomalaisilla poliitikoilla oli lähinnä Neuvostoliiton suurlähetystössä oma ”tietolähteensä”). Tosiasiassa kysymys oli Neuvostoliiton tiedusteluverkostosta, joka ulottui syvälle suomalaisen yhteiskunnan sisälle. Tämän vastenmielisen järjestelmän ydin oli siinä, että suomalaiset itse olivat neuvostoliittolaisten tietolähteitä (tosin tieto kulki toiseenkin suuntaan, mutta epäilen, että hyvin valikoiden). On täysin mahdotonta selvittää, kuka tai ketkä suomalaisista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja paljastivat valtiosalaisuuksia edistääkseen omaa uraansa – ei ainakaan ennen kuin Neuvostoliiton arkistot avautuvat, jos sittenkään . Kun Kekkonen oli kiinnittänyt osan omasta menestyksestään Neuvostoliiton tukeen, seurasivat monet syntyneestä aukosta perässä.

Kirja teki palveluksen suomalaiselle yhteiskunnalle paljastaessaan venäläis-suomalais-bysanttilaisen ilmapiirin ummehtuneisuuden. Kun itse olin niiden joukossa, jotka uskollisesti kannattivat mielipidetiedusteluissa YYA-sopimusta (meitä oli noin 90 prosenttia kansasta), niin ei kai tässä ole paljon varaa selitellä. Siispä selittelen.

Yleisessä kielenkäytössä suomettumisena pidetään sitä, että Suomessa jouduttiin ottamaan huomioon lehdistössä ja esim. hallitusta muodostettaessa Neuvostoliiton mielipide. Määritelmä on niin yleisellä tasolla, että se sopii mainiosti propagandavälineeksi. Niinpä melkein mikä tahansa yhteistyö Neuvostoliiton tai Venäjän kanssa voidaan nimetä suomettuneeksi. Tämä on ärsyttävää, mutta sille ei kai mahda mitään.

Suomettuminen koetaan siis niin, että iso valtio painostaa pientä valtiota omaan tahtoonsa. Historiassa on ollut kuitenkin tällaisia painostusasetelmia eri valtioiden kesken tuhkatiheään ilman, että niistä on erityisesti käytetty jotain leimakirvesnimitystä.

Tapana on, että suomettumiskäsitettä käytetään - edellä kuvailluissa puitteissa - varsin keveästi. Siitä on tullut paitsi politiikan myös viihteen väline. Väittäisin että 80-90 prosenttia ”suomettumisesta” on tämän kaltaista haukkumistarkoituksessa levitettyä tietoa tai viihdekäyttöä.

Paavo Väyrynen määritteli aikoinaan ”Pressiklubissa” suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo järeämpi argumentointi, koska siihen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Tietenkin tämäkin voi olla ja usein onkin tulkintakysymys. Määritelmä on kuitenkin mielestäni relevantti.

Itse rajaan suomettumisen varsin teräväreunaisesti oman maan kansalaisen pyrkimykseksi käyttää hyväksi vierasta valtiota oman maan kansalaisia vastaan. Ainakin se on kaikkein viheliäisintä suomettuneisuutta. Näin tehdään usein sisäpoliittisista syistä. Tämä suomettuneisuuden peruskäyttö tuli tutuksi varsinkin Kekkosen aikaan.

Ehkä ahdistavinta oli,  että suomettuminen levisi myös maan sisäisten asioiden hoitoon. Sen avulla erotettiin jyvät akanoista,  ja  saatettiin painaa vastustajaa surutta hyväksikäyttäen esimerkiksi ikääntynyttä Kekkosta puolueiden ja henkilöiden keskinäisessä kamppailussa. Presidentillä ei ollut enää kykyä torjua näitä pyrkimyksiä, päinvastoin hän äärimmäisen valtariippuvaisena osallistui taistoihin voimavarojen samaan aikaan huvetessa.

:::::::::::::::::::::::

Mikä sitten noissa ajoissa on yhteen muotiin puristettua mytologiaa ja mikä historian relevanttia logiikkaa? Monesti havaitsen yksinkertaistusten kautta, että asioita oiotaan. Kyllä Suomessa jo tuolloinkin valistuneimmat kritisoivat sen aikaista menoa. Heidät vain usein leimattiin esimerkiksi ”neuvostovastaisiksi”.

Niinpä niin, vaikenemisen kulttuuri ei ollut niin suurta,  kuin miksi se on jälkikäteen mielletty. Kekkos-kriitikoitakin  oli aikamoinen joukko. Toimintaympäristö ja olosuhteet pitää huomioida. Silloin Itä-Euroopassa kaikki johtajat olivat autoritaarisia, jos ei peräti diktaattoreita. Presidentit tai puoluejohtajat olivat elinikäisiä.  Suomi sijoittui itsevaltiusmittarilla sopivasti lännen ja idän väliin. Muutos oli kuitenkin jo meneillään: Suomi liukui kohti länttä ja oli aika avata silmiä uusille näkymille. Suomi länsimaistui ja demokratisoitui Koiviston presidenttikauden aikana, vaikka vanhaa osin raahattiin mukana vielä silloinkin. Tamminiemen pesänjakajat oli heräte koskien liian pitkiä presidenttikausia. Se osoitettiin sarkasmilla ja ironialla, mikä olikin tehokas tapa kertoa aikojen vaihtumisesta - hyvässä ja pahassa.

Tamminiemen pesänjakajat on myös tarina suomalaisesta lipeväkielisestä korruptiosta, joka on ehkä kaikkein ikävin piirre noissa ajoissa: demokratia ei toiminut luontevasti. Einouusitalot kumppaneineen saivat vesittää ja venyttää kansanvaltaisia periaatteita.

 

lauantai 25. syyskuuta 2021

Uutinen, kolumni, blogi

 

Ylen ”Viimeisessä sanassa ”pohdittiin 17.9.2021, miksi kolumneista on tullut yhä tärkeämpiä medialle. Mukana keskustelemassa olivat kolumnistit Sanna Ukkola ja Pasi Kivioja  Heikki Valkaman johdolla. Päädyttiin sille kannalle, että lukijoiden kiinnostus on kasvanut kolumneja kohtaan. Pohdin seuraavassa uutisjuttujen ja kolumnien suhdetta omaan blogikirjoittamiseeni.

Mistä kolumnien määrän lisääntyminen johtuu? Panin merkille (kuten keskustelijatkin), että jo 1990-luvun puolessa välissä ruvettiin suosimaan linjaa,  jossa lehden uutisluonteisen jutun yhteydessä oli kommentoiva kolumni, jossa esimerkiksi urheilutoimittaja toi oman näkemyksensä esille uutisen sisällöstä ja  parhaimmillaan pystyi analysoimaan uutisen taustoja. Sen jälkeen kolumnien merkitys on yhä kasvanut ja keskustelijoiden mukaan on jopa  ohittanut uutisten määrän. Kolumnista on tullut tavallaan pääuutinen varsinaisen uutisen sijaan.

Ukkola määritti kolumnin ja uutisen välisen eron niin, että kolumneissa kirjoitetaan mielipide ja uutisen pitäisi olla tasapuolinen ja mielipiteestä vapaa.

”Viimeisessä sanassa” ei erikseen korostettu  netin merkitystä, mutta sen käytön räjähdysmäinen lisääntyminen on  varmaan lisännyt myöskin mielipidekirjoitusten määrää. Oikeistopopulistit painottivat muutamia vuosia sitten, kuinka jokaisen mielipide oli yhtä tosi.  Ei tarvita asiantuntijan vahvistusta. Elettiin fake newsin kulta-aikoja. Sekä objektiivisen totuuden totuusarvo ja asiantuntijamielipiteen uskottavuus rupesivat paikka paikoin murenemaan.

Sanna Ukkola kertoi, että hänen tavoitteenaan on kärjistää mielipidettään kolumnissa jotakin näkökohtaa painottaen. Monien kolumnistien tarkoitus onkin  tahallaan liioitella mielipidettään kolumnia kirjoittaessaan.  Pasi Kivioja taas edusti minulle läheistä  ajattelutapaa eli häntä ei kiinnosta kohut ja ”aallonharjalla ratsastaminen”, vaan asian analysointi. Itse pitäisin itsetarkoituksellista äärimielipiteiden esille tuontia jotensakin vastenmielisenä, jos raivoreaktion synnyttämistä pidetään suorastaan tavoitteena. Kaiken kaikkiaan näkökulmajournalismin määrä on lisääntynyt ja saattaa lähestyä kyllästymispistettä. Se taas voi edelleen lisätä äärimielipiteiden esittämistä.

Nykyisin hyvistä kolumnisteista suorastaan kilpaillaan. Merkitys lukijamääriin voi olla huomattava.  Mitä vahvempi kirjoittajabrändi, sen parempi. Kolumnisteja käytetään siis erottautumistekijöinä lukijamarkkinoilla.

”Viimeisessä sanassa” käytiin myös mielenkiintoinen keskustelu lehden linjasta suhteessa kolumnisteihin ja päädyttiin kannalle,  jossa pääkirjoitus edustaa lehden (median) linjaa, ei kolumni. Kolumni voi olla myös lehden linjan vastainen.

Monien kirjoittajien - myös minun -  yksi ohjenuorista on totutun kyseenalaistaminen. Jonkinlaisena päämääränä voisi olla itseymmärryksen parantaminen niin,  että lukija tunnustaa, että ”sanoit paremmin kuin itse olisin osannut sanoa”. Pasi Kivioja kertoikin asettaneensa yhdeksi tavoitteekseen kolumnistina asioiden pureksimisen muiden ihmisten puolesta.

::::::::::::::::::::::::::

Omissa kirjoituksissani näkyy vaikutus, jota kutsun kuusikymmentälukulaisuudeksi. Sitä on hieman vaikea määrittää. Tarkoitan pyrkimystä mahdollisimman  suureen  totuudenmukaisuuteen. Tieteelliselle maailmankatsomukselle annettiin tuohon aikaan käsittääkseni suuri arvo, jonka ajattelun omaksuin koulupoikana.

Kysymys ei ollut tietenkään absoluuttisesta saavutetusta totuuden tilasta, vaan muutoksesta ja muutoksen odotusarvosta. Odotettiin optimistisesti, että tieteellinen maailmankatsomus voittaa alaa ja tulee yhä vallitsevammaksi. Arjessa ideologiat, taikausko ja vanhat uskomukset olivat toki läsnä,  kuten tänäkin päivänä. Tänä päivänä tuntuu kuitenkin  joskus siltä, että tieteellisyyden tavoittelusta on joissakin piireissä hellitetty. Halutaan muodostaa ikioma totuus.

Minulle totuuden tavoittelun hapertuminen – paikka paikoin – on tuottanut pettymyksen. Monet arvot, joita olen arvostanut ovat painuneet unholaan.

Totuuteen pyrkimyksestä on tullut hellittämätön tavoitteeni.  Tämän teen tylsyydenkin uhalla, koska haluan eroon hyvin voimakkaasta mielipidepainotteisuudesta. Aina tämä ei tietenkään onnistu, mutta jos esitän ”mielipiteen”,  tulee se argumentoida uskottavasti. Tavoitteena on essee, ”aine”  tai pienimuotoinen tutkilema aiheesta

Sittemmin  -  varsinkin 2000-luvulla - äärimmilleen mielipidekyllästetty mediailmapiiri keskusteluketjuineen on muokannut maailman toisenlaiseksi. Taistelu kirjoittamalla vaikuttamisen  ilmatilasta, sanalla sanoen ilmaherruudesta on kiihtynyt.

Sitten lähteistä. Osa lähteistä muodostuu omista kokemuksista tai omista varhain omaksutuista asioista, mutta netti kriittisesti tarkasteltuna on myös hyvä lähde. Mitä sieltä omaksuu, on  täysin kiinni siitä,  kuinka syvällisesti on perillä aiheen faktoista.

Demokraattisesti johdetuissa maissa kolumnit, blogit ja muut vastaavat ovat parhaimmillaan  tärkeitä keskustelupohjia, maailmankuvan avartajia  ja mielipiteillä vaikuttamisen keinoja. Autoritaarisesti johdetuissa maissa taas mielipiteen ilmaisun kaventaminen  heikentää entisestään demokraattisen  vaikuttamisen mahdollisuutta.

 

 

torstai 23. syyskuuta 2021

Suvakit, puritaanit ja maalittajat

 

 

Olen näissä kirjoituksissa käsitellyt monellakin tapaa repivistä ideologisista näkökohdista nousevia  nykykulttuurin ilmiöitä, joita leimaa viha toisella tapaa ajattelevia kohtaan  tai ainakin halu leimata vastustajat joillakin negatiivisilla  epiteeteillä tai epämiellyttävillä  määritteillä.  Oikeistopopulismin nousu  synnytti 2010-luvulla sen vastustajien joukoissa liikkeen,  jossa (ääri)oikeistolaisia populisteja moitittiin muun muassa heidän harjoittamasta etnonationalismista. Vastaiskuna oikeistopopulistit kehittivät haukkumasanaksi mm. käsitteen kulttuurimarxilaisuus (joka on eräänlainen otsake useille vastustettaville asioille,  kuten monikulttuurisuudelle, ympäristöaktivismille, seksuaalivähemmistöille,  aborttikysymykselle…..), jota meillä käytti erityisesti Timo Soini ollessaan vielä voimissaan vuoden 2014 paikkeilla. Isossa kuvassa kulttuurimarxilaisuutta voidaan pitää kylmän  sodan raunioille syntyneenä vastakkainasettelun haukkumasanana. Soini käytti myös käsitettä ”suvakit” ahdasmielisinä pitämistään suvaitsevaisuusintoilijoista.

Kun nyt puhutaan em. käsitteistä johdetuista uuskäsitteistä, on syytä huomata eri ilmaisujen historialliset juuret. Ei suinkaan kulttuuritaistelu ole someajan ilmiö vaan vanhempi kylmän sodan jälkeisen  ajan kulttuurikamppailun ilmentymä. Juuria voidaan etsiä vieläkin kauempaa historiasta. Kulttuuritaistelu liittyy muun muassa varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Vasemmisto kehitti sille vastavoiman, jonka airueksi lähti osa älymystöä.

Nykyisiä käytettäviä käsitteitä ovat – edellisten lisäksi – mm. uuspuritanismi, jota Hesarin kulttuuritoimittaja Vesa Sirén käsittelee kolumnissaan ”Tuliko suvaitsevista uusia puritaaneja?” (HS 12.9.2021). Konservatiivinen journalisti ja tietokirjailija Anne Applebaum, joka on aiemmin moittinut oikeistopopulisteja (Trump,  Orban) jyrkkään sävyyn, on nyt kohdistanut terävän kritiikkinsä ”uusiin puritaaneihin”, joiden mukaan tiedostava, radikaali  eliitti on erittäin suvaitsematonta omahyväisyydessään.  Lienee itsestään selvää, että tämäntyyppiset kulttuuritaistelut lopulta johtavat ylilyönteihin puolin ja toisin.

Tässä tullaan lähelle käyttämääni käsitettä ”tasapuolisuussyndrooma”, jossa pyritään tekemään tasapeli kiistelevien osapuolien välille ilman,  että sille löytyy perusteita. Kiusalliset kiistat voidaan lakaista maton alle suhteellisuudentaju unohtaen. Niinpä Yhdysvaltain äärioikeiston demokratiaan kohdistuneita valtavia tihutöitä  ei voida edes verrata sinänsä kiusallisiin uuspuritanistisiin jakolinjoihin.

Yksi uuden kulttuuritaistelun käsitteistä on cancel-kulttuuri (vaientamis-  ja tuomitsemiskulttuuri), jonka eräänä lyömäaseena käytetään maalittamista.  Sen avulla voidaan äärimmäisessä tapauksessa  mitätöidä koko ihminen. Sitä voidaan käyttää aseena kulttuuririntaman molemmin puolin toista osapuolta vastaan, mutta myös ryhmien sisäisenä valtataistelun välineenä.

Vielä yksi käsite:  ”Woke” on syntynyt afroamerikkalaisten käyttämästä  käsitteestä awake (”olla hereillä”), joka siirrettynä tähän päivään merkitsee vaatimusta herätä LGBTQ-oikeuksiin, feminismiin, ympäristöoikeuksiin….. Black Lives Matter terävöitti huomattavasti WOKE-kulttuurin sisällä käytyä tasa-arvokeskustelua.

Kuten edellä esitetystä käy ilmi toistuvat samankaltaiset kulttuuritaistelut historiassa. Vain vastakkainasettelussa käytettävät välineet muuttuvat. Tämän päivän tehoase käytävässä kamppailussa on netti. Netti vain on kääntynyt alun perin positiivisia reaktiota herättäneestä sananvapauden välineestä jopa  keskustelua tukahduttavaksi kanavaksi ihmisten välisessä kanssakäymisessä. 

:::::::::::::::::::::::::

Sirénin artikkelissa tuodaan esille mielenkiintoinen näkökulma, jossa puritaanien kurilinja (joka kohdistuu edistyksellisten sisäiseen valvontaan) on ”halvaannuttanut yliopistojen ja yhdysvaltalaismedian toimintaa” (Anne Applebaum). Somessa julkaistavat syytökset  ”vääränlaisesta” käytöksestä, sanoista ym. johtavat hutkien annettaviin tuomioihin. Käsitän niin,  että ”edistyspoliisit” valvovat horjahtelijoita, jotka eivät ole riittävän oikeamielisiä ja  oikeaoppisia, eivätkä riittävän kurinalaisia.

Tilanne on muuttunut parissa kymmenessä vuodessa, sillä Sirénin artikkelissa  mainittuja ”boheemeja porvareita” (ja miksei suomalaisittain vapaamielisiä vasemmistolaisia) arvostettiin 2000-luvun vaihteessa heidän vapaamielisyyden asteensa takia. Elettiin Richard Floridan homoindexin aikoja, johon itsekin perehdyin melko perusteellisesti. Kysymys ei siis ollut homojen muita suuremmasta luovuudesta, vaan siitä, että erilaisilla mittareilla osoitettiin, että suvaitsevimmat kaupungit olivat samalla myös luovimpia. Suvaitsevaisuuden yhtenä mittarina käytettiin suhtautumista homoihin.  Ne kaupunkiyhteisöt,  jotka osoittautuivat erilaisilla mittareilla (esim. suhtautumisessa homoihin)  suvaitsevimmiksi,  osoittautuivat monilla mittareilla mitattuna myös luovimmiksi. Luovuusindeksillä pisteytettiin sitten kaupungit paremmuusjärjestykseen. ”Luovan luokan” suuruus ratkaisi kamppailun menestymisestä kaupunkien välisessä kilpailussa. En puutu tässä Floridan tutkimuksiin kohdistuneeseen kritiikkiin.

:::::::::::::::::::::::::::::

Nyt  bobot (Bobos = bourgeois bohemians) ovat uusi informaatioajan ”valistunut” eliitti, uusi yläluokka.  The Guardian käytti tätä nimeä jo syksyllä 2020, joten mistään ihan uudesta asiasta ei ole kysymys . Tähän ihmisryhmään voidaan liittää käsitteitä,  kuten ”mukavuuden halu”, ”ylellinen kiireen tuntu”, ”luova kumous”, ”menestyvä yrittäjyys”, ”hyvä koulutus”, ”30-40 vuoden ikä”…. Tähän ryhmään kuuluvat edustanevat modernia versiota Floridan luovasta luokasta ainakin pinnallisella tasolla. He ovat yhdistäneet epäpyhästi kuusikymmentälukulaisen vastakulttuurin ja 1980-luvun materialistiseen ajatteluun perustuvan yrittäjyyden.

Miten puritaanit suhtautuvat boboihin? Tietenkin kriittisesti. Bobot leimataan ajastaan jälkeenjääneiksi keski-ikäistyneiksi ”boomereiksi”. Puritaanit erottuvat – sillä erottautumisestahan  tässä on kyse – boboista  poliittisesti korrektin (”suvaitsevan”) kielenkäytön avulla. Jos siis bobot pitävät itseään eliittinä, haluavat puritaanit erottua heistä poliittisesti korrektin kielen avulla. Näin he näkevät itsensä strategisen luontevasti asemoituneiksi nykyajassa.

Mutta….

Suvaitsevaisten edistyksellisyys on rakentanut heille itselleen ansan: he ovat rakentaneet edistykseksi nimetyn kehikon, jolla he työntävät syrjään muut alun perin samanmieliset ryhmät.  Mutta onko heillä varaa särkeä arvokas suvaitsevaisuuden kulttuuri omalla poissulkemisajattelullaan?

Puritaaninen poissulkemismenettely koskee myös työväenluokkaa. Donald Trump päästettiin käsiksi työväen ominaislaatuun,  kun erottumaan pyrkivä eliitti suhtautui heihin ylenkatsoen – ei ehkä tietoisesti, mutta kuitenkin tosiasiallisesti.

Johtopäätös voisi olla seuraava: ”suvakkien” on palattava alkuperäiseen suvaitsevaisuuden käsitteeseen, jos he haluavat vähänkin laajemman kannatuksen vaaleissa.  Suvaitsevaisuuden puritaanit ovat itsetäyteydellään omiaan loitontamaan sovittelevia konservatiiveja  heidän tärkeiksi kokemista asioista.  On siedettävä erilaisuutta eikä torjuttava sitä.

Yllä olevaa voidaan soveltaa – varauksin - Suomeenkin: perussuomalaiset tuntevat vastenmielisyyttä Suomen puritaaniyhteisöä kohtaan, jonka  muodostavat uudet nuoren polven ärhäkkäät vihreät,  jotka ehdottomuudellaan vievät pohjaa paitsi omalta kannatukseltaan,  niin myös poliittiselta vaikuttavuudelta.  

Vastakkaiselta puolelta löytyvät Suomen trumpilaiset etnonationalistisine periaatteineen. Nämä kaksi ovat kuin tuli ja vesi Suomen politiikassa.

Toki on todettava, että kaikkein hulluimmat radikalismin ilmenemismuodot puuttuvat Suomesta, mikä korostaa  Suomen poliittisen  järjestelmän maltillista luonnetta. Suomessa suvaitsevaisten suvaitsemattomat ”kielipelit” eivät ole saaneet kunnolla jalansijaa.

Sirénin kolumnissa todetaan aivan oikein, että poissulkeva puritanismi voi hajottaa – etten sanoisi lahkouttaa – tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta  ja oikeudenmukaisuutta kannattavia voimia liian pieniksi yksiköiksi optimaalisen poliittisen vaikuttamisen kannalta.

Edellä esitettyjä asioita kerratessa tulee mieleen ”entiselämyksen” (déjà vu)  tunne: tämä kaikki on kohdattu joskus aiemmin historiassa -  jonkun toisen asian yhteydessä -  montakin kertaa.  Ajatellaan vaikkapa taistolaisia, jotka myös  pyrkivät rajaamaan omalla kielipelillään oikeassa olevien määrän suppeaksi voidakseen hallita historiaa ja tulevaisuutta.

Kaiken kaikkiaan kysymys on monimutkaisesta kudelmasta, jota en ehkä pysty erittelemään seikkaperäisesti, mutta joka kertoo paljon nykymaailman demokratian haasteista.  Yksinkertaistaen voisi kai sanoa,  että nykyinen äärimmäinen  ”luova luokka” tai osa siitä on tullut itsetietoisemmaksi ja ryhtynyt erottelemaan jyviä akanoista ”meihin”  ja ”heihin”. Mutta he itse ovat tehneet itsensä alttiiksi kritiikille, koska suvaitsemattomuus on niin ilmeistä.

 

lauantai 18. syyskuuta 2021

Minun Yleisradioni

 


 Yleisradio täytti juuri 95 vuotta, joka on aivan aiheesta katsottu juhlinnan arvoiseksi saavutukseksi.  Se on epäortodoksinen tapa viettää ”tasaluvun” merkkipäivää, mutta hyvä oivallus sinänsä. Onhan se  vihje siitä, että kohta on oikea tasaluku täynnä. On siis syytä ruveta henkisesti valmistautumaan vielä suurempaan juhlaan. Yleisradio on yksi suomalaisen demokratian varhainen edistyksen merkki, perustettiinhan BBC:kin  vain pari vuotta aikaisemmin, vuonna 1922.

Omaa ensikosketustani radioon en muista, koska radio on ollut kodeissa jo 1950-luvulla eli ”aina”. Muistan päivän iskelmien radiosoiton, joka ei ollut ihan tavanomaista, sillä Yleisradio 1950-luvulla ei todellakaan palvellut kevyen musiikin tarpeita. Jos sanon yhden kappaleen,  joka minua viehätti varhaisina aikoina pikkupoikana,  niin se oli Tuula-Anneli Rantasen ensilevy ”Kaunis pesijätär” (1956). Vaikea selittää jälkikäteen, miksi juuri tuo. Eihän sitä pystynyt kuulemaankaan radion kautta kuin satunnaisesti.

TV tuli mukaan maailmaani isovanhempien maatilalla kesälomilla  koululaisrenkinä ollessani. Ensimmäiset muistikuvat ovat vuoden 1960 Rooman olympiakisoista. TV järkytti perheen yhdessäolon perusteellisesti. Olihan televisio pistettävä  päälle jo virityskuvan aikana. Sitä sitten katseltiin tovi, ennen kuin varsinainen ohjelma alkoi. TV on tänään itsestäänselvyys, mutta alkuajat olivat muistorikkaita. Tulihan koko maailma olohuoneisiin, syntyi kollektiivinen kokemus.

En pyri tällä kirjoituksellani mihinkään systemaattiseen TV-kauden arviointiin vaan pikemminkin sieltä täältä muistikuviin,  jotka ovat jääneet erityisesti mieleen.

Jo heti 60-luvun alussa intensiivisen TV-seurannan kohteina olivat amerikkalaiset sarjafilmit. Niitä olen muistellut erillisessä  blogikirjoituksessa (”Kun televisio oli nuori: Alastomasta satamasta Hämärän rajamaille”)  13.6.2013.

Kas näin:

Muistan kuinka isovanhempieni maatilalle hankittiin Telefunken-merkkinen televisio. Vuotta en tarkasti muista, joko 1959 tai 1960. Naapuritkin kerääntyivät tupaan katsomaan näköradiota. Aamulypsyn takia levolle vähän aikaisemmin lähtenyt  talon emäntä vain yöpuulle lähtiessään muistutti,  että ”sulkekaahan TV sitten, kun lähdette”.

Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964. Sekä omat kokemukseni että tilastot sen vahvistavat:  kuusikymmentäluku oli sarjafilmien kulta-aikaa. 

Lopetin käytännössä TV-sarjojen katselun jo 1970-luvulla. Monet niistä olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja 1950-luvulta. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin sarjafilmikulttuuri oli  vakiintunut USA:ssa jo aika päiviä sitten. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt pohtiman sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni. Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies,  joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit.  McMurray oli ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.

Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin kuvatuksi puolen tunnin pituinen sarjan osa. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa kuin nykyisin, elämänrytmi mukaan lukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat, sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!

Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen,  kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna.

Salainen agentti 86 (Get Smart, pääosassa Don Adams, Yhdysvalloissa 1965-1970) edusti agenttiparodiaa parhaimmillaan. Joskus tulee vieläkin katsottua vanhoja hauskoja katkelmia youtubesta tästä kenkäpuhelinmiehestä. Don Adams osasi näytellä älykkäästi tunaroivaa agenttia. Tätä sarjaa esitettiin Suomessa edellä olevista poikkeavasti samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa.

Oli sarjoja, jotka ovat jääneet poikkeuksellisen hyvin mieleen. Yleensä niihin liittyi pakahduttava jännitys. Tällaisia olivat Alaston kaupunki (The Naked City, Yhdysvalloissa 1958-1963) saman nimisen elokuvan mukaan (ohj. Jules Dassin, 1948). Se alkoi ja päättyi klassisilla sanoilla: ”Alastomassa kaupungissa on kahdeksan miljoonaa tarinaa, tämä on yksi niistä”. Toinen vahvasti mieleen jäänyt sarja on Hämärän rajamailla (The Twilight Zone, Yhdysvalloissa 1958-1964). Mikä nimi! Ensin mainitun muistan hyvin realistisen tuntuisena sarjana newyorkilaisten poliisien työstä ja jälkimmäisen jonkinlaisena esikuvana science fiction elokuville. Sarjan tapahtumat liikkuivat toden ja epätoden välisellä ei-kenenkään maalla. Sen kauhu todella tarttui minuun.

On helppoa nähdä, että Alaston kaupunki on toiminut monen myöhemmin kehitellyn poliisisarjan esikuvana. Samoin näen Hämärän rajamailla -sarjan yhteydet omien lasteni seuraamaan Salaiset kansiot -sarjaan. Highway Patrol (Highway Patrol, Yhdysvalloissa 1955-1959) oli myös poliisisarja, joka on jäänyt mieleen. Me todella ihailimme amerikkalaisten poliisien työtä.”

Lahjomattomat (The Untouchables, Yhdysvalloissa 1959-1963) oli viimeinen sarja, jota seurasin todella intensiivisesti. Suomessa sen esitykset painottuivat 1960-luvun lopulle. Aidon oloinen ympäristö, 1930-luvun Chicagon gangsterimaailma, kiinnosti. 1950-luvun elokuvatähti Robert Stack pääosassa ansaitsi suosionsa. Brian De Palma teki Eliot Nessistä ja kumppaneista suositun elokuvan vuonna 1987.

:::::::::::::::::::::::::::::

Koska Mainos-TV esitti ohjelmaa Yleisradion kanavilla, vallitsi televisiotoiminnassa käytännössä Yleisradion monopoli. Suuri osa viihteestä ja erityisesti amerikkalaisista sarjafilmeistä oli Mainos-TV:n esittämiä.

Yleisradion miellän erityisesti uutis- ja ajankohtaisohjelmien kanavaksi ja TV-2:n osalta urheilukanavaksi. Paljon keskustellaan ohjelmien tasapuolisuudesta. Pidän kilpailijoiden yrityksiä kaventaa Yleisradion ohjelmapolitiikkaa ja toimintamahdollisuuksia vähintään liioiteltuina,  mutta pahimmillaan jopa kiusaamisena.

Myös ajatus,  että Yleisradion mahdollisuuksia esittää viihdeohjelmia rajattaisiin on epäkelpo. On tärkeää,  että mukana on viihdettä,  jotta Yleisradio kokonaisuudessaan pärjää. Se tarvitsee viihteellisiä kilpailutekijäpalveluita.

Mediaympäristö on erittäin haasteellinen. On tärkeää, että Yleisradiossa huomioidaan kokonaisuus. Lehti- ja mediatalot ovat porvarilinnoituksia. Yleisradion tasapuoliselle ja -tasapainoiselle ohjelmatuotannolle tämä tilanne asettaa erityisvaatimuksen.

Ylen Areena on loistava innovaatio, jonka kaltaisia toivon lisää,  jotta Yleisradio pysyy innovaatioissa ja teknologisessa osaamisessa kehityksen kärjessä.

Vaikka tässä olen sivuuttanut radion palvelut lähes kokonaan, olen viime aikoina lisännyt radion kuunteluani. Esimerkiksi monet dokumenttisarjat koukuttavat juuri sen takia,  että kuuntelija voi itse loihtia mielikuvia aiheesta.

::::::::::::::::::::::::::

Yleen liittyy paljon odotusta, siis toiveita, että se täyttää tasapuolisuuden vaatimuksen,  jonka jokainen katsoja ja kuuntelija on asettanut kuitenkin itse!  Niinpä tasapuolisuus toteutuu harvoin ja harvoille täysimääräisenä. Mutta eivät ihmiset odotakaan täydellistä onnistumista, riittää,  kun päästään liki. Ns. Reporadion aikana kokeiltiin rajaa,  kuinka pitkälle ”informatiivisessa ohjelmapolitiikassa” tai toiselta nimeltään radikaalissa ohjelmapolitiikassa voitiin mennä. Rajat tulivat vastaan,  eivätkä niitä rajoja asettaneet ketkään muut kuin suomalaisten TV-katsojien ja radiokuuntelijoiden enemmistö. Keskimääräinen TV:n katsoja lienee  konservatiivinen eikä hyväksy sovinnaisuuden rajojen yli hyppimistä. Silti sanon, että Revon aikana toteutetut ohjelmakokeilut ja -ideat olivat mielestäni arvokkaita, mutta niihin ympätty radikaali sanoma ärsytti suurta osaa tavallisista TV-katsojista. Kaikki tämä liittyi tuolloin vallinneeseen yhteiskunnalliseen suuntaukseen.

Kriitikoiden mielestä Ylen synti on olla julkisin varoin  -  nykyisin veroeuroin -  kustannettu yhtiö. Oikeistossa paine Yleä vastaan johtuu juuri tästä syystä:  sen ei saisi olla julkisin varoin ylläpidetty, vaan perustua esimerkiksi maksukanavatyyppiseen ratkaisuun. Näen asian niin, että vain valtio voi suojata riittävän laadukkaan, monipuolisen ja tasapuolisen ohjelmatuotannon jatkuvuuden. Ideologisen akselin toisessa päässä oli Reporadio ja  toisessa päässä on etnis-nationalistien radikaali ohjelmatoiminnan vaatimus, joka voitaisiin pukea seuraavan kaltaiseen iskulauseeseen:  oikein tai väärin – minun maani!

Kaiken kaikkiaan Yle saa erittäin positiiviset arviot suomalaisilta. Se ensinnäkin tavoittaa  tutkimusten mukaan 96 prosenttia ihmisistä, ja on arvostetuin mediabrändi Suomessa. Lähes 80 prosenttia suomalaisista kokee saavansa Yle-verolla melko tai erittäin hyvää vastinetta. 

 

 

 

 

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot

 

Seuraava kirjoitukseni on julkaistu tasan 10 vuotta sitten 12.9.2011:

 

Vanhassa Urheilun Kuva-aitassa (6/1965) nyrkkeilyn raskaan sarjan entinen maailmanmestari Ingemar Johansson haastattelee silloista maailmanmestaria Cassius Clayta (joka on omaksumassa uutta nimeään Muhammad Ali). Mutta Johansson käyttää edelleen ”orjanimeä” Cassius Clay.

Clay toteaa: ”Kun taskussani on puolitoista miljoonaa dollaria vetäydyn syrjään”. Huomautuksella ei ole juurikaan merkitystä. Päästihän Clay suustaan kaikenlaisia sammakoita uransa alusta lähtien. Huomionarvoinen on kuitenkin Johanssonin toteamus jutun lukijalle. Hän nimittäin toteaa, että ”kuinka tuo summa tulee kokoon, siinä onkin laskemista. Amerikan verokarhu ei paljon haukottele, kun vetää joka ottelusta päältä pois 90 prosenttia Clayn palkkiosta. Hänen pitää siis bruttosummana hankkia kokoon noin 15 milj. dollaria ollakseen päämäärässään”. Itse asia oli hyvinkin tuttu Johanssonille, olihan hän omissa mestaruusotteluissaan kokenut verokarhun vastaavan syleilyn. Tämän päivän näkökulmasta moinen verotus tuntuu uskomattomalta, varsinkin kun se tapahtui Amerikan mantereella. Totta se kuitenkin on. Yhdysvalloissa oli vuodesta 1950 aina vuoteen 1964 saakka ylin marginaalivero 91-92 prosenttia. Tämä riippumatta siitä oliko presidenttinä demokraatti vai republikaani. Veroprosentti ”kesti” demokraatti Trumanin, republikaani Eisenhowerin ja demokraatti Kennedyn. Ei tietokaan siitä vastakkainasettelusta, mikä tänä päivänä vallitsee pääpuolueiden välillä.

Mistä moinen johtui ? Yhdysvaltain nykyajan historiaa tutkiessa tulee väistämättä vastaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun (aina 1930- luvulle saakka) laissez-faire kausi. Talouden sääntely oli vähäistä. Keskuspankki kuitenkin perustettiin vuonna 1913. Veroprosentit olivat ennen ensimmäistä maailmansotaa erittäin alhaiset, mutta nousivat sodan myötä korkealle. Ylin marginaalivero oli vuodesta 1917 aina vuoteen 1921 saakka 60-70 prosentin vaiheilla. Sitten alkoi pudotus, joka johti ennätysalhaisiin ylimmän veroasteen tasoihin. Vuosina 1925-1929 ylin marginaalivero oli ainoastaan 24-25 prosenttia. Aiheellisesti monet ekonomistit ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että pörssikupla kehittyi juuri noina vuosina. Samoin on kiinnitetty huomiota siihen, että tuo ajankohta muistuttaa erehdyttävästi tilannetta ennen nykyistä finanssikriisiä. Paul Krugman ja Robert Reich ovat muistuttaneet, että noina vuosina myös tuloerot revähtivät ennätyssuuriksi.

Lama ja toinen maailmansota johtivat verotuksen kiristymiseen. Tultaessa 1950-luvulle veroprosentit juuttuivat sodan aikaiselle tasolle ja jopa kiristyivät siitä. Tätä on selitetty sillä,  että republikaanien ja demokraattien välillä jatkui suuri konsensus keynesiläisestä talouspolitiikasta riippumatta siitä, miten ahdistavia kokemuksia muualla yhteiskunnassa koettiin. Tilanne jatkui ennallaan 1960-luvulla, vaikka kansakuntaa ravistivat Vietnamin sota ja kansalaisoikeustaistelut. Vuonna 1964 Lyndon B. Johnson laski ylintä marginaaliveroa 70 prosenttiin, mutta joka tapauksessa prosentti pysyi nykytilanteeseen verrattua korkealla.

Yhteisymmärryksestä johtavien puolueiden välillä kertoo sekin, että Richard Nixon säilytti 1970-luvulla verotason ennallaan. Selitystä tälle voidaan etsiä keynesiläisen talouspolitiikan perustavaa laatua olevasta läpimurrosta ja Yhdysvaltain erittäin vahvasta kilpailukyvystä maailmansodan jälkeen. Kun tulot nousivat kohisten,  jäi siitä verokarhullekin aimo siivu. Samalla valkoisen väestön enemmistölle tarjottiin valtavasti työtilaisuuksia ja sosiaaliturvakin oli riittävä. Tietenkään värillisille ja köyhille ei silloinkaan riittänyt kuin rippeitä yhteisestä kakusta.

Öljykriisi herätti uusliberaalit taisteluun alemman veroasteen puolesta ja samaan aikaan osui Keynesiläisen kauden alamäki. Tilanne muuttui radikaalisti kuitenkin vasta 1980-luvun vaihteessa,  kun Ronald Reaganista tuli presidentti. Jo 1970-luvulla oli verokapinoita, mutta vasta Reagan puuttui verotukseen kovalla kädellä. Ylintä marginaaliveroprosenttia pudotettiin 70:stä 28:aan. Tästä huolimatta ei liittovaltion tuloista kannettu huolta. Ajattelu perustui supply-side economicsiin, jossa kasvavan käteen jäävän tulon piti luoda dynamiikkaa talouteen ja hävittää alijäämät kasvavien verotulojen avulla. Verotulot jäivät kuitenkin pysyvästi laahaamaan menojen alle. Sosiaaliturvasta ja muista menoista ei leikattu muutoin kuin retoriikassa. Puolustusmenojen kasvattaminen oli viimeinen niitti pysyväluontoisille alijäämille.

Bill Clinton yritti tasapainottaa talousarviot nostamalla veroja. Esim. ylin marginaalivero nostettiin 28 prosentista 39 prosenttiin. Clinton onnistuikin luomaan muutaman ylijäämäisen talousarvion 2000-luvun vaihteeseen. Bushin tullessa valtaan alijäämät muuttuivat taas pysyväksi osaksi liittovaltion taloutta. Eikä ihme, sillä Bush alensi jälleen veroja. Rajussa poliittisessa väännössä 2000-luvun alussa ja uudelleen vuonna 2010 republikaanit onnistuivat pudottamaan ja pitämään ylimmän marginaaliveron 35 prosentissa, jossa se on tälläkin hetkellä. Amerikkalaisille hyvin tyypillisen väliaikaisen ratkaisun seurauksena asiaan palataan vuonna 2013. Samalla varmistettiin räikeä budjettialijäämä vuosiksi eteenpäin. Liittovaltion tulot ovat vuonna 2011 noin 2500 miljardia dollaria ja menot 4000 miljardia dollaria. Ei ole nähtävissä milloin palataan tasapainoisiin talousarvioihin. Mitä johtopäätöksiä tästä kehityskulusta voidaan vetää ? Republikaanit näyttävät pitävän tänä päivänä (2011) demokraatteja panttivankeinaan. Johtuuko tämä republikaanien vahvuudesta ? Tuskinpa. Republikaanit ovat eripuraisia useista asioista, mutta heitä yhdistää yksi seikka: verojen vastaisuus. Aina ei ole ollut näin. Hämmästyttävästi 1940-luvulta aina 1970-luvulle saakka puolueiden välillä valitsi talouspoliittinen yksituumaisuus. Ja tämä siitä huolimatta, että puolueet ottivat rajustikin yhteen yhteiskunnallisissa asioissa (esim. Watergate-skandaali). Ei voi myöskään välttyä ajatukselta, että rotujen väliset ristiriidat, jotka välillä näyttivät poispyyhkäistyilta ovat saaneet uudelleen jalansijaa. White backlash näyttää osuvan erityisesti Barack Obamaan. Obamasta on tehty monen vastenmielisen ilmiön symboli talouden surkeasta tilasta lähtien. Kohtelu ei ole ollut oikeudenmukaista, vaikka jotkut elvytystoimet ovatkin olleet vähemmän onnistuneita. Vieläkään ei ole käsitetty, miten syvällisiin ongelmiin Yhdysvaltain talous on ajautunut uusliberalistisen talouspolitiikan seurauksena. Varsinkin asuntokuplasta käynnistyneen finanssikriisin historiallisia syitä ei ole käsitetty. Järkyttävintä on, että monet talouden ammattilaiset (esim. Arthur Laffer) eivät halua muuttaa käsityksiään noudatetun politiikan tuhoisuudesta huolimatta. Tämä viittaa syvälle juurtuneeseen dogmaattiseen ideologiaan, jonka kannattajat ovat yhtä sitoutuneita ideologiaansa kuin konsanaan neuvostososialistit.

Ehkä silmiinpistävin muutos muutamien viime vuosikymmenien ajattelutavassa on itsekkyyden ja omahyväisyyden lisääntyminen. Siitä kielivät häpeämättömän korkeat palkkiot erilaisissa rahamarkkinasektorin työtehtävissä. Olemme edenneet todella kauaksi poliorokotteen keksijän Jonas Salkin kuuluisasta kommentista, kun häneltä kysyttiin miksi hän ei ole patentoinut poliorokotetta: ”Kuka omistaa poliorokotteen ? Ihmiset. Voiko auringon patentoida ?”

 

lauantai 11. syyskuuta 2021

Kymmenen vuoden jälkeen

 

 

Päivämäärällä 12.9.2021 tuli kuluneeksi tasan 10 vuotta,  kun julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni nimellä ”Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”. Kirjoitus paljastaa yhden kirjoitusteni suosikkiteemoista, urheilun. Kuitenkin tässäkin esseessä taustalta nousee esille yhteiskunnallinen ja taloudellinen näkökulma,  jota valaisen kahden nyrkkeilijän kohtaamisen näkökulmasta. Kohtaaminen ei tapahdu paidattomana kehässä vaan rennosti T-paitaan pukeutuneena Cassiuksen (myöhemmin Muhammad Ali) esitellessä suurieleisesti Johanssonille antamassaan haastattelussa syntymäkotikaupunkiaan Louisvilleä. Esittely tapahtuu istuen (tai seisoen) avoautosta käsin.

Kertomuksen ydinviesti oli, että Yhdysvaltojen korkein marginaaliveroprosentti oli haastatteluhetkellä 1964 yli 90 prosenttia.

Clay toteaa: ”Kun taskussani on puolitoista miljoonaa dollaria vetäydyn syrjään”. Huomautuksella ei ole juurikaan merkitystä, päästihän Clay suustaan kaikenlaisia sammakoita uransa alusta lähtien. Huomionarvoinen on kuitenkin Johanssonin toteamus jutun lukijalle. Hän nimittäin toteaa, että ”kuinka tuo summa tulee kokoon, siinä onkin laskemista. Amerikan verokarhu ei paljon haukottele, kun vetää joka ottelusta päältä pois 90 prosenttia Clayn palkkiosta. Hänen pitää siis bruttosummana hankkia kokoon noin 15 milj. dollaria ollakseen päämäärässään”. Tämän jälkeen käyn tuolloisessa kirjoituksessani läpi Yhdysvaltain henkilöverotuksen muutoksia viime vuosikymmeninä.

::::::::::::::::::::::::::::

Tekstejä olen julkaissut 1828 kappaletta eli kymmenen vuoden ajan keskimäärin  joka toinen päivä. Onhan siinä tullut naputeltua läppäriä, mutta mitäpä sitä ei tekisi henkisen vireyden ylläpitämiseksi. Kaikki kirjoitukset on  laadittu eläkkeelle siirtymiseni jälkeen. Voidaan sanoa, että kysymys on esseistä, mutta ehkä mieluiten käytän sanaa ”aine”, jolla tarkoitan,  että kullakin tekstilläni on alku, keskikohta ja loppu! 

Opiskeluhistoriani on vaikuttanut aihevalintoihin erityisesti talousteemojen osalta.  Poliittiset ja ideologiset aiheet esiintyvät tiheään kirjoituksissani.

Poliittinen historia on teemoistani  kaikkein yleisin. Herkeämätön kiinnostus erityisesti lähimenneisyyden tapahtumiin on nähtävissä kirjoitusten runsaslukuisuudessa. Yksittäisistä aiheista demokratia ja sen läpivalaisu on ollut suosiossani – sattuneesta syystä. Siitä puhe, mistä puute.

Satunnaisesti olen kirjoittanut myös musiikin historiasta, kotikunnan asioista ja mökkimuistoista ja onhan niitä muitakin.

Töissä omaksuttu tapa piirtää erilaisia prosessi- ja tapahtumakaavioita on nähtävissä varsinkin varhaisissa töissä. Syy- ja seuraussuhteiden pohdinnan ja totutun kyseenalaistamisen  olen yrittänyt pitää kirkkaana mielessäni.

Seuraava julkaisuni on tuo 10 vuoden takainen ensimmäinen kirjoitukseni  kahden maailmanmestarin kohtaamisesta. Se on blogikirjoitus numero 1829.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Tapahtuipa kerran Etelä-Pohjamaalla – Kyllikki Saaren murhamysteeri

 

 Teemu Keskisarja on tunnetuimpia ja suosituimpia historioitsijoitamme. Olen arvioinut useita hänen kirjoittamiaan kirjoja. Niille on ominaista valtavirrasta poikkeava lähestymistapa aiheeseen.  Eloisa kieli ja kielikuvat kuuluvat värikkääseen kokonaisuuteen,  samoin intensiivinen askarointi lähteiden parissa.

Keskisarja on perustanut yrityksen työntekijöineen avustamaan aihepiirien työstämisessä. Käytännössä esimerkiksi aikalaisten haastattelut teetetään palkatuilla avustajilla. Ammattimainen lähestymistapa on johtanut tuotteliaisuuteen, johon harva elävistä historioitsijoistamme pystyy.

Silmiinpistävänä painopisteenä Keskisarjan töissä on mikrohistoria ja tarkemmin rikoshistoria, mitä kummallisempi tapaus,  sitä varmemmin se on kirjoittajan aiheena. Samalla yksittäinen historian oikku tai tahaton tai tahallinen sattumus liitetään osaksi historian valtavirtaa,  siihen luontevasti sulauttaen.

Uusimmassa kirjassaan hän perehtyy varsin kaluttuun, mutta myös suuria arvoituksia sisältävään aiheeseen, Kyllikki Saaren murhaan. Teoksen nimi on ”Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia” (WSOY, 2021). Kirjassa voi nähdä halun tirkistelyyn tai sitten historian haavan aukirepimisen. Miten vaan,  mutta yritän ohittaa tällaiset näkökulmat ja perehtyä Keskisarjan kiistämättä originelliin lähestymistapaan  aiheeseen. Lähteiden käytössä vaaditaan tarkkaa logiikkaa, koska tapahtumajärjestys tällaisessa tosielämän dekkarissa on aivan oleellinen asia. Tutkimuksen luotettavuutta puntaroitaessa on tärkeää, että lähdeviitteet ovat kullakin sivulla heti nähtävissä.

Yhtä tärkeää kuin lähdekritiikki on henkilöiden taustojen selvitys. Pääepäillyt ja monet muut asiaan liittyvät henkilöt esitellään tarkemmin, sotakokemuksia myöten, olihan sodasta kulunut vasta karkeasti 10 vuotta.

En aio käydä läpi teoksen ”juonta”, koska se on tuttu useimmille aikakauslehtiä  seuraaville ainakin pintapuolisesti. Keskisarja porautuu syvälle ajan henkeen, siis 1950-luvun alku- ja keskivaiheiden elämänmenoon tavallisella maalaispaikkakunnalla. Omat tuon aikaiset muistikuvani ovat pikkupojan silmin nähtyjä. Sekoitan varmaan seuraavassa omia muistivälähdyksiäni Keskisarjan antamaan kuvaan eletyistä hetkistä.

Kyllikki Saari,  17-vuotias tyttö murhattiin raa’asti kotipaikkakunnallaan Isojoella, pienessä pohjanmaalaisessa maaseutukunnassa. Kysymys kirjassa on yhtä paljon ajankuvasta kuin murhamysteerin selvittämistyöstä. Itseäni kiinnostaa kirjassa eniten juuri murhatyön sitominen elettyyn elämään.

Niin tärkeäksi murha koetaan, että se mainitaan kunnan kotisivuilla kuuluisia isojokisia esiteltäessä: ”Kyllikki Saari (1935-1953), 17-vuotias murhattu tyttö. Suomen kuuluisimpia selvittämättömiä henkirikoksia”.

Ajankuvassa on enemmän sodanjälkeisen ajan aneemista kehitysvaihetta  kuin vielä syntymätöntä modernia yhteiskuntaa teollisuuslaitoksineen  ja palveluineen. Suuri osa ruumiillisesta työstä koostui metsänhoidon ja maatalouden aputöistä.  Muistan  tuon ilmapiirin omissa kokemuksissani isoisäni maatilalla Suomenniemen kunnassa, Etelä-Karjalassa. Jotenkin kuitenkin jää kuva, että Isojoella elettiin alkutuotannon varhaisempaa vaihetta kuin maan- ja metsänomistukseen perustuvassa Suomenniemen kunnassa,  jossa oli vauraita maatiloja. Vai muistanko väärin?

Monia niistä töistä,  joita tuolloin tehtiin ei enää ole olemassa, kuten ojankaivuuta lapiotyönä. Ne palvelivat infran rakentamista, mutta samalla myös työllisyystöinä ilman,  että sitä erityisesti korostettiin.  Isojoki vuonna 1953 on kuin Matti Kassilan  elokuva ”Hilman päivät” iloineen ja suruineen. Kaikki oli selvää, apteekkeineen,  nimismiehenkonttoreineen, pappiloineen, sekatavarakauppoineen.  Tähän kaikkeen sulautuivat sekatyömiehet, pontikankeittäjät ja perhekunnat isäntineen, emäntineen ja runsaine lapsimäärineen. Ja tietenkin juorut täyttivät monta aukkokohtaa sivistyksessä: asiat eivät jääneet ”meidän keskeisiksi”.

Isojoen kunta tänään?  Se on kuihtunut alle 2000 asukkaan kunnaksi, kun siellä vuonna 1950 oli lähes 7000 asukasta. Miten tässä näin pääsi käymään!

Yksi aiemmin sivuutettu teema tässä saagassa on tukahdutettu seksuaalisuus pienehkössä asuinyhteisössä. Keskisarja ei sivuuta tätä liikkeellepanevaa voimaa,  vaan nostaa sen keskiöön. Minkäpä ihminen mahtaa omille tarpeilleen. Eri asia on, että tarpeen tyydyttämisen purkaminen tai purkamisen vaje voi ilmetä hyvinkin kohtalokkaalla tavalla – monessakin mielessä.

Keskisarjan esittelemä henkilögalleria on todella monivivahteinen. Kunkin esiteltävän henkilön persoona linkittyy tapahtumiin jollakin oleellisella tavalla.  Tarina isojokisten avainhenkilöiden mielentilasta herättää huomiota siinä kuin fiktiivisissä rikostarinoissa: esillä on mielenmaiseman koko kirjo tilapäisistä mielenjärkkymisistä kroonisiin sairauksiin, vähintäänkin useita  henkilöitä leimaa eksentrisyys.  Ja tietenkin kuningas alkoholi näyttelee merkittävää osaa tapahtumien kuluissa. Onko kysymys laitapuolen kulkijoiden lukuisuudesta vai onko kysymys siitä, että hahmot heitä käsiteltäessä nousevat esille korostetusti? Ehkä kuitenkin jälkimmäisestä. Joidenkin kohdalla ”tavallisuuden” ja toisaalta henkisen epävakauden välillä on vain veteen piirretty viiva.

Tarina on täynnä juonen sivuhaaroja, jotka Keskisarja uutterasti kirjaa pyrkien pitämään lukijan ajan tasalla. Kirjoittaja selvittää tapausta eri johtolankoja pitkin niin pitkälle,  että puuttuu vain lopullinen johtopäätös, jonka avulla tapaus Kyllikki Saaren mysteeri  rupeaisi selviämään. Keskisarjan työ palvelee hyödyllisenä,  laveana  pohjustuksena murhatyön ratkaisemiseksi. Käsitän,  että teoksen työstöä avustaneessa työryhmässä oli henkilöitä,  joilla olisi ollut valmius edetä johtopäätösten teossa pidemmälle kuin mitä vastuukirjoittaja halusi. Voitaneen sanoa, että tämän päivän rikostutkinnan menetelmillä rikos olisi ratkennut tuomioihin saakka.

Olen yhtä voimaton kuin muutkin määrittämään sitä,  miksi Kyllikki Saaren tapaus on noussut kymmenien vuosien ajaksi siihen merkitykselliseen asemaan kuin mikä on tapahtunut. Kysymys oli kuitenkin tuiki tavallisesta, ujosta ja kiltistä nuoresta naisesta, jonka tulevaisuuden haaveet eivät poikenneet tuhansien nuorten naisten  toiveista. Ehkä salaisuuden avain on juuri tässä: hän olisi voinut olla kuka tahansa meistä. Siksi samaistuminen on ollut niin voimakasta.

Eräänlainen summaus kaikista poliisien virallisista tutkimuksista esitetään kirjan viimeisillä sivuilla: ”Kyllähän me mysteerin ratkaisimme, näyttö vain ei riittänyt syytteeseen ja sitä on turha esitellä nyt,  kun melko varmat syylliset ovat kuolleet”.

Kaiken jälkeen Keskisarja uskoo tietävänsä Kyllikki Saaren murhasta enemmän kuin kukaan toinen. Teos edustaa niitä mikrohistorian kuiviin puristettuja tarinoita,  joita lukija ajattelee aluksi vain lehteilevänsä (”minähän en näitä myyttejä pureskele”),  mutta,  joka koukuttaa lukemaan koko teoksen aikalaisten sydämenlyöntien tahdissa.

Keskisarjan kirjoitustyyli ja kielikuvat voivat tuntua vieraalta dokumentaarisempaan tyyliin tottuneelta. Myös minua rento, letkeä ja monipolvinen puhetyylimäinen kirjotustapa on ajoittain häirinnyt,  mutta  sen kanssa on tultu toimeen.

Kirjoitukseni otsake on lainattu kirjan työnimestä. Sen Keskisarja mainitsee kuuluneen ”Tapahtuipa kerran Etelä-Pohjanmaalla”.

 

 

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Finnkampen

 


 Valmistauduin kohtuullisen perehtyneenä seuraamaan ja kirjoittamaan tämän vuoden Ruotsi-maaottelusta (yleisurheilussa, tietty). Sitä suurempi oli pettymys,  kun hyvän kesäkauden jälkeen monet urheilijamme kokivat mahalaskun. Näin ainakin tuntui ensimmäisen päivän jälkeen. Toisena päivänä suoritukset paranivat.

Miksi yleensäkään annan arvoa tälle maaottelureliikille? Eihän yleisurheilumaaotteluja nykyisin oikeastaan enää käydä. On vain tämä yksi,  jolla on valtavat historialliset perinteet. Maaotteluita on käyty vuodesta 1925 lähtien kohta sadan vuoden  ajan. Mikä tässä ei tänään enää täsmää? Ehkä se,  että maaotteluun sälytetty ennakkohehkutus ei vastaa enää sen urheilullista tai yhteiskunnallista merkitystä. Yleisurheilu on kärsinyt julkisuustappioita, joiden merkitystä voidaan vain arvailla. Silti meillä on tusinan verran huippuja,  jotka keräävät otsakkeet ja hyvä niin. Viime kesä näytti lupaavalta yleisurheilun maineen palautuksen kannalta.

Näyttää siltä,  että monet parhaista urheilijoistamme ovat henkisesti ja fyysisesti väsähtäneet (tai kärsineet loukkaantumisista) koronan supistaman kauden jälkeen. Olympiakisat,  vaikka eivät olleetkaan useimpien ylimpänä prioriteettina,  veivät tilaa maaotteluun keskittymiseltä. On kehitetty termikin sellaisille,  jotka pääsivät kisoihin, mutta eivät siellä mainittavammin menestyneet. He ovat ”olympiaurheilijoita”. Silti joudun kysymään,  miksi ruotsalaiset urheilijat keskittyvät tähän maaotteluun intensiivisemmin kuin mitä meillä tehdään.  Ja kuitenkin ruotsalaiset penkkiurheilijat keskimäärin eivät anna maaottelulle niin suurta arvoa kuin me suomalaiset.

Helsingin Sanomien maaottelu-uutisoinnissa näen painopisteen siirtymän yksilölajeista joukkuelajeihin: Suomen voittaessa Kazakstanin kotikentällään  Finnkampenin avauspäivänä,  jalkapallo sai huomiota koko aukeaman verran, kun taas Ruotsi-ottelu sai tyytyä kolmeen (täyteen) palstaan. Huomiota herättää, että HS tyytyi yleisurheilun osalta STT:n uutisointiin. Omaa toimittajaa  ei liiennyt Tukholmaan paikan päälle. Terve.   

Kun Suomi voitti Tampereella samana päivänä (yleisurheilumaaottelun ensimmäisenä päivänä) Espanjan lentopallossa 3-0, niin lentsikka sai tilaa HS:stä melkein koko sivun verran.  Vielä räikeämpi kuva syntyy,  kun samaisessa Hesarissa amerikkalaisen jalkapallon pelaajan Niko Kuikan henkilöesittely valtasi tilaa neljän (täyden) palstan verran. Onnittelut palstatilan voittajille!  Joukkuelajit voittivat 3-0. En ole pahoilla mielin, mutta kuitenkin….. Mutta niinhän se on,  että voittajat saavat huomion ja tappioon sisältyy jokin alistunut nolouden tunne.

:::::::::::::::::::::::::::

Yritän seuraavassa kammertautua ylös syvimmistä kellareista päivänvaloon ja löytyyhän maaottelusta iloisempiakin uutisia. Sprintteri Samuel Purola kepitti kaikki ruotsalaiset sekä erikoismatkoilla (100 ja 200 metriä) että viestiankkurina, jotka saavutukset ovat  kiistämättömiä meriittejä oululaiselle ”Pipo-Purolalle”. Hienoa!  Elmo Lakka voitti suvereenisti lyhyet aidat. Mette Baas oli harvoja venyjiä voittaessa ratakierroksen juoksun sadasosilla Moa Hjelmeriä vastaan. Tätä HS ei edes huomioinut

Oli muitakin. Lotta Kemppinen nujersi vastustajansa satasella. Wilma Murto petti, mutta Elina Lampela piti pintansa. Keihäässä Sanne Erkkola piti tasonsa. Simo Lipsanen täytti tehtävänsä kolmiloikassa,  joskin melko vaatimattomalla tuloksella kuntoonsa nähden. Sivulajissaan pituushypyssä Lipsanen suoriutui myös moitteettomasti.

 Miesten seiväshypyssä Suomen kolmikko peittosi heikot  ruotsalaiset mennen tullen. Armand Duplantis seurasi kisaa katsomosta.

Huoli Topi Raitasen alavireestä voidaan heittää sivuun, siksi ylivoimainen hän oli esteissä.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta sitten tullaan tappiosarakkeeseen. Sieltä löytyvät naisten joukkueen kapteeni Wilma Murto, joka pudotti kolme kertaa avauskorkeudesta 434 (tuore ennätys 472), Joonas Rinne,  joka romahti - kuntonsa johonkin hukanneena -  kasisatasen viimeiseksi ja keihäsmiehet,  jotka – taistellen kyllä – menettivät pelin Kim Ambille. No, Kim Ambilla on taipumus yllättää ja hän noudatti vain perinteitä. Sara Kuivistolta odotettiin paljon kesän jäljiltä,  ja kyllä hän hyvin juoksikin,  mutta hävisi maailmanluokan puolimailerille,  Lovisa Lindhille. Harmittihan se, kun meidän oma Saramme taipui aavistuksen verran ruotsalaiselle.  Sunnuntaina Kuivisto sitten kuittasi tappionsa suvereenilla esityksellä 1500 metrillä. Ja kyllähän Joonas Rinnekin palautui sunnuntaina 1500 metrille aivan kelvollisesti. Osataan meillä sisuuntua!

Se mikä jäi puuttumaan suomalaisilta oli venyminen. Baasin ohella tätä kullanarvoista taipumusta osoitti vain Senja Mäkitörmä kuulantyönnössä. Baasilla on hyvät mahdollisuudet kehittyä EM-kisojen finalistiksi.

Ruotsin voittopisteiden  keräys noudatti piste sieltä toinen täältä -periaatetta. Ja sehän riittää. Venyjien ykkönen löytyy naapurin puolelta. Andreas Almgren on päässyt loistavaan syyskuntoon. Tämä entinen 800 metrin juoksija on löytänyt aarrearkun,  mistä ammentaa, keski- ja pitkät matkat. Valitettavasti selostajat olivat aivan pihalla ja tekivät Almgrenin alle 13.30 tuloksesta vitosella jättiyllätyksen, vaikka samainen herra pari viikkoa sitten Suomen, Lahdessa (!) juoksi kolme  tonnia 7.40:n pintaan, nopeammin kuin kukaan suomalainen koskaan. Hän ei tarvitse kuin hiukan loppunopeutta ja on kova tekijä ensi vuoden EM-kisoissa.  

Ruotsalaisista on nostettava esille myös pituushyppääjä Thobias  Montler erinomaisella tuloksella 824. Montler kuuluu Ruotsin valtteihin ensi kesän EM- ja MM-kisoissa. Mitalisuosikki!

Kiekonheitossa Daniel Ståhl osoitti mahtavaa kestokuntoa heittämällä 69.09. Suomalaista mainitsen tässä yhteydessä Frantz Krugerin , joka 46 vuotiaana heitti maaottelussa miltei 60 metrin kaaren. Lienee jonkinlainen lohtu suomalaisen kiekonheiton alennustilan takia.

Molempien joukkueiden taso oli huippulajeissakin vaatimaton, esimerkiksi Ruotsissa seiväshypyssä Duplantisin jälkeen tai kiekonheitossa Ståhlin ja Pettersonin jälkeen, samoin pituushypyssä Montlerin jälkeen. Suomi pärjäsi aikoinaan tasolla Ruotsi vastaan. Nyt sitä etua ei enää ole. Siksi jokin 100 metrin aitojen kärkijuoksijoiden taso Suomessa on niin ilahduttavaa.

::::::::::::::::::::::::::

TV-ohjaus oli muuten todella heikko. Lienevätkö parhaimmat ammattilaiset olleet lomilla, mutta nyt tuli kyllä ohjauksen pomppelehtimisessa pohjanoteeraus.

Yleisurheilun ulkoista habitusta on pyritty nostaman uusilla laji- ja suoritusjärjestyskeksinnöillä. Jotkut niistä ovat olleet onnistuneita, mutta pääosin on menty metsään. Ruotsi-otteluun oli keksitty sekä miehille että naisille kolmiottelu,  eräänlainen minikymmenottelu tai miniseitsenottelu. Antaa ajan kulua,  ehkä nämä jäävät käytännöksi. Ainakin moniottelijoiden statusta tällä pystytään nostamaan.

Lievästä synkistelystä huolimatta jaksan uskoa suomalaiseen yleisurheiluun. Lopulta tappiot maaottelussakin jäivät toisen päivän piristymisen seurauksena siedettäviksi. Ensi vuonna näytetään Helsingin uudenveroiseksi korjatulla  stadionilla taivaan merkit ruotsalaisille!