Olen näissä kirjoituksissa käsitellyt monellakin tapaa repivistä
ideologisista näkökohdista nousevia nykykulttuurin
ilmiöitä, joita leimaa viha toisella tapaa ajattelevia kohtaan tai ainakin halu leimata vastustajat joillakin
negatiivisilla epiteeteillä tai epämiellyttävillä
määritteillä. Oikeistopopulismin nousu synnytti 2010-luvulla sen vastustajien
joukoissa liikkeen, jossa (ääri)oikeistolaisia
populisteja moitittiin muun muassa heidän harjoittamasta etnonationalismista. Vastaiskuna
oikeistopopulistit kehittivät haukkumasanaksi mm. käsitteen kulttuurimarxilaisuus
(joka on eräänlainen otsake useille vastustettaville asioille, kuten monikulttuurisuudelle,
ympäristöaktivismille, seksuaalivähemmistöille, aborttikysymykselle…..), jota meillä käytti erityisesti
Timo Soini ollessaan vielä voimissaan vuoden 2014 paikkeilla. Isossa kuvassa
kulttuurimarxilaisuutta voidaan pitää kylmän
sodan raunioille syntyneenä vastakkainasettelun haukkumasanana. Soini
käytti myös käsitettä ”suvakit” ahdasmielisinä pitämistään
suvaitsevaisuusintoilijoista.
Kun nyt puhutaan em. käsitteistä johdetuista uuskäsitteistä,
on syytä huomata eri ilmaisujen historialliset juuret. Ei suinkaan kulttuuritaistelu
ole someajan ilmiö vaan vanhempi kylmän sodan jälkeisen ajan kulttuurikamppailun ilmentymä. Juuria voidaan etsiä vieläkin kauempaa historiasta. Kulttuuritaistelu
liittyy muun muassa varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston
ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että
kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään
kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Vasemmisto kehitti
sille vastavoiman, jonka airueksi lähti osa älymystöä.
Nykyisiä käytettäviä käsitteitä
ovat – edellisten lisäksi – mm. uuspuritanismi, jota Hesarin kulttuuritoimittaja
Vesa Sirén käsittelee kolumnissaan ”Tuliko suvaitsevista uusia puritaaneja?”
(HS 12.9.2021). Konservatiivinen journalisti ja tietokirjailija Anne Applebaum,
joka on aiemmin moittinut oikeistopopulisteja (Trump, Orban) jyrkkään sävyyn, on nyt kohdistanut
terävän kritiikkinsä ”uusiin puritaaneihin”, joiden mukaan tiedostava,
radikaali eliitti on erittäin
suvaitsematonta omahyväisyydessään. Lienee itsestään selvää, että tämäntyyppiset
kulttuuritaistelut lopulta johtavat ylilyönteihin puolin ja toisin.
Tässä tullaan lähelle käyttämääni
käsitettä ”tasapuolisuussyndrooma”, jossa pyritään tekemään tasapeli
kiistelevien osapuolien välille ilman,
että sille löytyy perusteita. Kiusalliset kiistat voidaan lakaista maton
alle suhteellisuudentaju unohtaen. Niinpä Yhdysvaltain äärioikeiston
demokratiaan kohdistuneita valtavia tihutöitä
ei voida edes verrata sinänsä kiusallisiin uuspuritanistisiin
jakolinjoihin.
Yksi uuden kulttuuritaistelun
käsitteistä on cancel-kulttuuri (vaientamis- ja tuomitsemiskulttuuri), jonka eräänä lyömäaseena
käytetään maalittamista. Sen avulla
voidaan äärimmäisessä tapauksessa
mitätöidä koko ihminen. Sitä voidaan käyttää aseena kulttuuririntaman
molemmin puolin toista osapuolta vastaan, mutta myös ryhmien sisäisenä valtataistelun
välineenä.
Vielä yksi käsite: ”Woke” on syntynyt afroamerikkalaisten
käyttämästä käsitteestä awake (”olla
hereillä”), joka siirrettynä tähän päivään merkitsee vaatimusta herätä
LGBTQ-oikeuksiin, feminismiin, ympäristöoikeuksiin….. Black Lives Matter
terävöitti huomattavasti WOKE-kulttuurin sisällä käytyä tasa-arvokeskustelua.
Kuten edellä esitetystä käy ilmi
toistuvat samankaltaiset kulttuuritaistelut historiassa. Vain vastakkainasettelussa
käytettävät välineet muuttuvat. Tämän päivän tehoase käytävässä kamppailussa on
netti. Netti vain on kääntynyt alun perin positiivisia reaktiota herättäneestä
sananvapauden välineestä jopa keskustelua tukahduttavaksi kanavaksi ihmisten
välisessä kanssakäymisessä.
:::::::::::::::::::::::::
Sirénin artikkelissa tuodaan esille
mielenkiintoinen näkökulma, jossa puritaanien kurilinja (joka kohdistuu
edistyksellisten sisäiseen valvontaan) on ”halvaannuttanut yliopistojen ja
yhdysvaltalaismedian toimintaa” (Anne Applebaum). Somessa julkaistavat
syytökset ”vääränlaisesta” käytöksestä,
sanoista ym. johtavat hutkien annettaviin tuomioihin. Käsitän niin, että ”edistyspoliisit” valvovat
horjahtelijoita, jotka eivät ole riittävän oikeamielisiä ja oikeaoppisia, eivätkä riittävän kurinalaisia.
Tilanne on muuttunut parissa
kymmenessä vuodessa, sillä Sirénin artikkelissa
mainittuja ”boheemeja porvareita” (ja miksei suomalaisittain
vapaamielisiä vasemmistolaisia) arvostettiin 2000-luvun vaihteessa heidän
vapaamielisyyden asteensa takia. Elettiin Richard Floridan homoindexin aikoja,
johon itsekin perehdyin melko perusteellisesti. Kysymys ei siis ollut homojen
muita suuremmasta luovuudesta, vaan siitä, että erilaisilla mittareilla
osoitettiin, että suvaitsevimmat kaupungit olivat samalla myös luovimpia.
Suvaitsevaisuuden yhtenä mittarina käytettiin suhtautumista homoihin. Ne kaupunkiyhteisöt, jotka osoittautuivat erilaisilla mittareilla (esim.
suhtautumisessa homoihin) suvaitsevimmiksi, osoittautuivat monilla mittareilla mitattuna myös
luovimmiksi. Luovuusindeksillä pisteytettiin sitten kaupungit paremmuusjärjestykseen.
”Luovan luokan” suuruus ratkaisi kamppailun menestymisestä kaupunkien välisessä
kilpailussa. En puutu tässä Floridan tutkimuksiin kohdistuneeseen kritiikkiin.
:::::::::::::::::::::::::::::
Nyt
bobot (Bobos = bourgeois bohemians) ovat uusi informaatioajan
”valistunut” eliitti, uusi yläluokka.
The Guardian käytti tätä nimeä jo syksyllä 2020, joten mistään ihan
uudesta asiasta ei ole kysymys . Tähän ihmisryhmään voidaan liittää käsitteitä,
kuten ”mukavuuden halu”, ”ylellinen
kiireen tuntu”, ”luova kumous”, ”menestyvä yrittäjyys”, ”hyvä koulutus”, ”30-40
vuoden ikä”…. Tähän ryhmään kuuluvat edustanevat modernia versiota Floridan
luovasta luokasta ainakin pinnallisella tasolla. He ovat yhdistäneet epäpyhästi
kuusikymmentälukulaisen vastakulttuurin ja 1980-luvun materialistiseen
ajatteluun perustuvan yrittäjyyden.
Miten puritaanit suhtautuvat
boboihin? Tietenkin kriittisesti. Bobot leimataan ajastaan jälkeenjääneiksi keski-ikäistyneiksi
”boomereiksi”. Puritaanit erottuvat – sillä erottautumisestahan tässä on kyse – boboista poliittisesti korrektin (”suvaitsevan”) kielenkäytön
avulla. Jos siis bobot pitävät itseään eliittinä, haluavat puritaanit erottua
heistä poliittisesti korrektin kielen avulla. Näin he näkevät itsensä
strategisen luontevasti asemoituneiksi nykyajassa.
Mutta….
Suvaitsevaisten edistyksellisyys on
rakentanut heille itselleen ansan: he ovat rakentaneet edistykseksi nimetyn
kehikon, jolla he työntävät syrjään muut alun perin samanmieliset ryhmät. Mutta onko heillä varaa särkeä arvokas
suvaitsevaisuuden kulttuuri omalla poissulkemisajattelullaan?
Puritaaninen poissulkemismenettely
koskee myös työväenluokkaa. Donald Trump päästettiin käsiksi työväen ominaislaatuun, kun erottumaan pyrkivä eliitti suhtautui
heihin ylenkatsoen – ei ehkä tietoisesti, mutta kuitenkin tosiasiallisesti.
Johtopäätös voisi olla seuraava: ”suvakkien”
on palattava alkuperäiseen suvaitsevaisuuden käsitteeseen, jos he haluavat
vähänkin laajemman kannatuksen vaaleissa. Suvaitsevaisuuden puritaanit ovat itsetäyteydellään
omiaan loitontamaan sovittelevia konservatiiveja heidän tärkeiksi kokemista asioista. On siedettävä erilaisuutta eikä torjuttava
sitä.
Yllä olevaa voidaan soveltaa –
varauksin - Suomeenkin: perussuomalaiset tuntevat vastenmielisyyttä Suomen
puritaaniyhteisöä kohtaan, jonka
muodostavat uudet nuoren polven ärhäkkäät vihreät, jotka ehdottomuudellaan vievät pohjaa paitsi omalta
kannatukseltaan, niin myös poliittiselta
vaikuttavuudelta.
Vastakkaiselta puolelta löytyvät
Suomen trumpilaiset etnonationalistisine periaatteineen. Nämä kaksi ovat kuin
tuli ja vesi Suomen politiikassa.
Toki on todettava, että kaikkein
hulluimmat radikalismin ilmenemismuodot puuttuvat Suomesta, mikä korostaa Suomen poliittisen järjestelmän maltillista luonnetta. Suomessa suvaitsevaisten
suvaitsemattomat ”kielipelit” eivät ole saaneet kunnolla jalansijaa.
Sirénin kolumnissa todetaan aivan
oikein, että poissulkeva puritanismi voi hajottaa – etten sanoisi lahkouttaa –
tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja
oikeudenmukaisuutta kannattavia voimia liian pieniksi yksiköiksi optimaalisen
poliittisen vaikuttamisen kannalta.
Edellä esitettyjä asioita
kerratessa tulee mieleen ”entiselämyksen” (déjà vu) tunne: tämä kaikki on kohdattu joskus aiemmin
historiassa - jonkun toisen asian
yhteydessä - montakin kertaa. Ajatellaan vaikkapa taistolaisia, jotka
myös pyrkivät rajaamaan omalla
kielipelillään oikeassa olevien määrän suppeaksi voidakseen hallita historiaa
ja tulevaisuutta.
Kaiken kaikkiaan kysymys on monimutkaisesta
kudelmasta, jota en ehkä pysty erittelemään seikkaperäisesti, mutta joka kertoo
paljon nykymaailman demokratian haasteista.
Yksinkertaistaen voisi kai sanoa,
että nykyinen äärimmäinen ”luova
luokka” tai osa siitä on tullut itsetietoisemmaksi ja ryhtynyt erottelemaan
jyviä akanoista ”meihin” ja ”heihin”.
Mutta he itse ovat tehneet itsensä alttiiksi kritiikille, koska suvaitsemattomuus
on niin ilmeistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti