Omaa ensikosketustani radioon en muista, koska radio on ollut
kodeissa jo 1950-luvulla eli ”aina”. Muistan päivän iskelmien radiosoiton, joka
ei ollut ihan tavanomaista, sillä Yleisradio 1950-luvulla ei todellakaan
palvellut kevyen musiikin tarpeita. Jos sanon yhden kappaleen, joka minua viehätti varhaisina aikoina
pikkupoikana, niin se oli Tuula-Anneli Rantasen
ensilevy ”Kaunis pesijätär” (1956). Vaikea selittää jälkikäteen, miksi juuri
tuo. Eihän sitä pystynyt kuulemaankaan radion kautta kuin satunnaisesti.
TV tuli mukaan maailmaani isovanhempien maatilalla kesälomilla koululaisrenkinä ollessani. Ensimmäiset muistikuvat
ovat vuoden 1960 Rooman olympiakisoista. TV järkytti perheen yhdessäolon
perusteellisesti. Olihan televisio pistettävä päälle jo virityskuvan aikana. Sitä sitten
katseltiin tovi, ennen kuin varsinainen ohjelma alkoi. TV on tänään
itsestäänselvyys, mutta alkuajat olivat muistorikkaita. Tulihan koko maailma
olohuoneisiin, syntyi kollektiivinen kokemus.
En pyri tällä kirjoituksellani mihinkään systemaattiseen
TV-kauden arviointiin vaan pikemminkin sieltä täältä muistikuviin, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen.
Jo heti 60-luvun alussa
intensiivisen TV-seurannan kohteina olivat amerikkalaiset sarjafilmit. Niitä
olen muistellut erillisessä blogikirjoituksessa
(”Kun televisio oli nuori: Alastomasta satamasta Hämärän rajamaille”) 13.6.2013.
Kas näin:
”Muistan kuinka isovanhempieni maatilalle hankittiin Telefunken-merkkinen
televisio. Vuotta en tarkasti muista, joko 1959 tai 1960. Naapuritkin
kerääntyivät tupaan katsomaan näköradiota. Aamulypsyn takia levolle vähän
aikaisemmin lähtenyt talon emäntä vain yöpuulle
lähtiessään muistutti, että ”sulkekaahan
TV sitten, kun lähdette”.
Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964.
Sekä omat kokemukseni että tilastot sen vahvistavat: kuusikymmentäluku oli sarjafilmien
kulta-aikaa.
Lopetin käytännössä TV-sarjojen katselun jo
1970-luvulla. Monet niistä olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja
1950-luvulta. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin
sarjafilmikulttuuri oli vakiintunut
USA:ssa jo aika päiviä sitten. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia
näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt pohtiman sitä,
minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni. Tyypillisiä olivat
1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten
Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies, joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja
Poikamiesboksissa muistettavat roolit. McMurray oli ansioitunut näyttelijä, jonka
hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti
13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät
ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.
Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane
Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin
Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit
muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen
esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä,
kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin kuvatuksi puolen tunnin pituinen
sarjan osa. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen
tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa
kuin nykyisin, elämänrytmi mukaan lukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta
tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta
hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat,
sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!
Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen, kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille?
On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan
nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi
töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan
amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin
verrattuna.
Salainen agentti 86 (Get Smart, pääosassa Don Adams,
Yhdysvalloissa 1965-1970) edusti agenttiparodiaa parhaimmillaan. Joskus tulee
vieläkin katsottua vanhoja hauskoja katkelmia youtubesta tästä
kenkäpuhelinmiehestä. Don Adams osasi näytellä älykkäästi tunaroivaa agenttia.
Tätä sarjaa esitettiin Suomessa edellä olevista poikkeavasti samaan aikaan kuin
Yhdysvalloissa.
Oli sarjoja, jotka ovat jääneet poikkeuksellisen hyvin
mieleen. Yleensä niihin liittyi pakahduttava jännitys. Tällaisia olivat Alaston
kaupunki (The Naked City, Yhdysvalloissa 1958-1963) saman nimisen elokuvan
mukaan (ohj. Jules Dassin, 1948). Se alkoi ja päättyi klassisilla sanoilla:
”Alastomassa kaupungissa on kahdeksan miljoonaa tarinaa, tämä on yksi niistä”.
Toinen vahvasti mieleen jäänyt sarja on Hämärän rajamailla (The Twilight Zone,
Yhdysvalloissa 1958-1964). Mikä nimi! Ensin mainitun muistan hyvin realistisen
tuntuisena sarjana newyorkilaisten poliisien työstä ja jälkimmäisen
jonkinlaisena esikuvana science fiction elokuville. Sarjan tapahtumat
liikkuivat toden ja epätoden välisellä ei-kenenkään maalla. Sen kauhu todella
tarttui minuun.
On helppoa nähdä, että Alaston kaupunki on toiminut
monen myöhemmin kehitellyn poliisisarjan esikuvana. Samoin näen Hämärän
rajamailla -sarjan yhteydet omien lasteni seuraamaan Salaiset kansiot -sarjaan.
Highway Patrol (Highway Patrol, Yhdysvalloissa 1955-1959) oli myös
poliisisarja, joka on jäänyt mieleen. Me todella ihailimme amerikkalaisten
poliisien työtä.”
Lahjomattomat (The Untouchables, Yhdysvalloissa
1959-1963) oli viimeinen sarja, jota seurasin todella intensiivisesti. Suomessa
sen esitykset painottuivat 1960-luvun lopulle. Aidon oloinen ympäristö,
1930-luvun Chicagon gangsterimaailma, kiinnosti. 1950-luvun elokuvatähti Robert
Stack pääosassa ansaitsi suosionsa. Brian De Palma teki Eliot Nessistä ja
kumppaneista suositun elokuvan vuonna 1987.
:::::::::::::::::::::::::::::
Koska Mainos-TV esitti ohjelmaa Yleisradion
kanavilla, vallitsi televisiotoiminnassa käytännössä Yleisradion monopoli.
Suuri osa viihteestä ja erityisesti amerikkalaisista sarjafilmeistä oli Mainos-TV:n
esittämiä.
Yleisradion miellän erityisesti uutis- ja
ajankohtaisohjelmien kanavaksi ja TV-2:n osalta urheilukanavaksi. Paljon
keskustellaan ohjelmien tasapuolisuudesta. Pidän kilpailijoiden yrityksiä
kaventaa Yleisradion ohjelmapolitiikkaa ja toimintamahdollisuuksia vähintään
liioiteltuina, mutta pahimmillaan jopa
kiusaamisena.
Myös ajatus, että Yleisradion mahdollisuuksia esittää
viihdeohjelmia rajattaisiin on epäkelpo. On tärkeää, että mukana on viihdettä, jotta Yleisradio kokonaisuudessaan pärjää. Se
tarvitsee viihteellisiä kilpailutekijäpalveluita.
Mediaympäristö on erittäin haasteellinen. On
tärkeää, että Yleisradiossa huomioidaan kokonaisuus. Lehti- ja mediatalot ovat
porvarilinnoituksia. Yleisradion tasapuoliselle ja -tasapainoiselle
ohjelmatuotannolle tämä tilanne asettaa erityisvaatimuksen.
Ylen Areena on loistava innovaatio, jonka kaltaisia
toivon lisää, jotta Yleisradio pysyy
innovaatioissa ja teknologisessa osaamisessa kehityksen kärjessä.
Vaikka tässä olen sivuuttanut radion palvelut lähes
kokonaan, olen viime aikoina lisännyt radion kuunteluani. Esimerkiksi monet
dokumenttisarjat koukuttavat juuri sen takia,
että kuuntelija voi itse loihtia mielikuvia aiheesta.
::::::::::::::::::::::::::
Yleen liittyy paljon odotusta, siis toiveita, että
se täyttää tasapuolisuuden vaatimuksen,
jonka jokainen katsoja ja kuuntelija on asettanut kuitenkin itse! Niinpä tasapuolisuus toteutuu harvoin ja
harvoille täysimääräisenä. Mutta eivät ihmiset odotakaan täydellistä
onnistumista, riittää, kun päästään
liki. Ns. Reporadion aikana kokeiltiin rajaa,
kuinka pitkälle ”informatiivisessa ohjelmapolitiikassa” tai toiselta
nimeltään radikaalissa ohjelmapolitiikassa voitiin mennä. Rajat tulivat vastaan,
eivätkä niitä rajoja asettaneet ketkään
muut kuin suomalaisten TV-katsojien ja radiokuuntelijoiden enemmistö.
Keskimääräinen TV:n katsoja lienee
konservatiivinen eikä hyväksy sovinnaisuuden rajojen yli hyppimistä. Silti
sanon, että Revon aikana toteutetut ohjelmakokeilut ja -ideat olivat mielestäni
arvokkaita, mutta niihin ympätty radikaali sanoma ärsytti suurta osaa tavallisista
TV-katsojista. Kaikki tämä liittyi tuolloin vallinneeseen yhteiskunnalliseen
suuntaukseen.
Kriitikoiden mielestä Ylen synti on olla julkisin
varoin - nykyisin veroeuroin - kustannettu yhtiö. Oikeistossa paine Yleä
vastaan johtuu juuri tästä syystä: sen
ei saisi olla julkisin varoin ylläpidetty, vaan perustua esimerkiksi maksukanavatyyppiseen
ratkaisuun. Näen asian niin, että vain valtio voi suojata riittävän laadukkaan,
monipuolisen ja tasapuolisen ohjelmatuotannon jatkuvuuden. Ideologisen akselin
toisessa päässä oli Reporadio ja toisessa päässä on etnis-nationalistien radikaali
ohjelmatoiminnan vaatimus, joka voitaisiin pukea seuraavan kaltaiseen iskulauseeseen:
oikein tai väärin – minun maani!
Kaiken kaikkiaan Yle saa erittäin positiiviset
arviot suomalaisilta. Se ensinnäkin tavoittaa
tutkimusten mukaan 96 prosenttia ihmisistä, ja on arvostetuin
mediabrändi Suomessa. Lähes 80 prosenttia suomalaisista kokee saavansa Yle-verolla
melko tai erittäin hyvää vastinetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti